XVI
Kolme vuotta oli kulunut edellä kerrotuista tapauksista.
Teerelä näytti nyt ihan toisenlaiselta, jopa perin toiselta talolta kun viime näkemämme aikana. Tuparakennus oli saanut lauta-vuorauksen sekä entisen, vuotavan tuohikaton sijaan uuden, ajan mukaisemman vuolupäreisen katon. Matti-ukko oli alusta saakka väittänyt tämmöistä kattoa kelpaamattomaksi, ja iloitsi sydämestänsä, kun lumipyryt talvella nujuuttivat päreitten huolettomasti laadittujen saumain välitse välikaton multapermannolle lunta, joka siitä sulaessaan vuosi vetenä seiniä pitkin alas tupaan, kuvaten takaseinän kirjavat paperit monimutkallisiin viiruihin ja juontuviin.
"Enkö minä sitä sanonut, ettei päre-katto mihinkään kelpaa", oli Matti-vaarilla tapana tämän johdosta usein muistuttaa.
Tuvan lahonneet rappuset olivat jo ensimäisenä Joonaan hallitusvuotena saaneet lämmittää keittopadan mustaa kylkeä ja niiden sijassa oli nyt uudet istumapenkeillä ja kuistilla varustetut portaat. Vastapäätä tuparakennusta, missä ennen oli jyväaitta nuokullaan seisonut, oli nyt uusi pikku-tuparakennus, jossa entinen isäntä vietti syytingillä-olonsa päiviä. Liitereitä, latoja, ynnä muita ulkohuoneita oli hirsirullain avulla työnnetty sievään riviin ja kadotettu nuo tilaa vievät välyset. Huoneiden ovet sopivat kiinni, joten hyvät kylänlasten lymmypaikat Teerelän kartanolla olivat hävinneet muinaismuistojen joukkoon. Lantatunkio, joka ennen täytti miltei koko pihan, oli nyt aidattu määrätyn alansa sisään niin, että se kasvaessaan kohotti vaan uljaasti höysteistä harjaansa pilviä kohti ollen sekin tavallansa merkkinä talon ajanmukaisesta vaurastumisesta.
Mutta jotain rikkaruohoa oli aika kylvänyt vävyn ja appiukon välille. Nuot ennen harvemmin tapahtuneet kiistat olivat muodostuneet usein leimahtavaksi sanasodan tapaiseksi riidaksi. Sen vaikutti tavallinen erimielisyys nuoremman ja vanhemman miespolven välillä aikakautensa tavoista ja mielipiteistä. Joonas, joka kaikessa edusti nykyaikaa, ei tahtonut enään, kun kerran oli isännäksi päässyt, mukautua mihinkään appiukkonsa tuumiin. Tämä taas vanhanajan miehenä luuli kaikissa uudenajan tavoissa ja puuhissa keksivänsä sortoa ja ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Verivihollisiksensa käsitti hän empimättä ne, jotka vastoin kaikkea järkeä ja oikeutta työskentelivät esim. kansansivistyksen kohottamiseksi. Näistä syistä oli hän nurja-mielinen Joonastakin kohtaan. Vaan sitä viime mainittu vielä itsekin lisäili kun toisinaan hilpeällä mielialalla ollessaan kiusaili appeansa ja tyrkytti tälle omia mielipiteitään, vaikka tiesi näistä olevan ainoana seurauksena kiukuttelua ja harmia. Vakavampiin yhteensattumuksiin eivät kinastelut kuitenkaan olleet johtaneet. Elämä kulki tavallista rataansa.
Oli muuan talviaamu. Yöllä oli nujuuttanut lunta paksuihin kinoksiin, Teerelänkin umpinaisella pihalla kaikki käymäpolut tukkoon. Kaksi renkiä nakkeli tallin seinustalta kumoon kakkula-aisoja ränkineen.
Syrjällään makaavat reet kaadettiin anturoilleen.
"Hyh, kun tuota lunta on taas tullut", äänsi toinen renki, astuessaan talliin ja koputellessaan lunta jaloistaan.
"Kuinkahan taas pääsee metsässä kulkemaan – " arveli toinen. "Onpa hevoset jotka kestävät. Hornaa pruuni! Onko silppusi syötynä?"
