XV
– Poikasissa alkaa herätä arvosteluvaistoja, virkahti Kanteleinen, kun eräänä kesäiltana istuivat Sepän Kustaan kanssa koulun puutarhassa nojaten selkiään suuriin koivuihin. – Eivät ne sillä mitään erittäin pahaa tarkoita, vaikka ne nälvivät. Eihän koiranpenikkakaan tarkoita pahaa, kun se kasvaville hampailleen etsii leikitellen purema-aihetta.
Hän nauroi iloisen vallattomasti, niin että valkeat hampaat välkkyivät tummaksi päivettyneestä naamasta ja auringonpaahtamat paljaat hartiat nytkyivät.
Kustaa katseli kysyvästi Kanteleista. Hän ei oikein ymmärtänyt tätä luonnetta. Mutta yht'äkkiä vilahti mielessä: onhan hänellä itsellä hyvätuloinen virka ja … oma tyttö tiedossa. Hätäkö on miehen nauraa! Ei tarvitse huolia mistään, kun tietää että kyläkunta kuitenkin pitää hänestä… Se on tuokin vain yhtä lajia kopeutta…
Kustaan mielestä oli tämä selviö. Mutta se ei rahtuakaan rauhoittanut häntä hänen oman elämänkysymyksensä suhteen, joka viime aikoina oli alkanut käydä ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli tänä iltana tullutkin puhelemaan siitä.
Kustaa oli saanut äskettäin eräältä kiertävältä teatteriseurueelta kutsun tulla heidän mukaansa kesällä koenäyttelijäksi. Hän olisi ollut valmis heti lähtemään, mutta vanhemmat olivat vahvasti vastaan. Heillä oli pienenpuoleinen talo, jonka maita isä viljeli sepäntoimensa ohella. Kun isä oli kesät talvet pajassa, oli maanviljelystöiden suoritus enimmäkseen Kustaan, emännän ja parin nuoremman siskon varassa. Nuorempi veli oli vielä niin pieni, ettei kelvannut kuin vaivoin paimeneksi.
Kustaata oli jo pari, kolme vuotta, siitä asti kun isä hankki maatalon ja hän tuli enempi työskentelemään sen asumisessa, aina hiljaisesti kiusannut se ajatus, että hänen täytyy tehdä työtä aivan muiden ihmisten hyväksi. Eikä siinä kyllä. Pahemmin vielä vaivasi se ajatus, että hänen täytyy uhrata aikansa joutavaan tonkimiseen, sellaiseen, jota voivat tehdä kaikellaiset tusinaihmisetkin, vieläpä sellaisetkin joita menee kolmetoista tusinaan, mutta sillä aikaa hänen taiteelliset lahjansa menevät hukkaan.
Sepän Kustaa uskoi taiteelliseen elämänkutsumukseensa paljoa varmemmin kuin Jumalaan. Hänen taiteelliset lahjansahan olivat tosiasia. Lukemattomat asianymmärtäjäin kehumiset ja katselijain kättentaputukset näytäntöjen jälkeen olivat ulkonaisena, puolueettomana todistuksena hänen omalle tietoisuudelleen, joka olisi ollut selvä ilman todistuksiakin.
Mutta silloinpa hänen kova kohtalonsa punoikin taas ansan: hänen isänsä pitikin hankkia maata juuri silloin kun hänen olisi pitänyt noudattaa omaa kutsumustaan!
Usein, kun hän asteli pellolla äkeen jälessä tahi tiellä lantakuorman keralla, hautui mielessä draamanaihe. Siinä oli päähenkilönä suuri taiteilijakyky, joka vain odotti tilaisuutta hurmatakseen maailman mestaruudellaan. Mutta hän oli kahleilla kytkettynä lantakuormaan, kuin Prometheus kallioon. Kytkemisen oli toimittanut taiteilijakyvyn oma isä, omin tekemin kahlein, sillä isä oli seppä. Isä, joka ei ollenkaan tajunnut pojan lahjoja, piti tätä vain laiskana. Sen vuoksi kytki hän pojan kahleilla maatöihinsä, pitääkseen hänet ilmaiseksi orjanaan raatamassa leipää ja särvintä yhä lisääntyvälle sisar- ja veliparvelle. Loppukohtauksessa piti esiintymän erään kuuluisan teatterinjohtajan, joka jostain on saanut vihiä orjuudenkahleissa oijentelevasta nerosta. Hän tulee, katkoo tulisessa suuttumuksessa kahleet. Loppukohtaus oli ajateltu hyvin suureksi.
