X
Hyvin välinpitämättömästi suostui Teerelän ukko tyttärensä naimispuuhiin. Lausui kyllä alussa epäilyksiään vävyjen itsepintaisuudesta, mutta arveli kuitenkin, että taittaanpa sitä nyt sentään mennä.
Eräänä lauantaina koperoitsi Teerelän väki perunamaalla korjaten jotenkin runsasta satoa. Heikki oikoi usein kontistuneita raajojaan ja väänsi piippuunsa kessunruotoja, sen ohessa noituen kalseata syysilmaa. Toisinaan isäntä terävillä sanoilla muistutti Heikkiä eräästä pahanilkisestä taudista, jota sanotaan laiskuudeksi. Muistutuksiin vastaeli Heikki tavalla, jota ei kaikin puolin saata kutsua vanhuksen kunnioittamiseksi. Mutta ukon muistutuksista oli kuitenkin aina seurauksena, että Heikki rupesi kiukkumielessä uudestaan penkoamaan perunatarhaa, toimessaan peittäen toiset puolet juurimukuloista takaisin maanmultiin.
"H – kö se Johanna tuhrii, kun ei jo tänne tule?" alkoi Heikki kiljua, kun ei sisarta jo alkanut kuulua.
"Kuka hänen tietää", murisi isä, jatkaen itsekseen: "vai ei tuo tiedä vielä mitkä puuhat Johannalla ovat".
Piika-Maija, joka oli jo saanut kuulla Johannan aikeista, nauraa siristeli salamielistä nauruaan.
"Mitä Maija nauraa?" tiuskui Heikki.
"Nauran vaan lämpimikseni".
Näin väitellen vietettiin aikaa Teerelän perunamaalla; yhä sai Heikki kierteleviä vastauksia ihmetellessään Johannan viipymistä. Poika oli niin kiukuissaan, että päätti lähteä kotiin sisartansa perunamaalle hakemaan. Silloin huomasi hän hevosen tulla kiidättävän aika vauhtia kylästä, perässä närpöläiset vieterit, joissa nainen ja mies istuivat.
"No ketä?" murahti Heikki itsekseen ja tarkkasi näköään, sillä perunamaa ei ollut aivan maantien vieressä.
"Ka perhana!" pääsi Heikiltä ja suu meni leveään nauruun, kun tunsi parin.
Maija oli noussut seisomaan ja heilutti nauraen perunakuokkaansa ilmassa. Ystävyydenosoitus otettiin ilomielin huomioon, tieltä vastattiin lakkia ja nenäliinaa heiluttaen. Katsahti isäntäkin sinne ja näytti itsekseen myhähtelevän, mutta alkoi taas jatkaa perunankaivua suomatta itselleen välilepoa.
"Ka perhanoita, kun menevät lukemaan! – Mutta pyssyni mun pitää hakea tänne, että saan niille ampua paukauttaa, niin jotta pompahtaa".
"Sitä nyt vielä", pani isäntä muristen vastaan.
"Tietysti. Enpä tahtoisi nyt olla ampumatta, vaikka saisin puolituoppia viinaa".
"Niin toki, isäntä!" säesti Maija, "tottapa Heikki nyt saa ampua sisarensa kunniaksi?"
Jotain epäselvää murinaa kuului vielä isännän tarhalta, mutta Heikki oli jo silloin kotiinpäin menossa.
Pari, joka närpöläisissä ajellen oli näin suurta huomiota herättänyt Teerelän perunankaivajissa, oli Johanna ja Joonas, jotka menivät pappilaan avioliittokuulutusta ottamaan.
Avioliittopuuhat menivät nyt tavallista rataansa. Häävalmistusten ja puuhain tähden syntyi kiire.
Juorut näiden puuhien johdosta saivat monellaisia uusia alotteita. Saaraleena kulki nytkin tuulen mukaan. Harvoin ryhtyi hän näihin aikoihin kenenkään kanssa pakinoimaan Johannasta ja Joonaasta. Kärsivällisyydellä hän odotteli kuinkapäin asiat alkaisivat kääntyä, nähdäkseen, minkä puolueen ystävyys hänelle voisi tuottaa useimman "piimänokan". Nevaluhdan emäntä tahtoi oikein luonnossa näyttää olevansa Johannan parhain ystävä, sillä kaikkialla, missä vaan siihen oli tilaisuutta, kiitti hän tuota avioliittoa sopivimmaksi, mitä voi olla. Niin tavoin toivoi hän voivansa purjehtia taas siivoihmisten kirjoihin, huolimatta siitä että monet myrkylliset juorut tämän saman avioliiton suhteen oli langetettu hänen tililleen. Niitä nyt jauhoivat monet juoruparit pitäjäällä, tietämättä enää niiden alkuperää, mutta uskoen ja epäillen asianhaarain mukaan.
Päivä päivältä läheni häidenaika ja kiire niiden valmistuksessa lisääntyi. Vaan eipä tässä valmistuksessa juuri suuresti muut puuhailletkaan kuin Johanna, ja Joonas puolestaan yhdessä ja toisessa asiassa häntä siinä autteli.
