Tomu pölisi kujasta ja peitti paksuun pilveensä ajajan ja hevosen.
Johanna huomasi pullon isänsä lakkarissa ja näki miten tämä kujalta poikkesi Kuppilan pihaan. Käsittäen helposti, mitä asiaa sinne oli, pääsi huokaus rinnastaan ja hän puhkesi hiljaa sanomaan:
"Sitä viinaa taas! Kun ei sitä maailmassa olisikaan, niin minunkin isäni ja veljeni voisivat olla ihmisiä – ".
IV
Kummastukseksensa näki Johanna tupaan tullessaan, että Heikki oli noussut vuoteeltaan, ja etsiskeli pöytälaatikoista ja kaapeista ruokaa suuhunsa.
"Joko se äijä meni?" kysyi Heikki, nähtävästi hämillään. Sillä hän aavisti, että Johanna kummasteli hänen pikaista parantumistaan.
"Jo", vastasi Johanna, katsellen todellakin kummastuksella veljeänsä.
"Mitä siinä töllöttelet? Laita että saan syödä!" hurisi sairas jotenkin terveesti.
"Eikö se saa vähän kummastuttaa, kun sinä niin heikosta lyödystä tulit noin pian terveeksi?"
Johanna puhui ivallisella äänellä.
"Terveeksi! – Kuka sanoo, että minä olen terve? Mutta täytyyhän yrittää edes syödä, jos ei mieli nälkään kuolla".
"Mutta eikö vähän niinkuin kaivele omaatuntoasi, kun sinun tähtesi täytyy toisen istua vankeudessa, eikä sinulla luullakseni ole kirpunkipua, ainakaan enää huomenna?"
"Vai niin. Sinä tahtoisit, ettei kenenkään, joka minua lyö, tarvitseisi saada siitä mitään rangaistusta. – On siinäkin sisaren luontoa, on! – Luulet kai saavasi Niemelän Joonaan mieheksesi, epatto! Mutta sitäpä luullakseni saatkin odottaa, tunteehan sinun ilkeän luontosi jo kaikki ihmiset. – Jos on minulla luontoa, niin on sinulla kahta hirveämpi – "
"Hillitsehän jo suus, kelvoton! Ja sano milloinka olen ajatellut saavani Niemelän Joonasta valehtelija! – Jospa jolloinkin olisinkin sitä ajatellut, niin tiedänhän, että semmoiset toiveet olisivat turhia, kun sinä ja Ville olette hurjalla elämällänne saattaneet koko perheen ja talon perikatoon. – Joonas on kunnon mies, eikä luultavasti halua milloinkaan semmoisen miehen langoksi kuin sinä olet – ".
"Kas kas kas! Ottipa luontoon, niin kuin pitikin, mutta – "
"Salata en tahdo sinultakaan, että surkuttelen Joonasta, joka ei ole milloinkaan ennen tappeluihin sekautunut, kun hänen täytyy nyt istua raudat jaloissa semmoisen miehen tähden, joka ei muuta osaakaan, kuin juoda ja tapella – "
"Etkö sinä tuki nyt jo suutasi!" huusi Heikki ja ryntäsi sisartaan kohti. Mutta tämä nähtyään, että vihuri lähestyy, pakeni ulos kovalla vauhdilla ja löi oven perässään kiinni. Portailla tölmäsi hän yhteen sisään pyrkivän nimismiehen kanssa. Kumpaseltakin pääsi huudahdus.
Heikki, joka aikoi rynnätä sisarensa perään, kuuli jo, kun hän oli tuvan kynnyksellä, että Johanna sattui portailla jonkun kanssa yhteen. Sen johdosta teki hän viisaan päätöksen: veti oven kiinni ja meni sänkyyn vällyjen alle odottamaan mitä tuleva oli.
Hämmästyneinä tuosta aavistamattomasta yhteentörmäyksestä, ponnahtivat Johanna sekä nimismies takaperin.
"Mitä elämää te täällä pidätte?" kysyi viimemainittu vihdoin.
Johanna ei vastannut mitään, vaan astui häpeissään silmät alaspäin luotuina tupaan; nimismies seurasi jälestä.
"Käykää istumaan", kehoitti Johanna matalalla äänellä.
Vieras seurasi kehoitusta ja istahti penkille. Johanna katseli ikkunasta ulos; hyrähti vihdoin itkuun.
Nimismies katseli sääliväisesti tyttöä, ja kysyi:
"Kenenkä edellä sinä äsken ulos juoksit?"
Johanna katsahti epäröiden ovisänkyyn päin. Kyselijä seurasi Johannan silmäin kulkua ja kysäsi vihdoin:
"Missä Heikki on?"
"Tuolla", vastasi Johanna matalalla äänellä, ja viittasi kädellään sänkyä kohti.
"Onko hän hyvin heikko?"
"En minä tiedä".
Nimismies astui vuoteen luo, raotti esirippua ja kysyi:
"Kuinka sinä nyt voit?"
Heikki makasi kasvot seinäänpäin käännettyinä ja oli nukkuvinaan.
"Onko täällä huoneessa ketään muita?" kysyi taas nimismies Johannaan kääntyen.
"Ei", vastasi tämä, "Heikin edelläkö sinä äsken ulos juoksit?"
Johanna tyrskähti taasen itkemään ja peitti kasvonsa esiliinallaan.
"Jos sinä menisit vähäksi aikaa ulos, meillä olisi Heikin kanssa kahden kesken puhuttavaa".
