XII
Kun nuorisoseuran talo saatiin uuteen kuntoon, odotettiin tapahtuvan ihmeitä. Mitä ihmeitä, ei kukaan osannut sanoa, mutta kaikki, jotka nuorisoseuraelämässä olivat mukana, odottivat jotain. Puhdetyö-innostus oli ollut niin yllättävä ja yllyttävä. Saattoi odottaa mitä tahansa.
Kun ruvettiin pitämään kokouksia ja iltamia, havaitsi moni, joka ihmeitä tapahtuvaksi oli odottanut, pettyneensä. Miten pettyneensä, oli vaikea selittää. Yleensä oli vain odotettu erinomaista innostusta, ja kun ei niin tapahtunutkaan, alkoivat monet kohta lamautua.
Kanteleinen pani parastaan. Teki itse suunnattomasti työtä, piti puheita, johti harjoituksia, oli mukana, jakoi tehtäviä. Mutta vain harvat täyttivät henkiset tehtävänsä ilolla. Jotenkuten ne useimmat suorittivat, mutta kaikessa esiintymisessä oli aina niin valtaavana merkillinen, ylivoimainen lamaus, painostava väsymys. Into oli poissa.
Urheilijat ja voimistelijat sitä paitsi vetivät omaa köyttään. Ne eivät usein, eräitä poikkeuksia lukematta, tulleet nuorisoseuran kokouksiin, mutta järjestivät omia harjoituksiaan ja iltamiaan. Alkoi olla ainaista kinaa vuoroista. Urheilijat eivät tahtoneet tuloistaan antaa nuorisoseuralle mitään. Urheiluseura vetikin useimpia puoleensa. Vaikka Kanteleinen oli urheilija, täytyi hänen, jakaessaan oikeutta nuorisoseuran ja urheilijain kesken, usein asettua riidoissa nuorisoseuran puolelle. Siten menetti hän erään joukon luottamuksen. Se kolmas ryhmä, jonka yhteisharrastukset ja juoksut sattuivat tavallisesti yölliseen aikaan, alkoi taas julkisemmin juopotella, oltuaan muutamia kuukausia ihmisten lailla. Ensin juopoteltiin salaa. Mutta mikäli riitaisuudet nuorisoseuran ja urheilijain kesken kävivät julkisemmiksi, sikäli hekin esiintyivät julkeammin. Heilläkin oli oikeutensa, muka.
Urheilijat väittivät, etteivät nuorisoseurat anna mitään arvoa ruumiin kehitykselle ja sanoivat, että aina on terveessä ruumiissa ollut terve sielu. Kuka ei tätä tunnusta, on vanhoillinen, taantumuksellinen ja elämää ymmärtämätön. Kanteleinen sen ymmärtää, mutta itsekkäisyys ja kunnianhimo estää häntä tunnustamasta tätä, varsinkin kun on ottanut nuorisoseuran urakalla hengissä pitääkseen. Tätä ajatusta edusti johtavimmin Kuhilasmäen Mikko, josta nyt oli tullut urheilijain johtomies.
Koivusen Vihtori taisteli lujimpana miehenä nuorisoseuran henkisten harrastusten puolesta. Hän puhui paljo henkisestä voimistelusta, johon ruumiillisen työn tekijöillä ei ole tilaisuutta muualla kuin nuorisoseurassa. Ruumiillista voimistelua taas he saavat työssä joka päivä. Kun ruumiillisen työn raatajat eivät viljele ajatuskykyänsä kuin sen verran, että kiinnijoutumatta pääsee kulkemaan ja oppii tekemään työtä niin kuin ennenkin maailmassa on tehty, siten tulee heistä kyllä maailman voimakoneita, joita viisaammat veivaavat. Mutta heistä ei tule koskaan ihmisiä, jotka kilpailevat taidossa, ajattelussa ja johdossa.
Niin he kiistelivät. Kanteleinen piti yhtä myötään esitelmiä, koettaen saada keskinäistä ymmärrystä aikaan. Mutta yleensä näyttivät ponnistukset turhilta.
Kyläkunnan isäntäväki suhtautui asiaan aivan levollisesti. He eivät olleet nuorisoseuralta oppineet koskaan mitään odottamaan. Jos heidän mielenkiintonsa jollain puolella oli, kannatti se urheilijoita. Niinpä kokoonnuttiin monasti miehissä katsomaan painimista ja innostuttiin.
Tämän ohessa tutustui Kanteleinen yhä enemmän Jokirannan kyläkunnan sieluelämään ja havaitsi että siinä vallitsi mitä mieltäkiinnittävin murroskausi. Kylässä oli ennen hallinnut voimakas yhteishenki vanhanaikaisella, patriarkaalisella pohjalla. Sen elämänsisältönä oli ollut usko Jokirannan kyläkunnan rikkauteen ja etevyyteen. Tämä usko oli tehnyt onnelliseksi kyläkunnan vaivaiset ja kerjäläisetkin. Nekin tunsivat omistavansa osan kyläkunnan hyvyyden iloista.