Pari päivää ennen häiden alkua, tuli kuitenkin Niemelän Mari ja useita apu-akkoja Teerelään, lattiainpesuja ynnä kaikellaisia muita valmistustöitä varten.
Häät oli päätetty aloittaa Pyhäinmiestenpäivän jälkeen maanantaina ja sitte jatkaa kolmena tahi neljänä päivänä, sen mukaan kuin syömä- ja juomavarat kannattaisivat.
Viikkoa ennen häiden alkua täytyi sulhasmiehen ja morsiamen isän lähteä retkeilemään pitkin pitäjää häihinkutsumisen toimessa. Tätä kesti kahtena, kolmena päivänä. Joka talossa mihin kutsujat vaan pistäysivät, kohdeltiin heitä "miehen tavoin", tarjottiin pulleita viina-ryyppyjä, leikillisesti vakuuttaen, että "pian tullaan takaisin saamaan". Tästä oli seurauksena, että ukko oli iltasin aika pönttyrissä ja riitaisella tuulella. Joonas sitä vastoin pysyi selvänä, joten selviydyttiin vähin rettelöin.
Toisinaan oli ukko kuitenkin leikilliselläkin hatulla. Eräänä ehtoona kun hän palasi kutsujaisista, tarttui hän ristissäkäsin istuvan Maijan käsiin, ja sanoi nauraa höröttäen:
"So Maija, suru pois! Viikko vielä ja sitte hypellään ja ryypätään".
Maija oli kiipeleissä tanssittavan ukon käsissä.
XI
Hääpäivä tuli. Anivarhaisesta aamusta alkoi liike Teerelän pihassa olla tavattoman vilkas. Eukkoja kaikenkokoisia ja näköisiä toimiskeli siellä suurella touhulla häittenvalmistus-askareissa. Tuolla liiterissä oli kolme muijaa lukuisan lapsilauman kanssa kuorimassa perunoita.
Tuparakennuksen sisällä oli kaikki niin pelottavan juhlallista ja siistiä. Pitkä pöytä oli peitetty puna- ja viheriä-ruutuisella tapetilla, jonka päällä olivat kunniasijan saaneet leveäreunainen, hopeainen viinamalja, sekä tinainen juomatuoppi, pajunvarvuista palmikoitu kori, missä pieniä juuston ja leivän palasia oli haukattavaksi "viinan päälle". "Kenkkäreitä" useampia istuskeli penkeillä vakavan näköisinä hopeahelaisia piippujaan imeskellen. Lieden ympärillä hyörittiin monellaisissa keittämisen puuhissa; porisipa siinä kahvipannukin, jota hoiteli Niemelän emäntä, tuon tuostakin mustan sekavaa lientä hämmentäen päretikulla, jonka sija väliaikoina oli hampaitten välissä. Eräs toinen hämmenteli hirmuisen suuressa padassa hernerokkaa. Muuan pari askarteli suuren pärekorin luona, missä puuvateja, lautasia, kuppeja ja lusikoita oli valtainen joukko. Kaikki tupaväki oli mitä parhaimmalla tuulella ja heidän kasvonsa loistivat kiiltävän punakkoina. Mutta tuon tuostakin kuului tuparakennuksen toisesta päästä viulunkielen vingahduksia ja klarinetin kimakoita vihellyksiä. Sielläpä tavattiin nuo jo ennestään tutut soittomiehet Remppulan kisalta soittokoneitaan yhteensoinnuttamassa. Keskellä lattiata oli tuoleista rakennettu ja roideilla puettu vihkituoli, seinät peileillä puetut, katossa himmelit pyörimässä, kaikkialla odottava juhlallinen tunnelma.
Teerelän Heikki ja pari muuta likeistä sukulaispoikaa istuivat soittoniekkain vieressä ja unohtivat toisinaan piipun imemisenkin; niin uskollisesti ja hiljaisina he katselivat soittomiesten taiteellisen tehtävän näkyviä toimituksia. Rupesi vihdoin sävel soimaan yhteen. Poikain kasvot kirkastuivat, suu vetäysi mieltymystä osottavaan hymyyn, jalka polki tahtia ja innostuksissaan yhdistyi jo pari heistä vihellyksellään säestämään soittoa.
Näkyivätpä sävelet jo tungenneen ulommaksikin, sillä ovi avautui ja hypähdellen tulivat kenkkärit sisään viinamaljoineen, joista nyt jokainen "kaulaansa kasteli". Kenkkärien perässä tuli isäntä iloisesti jalkaa tanssin-mukaisesti pökkien. Vielä tuota hupaa täydentämään juoksi kaksi rivakkaa eukkoa. He sivuivat isännän lattialle ja luikaten siinä tömistettiin jykevästi ja reilusti piiritanssia.
Mutta kaikki nuo iloiset ilonennustukset saivat pikaisen lopun, kun Joonas ilmestyi ovelle. Hän ilmoitti Heikille, että olisi aika lähteä pappia noutamaan. Heikki lähti ulos ja toiset menivät katsomaan kun hän hevosta valjasti. Soittomiehet vietiin tupaan kahvia juomaan, niin jäi suutupa vähäksi ajaksi tyhjäksi.