"Ruskialla on ainakin vielä, jauhotan vaan vähän".
"Samoin täällä ja näyttääpä tammallakin vielä olevan".
He ottivat kumpanenkin kourallisen kauranjauhoja sekä kaksihaaraiset seotushangot, joilla hämmentelivät jauhot silppujen sekaan.
"Pruunillako se isäntä sanoi kokoukseen menevänsä?" kysyi toinen.
"Niinhän se sanoi".
"Kuuluu olevan taas se kansakoulu-juttukin riideltävänä".
"Niinpä kuuluu".
"Ymmärrätkö sinä, Kustaa, mitä sillä kansakoululla on oikein virkaa?"
"Mitäs minä … eikä minusta kuitenkaan enää lukemallakaan pappia tule".
"Minä en tiedä varmaan sanoa, ettei minusta tulisi, kun olis vaan joka kouluttais".
Toinen katsoi pitkään ja sanoi leveästi nauraen:
"Ha ha haa! kyllä minä muutun hevoseksi, että saan sinun juustokuormiasi kinkereiltä kotiin vetää silloin, kun sinusta mailmassa pappi tulee".
"Etkö minua itseäni ottaisi kuormanpäälle?"
"Aina sen mukaan menettelisin sinun kanssas kuinka ruokkisitkin". – Erään toisen talon renki tuli talliin.
"Mitäs ne miehet nyt haastelevat?" kysyi.
"Eipä erinomaista, puhumme vaan tuosta kansakoulusta, jota nyt puuhataan, että mitä silla on virkaa".
"Vai siitä tekin…"
"Saa nähdä", alkoi taas toinen Teerelän rengeistä, "kutka niistä nyt voittavat, kun niidenkin välillä, jotka koulua tahtovat, on jo riita siitä, mihin se pannaan. Kuuluisivat ottavan omaan kyläänsä jokainen, vaikka eivät vielä tiedä varmaan, jos saavat ollenkaan. Nämä meidän paikkaiset tahtoisivat sitä tuonne Kuppilan ylisaliin ja ne toiset Luhtasaaren kylään, sinne komisarius-vainajan tuparatiin, jossa ennen pidettiin käräjiä".
"Kyllähän meidänpaikkaiset voittavat", arveli naapurin renki, "täällä on niin paljon niitä mahti-miehiä, teidänkin isäntä".
"Onhan se, mutta kuuluupa olevan vihamiehiäkin".
"Taitaapa olla. Eilen ehtoolla, kun oli meillä kylänkokous ja siellä kysyttiin kuka menee kuntakokoukseen, niin teidän isäntä sanoi, että hän menee. Sitten haettiin Meri-Matti tekemään hänelle kylän puolesta valtakirjaa, mutta ei siihen kaikki nimeänsä panneet, sanoivat vaan, että kyllähän se koulu tulee ilman heidän nimettänsäkin. Toiset arvelivat, että se on aivan turha laitos koko koulu. Oli muutamia, jotka sanoivat menevänsä itse kokoukseen, mutta oli niitäkin, jotka panivat puumerkkinsä. Sitten kun teidän isäntä oli tullut jo pois, niin rupesivat ne muutamat sanomaan, että sen valtakirjan olis pitänyt antaa Nevaluhdan isännälle, että se olis koettanut vastustaa viimeiseen asti sitä koulua, mutta toiset arvelivat, että tulee se kuitenkin, niin mitä siitä on hyvää, että sitä vastustetaan. Nauroivat ja laskivat pilaa, että parempi sitä on olla voittajain kun tappiolle joutuvain puolella".
Pojat seisoivat kädet syvällä housuntaskuissa ja piiput hampaissa katsellen hevosten syömistä. Vieras poika lähti. Samassa pistäysi piika-Leena tallinovelle.
"Tulkaahan te pojat luomaan vähän polkuja pihalle, kun ovat niin tukossa, ettei kulkemaan pääse!"
"Luo itse! Meidän pitää mennä metsään".
"En minä kaikkiin ehdi", tiuskui Leena, "teillä olis kyllä aikaa siihen asti kun emäntä ehtii ruoan valmiiksi saada".
"Tuki suus, ärmätti! Talossa on ämmiä kun Vilkkiläs kissoja, luokoon itse polkuja", kuului tallista.