Tällainen usko antoi erittäinkin jokaiselle talolliselle silloin selvän elämäntehtävän: koettaa rikastua hieman, saada lapsensa naitetuksi hyvin ja päästä sen toimitettuaan eläkkeelle. Sellaisissa harrastuksissa eli miespolvi toisensa jälkeen, iloitsi jos voitti, suri jos joutui tappiolle. Mutta kukaan ei langennut koskaan epätoivoon, sillä kyläkunta oli kuin suuri perhe, josta ei kenenkään tarvinnut leivän nälässä hautaan mennä. Vaikka oli köyhäkin, oli hyvä olla, kun oli Jokirannasta.
Mutta viime aikoina oli kaikki muuttunut. Kyläkunnan rikkaus oli ikäänkuin hajonnut pieniin murto-osiin. Osakkaat olivat näiden jako-osuuksien haltijoina käyneet levottomiksi, itsekkäiksi, omaan läjäänsä yrittäviksi, takanapäin vehkeileviksi. Se hajoitti yhteishengen. Ensin oli innostuttu, mutta pian kaikki lamautui ja tuntui luonnottomalta. Ei mikään enää tahtonut oikein onnistua. Kukin koetti ajatella ja ajatella, mutta väsyi ja hermostui pian, aivan kuin lintu, jolla on liian pienet siivet. Moni kokeili keinottelijana, mutta useimmat epäonnistuivat ja väsyivät, kun toiset taitavammat aina heitä puijasivat.
Kerran talvella tuli Kanteleinen nuoren Varamäen kera Piilomäen puodista. Talot olivat siinä kahden puolen tietä. Mihin vei tie vielä vanhanaikaisen porttirakennuksen läpi pihaan, missä taas oli porttirakennus hävitetty ja kartanon muokkaus uuteen järjestykseen alotettu. Kaikkialla näkyi vanhan varallisuuden pohjaleima, mutta sen rinnalla vallitsevan rappeutumisen ja elämänpysähdyksen lahjomattomat merkit.
– Kuule, virkkoi Kanteleinen, mikä tätä kylää oikein vaivaa?
Varamäki seisahtui vastapäätä ja katsoi silmiin.
– Minä sanon sulle, kuule, mikä tätä kylää vaivaa, mutta älä sinä sano heille sitä kellekään. Ne vain suuttuvat, eivätkä usko. Tätä kylää vaivaa köyhyys. Toiset ovat jo köyhiä ja toiset pelkäävät köyhtyvänsä, se niitä vain vaivaa.
Kotiin mennessään ajatteli Kanteleinen asiaa koko matkan. Sittemmin oli nuori Varamäki vielä puhunut Kyläsuosta, joka alkaa aivan kylän laidasta, ja sanonut että siellä se on Jokirannan uuden elämän ja rikkauden aarnihauta. Mutta ne eivät vielä tunne sen taikasanaa. Eikä hänkään tiedä koska ne heräävät ja tulevat tuntemaan sen.
Tuota samaa oli joskus Varamäen ukko sanonut. Mutta ihmiset pitivät hänen uskoaan höpinänä.
Kanieleinen ajatteli nuorta Varamäkeä. Mahtoiko hänellä olla jotain vakavampaa siinä uskonsa alla? Mies oli hieman erikoinen, teräväsanainen ja toimeenpaneva. Mutta hän tahtoi toisinaan kurottaa liian näkyvästi toisten päiden yli ja katsoa sieltä.
XIII
Kanteleinen on käynyt illastamassa kotonaan, mutta palannut suksien kera uudelleen ulos. Sillä välin on noussutkin kuu. Se valaisee nyt laajoja lumikenttiä tuonne metsää kohti ja Kyläsuolle, joka loistelee omituisessa valaistuksessa kuin merenselkä, synnyttäen kaihoa ja ikävää saada katsoa mitä siellä on. Ja kylän talot, ne jotka ovat ryhmässä kahden puolen raittia ja ne jotka häämöttävät etäämmältä, ne ovat kuin pieniä varustuksia, joihin ei pakkasella ole lupa suosiolla tulla.
Taivaanlaki on niin häikäisevän kuulakka, että kuuvalon kellahtava väri loistaa kuin sinertävän autereen takaa.
Hän laskee suksilla alas vainiolle.
– Tämäpä vasta!
Kanteleinen katsoo ihaillen ympärilleen. Suksi liukuu kepeästi. Keuhkot laajenevat, sinne tunkeutuu raikasta ilmaa tulvien. Iloinen, hymyävä ilme hiihtäjän kasvoilla laajenee.
Pakkanen pyrkii kolmannelle kymmenelle.
