IX
Puhdetöiden jatkuessa nuorisoseuratalolla alkoi siellä käydä kylän isäntäväkeä vakinaisina katsojina. Joskus tuli vaimoväkeäkin. Ensikerroilla ne sanoivat tulleensa katsomaan mitä täällä tehdään. Mutta sitten miehet rupesivat juttelemaan että täällä käydään huviksensa. Kehuivat että on oikein hupa katsella kun työ noin käy. Vihdoin joku lausui ajatuksenaan, että opettajan pitäisi oikein vasituisesti ruveta opettamaan puutöitä noille muillekin kylän "klopikoille", kun eivät ne enää osaa mitään. Asiaa pohdittiin vahvasti penkkikeskusteluissa talvipuhdeiltoina. Seurahuoneelta ei ollut tähän ehdotukseen vielä saatu mitään varmaa vastausta, mutta kylän kauppapuodista alettiin kysellä höylänteriä, puraita, vintilöitä, sahoja, puuviiloja y.m. Kauppias sai varustaa tätä laatua tavaroita aivan uuden varaston. Vanhat höyläpenkit vedettiin esiin heinien alta tai otettiin alas ulkosuojain orsilta ja tuotiin tupiin. Niitä tarvitsivat enimmäkseen hyvin nuoret, nuorukaisiksi kypsyvät pojat ja kansakouluoppilaat, jotka tahtoivat kotona jatkaa käsitöitään. Sellaisissa oli puutyöinnostus puhjennut mukaansa tempaavalla vauhdilla.
Seurahuonella alkoivat työt valmistua. Talo oli täynnä sirosti valmistettuja penkkejä ja tuoleja. Puheenjohtajakoroke pöytineen herätti suoranaista ihailua. Ravintolan tarjoilupöytä ja muut pöydät, keittiö mukavine raheineen ja hyllyineen, nekin olivat kuin itseä varten tehtyjä. Juhlasaliin oli rakennettu niinikään aivan uudet voimistelutelineet. Kaikki oli saatu toimeen uhraamatta juuri ensinkään rahaa.
Sinä iltana, jolloin lattia lopullisesti lakaistiin, katselivat seuran jäsenet työtä, minkä tehneet olivat, ja tunsivat iloa siitä. Niiden ilontunne, jotka olivat aineksia keränneet ja vetäneet, oli yhtä suuri ja täyteläinen kuin niidenkin, jotka olivat tehneet, joku tuli sanoneeksi sitäkin, että miltä mahtaisi tuntua, jos joku potkisi tai muuten tahallaan särkisi nyt jotain tästä mikä kauniissa, valkoisessa valmiudessaan paikoillaan aivan kuin ihailuaan odotti. Sellaiselle ihmiselle antaisi aivan ehdottomasti selkään, tunnustettiin. Pojilla ei koko iltana ollut mitään muuta puheenaihetta. Kukin selitti omaa työtään, miten oli minkäkin osan tehnyt, miten voittanut halkioimet, oksat, kierot ja kaikki muut alkavan puusepän vastukset. Toisiaan kuunneltiin asianymmärryksellä ja halulla, kehuttiin ja sanottiin vikapaikoista ettei millä ole mitään merkitystä.
Sitä oli oikein hupa nähdä, kuinka sydämensä pohjasta he kaikesta tästä iloitsivat.
Talo oli nyt todellakin asutun näköinen. Ei yksikään paikka enää ollut rempallaan. Jos sellainen olisi onnistuttu keksimään jostain piilosta, olisivat kaikki hyökänneet sen kimppuun. Kotiinpäin olevaa väkeä oli yltäkyllin. Ei edes niitä vanhoja likaisia ja repaleisia tauluja ollut enää seinillä. Oli osteltu uusia tauluja, jotka esittivät historiallisia ja kansallisia aiheita. Niihin oli lyöty leveitä, uljaita, yksinkertaisia raameja, jotka seinällä näyttivät oikein komeilta.
Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, mutta poislähtöä ei kukaan näyttänyt ajattelevankaan. Se johtui siitä, että pojat tiesivät odottaa tyttöjä, joiden piti tuoda koko talon kaikkiin ikkunoihin uudet, itse kutomansa ikkunaverhot ja pöytäliinat. Kangaspuut olivat olleet sitä varten vireissä pitkin talvea Juurikkalan muorin kamarissa. Elli oli saanut aikaan, että hänen äitinsä äiti salli kangaspuitten olla kamarissaan, jossa valiojoukko kutomataitoisia kylän tyttöjä vuoropäivin kävi kutomassa. Elli itse oli kuuluisa kankuri. Moni tyttö oli kyllä hieman arkaillen suostunut kutomaan kartiinivaatetta, mutta Elli oli mennyt heille persoonalliseen takuuseen, ettei kangas sotkeudu, hän kun oli aina saatavilla ja valmis avustamaan jos sattui vahinko. Niin pääsi kutominen vauhtiin. Tytöt pyrkivät kilpaa vuorolleen. Juurikkalan muori iloitsi koko sydämestään, kun sai nuorta, rattoisaa seuraa. Pari kertaa päivässä hän "päivämiehensä" kahvitti ohrakahvillaan, joskus pisti voileivänkin.
Oli helmikuu. Ulkona hallitsi pakkanen, mutta seurahuoneella oli valoisaa ja lämmintä. Pojat alkoivat jo odottaa tyttöjä ikkuna- ja pöytäverhoineen.
Silloin astui sisään kylän maalari. Hän oli pieni, keski-ikäinen mies, tihrusilmä, suupielessä karipaltti, jonka pesä oli puoliksi palanut. Mies oli aina ollut nuorisoseuralle vihamielinen. Tuskin lie ennen koko talossa käynyt. Toisinaan oli haukkunut seuraa Jumalan sanan valossa, toisinaan hän kiukutteli opettajan raittiuspuheitten johdosta, joista kylällä miesten kesken juttuja kävi. Hän tuli ja mitään puhumatta katseli ympärilleen. Pojat vaikenivat, silmissä utelias odotus.
– Tuota, virkkoi maalari vihdoin, saako näitä maalata?
Katsoi syrjittäin tihrusilmillään valkeita esineitä ja vuoroin yhtä ja toista noista pojista. Katse pysähtyi vihdoin Kanteleiseen.
Siihen ei kukaan vastannut. Maalari nähtävästi tajusi mistä oli kysymys ja jatkoi:
– Se vain tuo Piilomäen porvari käski tulla kysymään, että jos niitä saa maalata. Se lupasi itse maksaa maalit ja palkan.
Sylki.
– Huh, hoh!
Ilonhuudahdus kävi läpi joukon.
– Tottahan sellaisilla ehdoilla!
Siihen tapaan huudettiin monesta suusta.
Sitte ruvettiin imehtimään Palomäen porvaria. Mieliala kohosi yhä tämän uuden lahjan johdosta. Sehän oli uusi tunnustus heidän työllensä. Maalarinkin silmät tuntuivat, mikäli niitä saattoi ymmärtää, leppyisämmiltä. Taikka taisi se vaikutelma lähteä siitä, että ennestään tuttu äänen piinaava pinnistys oli laskenut viritystään.
Kyllä maalari saisi tulla milloin vain haluaa. Piti muuten heti valita Piilomäen porvarille kiittäjät. Toiset kuitenkin arvelivat että sen sopii jättää siksi kun työ on valmis ja että seuran kokouksessa ne tulee valita.
Mutta nyt kolisivat ulkona seinustaa vasten tyttöjen sukset, kuului jalkain töminää, ja naurua, iloisia ääniä ja supatusta.
