XIII
Sinäkin iltana olivat kylänmiehet joukolla lähteneet suolle katselemaan töiden edistymistä. Sieltä palatessaan he kulkivat Varamäen viljelysten läpi. Siellä kasvoi nytkin eräillä osilla ruista kuin seinää. Heillä monella oli rintapelloissaan tänä vuotena heikot rukiit. Omituinen tuska kaiveli monen miehen mieltä. Varamäki ei ollut itse mukana, mutta Pikku-Passi tunsi tarkoin, miten kukin eri ala oli savettu, mitä lantalajeja ja minkä verran käytetty, missä poltettu, missä ei j.n.e. Laskutkin hän tiesi, mitä maksaa muokkaus, lannat ja siemen sekä mitä tulee sadoksi, jos ei välillä mitään onnettomuutta satu. Pikku-Passi puhui innolla, aivan kuin omastaan, mutta hän olikin parina vuotena jo ollut Varamäen innokkain oppilas ja uskonveli. Hänellä oli myöskin jo muutaman hehtaarin alue ojitettuna, osa kuokittuna ja savettuna, aivan Varamäen mallin mukaan.
– Nyt lyön sen rukiiksi, kehui hän omaansa. Käyttekö katsomassa?
Tuossahan se vaan on.
Mutta he eivät tällä kertaa viitsineet, kun olivat väsyneitä, ja hieman jo ahdisti myöhäinen. Mutta Varamäen suopellonpientareita kierrettiin, ajattelun ja arvostelun leima katseissa; muutamista katseista näkyi jotain muutakin.
Mikä mahtava, valtaava näky olikaan tuo jo monihehtaarinen ruisvainio, joka kohosi suon sydämestä kuin siunaus. Pitkät tähkäpäät painuivat raskaina alaspäin ja törnevä olki seisoi kuin sirotekoinen pylväs kannattaen rukiin kultaista terää. Aurinko oli vaipumassa länteen. Illan ruso loi ihanan, punakuultavan hohteen yli laajan viljelyslakeuden. Tuossa toisella puolen levisivät kylän ikivanhat pellot parhaassa kukoistuksessaan. Ne olivat nielleet kymmenien sukupolvien hien, mutta lahjoittaneet siitä takaisin leivän ja elämänilon. Nyt oli niiden voiman ulottuvaisuus alkanut rajoittua, eikä leipää niistä enää riittänyt kaikille. Mutta tässä oli uusi valloitus alkanut. Uudismaa kilpaili ilosta saada tarjota viljelijälleen kaikki mahdollisuudet. Tuossa rukiin rinnalla kasvoi kaura, ei yhtä hyvin menestyneenä kuin ruis, mutta silti kilpaillen kunnialla monen noiden vanhain viljelysalueiden kauran kera. Ja tässä olivat kaikki vastaisen parantamisen mahdollisuudet. Vihdoin heinä, timotee, pillisuorana, tiheänä, ylpeänä se nousi suosta aivan kuin ylimielisesti pilkaten noita miehiä, joista moni oli jo vuosia köyhyyden käsissä kitunut yrittämättäkään vapauttaa vilja-aarteitaan Kyläsuon rikaslahjaisesta povesta.
Miesten ajatus askarteli niin voimakkaasti, että keskustelu rajoittui pelkkiin huudahduksiin ja ihmettelyyn, kunnes vihdoin lähdettiin kotiinpäin.
Tultaessa sivuutettiin Mäkitoiskan vainioniitty, joka nyt ensi kertaa, oltuaan viljanviljelyksellä ennen, kasvoi heinää. Miehet ihmettelemään, minkä vuoksi heinänkasvu oli niin heikko.
– Se on vain päästetty heinälle, siitä se johtuu, ilkkui Koivusen Vihtori, joka ei usein ilkkunut.
– Suuri tunkio sen tekee, sanoi Pikku-Passi.
– Hääh?
– Suuri tunkio … ei joudeta ajaa pelloille … se sen tekee.
