VIII
Muutama päivä oli edellisestä kulunut. Hallaa oli maassa, ilma sumuinen ja keveästi sekautui Teerelän takanpiipusta pölisevä savu siihen. Kiinni ollut porstuan ovi avautui jo kello 4 aamulla ja Johanna ilmestyi portaille. Astui luttirakennusta kohti ja alkoi koputtaa jauhopuodinoveen:
"Maija nouse ylös!" hän huusi. Vastausta ei kuulu. Kolkutus uudistettiin lujempaa. Maija jo herää ja vastaa. Samat temput uudistettiin vähän kovemmassa muodossa toisen lutin ovella, missä renkipoika makasi. Sieltä vaan ei kuulunut mitään vastausta. Johanna otti kiven ja heitti sen lutinoveen. "Noh!" kuului sieltäkin. Maija silloin jo tuli lutista ja meni Johannan kanssa tupaan. Siellä rupesi Johanna herättämään miehiä:
"Isä, kello on kohta 4, nouskaa riihelle!"
"Nooh! ei sinne nyt niin hätää ole", arveli ukko. Nousi kuitenkin istuvilleen. Johanna taisteli Heikin kanssa: "Nouse riihelle, muiden riihistä alkaa jo kuulua varttain ääniä".
"Älä nyt … kyllähän tässä vähemmälläkin", murisi Heikki ja kääntyi rauhaa etsien seinään.
Isäukko oli jo sillävälin ehtinyt nousta ja puki vaatteita päällensä.
Poikakin oli jo lutista tullut. Puettuaan isäntä otti viinapullon kaapista, ryyppäsi itse ja tarjosi muillekin. Jokainen ryyppäsi, Heikkikin, joka vielä oli sängyssä, sai osansa.
Kaikki toiset olisivat jo olleet valmiit lähtemään, mutta Heikillä oli vasta housut jaloissa. Hän etsiskeli ympäri huonetta muita vaatteitaan, silmät harastaen ja tukkapörrössä. Johanna käänsi vesipadan tulelle ja korjasi puut takassa, etteivät poissa oltaissa vierähtäisi lattiaan.
"Lähdetään menemään!" sanoi isäntä, kun näki toisten olevan valmiina. "Jos me rupeamme tässä Heikkiä odottamaan, niin on puolipäivä ennenkuin riiheen ehdimme".
He lähtivät. Hyvä puoli-tuntia sen jälkeen Heikki vasta asteli samaa tietä.
Johanna ei kuitenkaan kauan joutanut riihessä olemaan, sillä hänen täytyi palata kotiin laittamaan ruokaa ja korjaamaan karja päiväksi laitumelle. Tuskin oli hän ehtinyt kotiin ja saanut itseään hiukan puhdistettua, kun Saaraleena astui tupaan.
"Varhainpa Saaraleena nyt on liikkeellä!" sanoi Johanna pyyhkien pestyjä kasvojaan.
"Täytyy olla, köyhän täytyy olla aamusta aikaisin myöhäiseen iltaan liikkeellä, jos elää tahtoo".
"Mitä turhia! Ei Saaraleena vielä niin kovin köyhä ja kurja ole; ja jos kovin vanhaksi elätte, niin kyllähän ruoti elättää".
"Jumala varjele ihmistä ruotiin joutumasta, kyllä siinä ainakin tarkenee; tottahan Herra korjaakin omansa pois, ennenkuin niin vanhaksi tulee!"
Johanna ei tähän vastannut mitään, pesi vain astioita.
"Kuules Johanna!" rupesi muori vähän ajan perästä, "mulla olis sulle asiaa".