Sepän Kustaa oli juuri äskeisen ilon päälle puhaltamaisillaan jumalanluomallaan tonava-valssia, mutta hänkin hiljeni vaikenevaan, huulten välistä hiljaa huokailevaan odotukseen.
X
Koko tämän illan oli Kanteleinen iloisena riehunut. Tavallisissa oloissa hiljainen ja hillitty ääni oli nyt kohoillut ja mieli pysynyt korkeassa jännityksessä.
Kun tyttöparven kuhina alkoi eteisestä kuulua, järjesti opettaja pojat salissa kunniatervehdykseen kahden puolen ovea. Sen auetessa kajahti laulu:
"Terve ystävä sä, tänne suojahamme,
Terve liittohon nyt nuorien!
Edistys, valistus, siinä ohjelmamme,
Sekä rakkaus pohjana sen."
Tytöt pysähtyivät hämillään ovelle. Astuivat kuitenkin opettajan rohkaisevia viittauksia noudattaen saliin. Heitä oli 5. Kukoistavilla kasvoilla pakkasen purema helakkuus punersi raikkaana kuin keväinen aamu. Poikain äänet yhä kohosivat ja silmiin ilmestyi hehkua, joka ikään kuin heijasti takaisin tyttöjen jo nauravista silmistä.
Laulu jatkui:
"Palvellaksemme Suomea, kansaa sen
Ja sen toiveitakin ilolla,
Oomme yhtynnä liittohon nuoruuden;
Lippu liehukoon korkealla!"
Maalari oli seisahtunut tulipesän eteen, tuijotellen ihmeissään nuorten parvea ja kuunnellen sytyttävää laulua. Miehen suupieleen ilmestyi kummasteleva, myhäilyä muistuttava vivahdus. Sepän Kustaan kirkas tenori sai maalarin huomion vihdoin kokonaan kiintymään aivan kuin hän olisi muistellut jotain hämärää tahi kuunnellut jotain hyvin kaukaista. Silmä tuijotti Kustaan silmiin. Piipunperien kaivu jäi puolitiehen, maalari ainoastaan näytti kuuntelevan ja muistelevan. Otsallekin jo nousee elämää … ja poskipäihin. Silmissä ei enää vilahtele paatuneen häjynkurisuuden leima, niistä pyrkii esiin yhä kirkastuva hymy. —
Tytöt ovat laskeneet vaatekantamuksensa pöydälle. Vilkas juttelu on alkanut juosta. Siinä oli Juurikkalan Elli, Varamäen Sohvi, Palomäen Lempi, Sepän Maiju ja Koivusen Liisa. Tyttöjen töitä pojat kilvan levittelevät ja kehuvat. Tytöt taas maksavat tutkimalla ja kehumalla poikain töitä. Rupatus käy vilkkaana porinana. Mutta kun asia nyt oli saanut sen käänteen, että talolla ruvettiin maalaamaan, katsottiin yksimielisesti viisaammaksi viedä vaatteet pois talolta siksi kun maalaus olisi toimitettu.
Tytöt olivat hieman ottaneet vaatetta päältään, kun salissa oli lämmin. Kanteleisen katse kulki, hänen sitä itse huomaamattaan, Sohvin mukana. Tytön valtaava, keltaisenruskea tukka roikkui kahtena palmikkona pitkin selkää. Kummallista, ajatteli Kanteleinen, miten kaksi tuollaista palmikkoa voi pukea tytön vartaloa! Onpa, onpa!..
Tyttö ei tietänyt ollenkaan olevansa tarkastelun alaisena. Hänen kasvonsa joutuivat kääntymään niin, että Kanteleinen hieman vavahti…
Opettaja jo pelästyy, että kun ei vain kukaan huomaisi… Mutta juuri silloin käy Sohvi yli lattian. Kas, miten hänen pieksujalkansa nousee kuin pontimen työntämänä! Tyttö kohoo varpailleen joka askelella, astunta ja vartalon notkahdus muistuttavat tanssia. —
– Minä tässä, yrittää maalari saada ääntään kuuluviin.
