V
Kanteleisen ehdittyä juuri päästä parhaaseen työnvauhtiin tulee Mikkosen isäntä polkupyörällä. Heitettyään pyörän tienvieressä seisovaa puuta vasten tulee luokse. Kanteleinen jatkaa ojanluontiaan, Mikkonen istuu pientareella ja juttelee. Vihdoin Kanteleinen alkaa pyyhkiä lapiota lähteäkseen vieraan kera sisään. Huomatessaan tämän virkkaa Mikkonen:
– Tuota, äläkä nyt, ei mulla ole kiirettä. Tuota, mikäs teillä oli urakkana täksi illaksi?
– Urakkanako? Eihän sitä niin määräurakoita, tässä…
– Onpahan! Minä olen kuullut. Teillä ovat vain nämä iltapäivät näitä maatöitä varten, kun päivät pitää opettaa… Olenpa varma, että teillä oli täksikin iltapäiväksi urakka, väitti Mikkonen, tummissa silmissä tuo omituisen herkkä, aina kiihottumaan valmis ilme.
Kanteleinen nauroi.
– Noo … tämän ja tuon ojan tässä ajattelin, mutta eihän tällä vielä niin kiire ole…
– On sillä! Mitä me sitä nyt jättäisimme. Onko teillä toista lapiota?
Luodaan urakka ensin täyteen ja sitte vasta lähdetään juttelemaan…
Sitte on niin mukava, aivan kuin olis vatsa täynnä, kun on urakka voitettu.
Mikkosessa paloi jo hänen kiihkeä innostuksensa. Ja Kanteleisen vastusteluista huolimatta meni hän pitkin loikka-askelin koululle saadakseen itselleen lapion. Vähän ajan kuluttua palasi sieltä. Sohvi oli antanut uuden kihvelin. Kanteleinen vielä joutavoitsi.
– Älkää tyhjää! kielsi Mikkonen. Heitti takin päältään ja asettui vastaiselle puolen Kanteleista, toiselle ojanpartaalle reunustamaan.
Niin alettiin kahteen mieheen.
– Minä tulen teille juttelemaan maailman asioista, jatkaa Mikkonen kun jo tekevät työtä, ja keskeytän teidät tärkeästä työstä. Eikö ole silloin parempi, että autan joutessani teitä ensin saamaan loppuun tälle päivälle aikomanne työn ja sitte vasta jutellaan, häh? Enkö minä hyvänä naapurina tee tässä oikeutta teille, vai?
Kanteleinen myönsi.
– Niin se on, uudisti Mikkonen. Katsokaahan! Jos me ihmiset katsoisimme aina rehellisesti myöskin lähimmäisemme parasta, niin tällaiset pikkuasiat huomaisimme aina kohta, ennen kuin oma etu ehtii tukahuttamaan huomiomme ja asettumaan sen eteen. Onko opettaja tätä huomannut?
Oli, kyllä hän oli huomannut.
– Niin, kyllä sen huomaa. Ajatelkaa esimerkiksi tätäkin tapausta tässä: minä tulen tänne omine asioineni ja vien teidät sisään. Työnne jää puolimoihin juuri silloin kun olette päässyt innostumaan … minä vien teidät juttelemaan omistani tai muun maailman asioista. Mutta teidän ajatuksenne jää tänne ojanluontiin, kun se keskeytetään kesken, ettekä te voi innostua minun asiaani… Ja se voi olla sellainen että siihen pitää innostua, jos siitä mieli tulla mitään … Ja jos ette te innostu, turhaan menee silloin minunkin iltani… Eikö ole näin?
Olihan se.
Mutta ojanluonti alkoi häiritä puhelua. Mikkonen havaitsi pian, että vaikka hän oli itse kuuluisa ojuri, sai panna matkaan tavallisen vauhtinsa pysyäkseen opettajan rinnalla.
… Kas, kas, ajatteli hän muistellen mielessään niitä aikoja, jolloin oli, Kanteleisen täällä olon ensivuotena, ollut niitä, jotka pitivät tätä "herraspoikasena", joka laiskuuttaan oli antautunut opettamaan heidän lapsilleen joutavuuksia.