Tämä aihe oli tuottanut hänelle kärsimystensä keskellä monta ylvästä, sisäisesti nautintorikasta hetkeä. —
Tässä hän oli äsken tehnyt Kanteleiselle selkoa aikeestaan liittyä kiertävään turneeseen vaikkapa ilman isän lupaa. Kanteleinen oli sitä vastustanut. Puhelut olivat, varsinkin Kustaan puolelta, saaneet jo silloin tällöin särmikkäitä vivahduksia.
– Mutta minkä järjen nimessä sinä vastustat sitä, että minä saisin etsiä itselleni lahjojeni ja taipumusteni mukaista tehtävää? kysyi Kustaa tiukasti.
Kanteleinen hieman viivytteli vastaustaan.
– Sen vuoksi, sanoi, että taiteelliset taipumuksesi tuskin riittävät tekemään sinusta edes huomattua näyttelijää.
– Sitä en minä ole ajatellutkaan…
– Oletpa!
Kustaa säpsähti ja katsahti satutettuna Kanteleisen silmiin.
Kanteleinen pureksi hampaissaan heinänkortta, silmäkulmat olivat arvostelevissa kurtuissa. Alkoi sanoa:
– Tulla jäseneksi kiertäviin teatteriseurueisiin ei ole minusta – mutta vain minusta, huomaa se – mikään kadehdittava elämänura. En sano, ettei niissä voisi olla kelpo ihmisiä, jopa nerojakin. Mutta kun tyhjäntoimittajia on enimmin, tekee heidän seuransa kelpo ihmisistä ja neroistakin usein kaltaisiaan.
Kustaa näytti painavasti harkitsevan. Virkkoi vähän ajan kuluttua:
– Mutta … tästä voisi saada sellaisen käsityksen, että kiertäminen, varsinkin maaseudulla, kasvattaa teatteriseurueissa tyhjäntoimittajia. Sitä vastoin suurissa, seisovissa kaupunkiteattereissa nämä vaarat voitaisiin välttää. Kuitenkin olet itse monta kertaa sanonut, että kaupunkilaisteattereissa, nimenomaan suurissa teattereissa, ei taide voi lähestyä kansaa, varsinkaan maalaiskansaa… Että taide niissä pääkaupunkilaistuu, ulkomaalaistuu, lakkaa kansaa ymmärtämästä, elää vain rahamaailmaa ja porvarielämän mielitekoja varten…
– Niin! Mutta millä tavoin esimerkiksi sinä nyt korjaisit tätä asiaa? Sinä lähdet peltoa, äestä, lantakuormaa, isää, äitiä ja siskojasi pakoon, saadaksesi näytellä. Mitä sinä näyttelet? Itseäsi, veljeni! Neroasi, josta olet tehnyt itsellesi salaisen epäjumalan, jota ainoata sinä palvelet. Saadaksesi oikein mielinmäärin palvella tätä epäjumalaasi, lähdet pakoon maalta, siskoryhmäsi keskuudesta, isäsi kodista…
Sanoppa nyt: mitä sinä tällaisena, niin sanoakseni elämänpakolaisena tulet meille täällä kotikylässä ja ihmiskunnalle siellä maailmalla opettamaan?
