IX
Valtaavana, pillisuorana urana halkaisi uusi viemärioja Kyläsuon silmänkantamattomiin ulottuvaa lakeutta. Tuolla, erään keitaan luona se teki äkkikäänteen. Tässä taasen, missä eräs työkunta, parikymmentä miestä nyt piti päivällislepoaan, oli pieni mäentapainen sattunut keskelle suota. Siitä suunnattiin ojaa etelään, suoraan jokea kohti. Ojasta nousi suunnattomat määrät rahkaa, suorapaa, liekoja ja kantoja, varsinkin näillä tienoin, missä suonpinta oli kasvanut korkeammaksi. Kaikki työnnettiin matkan päähän ojasta. Luiska täytyi olla tavattoman loiva suon vetelyyden vuoksi. Sittenkin se pyrki monin paikoin tukkeutumaan jo ennen kuin kaivajat ehtivät siirtyä uudelle alueelle. Sellaisissa paikoissa umpeenmeno paalutuksilla onnistuneesti estettiin.
Nyt oli sydänkesän aika. Vettä valui silti huomattavasti viemäriin. Toisin paikoin oli vesi rautaisen kylmää. Mutta sellaiset vastukset eivät olleet esteitä.
Tänään oli muuan helteinen heinäkuun päivä. Työkunta vietti päivällislepohetkeään, mikä ruutikuivassa suossa kanervikossa, etsien varjoa korkealta mättäältä, juurevilta vaivaiskoivupensailta, tai mataloilta mäntynäreiltä, kuka mäkisaarelman kalvassa, missä muutamia kuusainpensaita leppien ja haapojen kera kasvoi, tarjoten miellyttävän leppeätä varjoa tässä paahteessa. Suon tuore ydin, joka valtaavina ainekasoina virui kahden puolen viemäriä, lemahteli väkevästi tässä kuumuudessa, levittäen koko seutuun raikkaan tervettä hajua.
Tekeillä olevan viemärin reunamilla oli pohjasta suolle johtavia lankkuteitä. Työntörattaita, nostokoukkuja, telineitä, väänninkankia, lapioita, kuokkia, kirveitä y.m. työaseita virui kaikkialla työmaalla niissä asemissa mihin ne jäivät silloin kuin miehet ottivat päivällislevon. Mäessä näkyivät olevan porausvehkeetkin vireillään muutaman tielle sattuneen ison kiven ympärillä.
Miehiä, jotka takeillaan kasvonsa ja kätensä peittäneinä raskaasti nukkuivat, piirittivät suunnattomat laumat mustansinisiä suokärpäsiä. Muutamain miesten kädet olivat unissa joutuneet paljaiksi, toisten kasvotkin, joihin suon ahnaat verenimijät tekivät hyökkäyksiään julmasti pöristen. Kädet huitoivat vaistomaisesti ja ruumis vääntelehti levottomasti. Hiki pursusi paljastuneesta ihosta, houkutellen kärpäslaumoja yhä ahnaammin hyökkäämään.
Mutta loivaluiskainen valtaava viemäri, jonka pohjalla suovesi tumman ruskeana viiruna kimalteli, teki katsojaan syvän vaikutuksen. Melkein jokainen katselija, joka ojalle saapui, pysähtyi ensi hetkessä sen reunalle, aivan kuin jonkun salaperäisen lumoustunnelman valtaamana. Ojan huomattava suuruus korkeammilla seuduilla jo sellaisenaan, yht'äkkiä ilmestyneenä tänne suoerämaan sydämeen, oli omiansa havauttamaan. Se herätti aivan välittömästi samanlaatuisia ajatuksia, kuin erämaan läpi kulkeva rautatielinja, korkealentoisia ja hämäriä, epämääräisiä ja mahdollisuuksia laskevia unelmia. Rautatielinja puhkaisee maailmankululle tien läpi erämaiden, yhdistäen maanosat, maat, maakunnat, kaupungit ja kylät. Tällainen oja taas, se panee alulle maan valloituksen. Ihmisen luova tahto laskee tuollaisen ojan kautta valloittavan miehuusmerkkinsä villiin luontoon. Ja heti alkaa ojan seutuvilla viljelevä kulttuuri työnsä. Tämänkin viemärin reunoilla tuntui jo villin luonnon hilliytyvän asettumisen alkumerkkejä. Nuo valtaavat, pohjasta nostetut ainekasat olivat aivan kuin ensimäinen tulos alkaneen elämän suuripiirteisestä toiminnasta. Ja sitten tuo mustanruskea routainen vesi tuolla viemärin pohjassa, vesi, joka alituiseen tihkui ja lirisi miljoonista suokanavista ja kokoutui yhteislähtöä varten tuonne luiskan pohjaan, – se norui, lirisi ja kurisi kuin rauhattomuudestaan jutellen ja paeten…