"No menkää uunille sitte, hyvät tunkion pöngät! Ei teitä saa koskaan mihinkään, vaikka kuinka pyytäis – muutamat koninhännän heiluttajat!" ja Leena juoksi kiukuissaan tupaan, aikoen heti palata lumenluontiin.
Isäntä tuli pihalle.
"Eipä täällä ole vielä polkuja luotu. Ottakaa te, Kustaa ja Antti, tallista lapiot ja luokaa senverran että edes pääsee kulkemaan, te sen kyllä ehditte tehdä, ennen kun metsään menette. Paljo nyt onkin tullut lunta, taitaa olla metsätiet hyvin tukossa. Muistakaa ettette pane isoja kuormia".
Karsaasti mulkoilivat Antti ja Kustaa nyt, kun käsky tuli siltä taholta, jota eivät olleet tottuneet vastustamaan.
Isäntä pistäytyi liiteriin, ottaaksensa ulos reen, jolla aikoi kokoukseen lähteä. Sillä aikaa kun hän siellä viipyi, tulla körötteli pihaportista muuan upea mies, ajaen silkki-mustalla oriillansa. "Fuli fuli fuli", vihelteli korkean siperian-nahkaisen turkinkauluksen sisältä. Ori tepasteli, päätänsä rintapäässä pitäen, mutta näytti yleensä olevan tyytyväinen isäntänsä ohjaukseen.
"Fuli … onko isäntä kotona?"
"On, tuolla hän on liiterissä", vastasi Antti. Pojat jäivät ihastellen katselemaan hevosta.
"Päivää Harjulainen!" huusi Joonas liiteristä, "oletpa lähtenyt liikkeelle ennen kukonlaulua".
"Päivää, päivää, tpruu… Tuo hevonen ei tahdo seisoa". Harjulainen puuhaili noustakseen reestä, alinomaa uudistaen vihellyksiään.
Joonas oli tullut hevosen ääreen ja taputteli sen lautaisia.
"Helkkarin kaunis tuo sun oriisi, kiiltää ja loistaa kun kihlasilkkinen", kehahteli.
"Kyllähän se – kas kun on lujas tuo riimunvarsi, panisin sen vähä kiinni. Tottapa sinä lähdet kokoukseen?"
"Lähden tietysti, mutta onhan nyt vielä liian aikaista mennä. Pane se kiinni. Antti, mene tuomaan heiniä. Tule sinä vaan tupaan piippuun panemaan, kyllähän pojat katsovat hevostasi".
"Tuota", alkoi Harjulainen, "minä en kauan ehtisi viipyä, sillä minulla on asioita matkalla toimitettavana; poikkesin tänne vaan sitä varten, että saat tulla minun kanssani jos haluat".
"Sehän sopii hyvin minulle. Mutta kuules Kustaa, voisitteko te ajaa kolmea hevosta, niin saisitte ottaa pruuninkin mukaanne metsään? Kun minä pääsen menemään tämän Harjulaisen kanssa kokoukseen, niin ei tarvitse hevosta".
"Hojaa! Kyllä pruuni juoksee välillä".
"Hyvä! Ottakaa sitten sekin mukaanne".
Harjulainen oli jo levittänyt loimen huolellisesti hevosensa selkään ja meni nyt isännän kanssa, portaissa lujasti koputellen lunta saappaistaan, joiden varrensuu oli siperiannahalla reunustettu.
"Mitä se isäntä sanoi?" kysyi Antti Kustaalta, tullessaan heinäsylillisen kanssa tallista.
"Sanoi, että saamme ottaa pruuninkin metsään".
"Kuka perhanan vetävä sitä tämmöisellä tukkokelillä ajaa? Ainahan sen kuormaa saa olla hangesta ylös tonkimas".
"Eiköhän se sentään mene".
"Meneehän se, niin kun menee, mutta sen tiedän varmaan, että monta kertaa saamme sen kuorman lukea".
"Älä nyt siinä niin kovin kilju, – enhän minä ole sitä joukkoon pakoittanut, isäntä se oli, joka käski".
"Olisit saattanut sanoa, ettei se käy päisin".
"Mene itse sitä sanomaan".
"Sais se itsekin tulla metsään, eikä alinomaa kulkea kaikenmailman kokouksis".
