Johanna ei saattanut tänä päivänä olla isällensä mainitsematta sitä yksinkertaista ihmettelyänsä, ettei vanhuuskaan jo anna mieltä hänelle, vaan aina "kun vaan paikalle sattuu, niin vetää itsensä täyteen kuin merisieni".
Ukko kärsi sen rauhallisesti. "Kerranko tuollaista nyt sitten miehelle tapahtuu", arveli vaan. "Teillä oli turhanpäiväistä hätää minun tähteni – olisitte antaneet vaan maata sängyssäni, niin kyllä siitä olisin vironnut. – En muista yhtään, kuinka olen tullut. Jäikö se Juha kotia, vai tuliko minua saattamaan? No hama hänestä, kun vaan tuo pää paranis. Luulenpa melkein, että se on tullut siitä kipeäksi, kun te olette sitä maitoa kaataneet väärään kurkkuuni. – Peeveli, kun repii…"
Näin haasteli ukko vuoteellaan. Naiset, jotka tuvassa kehräsivät, nauroivat salaa.
XIV
Joonaan opilliset harrastukset eivät pitkiksi ajoiksi jääneet pitäjän kermaväeltä huomaamatta. Erittäinkin kirjoitustaitonsa hänen mainettaan levitti. Kummastellen kysyi moni: "Missä hän on kirjoittamaan oppinut?" Joonasta puhuteltiin kun tavattiin, kyseltiin vointia y.m. Suosion osoitukset kiihoittivat Joonasta yhä innokkaammin opiskelemaan. Hän luki kirjoja mitä käsiinsä sai ja harrasti.
Mutta appi-ukon nyreys tuota "riivattua opinhalua" vastaan kasvoi päivä päivältä ja jopa se toisinaan, erittäinkin viinapäissä ollessa, alkoi puhjeta julkiripiksi. Tämä oli turkinpippuria Joonaan vapautta rakastavalle luonnolle. Yhä useammin rupesi hänelle ilmestymään appelasta eroomistuumia. Ja olihan niitä muitakin syitä. Kovin pisti hänen vihaksensa, kun naapurit kulkivat melkein kuin kilvassa muistuttamassa Teerelän isäntää raja-aitain korjauksesta, siltainteosta, lasku- ja raja-ojain luonnista ynnä lukemattomista muista yhteistöistä. Ukko vastasi useinkin vahvalla lupauksella, toisinaan ankaralla väitteellä, ettei työ kuulu hänelle. Valitettavasti oli hänellä kovin huono muisti, niin että unohti pian lupauksensa. Kyläläiset muistuttelivat ja hätyyttelivät lupauksista Joonasta, joka asiaintilasta kärsi ja suututteli, yhä hautoen mielessään miten saisi isännyyden käsiinsä.
Vihdoin näytti kohtalo itsestänsä johdattelevan aina likemmäksi ja likemmäksi uudistuksen hetkeä Teerelän perheessä, sillä Heikki oli todenteolla ruvennut naimispuuhiin. Morsiamensa oli Kuppilan Miina. Sitkeyttä oli tämän asian aikaan saaminen Heikiltä vaatinut. Monta kertaa oli Miina antanut hänen tiima-kausia koputella luttinsa ovella ja palata sittenkin takaisin. Mutta Heikki ei tuommoisista ijäksi suuttunut, meni viikon tai parin päästä uudestaan koputtelemaan. Jos hyvin sattui, pääsi taas sisälle. Tällä tavalla kehittyi suhde sille kannalle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut tyhjänpäälle koputella ovea. Nyt he olivat kihloissa.
Tätäpä nyt kummasteltiin. Keksittiin syyksi, ettei Miina olisi muita saanutkaan. Lieneekö asia niin ollut, on vaikea tietää. Näiden kihlattujen välillä oli aivan samallaisia helliä tunteita kuin monen muunkin kihlatun parin välillä. Miina näytti täydellisesti tyytyvän Heikkiin ja tämä taas tahtoi oikein teossa näyttää jokaiselle, että hän oli Kuppilan Miinan sulhanen, sillä hän oleili näihin aikoihin melkein kokonaan Kuppilassa ja ihmisten jo sopi sanoa: "siinäpä ollaan kovin touhussa".