Katsojan sielu sai sen vaikutelman että tätä suoelämän valloittavaa ja karkoittavaa taistelua tulee jatkumaan siksi kunnes koko tämä neva olisi ojitettu, kuokittu, kynnetty, kylvetty… Ja sitten aina eteenpäin, ojia luoden, kyntäen, lannoittaen, kylväen, leikaten… Erämaan valloitus toteutuisi hetki hetkeltä, vuosi vuodelta, vuosikymmen vuosikymmeneltä, vuosisata vuosisadalta… Valloittajina olisivat ihmiset, niiden isien jälkipolvet jotka tunsivat tämänkin nevan vain joutomaana, hylkymaana, jolla ei ollut ihmistä varten mitään hyödyttävää tarkoitusta … pisara runoutta vain! Runoutta, mikä nautittiin auringonvalon, kanervainhajun ja marjain kera. Ei mitään arkielämän vakavaa, juhlallista todellisuutta varten…
Nyt siltä katoaisi marjain ja kanervain paratiisi-idylli, mutta sijaan tulisi suuri, valtaava todellisuus, missä maan hallitsijaksi pyrkivä mies, uuttera, ajatteleva ihminen ottaa peruuttamattoman valloitus-askeleen luonnonherruuteen, määrätäkseen sen palvelusehtoja.
Se oli aivan toinen vaikutelma kuin jos siinä olisi kaivettu viemärin sijasta puhdasta kultaa. Kullankaivuu synnyttää aina kullanhimon tuhansine tätä intohimoa lietsovine, palvelevine vivahduksineen. Kullankaivuussa sykähtää elämän valtasuoni kuumevivahduksin. Kaikkialla, mihin tämän kuumeen vaikutus ulottuu, synnyttää se tartuntaa, elämänvihoja, hermotauteja, nälkää, köyhyyttä ja kirottua rikkautta.
Mutta tässä suolla, viljelystä edellyttävän suoviemärin reunalla herää jokaisessa terveessä, pilaantumattomassa mielikuvituksessa merkillinen omanvoimantunto ja sisäinen elämänilon aavistus.
Nämä työmiehet olivat siihen jo tottuneet. Heiltä oli ensi tunnelma haihtunut työtunteiden sekaan. Mutta jotain oli jäänyt, jotain, jonka arvo tuntui pysyvältä: miehet ylpeilivät työnsä arvosta. Se ikään kuin kohotti heidät tavallista työväkeä ylemmäksi, pani heidän sieluissaan syntymään sellaisen tunteen. Se oli sitä omituisempaa, kun monet heistä olivat ennen jo havainneet lamausta mielessään maatyön ala-arvoisuuden vuoksi. Jotkut olivat jo itsetietoisesti aikoinaan paenneet talonpojan töitä, ei ainoastaan palkan vähyyden, vaan työn arvottomuuden vuoksi. Mutta täällä kohottava tunne oli kesän kuluessa ensin hiipinyt mieleen, sitten vallannut siellä vähitellen pysyvän paikan. Monta heistä tämä työnarvon tunto nyt hallitsi.
Tilapäiset työnetsijät, jotka viivähtivät vain viikon pari täällä, eivät voineet saavuttaa tätä mielialaa. Siksipä he melkein poikkeuksetta menivät pian tiehensä kyllästyneinä ja ikävystyneinä.
Mutta katselija, jolla oli jonkunkaan verran asiaan kuuluvaa perustunnetta, haltioitui aina kun saapui paikalle.
Kerran Varamäen ukko kuvaili, että hänestä tuntui tässä ojanpartaalla siltä, kuin Luoja hapuilisi häntä kädestä, osottaisi suota ja kuiskaisi: sinulle ja sinun siemenelles annan minä tämän maan.
Siitä tuli kiertävä sananparsi.
X
Erään kuusainpensaan varjossa istui kaksi miestä tupakoiden ja jutellen. Toinen niistä oli entinen Peltosen renki, Juho, toinen muuan torpparinpoika, joka oli jo, kuten paidastakin näkyi, ehtinyt käydä Amerikassa. Juho käytti nimenään sen mökin vanhaa nimeä, johon oli naimisensa jälkeen asettunut asumaan; se oli Takanperä. Toisen miehen nimi oli Miettinen.
