XVIII
Niilo Mikkonen ja Kanteleinen sattuivat aivan pian tapaamaan toisiaan, omituista kyllä, eräänä sunnuntaina kirkkotarhassa. Niilo istui siellä suuren pihlajan alla, vastassaan hattupäinen tyttö. Kanteleinen osui siihen aivan sattumalta ja aikoi kulkea tervehtien ohitse, mutta Niilo puhutteli. Kun Kanteleinen läheni, esitteli Niilo tytön: neiti Joenpolvi, kirkonkylän leipurin sukulainen, hiljattain tullut tänne vierailemaan. Tyttö oli vahvasti Niilon näköinen, melkein kuin sisar; muuten ehkä viittä vuotta Niiloa vanhempi.
Kanteleinen pani ensi silmäyksellä merkille, että neiti Joenpolven katseella oli omituinen imeytymisvoima. Häneenkin se imeytyi, aivan kuin valokuvatakseen. Ennen kuin oli istunut seurassa viittä minuuttia, tiesi jo, että näiden nuorten välillä oli rakkaussuhde, jossa pojan lämpömäärä tavoitteli korkeita huippuja, – mutta tyttö yritteli jo hakkailla häntä, Kanteleista.
Yhdessä mentiin kirkkoon ja yhdessä palattiin sieltä. Neiti Joenpolvi kutsui tuttaviaan leipurin luokse, mutta Kanteleinen esteli, koska hänellä oli kotikiire. Niilo olisi hyvin joutanut ja kernaasti mennytkin. Mutta Kanteleinen suositteli yhteen matkaan ja sai vihdoin taipumaan.
Matkalla meni puhe itsestään Niilon koulutuumiin. Poika alkoi niistä jutella. Kun hän tuntee itsessään suurempaa vetoa teollisuus- kuin maanviljelysalalle, niin ajattelee, että jokaisen ihmisen on seurattava kutsumustaan. Onhan hänellä hyvä koti, mutta isä on niin nuori mies, ettei hän anna pojalle itsenäistä maanviljelystä ainakaan viiteentoista vuoteen. Hänen taas on mahdotonta ajatella jäävänsä niin kauaksi ilman omaa, itsenäisiä tehtävää… Joutuisi vanhaksi mieheksi saakka olemaan niin kuin lasten kirjoissa.
Hymyillen hämillään, sydän kurkussa:
– Ja mihin siinä vaimonsakin panee, jos niin kuin sattuisi sekin tulemaan otettua.
Nauroi ja katsoi mitä Kanteleinen mahtaa ajatella.
He polkivat rinnakkain pyöriään. Kanteleinen sattui katsomaan Niilon silmiin ja kysymään suu naurussa:
– Sulla taitaa jo olla katsottuna?
– Ei-ei! kielsi Niilo.
– Näytti vain, niin kuin olisit ollut tuon neiti Joenpolven lähellä.
– Ei-ei!
Kiusaaja nauroi:
– Mutta kyllä sinä hänestä tykkäät.
Niilo punastui:
– Noo…
Ja hymyili onnesta.
* * * * *
Myöhemmin matkan varrella rupesivat he puhumaan maanviljelyksestä.
Kanteleinen sanoi asiaa viime aikoina paljonpuoleisesti ajatelleensa.
– Se on niin omituista, sanoi hän eräässä välissä, että me, nykyaikainen nouseva polvi, niin minä kuin muutkin, tunnemme niin herkästi sen käteisen rahan vetovoiman. Kun maamies ei saa rahaa ennen kuin hänen työnsä hedelmä kypsyy maasta kauppaan laskettavaksi, sen tähden vierotaan maamiehen suuriarvoista ammattia.
– Niin se on, sekin. Ja sitte siinä talonpoikaiselämässä on tähän aikaan jotain niin masentavaa.