Tähän aikaan oli kulumassa toinen talvi siitä, kun Joonas oli Teerelään tullut. Miesten välillä rupesi useasti olemaan vakaisia keskusteluja talonkaupoista.
Eräänä ehtoona, kun Teerelän väki oli kaikki tuvassa ja kukin toimitti askareitansa, Joonas teki korvea, Heikki väänsi vitsaksia, piika karstasi villoja ja Johanna – istui lähellä tulisijaa, sylissä vaatteisiin käärittynä pieni poikanen, joka vasta oli muutamia viikkoja näillä mailla oleskellut; ukko makaili pöytäpenkillä pöllytellen paksuja savupilviä vaskihelaisesta piipustaan.
Tavallista harvasanaisempaa oli keskustelu. Kentiesi vaikutti siihen Joonaan yksitoikkoisuus, sillä hän oli muulloinkin aina tämmöisten iltakeskustelujen puheenjohtajana. Äkkiä heittäen pois höylän kädestänsä, istahti Joonas penkille ja alkoi, kyhöstäen tupakkaa piippuun, jutella:
"Niin miehet". Heikki väänsi vitsaa kiivaammin ja ukko pöllytti paksumpia savupilviä, sillä he aavistivat mistä aineesta Joonas alkaisi puhua. Joonas jatkoi: "Ehkä on parhainta, että vihdoinkin rupeamme tekemään päätöstä siitä asiasta, josta jo kauan olemme keskustelleet, nimittäin talonkaupasta, sillä minun mielestäni olisi pikainen päätös kaikkein parahin. Sanokaa nyt vaari, mitä te ajattelette siitä talon kahtia jakamisesta?"
"En tiedä, mitä hänestä sanoisi", äännähti isäntä. "Mitä se Heikki siitä arvelee?"
Heikki lakkasi vitsaa vääntämästä ja meni takan luo piippuansa koputtelemaan. Vähän ajan päästä hänkin sanoi:
"Tiedä, – kyllähän tämmöiset maatilkut nyt yksikin mies hoitaisi, mutta – ". Lause katkesi.
Joonas otti pulmaksensa:
"Mutta minä arvelen puolestani, että tässä talossa olisi kyllin tointa ja puuhaa kahdeksikin jaettuna. Olen tarkastellut avarain nevojemme laatua ja huomannut niiden olevan suureksi osaksi hyvänarvoista viljelysmaata. Teille", sanoi Joonas isäntään kääntyen, "voisimme kernaasti maksaa yhteensä paria, kolmea tynnyriä enemmän eläkettä, kuin talon kokonaisena ollen".
"Niin taitaa olla. Mutta olisitte te saaneet nyt vielä muutaman vuoden tyytyä…"
"Olisin minäkin toivonut", kiirehti Joonas sanomaan, "mutta meidän kunkin välisuhteemme ja perheelliset olomme ovat jo osaksi tulleet ja vielä enemmän tulevat sille kannalle, että kaikin emme voi yhdessä asua, kun meille kumpasellekin, niin minulle ja Johannalle kuin Heikillekin rupeaa ilmestymään yksityisiä huolia ja tulevaisen toimeentulon murheita. Jokainen on vapaampi toimimaan mielensä mukaisesti, ollessaan isäntänä itsensä ylitse. Sanoppas Heikki, eikö sinullekin ala ilmestyä tämän kaltaisia mietteitä nyt, kun aiot ennen pitkää avioliittoa rakentaa?"
Heikki hymähti. "Kyllähän, mutta arvelen vaan, että tässä tulisi kovin suuret kustannukset, kun täytyisi ruveta toiselle talolle ihan juuresta saakka uutta kartanoa rakentamaan".
"Jaa'a, se kysyy varoja", säesti ukko.