– Pieni maapala miehellä, jonka täytyy elää ansiostaan, on vain vaivaksi, puhui Miettinen. Tuolla Amerikassa, jossa se eläminen käy aivan rahalla…
– Kyllä se hyvä on täällä Suomessa, keskeytti Juho. Eihän täällä tule toimeen ilman lehmää. Ja hiidestäkö otat sille kesälaitumenkin ja talvielon, ellei ole maata itselläs? Kyllä minä olen koettanut. Mutta se käy niin aatamille kun ei tahdo saada hinnalla millään.
Miettinen, nähtävästi käsittäen olevansa ymmärryksessä ja kokemuksessa yläpuolella puhetoveriaan, virkkoi:
– Kyllähän se aina käy kireämmäksi, mitä tiukemmin kapitalistiset tuotantotavat ottavat sijansa näin maallakin ja talonpoikaisissa maanviljelysoloissa. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei työmiehen pikkuhuushollia saa kannattamaan millään, jos siinä harjoittaa sellaista pikkutuotantoa kuin esimerkiksi pientä karjataloutta. Perunamaa ja kasvitarha ovat ainoat, jotka…
Takanperä katkaisi nauraen:
– Mutta etkö sinä nyt ymmärrä, että tällä asialla on eri mahdollisuudet Suomessa kuin Amerikassa!
– Sen minä kyllä myönnän ja ymmärrän, tunnusti Miettinen. Ja myönnän senkin, että täällä voi saada pienemmänkin maanviljelyksen kannattamaan, jos vain panisi kylläksi siihen työtä ja aikaa, tahi kapitaalia. Mutta työmiehen täytyy aina tarttua kiinni lähimpään ja lyhimpään rahansaantimahdollisuuteen. Ei ehdi suunnitella, eikä odottaa hedelmien kyspymistä.
Juho nousi ja täytti uudestaan piipun. Katsellen viemärille ja laajalle nevalle ympärilleen, virkkoi:
– Esimerkiksi tällainen työ. Jos lyhintä tietä aina rahaan pyrkii, ei tällainen työ kannata niille jotka teettävät, vaan ainoastaan meille, jotka saamme työstämme rahapalkan joka lauantai.
Miettinen nousi myöskin ja sievistelevään tapaansa puhuen selitti:
– Tämähän onkin jo suurkapitalistinen yritys. Tässä meidän työvoimamme siittää kapitalismin kanssa. Me saamme vain, kuin palkkavaimo, rahan kouraamme. Mutta kapitalisti, joka panee pääomaa ja jaksaa odottaa, jää työn tulosten omistajaksi, korjaamaan satoja polvesta polveen. Tässähän juuri kuvastuu se työmiehen lohduton asema. Kun hän on vaimoineen ja lapsineen syönyt palkkansa, ei työn hedelmästä ole mitään jälellä. Mutta tässäkin —
Hän viittasi kädellään lakeudelle:
– Tässäkin tämä suunnaton viljelysalue jää omistavain sukujen haltuun. Niiden lapset vielä syövät, pukevat ja rikastuvat siitä, että me kaivoimme viemärin.
– Niin kyllä, tunnusti Juho, silmässä jo huomattava katkeruuden ilme. Mutta kun nyt elämä on taistelua, pelkkää luokkataistelua, niin kuin sinä sanot, tulee meidän taistella saadaksemme kapitaalia. Sulla on rahaa. Osta talo, niin sinä saavutat osan tästä nevasta. Älä väitäkään, että sinä säälit niitä, jotka eivät voi tehdä samoin. Et sinä niin jalo ole. Sano vain rehellisesti, ettet sinä pane rahaasi niin huonosti kannattavaan yritykseen kuin ovat maanviljelys ja tämä neva. Sinä mieluummin annat rahasi olla pankissa ja palvella keinottelua. Tunnusta jos tahdot…
Juho oli kiihtynyt ja nauroi hermostuneesti. Miettinen hymyili ääneti.
– Ja sen minä sanon! huudahti Juho, että jos siitä vain tulee jotain, siitä Kettumaan siirtolahommasta, sinne minä menen. Maata minä tahdon, vaikka olenkin sosialisti.
– Et ole! Pikkuporvari sinä olet, ilkkui Miettinen.