Kanteleinen rupesi kuvaamaan maanviljelysammatin merkitystä. Maanviljelijä on Luojan oikea käsi. Hänen kätensä kautta antaa luonto hedelmän, josta kaikki elävät, pukee viljellyn maan ihaniksi puutarhoiksi, koettaa kiinnittää luonnosta pakoon karannutta ihmistä takaisin luontoon…
Mutta häntä itseä alkoi tympäistä tämä tuhansia kertoja matkittu juttu. Se tuntui tässä aivan kuin salonkikohteliaisuudella, joka käy tottumattomalle pian perin tympäiseväksi, mutta salonkisankarille, jonka huulten läpi kaiken päivää virtaa koreutta, jota ei kukaan ajattelekaan muuksi kuin tyhjänpäiväiseksi ajankuluksi, sellaiselle se voi muuttua suosiontavoittelu- ja leipäpuheeksi. Tässähän oli rinnalla nuori mies, jota olisi pitänyt kyetä vakuuttamaan. Hän oli luvannut Mikkoselle koettaa parastaan. Mutta mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä syvemmin tunsi, että tässä tarvitaan jotain muuta kuin korupuheita. Sillä poika oli itsenäinen, voimakas luonne, joka aikoi menestyä elämässä.
He sivuuttivat erään suutarin asunnon. Mökki oli muutaman kapanalan maapalstalla ja ympärillä kaunis puisto. Kumpaisessakin heräsi yht'aikaa halu pistäytyä tuvassa, sillä suutari, vaikka olikin jo vanhemmalla puolen ikäänsä, kävi usein nuorisoseuran kokouksissa ja oli heidän tuttavansa.
Suutari Heino loikoi puutarhassaan. Hän ihastui vieraiden tulosta, sillä oli ollut eilisestä saakka kovin katkeralla mielellä ja toivoi nyt saavansa hieman lohdutusta. Aiheena kärsimykseen oli ollut se, että isäntä, jonka maasta mökintila oli ollut vuokrattuna, oli eilen taasen karsinut suuria oksia hänen puistaan, kun oksat ulottuivat hieman talon maan päälle ja kalvehtivat sitä. Suutari sanoi, ettei hän olisi tapauksesta niin suuria välittänytkään, ellei tämän puiston raastaminen olisi muodostunut jo yhtämittaiseksi, pari kertaa vuodessa tapahtuvaksi hävitysretkeksi. Mutta siitä asti kuin nykyinen isäntä on tätä maata omistanut – hän oli ostanut tilan kolmisen vuotta takaperin – on hän joka kevät ja nyt jo kesälläkin käynyt karsimassa hänen rajallaan olevia puita, milloinkaan ennakolta puhumatta puiden omistajalle sanaakaan. Seuraus onkin ollut, että nyt on jo kaksi pihlajaa melkein kuivunut, ja suutari luuletteli, että niille on tehty muutakin vahinkoa kuivaamisen tarkoituksessa. Hän myönsi, että isännällä on muistuttamisen syytä, kun oksat ulottuvat hänen maalleen. Hän olisi valmis mielellään korvaamaan vahingon, jos häneltä sitä vaadittaisiin. Mutta kun maanomistaja on ottanut tavakseen raastaa oksia hänen rakkaista kotipuistaan melkein joka kerta kun ohi käy, tuntuu kuin seisoisi tässä ryövärien keskellä jotka uhkaavat hävityksellä ja masennuksella. Hän on tällä paikalla asunut pienestä pojasta ja itse istuttanut useimmat puut. Hän rakastaa tätä kontua niin ettei sanoa osaa. Kun näitä puita revitään, tuntuu se hänen ruumiissaan ja sielussaan. Hänet valtaa sellainen nöyryyttävä, masentava orpoudentunne, että…
Liikutus keskeytti hänen puheensa.
Nyt vasta oli hän oikein joutunut ajattelemaan, mille mahtaakaan tuntua vanhasta torpparista, joka on nuoruudessaan raatanut sulalle maansa kylmään korpeen ja viljellyt niitä parhaan ikänsä, kun hänet sitte vanhana työnnetään konnultaan mierontielle…
Suutarin kuvaus oli niin elävää ja sydämellistä, että yhteen aikaan kimalsi kyynel jokaisen silmissä. Hän kertoi jo ajatelleensa tarjota myötäväksi mökkinsä voidakseen etsiä jonkun sellaisen paikan, jonka jaksaisi pikku varoillaan lunastaa omakseen. Mutta … tämä paikka on käynyt hänelle niin rakkaaksi, että eroaminen siitä tuntuu aivan kuin lähtisi mieroon, josta ei enää koskaan löydä kotoiselle tuoksahtavaa levähdyspaikkaa…
XIX
Niilon herkkään mieleen oli suutarin kertomus vaikuttanut syvästi. Jo pitkän ajan oli hän kertomusta seuratessaan ajatellut kotitalonsa torppareita. Heillä oli kaksi torpparia ja pari mökkiläistä, joista varsinkin torppareita isä aikoi häätää, odottaen vain aikaa. Toinen torppareista oli jo vanha mies, torppaa viljellyt jo nykyisen isännän isän aikana. Tämä puhuu melkein joka näkemällä häädöstä. Hänen puheissaan voi havaita suurta levottomuutta, vaikka ukko saattoi sen kätkeä juromielisyytensä suojiin. Mutta vasta nyt alkoi Niilo ymmärtää, mitä tuon vanhuksen mielessä mahtoi liikkua.