Puolipäivän aikaan rupesi häävieraita joukottain saapumaan. Likiseutulaiset tulivat jalkaisin, juusto- ja leipä-nyyttyineen sekä maito-kannuineen; pitkämatkaisempia kyydittiin hevosilla, ja kyytimiehet saivat oivakestityksen pihalla, kenkkärien maljoista.
Ujostelevat vieraat saatiin vaivoin tupaan, missä yksi kenkkäreistä toi vastaan viinamaljan, josta vuoronsa tiestä saivat maistaa suuret ja pienet, sekä haukata juuston- tai leivänpalasen, joita viinakenkkäri tarjoeli ryypyn päälle. Tämän jälestä kulki toinen tinaisen kaljatuopin kanssa, tarjoten mehukasta mallasjuomaa. Vastaanoton jälkeen saivat vieraat mennä istumaan tuvan penkeille, tahi mihin itse halutti, odottelemaan varsinaista häiden alkamisen aikaa.
Eräällä muijalla oli kova kiire ottaessaan vastaan vieraiden tuomisia, leipiä, juustoja ja maitoja. Samalle henkilölle oli vielä uskottu tarkkuutta vaativa juustojen paistamisen toimikin joka kävi seuraavaan tapaan. Noin parin kyynärän pituisiin lautoihin oli kaiverrettu neljä talrikinmuotoista syvennystä. Näiden syvennyksien kohdalle laskettiin juustot, ja nyt nostettiin paistinlautaset uuniin. Siellä kun aikansa kirisivät ja karisivat, otettiin ne pois, ja kovatkin juustot olivat muuttuneet pehmeiksi, punaisen täplikkäiksi. Niin olivat ne valmiita paloteltaviksi ja tarjottaviksi jälkiruokana pöydässä.
Pappikin saapui jo, saatettiin kamariin kahvitettavaksi. Kun hän oli ehtinyt saada kahvinsa jähdytetyksi ja juoduksi, astui tupaan täydellisessä papillisessa asussaan ja ilmoitti, että vihkiminen olisi nyt alotettava. Siitä akat aika vilinällä pihalle juoksemaan ja käskemään tellanpitäjiä kokoutumaan. Tytöt portailla ja lutin ullakon alla heti parantelemaan hiuslaitteitaan, päähuiviensa solmuja ja suorimaan näiden takanurkkia, pojat pihassa ja tallissa käsin tomuttamaan housunlahkeitaan, nykimään takkinsa rintapieluksia ja pyyhkimään saappaitaan heinätukoilla. Sitte siistittyinä kaikin sisään.
Kun enin osa vieraista oli jo kokoutunut suutupaan ja seisoivat ryhmittäin ympäri huonetta – ainoastaan vihkituolin ympärillä oli pieni aukko – silloin tuli sisään morsiuspari ja kirkkoherra.
Kaikkein silmät kääntyivät tulijoita kohden. Huoneessa vallitsi jotenkin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan kuiskausten suhina.
Morsian oli puettuna mustaan leninkiin, joka oli kirjaeltu ja reunusteltu kultanauhoilla. Päässä oli noin jalan korkuinen ruunu, joka ylt'yleensä kimalteli kullan, hopean- ja peilin palasien heijastavasta loisteesta; suuri paljous monivärisiä kiehkuraisia kiiltopaperiliuskoja koristi ruunua yltyleensä. Morsiamen hiukset olivat letitetyt niskaan ja palmikko kätketty ruunun sisään. Leninginliivit olivat rinnasta auki ja kaula verhottu helmillä.
Johanna oli pulskea morsian. Vaikka tuo ikivanha morsiuspuku ei ollut kaunis, vaikutti sen loisteliaisuus ja koristelu kuitenkin ilmeisen "hallitsevasti". Se kohotti morsiamen päivän kuningattareksi, jota hääväki kapinoitsematta kumarsi ja palveli.
Joonas oli puettu mustiin verkahousuihin ja liiveihin. Paikkakunnan tavan mukaan ei ollut takkia päällä, jonkatähden laajat, lumivalkeat paidanhihat lainehtivat juhlallisessa vapaudessaan. Kaulassa oli sulhasella koruompeluilla tikattu rintamus. Tasaiseksi leikattu tukka oli sileäksi kammattu. Sulhasen kookas muhkea vartalo esiytyi täydellisesti tuossa takittomassa puvussa. Häävieraat katselivat nuortaparia ihastuksella ja nauttien.
Vihkiminen suoritettiin loppuun tavallisessa järjestyksessä. Sen päätyttyä katosi nuori pariskunta papin kanssa kamariin, mihin myöskin ruunurouva jo hyvin etukädessä saapui ja järjesteli yhtä ja toista epäkuntoon joutunutta kohtaa morsiamen pukimissa.