Hiihtäjä suuntaa latunsa yli joen, nousee toisella puolen Varamäen pihaan. Nuori emäntä tulee navetasta ja tapaa tulijan.
– Ka! Tuleeko opettaja meille … meidän tupaan, vai isänkö tupaan?
Hän sanoo isäksi miehensä isää.
– Iltaa, emäntä! En minä nyt teille tule, kiitos vain. Käyn katsomassa vaaria, sanoo Kanteleinen ja hyppää suksilta kättä tarjoten.
Emännän hymy sanoo: Vaariapa sinä katsotkin! Mutta ääneen hän virkkaa:
– Iltaa! Älä nyt, mun ovat käteni lapasiss' ja ne ovat likomärät.
– Ei sillä ole väliä.
– Eikö? Kastelee kätensä, niin kylmettyy kun on näin pakkanen.
– Ei kylmety, veri on vielä nuorta ja kuumaa.
– Johan se on kuumaa.
Emännällä on hillitty, eheästi sointuva metalliääni, joka hivelee korvaa. Sille ilmeisesti antaa joku ystävällinen tunnelma ymmärrettävän sävyn, kun hän Kanteleisen kättä puristaessaan virkkaa:
– Sohvikin on vielä navetass', mutta kohtahan se…
Vallattomuuden puuskassa riehahtaa toinen:
– Minä menen sinne!
Navetasta kuuluu heikosti tytön laulu, ja kun Kanteleinen kiertää erään nurkan, vilkkaa jo tuli ikkunasta.
* * * * *
Ukko tulee portaissa emäntää vastaan.
– Kuka se oli, jonka kanssa sinä?
– Puhuinko?
– Puhuit, niin?
– Opettaja.
Ukko ryähtää omituisen tekoyskän, osaamatta siinä hetkessä määritellä, tahtooko hän sillä tällä kertaa merkitä hyvää vai pahaa tuultaan.
– Menikö se meidän tupaan?
– Na-avettaan se… Emäntä tuntuu nauravan.
Ukko sähähtää nyt jo vihaisesti. Tekee mieli heittää miniälle kiivas sana, mutta kun on sitä ennenkin tähän asti välttänyt, ei nytkään, ehtii ajatella ja röhisee vain pahanmielensä puhkuen pakkaseen.
Vähätuvan porrasvieressä ovat Kanteleisen sukset. Vaari ottaa käteensä ja katselee tuntijan silmällä. Hänkin on suksimestari viime talvesta saakka. Silloin, näet, teki sukset Sohville ja itselleen. Ne seisovat tuvannurkkaa vasten pystyssä, ukon ovat kaksi desimetriä pitemmät kuin tyttären.
Verratessaan nyt Kanteleisen suksia omiinsa, ajattelee hän, että ne muistuttavat enemmän alkuperäistä lautaa ne hänen suksensa kuin Kanteleisen. Mutta onpa käynyt koulut … ja hän ei ole ikinä nähnyt tehtävän suksia… Terva hänen ja Sohvin suksissa on parempi … ja sehän on pääasia.
Ukkoa hieman piinaa tekemiensä suksien kömpelyys, jos sattuu katsahtamaan vielä… Mutta tulkoon tekemään kilpaa astioita!
Vanhuksen mieliala jo alkaa kohota. Jos ottaisi rankaläjältä uudet suksivärkit ja tekisi? ajattelee. Aikaa on kyllä.
– Liikaakin!
Hän oleilee vielä pihassa ja alkaa muistella miksi hän oli äsken pahalla tuulella. Muistaa yht'äkkiä.
– Lempoako se siellä navetass'? Navettakartanolta kuuluu ääniä:
– En minä, kuule, jaksa sua seurata … mun sukseni ovat niin kankeat ja raskaat…
– A-haa! Ukko kihisee itsekseen.
– Saat mun sukseni, lupaa Kanteleinen.
– Mun … mun … vai sun, jumal'auta! Vai ka-kankeat…
Ukko painaa oman suksensa kärkeä jäätikköön. Helähtäen menee se poikki.
Vanhus säpsähtää.
– Ka-ah! Perhana…
Hän tempaa katkenneet palaset ja pakenee niine hyvineen tupaan, sillä navetasta kuulutaan tultavan.
Aivan pian tuleekin Sohvi. Korjaa maidon, ilmoittaa että hän aikoo vähän hiihtelemään. Isä laskee mumisevan, äreän äänen.
– Tehkää nyt, isä, ristivalkea, niin minä keitän puuron kun tulen.
Taas ukko mumisee. Hän ei itsekään ymmärrä miks'ei saa sanotuksi sitä, vaikka pistää niin vihaksi.
– On niin ihana kuutamo, selittää tytär, aivan kuin aikoen isää innostuttaa.
Ukko joutuu sanomaan aivan sitä, mitä vähimmin harmittelee:
– Ne sukset ovat niin huonot.