Mikkonen innostuu. Kilpailuhalu alkaa kiihottaa. Kyllä hän tässä vielä poikaset voittaa!
… Lapio ei ole hyvä, se kun on noita kihveleitä. Hän luo parhaiten vanhanaikaisella, puupesäisellä…
Eräässä välissä alkaa Mikkonen jo huomata että Kanteleinen hätii liiaksi, ojanreuna saa mutkia ja siihen jää korjaamisen varaa. Ei opettaja enää ehdi tarkoin tavoittaa joka pistoa.
… Niin, minähän olen mestari tähän, ajattelee Mikkonen sisällisellä tyydytyksellä. Mieli tekee jo muistuttaa Kanteleiselle, mutta jättää sen kuitenkin.
… Vaan mitäs tässä nyt? huomaa hän yht'äkkiä. Hitaammin vain, hitaammin, hiukan hitaammin! Se on hyvä ojurikin tuo opettaja, mutta tottahan minun pitääkin olla parempi! Elämänikäni olen luonut ojia, enkä ole ikänä antanut toisen voittaa… Kerran kyllä, yhden ainoan kerran. Mutta … no, se ei nyt kuulu tähän. Tässä saa tarpeensa tavallinen mies…
Mikkonen hidastuttaa vauhtia. Pian alkaa Kanteleisen lapio tehdä tarkempaa, sievempää työtä, reuna alkaa suoristua. Mutta sittenkin on siinä jotain sellaista pientä, joka vertaillessa Mikkosen valmistamaan ojanpuolikkaaseen jättää tilaa muistutukselle. Kiireinen vauhti on heiltä vähäksi aikaa katkaissut puhelun. Mutta se virkoaa taasen kun työ alkaa sujua pakotonta, iloa tuottavaa kulkuaan.
VI
Sisään tullessaan molemmat miehet hikoilivat vahvasti. Päällimmäiset vaatteet heitettiin syrjään ja juotiin kaljaa. Jo ulkona oli Mikkonen hieman raottanut asiaansa, mutta nyt hän alkoi siitä puhua.
Häntä oli yötä päivää kiusannut Eduskunnan äsken tilattoman väestön maanhankinta-asiassa tekemä, hylkäävä päätös. Maanvuokraajain kohtalo oli vuosikausia ollut hänellä painavana mielessään. Aina siitä ajasta saakka, jolloin oma poikansa oli hänelle valaissut miten kauhea kansallis-yhteiskunnallinen synti olisi häätää esim. Kivinotkon torpan vanhoja asukkaita, oli hän melkein yhtämittaa ajatellut maanvuokraolojen ja pienviljelyksen järjestelyä. Sanomalehdet olivat asiasta puhuneet ja hän oli niitä lukenut, tulematta paljoakaan viisaammaksi juuri tässä asiassa. Valtiopäivillä oli riidelty, puoluepuhujat olivat käyneet asiaa selittämässä. Ne synnyttivät kyllä uusia ajatuksia, mutta kaikki töksähtivät lopulta yhteen suureen puskuriin: maan omistukseen. Usein oli asiasta juteltu kylänmiesten ja varsinkin opettajan kanssa, mutta yhä oli kysymys avoinna.
Omien vuokralaistensa kanssa hän oli jo aikoja sitte asian selvittänyt. Kaksi torpparia ja kolme mäkitupalaista olivat saaneet uudet kontrahdit. Niistä sovittaessa ei oltu sanaakaan riidelty, eikä sittemmin jälkeenpäinkään.
Tarkastellessaan vuokrasuhteita omalla kylällä, oli Mikkonen tehnyt sen havainnon, että ainakin täällä on aivan lapsellista odottaa lainsäädännön pakkotoimia, koska suhteet voidaan aivan yksinkertaisesti ja helposti järjestää muutenkin. Mutta kyläläisten, niin maanomistajain kuin vuokraajainkin haluttomuus sovitella, se häntä tuskastuttaa.