Torpan nimi oli Kivinotko. Ukon pojista oli kaksi ollut talossa pikkurenkeinä aina rippikouluun asti. Sitten eivät enää olleet jääneet. Niilo oli kuullut isänsä usein vihoittelevan, kun ei saanut Kivinotkon poikia pysymään renkeinä. Joskus lie uhkauksiakin lausunut. Pojat olivat menneet mailta matkoihinsa. Joskus vain pistäysivät vanhuksia tapaamassa.
Niilo ajatteli Kivinotkon vaaria ja muoria. Jos isä ajaa ne kodistaan sitte kun kontrahtiaika loppuu, mihin he menevät?
Mielikuvitus kehittyi hyvää vauhtia. Niilo oli niin monta sataa talvi-iltaa vääntänyt Kivinotkon tuvassa niiden nuorimman pojan kanssa; siellä oli ollut hauskaa ja hyvä olla. Vaari oli ollut kuin oma ja muorilla oli poikia nuhdellessaankin suu hymyssä. Kivinotkon kotoinen tunnelma nousi niin valtavana, että mieliala painui unelmoimaan. Jos ne ajetaan pois, ei mitään muuta niillä ole elämisen ehtona kuin vaivaishoito… Mutta vanhat vaivaishoitolaiset annetaan urakalle sellaisille, jotka niiden hoidosta yrittävät ansaita. Niilo tunsi hyvin, miten eräässä heidän maallaan olevassa mökissä hoidettiin muuatta vanhaa, sairasta muoria. Häntä puistatti. Kerrankin oli nähnyt, nurkan takaa salaa, miten muori porrasten luona syö paljaita, kuorimattomia perunoita puukaukalosta ja tuvasta kuuluu mökin akan vinkuva ääni. Akka kiroilee ensin hieman hiljemmin, mutta vinkuu sitte: – On se rikasten Jumalakin … kun tuollaisia lahoja pakottaa vielä elättämähän ja täss' olis kyllä tekemistä itsensä kanss'…
Vanhuksen hampaaton suu mutustaa perunoita hädänkiireessä, aivan kuin varkain ja peläten että nyt tulee se vinkuvaääninen ottamaan puuvadin pois… Herra Jumala kuinka sillä onkin nälkä! Sitte sattuu onnettomuus, menee peruna väärään kurkkuun. Vanhus alkaa kyökätä ja kallistuu porraskivelle kylelleen. Se toinen tulee tuvasta kuin vihuri. Katsoo, tuijottaa.
– Joko se nyt? mutisee.
Mutta auttamaan ei vanhusta käy, vaan painautuu takaisin tupaan ja vetää oven perässään kiinni.
Sillä kertaa ei muori kuollut, mutta kuva säilyi Niilon mielessä kaameana ja pelottavana. Nyt hän ei päässyt mihinkään siitä, että mielikuvitus asetti Kivinotkon muorin siihen porraskivelle ja se siinä valitti:
– Voi sitä Mikkosen isäntää kun ajoi meidät maantielle… Voi Jumala sitä Mikkosen isäntää kun pani meidät maantielle… Voi, voi, voi…
Sitte hänellä on peruna kurkussa ja tuvasta tulee akka ja kiroilee.
Kylmä hiki alkoi virtailla pitkin selkää. Kun suutari Heino ja opettaja Kanteleinen juttelivat, voi Niilo enään ainoastaan hyvin hämärästi seurata. Hänen sielussaan vallitsi suuri myrsky.