– Kyllä minä niillä…
Silloin jo tytär pujahtaa ulos. Äijä jää harmittelemaan, että kun ei ilkeyksissään saanut edes kysyneeksi, että kuka siellä nyt on, jolla on sellainen perhananmoinen vetovoima, että vetää kuin magneetti?
Mutta vasta kun on yksin jäänyt ja ruvennut sahailemaan ristivalkeapuita, alkaa yksinäisyydentunne kiduttaa. Mielessä rupeaa askartelemaan ajatus, että ne siinä kuhertelevat todenpäältä ja hänet aijotaan jättää yksin. Veri alkaa kuohua päähän päin ja tekee mieli noitua sahalle joka ilkeästi kiljuu puuliuskassa. Ajattelee jo puuronkeittoa, kahvinkeittoa, lehmäksenhoitoa, huoneen siivousta, vuoteentasoitusta…
… Ja tulee vain kuin konna ja … toinen menee kuin noiduttu perään, tphyi!
Hän on joskus ennen ajatellut tätä mahdolliseksi, eikä ole siitä suuttunut. Mutta nyt hän suorastaan vihaa Kanteleista, joka aivan ilmeisesti, eläviin silmiin, aikoo viedä häneltä tyttären jota hän…
Ukko hyrskähtää voimakkaasti ja kyyneleet tulevat silmiin. Rakkaus tyttäreen on suurempi kuin miksi hän vähemmän vaaran hetkellä oli sitä ajatellutkaan.
Porstuasta kuuluu kopinaa. Tupaan astuu Kuhilasmäen Mikko.
– Iltaa, sanoo.
– Iltaa, vastaa vaari, mutta ei käske istumaan.
– Joko Sohvi on mennyt?
– Mihinkä?
– Piti vain harjoituksiin, selittää Mikko. —
– Mennyt se on.
– Siell' on nyt kylmä.
– Paleleeko?
– Korvia vähän.
– Ei sellainen mies mihinkään kelpaa.
– Kyllä ne jokaisen korvat, kun on kylmä.
– Kahdenkymmenen vanhana korvat palelee! puhuu ukko pilkallisimmalla äänellään. Ja napukka korvilla! Olette te, jumaliste, miehenalkuja, olette jo, tpho!
Mikko sytyttelee paperossia.
– Paperossiako poltat?
– Paperossia. Mikon äänessä alkaa jo olla uhmaa.
– Tpho, tpho! syleksii ukko.
– Pitää mennä, ilmoittaa Mikko.
– Tpho, sylkee ukko. Mieli tekee sanoa: no mene nyt, mutta ei sano.
– Hyvästi, jättelee Mikko.
Sovittaessaan puita takkaan, sanoo ukko, kun ovi jo painuu kiinni:
– Hyvästi.
Tuli alkaa palaa. Vaari istuu tuolille, panee mällin poskeensa ja virkkaa hymähtäen katkerasti:
– On se sekin tyttären pyydystäjä!
Perään mumisee jotain.
Mutta kun tuli alkaa kirkkaasti palaa, lientyy silmistä vähitellen katkeroittunut ilme. Hän katsoo tuijottaen loimuun, huulet yhteen puristettuina, kasvoilla hyljätyn surumielinen tunnelma.
* * * * *
He hiihtelivät kylän takana Kyläsuolla. Sen aava valkea lakeus loisteli kuun kuuleassa hohteessa. Äänetön, ihana vaikeneminen, jota hieman särki kahden suksiparin vitkainen siirteleminen toisensa edelle ja sompasauvain vikisevä kosketus hangen pintaan. Pienet, matalakasvuiset pensaat ja männyt seisoivat raskaissa lumipukimissaan kahdenpuolen vähän ajettua talvitietä. Ne näyttivät kuin erämaan asujilta, jotka hiljaisena yöhetkenä ovat tulleet hyrmyistään luonnon salaperäisiä eläjiä varten valmistettuihin juhliin. Ihminen saattaa nähdä vain sen, mitä silmäin edessä on. Mutta juhlaväki seisoo juhlallisena, jäykkänä, ohikulkijaa kuulematta, näkemättä. Se joko näki, kuuli, tahi odotti jotain suurta, salaperäistä tai majesteetillista. Tämä odotus loi voittavan tunnelman koko luontoon, täytti maan ja ilman, ja Kyläsuon talvehtivasta lakeudesta hamaan korkeuteen, missä kuu ja tähdet seisoivat paikoillaan juhla-asemissaan.
Hiihtäjäin keskustelu oli melkein loppunut. Eikä se alunpitäen muuta ollutkaan kuin kuherrusta, jossa jokainen sana ja äännähdys tulkitsee vain lemmen ihanaa elämää. Pakkanen oli yhä kiihtynyt ja suksikeli käynyt kiinteämmäksi. Mutta hiihtäjillä ei ole vilu, eikä kiire. Kanteleinen hiihtää Sohvin lautasuksilla, ja ne ovat hyvin hyvät. Sohvi hiihtää Kanteleisen suksilla, mutta ei ajattele niitä.