"Ja mitä asiaa sitten?" kysyi Johanna naurahtaen ja silmäili Saaraleena. Tämä lähestyi, pudistaen leikillisesti nyrkkiään ja ollen hyvin vakava ja hyvän suopa näöltään, hän alkoi:
"Sinä olet hullu, kun pidät Niemelän Joonaan parempana kuin Kuppilan Iikan, olet jo. Mitä Joonaan rahat ovat Iikan rikkauksiin verrattuna! – Ei mun asiaan tule, mutta minä pidän sinusta niin kovin paljo – sinä olet kun oma lapsi; olet aina ollut hyvä mua kohtaan ja sen tähden minä sullen niin kovin soisin hyvää, lapsiparka. – Eipä sulla ole monta hyvänsuopaa, jos ei mullakaan. Orpo ja köyhä, ne ovat kun sisaruksia. Ja jos sinä saat kovasydämisen miehen, etkä uskalla enää, niin kuin ennen, köyhillekään antaa mitään… Köyhäin siunaus auttaa paljo, – auttaa se, usko jos tahdot, lapsiparka", ja muori totisesti itki ja vuodatti kyyneleitäkin.
Johanna katsahti epäluuloisesti muoriin, mutta rupesi kuitenkin häntä lohduttamaan ja surkuttelemaan.
"Älkää tyhjää itkekö", Johanna kyllästyneenä sanoi. Saaraleena lähestyi ja laukasi:
"Ota, kuule, Kuppilan Iikka! Sulta ei tule milloinkaan leipä puuttumaan, sen tiedät ilman mun sanomattanikin".
"Minä olen köyhä, enkä kelpaa niin rikkaan verroille pantavaksi. Tyydyn vaan köyhempään ja ajattelen, että Jumalalla on enemmän jakamatonta kuin jaettua tavaraa".
"Älä, lapsikulta, luule sentään, että Jumala tulee tavaroitansa maasjalkaisin jakamaan. Ei tule, ei. Mutta Jumala siunaa hyville ja pulskille tytöille rikkaita sulhasia. Niin, niin siunaa. Joo".
Johanna pani pesemänsä astian pois kädestään ja asettui seisomaan Saaraleenan eteen, asetti kätensä lantioille ja sanoi:
"Saaraleena! tämä asia rupeaa käymään jo liian pitkälle. Kuppilan Iikasta en huoli, en, vaikka seisois rahatynnyris korvia myöten. Tämä on viimeinen sanani tästä asiasta!"
Muori hämmästyi niin, että perääntyi askeleen. "Kuinka on kovapäinen ja omaa etuansa ymmärtämätön!"
"Oma on asiani!"
"Pahahenkikö sinua siihen Joonaasen kiinnittää!? – Taidat luulla että se aina pysyy yhtä nuhteettomana ja juomattomana, mutta odota! Kyllä vielä juo niin kuin muutkin miehet ja kuuluupa nytkin jo salaisesti – "
"Valehtelette läpi kuuman kurkkunne!" huudahti Johanna tulipunaisena kiukusta.
"Älä kovin huuda! En minä sitä omasta päästäni sano, olen kuullut sitä paremmilta ihmisiltä kuin sinä ja minä. – Vai valehtelen minä! Koska olet mun valheisiini kompastunut?"
"Jo sata kertaa! Ja kehtaatte vielä kysyäkin".
"Opi puhumaan ihmisittäin vanhemmillesi ihmisille! – Vaikka olenkin köyhä, ei ole kukaan mun nenäni päälle astunut eikä ikipitkinä päivinä valheesta soimannut, vaikka olen näin vanhaksi elänyt. Puhtaat – Jumalan kiitos – ovat aina jälkeni olleet; eikä kukaan ole ikänä niin hävyttömästi valehteliaksi soimannut, kun sinä, – pyyh, yh, yh, yh, yyh!" ja muori alkoi itkeä kollottaa.
"Älkää itseänne vain puhki itkekö; sanokaa, kuka teille on sanonut, että Joonas juo, sillä siitä pääsee".
"En minä ole mikään kielten kantaja, enkä sano, kuka sitä mulle kertoi, mutta valehtelia en silti ole, sen sinun pitää tunnustaa!"
"Jopa kai!" virkkoi Johanna ivallisella totisuudella, ja jatkoi: "Joko nyt on asianne sanottuna?"
"Sen vaan sanon, ja muista mun sanani, että vielä sunkin kopeutes maailma masaa. Masaa! Etkä sinä niin hyvää miestä saa kun luulet".