… Minäkö kyntäisin heidän entisiä maitaan? Kyntäisin ja kylväisin ja leikkaisin ja jyviä kokoisin ja hyvin voisin niistä, aivan kuin rehellisesti saadusta omaisuudesta iloitsisin isäni kanssa ja rikastuisin, kuu meidänkin molemmat torpparit ajettaisiin maanpakoon? Meillä ei olisi enää mökkiläisiäkään naapureina… Kaikin ne elinaikansa kantaisivat meille vihaa, isälleni ja minulle ja äidille ja siskoille … ja me olisimme maallamme heidän piirittäminään kuin vihatut pahantekijät.
… Se olisi kirottua elämää, ajatteli hän. Siinä samassa meni mieleen neiti Joenpolvi. Tuskallisten mielikuvain yli yritti nousta autuas tunnelma ja sijoittaa heidät Mikkosen porstuakamariin nuorena pariskuntana. Mutta se särkyi heti siihen että Kivinotkon vaari veti tuttuja pieksusaappaitaan ohi Mikkosen tarhaportin, selkä oli tutussa köyryssään niin ikään, mutta silmässä oli vihainen isku ja hampaaton suu oli rumasti väärällään, aivan kuin aikeissa purra hammasta, ja hän pui nyrkkiä taloon päin.
… Ei ikänä siihen taloon! ei ikänä … ei ikänä! Hän etsisi paikkansa vaikka maan ääristä ja rupeisi sosialistiksi ja… Neiti Joenpolvi seurasi mukana taas näillä mielikuvituksen uhmaretkillä, ja ahdistus tuntui hieman vapauttavan.
Toiset juttelivat juuri suutari Heinon pojasta, joka oli rakennusmestari, ja se sai Niilon huomion hieman enemmän kiintymään heidän jutteluunsa. Suutari kertoi että hänen poikaansa oli tänä kesänä kohdellut kova onni. Ensin teki urakoitsija, jonka palveluksessa poika oli, vararikon, ja asiat kiertyivät niin, että poika jäi ilman puolentoista kuukauden palkkaa. Sitte otti poika omiin nimiinsä pikku urakan, mutta miehet, jotka olivat lupautuneet töihin, tekivät lakon ja julistivat työmaan lakkotilaan. Heino kertoi tästä kaikesta hyvin surullisella äänellä. Lopuksi jouduttiin filosofoimaan siitä, miten merkilliseksi on aika tullut, kun ei enää mikään kannata.
Kotimatkalla sukeutui Niilon ja Kanteleisen keskustelu Niilon koulupuuhaan. Kanteleinen kertoi Mikkosen käynnistä luonaan ja ilmoitti minkä tehtävän Mikkonen oli hänelle uskonut. Poika ihmetteli, mutta samalla nousi omanarvontunto. Hän ei ollut juuri koskaan havainnut sellaista itsetunnon nousuvirtaa itsessään.
Äskeinen sisällisten ristiriitojen myrsky oli hieman tauonnut. Siltä pohjalta tämä itsetunto nyt nousi kuin tuliteränä, uutena uskona, joka murtaa vuoria.
… Isäkin siis todella pitää minusta! Se oli niin iloinen havainto tämän kaiken keskellä, että oikein pyrki nauru.
Tässä, hieman hermostuneessa ilonhuumauksessa pääsi Niilon suusta sanoja, joista Kanteleinen voi päättää, että neiti Joenpolven kanssa oli jo ollut puhetta kihlauksesta ja että teollisuuskoulu-ajatus oli kotoisin neiti Joenpolvesta.
Kanteleisen oli hieman vaikea pidätellä hymyään, näissä ajatuksissa kun oli hänen mielestään niin harkitsematonta lapsellisuutta ja kiihkeätä älyttömyyttä. Keskustellessaan hän havaitsi ilokseen, että isän halu pidättää poika kotona oli tehnyt Niiloon hyvän vaikutuksen. Ne vain eivät näy voineen keskenään jutella ja selvitellä asioita. Niilon herkkämielisyys antoi hyviä toiveita siitä, että isän halu tulisi täytetyksi.
Lähestyttäessä Mikkosen taloa hyppäsi Kanteleinen pyörältään. Niilo teki samoin.