Toiset alkoivat nauraa, mutta kaikkien nauru ei helähtänyt. Niilläkin taisi olla suuri tunkio.
Juuri kun miehet tulivat kyläntielle hajotakseen koteihinsa, ilmestyi siihen kylän maalari muorineen, vasta seurasta tullen. Maalari alkaa miesten kanssa puhetta tehdä. Muori hokee:
– Jumalaansa kukin palvelee, Jumalaansa kukin palvelee, jumalaansa kukin palvelee…
– Oliko hyvä saarna? kysyi Koivusen Vihtori, jonka rauhaisaa mieltä muorin yhtämittainen hokeminen siihen määrään kiinnitti, että suu meni hymyyn ja mieli teki tutkia tarkemmin.
– O-oli, oli… Kyllä sai kuulla. Mutta kun on nevarapa jumalana… Mihinkä sinäkin Vihtoriparka ijankaikkisuudess' suus ammotat? Luuletko nevan siellä kelpaavan? Voi lapsiparka, jos olisit kuullut…
– Älä nyt ihmisille, suuti maalari suulasta vaimoaan, ponnistaen viimeisiä voimiaan saadakseen äänensä vihaisesti nuhtelevaksi.
– Mitä? Enkö minä saa sanoa? Eikö puhuja sanonut, että pidä päälle sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla?
– Sanokaa vain muori, kyllä se nahka sen pyykin tarvitsee, kehoitti Pikku-Passi.
– Ja suakin puhuja kysyi, emännältäs, Passin isäntä. Hyvä paimen etsii kadonneita lampaitansa. Palaja pois! Oi Herra… Tule Sameli.
Sameli jutteli muiden miesten kanssa.
– Sameli, Sameli! Varamäen Antti tuli pyörällä.
– Mikä kokous? alkoi kysellä, ja pysähtyi.
– Sun ruistas käytiin katsomass', sanoi Pikku-Passi.
– Vai sitä.
– Ja nevalla käytiin. Ei ne työt tahdo oikein… Kuumiksi ilmoja porajavat.
Miehet, jotka jo olivat eri haaroille hajoamassa, pysähtyivät vielä juttelua jatkamaan. Saivat kuulla, että Varamäki oli jo ollut taas nevalle ojureita etsimässä.
– Ka!
Miehet jännittyivät. Se jo taas uusia ojia ja kuokkuja suunnittelee, vaikka on jo ennestään niin laajat suopellot. Me tässä vain odotamme viemärin valmistumista ensin, vaikka ei se millään tavalla estä meitä alottamasta.
… Ka! ajattelee moni ihmeissään, ei muuta.
Varamäki kertoo suonraivaussuunnitelmistaan. Joku siinä ohessa valittaa, ettei saa miehiä. Kyllä Varamäki oli saanut.
– Se on kumma, mumisee joku hampaisiinsa, aivan kuin huutokaupan jälkeen, jolloin joku mieleinen esine menee huutaja-kilpailijalle vähäpätöisen hinnanlisäyksen vuoksi.
Varamäki on lämminnyt.
– Siihen aikaan kun minä sain talon, odotin minäkin palkkojen halpenemista ja sitä, että kyllä työväen on pakko tulla kaupalle. Mutta ei ole tähän asti tapahtunut kumpaakaan. Ei mun ainakaan muu auttanut kuin pyytämään täytyi lähteä, jos halusi hyvää työmiestä ja palkka täytyi jättää sellaisten miesten itseensä määrättäväksi. Eikä se olekaan väärin. Niin pitääkin olla, ainakin mun mielestäni.
Toiset kuultelevat hymyillen, toiset totisina, useiden ilmeissä kielteinen sävy.
– Johan se… Mutta kun saa sellaisenkin työmiehen kuin mulla oli tässä, alotti Erkki hyvin leveästi kertoa eräästä kulkumiehestä, josta hän oli saanut kyllikseen.