– Mitä järkeä on siinä, puhui hän, että minä maanomistajana odotan pakkolakia säätämään sopimusrajoja minun ja maani vuokraajan välille? Jos nimittäin pakko tulee, ja se tulee, kun on niin suunnattomasti ihmisiä, joiden pitäisi viljellä maata ja elää siitä, sekä suunnattomasti maata, johon viljelijän käsi ei ole ikinä koskettanut, mutta jota nyt ei viljellä syystä tai toisesta. Nämä maattomat maamiehet ja viljelemätön maa pitää saattaa yhteen … siittämään ja synnyttämään elämää, eikö niin?
– Varmasti!
– Tässä tulee pakkolainsäädäntö, ellemme suosiolla asiaa järjestä. Ei suinkaan Suomen kansan kehitystarve anna töksäyttää itseään siihen, tahdommeko me vai emmekö tahdo jotain asiaa. Pakkolaki tulee, emme me voi sitä estää enempää kuin voimme estää kevään tahi syksyn tuloa. Sen on pakko tulla. Eihän voi eikä saa häätää ihmisiä kodeistaan kymmenin tuhansin maantielle, tehdä heistä maantien kiertolaisia, yhteiskunnan hylkyjä vain sen vuoksi, että siitä sattuu olemaan minulle muutaman markan hyöty eikä ole lakia joka voisi estää minua tätä etuani käyttämästä? Sehän olisi kirottua työtä! Sitä maata, jossa niin tehtäisiin, seuraisi Jumalan vanhurskas rangaistus … ja minä häviäisin varmasti kymmenin kerroin sen luullun hyödyn, minkä otaksuisin saavani niistä maatilkuista, joiden viljelijät häätäen olisin tehnyt tälle maalle uusia vaivaisia, kerjäläisjoukkoja ja rosvolaumoja, vähentänyt maatyöväkeä ja lisännyt erämaita…
– Noh, pakkolaki tulee, kun sitä kerran pakko vaatii. Mutta minkälainen? Onko meidän aikamme jo niin pitkällä että maakysymys on valmis ratkaistavaksi ikuisiin aikoihin? Tuskin! Kukin polvi viisastuu ja pitää huolen omasta itsestään. Älkäämme murehtiko mikä heille sopii… Laskekaamme edistys vain irti meidän aikamme jarruista. Tulevaisuus kyllä pitää huolen itsestään…
– Mutta hullukin ymmärtää, että pakkolaki tulee loukkaamaan omistusoikeutta. Mitäs se loukkaisi! Mistäs se ottaisi turvaa häädönalaisille? Eikö niin?
Mikkonen tuijotti yli kulmainsa terävästi Kanteleista, joka nojasi pöytään kämmenpäidensä varassa, paidanrinta avoinna ja kuunteli.
– Kyllä, hän myönsi, vakuuttavasti ravistaen päätään.
– No niin. Ja minunko, vapaan talonpojan pitäisi jäädä jouten odottamaan ja katsomaan päältä kun muut, maatyölle, maan luonnonlaeille ja maahengelle vieraat ihmiset säätävät lakeja, joiden mukaan minun pitäisi maamiehenä järjestää elämäni? Hui hai!
Mikkonen päästi helakan mahdottomuuden naurun. Sitte hän huitasi molemmin käsin:
– Minä järjestän itse!
Nyt oli Kanteleisenkin silmissä alkanut elää.
– Ja pääsette huokeammalla … ja saatte olla riippumaton.
– Niin.
– Mutta kaikki eivät voi ottaa asiaa tältä kannalta, muistutti Kanteleinen.
– Siinähän se on! Täällä on keinottelija, täällä meidän rinnassamme, joka sokaisee silmät. Keinottelija! Mikkonen painoi kädellään sydämen paikkeille ja näytti pää kallellaan tuijottaessaan hieman hassulta.
– Niin se on, todisti Kanteleinen. Se on keinottelijavaisto, jota nyt on niin vahvasti kehitetty ja joka johtaa meitä etsimään hyvinvointia toistemme kustannuksella.