– No … jos sillä tulee pikkuporvariksi, että haluaa viljellä omaa maata, ja sillä pysyy sosialistina että pankkien välityksellä lainailee rahojaan suurporvarien koronkiskomista avustaakseen, niin piru ollen, sama se on…
– Älä sinä aina suutu, pyyteli Miettinen rauhoittava diplomaatin hymy huulilla. Katsos, sinä et ymmärrä mikä eroittaa porvarillisuuden ja sosialidemokratian…
– Enkä välitäkään. Se ei ole mulle niin vaarallistakaan. Mutta maata minä tahdon! Annan palttua sellaiselle uskolle, joka köyhille lupaa taivaat ja maat, mutta toden tullen ei annakaan mitään… Katsos näitä käsiä. Minä olen elinaikani, aina 7-vuotiaasta asti ollut paimenena ja renkinä ja tehnyt maatöitä. Ja jos sinä ymmärtäisit kuinka hartaasti mun tekee mieleni omaa maata, niin… Minä en usko enää ketään! Puolueet lupaavat ja pettävät. Minä otan maata jos ikänä sitä saan ja annan palttua koko äänestykselle. Ei siitä mitään tule!
Juho ravisti päätä ja näytti melkein liikutetulta.
Miettinen oli juuri sytyttänyt uuden paperossin, puhalsi nautinnolla savut ja yhä ylimielisen hymyn leikkiessä huulilla virkkoi:
– Menisit Amerikkaan. Siellä ne sellaiset runolliset houreet haihtuvat työmieheltä. Työmiehen ei kannata olla runollinen.
– En mene, mutta Kettumaalle menen, jos vain…
Juho käänsi jo selkänsä aikoen lähteä työmaalle päin, mutta kääntyi yhtäkkiä ja julisti kiihtyneenä:
– Ja sen minä sulle sanon, että jos minä sieltä saan mieleiseni maapalan, niin vannon, että sen viljeleminen kannattaa. Kuinka ei se kannattaisi?
Hän katsoi pitkään ja ikään kuin yhä kummissaan kysyen Miettisen ilkkuvasti hymyilevään, kylmään naamaan. Käänsi sitte selkänsä ja meni syrjään.
Miettinen katsoi Juhon jälkeen, liikautti pilkallisen tunteen valtaamana toista suupieltä, silmää ja otsanahkaa.
– Kello so-oi! kuului työnjohtajan laulava ääni ja kilaus kiviporalla toiseen.
Se oli vasta ensi soitto, ja Miettinen istahti rauhallisesti.
Käsiä ja päitä alkoi kohoilla suosta kanervaisten mättäiden väleistä ja mäestä. Miehet jäivät pöperryksissä istumaan, sillä kuumuus oli paahtanut heidät puolihumalaan.
– Kello soo-oi! kuului vähän ajan kuluttua uudestaan ja pari iskua poralla toiseen.
Ensimäiset alkoivat kömpiä jaloilleen, pyyhiskellä nuttujensa nurjalla puolella kasvojaan ja etsiä kalveista juomaleilejään.
Muuan suuri mies murisi toverilleen:
– Lyhytpä se lepo taas … olikin, perusti… Onko se kello vielä?
Vähän pienempi mies pilkkasi:
– Jos sun nyt antaisi vielä siinä kivenkoloss' nukkua, niin kuoliaaksi nukkuisit itses. Ei siitä ylellisestä levostakaan. Paa tupakkia suuhus, nosta housus ja lähde.
Kolmas huuto ei ollut vielä soinut, kun Juho jo oli työntökärryineen liikkeellä. Miettinen istui silloin mäen reunassa kivellä ja joi, ivallinen katse hetkisen Juhoa seuraten. Hän sytytti vielä paperossin ja jäi paikoilleen viipyen muutaman hetken kolmannen soiton jälkeen.
Kun kolmas soitto kuului, oli jo 5-6 miestä töissään, mitkä ojanpohjassa, mitkä työntökärryjensä kera, mitkä lankkuja siirtelemässä, mitkä mäessä kivenporauksessa tai mäenkaivuussa.
XI
Särjettävän kiven kylellä istuu pieni mies ja pitää poraa. Siihen lyö Iikka, se entinen Varamäen Iikka, joka on lakannut rengittämästä ja elää nyt vapaana työmiehenä.
– Lyö! muistuttaa pieni mies.
– No peijakas, mikä hätä…
– Lyö vain. Ei se rikki mene, uudistaa pikkumies terävällä, käskevällä äänellä.
Iikka parantaa vauhtia.
– Kas sillä lailla!