– Sinä saat heittää pois sen teollisuuskouluhaaveen, sanoi Kanteleinen ja katsoi hymähtäen toveriinsa.
Näki että Niilon oli vaikea vastata niin tai näin.
– Kun se isä oliskin vähän toisellainen, pääsi häneltä.
– Sinuako kohtaan vai miten?
– Sitäkin … taitaisi se aina mennä muuten, mutta jos se alkaa häätää niitä torppareita, niin…
Pojalta pääsi itku.
– Täällä ei ilkee sitte enää silmitellä.
Hän kiinnitti aran, tunteellisen katseensa Kanteleiseen, ikään kuin apua anoen.
Ei, siilien oli keksittävä esteitä! Mikkosen isäntää pitää ottaa lujille siitä. Olisipa sekin, jos nyt juuri hän, yksi kylän etevimpiä talousmiehiä, alkaisi häätää maallaan asuvia. Hän, Kanteleinen, sanoo kyllä suorat sanat.
Niilo epäili, ettei se hyödytä mitään. Mutta Kanteleinen oli saanut kiinni innostuksestaan eikä häntä voinut mikään estää yrittämästä.
– Mennään juttelemaan isäsi kanssa!
Niilo katsoi kysyen, aivan kuin päässään aprikoiden, mahtaisiko se käydä laatuun.
– Mennään vain, äänsi vihdoin kaksimielisenä.
– Minä olen saanut isältäsi tehtävän tuoda sinut hänen helmaansa. Nyt vien sinut. Pannaan ehdot.
– Mennään! Niilo huudahti, aivan kuin asia nyt vasta olisi selvinnyt.
* * * * *
Sinä iltana sai Mikkonen poikansa ja Mikkosen maalla asujat uudet kontrahtinsa.
Kolmen viikon kuluttua meni neiti Joenpolvi kihloihin erään kirkonkylän kauppa-apulaisen kanssa.
XX
Polvella toisensa jälkeen oli Kyläsuolta ihanimmat lapsuudenmuistonsa. Se antoi marjoja ja kanervain lemua. Mutta sitte kun tultiin vanhemmiksi eikä enää käyty marjassa, rupesi suo tuntumaan joutavalta ja vastenmieliseltä. Se ei antanut täysikasvuisille mitään. Sen reunamilla oli yksi ja toinen aikojen kuluessa yrittänyt viljelystyötä. Mutta kun rahkaa oli toista syltä paksulta ja sitä yritettiin polttamalla kuluttaa kyynärälaskulla, siirtyi miespolvi toisensa jälkeen hautaan, poltettuaan osansa Kyläsuon reunamia, pääsemättä silti sopivaan, hedelmälliseen korkeuteen. Kyläsuo oli vielä huononlaista palamaan. Piti olla niin perin valitut ilmat, vesi kun asusti suosammalen kukassa, ilkkui ja uhmasi siitä viljelijän palvelukseen antautunutta tulista elementtiä.
Aikojen kuluessa oli jo parikin kertaa yritetty Kyläsuon läpi suurta viemäriä joidenkin entisajan viljelysurhojen toimesta. Mutta kylä väsyi ja riitaantui aina vaikeuksien eteen tultaessa. Oja jäi silloin aina kesken ja umpeen painuessaan hautasi suohon kuohahtaneen innostuksen sataiset työpäivät ja hikipisarat odottamaan maahengen heräämisen kultaista aamusarastusta.
Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli Kyläsuolle puuhattu oikein virallisten tointen avulla tarkastus. Muuan laskuoja, joka kiersi osaltaan Kyläsuon reunoja, kiinnitti silloin kylän edistysmiesten huomiota. Etupäässä liikkuivat Piilomäen porvari ja Varamäki. Piilomäen porvarilla oli maatalokin ja häntä pidettiin hyvänpuoleisena asumamiehenä. He luulivat, että johtamalla tähän ojaan pari sivuojaa eräästä keitaan tapaisesta keskeltä suota iso ala suosta joutuisi kuivaustilaan. Mutta useimmat osakkaat olivat elämänsä varrella tottuneet siihen käsitykseen että kaikki, jotka olivat yrittäneet Kyläsuota viljelykselle, olivat joutuneet narreiksi ja naurettaviksi, pantuaan siihen rahansa, jota ei enää mitenkään takaisin saatu. Eikä tämä uusikaan yritys ollut sen kummempi. Heistä oli vain naurettavan lapsellista se, että oli voitu niin pian unohtaa edellisten polvien ikävät kokemukset. Mutta suututtavaa oli se, että nyt vielä oikein kruunun voimalla aijottiin pakottaa järkevämpiä rajanaapureitakin samaan hulluuteen!