– Mitä, maalari? kysyy pari, kolme yht'aikaa.
– Olen vain yrittänyt muistella yhtä laulua, jota me tapasimme laulaa siihen aikaan ja jonka laulamisesta meitä kerran sakotettiinkin, mutta en minä vain muista miten se alkoi.
Maalari näytti todella ponnistelevan muistiaan. Parvi kokoutui maalarin ympärille.
– Koettakaa nyt muistella.
– Se oli se Akselin ja Hildan laulu … eikö teistä kukaan?
– Akselin ja Hildan, muistelevat jotkut. Mutta kukaan ei ole kuullut.
Maalari on käynyt puheliaammaksi.
– Niin kaunista laulua on harvoin, virkkoi hän. Ja se vallesmanni kehtas meitä sakottaa siitä, kun kerran Mikkeli-yönä oikein sydämestämme sitä vedimme.
– Eikö maalari muista yhtään?
– Paikka paikoin. Siinä oli, niinkin, että:
"Akseli sekä Hilda,
Hänen morsiamensa,
Kauniina kesäyönä
He rakkaudestansa
Puhuivat, muistutellen
Muinoista onnea."
Maalari tavoittelee kauan vaiennutta ja ruostunutta säveltä. Nuoret ympärillä vaikenevat jännittyen odotukseen.
Maalari jatkaa:
"Ikävä, vaan myös hauska
Se yö oli Hildalle,
Hän armastansa lempi,
Nojas sen rinnalle,
Hän surussansa lauloi
Ja huoliin huokaili:
Hyvästi kauniit lehdot,
Hyvästi rakkaani."
Vanhan miehen äänessä värähti toisinaan ikään kuin kaukainen kaiku Mikkeli-yön laulusta 40 vuotta sitten. Kuuli aivan hyvin, että hän oli ollut aikansa laulumies. Nuorten uteliaisuus kasvoi.
– Sen Hildan isä lähti Kaliforniaan eikä tahtonut antaa tytärtään Akselille, joka oli köyhä. Ja se Hilda lauloi sitte, että:
"Pois täältä Pohjolasta
Isäni tahtoopi,
Hän Kaliforniahan
Huomenna lähteepi.
Hän viepi minut muassaan
Ja meidät erottaa,
Sä hänen mielestänsä
Oot halpa arvokas."
– En muista enää. Maalari ravisti päätään.
– Ja siitäkö sakotettiin? kysyi Kanteleinen.
– Niin. Se oli siihen aikaan se huuto-sakko. Jos lauloi vaikka mitä yöllä klo 9 jälkeen illalla tai ennen klo 4 aamulla, niin sakottivat ne. Vaikka tämäkin oli painettu viisu, istuin minäkin siitä neljä vuorokautta vesikopiss'. Ja meitä oli 9 näitä Jokirannan poikia. Eikä me sillä kertaa oltu edes yhtään ryypätty, ei sen merkkiäkään! Mutta se vallesmanni ja ne toiset hyvät, jotka sen joukoss' olivat, ne olivat juovuksiss', ja…
– Ja te saitte huuto-sakon?
– No nekös!
* * * * *
Kanteleinen hiihtelee kotiinsa yksin. Ajatukset elävät voimakkaasti illan muistoissa ja mielikuvissa. Siellä oli ollut hauskaa. Illan mittaan oli mielialassa tuntunut niin omituinen nousuliike. Maailmassa näytti sittekin olevan jotain, joka pani asioita ainakin joskus kulkemaan mielen mukaan.
Hänen ympärillään hyöri hyviä ihmisiä. Mistä johtui tämä vaihdos? Muutamia kuukausia takaperin tuossa samassa salissa oli aivan toisenlainen mielialan viritys. Mikä sen näin oli vaihettanut?