"Hyvästi nyt!" nauroi Johanna ja puuhaeli perunoita pataan.
"Hyvästi, hyvästi! Mutta katua saat, että mua näin kohtelet, häpeemätön iso-suu! – "
"Minun olisi kai nytkin pitänyt pistää mosseloonne voit, juustot ja leivät kieltenkantamisenne palkaksi, ja kiittää vielä! No kiitos vaan tällä kertaa!"
Saaraleena liikkui ulos talosta niin sukkelaan kuin kipeät raajat suinkin sallivat, puhisi ja mutisi mennessään.
Tiellä sattui Kuppilan Iikka tulemaan vastaan.
"Tuletteko Teerelästä?" kysyi edellä mainittu.
"Tulen, ja sen sanon myös sulle, että heitä hiiteen sen Johannan meinaaminen! Tottahan niitä nyt on vielä ihmisiäkin. – Olin vähällä pääni menettää. – Entä se nyt vasta on täysi piru".
"No no!" keskeytti Iikka, "olkoon se nyt sillään. – Älkää te nyt sitä vain ympäri maailmaa hoilottako, että minä olen teidät pyytänyt kosimamieheksi".
Iikka meni jo, eikä kuullut Saaraleenan huutelemisia.
"Kyllä minä olinkin tomppeli!" murisi Iikka hammastapurren mennessään, "kun tuommoisen panin asialleni".
Hän haukkui ja noitui itseään siitäkin, ettei ollut ennen Johannan kanssa kauppoja tehnyt kuin Joonas ehti.
Saapui riiheen, alkoi siellä hurjasti lyhteitä paukutella ja katkoi useita varstan-niskoja. Työtoverinsa katselivat häntä kummastellen.
"Pahahenkikö tuota Iikkaa riivaa?" sanoivat, eivätkä osanneet aavistaakkaan, että poika koetti tällä tavoin haihduttaa rukkasten tähden polttavaa kiukkua.
IX
Oli pimeänlainen syysyö. Poikajoukko seisoi erään talon pihassa, Suhjalan kylässä, vihellellen, haastellen, laulellen ja viluansa valitellen. Siinä vanhoja tuttaviakin, Kuppilan Iikka, Niemelän Joonas, Teerelän Heikki ja Pikkusuutari.
Sanasutkaukset olivat pisteleviä ja kaivelevia. Joonasta ei näyttänyt ollenkaan huvittavan. Kuppilan Iikka vihelteli ja pyörähteli saappaankorkolla ympäri, ja joku hyppeli natkua. Vähän juovuksissa näyttivät useat olevan. Muutamat näyttivät salaperäisiä juonia punovan, koska kuiskuttelivat ja tirskuivat.
Vihdoin Joonas lähti kävelemään tiellepäin, josta ohjasi askeleensa Teerelää kohti. Kun Joonas oli näkyvistä pois ehtinyt, rupesi Kuppilan Iikka juoksemaan erään välyysen kautta vainiolle ja ne kaksi poikaa, joiden kanssa hän oli teikaroinut, seurasivat muassa. Näytti siltä, kun olisi jostain kujeesta edeltäpäin sovittu. Jälelle jääneet alkoivat kummastellen toisiltaan kysellä: "mitä tuossa nyt oikein tarkoitettiin?"
"Kyllä siellä nyt koetetaan", yksi salaperäisesti silmiään vilkuttaen sanoi.
"Varmaan!" toinen lisäsi.
Vähitellen joka mies hiipi edellämenneiden perään, nähdäkseen mitä seuraa.
Joonas käveli yksinään vähääkään aavistamatta toisten vehkeitä.
Kiireesti hän astui ja itsekseen mutisi, toisinaan nyrkkiä heristäen.