Tosin viimeaikoina olivat sanomalehdet alkaneet kirjoittaa rahkasoiden uusista viljelystavoista, mutta ne olivat niitä kamarijuttuja, joita ei vakava maamies usko. Kukaan kylän isännistä ei tosin ollut käynyt koskaan itse katselemassa uudenaikaisemmilla suonviljelyksillä, kun eivät olleet sattuneet kulkemaan eikä aloksesta viitsinyt lähteä joutaville huvimatkoille; mutta asian tiesi kokemuksesta ilman näkemättäkin. Olihan heillä jokaisella Kyläsuon reunaa sen verran viljelyksellä, että sen luonteen tunsi. Varamäki ja Piilomäen porvari saatiin lannistetuksi taas silläkin kertaa. Siihen vaikutti suureksi osaksi sekin, että Varamäki jo silloin ajatteli talonsa jättämistä pojalleen ja Piilomäki suunnitteli myymistä.
Mutta Varamäen nuori isäntä oli kerran sattunut maanviljelysretkeilijäin joukkoon, jotka tarkastelivat suonviljelyksiä eräällä ulkokunnan pikkutilalla. Siinä oli saavutettu aivan ihmetuloksia samallaisella maalla kuin Kyläsuo.
Siltä retkeltään tuli nuori Varamäki suonviljelysinnostuksen tartuttamana. Ensimäinen mies, jolle hän kertoi havaintonsa, oli hänen oma isänsä.
Sillä kertaa olisi pitänyt olla näkemässä Varamäkeä. Ukon vaaleansiniset silmät säihkyivät ja melkein koko mällinsä hän syleksi vesilaatikkoon, niin hermostuneen innostunut mies oli.
– Enkö minä ole sitä sanonut! – Kas sitä! No en minä sentään sillä lailla panisi, tuota, mutta … se ei kannata. Mutta se, kas kun ovat huomanneet…
Näin huudahteli vanhentunut suoviljelyksen unelmoitsija poikansa kertomuksen kestäessä.
Tässä keskustelussa kiintyi havainto siihen huomiota herättävään elämänsähköön, joka virtaili näiden miesten välillä. Vanha mies, jo vuosia elänyt syrjässä, vähässätuvassa eläkkeellä, elämäntyönsä varsinaisesti päättäneenä, tunsi yhtäkkiä että eräs ihanne, joka oli toimivana elänyt hänen sielussaan vuosikymmeniä, sitten peittynyt ja häipynyt toteutumattomana, nyt oli toteutumistaan varten nousemassa uudelleen näköpiiriin. Tämä tietoisuuteen yhtäkkiä ilmestynyt havainto vaikutti niin valtavana, että sydän pampatti, veri kuohahteli ja voimantunto kohosi aivan kuin uusiin miehuudentöihin. Se oli jotain samallaista kuin tiedemiehen tunne silloin, kun hän havaitsee elinaikaisten tutkimustensa olevan vihdoinkin johtamassa kirkastettuun lopputulokseen, onnelliseen ratkaisuun. Mutta tätä Kyläsuon entistä tutkijaa ja viljelyksen yrittäjää lämmitti samalla aivan välittömästi iloinen tietoisuus siitä, että hänen suonviljelysaavistuksensa toteutumisen kertojana seisoi tuossa hänen oma, ainoa poikansa, jota liikutti ja innosti nyt aivan sama ajatus kuin häntä aikoinaan. Moneen kertaan uudisti vaari: – Niin, noh, pane toimeen Kyläsuolla. Siinä on tilaa!
– Koetan minä, vakuutti poika, nyykäyttäen päätä lujasti niin että väkevä leuka kosketti melkein rintaa.