Vihkituoli vietiin pois häähuoneen lattialta ja ruvettiin ruokapöytiä sisään kantamaan ja kattamaan. Pöydät peitettiin puhtailla nukkalakanoilla, kilvan juoksivat tupa-akat ja kenkkärit kantamassa ruokia pöytiin. Leipäkorit, voilautaset, lusikat, syömälautaset ja juotavatuopit pian järjestykseen asetettiin. Tuvassa oli pitkät penkit täynnä riviin asetettuja kukkurapäisiä perunavateja; perunain seassa lipeäkala uhkeili juhlan etevimpänä herkkuna. Toiset vadit, jotka sisältivät sakeata hernerokkaa, missä uiskenteli pulskeita sianlihan kimpaleita, sekä muhkuraisia jauhohiertimiä eli "limpejä", jäivät penkeille höyryämään ja kuortumaan silläaikaa kun peruna- ja kalavadit siirtyivät suutuvan pöytiin. Papille ja ruunurouvalle katettiin kamariin erityinen pöytä, samoin soittomiehille tuvassa, joten syömävieraat tulivat jaetuksi kolmeen luokkaan. Suuri eroitus ei eri pöytäin ruoilla sentään ollut, se vaan, että "herrainpöydässä" oli posliinilautaset ja vanhat, jotenkin jo ajan mustuttamat veitset ja kahvelit, sekä muiden tavallisempain herkkujen lisäksi kiehutettua maitoa, jonka sekaan oli vehnäskorppuja paloteltu.
Kiireisen juoksun perästä oli vihdoin saatu kuntoon ruokapöydät suutuvassa. Samassapa alkoi kuulua eteisestä "Porilaisten marssi". Se oli kutsumus ruokapöytiin. Odotuksen aiheuttama uneliaisuus katosi häävieraista, vilkas liike ja puhelu syntyi taas kun ruokapöytiin alettiin sijoittua.
Ensimäisinä menivät sulhanen ja morsian käsikkäin suutuvan pisimmän pöydän päähän kunniasijalle. Sinne seurasi heitä Teerelän isäntä polviansa notkutellen ja hänen jälkeensä Niemelän haltijat; emäntä, pieni valkea mytty kädessä ja hänen jälessään isäntä, vakainen, harvapuheinen ukko; sitten Johannan täti miehensä kanssa j.n.e.
Mutta nytpä vasta kenkkäreille ja tupa-akoille alkoi toimialansa vaikein tehtävä, sillä arvokkaimmista vieraista monet vieraat tahtoivat ujosti pakkautua pöytäin alimpiin paikkoihin. Mutta auta armias, jos kenkkärit ja tupa-akat jättivät heidät huomaamatta tuohon "alhaiseen" tilaan, vaikka he niin mieluisan-näköisinä siinä pullottivat! He eivät antaneet sellaista koskaan anteeksi.
Näkemisen arvoista oli katsella, miten kenkkärit käsikynkästä vetäen ja kainaloista kantaen hoitelivat vastahakoisesti potkivia emäntiä ja syytinkimuoreja pöytäin ylipäihin, ja miten ne naurahdellen ja mielihyvissään istuivat uusille paikoilleen. Muutamia saatiin kauan etsiä, ennenkuin niitä löydettiin kartanolta, yksi pari yhdestä toinen toisesta piilopaikasta.
Kun kaikki vieraat oli vihdoin saatu kunnialla sijoitetuiksi, kannettiin pöytiin viinapokaalit, joista kukin sai ottaa ruokaryypyt, ilman määrää ja mittaa. Varsinainen syöminki alkoi. Teräväsokaisten kapakalain kanssa ei ollut hyvä toimeen tulla, kun ei ollut muuta syömäasetta kuin lusikka. Tämän tieten olivatkin useat varustaneet kotoansa taskuunsa saranaveitsen tahi puukon. Oivallisesti sentään toimeen tultiin sormien ja hampaitten avulla.
Ehtimiseen saivat ruoankantajat lisätä vateihin perunoita ja kaloja, sillä vieraat tyhjensivät niitä todellisella ruokahalulla.
Kaikki olivat tavattoman hiljaa ja siivosti, sillä pitojen kankea alkutunnelma ei ollut vielä ehtinyt poistua.
Kun kukin oli saanut tarpeeksensa kalaa ja perunoita, annettiin "kalaryypyt". Ei se ryyppy kuitenkaan ollut mitään kalaa, vaan viinaa, vaikka sitä kalaryypyksi sentähden sanottiin, kun se otettiin kalain painimeksi.
Kalain jälkeen tuotiin hernerokka ja vihdoin jälkiruokana lämpimät juustonviipaleet.
Kun syöminki loppui, korotti Niemelän isäntä vakaisen juhlallisena äänensä ja sanoi:
"Taidamme olla kaikin ravitut, niin kiitetään Jumalaa ruoan edestä", ja heti sen jälkeen alotti virren: "Herraa hyvää kiittäkäät", johon Teerelän isäntäkin, ollen vanha veisuumies, mukana laulaen yhtyi. Hääväki kuulteli hiljaisella hartaudella, siellä täällä muutamain yhtyessä virrenlauluun.