Hän innostui sanoessaan:
– Mutta ihmiset tulee kasvattaa löytämään ja tuntemaan yhteisetujen jättiläisarvot. Vain se voi hävittää keinottelun ja ohjata siihen käytetyn neron palvelemaan ihmiskuntaa.
– Ai-van tot-ta! huudahti Mikkonen.
– Ja sen näkee, jatkoi Kanteleinen, miten herkkiä ihmiset ovat vaikutukselle, kun vain sattuu koskettamaan oikeata jännettä. Nyt on alotettu Kyläsuon viemärityöt, eikä yksikään kylänmiehistä ole enää pyrkinyt jänistämään joukosta sen jälkeen, kun liittyi joukko sellaisia miehiä, jotka sitoutuivat viemään asian läpi, huolimatta siitä, pysyivätkö kaikki mukana vai ei. Saatte nähdä, siitä tulee Jokirannan siunaus.
Mikkosen huomio ei tälläkään kertaa aivan erikoisesti kiintynyt suohon, vaikkakin oli itse ollut niiden joukossa jotka sitoutuivat viemään kuivausasian perille. Hänen omituinen luonteensa etsi nyttemmin aina uusia ajattelemisen ja harrastuksen aiheita. Niin syventynyt oli hän nytkin tilattomain ja torpparien elämänkohtaloihin, että varsinaisesti pysähtymättä suokysymykseen palasi siihen kohta:
– Mutta mitä me voisimme tehdä tässä meidän kylässämme tilattomain ja torpparien asian hyväksi? kysyi hän, äänessä sävy joka merkitsi: vain tämä yksi on tarpeellinen.
Kysymyksellä oli kuitenkin kokonaisuudessaan neuvoa kysyvä tarkoitus, ja sekin vivahdus soi äänessä.
VII
Kanteleinen siirtyi työpöytänsä ääreen ja avasi laatikon. Sieltä otti hän pöydälle mustakantisen vihkon.
– Tässä minulla on, sanoi hän, hieman tilastoa – ja suunnitelmia joita voisi ajatella mahdollisiksi…
– Sen tiesin, ja siksi tulin utelemaankin, virkahti toinen, siirrähtäen innostuneena lähemmäksi.
– Mutta tämä, mitä minä ajattelen, on kaikki niin tavallista ja yksinkertaista, etteivät ihmiset tähän jaksa innostua… Tässä ei ole mitään sellaista, mikä niin kuin viisaudellaan häikäisisi.
Mikkonen hymyili ja asettautui mukavaan asentoon sohvankulmaan vaieten kuultelemaan.
Vihkossa oli aluksi tilastoa. Jokirannan kylässä oli 20 taloa, 21 torppaa, 18 sellaista mäkitupalaisperhettä, jotka pystyisivät hoitamaan jonkullaisen pienen oman viljelmän, ja 7 sellaista savua, jotka miesten Amerikassa ollessa tahi jonkun muun syyn vuoksi eivät siihen pystyneet. Mutta useilla näistä kaikista oli täysi-ikäisiksi varttuvia lapsia, jotka yhtä myötään, toinen toisensa jälkeen rakentelivat omia pesiään. Samoin oli talollisilla lapsia, joille eivät kotitilojen maat riittäneet.
Kanteleinen oli ottanut hieman selkoa noiden 21 torpparin vuokrasuhteista. Niistä oli jo 9 järjestetty uusilla vuokrasopimuksilla, 4 oli ostettu itsenäisiksi tiloiksi ja 8 oli vielä järjestämättä. Niissä oli 5, joitten maat isännät tahtoivat haltuunsa heti kun vain ikänä saavat, ja 3, joista ei ollut kummallakaan puolen varmaa suunnitelmaa miten ne järjestäisi.
Mäkitupalaisista oli jo 9 sopinut uudesta vuokrasta, 6 oli epävarmana siitä, kuinka paljo vuokraa korotetaan, sekä 3 sellaista, joiden mökit pitää siirtää pois. Näistä 18: sta halusivat useimmat saada omaa maata, mutta sitä olisi pitänyt saada kylästä tahi kylän läheltä. Heistä oli suurin osa keski-ikäistä ja nuorenpuoleista työväkeä, jotka kävivät töissä omassa kylässä ja pitäjällä, joskus etäämpänäkin. Monet olivat käyneet Amerikassa ja palattuaan asettuneet taasen Jokirannan kylään, eivätkä murtuneen terveytensä vuoksi enää ajatelleet ulkomaille, jos vain täällä jotenkuten eläisi.