– Johan se, matki Varamäki, jolla oli Erkkiä varten vanhoja asioita hampaankolossa. Hän nojasi pyöräänsä vasten, tuijotti maahan ja uudisti:
– Johan se, aina väliin sattuu hyvillekin. Mutta mulla on sellainen käsitys, – vaikka ei suinkaan se mun käsitykseni mikään käsitys olekaan, – että kun isäntä on liian hyvä työmies, se saa aina huonoja palkkatyömiehiä. Kuinka sitte lie.
Muutamat nuoremmat miehet nauroivat. Erkki, joka ymmärsi piikin, koetti ampaista takaisin.
– Mutta sen mä vain sanon että makaavat ne sunkin renkis, makaavat jo.
– Kyllä ne saakin maata, en minä ole niistä ikänä mitään ikiliikkujia yrittänytkään.
Katseli taivaalle.
Toiset yhä nauroivat. Nolostuva Erkki näytti tutkistelevan ja etsivän sanoja. Mutta leppoisa, hyvänlaatuinen mies kun oli, alkoi kaivaa periä vain maalarin piipusta ja jupisi itsekseen:
– Ei niiden perujen kans auta mikään, kun sattuvat olemaan siitä laista.
– Isäntä, isäntä. Maalarin muori läheni Varamäkeä. Saarnamies sanoo: teidän jumalanne on nevarapa…
– Älä siinä! yritti maalari karjua, mutta entinen ryhti oli poissa.
Miestä rupesi vain kovin yskittämään.
– Ole sinä, suhditti vaimo.
– Noo, sanoi Varamäki, siellä meillä on vielä paljonlaisesti vanhoja perunoita, muori saa hakea, jos tarvitsee.
– Kiitoksia, aina min' oon teiltä ennenkin saanut.
– Hmm, niitä on, kun Jumala siunaa nevaravan.
– Niin, niin, kun Jumala siunaa nevaravan, niin on…
Muori jutteli ja tuijotti Varamäkeen, joka hyppäsi pyörälleen ja poistui. Samalla toisetkin alkoivat hajota.
XIV
– Iitu!
– Oo!
– Mihin se Vihtori heittää?
– Antista tuli härkä.
– Älä … eipä, sinä härkä. Mitataan.
Kansakoulun pihamaalla oli iloista hälinää. Parvi kylän miehiä, nuorempaa ja keski-ikäistäkin polvea, oli kokoontunut kavunheittoon.
Nämä iltayhtymät koululla oli saatu aikaan jo toissa talvena, kun kansalaisopintolukuja alotettiin. Kokoontumisille annettiin jo silloin laajempi tehtävä. Muodostettiin nuorisoseuralle kansalaisopintoryhmästä alaosasto, joka samalla piti keskusteluiltoja, sekä voimisteli ja urheili. Viime keväänä muutettiin ne arki-illoista sunnuntai-illoiksi. Silloin lukuopinnot keskeytettiin ja annettiin enemmän sijaa vapaille urheiluille. Tämä vaihdos kevääntullen toi melkein koko kylän koulukartanolle sunnuntai-illoin. Ne kadottivat tämän vuoksi alkuperäisen rattonsa kun oli niin paljo joutilaita, jotka katsoivat vain. Tämä katselijain suuri luku muutti tilaisuudet enemmän esiintymis- kuin toveri-huvittelu- ja ruumiinharjoitus-tilaisuuksiksi. Silloin keksittiin pakko, että jokaisen, joka tuli koulunmäelle ja oli 60 vuotta nuorempi, piti jollain tavoin olla mukana. Siten jäi moni pois.
Kesäisinkin joskus keskusteltiinkin, kun joku sattui esittämään sopivan, innostavan aiheen. Viime aikoina oli pohdittu ahkerasti eräitä kysymyksiä, joilla oli oman kylän elämään syvälti vaikuttava merkitys. Tärkeimpiä niistä olivat nuorten maanviljelijäin ammattiopetus ja Kettumaan asutuskysymys. Kumpainenkin koski persoonallisesti tämän seurapiirin jäseniä. Kaikki olivat maanviljelijöitä, toisilla jo oli oma maa, tai vuokramaa, toisilla toivo saada maata sen kyläkunnan yhteistoimenpiteen kautta, jota joku aika oli suunniteltu.