Pikkumiehen poskesta valuu tummaa tupakanpurua. Joka hermo näyttää olevan jännitettynä, aivan kuin poranpiteleminen olisi maailman huoltavaativinta työtä.
Hän on torppari Rotkola, joka maanviljelystoimensa ohessa on elinaikansa tehnyt kivitöitä. Kuuluisa työmies ruumiinsa pienuudesta huolimatta. Kivensärkijä-apulaisekseen oli hän itse valinnut Iikan, sillä hän pitää pojasta ja haluaa opettaa sille kivityön ammattialkeita.
– Kas niin, anna tulla vain… Se on hyvä kun työmies taitaa… Ei tarvitse koskaan hakea työtä… Työ hakee aina sellaista miestä, joka taitaa ja johonkin kelpaa… Eikä ne kaikki edes viitsi … eivät viitsi vaikka taitavatkin… Mitä siitä taidosta sitten on hyötyä? Hmh. Käykö raskaaksi?
– Ei.
– Ka, osaatpa sinä lyödä… Sillä lailla… Lyö vähän harvempaan ettet väsy… Ei hullun kiirettä ole… Pääasia on että työ käy siivosti… Se on pääasia.
Näin jatkettiin. Iikankin oli jo ehtinyt vallata onnistumisen innostus ja työnilo. Rotkolan kehut kävivät hänen työtaidosta ylpeilevään mieleensä kuin voide. Lyönnin tahdissa oli jotain tanssitahdin sukua. Hän soitti ja Rotkola piti tahtia.
– Stop! Nyt toinen reikä. Tule pitämään poraa, minä lyön.
– Kyllä minä lyön.
– Noh, tule, tule, konstia se on tämä pitäminenkin. Mutta älä nuljuta.
Rotkola alkoi lyödä, Iikan veri kuumeta. Häntä pelotti että jos se laskee käsille tuolta olan takaa… Nyt ei Rotkola puhunut. Silmä vain teräksisenä tähtäsi poranpäätä, suu kävi mälliä purren ja suupielestä vuosi tupakkapurua.
Kesken kaikkea pysäytti Rotkola tuimat iskunsa. Sanoi:
– Kuule, ota sinä maata sieltä Kettumaasta, Iikka, et kadu.
– Tuleeko siitä touhusta? kyseli Iikka.
– Puhuvat ainakin. Jos tulee, niin ota. Et kadu. Jos ei siitä mitään tule, ota muualta. Maata miehellä olla pitää. Muuten sitä on aina niin kuin varpunen ohranpääss'. Ja ihminen tulee laiskaksi, jos ei ole omaa maata. Olla aina toisen työss', se väsyttää ja nahkaavuttaa.
Rotkola sylki, puri ja sanoi:
– Minä lähtisin kohta Kettumaahan, mutta kun isäntä jatkoi sen torpankontrahdin, pysyn siinä. Vähänläntä siinä on maata, mutta minä alan olla jo vanhakin ja mukulat menevät tiehensä. Minä ja meidän momma vain jäämme… Tphy! Järsitään lisää kivensyrjästä.
* * * * *
Viemärin pohjamudissa kaivellessaan jutteli kaksi nuorta miestä. Heillä oli vain uimahousuntapaiset laitteet verhonaan, muuten olivat he ihan alastomia. Ihonpinta oli päivettynyt kuparinruskeaksi. Jaloissa oli toisella pieksusaappaat, sillä tällä kohtaa oli vesi taas rautaisen kylmää. Toinen urheili ilman jalkain suojia. Pitempi, Vihtori, oli Ojantaustan torpan poika Kettumaalta; hänellä ei ollut kenkiäkään. Lyhyempi oli Peräsen talon poikia, Jaakko-niminen, Jokirannan kylästä.
– Saatko isältäs rahat? kysyi Vihtori jatkaen keskustelua.
– En … mutta täältä.
– Tuleeko täältä niin paljo säästöön?
– Ettäkö Amerikkaan pääsee? Eiköhän. Puhelu hieman katkesi.
– Lähde pois, mukaan, houkutteli Jaakko. Miettinenkin lähtee.
– Lähteekö Miettinen?
– Lähtee. Täälläkös se, kun on parempiin rahanansioihin tottunut.
Olivat taas vähän aikaa vaiti.
– En minä lähde, sanoi Vihtori. Olen ajatellut, että jos sitä Kettumaatakin nyt ruvetaan asumaan, niin jos sais maapalan itselle. Ja tällä nevallakin tulee vuosikymmeneksi kuokkuu- ja ojaurakoita.