Näiden ihmisten maantarpeen ratkaisemiseksi oli Kanteleinen johtunut ajattelemaan erästä 10 kilometrin päässä kylästä olevaa kyläkunnan siirtomaata, Kettumaan niitty- ja metsäpalstoja. Itse oli hän käynyt Kettumaalla pari kertaa ja havainnut, että siellä oli joka talolla hyviä maita, jotka, suurin osa vielä luonnontilassa ollen, kasvoivat hyvästi heinää. Kettumaalla asui ennestään muutamia torppareita, jotka tulivat hyvästi toimeen. Parilla talolla oli siellä kannattavia kytöviljelyksiä omine riihineen.
Tänne Kettumaalle ajatteli Kanteleinen nyt mielikuvituksissaan pienviljelijäsiirtolaa. Sellaisen aikaansaamiseksi oli hänen mielestään tarvis saada täytetyksi muutamia ehtoja: 1:si että omistajat suostuvat myymään maansa kohtuushinnasta; 2:si saada rahaa niiden maksamiseksi; 3: ksi saada aikaan hyvä vedenlasku ja 4: ksi kelvollinen tie.
– Vedenjuoksu sieltä on hyvä ja tie on helppo saada, huomautti Mikkonen.
– Niin on. Ja mikäli olen keskustellut isäntien kanssa, ei maitakaan ole mahdoton saada ostetuksi.
– Ei pitäisi … näin kaukaa on niitä melkein mahdoton viljellä.
– Työpalkkojen ja ajan kallistuessa suorastaan mahdoton. Mutta nyt se on vielä muutamille talollisille ainoa varma heinämaa. Kun muualta ei tule, tulee Kettumaalta. Mutta eihän sieltä nyt aluksi tarvitsekaan kaikkien saada maata. Pääasia on, että saadaan syntymään siirtola, aluksi 12-15 pikkutilaa. Sitte sopii jatkaa, kun saadaan koe. Mutta sitten on vielä yksi ehto.
– Mikä?
– Vaikein. Se on kysymys siitä, millä saada heidät oppimaan maanviljelystä niin, että saavat pikkuviljelyksensä kannattavaksi, niin että elävät siitä. Siinä on koko kysymyksen ydin.
Kanteleinen puhui kiihkeästi ja hikoili. Lävistäen nyt vuorostaan tarkoin kuuntelevaa Mikkosta, kertasi hän:
– Miten saada nämä viljelykset kannattaviksi? siinä on koko pienviljelyskysymyksen ydin.
Mikkonen yhä vaikeni ja odotti kysyvänä jatkoa.
– Sivuansioihin, ulkopuolelle kodin jos sieltä lähtee, silloin pitää jättää koti ja lähteä maailmalle.
Hän piti lyhyen väliajan ja tuijotti yhä Mikkoseen.
– Mutta toisen työtä etsivältä maailmankiertäjältä aina varisee maahenki. Pienviljelystila on sellaiselle miehelle risti, varsinkin mitä etäämmällä se on hyvistä työmarkkinoista. Juuri tästä syystä pelkäävät ajattelevat miehet lähteä kaukaisiin siirtoloihin.
Mutta sanokaas nyt te, joka olette ammattimies: voidaanko viljelyksen voimaperäistyttämisen avulla saada meidän maassamme esimerkiksi kolme kertaa suurempi sato maasta, kuin mitä tavallisessa talonpoikaisviljelyksessä nyt saadaan?
Mikkonen epäröitsi.
– Uskotteko siihen? uudisti Kanteleinen.
– Epäilen, epäilen… Täytyy sanoa että minä epäilen. Kaksinkertaiseen nyt juuri voisi pakkolannoituksella päästä, mutta ei enempään.
– Olettehan lukenut Ugglehultin?