Tänään odotettiin agronomi Peltomiestä saapuvaksi tekemään selkoa siirtola-asiasta. Hän oli aamusta alkaen jo ollut kylässä. Opettaja Kanteleisen ja Niilo Mikkosen kanssa olivat he kiertäneet kylää ottamassa lopullisia sitovia vastauksia maanomistajilta siitä, myövätkö ja millä hinnalla sarkojaan Kettumaalla. Samalla kävivät he kylän rahamiesten pakinoilla tarvittavain pääomien saantimahdollisuuksista tiedustellen.
Pihassa istuskeli tuttuja ja tuntemattomia, vakavan näköisiä työmiehiä ja hilpeätä, kevyttä nuorisoa. Monien kasvoihin ja olemukseen olivat työ ja elämäntaistelut painaneet syviä jälkiä. Keski-ijän aurinko oli jo huippukohtansa ohi kiirinyt ja otsaryppyjen syvänteissä lepäsivät väistymättömät varjot. Mutta tällä kertaa, oliko se nyt satunnaista, vai jo vakiintuneempaa, oli miesten silmissä joku juhlallisen itsetietoisuuden leima. Kavunheittäjiäkin he katselivat totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys tärkeästä työstä. Joskus värähti suu hymyyn kun heitto sattui hyvin, tai lensi ohi.
Nuorten olemuksen yli levisi parhaan ihmisijän nousukauden verevä, kuohahteleva elinvoima. Suuri parvi niistä otti osaa kavunheittoon hilpeällä, lapsuudesta vielä vereksessä muistissa olevalla vauhdilla. —
– Kuningas! Yhdeksäntoista!
– Kas … luutu putosi kuin taivaasta ja pätkähti ihan kuninkaan jalkoihin.
– Pois tieltä!
– Heitä vaan!
– Ha-ha-ha-haa…
– Maattukäpälä. Mutta näin!
– Joo. Ykkösen mies kaataa.
– Kuningasta … noin!
– Kiittäisit jos kapraalia.
– Huonoja miehiä … ka, kuutonen meni.
Peltomies, Kanteleinen ja Niilo Mikkonen tulivat. Kapuaminen hieman häiriytyi ja pihan syrjäpuolilla istuvat miehet huiskahtivat. Tulijat menivät sisään. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin sinne Varamäki sekä Koivunen, Takanperä ja pari muuta mökinmiestä.
Kapuamisen innostava jännitys oli jonkun verran häiriytynyt, sillä useain osanottajain mielenkiinto oli Kettumaa-kysymyksessä. Vihdoin tultiin ulos. Kanteleisella oli paperi kädessä. Toiset etsivät istuinpaikkoja, mutta hän rupesi seisoaltaan selostelemaan eräässä kulmauksessa retken tuloksia. Sinne kertyivät hänen ympärilleen kaikki, joita asia liikutti. Nuorempi polvi jatkoi kapuamista.
Opettaja Kanteleinen selosti ensinnä kuinka suuri oli niiden luku, jotka vakavasti aikoivat lähteä Kettumaalle. Niitä oli 16. Mutta 3 niissä oli sellaisia, jotka menevät vain, jos eräitä erikoisehtoja tulee täytetyksi. Näissä 13: ssa on 4 sellaista joilla on itsellään rahoja, 8, jotka tarvitsevat koko lunastushinnan lainata, ja agronomi Peltomies, joka omasta puolestaan ei tätä luottoa tarvitse, mutta käy mukaan yhteislainaan jos sellainen saadaan. Tämän perusteella oli tehtykin ehdotus maanosto-osuuskunnan muodostamiseksi. Paitsi edellämainituita, olisi kylässä ollut vielä pari perhettä, jotka halusivat maata. Mutta heidän työvoimansa olivat siksi heikot, ettei heitä voitu suositella siirtolan jäseniksi.