Hän kummasteli. Ajatellessaan havaitsi, että koko kylä oli muuttunut. Arkana vilahti mielessä: oliko hän siihen vaikuttanut? Mutta ei vastannut siihen ehdottoman myöntävästi. Olihan hän yrittänyt, mutta vähä oli tullut tehtyä, eivätkä ne hänen puheensakaan…
Ehkä se tämä höyläileminen? Mutta miten sekään? Olisiko siinä ehkä se vanha jokirantalaisten puutyö-harrastus herännyt uuteen eloon?
Siinä kiersi ja kaarsi kaiken ympärillä tietoisuus siitä, että jos ei hän tänne sattunut, samoin ne vielä nukkuisivat kuin viime vuonnakin. Niille maille tultua täyttää sydämen kuohahtava ilo. Tukeva sääri ponnahtaa voimakkaammin, pakkasen huurre syleilee tutummin ja elämäntaivaan ranta punertaa.
Kanteleinen saapuu kotiinsa. Muori tulee avaamaan ovea ja murisee itsekseen. Nuori opettaja ei ole kuulevinaan, vaan hiipii kantapäitään hilliten huoneeseensa.
Sytyttää tulen.
Siinä pöydällä ovat oppilaitten kirjoitusvihot korjausta varten. Hän siirtää ne konemaisesti eteensä. Avaa yhden, tekee muutamia korjauksia.
Unohtaa kuitenkin kohta itsensä ja jää tuijottamaan lampunruuviin, omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy huulten ympärillä. Silmät tirkistävät, aivan kuin todellakin tarkastaen lampunruuvia, mutta vähitellen niiden ilme muuttuu.
Armastava, hellä kaiho ja edelleen sisäänpäin kääntynyt hymy…
– Sohvi Kanteleinen, jupisee, ja suu menee leveämpään nauruun.
Muori ohahtaa toisella puolen seinää. Kanteleinen palaa tajuntaansa. Hieman ravistellen, aivan kuin vapautuakseen mielentilastaan, juo hän lasillisen kylmää vettä, tempaa vihkoläjän eteensä, etsii kynän ja ryhtyy työhön.
XI
Usein kun Kanteleinen talven tullen astui kouluun ja alotti päivätyönsä muisti hän sen hetken kun oli lähtenyt seminaariin. Miksi juuri se elämänkohta niin mieleen muistui, ei hän saattanut ymmärtää. Oliko se sen vuoksi, että ensi kokemukset koulussa eivät vastanneetkaan odotuksia? Vaikka kuinka koetti innostuttaa itseään uskomaan, elämään siitä uskosta, että hänellä nyt oli suoritettavanaan jaloin elämäntehtävä minkä ihminen voi koskaan valita, sittenkin painosti aina aamusin. Kun otti virsikirjan käteensä etsiäkseen virren ja istui urkuharmonin eteen soittoa varten, nousi merkillinen vastenmielisyyden tunne ja peitti mielialan. Silloin, juuri siinä hetkessä se aina tapahtui: ajatus palasi Kanteleisten torpan pellolle. Mieleen muistui eräs elokuun ilta. Väinö oli äestänyt ja vaonnut ruispellot, jotka isäukko kylvi. Kun hän ajoi vanhan liinukan tallin eteen, ajatteli hän koko ajan yhä sitä, että se oli viimeinen kerta kun hän äesti ja kynti liinukalla Kanteleisten peltoa. Viimeinen kertako? Siihen liinukka huokasi syvään ja pitkään, samalla kun hän päästi valjaita. Viimeinen kertako?
Häneltä oli päässyt itku. Oli suudellut liinukkaa, ja liinukka oli haistellut häntä ja höplännyt hänen poskeaan ja katsonut totisilla, viisailla silmillään. Kun Väinö oli taluttanut hevosen umpiaitaan ja vapauttanut suitsista, oli liinukka hirnahtanut ja katsonut surullisesti, aivan kun olisi tahtonut sanoa: minä jään.