Kustaan suu meni hymyyn. Oli vaikea tietää, oliko kasvoille asettunut ilme pilkallinen vaiko nolostunut. Hän ei vielä vastannut, kun Kanteleinen jo jatkoi:
– Niin kauan kuin pysyt kotonasi, tärkeässä työssäsi, kotonasi, jossa olemiseen on tilaisuutta, jopa pakottavia syitä, ja näyttelet kotikylän seurahuoneella, tuotat sinä lahjoillasi koko kyläkunnalle taiteellista nautintoa ja iloa. Me tyydymme sinun taiteeseesi! Mutta me emme katsele sinun esityksiäsi näyttelijän esityksinä, vaan lahjakkaan, hyvän ystävämme, Sepän Kustaan, joka seurahuoneemme näyttämöllä esittää elämänsä suurta ikävää…
Mutta kun sinä tulet takaisin kiertävänä näyttelijänä, silloin me katselemme täälläkin vain itseänsä näyttelevää näyttelijää, joka tavoittelee taituruutta ansaitakseen ihmisten kiitosta, tai rahaa, ostaakseen elämäniloja sisällisesti tyhjän elämänsä iloittamiseksi.
Kanteleisen äänessä oli jo hermostunut sävy. Kustaa yhä vaikeni, mutta hymy huulilla oli vaihtunut hermostuneisuuden merkkeihin. Ääni värähti suuttumuksesta, kun hän sanoi:
– Sitä kelpaa puhua sellaisen miehen, jolla on itsellä hyvä virka, hyvät tulot, ja… Mutta ne sellaiset eivät voi ottaa huomioonsa meikäläisen asemaa, ei parhaatkaan… Ja siksi sitä voi puhua noinkin.
– Sano vielä: ja eläke tiedossa, ja kysy: miksi et sinä saisi käyttää omaksi eduksesi lahjojasi ja taipumuksiasi samoin kuin minäkin.
– No niinkin! Ja miksi et sinä jäänyt kotiisi maanviljelijäksi, vaan lähdit seminaariin?
– Aivan oikein! Vastaan suoraan: sinusta en usko tulevan suurta taiteilijaa, ja ala-asteille jääminen tällä alalla on raskas elämänkohtalo. Tämän pitäisi riittää sinulle selvittämään jo kaikki. Mutta vastaan kysymyksiisi: Minä lähdin kotitorpastani sen vuoksi, että meitä oli 5 veljestä. Torppa tulee muutaman vuoden kuluttua taloon. Minua ei siinä pidättänyt mikään. Menin seminaariin, kun minulle tarjottiin koulurahat. Tulin tänne opettajaksi, kun kutsuttiin. Tämän kaiken pitäisi oleman yksinkertaista, selvää ja puolustettavaa, jota sinun asiasi ei ole. Tähän lisäksi sanon vielä: maata en ole jättänyt. Siihen vetää minua veri!
Kanteleisen silmät iskivät tulta:
– Minä menen maan luokse takaisin, kunhan tässä ehdin… Saat nähdä.
Vähän aikaa olivat kumpainenkin vaiti. Vihdoin Kustaa sanoi hiljaa:
– Minä vihaan maatyötä ja … maata.
Kanteleinen hypisteli kädessään koivunlehvää ja katsoi tarkkaavaisesti Kustaata silmiin. Heittäen pois kaiken äskeisen uhman, kysyi hän alakuloisella äänellä:
– Mutta mistä se johtuu?
Kustaan mieli kuohahteli yhä, kun vastasi:
– Siitä, että minusta on tehty maatyön orja.
– Maatyön orja…
– Maatyön orja! Luuletko että minun isäni haluaisi pitää minua maatyössä ihanteen vuoksi päivääkään, ellei minun orjatyöni hedelmä häntä rikastuttaisi?
He katselivat kauan toisiaan silmästä silmään puhumatta mitään.
Kanieleisen mielessä askaroi taas kysymys: mikä tämän kylän on? Nuoren Varamäen vastaus muistui mieleen, mutta sillä ei tuntunut olevan tässä tapauksessa mitään arvoa. Tässä ei ollut kysymys köyhyydestä, vaan elämästä, elämän mahdollisuudesta. Sellaisen elämän, joka ei riipu ainoastaan leivästä, vaan enempi ajatuksista, keskinäisestä toistensa ymmärtämisestä, sellaisesta joka synnyttäisi suuria, elähyttäviä, elämää hedelmöittäviä ajatuksia…
Hyvästellessä tarttui hän lämpimästi Kustaan käteen ja sanoi:
– No, sinä taidat lähteä?