Vihtori kääntyi kummastellen ja kysyvänä Jaakon puoleen:
– Sinäkin, talon poika, ja menet.
– Talon poika, matki Jaakko vähän ajan kuluttua. Mitä siitä nykyaikana on iloa, vaikka onkin talon poika? Ilman saa tehdä työtä ja aina kärsiä kitua.
Vihtori ei ruvennut väittelemään, mutta sanoi vähän ajan kuluttua.
– Tule Kettumaalle. Ota kotitalosi palsta.
– En minä! Jaakko melkein ärähti. Nälkä siellä kuitenkin tulis. Ei se maanviljelys kannata enää, jos ei ole sivutuloja. Ja milläs minäkin niitä…
– Meinaan minä saada kannattamaan, jos vain…
– Niin, johan sinä. Mutta talollisilla on niin kamalan suuret ulosteot ja verot, ettei lempokaan…
– Rupea sitte torppariksi, jos luulet sen paremmin kannattavan, nauroi Vihtori.
Jaakko oli hiljainen murjottava luonne. Painuen ääneti työhönsä lopettaen keskustelun, hän ryhtyi vääntämään muuatta liekoa, joka sattui tielle poikkiteloin. Pojan silmissä oli raskas, väsynyt ilme ja hänen heikko, hintelä vartalonsa näytti siinä tuon pitkän, vahvarakenteisen toverin rinnalla melkein avuttomalta.
Vihtori alkoi viheltää vinhaa polkkaa. Katsoi hetkisen, kädet lanteilla, jouten, kun Jaakko käpälöi hiljakseen kiroillen lujassa istuvan liekonsa kera. Avustaakseen tarttui Vihtori kirveeseen ja antoi muutaman lujan, vapauttavan iskun. Musta suorapa roiski yltympäri. Jaakko pyyhiskeli lakin perällä rapaa silmistään ja korjasi lieon.
* * * * *
Tupalan Tuomas, keski-ikäinen, vankkarakenteinen mies tyhjäsi toisaalla työntökärrynsä. Havaitsi, että paikka oli hieman näköpiiriltä suojassa. Työnjohtajaa ei ainakaan näkynyt. Istahti ja sytytti paperossin. Samalla tuli siihen Roopertti-niminen nuori kulkutyömies, julmasti vannoen ja kiroillen. Heitti tuskaantuneena aisat käsistään, jätti rattaat tyhjentämättä ja istahti vannoen käheällä, kuiskaavalla äänellä:
– Jumalauta! tätä ei tee sellaisella palkalla muut kuin työnhaluiset.
Sytytti paperossin ja alotti uuden sarjan kirouksia sekä muita voimasanoja, tumman etutukan roikkuessa silmillä.
– Tee lakko, virnisteli Tupalan Tuomas, rauhallisena istuen ja piiputellen.
Nuori mies kohotti suuttuneen katseensa, joka lurkki etutukan alta, ja rupesi sanomaan:
– Jos ei täällä olisikaan niin s – n paljo sellaisia työnhaluisia moukan-piruja, niin levätä saisit sinäkin vapaasti, jottei tarvitsisi tuo pääkulta pälyä ympäri niin kun pakojäniksen ja korvat panna aina vaih, vaih, jotta mistä raosta se pomo piskahtaa…
XII
Kyläsuo, tuo entinen kuollut Kyläsuo, oli todellakin alkanut elää ja vaikuttaa Jokirannan elämään. Miehet, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet aivoissaan ajatelleet muuta kuin keinoa, miten saisi asumisensa supistettua niin pienelle kuin ikinä voi, miten saisi talonsa asutuksi ilman kustannuksia, olivat Kyläsuosta saaneet uuden aatteen. Se synnytti elämää, kiihotti, teki mielen pirteämmäksi, synnytti uusia toivomuksia ja pani ajatukset suunnittelemaan jo itse paikan päällä ojatöiden alottamista omilla palstoillaan. Nämä ajatukset eivät silti olleet uusia, mutta uutuuden viehätyksen niille antoi toteutumisen mahdollisuus.