"Musertaisin kaikki maailman pitkäkieliset ämmät! – Miksi sekaantuvat he muiden asioihin? Jos he vallan perättömästi niin kauheasti parjaavat Johannaa, niin onhan maailma täynnä paljaita piruja! Mahtaneeko olla Johannakaan vallan viaton? Herra varjele! Kyllä nyt otan selvän, tutkin ja tunnustelen; minä haen käsiini hänen sydämensä syvimmänkin sopukan. Ja jos – jos – eron teen vaikka sydän vuotais verta! – Tätikin jo puhumaan rupesi, ovat hänetkin saanet epäilemään ja se mua paraiten kaivaakin. – Sitä juomista ei nyt kukaan usko … ja kun ne vietävät valehtelevat – va-leh-te-le-vat että Johanna itseänsä Iikalle kosituttaa, jumaliste!
"Joskus sen Saaraleenankin juttujenpää täytyy tulla". Joonas nauroi omille ajatuksilleen: "Oli se sekin lystiä kun menin kerta sinne Kuppilaan ja saatoin ajatella Miinaa".
Hän kopeloi taskussaan sormusta:
"Nyt se jää – jos jää… Täytyy jäädä! Tähän peliin tulee saada loppu".
Joonas astui muutaman askeleen rauhallisen näköisenä, mutta sitten hän äkkiä kohotti vimmastuneena nyrkkinsä ja sorisi hampaitten välistä: "Jos Kuppilan Iikka olisi minua onnellisempi ja Johannan saisi, niin kummia asioita silloin pitäisi Suhjalasta kuulua!"
Pikkusuutari saavutti nyt juosten Joonaan ja kuiskutti hätääntyneenä:
"Katso eteesi, sinua aiotaan lyödä!"
"Kuka?"
"Kuppilan Iikka ja ne toiset, joidenka kanssa hän oli niin henkenä".
"Nekö? Eikö heidän joukossaan ole muita?"
"Ei".
Joonas nauroi:
"Onpa siinäkin kurittajia!"
"Katso vaan eteesi!" varoitti suutari.
"Missä ne ovat?"
"Luulen, että ne juoksivat Teerelän kartanoon".
"Saisin edes kangen", äänsi Joonas ja koetti tähyellä pimeässä ympärilleen.
Suutari osotti tien vieressä olevaan aitaan. "Tuoss' on", sanoi Joonas taittoi siitä seipään, suutari teki samoin. Niin lähdettiin Teereläänpäin. Kun tultiin kartanolle, alkoi suutari jäädä; kentiesi ei hänellä ollut aivan varma luottamus kankeensa. Joonas ei odotellut, eikä kehoittanut, vaan meni. Keskipihalla hän seisahti ja kuunteli. Huomasi, että lutinoven raosta pilkisti valkea. Mieli kuohuksissa astui hän likemmäksi lutinrappusia. Seisahtui taas, sillä lutista kuului melua. Johanna käski kiivaasti:
"Pois, älä tule mun sänkyyni! – Iikka, kuulitko! Lähden paikalla tupaan jos tulet".
Iikan ääni kuului aina väliin: "Älä nyt ole niin kovin … vieläpä kun… Ka, enhän minä sinua syödä pyydä!"
Sitten oli taasen hiljaista. Joonaan sydän tykytti kiivaasti. – "Mitä merkitsee tuo hiljaisuus? Kysymys kävi kuin salama hänen sielunsa läpitse. Aluksi päätti hän rynnätä väkivallalla sisään, vaan huomasi heti, että olisi edullisempaa mennä sinne hiljaisesti koputtelemaan, kentiesi päästäisivät arvelematta sisään. Nousi rappusia lutineteiseen ja alkoi koputtaa ovelle.
"Pois Iikka! Minä avajan oven!" kuului Johanna sanovan. Vastaukseksi kuului hiljaista kuisketta vaan.
Joonas pusersi kankeaan niin lujasti, että sormet melkein vajosivat puunsisään.