– En tiedä.
– Tee minun puolestani niin kuin parhaaksi näet. Ystäviähän olemme silti.
– Varmasti, vakuutti Kustaa puristaessaan Kanteleisen kättä.
XVI
Kesä kului niin ja näin, aivan niin kuin kuluu kesä, kun ei ole varsinaista tehtävää ja kaikki siirtyy tulevaisuuteen. Ensin keväänä oli Kanteleinen jonkun verran raivannut koulun ketoutunutta puutarhamaata, kylvänyt siihen perunoita, punajuuria, lanttuja j.n.e. Sittemmin oli hän käynyt yleisessä kansakoulukokouksessa ja eräillä laulujuhlilla. Palannut kotiin hyvin väsyneenä. Yritti sen jälkeen saada toimeen nuorisoseuran kesäjuhlan ja saikin. Mutta kyllä siinä oli ponnistusta. Seuratoiminnan parikuukautinen loma oli vaikuttanut kovin uuvuttavasti. Kun juhla oli juhlittu, päätettiin antaa seuran levähtää syksyyn asti ja alottaa silloin taas uudestaan.
Tämä lepo ei Kanteleista tehnyt levolliseksi. Näytti yleensä siltä kuin seuraan olisi nyt joku näkymätön vainooja hiipinyt, sillä sen voimia heikonnettiin yhtä myötään. Erkin Sameli meni Amerikkaan. Se koski sekä Kanteleiseen että seuraan. Vaikka ei Sameli ollutkaan mikään korvaamaton nero seuran elämään nähden, vaikutti hänen lähtönsä Kanteleiseen masentavasti. Olihan Sameli kuitenkin aina ollut vilpitön ja vakaa.
… Miksi hän lähti? kyseli ja tutki Kanteleinen itseltään.
Sameli oli varakkaana pidetyn talon ainoa miehen tehtäviin kykenevä poika. Kotiin jäi ainoastaan lapsia ja kaksi täysikasvuista sisarta, joista toinen sairaaloinen. Äiti oli myöskin kitulias, hintelä, läpikuultava ihminen. Isä kyllä parhaillaan oleva hyvä työmies.
– Minkä tähden? kysyi Kanteleinen lämpimästi, kun Sameli tuli hänelle hyvästiä sanomaan. Matkaan lähtevä painoi päänsä alas, ei katsonut silmiin kun vastasi:
– Niitä on aina syitä.
Haastattelija ei udellut. Sameli lähti selittämättä sen enempää.
Mutta Kanteleiselle jäi tästä kohtauksesta omituinen vastenmielisyyden tunne. Vanhain toverusten suhteeseen oli jäänyt himmeä kohta, umpikuljuinen paikka, jonka läpi ei nähnyt. Samelin syyt eivät saattaneet olla aivan selvät. Hänen lähdössään täytyi olla jotain järjetöntä tahi kivuliasta.
Kun oli kulunut muutama päivä lähdöstä, kävi Kanteleinen Erkkilässä haastattamassa vanhempia, jotka luuli tapaavansa surun murtamina ja pojan tekoa ankarasti tuomitsevina.
Isäntä oli vilkasluontoisempi kuin poika, joka oli tullut enempi äitiinsä, perinyt osan tämän salamyhkäisyydestä. Erkkilä oli hyvin mielissään, kun opettaja tuli. Rupesi juttelemaan hyvin avomielisesti pojan lähdöstä, kun tiesi hänen ja opettajan olleen läheisiä ystäviä.
Riitaa ei heillä ollut Samelin kanssa ollut koskaan. Hänen mielestään heidän talossaan olisi ollut ruokaa ja työtä, kun olisi vain viitsinyt tehdä.