"Peto, kun on korea tuo Harjulaisen ori".
"Tottahan, kun kuuluu niin pupattavan, että kauratkin jauhoilla höystää".
"Maksaakin se jotakin. Onkohan tuo Harjulainen rikas?"
"Kukapa senkin rikkaudet tietää".
Pikkutuvan porstuanovi avautui ja Matti-paappa tuli ulos.
"Ka äijää, kun sekin jo kukkuu", sanoi Kustaa.
"Kummako se sitten on, katso vaan, ettei jo lähde Rupelaan oikasemaan", arveli Antti.
"Syömään!" kuului kimakka ääni talon portailta.
"Jahah!" Pojat seurasivat ketterästi kutsumusta.
Tulivat tupaan ja sovittelivat kintaitaan muurinotsikolla olevaan koukkuun.
"Syömään nyt!" uudisti emäntä äskeisen käskyn, ajaessaan piimää isosta pytystä puutuoppiin jonka sitten vei pöydälle. Pojat menivät syömään.
"Annas Amalia se lapsi tänne ja mene pesemään kaksi paria kahvikuppia tuosta hyllyltä, mutta älä särje. – Mene sinä, Leena, ennen kun rupeat syömään, hakemaan lammas-riskut navetaan lattialta, niistä sopii paraimmat eroittaa luutariskuiksi, loput saa polttaa tuossa vesipadan alla", määräili emäntä palvelijoita, joista Amalia oli 14 ja Leena 22 ikäisiä.
Lapsi rupesi Amalian sylissä itkemään.
"Jo äiti tulee pikku Maijuanta ottamaan – ten on jo nälkäkin, kun ei koko aamuna ole taanut mitään tuuhunta – huu lastani", laverteli Johanna. Hellästi otti hän lapsen joka oli 6 kuukauden ikäinen tyttö. Kirkkaat silmät tirkistelivät terävästi ja päätänsä käänteli pieni sinne ja tänne. "Ui kun pikku luruni on nälkä, kun häjyllä äidillä on niin kiirettä, ettei ehdi lintuanta ruokkia", haasteli äiti, painaen uhkuvan nänninsä pienen nälkäisen huulille. Lapsentyttö ei malttanutkaan vielä lähteä pois, vaan kyyristyi katsomaan miten hoidettavansa atrioitsi.
"Voo'i kun te taattaa työlä paljo, te pikku Maiju, mutta minä otan ja valattan Maijulta kaikki tyyni – "
"Yyy", pani lapsi ja työnsi kädellään Amalian pois.
"Pois se lykkää Amalian. – Mene nyt jo katsomaan, ettei tuo kahvipannu kiehu maahan. Kyllähän taas saat tämän haltuusi, kun se on saanut syödä", keskeytti emäntä tytön imartelemisen. Tyttö menikin määrättyyn toimeensa.
"Ota nyt ja pese nuot kahvikupit ensin ja mene sitte syömään", jatkoi emäntä käskemistään.
Leena tuli risu-taakan kanssa tupaan.
"Pane siitä niitä tuonne padan alle, mutta katso vaan, ettet kaada sitä kahvipannua", muistutti emäntä.
Työn tehtyään meni Leena syömään.
Isäntä tuli kamarista ja kysyi pojilta:
"Saattekohan te ajetuksi kolmea hevosta? Jos arvelette, ettei se käy, niin jättäkää yksi talliin".
"Kyllähän ne menevät", vakuutti Antti ja Kustaa katsoi ivallisesti häneen. Kun tulivat ulos hevosia valjastamaan, sanoi Kustaa pilkaten: "Mikset nyt sanonut itse, ettei kolmea hevosta saata ajaa kaksi miestä?"
"Kukahan sitä viitsii urajamaan ruveta".
"Sepä se, et uskaltanut".
"Olisinpa uskaltanut, jos olisin tahtonut".
"Mutta et tahtonut. En minäkään".
Nyt lähestyi Matti-paappa.
"Eikö isäntä taas tulekaan metsään?" kysyi.
Pojat eivät oikein pitäneet vaarista, jonka tähden Kustaa virnistellen kysyi:
"Taas. Mitä sillä tarkoitatte?"
"Niin, minä vaan meinaan, mihinkä se menee taas?"
"Eiköhän kokoukseen".