"Aivan niin", myönsi Joonas, "mutta jos nyt kuitenkin ensin aluksi koettaisimme varustaa suutuvan asuttavaan kuntoon ja ulkohuoneiden kanssa koettaisimme tulla jotenkuten toimeen, onhan niitä luvultaan koko joukko. Ymmärrän kyllä, ettei tämmöinen yhdessäasuminen ajanpitkään voi käydä laatuun, mutta saammehan sitten päättää, kumpi meistä jää vanhalle kanta-tilalle asumaan ja kumpi tahtoo uuden kartanon rakennuksen vaivat päällensä ottaa. Se tietysti, joka tämän perintökartanon omistajaksi lopullisesti jää, on velvollinen pois menevälle suorittamaan sen toisesta puolesta kohtuullisen maksun".
Vähän aikaa nyt äänettöminä istuttiin, kukin omalta kannaltaan puheenaolevaa asiaa aivoissansa aprikoiden. Joonas rykäsi ja alkoi taas puhua:
"Niin, jos ehdotukseni teidän mielestänne kovin sopimattomalta näyttää, niin en minä tahdo kehoittaa talon jakamiseen. Kyllä Heikki saa sen minun puolestani täydellisesti pitää yksin ja minä saatan hankkia jonkun toisen tilan. Taikka kyllä minäkin otan koko tilan, jos niin sovitaan, mutta kaikessa tapauksessa annan etu-sijan Heikille. Sopii myöskin niin, että vaari on vielä isäntänä, koska häntä haluttaa, ja minä menen hieromaan Riemulan Hermannin kanssa talonkauppaa".
"Ei, ei!" keskeytti ukko melkein huudahtaen, "minä en laske Johannaa pois. Kuka sitten enää vähänkään minua viitsisi hoivata!" Ukko näytti kummallisesti heltyneeltä. Joonastakin tuo mielenosoitus liikutti ja ihmetytti. Hän katsahti hellästi puolisoaan, joka lapsen oli jo kehtoon laskenut ja itse kangaspuissa vikkelästi sukkulaa liikutti. Joonas lähti soutamaan lapsenkehtoa.
Heikki katsahti nyreästi isäänsä ja oli juuri sanomaisillaan jotain, mutta hillitsi itsensä.
"Miksi et sinä sano", puhkesi ukko taas puhumaan Heikille, "miksi et sano, jos suostut talon jakamiseen, taikka annatko sen kokonaan Joonalle? – Minä tunnustan, että toisinaan olen ilkeänluontoinen, niin ettei kukaan tule kanssani niin toimeen kuin Johanna. Hän yksin voi kärsiä minua. Heikin tuleva muija on minulle vieras, vaikka kohta onkin naapurin tytär. Minun puheeni eivät ole aina niin punnituita, vieras voisi hyvinkin pian minua kärsimään kyllästyä. – Jos sinä Heikki annat tämän talon Joonaalle, niin voithan rahalla ostaa itsellesi toisen; onhan sillä morsiamellasi rahoja nätti summa".
"Näyttää siltä, että minusta jokainen tahtoisi päästä", virkkoi Heikki katkerasti.
"Älä hulluttele!" huudahti ukko, "etkö ymmärrä, kun sinulle annetaan ehto – "
"Sinä Heikki", keskeytti Joonas, "ymmärrät tarkoitukseni kokonaan väärin, taikka ehdollasi tahdot sen siksi vääristää. Mutta jos niin on, minä en missään tapauksessa muuta ehdota, kuin että sinä jäät taloon ja minä menen pois".
"Mitä se Heikki siinä nyt turhia, eihän tässä kukaan sinua hylkiä tahdo. Mutta pannaan nyt kirkko keskelle kylää ja jaetaan talo. Luulenpa, että siinä sentään olisi teille kummallekin työtä", puhui ukko kiireesti, peläten että Joonas taas keskeyttäisi häntä.