– Olen. Mutta se…
Mikkosen näytti olevan hyvin vaikea löytää sanoja selittääkseen sitä, että Ugglehultissa oli mahdottomuuksia, että siinä oli jotain sellaista, jota ei tavallinen ihminen voinut toteuttaa, että siinä oli jotain yliluonnollista…
– Mahdotonta? hymyili ja auttoi Kanteleinen.
– Mahdotonta! Niin.
Mutta Mikkosesta huomasi helposti, ettei hän sentään ollut väitteestään aivan varma.
Kanteleinen etsi sanomalehtileikkelevihkonsa. Siellä oli liimattuna muutamia vertailevia satokertomuksia koti- ja ulkomailta. Satojen tavaton lisääntyminen kaikkialla, missä pienviljelys oli muodostunut erikoisammatiksi, oli aivan ilmeinen, jopa tavaton.
– Mutta Suomessa se ei ole näin. Meidän pienviljelyksemme kulkee vielä yleisesti suurviljelyksen vanavedessä, ja siinä onkin sen kannattamattomuuden syy, selitti Kanteleinen.
– Mutta jos se kerran on mahdollista Ruotsissa…
Mikkonen rupesi taas epäilemään aivan kuin silloinkin kerran, kun hän rupesi kääntymään ja epäilemään omia havaintojaan Kyläsuon suhteen.
– Minä en rohkene väittää, mutta ammattimiehet väittävät näin, jatkoi Kanteleinen. Ja seutumme nykyiseen satoon nähden ei yleensä pitäisi kolmenkertaisen sadon nykyiseen verraten olla mikään mahdottomuus.
Kanteleinen rupesi uudestaan selostamaan tuotantotuloksia. Toinen alkoi taipua.
– Mutta! huudahti Kanteleinen. Tämä tosiasia on sittenkin Suomeen nähden vasta paperilla. Millä saada nämä siirtolaiset, joita aijomme sijoittaa Kettumaahan, millä saada heidät uskomaan, että kaikki tällainen olisi mahdollista ja totta?
Ja millä vihdoin saada heidät oppimaan ne keinot, nämä uudenaikaisen maanviljelyksen ammattisalaisuudet, jotka toteutettuina vahvistavat maa-uskon, täyttävät sen?
Kanteleisen ääni oli kohonnut huutavaksi. Kädet olivat nyrkissä ja silmät säihkyivät ahdistavaa, kiihtynyttä tuskaa. Tämä kysymys näytti kokoavan pitkäaikaisen, syvän ajattelun punomat langat vaikeaan loppusotkuun, jonka edessä nuori mies seisoi selvitystä yrittäen.
VIII
Emäntä toi karpalomehua.
– Sinäpä huudat, sanoi Sohvi ikään kuin nuhdellen, tarjotessaan ensin Mikkoselle. Kun hän kääntyi Kanteleisen puoleen, oli tällä vielä innostuksesta kädet nyrkissä.
– Lievitä karpalomehulla, pilaili Sohvi.
Jännitys hellitti. Kädet vapautuivat nyrkeistä, kasvoille nousi hymyävä ilme.
– Huusinko minä?
– Huusit niin kauheasti! Minä jo arvelin että Mikkosen isäntä sua tukistelee… Eikä miehellä ole mitään hätää, mutta huutaa vain.
Emännän hilpeys tarttuu miehiin ja iloinen leikinlasku saa hetkiseksi oman vapautensa.
– Se on tämä miehinen luonto sellainen huutokurkku, että heti kun kuumenee, niin huutaa, puolusteli Mikkonen.
– Niin, ja se on sellaista, että kun luontoa kokoutuu sinne kurkunpäähän pakotuksille, niin huutaa se, selitti Kanteleinen.
– Johan te…
Mutta Sohvin keskeytti Heikki, joka avonaisesta keittiön ovesta tuli taaputtaen kissan jälessä hiilihanko kädessä ja hoki:
– Tis-tis-tis…
Hiilihanko oli nokisesta päästä nuoren miehen kädessä; tämä havainto lennätti äidin hätään.