Näistä 15: sta oli 12 sitoutunut suorittamaan ensi talven kuluessa maataloudelliset kotiopintokurssit ja jatkamaan tulevaisuudessa tietojen kartuttamista. Kolme osakasta oli vanhoja torppareita, jotka eivät uskaltaneet ottaa luku-urakkaa, mutta he olivat ennestään tunnettuja hyviksi maanviljelijöiksi, joten lukuhommat saivat jäädä vapaehtoisuuden varaan.
Yhdeksästä talosta oli saatu sitova suostumus luovuttaa Kettumaan-palsta maanosto-osuuskunnalle. Siinä oli kyllä se ikävyys, että välille jäi kahden talon palstat, joita ei luvattu myödä niin sopivilla ehdoilla, että ne olisi voinut ostaa.
Mutta jo näiden yhdeksän talon maiden ja metsäin katsottiin täydellisesti riittävän näille 16: lle uutisviljelijälle. Aikojen kuluessa ne osuuskunnan maiden väliin jääneetkin palstat toivottiin saatavan ostaa, kun maata tarvitsevain, pystyväin uutisviljelijäin lukumäärä lisääntyy. Maalle, joka nyt saatiin ostaa, olisi voinut kyllä mukavasti sijoittaa kaksikinkymmentä uutistilaa, mutta voitiin ne järjestää kuuteentoistakin palstaan.
Rahakysymys oli myöskin saatu lopulta järjestetyksi mukavammin kuin alussa oli uskallettu odottaakaan. Piilomäki, Varamäen ukko ja nahkuri Sarvinen olivat sitoutuneet lainaamaan yhteisesti tarvittavat rahat verrattain alhaisella korolla.
Myöskin oli saatu uutisviljelijäin kesken aikaan lopullinen sopimus, jossa he sitoutuivat alistumaan perustettavan maanosto-osuuskunnan sääntöjen alle.
Päivä oli määrätty, milloin kaikki asiaan kuuluvat kokoontuvat tänne koululle asiakirjojen allekirjoittamista varten.
Kun Kanteleinen lopetti, oli soma katsoa sitä miesryhmää, jossa useimmat olivat itse uutisasukaskandidaatteja. Äskeinen raskas vakavuus oli hieman häiriytynyt ja siihen oli tullut uusi, hymyhohteinen sävy. Päät kääntyivät vierustovereihin ja puhelu alkoi, ensin ja enimmäkseenkin yksityisin harvoin sanoin ja huomautuksin. Mikä mihinkin kohtaan oli erikoishuomionsa kiinnittänyt ja siitä mainitsi harvoin, epämääräisin sanoin.
Agronomi Peltomies tuli kättelemään. Hänen ympärilleen kertyi miesparvi. Jutteli ja kysymyksiin vastaili kuten tavallista hiljaisella äänellä, suu hyväntahtoisessa hymyssä. Miehet puristivat piiriä hänen ympärillään yhä tiukemmalle ja kurottivat kaulojaan silmät ahmivasti tähdättyinä Peltomiehen suuhun. Muutamien harvojen kasvoilla havaitsi jonkullaisen epävarmuuden tai pelonvivahduksen. Ne olivat niitä, joilla oli itsellään rahaa panna yritykseen. Uusi edesottaminen oli pelottava. Jos sattuisikin menemään huonosti ja rahat hukkuisivat yritykseen. Niillä, joilla ei ollut rahoja, ei ollut tätä murhetta. He eivät voineet rakastaa toisten rahoja, eikä pelätä niiden häviötä. He suhtautuivat asiaan kuin ainakin kokeeseen, jossa ei voi menettää mitään. Mutta sittenkin oli joskus mieliala vavahtanut. Päivittäin vaihtelevat ajatukset olivat milloin kuvitelleet Kettumaan viljelyksen erinomaisestikin menestyväksi, milloin taas oli kasautunut eteen esteitä, vaikeuksia ja vastuksia niin suuria, että mieliala niiden alla painui alakuloiseksi, epämääräisyys ja pelko yrittivät valtaamaan. Niin kauan kuitenkin, kun asia oli kysymyksen ja ehdotuksen varassa, oli aina olemassa avoin pakoportti. Mutta nyt se näytti sulkeutumistaan sulkeutuvan, hitaasti ja peruuttamattomasti. Se ahdisti muutamia epämääräisellä ristiriidalla, jäädäkö mukaan, vai lähteäkö pakoon?