"Noo tuota, – eiköhän jätetä nyt huomiseen, että saan vielä miettiä näitä asioita", ehdotti Heikki jo lauhtuneena.
"Parahinta on, että päätämme sen nyt heti", vastasi Joonas tylysti. "Olemme niin monasti näistä asioista puhuneet, että minun mielestäni on jo ollut kyllä mietinnön aikaa. Minä sanon sinulle vielä kerran: ota sinä talo".
Oli ihmeellistä, että ukko melkein vapisi, kun hän, katsoen Heikkiin, odotti tältä vastausta.
"Älä ole niin kiivas", sanoi Heikki nuhtelemisen aikomuksessa, "etkö voi antaa asian päättämisen olla aamuun asti?"
Johanna ei ollut koko keskustelun ajalla ottanut osaa miesten puheesen, mutta nyt hän sanoi, ikäänkuin Joonaalta kysyen ja ehdottaen: "Mitä sillä nyt sitten on väliä, jos asian päättäminen jääkin vielä huomiseen?"
"Olkoonpa vaan. Mutta luonteeni on semmoinen, että mitä kerran rupean puuhaamaan, sen pitäisi tapahtua pian. – No huomen aamuna päättäkäämme asia!"
Ukko huoahti ja alkoi täyttää sammunutta piippuansa.
XV
Kului yö, tuli päivä, jona oli ainakin osaksi määrättävä Teerelän perheen vastaisista olosuhteista ja talonomistuksesta. Äänetönnä käyskeli isäntä tuvassa ja kartanolla. Kentiesi vaelteli mielessä huonosti eletyt ajat, joiden hedelmiksi tämänkin, aikaisen isännyydestä eroamisen-pakon, täydellä syyllä voi laskea.
Joonas vyötti korvea.
"Kestävätkö vyöt?" kysyi ukko muun puheen puutteessa.
"Menevätpä ne tuossa", vastasi Joonas, varovaisesti taivuttaessaan vanteenpäitä solmuun.
"Kauanpa se Heikki viipyy, kello on kohta 8", sanoi ukko. Sitten pisti hän kessuja suuhunsa ja kokoili niitä siellä kielellään yhdeksi mälliksi poskeen. Vähän ajan kuluttua karasi kurkkuaan ja virkkoi:
"No … otathan sinä Joonas haltuusi koko talon, jos Heikki tulee sillä päällä, että luopuu pois?"
"Olen miettinyt sitä asiaa, ja olen kyllä halukas ottamaan vastaan koko talon, koska Johannakin on paremmin sitä mieltä. Mutta sitten on vielä yksi asia: Heikki voisi vaatia hyvin suuren lunastussumman".
Ukko nähtävästi kuohahti:
"Heikillä ei ole yksinään oikeus määrätä talon hintaa, siinä on muilla yhtä suuri sananvalta!" sanoi hän.
Johanna kaasi kuumaa vettä padasta korveesen.
"Tule viemään kanssani tämä navettaan", sanoi hän Joonaalle. Joonas meni. Isäntä jäi nyt tupaan yksin mietiskelemään: "Sekös heille vielä taloansa kaupittelisi! – mutta jos tuo Johanna pois viedään, niin kuka tässä emännyyttä hoitaa? – Kun saisinkin vielä akan… Mutta taidan olla jo vanhallainen minkäänlaista saamaan. – Kyllähän tuo Joonas on kunnon mies, vaikka onkin vähän liian paljo niitä herrain meininkiä, – parempi mies se on kun Heikki, varmempi syytingin maksajakin. Vaikka eihän sitä tiedä mikä Heikistäkin tulee, taitaapa kissa kynnet löytää, kun puuhun pitää. Mutta en minä sen Miinan kanssa tulisi tässä toimeen, ne söisivät mun ylös…"
Joonaalla ja Johannalla oli keskustelu navetassa:
"Sanoppas nyt Johanna", sanoi Joonas, "mitä minä teen, jos Heikki tulee Kuppilasta sillä päällä, että luovuttaa talon meille, oletko täydellisesti tyytyväinen, jos minä sen otan?"