He ovat jo kääntyneet takaisin. Kylän talojen ikkunoista vilkkuvat valot. Täältä huurteiselta suolta katsoen tuntuu kuin katse ulottaisi elämästä toiseen. Täällä kaikki niin pyhäistä, salaperäistä, tunnelmallista, siellä kylässä arki, jokapäiväisyys, pikkumaisuus…
Hiljaisuus ei ole enää rikkomaton. Kuuluu reen kitinää, hevostenjalkain kapsetta ja kulkusten helinää läheiseltä tieltä. Kylässä vinkuu kaivonvintti. Etäällä hiihtää muuan hiihtäjä samanne päin kuin hekin, suksen kihnaus ja somman kitinä kuuluvat, kun pysähtyy kuuntelemaan. Kaikki tämä rikkoo talvisen suolakeuden tunnelmaa ja antaa sille hieman salaperäistä eloa. Hentonen lempi puikkelehtii arkana taistellen karkoittavia arkivaikutuksia vastaan.
Yhtäkkiä näyttää se hiihtäjä, jonka somman kitinää äsken vaieten kuunneltiin, pyrkivän kohti. Kuin sopimuksesta syntyy kiihkeä into paeta. Nyt havaitsee Kanteleinen taas, kenen sukset hänellä ovat, Sohvi tekee saman havainnon. Jälkimmäinen kysyy, että miten niillä pääsee, toinen vakuuttaa: hyvin!
Jo on hiihdetty suolta vainiolle, tasaiselle, kovalle tielle. Oistetaan Erkkilän pihan läpi vesipolun viereistä latua jokeen. Mutta jokirinteessä Sohvi kaatui. Siinä saavuttaa takaa-ajajakin, Kuhilasmäen Mikko.
– Ka Mikko? virkkaa Kanteleinen, äänessä hieno häminvivahdus.
Mikko puolittain pysähtyy, näyttäen olevan kahden vaiheilla, mennäkö ohi vai ei.
Sohvi oli jo selviytynyt ilman vahinkoa. Mikko lipuu hiljoilleen edelleen.
– Mennään yhdessä, kun on sama matka! kehottaa Kanteleinen.
Sohvi huudahtaa hieman säikähtyneenä:
– Vo-ii! Nyt piti olla näytelmäharjoitus… Olitko sinä, Mikko?
– Olin, kuuluu Mikon ääni syyttävänä viiden sylen matkasta. Ja muutama henkäys jälemmin: – Mutta kun ei ollut sinuakaan, niin ei siitä tullut mitään.
Hämillään voihkaa Sohvi:
– Voi kun minä unohdin!
Sillä aikaa oli Mikko alkanut kiirehtiä ja voittanut jo pitkän välimatkan.
Kanteleinen kuiski:
– Oliko se minun syyni?
Tyttö ei vastannut, voihkasi vain. Mutta itselleen jo puoliksi anteeksiantaen katsoi toista silmiin siinä kun he pysähtyivät hyvästelemään.
* * * * *
Kun Sohvi tuli tupaan havaitsi hän kohta, että isä oli laittanut puurovesipannun takalle riutuvan ristivalkean raunioille. Vesi kiehua porisi. Tytär loi vakoilevan silmäyksen isään, joka pöytätuolilla istuen, poskia kämmeniin nojaten tuprutteli. Luuli havaitsevansa, ettei vaari ollut yrmytuulella. Se riehautti täyteen loimuun hänen loistavan mielialansa, joka purkausi iloiseen huudahdukseen:
– Onpa isäkulta pannut puuroveden kiehumaan!
Sohvi heitteli päältään vaatteita. Ukko sylkäsi:
– Tphy!
Sohvi loi vielä vakoilevan katseen. Olisi ollut parempi jos ukko olisi puhunut. Oli ollut aina parempi silloin kun hän oli puhunut, kuin silloin kun hän ei puhunut. Varsinkin kun sylki…
– Joko nyt saatiin kyllikseen? virkkoi vihdoin.
– Ei toki, isäkulta. Siellä olis nyt vaikka koko yön!
Sohvi säpsähti itsekin riemuaan.
Vaari vaihtoi toisen polven, käänsi mällin toiseen poskeen, aikoi laskea uudelleen poskipäät kämmenien varaan. Mutta joku levottomuutta herättävä ajatus teki pahaa…
Ryhtyessään keittämään katsoi tytär taas tarkemmin, että mitä se isä ähkyy? Isän raskasmielisyys oli nyt jo niin silmäänpistävä, että Sohvin täytyi kysyä:
– Mikä teidän on, isä?
Vaari nousi ja kävi yli lattian ovelle päin.
– Mitäs sinä siitä…
Meni ulos.