Umpiaidasta tuvalle oli tullut päivällä kylvyyn pellon piennarta. Hänestä tuntui silloin siltä kuin tuo pelto ajattelisi hänen lähtöään, kuin sen piennar koskisi paljaaseen, sille pienestä asti tuttuun jalkaan pehmeämmin, hyväilevämmin kuin milloinkaan ennen ja kuiskisi samaa kuin liinukka: minä jään.
Ja tuvanpäädyllä suuri kivi, joka oli kierrettävä kun umpiaidasta tultiin pellonpiennarta, kivi, joka hiiskumatta kupeillaan kantoi muistot monen sukupolven nuorimpain ikäkausien urheiluista ja pienten varpaitten kiipeilyistä, – kivikin tuntui sanovan: minä jään.
Kaikki tämä vaikutti sen, että seminaariin lähtö sillä hetkellä näytti aivan kuin rikolliselta. Se jäi mieleen.
Mutta torpassa oli paljo lapsia, eikä se voinut tarjota Väinölle mitään elinaikaista olinpaikkaa. Kun veli ja sisar, jotka olivat Amerikassa, olivat tarjonneet rahat jos Väinö menee seminaariin, oli mentävä, varsinkin kun omakin halu veti.
Oli hän senkin jälkeen joka kesä kyntänyt ja äestänyt Kanteleisten torpan maita. Mielialan apeus oli silloin usein haihtunut. Seminaari ja pelto olivat sopineet. Pelto oli monta kertaa hymyillyt päivälakkosessa: tulitpa! Liinukka oli höristellen tervehtinyt: tulitpa! Kivi oli vakaasti tarjonnut kylkeään kiivettäväksi: tule vain!
Asia oli näin sovittu.
Mutta täällä koululla se tuli uudelleen mieleen, nyt joka aamu.
Jos virsi meni hyvin, kun lapset lauloivat sydämestään, haihtui kaiho jo virrenlaulun aikana. Heidän laulussaan soi silloin kuin pellon ääni: tulitpa, tulitpa!
Siinä oli vastaanottavaa odotusta. Muokkaajan sielu alkoi elää pellon kera, ottaa vastaan sen vaikutelmia.
Kun lapset lauloivat kirkkaasti, tuntui paistavan kirkas päivä ja ympärillä oli suloisen lämmintä, vaikka ulkona porotti pakkanen nurkkia paukutellen. Kanteleinen hymyili jo rukousta lukiessaan ja hänen sydämessään paloi elämän tuli.
Mutta jos lapset olivat huolimattomia, eivät laulaneet vaan vehkeilivät, silloin peitti raskas pilvi opettajan sielun. Vähitellen tuli hän sen suhteen varovaiseksi ja koetti opetella pilven tuloa vastustamaan. Mutta sellainen tottumus edistyi hitaasti.
Joululoman mentyä alkoi kokemus jo vähitellen avustaa. Opettaja oppi tuntemaan oppilaansa ja heidän tapansa. Siinä olivat hänelle erinomaisena apuna viime syksynä tekemänsä kiertomatkat kodeissa sekä parhaillaan jatkuvat työillat nuorisoseuratalolla. Jokaisen lapsen perhesuhteet tuntiessaan voi hän helpommin tutustua lapsiin.
Eivätkä ne yleensä olleet pahoja lapsia, heissä vain elivät kotien vallitsevat katsantotavat ja harrastukset. Kotien lamautunut, haluton, elämään kyllästynyt henki esiintyi lapsissa yleisenä välinpitämättömyytenä kotiluvuista ja opettajan kunnioituksen puutteena. Erikoistapauksissa ilmeni muutamissa pojissa röyhkeyttä, toisissa villiä vallattomuutta.
Mutta opettaja tuli pian huomaamaan, että näissä lapsissa oli paljo hyvin lahjakkaita. Yleisesti vallitsevassa kotikasvatuksen puutteessa tätä luhjakkaisuutta tuntui olevan vaikea saada ohjatuksi hyödylliseen toimintaan.