Mutta Kanteleisen mielenkiinnon oli niin kokonaan vallannut äskeisen keskustelun alainen asia, että hän painui kohta siihen takaisin.
– Mitä hyödyttää antaa maata ihmisille, jotka eivät kykene … eivät osaa sitä viljellä? Ne eivät elä maasta.
– Kyllähän siihen aina oppii, maanviljelykseen, kun siihen vain käsiksi tarttuu ja on pakko, puolusteli Mikkonen. Kun ei Kanteleinen kohta sanonut mitään, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, tuijottaen taas kulmiensa alta, kierosti hymyillen:
– Se maanasujan taitamattomuus on tullut teille, teille, jotka syrjästä … syrjästä katsotte, sananlaskuksi. Mutta minä olen itse koettanut ja minä vakuutan —
Mikkonen piti pienen välihetken, suoristi etusormen Kanteleista kohti ja jatkoi:
– Minä vakuutan, että kyllä minäkin sen osaan! Osaan minä. Mutta keinottelu, keinottelu tekee sen kahdella tavalla mahdottomaksi: minä olen viljelijänä ja niin useammat meistä, tavoitellut hetken tarkoitusperiä. Etsimme lyhintä tietä rahan kimppuun. Siitä on maanviljelysammatille vahinkoa, sillä tämä on keinottelua, ryöstöviljelystä. Tämä keinotteluvaisto vie meiltä yhteishengenkin.
– Niinpä niin! keskeytti Kanteleinen. Keinotteluvaisto on yksi, kenties voimakkain syy, joka estää maanviljelijää syventymästä ammattiinsa. Mutta sanokaa, millä juurittaa pois tämä taipumus?
Vähän myöhemmin rupesi Kanteleinen juurtajaksain selittämään, mitä hän puolestaan luuli tässä suhteessa tarpeelliseksi:
– Esimerkinmiesten pitää käydä esimerkillä edellä. Sellainen pienviljelys, johon nyt tahdotaan tulla, vaatii menestyäkseen kehittyneempää maanviljelijää kuin tavallinen talonpoikaisviljelys. Pikkuviljelijän pitää pienestä maatilkusta kyetä tuottamaan se, mitä talonpoika laajemmista tiluksistaan. Siinä tarvitaan taitoa.
Hän selitteli edelleen, että pikkuviljelijä ei voi kannattavaisuuslaskuissaan turvautua myöskään halvalla ostettuun työvoimaan, josta saisi laskea voittoa. Mutta sen sijaan tulisi hänen oppia turvautumaan keskinäiseen yhteistoimintaan, jossa jokainen hyötyy itse liittymän toiminnasta jonkun prosentin ja hyödyttää taas muita.
– Mutta miten saada tämä sellaiseksi uskonkappaleeksi, joka johtaa toimintaan?
Edelleen hän selitteli: Sen sijaan, kuin vanhanaikainen viljelijä korjaa satona sen, minkä maa eräänlaisen pinnankääntelyn tuloksena antaa, eikä kykene syventymään maan tuotantoehtojen luonnontieteelliseen luonteeseen, tulee pikkuviljelijällä olla tiedemiehen tutkimataitoa ja harrastusta, voidakseen ratkoa niitä esteitä jotka luonnon tuntemattomuus panee tielle.
Maanviljelijän aika on tuleva. Hänen pitää kasvaa ja valmistua kulttuuri-ihmisenä tekemään uutta aikakautta. Maanviljelyksestä pitää tulla uudestaan suurten, kasvavien kansanjoukkojen elämänlähde, sikäli kuin teollisuuden ja kaupan väliaikaiset mahdollisuudet joukkojen elinkeinoina saavuttavat huippunsa. Sen vuoksi täytyy maan taloudelliset tuotantolähteet saada avautumaan ja maa-kulttuurin kasvaa kilpailemaan tehdas- ja kauppakulttuurin kanssa… Tämä vaatii ihmiset kokonaan antautumaan maalle. Rahanhimoisista, rikastumista tarkoittavista viljelijöistä ei maakulttuuri hyödy, vaan kärsii. Maasta ja maatyöstä pitää etsiä elämää, ruumiin ja sielun elämää, sopusointua, elämäniloa, historiallisia päämääriä.