"Rakas ystävä", vastasi Johanna, "minä tiedän, että teet kaikki parahin päin, kuten ymmärrät. Kyllähän velka tulee puolta suuremmaksi, kun koko talon otamme, mutta kokonaisesta on tulotkin kahtavertaa suuremmat; ja tietäähän sitte huoneetkin omiksensa, ettei niistä tarvitse kenenkään kanssa riidellä".
"Sepä se juuri onkin pykälä! Muuten olen talon kohtuulliseksi hinnaksi arvellut 7,000; sen enempää en anna. Jos Heikki tarjoaa enemmän, niin antaa hänen saada. Kyllä me saamme muita tiloja".
"Niin, kyllä seitsemässätuhannessa on jo minunkin mielestäni hintaa".
"On, siitä en mene penniäkään ylentämään. Aluksi en aio tarjota muuta kun kuutta tuhatta. Mutta tuossahan Heikki jo meneekin tupaan, minä lähden katsomaan, mitä hän miettii".
"Millekä kannalle Heikki on nyt asian aprikoinut?" kysäsi Joonas tultuaan tupaan.
"Olenpa miettinyt sitä sinne ja tänne. Sanoppas nyt mitä sinä arvelisit talon lunastussummaksi?"
"Sano sinä ensin".
"Kuusi tuhatta", äännähti Heikki ja näytti odottavan mitä Joonas vastasi.
"Juokse järveen, poika!" ukko huudahti, "ihan leikkiähän sinä puhut, eihän se ole mikään talon hinta".
"Tarjotkoon Joonas enemmän, jos luulee kannattavan".
"Minä tarjoon kuusituhatta neljäsataa", sanoi Joonas vähän aikaa mietittyään.
Heikki näytti tuosta vähän oudostuvan, sillä hän oli luullut, ettei Joonas tarjoaisi niin paljoa. Vähän ajan päästä hän kysyi:
"Paljonko sillä isällä on velkoja?"
"Niistäkö tässä nyt ensimäinen kysymys on?" murisi ukko kärtyisesti, mutta lisäsi kuitenkin: "Kolmentuhannen viiden sadan paikoille, luulen".
Heikki laski kauan päässänsä ja sanoi sitten:
"Tulisi jäämään Joonaan tarjouksen kautta perinnöksi minulle ja Johannalle yhteensä vähän vaille kolme tuhatta".
"Entäs Ville?" huomautti Joonas.
Heikki katsahti kysyväisesti ja kummastuneena Joonaasen, vaan ukko sanoi:
"Niin, Joonas on oikeassa; jättäisitkö sinä Villen kokonaan ilman? Vaikkapa hän nyt vankeudessa onkin, niin ei tiedä vaikka jolloinkin perintöänsä tarvitsisi".
"Hm!" pani Heikki. "Kaksitoista vuotta on pitkä aika ja hän, kuka tiesi, anoo itsensä Siperiaan".
"Tehköönpä sitten kuinka mielii, mutta minä vaadin, että hän saa tasan periä", väitti ukko.
"Kolmas osa hänen laillisesta osuudestaan hänelle hyvin piisaa!"
"Emmeköhän kuitenkin määrää hänelle laillista osaansa", lausui Joonas. "Koska on hyvin otaksuttavaa, ettei hän tule sitä perimään, niin mehän sen lopultakin tulemme saamaan".
"Ettehän viitsikään kovin omakätistä tehdä", sanoi ukko nähtävästi rauhottuneena Joonaan ehdotuksesta.
Heikki nousi riuskasti ylös penkiltä. "Panetko kuusi tuhatta viisisataa, niin tuos on käsi!" lausui hän astuen käsi ojennettuna Joonaan luo.
"Mitäs vaari sanoo, kun me teemme vaan kauppaa niinkun oman tavaramme kanssa?"