Monelle näistä miehistä oli elämä jo näyttänyt vakavankin puolensa. Nuoruuden unelmat olivat hiljakseen häipyneet ja kaikonneet yhä etäämmälle, kunnes kokonaan katosivat näköpiiristä, yksi toisensa jälkeen. Elämän huvivaatimuksia täytyi supistaa äärimmilleen, jopa niistä kokonaan luopuakin, kun elämän taistelu kävi jokapäiväiseksi eikä suonut mitään väliaikaa.
Kyllähän Kettumaalla oli keväinen lupaus, mutta se oli sittenkin niin tuntemattomain vaikeiden taistelujen takana. Talolliset, joilla oli vanhat, sukupolvien viljelemät perintömaat, olivat jo vuosikymmenen alituiseen valittaneet, ettei maanviljelys kannata. Se oli vähitellen muodostunut uskonkappaleeksi jonka voima ajoi jokaisen, ken vain irti pääsi, maanviljelystöitä pakoon, etsimään rahallisempaa, elättävämpää ansiota.
Miten se olikaan? Oliko aika nyt muuttanut maanviljelyksen kannattavaisuuden? Vai oliko usko sen kannattamattomuuteen väärää? vilahteli miesten mielissä aivan kuin uskonnollisia kysymyksiä ajatellessa.
Työ ei heitä pelottanut! Mutta korpi, halla, talvi, nälkä…
Eräät nuoret intoilivat. Heidät valtasi kokonaan yhteisaate: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Heillä ei ollut niin monia pettymyksiä. Nuoruudenunelmatkin olivat hyvässä näköpiirissä. Ne pettymykset, joita oli ollut, ne haihtuivat aatteiden sumuverhojen taakse… Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, – se oli heille uusi elämänvoima, jonka edessä korpi lakoaa, pakoaa, pehmenee, lämpenee ja kantaa hedelmää. Se on heidän työnsä hedelmää, ihanteitten hedelmää… Yhdessä ponnistetaan!
Voima kuohutti mieltä. Yhteisiä koneita ostetaan. Kaivetaan kilpaa syvälle. Lantaa laitetaan. Yhteisvoimin. Sen pitää mennä!.. Ja mikä voisi estää menemästä?
Ikään kuin hyökylaineina nämä ajatukset loiskuivat mielissä ja muodostivat poreen agronomi Peltomiehen ympärillä. Agronomin esimerkki, kun hän lupasi itsekin muuttaa Kettumaahan, nostatti intomieltä ja rohkaisi epäröiviä. He kyselivät häneltä mitä mikin. Hän selitti rauhallisesti ja asiallisesti. Ei tehnyt epäilyksiä tyhjiksi ja aiheettomiksi, mutta osoitti miten epäilyksiä synnyttävät vastukset ovat voitettavissa. Niin rauhoittui mieliala vitkaan.
Kanteleinen oli mukana seisten tarkoin seurannut keskustelua, itse siihen monellakaan sanalla puuttumatta. Mutta tällä hetkellä oli hänelle selvinnyt entistä syvemmin näiden miesten elämäntaistelun syvä vakavuus.
Heidän elämänsä perustaa kansallisen elämän, ajatteli hän.
… Mitä olemme me, jotka opetamme, myymme, ostamme, puhumme, jos ei ole näitä, joiden elämä on välittömässä suhteessa isänmaahan, jotka antavat isänmaalle ja meille elämän, jotka ovat isänmaahan vihityt? Meidät puhaltaa tuuli kumoon, virta voi kulettaa meidät, vierasmainen ajatus vieroittaa meidät… Kuin lastu me kellumme kansainvälisyyden virrassa, itsekään tietämättä mihin…
… Mutta maamies, hän on meidän ankkurimme, meidän isämme ja äitimme… Ja kuitenkin, kuinka usein me ajattelemme, miten kiitollisia heidän tulisi olla, jos saavat maapalan raskailla vuokraehdoilla tai hirveän korkeasta hinnasta ja kalliilla korolla!