Ojista vaari oli jyrkästi eri mieltä, sen hän erotti kohta. Nuori isäntä näet kertoi uudenaikaisista mataloista suo-ojista, joita retkeilyllä oli nähnyt ja kuullut puolustettavan. Vaari oli taas aivan ratkaisevasti syvien ojien mies. Suon lannoitusta ja viljelemistä ilman polttoa hän ajatteli ja kuunteli, tehden joissakin kohdissa lieviä vastaväitteitä, usein myöntäen mahdollisuudet.
Siitä oli nyt kulunut muutamia vuosia ja Varamäen suonviljelykset Kyläsuon reunassa olivat joka vuosi laajentuneet. Vanha isäntä oli siellä melkein aina mukana. Kilpaa poikansa kanssa oli hän ruvennut lukemaan suonviljelyskirjallisuutta. Näin pantiin yhteen vanhan miehen kokemus, molempain into ja asianharrastus, yhteinen tieto ja äly. Tämän yhteistyön kautta saavutettiin erinomaisia tuloksia. Viime suvena oli jo käynyt pari retkikuntaakin Varamäen suonviljelyksillä.
Mutta suurin osa omankyläisiä kiersi julkisesti tätä viljelyspaikkaa. Salaisesti, valoisina kesäöinä jotkut joskus siellä pistäysivät. Kun tällaisia miehiä sattui yhteen, puhuivat he pilkallisesti ja käyttäen laskutaitoaan osoittivat selvillä numeroilla miten paljo kallista työtä, savenajoa ja kalliita lantoja tuo viljelys kysyy, joten sen täytyy tuottaa puhdasta tappiota.
Varamäellä taas olivat omat tilikirjansa, jotka näyttivät toista.
Kokemus oli lyhytaikaista, mutta se oli innostavaa. Hän odotti vain aikaa, milloin voisi osoittaa kyläkunnalle suuren suunnitelman koko Kyläsuon viljelykseen laittamisesta.
Piilomäen porvari ei ollut vielä myönyt taloaan. Mies oli ruvennut sitävastoin saamaan päähänsä osuustoiminnallisia aatteita, jonka vuoksi suunnitteli kaupan lopettamista ja maatalon pitämistä. Mikään varsinainen uudistuksenmies ei hän enää ollut, sillä paras aika oli elettynä. Mutta hänen maansa olivat vuoroviljelyksessä, ja siinä suhteessa oli hän Jokirannan viljelyksen harvoja edistysmiehiä. Toistaiseksi ei hänen vuoroviljelyksensä kuitenkaan vaikuttanut kyläkunnan miehiin esimerkillisesti, sillä hänen otaksuttiin pitävän sitä yllä kaupasta saamillaan rahoilla. Hätäkö sellaisten on!
Kolmas huomattava maatalousmies oli Mikkonen. Hänen erikoisalanaan oli karjatalous. Muuten oli sattunut niin sopivasti, että tässä emäntä ja isäntä olivat molemmat innostuneet samaan talousalaan. Heillä oli hyvänpuoleisia luonnonniittyjä ja hakamaata. Mutta karjatalous vei itsestään myöskin heinänviljelykseen. Muutamassa vuodessa oli Mikkosen maidon vienti meijeriin kohonnut ensimäiselle sijalle koko kylässä. Siellä oli kuitenkin puolta isompiakin taloja. Sellainen saavutus innosti.
* * * * *
Näiden ihmisten kanssa seurustellessaan tunsi Kanteleinen aina omituisesti elähyttäviä vaikutelmia. Sen sijaan sai useista toisista taloista palata hyvin lamautuneena. Niissä ei juuri koskaan puhuttu maanviljelyksestä. Sivuansiot olivat hyvin halutuita. Varsinkin asiamiestoimet, joilla voi ansaita vähän rahaa, olivat mieluisia. Sillä aikaa sai maa hoitaa melkein yksin itseään ja antaa satoa sen verran, minkä luonto sopivain ilmain vallitessa milloinkin omasta alotteestaan saattoi antaa.
Moni talollinen uneksi ja odotti, itsekään tietämättä mitä, tai ketä. Odottaja ei näihin luonnon asioihin pyrkinyt itsetietoisena viljelijänä sekaantumaan. Hän suoritti maamiestehtävänsä kuin papin "taksvärkkäri": teki nurkuen päivätyönsä, suunnitteli aina päässään karkutuumia ja vaivasi mieltään ainoalla mielenkiintoisella kysymyksellä: Mistähän sais rahaa?