Äänessä oli katkeruuden ja samalla sovittavan alistumisen surullinen vivahdus.
Tytär alkoi ymmärtää. Hänen rinnassaan nousi hellä, lämmin tunnelma, joka hyökkäsi sitä äskeistä iloa vastaan. Siitä syntyi kumma taistelu…
Kun vaari palasi ulkoa, tapasi hän tyttärensä ääneen itkemästä.
Vanhuksen mieli meni hyväksi, mutta hän ei sanonut sitä.
XIV
Saatuaan suhteensa Sohvin kanssa selväksi, tuntui Kanteleisesta kauan aikaa siltä, kuin millään muulla asialla ei olisikaan niin suurta väliä. Hän ajatteli enimmäkseen Sohvia ja itseään, rakkauttaan, tulevaa kodin järjestelyä ja muita siihen kuuluvia asioita. Joskus itseltään kysyi: onko tämä luonnollista? Ja joku aivan viivyttelemättä aina vastasi, että se on luonnollista. Kylä näytti käyvän myöskin yhä itsepintaisemmaksi ja ihmiset itsekkäämmiksi. Hänelle asetettiin kaikellaisia velvollisuuksia, mutta kukaan ei ajatellutkaan edes suurkiitosta.
Eikä hän siitäkään … mutta täytyi ruveta aikaansa käyttämään oikein.
Oikein! ajatteli hän. Se on oikea sana. Hänelle tulee nyt perhe. Pitää ruveta ajattelemaan ja tekemään työtä sen hyväksi. Pitää lakata tuhlaamasta aikaa, pitää ruveta käyttämään sitä oikein, s.o. omaksi hyödykseen.
Tästä teki mieli jo silloin tällöin haastellakin, erityisesti sellaisten kanssa, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana yhteistyössä maailmanparannuspuuhissa. Kanteleisesta tuntui ikään kuin ne olisivat paremmin kyenneet ymmärtämään tätä hänen nykyistä sieluntilaansa, kuin entiset toverit. Eikä hän siinä pettynytkään. Kaikki sellaiset hyväksyivät hänen menettelynsä. Varsinkin kansakoulujohtokunnan esimiestä lähemmäksi tunsi tällä uudella elämänkäsityksellään pääsevänsä.
Mutta kun ensi puuskaus oli mennyt ohi, avautui mieli usein entisille elämänparannushaaveille. Eikä voinut välttää sitä, että joskus heräsi omantunnon tuskan tapainen mieliala. Silloin tarvitsi jotain todistuksia ja tukea voidakseen puolustaa nykyisyyttään. Aivan kuin kohtalon sallimana esiintyikin eräitä ikäviä kokemuksia nuorison piirissä.
Olihan hänellä nuorten luottamus, niitä poikkeuksia lukematta. Mutta juuri ne poikkeukset pyrkivät nyt asustamaan mielessä. Jostain syystä näytti näet, kuin poikkeusten lukumäärä olisi kasvanut.
Nuorista monet, ihmisluonteen omituisen kierouden vaikutuksesta, olivat alkaneet takana päin pilkallisesti nälväillä Kanteleista, ilman että sillä oli vakavampaa tarkoitusta ja huolimatta siitä, että he häntä kunnioittivatkin. Tämän kanssa rinnan nousi toisissa nuorissa, joilla ei ollut taipumusta nälväilemiseen, halu näyttää kaikkialla kuinka tuttuja he ovat opettajan kanssa. Nämä tuttavuuden osoitukset menivät toisinaan poikamaisuuksiin; jotka nyt alkoivat pistää Kanteleista vihaksi.
Hän oli jo ennen kokenut kaikkea tätä, mutta sitä vastoin että olisi loukkaantunut oli hän monasti tuntenut siitä tyydytystä ja iloa, koska käsitti kaikki vain poikain ystävyyden ja vilpittömyyden merkeiksi. Se oli hänen mielestään jonkunlainen saavutettu voitto. Ennen oli kouluaikana kotikylillä syvästi kärsinyt, kun entiset paimentoverit siellä olivat alkaneet vieroa. Tästä oli hän saanut syvän vihan säätyrajoitusta vastaan, koska havaitsi siinä ilmenevän sellaisen alkua.