"Kokoukseen! Eikö hän tarvitse sinne hevosta?"
"Menee Harjulaisen reessä".
"Mitä kokoukses nyt on asioita?"
"Se koulu-juttu. – No joko lähdetään?"
"Jo".
"Oo hevonen! Sido vain pruunin suitset reenpankkaan, niin kyllä se välillä juoksee". Pojat lähtivät ja ukko palasi omaan tupaansa, itsekseen jutellen:
"Hmh! Ikään kun eivät nuo nykyajan kakarat osaisi muuten sontaa ajaa ja suutansa pruukata. Kouluhun, muka. Onhan se kokouksis kulku sopivaa laiskojen työtä. Sitte aina vierastellahan ja kamaris praatathan, mutta harvoin vanhalle miehelle ryyppy riittää…"
Ääni värähti harmista.
Hän oli jo ehtinyt tupaansa ja istahti takkakivelle selkäänsä lämmittämään. Ukon nenänsivussa oli paksu nokipilkku, ikään kun vartta vasten sormella pyhkäisty, tullut äsken, kun oli perunapannua tulelle asettanut. Takkia ei ollut yllä, vaan karkeat hurstipaidan hihat esiintyivät likaisimmassa jokapäiväisyydessään. Housunlahkeet olivat valkeaksi parkittuin saapasvarsien alla syltyssä.
Istuttuaan takkansa ääreen oli taas juuri alkamaisillaan äskeisen valitusvirtensä jatkoa nykyajasta, kun ovi kiireesti aukeni ja Amalia tuli tupaan.
"Emäntä käski tulla lakaisemaan teidän tupanne lattian ja pesemään astianne", sanoi riuskasti.
"Kyllä minä itsekin", väitti ukko.
"Niin vaan – tuossako teidän luutanne on? Huonopa se onkin, mutta taitaapa sillä saada". Amalia lakaisi niin että rikat tuoksuivat kattoa myöten.
"Älä tuoksuta! Etkö näe, että tomu lentää maitovatiin pöydän alla", huomautti ukko.
"Kuinka te siellä pidätte maitoa, onhan teillä hylly?"
"Noo on, mutta panin vaan sinne, kun hylly on niin täynnä".
Amalia lähestyi pöytää ottaaksensa sen alta maitopunkin. Mutta tuskin oli sen saanut käteensä, kun kiljahti:
"Oii-i-i!" Oli vähältä pudottaa maitoastian kädestään lattiaan, vaan sai sen kuitenkin pannuksi pöydänsyrjälle.
"No mikä nyt on?" kysyi ukko nousten takkakiveltä.
"Siellä on hiiri!" kiljui Amalia.
"Mistä se sinne on mennyt?"
"En tiedä liekö mennyt ilmasta vai maasta, mutta siellä se vaan on, hi, hi, hi!"
Ukko oli nyt jo saanut käteensä puulusikan, jolla tavotteli kuollutta hiirtä, joka kermaisena kellutteli maidonpinnalla.
"Thi, thi, thi!" tirskui Amalia, jonka mielestä asia alkoi muuttua yhä hullunkurisemmaksi.
"Älä siinä tirsku, lemmon lipakko, elikkä mä viskaan tuon pejoonin vasten naamaasi, niin että muljahtaa!"
Ukko tavotti vihdoin hiiren lusikkaan ja kantoi pihalle. Tyttö ei ottanut kuitenkaan torelemisesta ojentuakseen, vaan tuo tuostakin pääsi: "thi, thi, thi!"
"Lakkaatko tirskumasta, kelvoton!"
"Tottahan nyt vähä saa edes nauraa. – Mutta aiotteko te syödä tuon maidon?"
"Mitä pahaa siinä sitten on, jos puhdas hiiri siellä on ollutkin?"
"Hyi. En minä ainakaan söisi".
"Ei tiedä, mitä sinäkin vielä syöt".
"En ainakaan semmoista maitoa, johon hiiri on hukkunut. Mutta onko tuolla teidän pannussanne astiain pesuvettä?"
"Perunoita siellä on. – Ei sinun tarvitse minun astioitani pestä".
"Mutta kun emäntä käski".
"Käski mitä käski! Laita vaan itses tupaan täältä. Mitä tuollanen astioita pesee".