– Mutia se laiskaantui siellä nuorisoseurass', selitti isäntä, suu touhuavassa hymyssä ja aivan kuin ei olisi siitä niin suuria välittänytkään. – Sehän on luonnollista, näytti mies ajattelevan, kun ne sivistyvät, silloin nämä arkityönhalut niiltä menevät…
– Se ei ajatellut enää muuta kuin painimista, sen jälkeen kun voitti nekin isot väkevät siellä pitäjällä ja pääsi koko pitäjän mestariksi.
Isäntä ja opettaja istuivat kamarissa vastakkaisissa pöydänpäissä. Siellä pauhasi kärpäsmiljoona aivan kuin mylvivä härkä ja haisi pitkiä vuosikausia nurkissa lahonnut lika.
Kertoja hymyili:
– Sitä se ajatteli ja harjoitti… Ja siellähän ne Amerikass' ansaitsevat ne väkevät painijat oikein jumalattomasti…
– Niin, sekaantui syrjästä kivuliaalla äänellä äiti, – kun se meinas, jotta ne hänen lahjansa ovat siihen painimiseen … kuinka sitte lie?
Kanteleinen luuli keksineensä syyn Samelin todelliseen lähtöön. Sitä selitti vielä enempi silmäys talon tupaan, tarhapihaan, kartanolle yleensä. Siellä oli kaikkialla niin tavattoman likaista, ettei Sameliin kohdistuva syytteleminen tahtonut enää mitenkään pitää ryhtiään. Päinvastoin alkoi pilkistää hieman valoa Samelin viimeaikaiseen, kasvaneeseen umpimielisyyteen. Poika lienee jo kauan kärsinyt tästä liasta ja lopuksi löytänyt pakotien Amerikkaan.
– Kyllä sillä saakurilla on hyvä voima, sillä meidän Samelilla, kehui edelleen isä, ikään kuin muistellen. Olihan hän ollut monasti katsomassa painia, vaikka muuten ei juuri missään kokouksissa käynyt.
– Jos sattuu, niin kyllä se siellä rahoja tienaa, kuvaili edelleen, opettajaa silmiin katsoen, aivan kuin lohduttaen.
– Noo, niin se sanoi, että ei suinkaan hän siellä tähän oikoiseen työhön rupea, auttoi äiti tunnelmaa, valittavalla äänellään jatkaen miehensä ajatusta.
Isä paransi edelleen:
– Tässäkin on näitä lapsia. Jos onnestaisi nyt tämän vanhimman ansaita muutama tuhat talonlunastusta varten, niin…
Kanteleinen tuijotti tätä äitiä kipeisiin silmiin. Hänestä tuntui siltä, kuin sieltä olisi tirkistellyt Jokirannan kyläkuntahengetär avutonna ja vapautusta rukoillen.
XVII
Kerran tuli Mikkosen isäntä opettajan puheille. Tämä oli harvinainen vieras. Hän muutenkin ani harvoin liikkui kodin ulkopuolella muualla kuin kirkossa ja puodissa. Talohan oli hieman syrjässä kylän keskuksesta.