"Mene pois siitä!" kuului taas Johanna sanovan. Heti sen jälkeen napsahti haka ja ovi aukesi. Kaikki sisällä olijat katsoivat ovellepäin. Kuppilan Iikka seisoi sen vuoteen vieressä, jossa Johanna makasi; toiset pojat istuivat vaatekirstun kannella. Talikynttilä paloi tuolilla. Johanna koetti kurkistaa vuoteenetehisen takaa ovelle. Joonas seisoi oviaukossa muutaman silmänräpäyksen ennenkuin astui sisään. Sitten, ikäänkuin jonkun äkkinäisen päätöksen tehtyä, hän kiivaasti astui huoneesen suu onnettomuutta ennustavassa hymyssä. Seipään oli hän jättänyt oven ulkopuolelle. Kukaan ei puhunut sanakaan. Joonas käveli pari kertaa edes takaisin lattialla kiivaasti viheltäen. Sivutse kulkeissaan polki hän tahallaan kirstulla istuvain poikain jaloille. Ne eivät paheksumistansa ilmoittaneet, vetivät vain nöyrästi töppösensä syrjään. Näytti siltä, kuin pojat olisivat tällä hetkellä olleet mieluisammin peninkulman päässä Teerelän lutista. Oli kulunut noin minuutti siitä kun Joonas luttiin tuli ja Iikka seisoi vielä vuoteen vieressä. Silloin viimemainittu äkkiä jalallaan potkaisi kynttilän joka heti sammui. Yksi pistolin laukaus, kirkumisia, kirouksia ja Johannan hätähuutoja – kaikkia näitä kuului ankaran töminän ja ryskeen seasta, joka pimeän tultua lutissa syntyi.
Vaatekirstulla istuneet pojat puikkasivat sellaisella kiireellä, jonka ainoastaan hätä saa aikaan, lutin ullakkoon ja siitä yhdellä harppauksella maahan. He seisahtuivat erään nurkan takana, tähdäten katseensa luttia kohti. Jyry niiden kahden välillä lutissa ei kestänyt monta minuuttia, kunnes toinen tuli jo rappusista alas semmoisella vauhdilla, jota mieluummin näkee kuin kokee. Alastuleva päästi suustansa vihlovia kirouksia ja jäi muutaman henkäyksen ajaksi makaamaan maahan. Sitten nousi ylös ja koetteli noituen jäseniänsä, sekä lähti ontuen ja hammastapurren poispäin, uhaten ja panetellen karanneita kumppaleitaan. Kun hän oli näkyvistä ehtinyt pois, pistäysi erään liiterin avonaisesta ovesta pihalle useita poikia, joiden joukossa oli Teerelän Heikki ja suutarikin. Nämät hiljaa toisilleen kuiskailivat ja nauroivat.
"Saipa pojat löylyn", arveli yksi.
"Sen olis heidän jo pitänyt mennessäänkin tietää", toinen sanoi.
"Se kävi oikein!" nauroi suutari. Kun tämä joukko oli jo mennyt, tulivat taas piilostaan esiin Kuppilan Iikan pakoon lähteneet kumppalit.
"Hyi kun minun on vilu", valitti toinen pudistellen itseänsä ja tukkien käsiänsä housuntaskuihin.
"Niin minunkin", tunnusti toinen, "minnekähän menisimme yöksi?"
"Pahuus, kun mentiinkään tuonne".
"Lähdetään pois, mutta ei mennä enään toisien näkyviin. – Hyh, kun on vilu; ja jalkanikin tärähtivät ettei tahdo oikein saattaa astua".
"Samoin minunkin, kun ei vaan olisi nilkkani tilaltaan. – Mennään nyt".
Kun Joonas oli Kuppilan Iikasta selvinnyt, palasi hän luttiin ja sulki oven. Etsi sitte rikkoutuneen kynttilän lattiasta, ja sai siihen valkean. Johanna istui vavisten vuoteellaan, vaan valkean tultua nähtyään, että Joonas oli lutissa, hän naurahti ja sanoi:
"Hyi kun minä pelkäsin!"
"Vai pelkäsit!" Joonas hieman naurahtaen vastasi. Sitten istui hän vaatekirstun kannelle ja veti esiin hopeahelaisen piipun takkinsa povitaskusta. Piipun pitkänlainen notkovarsi oli pistetty napinläpeen. Piippu täytettiin punaisista langoista kudotusta kukkarosta ja sytytettiin kynttilästä. Koko tuon toimituksen kestäessä ei puhuttu sanaakaan. Johanna vaan väliin käänsi hätäisesti päätänsä ja katsahti Joonaasen.