"Minä en enää puhu mitään, kun olen antanut asian teidän haltuunne. Mutta toisen puolen irtainta tahdon pidättää itselleni, seuratkoon toinen puoli taloa. Syytingiksi tahdon sen viisi tynnyriä rukiita ja yhden ohria, niinkun siitä jo on ollut puhetta, sitten kamarin syytinkihuoneekseni, johon pitää laittaa muuri, päivässä 1 kannu maitoa, 1 leiviskä voita ja 5 syltä halkoja vuodessa, puoli leiviskää kuivia kaloja joka jouluksi – "
"Maitoa ei muuta kun tuoppi päivässä talviaikana. Eihän meidän talo ole ollut milloinkaan iso särpimien puolesta", keskeytti Johanna, joka oli jo tullut tupaan.
"Puhutaan näistä ehdoista sitten, kun kauppakontrahtia ruvetaan laatimaan, tottahan niistä aina sovitaan, ja tietysti on kauppa mytyssä, jos jostain eripuraiseksi ruvetaan", muistutti Joonas.
"No niin, niin", säesti ukko.
"Mutta irtaimesta vaadin sinulta myös korvausta", muistutti Heikki. "Sitä paitsi otan navetasta nimike-lehmäni ja tallista pikkuruskian, joka minulle on jo ennen luvattu. Villelle piisatkoon perinnöksi 300".
"Nuot eläimet ovat tietysti omiasi, mutta irtaimesta en suostu sinulle lupaamani summan päälle mitään maksamaan. Sen Villen osingon suhteen kysykäämme neuvoa lakimiehiltä, ettemme suinkaan väärin valtaamme käyttäisi. – Mutta asiaan! Annatko sinä talosta irtaimen kanssa enemmän kuin minä?"
"Minä annan kuusi tuhatta viisi sataa!" sanoi Heikki nousten taas rivakasti seisomaan.
"Minä en myö taloa alle seitsemän tuhannen", ilmoitti ukko.
"Minä lisään Heikin tarjoukseen vielä viisikymmentä markkaa!" huudahti Joonas, nousten myös ylös.
"Niin te olette kun huutokaupassa", nauroi Johanna.
Heikki epäröitsi: "En minä ainakaan seitsemää tuhatta anna, mutta viisikymmentä lisään vielä".
Ukko odotti jännityksellä mitä Joonas sanoisi ja näytti tahtovan ikäänkuin katseellaan kaivaa häneltä vielä korotetun lupauksen, jonka ylitse ei Heikki menisi.
"Saat talon, minä en enää ylennä lupaustani. Saatte lyödä käden, jos kolmea tarvitaan, niin tässä on minun". Joonas tarjosi kättä.
Ukko teki liikunnon, ikään kuin aikomuksessa painaa Joonaan kohotetun käden alas, mutta hän jäi kuitenkin istumaan nähtyänsä, ettei Heikki ollutkaan yhtä rivakka kättä ojentamaan kun lupaamaan.
Heikki raapi korvansataustaa. "Saakeli tietää! – tuota – annatko sinä sen saman, niin saat ottaa?"
Joonas katsahti isäntään, joka koetti hänelle silmää iskeä. Mutta edellä mainittu ei ollut sitä ymmärtävinään, vaan sanoi: "Entä jos ei vaari luovu talosta vähemmällä kun seitsemällä tuhannella, niin – "
"Anna nyt sinä se sama kun Heikki on luvannut, niin ei tiedä vaikka luopuisin oikeudestani", keskeytti ukko Joonasta.
"En anna enempää, kun sen mitä jo olen luvannut".
"Olkoon sitten, anna kuusi tuhatta viisisataa viisikymmentä; sinä saat talon, tuos on käteni!" huudahti Heikki, astuen kättä tarjoten Joonaan luo.
"Menköön sitte syteen eli saveen!" Joonas huudahti. "Tuokaa vaari tekin kätenne tänne yhteen nippuun".
"Ja kolme kannua viinaa harjallisiksi!" huusi ukko rynnäten penkiltä kädenlyönti-ryhmään.