"Voi kun teillä on likainen paita. Onhan teillä puhtaampiakin, kun hiljan pyykissä pestiin?"
"Mene hiiteen, mitä sinun minun paitoihin tulee?"
"Olkaa sitte niin kun tahdotte!" tuiskahti tyttö ja lähti pois, vieden muassaan aimo kasan rikkoja, joita oli lattiasta lakaissut.
Isäntä ja Harjulainen olivat lähdössä.
"Kuule emäntä", sanoi Joonas, palaten vielä ovesta takaisin tupaan. "Kun Antti ja Kustaa tulevat kotiin, niin saavat mennä hakkaamaan tuohon rankaläjälle, jos en minä ehdi siksi kotiin".
"No. Mutta älä nyt kovin kauan viivyttele, tämän pikku Maijun tulee niin kovatti ikävä". Loppu-osan lausui Johanna sopertaen lapsenkielellä ja katsoi sylissään makaavaa lasta, joka jokelsi ja nauroi. Tuo oli isälle niin viehättävä muistutus, että hän meni hymy-huulin pikkunsa luo, vaati siltä muiskun. Karhea turkinkaulus kutkutti tytön poskea. Lapsi aristi ja veti suutansa väärään, isä nauroi, äiti tyystytti:
"Oi sitä isää, kun kiusaa pikkuani!"
Joonas seisoi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena katsellen lasta.
"Poikamme olis jo neljänvuotias", virkkoi.
"Niinpä olisi, mutta Jumala katsoi paremmaksi kutsua lapsen pois", sanoi Johanna.
Joonas huokasi mennessään vielä lapselle ja äidille hymyillen. Miehet olivat jo pihasta lähteneet, kun ukko, päällisettömään lammasnahkaturkkiin puettuna tuli tuvastaan ja lukitsi oven.
"Paappa lähtee Rupelaan", sanoi Leena, katsoessaan tuvan ikkunasta.
"Siinähän se on vanhaparan ainoa huvi", sanoi Johanna.
XVII
Vaari kävellälaahusti luudanvarsi sauvanaan umpitukkoon nujuttanutta kujaa Rupelaan, joka oli toisellapuolen kylää, Heikin ja Miinan uusi koti.
Rehevästi alkoivat Heikki ja Miina asua velatonta taloansa, mutta kotona opitut tavat seurasivat Heikkiä varjon tavalla isäntänäkin ja varttuivat yhä, koska vaimossakaan ei ollut totutuille taipumuksille voimallista vastakynnen panijaa. Teerelän-ukko piti muuten hyvin paljon Rupelan elämästä, vaikka usein pani pahoin Heikin laiskuutta. Emäntä niinikään haukuskeli miehelleen laiskuudesta, mutta Heikki ei näistä ripityksistä tehnyt itselleen omantunnonasiaa, varsinkaan, kuin Miinakaan ei ollut mikään työnhullu.
Taloon kotiutuivat siis alusta alkaen kaikki järjestyksenpuutteen seuraukset.
Työväki, joka piti aina tarkassa muistissa, missä annetaan puolipäivä-ateria viittä minuttia aikasemmin tai myöhemmin kun muualla ja missä isäntä menee heinäniitulla ensimäisen laespuolen, tiesi tarkoin, että aterian aika Rupelassa pidettiin tuntia myöhemmin, kun useassa muussa talossa, "mutta kyllä sitä siellä sentään jaksaa, kun ei tarvitse tehdä muuta kun sen verran, että tuppi huiskuu", sanoivat.
Ihmiset tiesivät myöskin että Miina pussitti jyviä, kahviin ja vehnäsiin niitä vaihtaen. Heikki huomasi kyllä, että jyvät aitan laareista kuluivat ja arvasi että emäntä niitä pussitti. Siitä hän toisinaan Miinaa nuhteli, mutta tämä kyllä osasi puoliansa pitää. Mitä Heikin siihen tuli mitä kukin omansa kanssa teki. Sanoi että: "Kylläpä sunkin suus hyvän maistaa, maistaa jo. Mikset anna rahaa, että saisin sillä ostaa". Heikki kyllä koetti puollustautua, mutta jäi aseettomaksi. Sillä totta puhuen hänenkin mielestänsä oli korppukahvi hyvää, ja rahaa ei tahtonut aina olla, niin että…
Vaan johan se Teerelän vaari meni Rupelan tupaan. Siellä oli kaikki aamuaskareet vielä puolitiessä, astioita ja maitopyttyjä seisoi huiskin haiskin lattialla. Heikki istui puolipukeissa takkakivellä, emäntä seisoi hajanaisin hiuksin toisella puolella ja seotti höystöä perunain sekaan; renki väänsi reenjukoa lattialla ja lapsi itki kätkyessä.