Mutta nyt, tässä nykyisessä mielentilassa, kaikki tällainen tuttavuus pyrki loukkaamaan. Siinä oli hänen mielestään aina liiaksi velvoittava luonne. Se johdonmukaisesti ikään kuin oikeutti ajattelemaan, että tuon entisen leikkimisen, elämällä kaikenlaisten poikaviikarien kera, sen pitäisi nyt loppua. Mielessä oli vielä eräs epäilys, joka tuki tätä: jos ne alkavat kohdella Sohvia myöhemminkin, heidän naimisiin mentyään, entisellä toveruudella, sitä ei hän sietäisi. Tämä ajatus kasvoi sieltä muiden seasta toisia ylemmäksi. Sitä piti hän niin luonnollisena ja oikeutettuna, että aluksi ei noussut edes mitään vastustavia epäilyksiä. Sohvi oli heidän joukostaan ja nousi nyt ylemmäksi… Ylemmäksikö? pysähtyi hän ajattelemaan. Ylemmäksi! jatkui, ja jonkunlainen omanarvon tunnon raju ponnistus tuntui sydänalassa. Hän pelkäsi, ettei niillä ole älyä antaa Sohville hänen uutta arvoaan, mutta siihen hän ne pakottaisi nousemalla itse naimisiin mentyään hänelle virkansa ja oppinsa perusteella kuuluvaan yhteiskunnalliseen arvoasemaan…
Tätä kesti muutamia aikoja. Sittemmin alkoi sisässä nousta joku, joka rupesi näitä ajatuksia arvostelemaan. Ensin se väitti, ettei poikain tuttavallisuudessa ole ollenkaan mitään pahaa, päin vastoin se on heikäläisen vilpittömän ja ennakkoluulottoman toveruuden merkki. Ne tuntevat ylpeyttä siitä, että ovat niin lähellä opettajaa, koulunkäynyttä, sivistynyttä miestä, herraa. Se on arvonantoa. Joskin tämä pukeutuu toisinaan omituisiin, joskus ehkä rivoihinkin muotoihin, on sillä hyvin arvokas sisältö… Tämänkö hän nyt heittäisi? Ruvettuaan pääsemään nuorta väkeä lähelle, nytkö mies jo alkaisi heitä inhota, kaikota kauemmaksi? Herrain puolelle! ilkkui itselleen.
Kanteleinen pyrki hermostumaan. Mikä minun on? kyseli hän itseltään kuin kipeä.
Samalla aikaa kuin rakkaus tuotti täyteläistä iloa, vainusi tämä uusi ristiriita joka käänteessä.
– Onko minusta tulemassa hullu vai herra? kyseli hän tuskastuneena itseltään. Mistä ennen iloitsin, sen olemassaololla minä nyt mieltäni kiusaan!
Hän alkoi tutkia syitä omiensa ja poikien mielentilojen ristiriitaisuuksiin. Mistä se johtuu, että tänään innostuu tähän, viikon päästä sen hylkää ja innostuu päinvastaiseen? Mistä se johtuu, että ihmiset osoittavat toisessa tapauksessa suurta arvonantoa sille, jolle toisessa tapauksessa nauretaan? Tuskin oli hänelle selvinnyt jälkimäinen kysymys, kun jo piskahti mieleen:
– Silloin kun minä, juuri minä, alan puhella toisen ihmisen kanssa poissaolevasta henkilöstä, silloin sielussani lähtee liikkeelle, alkaa toimia kummallisia, vieraita voimia. Ne ikään kuin erittelevät puheenaolevan ihmisen, kääntävät päin joko hänen naurettavan, ylenkatsottavan tahi vihattavan puolensa. Minä joudun aina, ainakin jossain määrin, tämän merkillisen vaikutuksen valtaan. Myöskin puhetoverini käy samoin. Poissaolevasta, oli se ystävä tahi muu, mutta varsinkin ystävästä puhumme paljon sellaista, jota ei ikänä hänen läsnäollessaan puhuttaisi…
Tämä kysymysten sarja oli jo ennenkin mielessä vilahdellut, mutta se oli pysytellyt etäämmällä. Se ei ollut häirinnyt, vaikka olikin puhuttu poissaolevista ystävistä ja hedelmöitetty seuraelämää mielihyväntunteella, mikä johtui siitä, kun saatiin valittaa ja tutkia poissaolevan heikkouksia ja antaa niille joko surkuttelua tai naurua aiheuttavia lisävivahduksia. Joskus oli se aivan kuin hymyten ohimennessään nyhjässyt omaatuntoa, mutta sitte taas aivan kuin kehottavasti silmää iskien päätä nyökyttänyt. Nyt alkoi kysymys koko laajuudessaan siirtyä etualalle. Ollessaan ihmisten seurassa teki hän tarkkoja havaintoja. Keksi, että ihmisten virheiden, todellisten tahi oletettujen, käsitteleminen ja huomaaminen ihmeteltävällä tavalla kiihotti melkein kaikkia ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin. Tämä huomio oli siksi erittäin yllättävä, kun ei ollut ennen juuri ensinkään tullut asiaan huomiotaan kiinnittäneeksi. Kaikkialla oli parjaavalla puheella mielihyvän tunnetta synnyttävä voima. Toinenkin omituisuus kiinnitti mieltä: keskustelijat pääsivät aivan kuin toisiaan lähemmäksi, aivan kuin heidän ystävyytensä olisi vahvasti hyötynyt ja kasvanut siitä että poissaolevaa parjattiin.