"Harjallisista puhutaan sitten, mutta ensinnä täytyy kaupan kirjallisesti vahvistaa", muistutti Joonas.
"Kyllä nyt jo sopisi jonkun laittaa viinaa hakemaan; eipä sitä enää tähän aikaan saada niin helposti kun ennen", intti ukko toimessaan.
"Jos saatte jonkun, joka tietää mistä sitä saa, niin lähettäkää hakemaan", sanoi Joonas, "kyllä minä panen rahaa puolestani. Mutta eiköhän kaksi kannua piisaisi?"
"Kyllähän sitä saa olla kolme kannuakin, kun kuitenkin haetaan naapureitakin harjallisille", arveli Heikki.
"Niinhän toki!" säesti ukko.
"Puoli tuoppia olisi paraiksi", pisti Johanna väliin.
Joonas naurahti ja meni kaappinsa luo.
"Tuos' on sitten minun puolestani", sanoi tarjoten ukolle rahaa, "tuokaa nyt sitten kolme kannua, taitaapa niitä naapureita keräytyä useampiakin". Heikki antoi myös rahaa.
"Kyllä minä laitan viinaa ja heiluman pitää kun Teerelän Masa syytingille erkanee!" toimitti ukko puuhaellessaan vaatetta päällensä kylään lähteäksensä.
"Kuka haetaan kirjoja tekemään? eiköhän Meri-Matti olisi siihen sopivin?" kysyi Joonas.
"Sehän niitä täällä tähän aikaan enite kirjoittaa", arveli Heikki.
"Kyllähän nimismieskin, mutta Mattia on lyhempi matka hakea. Enköhän minä lähde noutamaan häntä tänne?"
"Lähde vaan", kehoitti Heikki.
"Lähde vaan", säesti ukko puuhassaan kun sai molempain poikain luvalla ja rahalla lähteä viinaa hakemaan.
Joonas astui Johannan luo, joka lapsi sylissä istui penkillä. Lapsi oli vielä niin pieni, ettei se osannut hymyilläkään, mutta sitä enemmän osasi isä, joka nyt kaikellaisilla kujeilla lähestyi huulinensa lapsen suuta. "Lapsellani on nyt koti, Jumalan kiitos!" kuiskasi Joonas tyytyväisyyden loistaessa hänen kasvoiltaan.
Heikki ja vaari olivat jo menneet ulos.
"Onkos sulla, Johanna, vielä kahvia, taitaa pitää sitäkin harjallisiksi keittää?" kysäsi Joonas.
"Herranen aika, hyvä ystävä! Toithan sinä Kynttelimarkkinoilta naulan yhteensä kahvia ja sokuria, mihin ne kaikki nyt olisivat ehtineet kulua".
"No hyvä kun on! Mutta eiköhän minun pidä kiirehtiä, että löydän sen Matin kotosalta. Vaan missä Maija on kun sinun täytyy jäädä yksin kotiin?"
"Panin hänet pyytämään sitä Remppulan kupparia rohtimia kehräämään.
Mutta kyllä minä täällä nyt tulen yksinkin toimeen".
Joonas otti turkit naulalta ja pani päällensä.
"Otamme nyt tämän talon onnensa nojaan", hän puhui. "Mutta kyllä tässä tulee velkaakin tehtäväksi, ennen kun sen saa oikeaan kuntoon. – Tuon Kotonevan laitan ensitilassa kuokituksi ja ojituksi ja näytän kyläläisille, kuinka hyvän maan he ovat antaneet siinä vuosisatoja viljelemättä maata. Ja tämä kartano huutaa apua".
Heikki tuli nyt tupaan ja Joonaan täytyi lakata juttelemasta.
"Minä menen nyt sinne Meri-Mattiin, mene sinä Heikki tekemään hevosille silppua", sanoi Joonas.
Näin joutui Teerelän talo uusille haltioilleen. Vanha aika muutti Matti-ukon kanssa eläkkeelle kamariin. Uusi aika astui pelloille, niityille, soille ja kartanolle.