Veisuun tauottua toi ylikenkkäri "morsiusvadin" pöytiin kiertämään. Nytpä muorit ja tytöt myttyjään hajoittelemaan ja ilmestyi tarjoimelle anteliaiden käsien panemana tavaraa kaikesta laadusta; siihen ilmestyi rautaisia ruoka- ja kahvilusikoita, puulusikoita, rahaa, huiveja, lasituoppeja, sokeriastioita, maittila-astioita, kahvikuppipareja y.m. Niemelän isäntä pani pienen paperilipun, jossa lupasi lehmän; emäntä pisti siihen uuden virsikirjan; Teerelän ukko lupasi kaksivuotiaan varsan; Johannan täti pani raamatun j.n.e.
Kun tämä toimi oli loppunut, alkoi taas kuulua soittoa ja marssin mukaan saatiin kulkea pois ruokapöydistä. Kiireisellä hopulla kannettiin ruoan tähteet pois; pöydät läjättiin pihalle ja suutuvassa alkoi toinen elämä.
Soittoniekat asettuivat mukavasti tuon pikkupöydän taakse, joka taas oli sisään jätetty, ja sille asetettu juotavatuoppi ja tupakkalaatikko.
Alussa ei tahtonut tanssi oikein sujua, sillä ujous pidätti neitoja kainosti turvautumaan toistensa taakse sekä poikia askartelemassa piippujensa kanssa, ikäänkuin tämän varjolla peittäen omaa saamattomuuttansa. Nuori pariskunta oli vähän aikaa pyörähdellyt lattialla polskaa, kunnes into vihdoinkin voitti ujouden, ja pari toisensa jälkeen lyöttäysi mukaan. Hymyillen katseli kirkkoherrakin hetkisen porstuan ovelta alkavaa riemua.
Morsiusparin tanssittaminen alkoi. Ensimäisenä tulivat Niemelän isäntä ja emäntä, sen jälkeen Teerelän isäntä erään mäkitupalaisen lesken kanssa. Kaikuvasti kajahteli suutuvan lattia ukon nappisaappaiden paukkeesta, jota hän vielä huudahduksillaan säesti. Loppuun päästessään pisti ukko ylpeillen setelirahan vävynsä kouraan. Sen jälkeen seurasi Johannan täti, lihava akka, laihanlännän, poskipartaisen miehensä kanssa. Kepeästi tanssiaksensa kiikutteli täti varpaillaan, mutta kuitenkin valahti kantapää joka askeleella lattiaan. Mies tanssi Johannan kanssa, nojaten ruumistansa taaksepäin. Niin he kulkeentuivat pyöriessään likelle ovea. Erotessaan pudotti täti suustaan kouraansa kaksi kiiltävää markanrahaa, joista toisen pisti Johannan ja toisen Joonaan pivoon. Ukkonsa veti housunsa taskusta lihavan nahkamassin, josta otti kaksi hopearuplaa jotka lahjoitti nuorelle pariskunnalle. Heidän jälkeensä seurasi muita ukkoja ja akkoja, jotka tanssittamisesta suoriutuivat uusilla, kiiltävillä viidenkolmattapennin kappaleilla. Kun pariskunnat olivat kaikki saaneet "nuorenparin" tanssitetuksi, tuli "tellanpitäjäin" vuoro, joita kerrallaan poika ja tyttö tuotiin esiin, tavottaen aina sen mukaan, kuinka likeisissä kosinta-suhteissa he tiedettiin toisiinsa olevan. Esiinvetäjänammattia tässä toimitti Niemelän Mari, joka kuiskasi jokaisen tellanpitäjän korvaan, koska ja kenenkä parina kunkin tuli mennä hyppelemään morsiusparin kanssa.
Tellanpitäjäin jälkeen saivat muut nuoret mennä kenen kanssa itse halusivat morsiushyppyyn. Niin tanssitettiin koko hääväki, kunnes illan saapuessa oli saatu kaikki loppuun.
Elämänilo oli tällä aikaa jo ehtinyt kohota. Nuoret ja vanhat oli se temmannut mukaansa. Ei kenenkään haluttanut enään penkillä istua eikä nurkkiin nojata, vaan enemmän kun siivosti lattialle mahtuikaan, pakkautui siihen väkeä pyörimään yhtenä riemuitsevana ihmiskeränä.
Viina oli jo ehtinyt omalla tavallaan vaikuttaa kielen kantimiin, puhe oli käynyt kovaäänisemmäksi ja samalla avonaisemmaksi.
Ilta-ateria syötiin noin klo 10-aikaan. Pääasiana ei nyt näyttänyt olevan ainoastaan syöminen, niin kuin puolipäivässä, vaan rattoisalla melulla oli valtaava sijansa.
"Niin täällä ollaan kuin huutokaupas", arveli muuan vakainen ukko.
"Nyt ollaan häis' eikä maahanpaniaisis'!" vastasi vieressä oleva poika ja viskasi perunan toiselle pöydälle.