Jo seminaarissa oli Kanteleinen innostunut vastustamaan ruumiillista koulukuritusta. Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että sillä useimmissa tapauksissa vain vahingoitetaan kasvatin ja kasvattajan välistä suhdetta. Kuritus voi saavuttaa hyviä tuloksia vasta sitten, kun kurittajan ja kuritettavan välillä vallitsee hyvä persoonallinen suhde. Mutta useimmiten on oppilaan ja opettajan välinen elämä tähän liian vieras ja virallinen, jolloin ruumiillinen kuritus voi toiselta puolen olla vain hermostuneen kiukunpurkaus ja toiselta puolen vaikuttaa paatumusta ja vihaa nostattavasti.
Kasvattaja alkoi Kanteleisessa yhä enemmän toimia, tottumattomuuden ensi vaikeudet kiihottivat siihen. Tehtävä alkoi innostaa. Hän keksi, teki ja kokeili joka päivä jotain erikoista. Erittäin oli hänestä kuri, järjestys tärkeätä siksi, että se vaikuttaa syvimmin koko elämään. Saada heidät tottumaan järjestykseen, täsmällisyyteen, siinä koko heidän elämänsä menestyksen, tulevan yhteiskunnallisen uudistuksen ja yhteistoiminnan onnistumisen avain! hän väitti. Mutta mikä keino siinä paraiten auttaa? siinä kysymys joka nuorelle opettajalle oli toistaiseksi selvittämätön.
* * * * *
Koululla oli päivän mittaan sattunut kaikellaista pientä harmia. Oppilas, jonka nimi oli Elias, oli vihdoin saanut kärsimyksen maljan kukkuroilleen. Kun opettaja kirjoitti taululle jotain, oli Elias lähtenyt käytävälle kävelemään opettajaa matkien. Kääntyessään näki opettaja pojan toimessa. Toiset sillä aikaa tirskuivat, toiset osoittivat pelkoa havaitessaan opettajaa katsovan Eliasta, joka tietämättä, että opettaja jo oli kääntynyt, yhä jatkoi. Kun Elias vihdoin huomasi, että opettaja katsoi, havahtui hän matkima-asennostaan, mutta suu vääntyi kurilliseen nauruun, ja pitkin harppauksin astui hän paikalleen. Samaa oppilasta oli eilenkin nurkassa seisottamalla rangaistu. Opettajan veri kiehui. Hänen luontonsa käski hyökkäämään, se aivan kuin ajoi pojan kimppuun. Elias istui paikoillaan, leuka rintaa vasten ja luimisteli milloin sivuilleen, milloin opettajaan, kasvoilla edelleen pilkkahymy. Opettaja oli kalpea kasvoiltaan, niistä oli veri paennut. Hän tuijotti Eliakseen katsein, joista voi ilmiselvästi lukea hyökkäysajatuksen. Hänen nyrkkinsä puristuivat. Luokalla vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kukaan enää tirskunut, moni ei kuuluvasti hengittänytkään. Eliaksen katse oli lopullisesti pysähtynyt tuijottamaan erääseen lyijykynällä vintilöityyn loveen pulpetin kannessa.
Koulusalissa vallitsi jännittävä pelko.
Hyökkään … hyökkään … hyökkään! uhkasi opettajan koko olemus.
Muuan pieni ensi luokan tyttö pillahti itkemään. Silloin havahtui opettaja.