Jo monta vuottahan heidän ajatuksensa olivat askaroineet Kyläsuolla, johon ne oli aina johtanut harhailemaan Varamäen uutisviljelysten esimerkki. Mutta silloin ajatukset usein miesjoukoissa työnsivät työkseen piloja ja kokkapuheita, jotka kaikki tahtoivat kiertää Varamäkeä kuin humalanköynnös riukuaan. Erkkilä, joka kylän kesken lyhennettiin Erkiksi, oli asiasta monta sukkeluutta laskenut. Kauimmin jauhettiin sitä, että tämä kerran kylänkokouksessa, jossa ei Varamäkeä ollut paikalla, oli sanonut, että Varamäen Antille olisi syytä valita holhooja, sillä muuten se hukuttaa perintörikkautensa Kyläsuohon. Silloin oli Pikku-Passi jatkanut:
– Pannaan sitte sinut holhoojaksi, saat ajaa tunkiosi Varamäen nevalle. Tottahan peru sitte kasvaa … tottahan jo, peru.
Miehet olivat nauraneet ja Erkki oli sillä kertaa lopettanut. Hänellä olikin suuri tunkio, jota ei koskaan ehditty ajaa pellolle. Pikku-Passi taas oli jo siihen aikaan omalta osaltaan alkanut ojittaa suota rantakeitaalta ja tunsi tarvetta antaa Erkkiä nokalle.
Mutta tapaus aiheutti kauan kestävän kyläjuorun, joka lopulta vaikutti hyvin edullisesti suokysymyksen kehitykseen. Mielet alkoivat taipua viljelysajatukseen.
Kun asiasta sitten talvella tehtiin alote, tuntui jo monilla olevan kehitys siinä mitassa, että heillä oli aivan kuin kunniantarve kuulua niihin, jotka ovat jo kauan aikaa ajatelleet että siitä se täytyy tulla kylän tulevaisuuden voileipämaa.
Nyt kun Kyläsuon valtaviemäreitä avattiin, vaikutti sitä koskeva ajattelu jo koko talouteen. Aivan kuin silmä ja äly nyt vasta olisivat alottaneet yhteistyönsä pitkän lepoajan jälkeen, kasvoi sisällinen levottomuus maallisten asiain menestyksestä monessa rinnassa. Julkisena merkkinä tästä oli se, että maataloudellisiin esitelmätilaisuuksiin, joita kylässä talven ja kevään kuluessa suotoimikunnan alotteesta pidettiin, tulivat kylänmiehet melkein kaikki. Kuuntelijain silmistä loisti tarkkaava uteliaisuus, ja nyt alettiin jo tehdä kysymyksiä. Sen sijaan että esitelmistä mentäessä entisaikaan usein laskettiin sattuvaa pilaa maanviljelysneuvojista, viisaista munista, jotka neuvoivat heitä kanoja, sen sijaan saattoi asiallinen keskustelu esitelmän johdosta nyt jatkua vielä kotimatkallakin. Nyt myöskin naurettiin vähemmän ja oltiin hieman varovaisempia omiin kokemuksiin vedottaessa.
Aivan kuin synnintuska aiheutti tämä taloudellinen heräys levottomuutta ja haparoimista, joka monasti ilman johtavaa periaatetta hyppäsi tiedon perässä tahi ryntäsi toteuttamaan mitä päähänpistoa milloinkin, pani taasen katumaan, kun luuli havaitsevansa teon erehdyksiä.
Viljelysvuorottelu ja lannoituskysymys vaivasivat monen mieltä. Piilomäen porvari, jolla oli jonkunlainen järjestetty vuoroviljelys, oli jo parina vuotena saanut olla kylän heräämässä olevain isäntäin lähimpänä vuoroviljelysneuvojana. Monikaan ei uskaltanut kääntyä suoraan ammattineuvojain puoleen pelosta, että niiden vaatimukset ovat niin tavattomia, ettei niitä voi talonpoika toteuttaa. Talonpojalle riittää, jos hän saa järjestetyksi vuoroviljelyksensä vähän sinnepäin. Hänen pitää ja täytyy päästä alkuun ilman erikoisempia, tavattomia, työtä ja varoja kysyviä mullistuksia, yksinkertaisin ja helpoin keinoin. Mitä ne tavattomat ja erikoiset olivat, joita pelättiin, sitä ei oikein kukaan osannut täsmälleen sanoa. Mutta se oli jotain sellaista, tahi juuri sitä, mikä kirjanoppineiden viljelysjärjestelmät tekee kannattamattomaksi, sitä, mikä kammottaa ja estää agronomeja rupeamasta elinkeinokseen pikkuviljelijöiksi. Mutta mitä se sitte perältään oli; sille koki kukin heräävässä mielessään keksiä oman, näppärän selityksensä.
Ja Piilomäen porvariin alettiin neuvonantajana yhä enempi luottaa; hänhän oli joka tapauksessa jotain kokenut – vaikkakin tämän kokemuksen arvoa suuresti heikonsi se, että mies oli kaupasta saamiaan varoja kenties voinut käyttää maanviljelyksensä tukeamiseksi.