Perunoita ja kaikellaisia ruoantähteen-sirpaleita lenteli pöydältä toiselle, ja vakaisten vanhusten moitteet olivat ikäänkuin ylistyslauluja ja kehoituksia jatkamaan yhä samaa huvitusta. Tipahtipa toisinaan voilautanenkin puurovatiin, ja leivänkappale kaljatuoppiin; kaikki vaan lisäsivät ilon ja riemun yltäkylläisyyttä. Kenkkärit eivät tuota leppyisesti katselleet. Mutta kun eivät tahtoneet ensimäisinä tappelua alottaa, sai kaikki mennä yleisen hääilon laskuun.
Niemelän isäntä oli alkuhumalassa hänkin ja tahtoi taas veisata ruokavirttä, mutta enemmistön mielipide oli sitä vastaan, ja se puoli voitti. Kiireesti toimitettiin ruokapöydät ulos ja "morsiusringit" alkoivat.
Pojat asettuivat ympäri huonetta oleville penkeille istumaan ja tytöt kokoutuivat porstuaan, "paria" itselleen etsiskelemään. Soittoniekat panivat voimainsa takaa jotain taitonsa loistomarssia.
Nuoripari kynttilät käsissä, astui eteisen ovesta häätupaan ja alottivat tyttöjenringin ensikierroksen. Kumpasellakin puolella ovea seisoi kenkkäri viinamaljat kädessään, joista tarjosivat kaikille morsiusrinkiin tulijoille ryypyt. Parittain tulivat tytöt sisään, asettuivat astumaan sulhaisen ja morsiamen jälessä. Kaikki olivat tähän tilaisuuteen valinneet vaaleavärisen vaatteuksen. Useammalla oli lumivalkea, pellavaliinainen puku, kaulassa monenvärisiä lasihelmiä, pää huivitonna. Oli joukossa niitäkin, jotka saattoivat jo komeilla karttuunahameilla ja esiliinoilla ja valkeilla särttinkipuseroilla, mutta niitä oli vain harvoja.
Korkealle iloisesti hypähdellen ja huikahdellen kulkivat tytöt juhlakuluntapaisessa piirissä, siksi kunnes viimeinenkin pari oli siihen ehtinyt. Pojilla ei nyt ollut muuta tointa, kun nauraa ja tehdä ilvettä tyttöjen kujeista.
Kulku seisautettiin ja kaikki tytöt asettuivat piiriin paikalleen seisomaan. Nuoripari tanssi yhden polskan piirin keskellä, jonka jälkeen Joonas erosi pois.
Johannalle alkoi nyt hääpäivän hiottavin työ; hän rupesi tanssittamaan piirissä olevia tyttöjä, ensinnä yhtä kerrallaan, sitten kahta ja vihdoin neljää yht'aikaa, niin kauan kunnes jokainen oli tullut kolmeen kertaan hyppelöitetyksi. Kunkin polskan jälkeen meni hyppelijä viemään 25 penniänsä tarjoimelle, jota eräs nainen piirin keskellä piteli. Samalla tarjoimella oli useita ryyppylaseja, joita toinen nainen tyhjäytymisen jälkeen isosta kahvipannusta täytteli punaisella kahvi-punssilla. Jokainen sai, 25 penniänsä tarjoimelle heitettyään, ottaa punssilasinsa. Niitä tyhjentäessä tytöt hypähtelivät, hihkuivat, lauloivat. Mitä useampia ryyppyjä ryypättiin, sitä selvemmin väkevän punssin vaikutukset alkoivat näkyä niissä tytöissä jotka "ryyppäsivät".
Kolmeen kertaan kiersivät kenkkärien maljatkin piirissä ja silmin-nähtävästi lisäsivät "voimaa pohjan tyttöin päihin". Pojat penkeillä nauroivat ja pyytelivät tytöiltä punssiryyppyjä; usea kainommista kantoikin melkein koskematta osansa pojille, välttäen sillä tavoin näissä tilaisuuksissa niin tavallisen naisten juopumisen.
Kun morsian oli ehtinyt kaikki piirissä olevat tytöt kolmeen kertaan tanssittamaan, otettiin ruunun sisästä eräs pienempi, monihaaruinen ruunun muotoinen kappale, n.s. "kunnian-kruunu". Tämä kunnian-kruunu kädessä hyppeli Johanna nyt silmät ummessa piirin sisällä ja kosketti sillä väliin yhden ja väliin toisen tytön otsaa. Tämä pidettiin jonkunlaisena oraakelimerkkinä, sillä se, jota morsian tässä tilaisuudessa sattui koskettamaan, tuli varmaan pikapuoliin morsiameksi.
Kun Johanna oli lakannut yksin-tanssista, alettiin yhteistanssi, joka sai sangen remuavan luonteen. Useat tytöt silloin jo pakenivat. Ruvettiin siinä puuhailemaan morsiamen nostamistakin, mutta siitä ei tullut mitään, sillä Johanna livahti pakoon.