Tavaton suuttumus oli hänet vähäksi aikaa jähmetyttänyt niin, ettei hän voinut huomata minkäänlaista ajatuksen toimintaa itsessään. Pikkutytön itku herätti ajatuksen. Ensimäinen tunne oli silloin syvä sääli lasta kohtaan, joka nähtävästi pelkäsi häntä ilman mitään aihetta. Opettaja joutui hämilleen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tehnyt näitä viattomia lapsia kohtaan suuren vääryyden ja samalla paljastanut heille heikkoutensa. Astuen itkevän pikku tytön luo, tarttui hän tämän alas painuneeseen otsaan, kohotti hellästi päätä ja hoki:
– Älä itke … älä viitsi itkeä Maiju … no johan nyt…
Kun pikku tyttö lakkasi itkemästä, oli opettajakin saavuttanut itsehillintänsä ja asettui luokan eteen.
Eliakselle ei hän sanonut sanaakaan, ei muutenkaan puhunut kohtauksesta mitään. Tuntia jatkettiin siitä, mihin äsken oli pysähdytty.
Mutta päivällä, kun muut laskettiin päivälliselle, sanoi opettaja kaikkein kuullen:
– Elias jää tänne minun luokseni.
Elias tuli kahden vaiheilla. Toiseltapuolen kiihotti valtaava uhma: tehköön mitä tahtoo! Mutta tämän tunneilmiön kanssa kilpaili pelko: jos se sanoo isälle!
Isä oli kiivas mies.
Jos se tulee sinne kotiin itse kantelemaan?
Pelokkaasti sivuilleen pälyen astui poika opettajan huoneeseen.
Mutta opettaja puhutteli kuin parasta ystäväänsä, ei sanaakaan siitä päivällisestä. Kutsui kanssansa syömään. Puhui Eliaksen elämästä ja tulevaisuudesta. Pojalla oli suuri taipumus käsitöihin. Neuvoteltiin miten sitä taitoa parhaiten voitaisiin kehittää ja tehdä siitä Eliakselle elättävä ammatti. Kun päivän lopputunnit oli istuttu koulussa, kutsui opettaja taas Eliaksen luokseen. Keskustelu jatkui samaan tapaan. Puhuttiin myöskin Eliaksen kodista, vanhemmista, sisaruksista, toimeentulosta. Ilta alkoi myöhästyä ja poika käydä levottomaksi, miten tässä käy, pääseekö ollenkaan kotiin? Mikä on tämän kaiken alla? Että uhkaamassa olisi jotain hyvin pahaa, sitä hän alkoi aavistaa mitä myöhemmälle ilta kului. Joskus pyrki jo pillahtamaan itku.
Mutta vihdoin opettaja läksi itse saattamaan noin 2 kilometrin matkassa olevalle kotimökille.
Meille se tulee, meille … meille tulee, ajatteli Elias sydänkurkussa koko matkan, hiihtäessään opettajan jälessä samaa latua. Mitä lähemmäksi kotoa tultiin, sitä yllättävämmin nousi pelko, joka paisui nyt kauhuksi ajatellessa tuiman isän raivoa, kun hän opettajan syyttäessä tempaa hänet tukasta … ja panee tuomaan vitsat, ja…
Opettaja pysähtyi muutaman kymmenen sylen päähän mökiltä.
– Nyt minä voinkin palata, sanoi, ojentaen oikein kätensä. Hyvästi, Elias!
Poika tarttui siihen vantuskädellä hämillään ja epäröiden. Muisti samalla että eräissä tapauksissa on lakkikin otettava päästä; koetti tehdä senkin ja vielä katsoa opettajaa silmiin.
Jätettyään Eliaksen palasi opettaja sivukierroksia hiihdellen kotiinpäin, kaiken aikaa ajatellen Eliasta ja aprikoiden: voiko hänet tällä tavoin voittaa?
Alakuloisuuden jätteet haihtuivat mielestä nopeasti. Kun raikas talvinen ilma virtasi keuhkoihin puhdistaen ja keventäen, samalla kohosi mieliala voittavana ja varmana. Ulkonaiset seikat saivat peittyä talvi-illan hämärään, sisäisten näköalojen laajetessa ja Eliaksen jäähyväiskatseen yhä kirkkaampana säteillessä.