"Kuinka sinä nyt noin puhumattomaksi olet tullut?" kysyi Johanna vihdoin, alakuloisen tunteen valtaamana.
"Puhumattomaksi?" Joonas astui vuoteen viereen ja koki tekeytyä leikillisen näköiseksi.
"Muuten vaan". Johanna rauhottui kuitenkin nyt. Vähän ajan kuluttua hän taas sanoi:
"Tuo Iikka on jotenkin hullu!"
"Mitä vasten?"
"Mitä hänen tänne tarvitsisi tulla, niin kuin äskenkin".
"Miksi ei hän tulla saisi?"
"Mitä hän täällä tekee!"
"Kun on kerran tapa".
"Vaikkapa! Mutta äskenkin tuli niinkuin puolimielinen, ja alkoi vuoteelle pakata".
"Iikkako? Ja etkö sinä häntä laskenut?"
"Vuoteeseniko? Kuinka sinä tuollaisia kyselet? Kuinka minä ketään muita vuoteeseni laskisin?"
"Kun ketä?"
Johanna naurahti:
"Vissihin sitä".
Joonas rupesi askelillaan mittailemaan lattiata ja näytti olevan vielä kuohuksissa.
"Käviköhän Iikan huonosti, kun sinä sen heitit?" kysyi Johanna taas.
"En tiedä! Olisko mieles paha?"
Johanna katsahti taas kummastellen Joonasta.
"Mitä minä siitä pahoittelisin; hän olisi jo ennen tuollaista tarvinnut, kun ei nyt vaan olisi liian kovasti käynyt".
Joonas käveli yhä lattialla ja hyräili jotain laulun nuottia.
"Mutta mikä sinun on Joonas?" kysyi Johanna kohoten istumaan vuoteellaan.
"Ei mikään! Tekee vaan mieleni mennä löylyttämään koko maailmaa".
"Mitähän tuosta nyt enää, tule makaamaan ja rauhoitu. Minä käyn katsomassa, onko se edes päässyt jaloillensa, se Iikka".
Joonas katseli tuikeasti, kun tyttö pistäysi ovesta ulos. Samaa perää tuli hän takaisin.
"Makasiko siellä?"
"Ei, mennyt oli".
"Minun mielestäni ei sinun tarvitsisi hänestä noin suurta huolta pitää", murisi Joonas.
"Siunatkoon, kuinka olet nyt kummallinen. Enhän minä hänestä muuten mitään huoli, mutta jos olisi kuollut – "
"Entää sitten?"
"Herra varjele! sinähän olet nyt oikein hirmuinen. Tiedäthän mikä murhamiehen palkka on?"
Joonas oli taasen istunut kirstunkannelle ja katseli maahan.
"No mutta oletko sinä minullekin vihoissasi Joonas, kun olet noin kummallinen?" Johanna huudahtaen kysyi.
Ei mitään vastausta kuulunut.
"Vai niin! ja mikä on syynä?"
Nyt Joonas vähän kavahti. Hän nousi ja astui puoleksi sovitetun- näköisenä Johannan luo ja sanoi:
"Et sinä ole minua vihoittanut, en minä sinulle ole vihoissani – "
Äänensä oli kuitenkin omituisen ontelo.
Johannan epäluulo oli nyt myöskin herännyt, eikä sitä voinut yhdellä vakuutuksella poistaa. Hän vaikeni ja huokaili.
Joonas kysyi Maijaa.
"Naapurissa yötä".
Taas hiljaisuutta.
"Sano nyt vihdoinkin mikä sinua vaivaa? Tuon äskeisen tähden et sinä olisi tuollainen. Jotain olet kuullut taas, – jotain parjausjuttuja".
"Niin olenkin!" huudahti Joonas nyt pakotuksesta valittavalla äänellä.
"Enkö minä sitä arvannut. Ja tietysti kaikki tosia". Joonas purkautui:
"Rakas ystäväni! Mitä sanot kaikkeen siihen, jota minä olen kuullut?