Nyt oli morsius-ringin virallinen puoli loppunut, ja pojat, luottaen oikeuteensa, alkoivat ajaa tyttöjä ulos rähisemään, että hekin saisivat rinkinsä alottaa. Ajo onnistuikin täydellisesti, ja pian loiskui rapa korkealle pihassa, missä hurjimmat tytöt saivat pitkittää vallatonta menoansa.
Poikainrinki suoritettiin pää-asiassa samalla tavalla kuin tyttöjenkin. Punssi vain oli väkevämpää ja elämä karkeampaa. Ylpeäluontoisimmat paiskoivat rikki ryyppylaseja pieniksi ja maksoivat kolmin, neljin kerroin. Saivat Joonaan nostetuksi, ja kaikuvasti hurraten kiikuttelivat häntä hyvän aikaa katonrajassa. Sieltä Joonas huusi viinaa, pojat huusivat viinaa ja viisi kenkkäriä riensi maljoineen paikalle. Ilonhurjuudessa viskasi Joonas maljallisen viinaa ympärillään rähisevään poikajoukkoon.
Tähän loppui häiden ensimäinen päivä, sillä aamu läheni lähenemistään. Tosin oli osa ijäkkäämmistä vieraista jo aikaisemmin kotiin tahi kortteeriin levolle lähtenyt, mutta rähisi ukkojakin vielä tuolla tuvanpuolessa viinamaljain ääressä mässäten. Toisia nukkui penkeillä, sängyissä ja yleensä kaikkialla missä vaan väsymys oli sattunut saavuttamaan.
Kun soitonäänet suutuvassa vaikenivat ja soittoniekat tomuisina läksivät leposijojaan etsiskelemään, silloin viimeisetkin ilonpitäjät katosivat. Häätalo olisi nyt ruvennut näyttämään jotenkin autiolta muuten, mutta tuvassa viipyivät nuot sitkeät ukot, joille viinamaljan ääressä aamu valkeni. Sitten vasta, kun vaimoväki uudelleen kokoutui päivänpuuhia alottelemaan, siirtyivät he vähitellen uupumuksen voittamina levolle.
Tanssiminen seuraavana päivänä oli jo täydessä vauhdissa, kun talon isäntä heräsi tuvan sängyssä.
"Joko äijäin rinki on alettu?" kysyi kun silmänsä auki sai.
"Ei vielä", vastattiin.
Se rauhoitti ukkoa, mutta hän kuitenkin meni tanssitupaan hiukset pystössä kuin kataja-pensaan oksat. Joonas ja Johanna tanssittivat taasen häävieraita. Morsian oli nyt puettuna valkeaan leninkiin, joka samoin kuin mustakin oli reunustettu kullan ja hopean värisillä nauhoilla; päälaella oli tekokukkasista valmistettu seppele, ja niskasta alas riippui kaksi leveätä silkkinauhaa. Ihastuksella silmäiltiin Johannaa tuossa puvussa joka oli paljon viehättävämpi kuin eilinen. Joonas tanssi kotikutoisessa harmaassa puvussa.
Itselleen tietä raivaten tanssivien välitse, pääsi Teerelän ukko vihdoinkin Joonaan luo, joka paraillaan vimmatusti tanhusi erään pojan kanssa.
"Stop sanon minä! nyt aletaan äijäin rinki!" sanoi ukko ja pysäytti tanssijat.
"Joko on kiirettä? – Mutta mennään ensinnä yksi polska", vastasi Joonas hilpeästi ja tahtoi ruveta appeansa pyörittämään.
"Mennään vaan", myönsi vaari tolkussaan. "Johanna, tule sinä joukkoon! Pelaa pelimanni sitä mun polskaani – hei! kyllä saapas vielä paukkuu – hei!" Ja niin ukon saapas paukkuikin, kun hän kerskui.
Voimainsa takaa soittivat soittomiehet erästä vanhaa polskaa.
"Laula pelimanni! hei! hih!" käski ukko ja ryskytti yhä kovemmin.
Viulun soittaja totteli.
"Pimpali pim pim pim pim
Pimpali pim pim pim pim
Pimpili pia puli pampi pampi
Pim pam pom – "
"Kas niin! – Hih!" huudahteli ukko mielihyvissään. Ympärillä olevat naurahtelivat ja Johannakin näytti isäänsä tyytyväiseltä ja liehui mukana polskassa. Kyllästyttyään hyppyyn alkoi ukko etsiä rahakukkaroansa, mutta sitä ei löytynyt.
"Mihinkä hiiteen olen pannut kukkaroni? – No maksetaan toiste, – tule Joonas, mennään ottamaan ryyppy, minä en ole saanut tänäpäivänä vielä ollenkaan".
Käsikaulassa lähtivät vävy ja appiukko tupaan.
Kun päivällinen oli noin kello 2 aikaan saatu syödyksi, alettiin heti "akkain rinki" ja senjälkeen "äijäin rinki", jotka kumpanenkin kävivät samaan tapaan kuin eiliset tyttöin ja poikain ringitkin, sillä eroituksella vain, että elämä niissä oli vieläkin rotevampaa.