Mikäs tämän oikein tekee? johtui hän kysymään itseltään. Onko ihminen yleensä niin ilkeä, että hän tuntee mielihyvää toisen ihmisen parjauksesta ja todellisestakin lankeemuksesta? Vai aiheutuuko nautinnontapainen tunne siitä, että sillä hetkellä luulee löytäneensä ihmissuvun yleisen mätäpesän ja tuntee vilpitöntä parantamishalua?
Mutta miksi "minä" olen silloin syyllisyydentuntoinen; vain arvostelijan asemassa?
… Kenties huomioidenteko toisessa ihmisessä on sittenkin alkeellinen, johtava askel tekemään havaintoja itsessään? Ehkä tuo kummallisesti kiihottava, luontoperäinen nautinnontunne ei sittenkään ole vain ilkeä, vain paheen synnyttämä kasvannainen, vaan jumalainen lahja, jota meidän nykyisellä kehitysasteellamme vielä käytetään erehdyksessä aivan väärin?.. Vast'edes, kun ehditään korkeampaan aikakauteen, voi juuri tästä ristiriidasta kehittyä eräänlainen surun ja ilon yhteensovitus… Siinä toisella puolen seisoisi ihminen omien silmiensä edessä aineskasana, raakaleena, jolla ei ole mitään kerskattavaa Jumalan edessä? Nöyrä alamaisuudentunne pakottaisi etsimään ystäviä, taistelutovereita, matkakumppaneja kaikista ihmisistä, joitten kanssa ikinä sattuisi kosketuksiin… Mutta jo silloin ihminen minässään tuntisi oman voimansa ja siitä pursuvana, ikään kuin yllyttävänä, pakottavana, kannustavana suuren luomiskutsumuksensa: "Minun" on tästä luomisen raaka-aineesta tehtävä Jumalan kuvaa tavoitteleva ihminen. Sitä Jumalan tahdon kaltaisuutta tavoitteleva, mikä nyt jo parhailla hetkilläni sielussani säteilee, mutta heti langetessani taasen häipyy hämärän verhoon…
Tätä ajatellessaan pilkkoi Kanteleinen puita. Hänen sielussaan säteili kirkastunut kuva ihmisen päämäärästä. Ja kun sen rinnalla katseli äskeistä itseään kokoilemassa puuta-heinää allensa voidakseen kohota itsekkäässä rakkaudenhuumauksessa Sohvin kera muiden yläpuolelle, hävetti häntä.
… Onko Jumala minut nähnyt tässä tilassa? ajatteli hän vavahtaen hävyntunnossa.
– On! kuului sisässä joku sanovan. Kanteleinen häpesi yhä syvemmin. Hänellä ei ollut usein tapana rukoilla. Mutta kun sieluntuska nousi joskus huippuja kohti, silloin tuli se pakoksi. Nytkin pysähtyi saha, kädet kävivät ristiin, kohosivat taivasta kohti, ja sielusta kohosi syvän katumuksen ja häpeäntunteen pakottamana äänetön rukous…
Ja aivan kuin hänen itsensä sitä huomaamatta virtasi syvä voimantunto ja elämänilo mieleen. Taas veti elämänvirta koko voimallaan ihmismereen, taisteluihin, toverielämään niiden kera, joille ei kukaan elämää opeta, jotka keräävät käsityksiä, tottumuksia ja ihanteita matkan varrelta, mitä milloinkin sattuu, mikä milloinkin miellyttää, ilman tarkoitusta, kaikki sattuman varassa…
Taas tuntui syvästi siltä, kuin vain siellä olisi hänelle luvallista elää, kuin vain siellä olisi arvokasta, syvää elämää … kuin vain siellä voisi ikävöivän mielikuvituksen silmien eteen joskus vilahdukselta avautua ihmiselämän kirkastettuja päämääriä…
– Sillä kas, virkkoi hän, ne ovat usein niin lähellä, me elämme päämääriemme keskellä aivan usein, mutta harhaan johtavat mielikuvat vievät ikävöintimme sieltä pois!
Elias, joka oli järjestäjänä, tuli hyppien ja laulaen puuvajaan. Säpsähti lauluaan, kun tapasi opettajan mietteissään nojaamasta saharenkkuun. Kanteleinen hymähti ja alotti uudelleen sahauksen, yhtyen siinä silmänräpäyksessä hänelle tavattomalla iloisella hilpeydellä Eliaksen lauluun. Aivan kuin opettajan mieliala olisi tarttunut poikaan, voitti tämäkin häminsä heti ja kävi jatkamaan laulua. Ensin ääni arkuudesta vavahteli, mutta kohta se alkoi asettua tottelemaan. Ja puuvajassa kajahteli:
"Ihminen minne, minnekkä hän,
Ihminen minne, minnekkä hän,
Minnekkä rientää ihmisen henki. Tiedätkö sen?"