– Mutta miten nyt saada nämä Jokirannan Kettumaahan muuttajat hiemankin tähän ajatustapaan perehtymään?
Mikkonen ei vastannut.
– Luonnotonta olisi vaatia heiltä maanviljelyselämän ydinkysymysten täydellistä ymmärtämistä. Se olisi aivan samaa kuin vaatia itsekseen oppinutta viuluniekkaa soittamaan nuottien mukaan ilman opetusta, tahi jotain toista puhumaan kieliä, joita hän ei ole koskaan opetellut.
– Se on totta, tunnusti Mikkonen päätä ravistaen.
– Maatalous on nyt jonkullaisessa ylösnousemuksen tilassa. Se tarvitsee kasvattajia. Kaikki muu seuraa itsestään.
Kanteleinen käveli lattialla. Ruskeat silmät hehkuivat innosta ja kähärä tukka kohoili.
Mikkosella oli tapana joskus katsoa peilistä omia silmiään, tutkiakseen minkä vaikutuksen ne tekivät milloinkin, kiihkoisan vai viisaan. Kenties siitä johtuikin tuo omituinen silmäin asettelu, jonka toisinaan huomasi hänen katseessaan. Nyt tämä katse seurasi ihastuneena Kanteleista.
– Saako olla lisää karpalomehua? kysyy emäntä toisen huoneen ovelta.
– Annahan vain!
Heikin ihastunut huhuilu kuului keittiöstä ja samalla äidin pelästynyt huudahdus. Poika oli pannut tomulapion, luudan ja äitinsä kengän vesisaaviin sillä aikaa kun äiti kävi toisessa huoneessa. Sille hän nyt sellaista riemua piti.
– Tässä on myytävä maakappale koulun maan vieressä, alotti Kanteleinen kertoa.
Hän aikoo sen ostaa, saadakseen pienviljelijänä koettaa. Jos ei hän onnistu, eivät onnistu muutkaan, jos onnistuu, onnistuvat muutkin. Hän aivan yksinkertaisesti ajattelee tehdä opintomatkan Ruotsiin ja Tanskaan, viipyä Ugglehultissa ja Rösiöllä jonkun aikaa töissä, jos sopii, voidakseen lähemmin perehtyä niihin.
Tästä oli jo puhuttu agronomi Peltomiehenkin kanssa. Hänelle oli Kanteleinen lausunut arvelunaan että olisi syytä kenties suorittaa kotimaassa ensin yksitalvinen maamieskurssi. Mutta Peltomies ei ollut pitänyt sitä ehdottoman tarpeellisena. Hänestä sen puutteen voi korjata itseopiskeluilla ja retkeilyillä.
Uutisena sai Mikkonen kuulla että agronomi Peltomieskin oli päättänyt mennä asumaan Kettumaahan pienviljelijänä, jos vain siirtokuntaan aluksi tulee edes kymmenen kehityskykyistä miestä.
Talvisin he yhdessä järjestäisivät kansakoulun jatkokurssien tapaan maanviljelysopiskelua. Kesäisin opiskeluja jatkettaisiin retkeilyillä etupäässä Jokirantalaisten omilla mailla, vuorotellen kaikkien mailla. Silloin tehtäisiin havaintoja ja selkoa kunkin viljelyksen onnistumattomuuden tai onnistumisen syistä.
Tällä tavoin päästäisiin maanviljelysopiskelun alkuun.
Oli jo myöhä. Mikkonen nousi lähteäkseen.
– Mutta miten tämä toteuttaa? siinä kysymys, virkkoi Kanteleinen.
– Tämä on ajatus, jota minä nyt haudon, virkahti Mikkonen ja tarjosi kättä. Pitäessään oikealla kädellään opettajan kädestä, kohotti hän merkitsevästi vasemman käden etusormea ja siihen tähdäten jatkoi:
– Siinä on ainakin ajatusta, suurta ajatusta, jos vain…
Hän ei lopettanut, iski vain merkitsevästi silmää.