Akkain-ringissä muijat näyttivät kilpailevan yksi toistansa komeammilla siihen aikaan kuosissa olevilla helmillä kirjavoiduilla myssyillä. Morsiamen nostivat he, korvia särkevästi "hurraten", "nuoreksi vaimoksi". Sitten lähtivät kaikin pitkässä jonossa, toisiensa käsistä pitäen, naapuritaloihin remuamaan; "huh! hih! hei!" kuului kaikkien suusta jonkunlaisena tahdin sävellyksenä, jonka mukaan kukin poukahteli ja taasen massautteli töppösensä rapakkoon. Riemusta remahteli koko Suhjalan kylä nyt, sillä akkaväki oli taas kerran purkanut selästään elämän murheet ja antoi ilonsa purkautua vuolaana virtana, jolle rommipunssi antoi vauhtia ja korkeutta. Kyläkierroltaan palasi riemuitseva lauma väsähtäneenä.
"Äijät" alottivat pelottavan tanssinsa. Letkutellen ja hypähdellen kiertelivät miehet lattiata ja Teerelän isäntä kukkona joukossa. Häntä silmäili ilvehtien poikaparvesta pikkusuutari, ja kuiskaili aina jotain salaperäisesti toveriensa korviin. Ukko ehti taas piirikierrossa suutarin kohdalle. Suutansa vääristellen pisti tämä jalkansa ukon eteen. Tämä kompastui ja olisi varmaan kaatunut, ellei hänen edessään kulkeva mies olisi ollut tukena. Mutta leikki ei tähän loppunut, vaikka suutari peloissaan jo vetäytyi tovereittensa takapuolelle.
Teerelän isäntä kirosi kun oli taas saavuttanut jonkummoisen tasa-painon.
"Kuka se oli, joka pisti kinttunsa eteeni, että olin vähällä kaatua?
Kuka se oli teistä, te naurisnaamat?!"
Pojat alkoivat peräytyä toisaalle, mutta eräs juovuksissa oleva nallikka meni lauhduttelemaan suuttunutta ukkoa, otti kiinni takinrinnuksiin ja lörpötteli:
"No noh äijä! Älkäähän turhasta suuttuko, so soh!" Mutta hurjistunut ukko tarttui lauhdutteliansa tukkaan ja alkoi pöllyttää. Poikaparalle rupesi tulemaan hätä, sillä vanhat, luisevat kourat tempoivat lujasti.
"En minä – en minä – suutarin-Jussi se oli, – ai! – päästäkää irti!"
"Suutarin Jussiko?" kiljui vaari, hellittäen vähän helpommalle, silmillään etsien oikeata syyllistä. Vihdoin äkkäsi suutarin kyyristelevän toisten takana. Sinne nyt hirmuisena ryntäsi. Mutta Jussilla oli paljon puolenpitäjiä ja raivostunut kostaja oli pian sekautunut kurikoitsevan poikajoukon keskelle. Nyt täytyi ukkojenkin jo seisahtua "juhla-kulustaan" tappelua häiritsemään, sillä se näytti kasvavan huomiota ansaitsevaksi. Mutta sepä ei ollutkaan niin helpolla lopetettavissa. Teerelän Heikki oli jo "lapsen rakkauden" koko voimalla sekautunut temmellykseen isänsä puolesta. Rauhantekijät koettivat parastaan, mutta vaikealta näytti; saivat he kuitenkin kahdelta velikullalta riistetyksi puukot, jotka väännettiin poikki seinänraossa.
Naiset huusivat ja vaikeroitsivat. Johanna pyyteli itkien Joonasta, ettei tämä menisi tappeluun sekautumaan, mutta alkoi näyttää välttämättömältä hänen osanottonsa, niin vaaralliseksi asema kävi. Hän meni joukkoon, otti ukkoa kainaloista, toi pois mylläkän keskeltä ja vei kamariin. Mutta siellä hurjistunut ja juopunut mies tempasi puukon pöydältä ja iski Joonasta huomaamatta käsivarteen. Joonas painoi ukon vuoteesen joka kiroillen siellä marisi. Johanna tuli sisään, näki Joonaan paidanhihan verissä ja alkoi siunata. Mutta Joonas kielsi olemaan hiljaa ja käski kutsumaan sisään Leimulan Jaakon. Johanna teki sen.
"Kuule Jaakko, tule ja pitele tätä kiinni vähän aikaa", pyysi Joonas.
Jaakko astui lähemmäksi ja harvakseen kyseli:
"No eikö se siellä nyt pysy? Vai mitä lempoa, onko se jo sinua haavoittanutkin?"
"Ei ole suuri, älä puhu mitään siitä. Tule nyt vaan tänne".
"Tämäpä nyt on laitaa", arveli Jaakko ja ryhtyi pitelemään ukkoa joka turhaan ponnisteli vapautuakseen Jaakon karhukämmenistä.
Johanna vaikeroitsi Joonaan haavaa. Paidan hiha oli veristynyt ihan punaiseksi, mutta haava ei ollut iso. Johanna ei saanut kuitenkaan verta seisautetuksi.