Osa kylän vaimoväestä seurasi miehiä, mutta osa oli heidän sieluntilastaan hieman levotonna.
Erään seuratilaisuuden lopussa valitti Pikku-Passin emäntä kiertävälle saarnamiehelle:
– Kun ei enää ollenkaan tahdota joutaa sielunsa asioita ajattelemaan… Niillä miehillä on nyt niin pää täynnä aivan nevarapaa.
Saarnaaja sanoi, että hän olikin kovin kummastellut, kun isäntiä ei enää ollenkaan näy, eikä Pikku-Passinkaan isäntää, joka aina ennen oli niin ahkera.
– Nevarapaa todella, nevarapaa todella, nyökytti saarnaaja surumielisenä päätään.
Maalarin muori, joka oli lähellä, liittyi mukaan:
– Meidän isä sanoo, kun nyt niin kovin paljo puhutaan siitä nevasta, että, – eihän nyt mistään muusta puhutakaan, – niin meidän isä sanoo, että ne tekevät nevasta itsellensä Kristusta.
Kun saarnaaja käänsi lempeät, surunvoittoiset silmänsä muoriin, johtui tämä ajattelemaan, että kysytään hänen miestään.
– Tuolla, muori virkkoi ja osoitti sormellaan miestään, aivan kuin joku olisi kysynyt. Tuolla se on.
Muorin sormi osoitti aitanportaalla istuvaa, kuihtunutta, kyyristynyttä miestä.
– Tule tänne, Sameli! huusi muori.
Sameli katsoi väsyneillä, sairaudesta puhuvilla silmillään sinnepäin, mistä kuului kutsuva ääni.
– Tule vain, rohkaisi vaimo. Se raukka on niin huono… Vatsa on niin huono, sisällä ei pysy mikään, loppu lähestyy… Jeesus Kristus armahda… Tule vain, Sameli!
Useampia naisia oli keräytynyt puhujan ympärille uteliaina ja odottavina, lempeä, anova hymy loistaen kasvoilla. Ottivat vuorotellen kädestä, hyvästelivät, kiittelivät ja pyysivät Jumalalta voimia saarnaajalle. Melkein jokaiselta kysyttiin, että missä mies on, eli isäntä, riippuen ero siitä, oltiinko talosta vai vähemmän vaativista oloista. Ja aina täytyi emäntäin näihin uteluihin selittää, ettei isäntä ollut joutanut, että tahtoo olla niin paljo töitä eikä saa työväkeä. Useimmat tekivät selostuksensa miehiään puolustavassa sävyssä, välttäen omasta puolestaan langettamasta heihin Jumalaa kohtaan tapahtuneen rikoksen varjoakaan. Toiset vaimot kyllä horjuivat kahden vaiheilla. Mutta saarnaaja oli saanut sopivan, verrannollisen ajattelunaiheen äskeisestä, ja pyöritteli sitä jo ajatuksissaan vastaista käyttöä varten. Antaessaan jäähyväisiksi minkä lohdutussanan millekin, hän, usean kättä puristaessaan virkkoi leikillisesti, aina miehiä tarkoittaen:
– Onko hänkin alkanut tehdä itselleen kultaista vasikkaa nevaravasta?
– Tiedä sitäkään sanoa, virkahti omalla vuorollaan Koivusen Elli, Vihtorin vaimo. Mutta kun ei Jumala enää tähän aikaan ruoki meitä, jos eivät jotkut kuoki ja kynnä, niin minä ajattelen, ettei sen nevaviljelyksen nyt mikään sellainen synti pitäisi oleman.
– Ei suinkaan, mutta … kiirehti saarnamies selittämään.
– Niin mutta minä olen kuullut, kun te olette näiltä akoilta kysellyt niin kuin salarippinä, että onko meidän miehemme tehneet itsellensä nevaravasta kultaisen vasikan. Ettekö te sillä meinaa että nevaviljelys on synti?
Elli-emäntä heitti taisteluhaluisesti päätään.
– Ei, ei! Minä vain…
Mutta nyt oli maalarinmuori saanut Samelin tulemaan, työnsi syrjään muita ja vastustelevaa miestään kädestä vetäen hoki:
– Turhia, turhia … syntiä puolustaa. Nevalla niiden Kristus on, isäntäin… Tässä on meidän Sameli.
Hän pani Samelin käden saarnamiehen käteen.