Kuka selittää, jos niissä on totta eli ei?"
"Tietysti Saaraleena".
"Älä, älä!"
"Mitä olet kuullut?"
"Mutta jos sinä paheksut kun minä kerron?"
"Mitä minä siitä, tiedänhän sen ennakolta. Kerro jos tahdot, yhdentekevä minulle". Äänessä oli jo kolkko sävy.
Nyt alkoi Joonas kertoa. Hänellä olikin tuotavana esiin mitä mustankirjavin joukko hävyttömimpiä juttuja, mitä vaimoväki osaa naimisenjuoruina yhteenkeittää. Johannan suu vetäysi katkeraan hymyyn, kun Joonas kertoi hänen juoppoudestaan, laiskuudestaan, rajusta luonnostaan ja lopuksi siitäkin, että hänen sanotaan kosituttaneen itseänsä Kuppilan Iikalle, ja ennenkuin pääsi kertomuksensa loppuun, rupesi Joonas häpeemään kertomustaan. Hän jo katui, että oli alkanutkaan ja mieli teki jo katkaista ja sanoa, että hän oli vain leikkiä laskenut. Mutta katse Johannaan esti tekemästä asiaa leikiksi.
"Uskotko niitä?" kysyi Johanna kun Joonas oli lopettanut.
"Uskomisesta ei olisi puhettakaan, jos olisin näitä ainoastaan yhden taikka kaksi kertaa kuullut, mutta kun alituiseen soitetaan korvaan, yksi yhtä, toinen toista, niin ei ymmärrä mitä on tekeminen; uskoako vai olla uskomatta", hätääntyi Joonas vastaamaan.
Nyt oltiin taas vähän aikaa hiljaa. Johannan mieli oli kuohuksissa.
Kooten malttia, jota itku yritti murtamaan, hän vihdoin sanoi:
"Minä huomaan, että sinun sydämeesi on myrkkyä kylvetty; katkerat epäluulot ovat siellä juurensa ottaneet. Huomaan kyllä, että olet tullut eroa tekemään. Hyvästi siis! Tarjoo kättä. Etsi itsellesi elämänkumppali, joka on juttu-ämmäin kanssa paremmassa suosiossa. Ehkäpä Jumala minustakin huolen pitää".
Johanna ei itkenyt, mutta kasvojen vaalea väri tulkitsi syvää loukkausta ja kärsimystä.
Joonas oli melkein sanattomaksi hämmästynyt. Rukoilevalla äänellä hän puolittain änkyttämällä vihdoin sanoi:
"Sitä en tarkoittanut! Eroa en ajatellutkaan. Pyysin vaan sinulta selvitystä näihin juttuihin. – Sano vaan yhdelläkin sanalla, ettei näissä puheissa ole totuutta, niin minä uskon; – ketäpäs minä muita uskoisin, jos en sinua?"
"En voi todistaa omasta puolestani. Ja jos sinulla kerran epäluuloa on, niin se ei sillä katoa, että minä syyttömäksi itseni sanon".
Joonas näytti olevan neuvoton.
"Enhän minä usko niitä, kun sinä vaan sanot sanallakin, että ne ovat valheita", sanoi hän ja tarttui toisella kädellään Johannan käteen ja toisella kohotti tämän alas vaipunutta päätä. Johanna loi paljon sanovasti silmänsä Joonaasen:
"Kutka ovat ne, jotka sinulle ovat näitä asioita kertoneet?" kysyi hän.
Joonas oli hämillään ja näytti muistelevan. Sitten luetteli hän, ensiksi Saaraleenan ja useita muita kielenpieksijäin arvoisasta ammattikunnasta.
Joonas alkoi hävetä luetteloaan. Johanna muisti, että useat noista samoista henkilöistä olivat myös hänelle Joonasta parjanneet. "Mitähän jos sanoisin sen Joonalle?" ajatteli hän. Ensin hän ajatuksen hylkäsi, mutta muutti kohta mieltä ja virkkoi:
"Vai niin, et taida tietääkään, että nuo samat henkilöt osaavat sinustakin rokkaa keittää?"