Mikkonen ajoi polkupyörällä. Onneksi sattui tapaamaan opettajan kotoa. Näytti olevan aluksi hieman hämillään, kun ei tietänyt oikein kuinka asiansa alottaisi. Pääsi vihdoin sopivasti puheen alkuun. Kehui tulleensa puhumaan Niilosta, pojastaan, se kun aikoi teollisuuskouluun ja sitä tietä rakennusmestariksi. Hän ei tahtoisi mitenkään estää muuten, mutta kun heillä olis niin hyvä talo, josta kyllä sais elinkeinonsa, kun vain olis riittävästi työvoimaa. Tähän saakka on hän pannut voimansa etupäässä karjatalouteen, emäntä samoin. Ja kaikki on mennyt hyvin. Nyt oli hän suunnitellut uutisviljelyksiä, osittain laajanpuoleisiakin. Oli pitänyt silmällä siinä pojankin miehistymistä. Mutta silloin tuleekin tämä poika ja sanoo, että hän aikoo rakennusmestarikouluun. Se särkee hänen suunnitelmansa, koko hänen elämänsä. Ja häntä suututtaa niin että…
Heillä on kyllä nuorempia poikia, mutta kestää vielä monta vuotta ennen kuin niistä tulee apua. Pahin on kuitenkin se, jos joutuu niistäkin turhaan odottamaan … jos tulee niillekin sama mieli kuin tällekin, niin mitäs turvaa isä voi niihin panna? Eihän niiden tulevaisuudesta mitään tiedä eikä osaa niitä varten mitään maan asumisia suunnitella. Tämä tekee hänet niin toivottomaksi. Juuri kun hän nyt on alkanut päästä asumisessaan hieman alkuun, tulee tämä vanhin poika ja lyö maahan kaikki. Jos saisikin kelvollista palkkatyöväkeä, voisi vielä onnensa nojaan koettaa, mutta sitä ei saa. Kaikkihan ne nyt lähtevät ja menevät, mikä minnekin, mutta pois vain Jokirannalta … onneansa koettamaan, muka!..
Sitte tulevat takaisin ne, joille maailmanrannantie nousee pystöön…
Tulevat rampoina ja rujoina, elätä sitte vain, kotimaa ja kotikylä…
Silloin on siivet laukussa ja Jokirannan leipä hyvää purra…
Mikkosen puhe sai kiihtyessään katkeruuden sävyn, jota ei siinä alussa sellaisenaan huomannut. Saattoi havaita, että kauan hautuneet ajatukset vuosivat, kun niille kerran vapaus suotiin, vuosivat vuolaampina kuin kenties asianomainen oli ajatellutkaan.
Hän oli pitkä ja hoikka mies, joitakuita vuosia päälle neljänkymmenen. Tukka ja parta olivat hoitamattomat, joten mies näytti huomattavasti villiltä. Huuliparran ja korvahiukset oli auringonpaahde valaissut miltei lumivalkeiksi. Kasvot tummanruskeat, ahavoittuneet, työn leimaamat. Mustat silmät, jotka rauhan aikana tekivät uneksivan, haaveilevan vaikutuksen, paloivat sisäisen sodan aikana rauhattomasti. Yhteenpuristuneet huulet ja väkevä leuka vaikuttivat uhkaavasti.
Miehellä oli ilmeisesti sydänsuru.
Hän heilutti jalkaa toisen polven päällä, nojasi poskea kämmenpäähän ja tuijotteli.
Kanteleinen oli kaiken aikaa kuunnellut. Ei vieläkään hän ollut täysin selvillä siitä, mihin Mikkonen tahtoi tulla.
Yht'äkkiä virkkoi mies taas:
– Siellä se poika sen sai päähänsä, kun niitä seurahuoneen penkkejä tehtiin.
Äänessä oli tällä kertaa ärsyttävä sävy. Silmäin tuikea, säkenöivä tuijotus suuntautui tuomitsevana opettajaan.
Kanteleinen hieman säpsähti.
– Kuinka? kysyi hän, saadakseen selville, tarkoitettiinko todellakin häntä syyttää.
– Niin, siellä se sen sai päähänsä!
Mikkonen puhui jo huutavalla äänellä, jossa nyt olivat kaikki syytteen vivahdukset.
Kanteleinen ei suuttunut. Hän otaksui kohta, että tässä on joku väärinkäsitys. Niin alkoi hän asiallisesti puolustautua. Oli tarkoitettu nuorison ja kylän parasta. Oli annettu niille hieman käsityöopetusta samalla kun … ja eihän sen pitäisi olla maanviljelijälle vahingoksi?
– Vahingoksi se on! kirkui Mikkonen, vaihtaen polvea ja iskien sotaiset silmänsä opettajaan. – Ammattimaanviljelijälle on vahingoksi kaikki sivukonstit! Siinä on niin paljo työtä… Siitä ei ehdi mihinkään … eikä tarvitse ehtiä! Mitä ne sitte hyödyttävät ne muut hommat? Pyhänä kirkoss' ja arkina pellolla, siinä on maamiehen liikkuma-ala!