… Ja kuitenkin on leipä korvessa raskaan, hyvin raskaan työn panttina. Mutta juuri tämän työn tuottama sisäinen, siveellinen palkinto on rauha, elämän rauha, jolle nykyinen aikakausi tahtoo kääntää selkänsä. Siksi on maamiehen sieluelämä outo ja muukalainen tälle ajalle.
Kanteleinen oli huomaavinaan miten useat miehistä jo lähenivät Peltomiestä aivan kuin imeytyäkseen häneen kuten oksat runkoon. Niiden silmissä ja äänissä oli luottavainen, läheinen tunnelma, joka Kanteleiseen hänen nykyisessä mielentilassaan teki liikuttavan vaikutuksen. Yhtäkkiä näitä vaikutelmiaan seuloessaan kuuli hän vierestään hiljaisen, melkein salaperäisen äänen kysyvän:
– Eikö agronomi pelkää tulla … meidän kanssamme Kettumaahan?
Hän katsoi kuka se oli. Juho Takanperä. Mies seisoi siinä omasta puolestaan levollisena, utelias, leikkivä hymy silmissä asetellen piippuaan ja katsoi Peltomiestä lävistämällä silmiin. Kanteleinen muisti samassa silmänräpäyksessä, miten omituisen sähköttävästi tuo sama katse oli vaikuttanut häneen silloin kerran, kun seurahuoneella alottivat yhdessä puheenjohtajapulpetin tekoa.
Miehet kuulivat kysymyksen. Toiset naurahtivat, toiset hymyilemättä kääntyivät vastausta odottaen.
– En, sanoi Peltomies vakuuttavasti, mutta käänsi katseensa kuin miettien maahan. Kohta hän kuitenkin katsoi taas Juhoon ja saneli rauhallisesti:
– Jos minä pelkäisin, miksi minä sinne lähtisin? Pelkäättekö te?
– En minä pelkää, mitäs minä. Meikäläinen ei ole niin paljoihin tottunutkaan, mutta…
– Ei me siellä nälkään kuolla, niin paljo me maantaikoja taidamme, selitti Peltomies.
– Tottahan… Ja voimaakin on. Juho kohautti hartioitaan, ja näytti siltä kuin sama liike olisi kulkenut läpi joukon ja tuottanut iloa.
– Tunnustan teille, toverit, rehellisesti, sanoi Peltomies, etteihän minua sinne vedä oman tarpeen aiheuttama leipätaistelu. Helpoimminhan minä saisin maata täällä rinnalla ja taitaisin virkojakin saada. Mutta minä haluan oppia teidän mukananne maamiehen konstin, että agronomikin tulisi toimeen ilman sivutuloja oman maansa tuotteilla. Minä tahtoisin katkaista sen puheen kärjen, ettei agronomi elä pienviljelijänä. Ja minä katkaisen sen, jos vain pysyn terveenä.
Kuului useammasta suusta hyväksyvää mutinaa.
– Minä uskon varmasti että saamme viljelyksemme kannattamaan, kunhan nyt vain pääsemme muutaman alkuvuoden ylitse.
Tämä herätti miesparvessa iloisen hälinän.
– Purraan vaikka pettua ensi vuosina!
Kavunheittäjäin lauma oli taasen kasvanut.
– Kuningasta! kuului Niilo Mikkosen ääni.
– Tyydy korpraaliin! hillitsi Iikka.
– Kuningasta minä, tavoitteli seuraava.
– Pannaan viitonen piispaksi.
– Sitäkö heittäisit?
Kanteleinen heitti vain ykkösen:
– Minä tyydyn alempiin.
– Kun et korkeampia saa! ilkkui Varamäki. Korkeammalle minä…
Puhkesi naurunrähäkkä, sillä Varamäen heitto töksähti syrjään, paksuun hiekkakasaan.