"Mene siitä vähän katsomaan poikaa", sanoi emäntä, kätensä selällä työntäen isäntää hartioista.
"Mene itse, en minä tarkene kun kävin juuri ulkona ja on niin kylmä".
"Aina sinä olet yhtä viluinen. Etkö näe, etten minä pääse ennen kun saan perunat vatiin. Mene sinä Janne liikuttamaan kehtoa". Janne jätti reenjuon tekemisen ja meni lapsen luo.
"Eikö nyt jo pitäisi metsään lähteä?" kysyi Teerelän-ukko tupaan tullessaan.
"Kuka hullu tämmöisen nujun jälkeen. Minä sanoin Jannelle, ettei tarvitse mennä, ennen kun vähän ehtivät ajamaan tiet auki. Minä en viitsi mennä ollenkaan tänä päivänä. – Emäntä, menehän katsomaan, kun tuo poika niin huutaa".
"Älä poraja, älä, älä, pau, pau", pauhasi Janne hurjasti heiluttaen kehtoa.
"Kuinka se Annikkakin näin kauan siellä navetas viipyy?" tuskaili emäntä, mutta meni kuitenkin kehdon luo ja tarjosi lapselle rintaa. Nähtävästi oli pikku Matin hyvin nälkä, sillä hän tempoi nyt ahnaasti, tuotuostakin mielihyvissään äännähdellen.
"Mitä ne paapan poikaa kiusaavat", hyvitteli vaari, lähestyen kehtoa. Poika, joka oli noin vuoden vanha, luikautti vähän syrjästä isoisäänsä ja naurahti, mutta alkoi taas uudestaan imeä. Vaari myhäili hartaasti ja katseli poikaa.
Annikka tuli navetasta.
"Tuo navetanovi on niin huono, ettei se pidä enää yhtään lämmintä, lehmät kuolevat viluun", sanoi hän nurjalla äänellä ja viskeli astioita lattialla.
"Minä olen siitä jo monta monituista kertaa puhunut isännälle, että sen pitäisi tehdä uuden, mutta eipä siitä tule mitään", yhtyi emäntä.
"Kukahan täs kaikkiin ehtii. Kyllä minä olen siitä jo puhunut nikkarille, mutta eipä se ole joutanut", puolusteli isäntä.
"Menkää nyt itse metsään, niin kyllä minä oven teen tänä päivänä", ehdotteli Janne.
"Kissa viitsii!" Isäntä siirtyi yhä lähemmäksi valkeata.
"Menehän nyt, pahapa sekin on, jos lehmäin on vilu", kehoitti vaari.
"Ei niiden nyt niin ole vilu. Kyllähän minä saisin itsekin tehdyksi yhden navetanoven, kun vaan tulis aijai! – ai piru! Liivini selkämystä palaa!" huudahti Heikki ja ryntäsi takkakiveltä, kopeloiden käsillään selkäpuoltaan.
"Ha, ha, haa!" nauroi emäntä, "entä sinä nyt vasta olet tuhkimus.
Kuinka mones tuo liivi nyt olikaan, jonka poltit?"
"Kun on ruskea kuin kettu", ihmetteli Heikki katsellessaan ja käännellessään liivin takapuolta, "ja tuohon jo ehti reikäkin, saakeli!"
"Eihän paidanselkä edes palanut? – Pane jo Annikka ne perunat vatiin", käski emäntä.
Janne oli jo saanut reenjuon valmiiksi. Annikka asetti ruoan pöytään ja niin käytiin syömään. Emäntä kuitenkin ensinnä täytti kahvipannun, jonka aamuinen sisällys oli jo aikaisemmin ehditty tyhjentää.