Kanteleisen oli vaikea olla. Mies siis todellakin syyttää häntä siitä, että poikansa on saanut hieman käsityöopetusta. Mies on nähtävästi asiaa kauan harkinnut ja lopuksi päättänyt lähteä purkamaan mielensä hänelle.
Syytöksen edessä tunsi opettaja syvästi syyttömyytensä ja miestä kohtaan alkoi herätä säälintunne, sillä hänen valituksessaan suunnitelmiensa rikkoutumisesta oli perää. Sitä ikävämmältä tuntui asia, kun tämä oli niitä harvoja isäntiä kylässä, joilla oli suunnitelmia, jotka ajattelivat ja tekivät jotain muutakin kuin olivat epätoivoisia. Kanteleinen otaksui olevansa juuri heidän miehiään itsekin. Ainahan hän koetti kiinnittää nuorison mieliä kotikontuun ja maanviljelykseen … sehän oli alkanut olla hänen syvin ajatuksensa! Melkein joka esitelmässään puhui hän siitä.
Mutta tämä Mikkonen eli itse melkein erakkoelämää. Hänelle tuli hyvin usein yhteensattumia kylän muiden miesten kanssa. Miestä pidettiin hävyttömyyteen asti oman edun katsojana, – muisteli Kanteleinen.
Vaikea oli löytää sanoja, tässä kun oli niin suuri väärinkäsitys. Sen vuoksi joutuikin Kanteleinen sanomaan hyvin tavallista ja jokapäiväistä. Käsityöopetusta on Niilolle annettu hyvässä tarkoituksessa ja Niilolla on käsitöihin taipumusta. Maamiehelle on se taito toisen käden arvoinen. Hän pitää valitettavana jos Niilo puuhaa pois kotoa, mutta häntä, Kanteleista, ei siitä saa syyttää. Hän tahtoisi koko sydämestään kiinnittää nuorison mieltä maahan ja aikoo itsekin, kun tässä vain ehtii. Hänhän rakastaa maata ja maanviljelystä. Mikkosen suu oli ilvehymyssä.
– Se on sitä herrain maahenkeä, sanoi.
Jo pyrki nostattamaan Kanteleisen luontoa. Mies ensin häntä syyttää ja loukkaa törkeästi ja sitten pilkkaa! Hiusmarto alkoi punoittaa ja päässä kiehua. Silmä tuijottaa tuolilla istuvaa miestä aivan kuin aikeessa iskeä kiinni.
Silloin alottaa Mikkonen uudessa, rauhallisessa äänilajissa, aivan kuin uuden luvun:
– Minä tulin sitä varten, että eikö opettaja voisi puhua sille Niilolle ja estää häntä menemästä? Se poika uskoo opettajaa enempi kuin muita, ja…
Äänensävy oli sovintoa etsivä ja pyytävä.
Kanteleinen huomasi heti muutoksen. Ja vaikka hän siitä ilostui, ei mielenkuohunsa vuoksi voinut estää tulemasta:
– Mitäs minä… Tehän syytätte juuri minua poikanne harhaan johtamisesta?
Mikkonen vastasi varmalla äänellä:
– Ja pyydän nyt teitä johtamaan poikaa jälleen takaisin isänsä helmaan.
Loppusanoissa oli hellä ja rukoileva sävel. Kun Kanteleinen nyt katsahti vieraaseensa, tirkistelivät tämän mustat silmät kuopistaan häneen kysyvinä. Miehen leuka nojasi rintaan ja silmät tuijottivat yli kulmain. Kanteleisen itsehillintäkyky alkoi palata. Hänen vieraansa merkillisen lumoava katse piti ikäänkuin raollaan sielun ovea, jonka hän sanoillaan oli äsken laskenut lukosta. Mikkosen yhteenpuristuneet huulet näyttivät sanovan: Katso, minä olen luottamuksesta sinuun avannut itseni sinulle… Mutta minä olen valmis jälleen sulkeutumaan, jos…