"Häh? minusta, minustakinko?"
Kiivaus, jota Joonas osoitti kuullessaan, että hänestäkin osataan kielitellä, huvitti Johannaa, niin että hän naurahti sanoessaan: "Niin, sinusta itsestäsi".
"Mitä hittoa se on, jota minusta on sinulle valehdeltu?"
Johannaa melkein huvitti tuo miespuolen arka kunniantunto. Hän sanoi rauhallisesti:
"Mutta sano kuitenkin jotain, jota muistat", keskeytti Joonas.
Johanna kertoi muutamia juoruja.
"Ja tästä et ole minulle mitään puhunut ennen! Kuka on niitä sinulle sanonut?"
"Saaraleena ja ehkä muutkin".
Joonas oli vimmoissaan.
"Älä nyt tyhjästä" lauhdutteli Johanna. "Mitä tuollaisista huolitaan, joiden annetaan toisesta korvasta tulla ja toisesta mennä, ja joita ei vähääkään uskota".
"Etkö ole uskonut?" kysyi Joonas tutkivasti katsellen Johannaa.
"Älä minulta sellaista kyselekään!"
Joonas oli vähän aikaa hyvin miettivän näköinen.
"Anna anteeksi!" pääsi häneltä kuin tulvahtaen. "Minua hävettää. Sinä osasit antaa juoruille oikean arvon, minä niitä puoleksi uskoin".
"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi Johanna, "mutta voisitko sinä entisellä vilpittömyydellä kohdella minua?" Hän silmäili kiinteästi edessään seisovaa poikaa.
"Älä kysele enää tuollaisia, jos et tahdo kiduttaa minua. Tehkäämme liitto, ettemme enään milloinkaan tämmöisistä asioista toisillemme puhu. Saattaisi käydä, että niiden kautta tulis sokaistuksi koko elämämme onni!"
Joonas hapuili syleilläksensä Johannaa, joka vastustelematta laski päänsä pojan rinnalle.
"Ja nyt lopuksi", alkoi Joonas lemmenkuiskausten perästä taas järkevästi puhua, "on ehkä parasta, että ensi sunnuntaiksi toimitamme itsemme kuulutuksiin".
"Se on sinun tahtosi", vastasi Johanna punastuen kasvoilta.
"Mutta mitähän sinun isäsi sanoo?"
"Hän on niin välinpitämätön, ettei ole milloinkaan minulle sanaakaan virkannut näistä asioista".
"Huoliikohan hän minusta vävyksensä?"
"Kylläpä meillä tarvitaan miestä. Mutta, taitaa sinun kärsivällisyytesi tulla koetelluksi?" arveli Johanna surullisesti.
"Aika tuopi uusia neuvoja. Ehkäpä sitä toimeen tullaan, jos ei, niin onhan sitä tilaa maailmassa".
"Toivokaamme sitä".
"Niin, toivossa on hyvä elää!" säesti Joonas. Hän etsi Johannan käden ja painoi sormeen kultaisen ja kaksi hopeaista sormusta. Sitten veti hän povestaan esiin paperimytyn ja pani sen Johannan syliin. Seurasi sydämmellinen kädenpudistus ja herttaisia naurahduksia. Monen kursastelemisen perästä aukasi Johanna paperikäärön. Sieltä tuli esiin kaksi punanukkaista silkkihuivia.
"Voi kun on kauniita!" kehui Johanna.
"Ei ole!" väitti Joonas.
"Ovat ne, liian kauniita minulle".
"Vielä kauniimpia ostan kun kaupunkiin menemme".
"Et saa ostaa!"
Tuohon suuntaan nyt väittely kävi, ja keskustelu iloisempaa laatua kesti vielä hetkisen aikaa. Äskeisen pienen kinastuksen perästä tuntui sovinto ja rauha niin herttaiselta. Utukuvat, joita toivova mielikuvitus tulevaisuudesta loi, näyttivät niin selviltä ja varmoilta. Uni, joka vihdoin suloiseen vaippaansa heidät kääri, jatkoi valveilla syntyneiden mielikuvien hupaisaa leikkiä.