Syömästä päästyä sanoi isäntä:
"Mene nyt Janne sinä metsään, ei suinkaan se navetanovi taida kuitenkaan tulla tänä päivänä tehdyksi".
"Saako Janne yksin ajetuksi molempia hevosia?" kysyi ukko.
"Hoja, se on monasti ollut yksin", vakuutti isäntä.
Janne näytti aikovan sanoa jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä ja meni muristen ulos.
"Meidän isäntämies se meni taas kokoukseen", virkkoi ukko vähänajan kuluttua.
"Hänestä on tullut ahkera kokousmies. – Mistähän nyt on kokous?" kysyi Heikki.
"Siitä kansakoulusta, eihän se muusta enää tiedä puhuakaan kun siitä".
"Se on helvetinmoista touhua", tohahti Heikki. "Minä en ainakaan pane kortta ristiin sen tähden, enkä lapsiani sinne milloinkaan. Kylläpä sitä käskis, jos kaikki kimeenienkin kakarat koulutettaisiin, kuka sitä sitten työtä tekis, saakuri vieköön! Mun pistää tuo asia oikein vihakseni".
"Samaa minä olen sanonut", säesti ukko. "Se meidän hyvä ei nykyään muusta taas tiedäkään, kun aivan koulusta. Koulu sill' on aina suus. Tuli multakin raanaamaan puumerkkiä, mutta en minä pannut. Mä sanoin oikein suoraan totuuden, sanoin, ettei sellaisia puuhata muuta kun komeuksissansa, ja että niiden kautta tulee vaan semmoisia maksuja, ettei lopulla piisaa piikivetkään. Kyllä Joonas vähän oukkamustui, kun minä hänelle tämän selitin".
"Aina se Joonas tulee vaan mahtavammaksi ja mahtavammaksi".
"Niin kovin. Se on niin niiden komiain ystävä".
"Hmh! – Mutta pitäis sinne kokoukseen mennä edes jolloinkin, ettei ne saisi aina niitä asioita menemään niin kovin oman mielensä mukaan".
"Menehän nyt kerrankin. Olisithan edes vastaanäänestämäs, jos ei muuta tulekaan puhutuksi".
"Tiedä tuota, taitaa olla parasta, etten pistä lusikkaani siihen puuroon … melkein parasta pysyä kotona".
"Ei sitä siltä tarvitsisi tapanansa pitää, vaikka tämän kerran meniskin, kun on tuollainen asia".
"En viitsi", päätti Heikki, ja sovitteli itseänsä takkakivelle.
"Menet uudestaan polttamaan itsesi", huusi emäntä. – "Laita vällyt selkääsi, muuten ehkä siinäkin kylmetyt".
"Ala nyt tekemään sitä navetanovea", kehoitti ukko.
"Pitäis sen tehdä, kun olis höyläpenkki tuvas".
"Pianhan sen hakee".
"Laita emäntä se kahvi valmiiksi, että tässä tulisi vähän kuraassia ja intoa, tuota…"
"Minä luulen, että sinusta on tullut niin laiska, että osaat oikein miehen tavalla isännänpäiviä pitää", kiusasi ukko nauraen.
"Se on niin laiska kun pitkäkin", emäntä puoleksi leikillään valitti.
"Hulluhan se isäntänä ollessaan itsensä työllä tappaa", puollusteli Heikki, suuttumatta toisten härnäilystä.
"Jopa jopa", paneskeli ukko.
Annikka pesi kiivaasti astioita, niin että vettä ruiskahteli lattialle.
"Älä pirskota sitä vettä, vallanhan se nyt jo virtaa yli lattian", torui emäntä.
"Kun tämä askare kestää taas puolipäivään saakka", tiuskaili Annikka ja hieroi astioita niin että risut lentelivät pesimestä.
Teerelän ukko alkoi hankkiutua kotiin, mutta emäntä esteli:
"Älkäähän nyt paappa olko kiireessä, tämä kahvi on heti valmista", sanoi ja pudotti sikuria pannuun.
"Ei täs nyt olisi lukua kahvista".
"Istukaahan nyt, aina sitä paremmin tarkenee mennä kun saa lämpösen…"
Ukko jäi odottamaan ja rupesi joutessansa vieläkin paluamaan Heikkiä navetanoven tekoon. Mutta tekemättä se ainakin siltä päivältä jäi.