Johanna lähti ja otti lypsin-astiat mukaansa, sillä Maija jo kuului ajavan lehmiä tarhaan.
"Kuinka sinä voit?" kysyi nimismies taas, päästyään Heikin kanssa kahdenkesken. Kysymys koski kuuroja korvia.
"Kuuletko sinä!" Tämä lausuttiin jo kiivaanlaisesti, ja Heikki sai luultavasti tuntuvan töytäyksen kylkeensä, koska kiljasi sairaan äänellä:
"Ai-ai!"
Nimismiehen silmät iskivät tulta, mutta hän hillitsi kiukkunsa ja jatkoi kyselemistään ivaillen:
"Vai niin, koskiko se noin? Oletko siis hyvin kipeä?"
"Minä olen aivan kuin rikki piiskattu".
Heikki käännähtihe nyt jo lattialle päin.
"Sait luullakseni oikein lämpimän saunan?" jatkoi nimismies.
"Olihan sitä siinä".
"Voitko nousta ylös?"
"Vaivalla kyllä".
"Koetappa nyt nousta, jos voit".
Heikki väänsi itsensä nähtävällä vaivalla sängynlaidalle ja valitteli kyljessään olevaa kovaa pistosta.
"Oih oh oh!"
"Todellakin näytät kipeältä".
"Oih! niin olen. – Kyllä se oli kolahdus".
Heikki valitteli kipeällä äänellä yhteen jaksoon. Nimismies alkoi taasen puhua:
"Oikeastaan tulinkin tänne puhumaan kanssasi tämän päiväisistä tapahtumista, ja kysymään sinulta josko sinä vaadit pidettäväksi Niemelän Joonasta vankeudessa?"
Potilas veti syvään henkeänsä, sillä hänessä näytti elävän se toivo, ettei tuo odottamaton vieras ollut huomannut häntä, kun hän sisarensa perään kipaisi. Ottaen vielä entistä kituvamman muodon ja äänen, hän virkkoi:
"Te näette itse, hyvä nimismies, kuinka minä o-ai! kun taas pisti – olen heikko. Voiko jättää semmoisen työn rankaisematta?"
Nimismiehen poskilihakset nouseskelivat. Vähän ajan kuluttua hän äkkiä kysyi:
"Kuka se oli, joka äsken tuota tyttöä takaa ajoi, kun minä tänne tulin?"
Sairas kavahti, vilkasi nimismiestä hätäisesti:
"Mitä tyttöä takaa ajoi?"
"Sitä tietysti, joka tässä oli. Oliko se sisaresi, vai?"
"Taisipa olla, mutta en minä tiedä kuka häntä olisi takaa ajanut", jutteli Heikki viattoman näköisenä.
"Sinä tietysti, kun ei täällä muita ole".
"Minäkö? – Jumalan tähden! Kuinka minä nyt ketään kelpaisin takaa ajamaan?"
"Mutta kukas se sitten oli?"
"En tiedä, herra vallesmanni, minä olen nukkunut vähän, enkä siis tiedä mitä täällä on tapahtunut".
"Minun siis täytyy kysyä sisareltasi!"
"Ei, älkää tehkö sitä kunnioitettava nimismies. Sisareni on ilkeä ihminen, ja saattaisi valehdella minun päälleni".
"Mutta minä tahdon selvän, ja pian!"
"Voi! – olisinkohan ollut houreessa – ja – ?"
"Ja sitten juossut sisaresi perässä".
"Niin – ".
"Oletko usein houreessa?"
"Olen hyvin usein, näin kipeänä ollessani, – oih!"
"Ja luulet siis nytkin olleesi houreessa?"
"Niin, – en tiedä, josko olisin ollut – "
"Täytyy kysyä sisareltasi".
"Hyvä kunnioitettava vallesmanni, hän valehtelee".
"Entäs, jos sinä valehtelet?"
"En minä – kuinka minä näin kipeänä".
"Kurja heittiö!" karjasi nimismies täydessä raivossa ja hapuili poveansa kädellään.
"Sinä tunnustat siis, että sinussa oli alkusyy siihen, että Niemelän Joonas sekaantui tappeluun ja että sinä löit häntä puukolla?" sanoi nimismies hohuuttaen ja pisti kasakanpiiskan takkinsa hihaan.
"Tun-nus-tan korkeasti kun-nioitettava – nimismies", hynkkäsi Heikki, seisoen nöyränä nimismiehen edessä lattialla.
"Sinä menet myöskin huomenna työhön, etkä enään ruikuttele olemattomasta kivustasi?"
"Menen", lupasi toinen, vilkaisten pelokkaasti kurittajansa takinhihasta vähän näkyvää piiskan vartta.
"Minä lasken siis Joonaan vankeudesta, jossa hän on tämän päivän saanut olla, suoraan sanoen, sinun konnuutesi takia".
"Päästäkää vain. Mutta kyllä hänkin jouti vähän saada, kyllä siinä niin paljo syytä oli, oli jo".
"Sinä siis tahdot että ruvetaan prosessaamaan?"
"Enhän minä, mutta, antaisitte hänellekin vähä…"
"Tätäkö?" kysyi nimismies ja osoitti sormellaan pamppua.
"Niin meinaan".
"Se on minun asiani. Mutta sinä kai et tästä asiasta enää virka?"
"Enhän minä, jos te nyt niin tahdotte… Minä en ole pitkävihainen".
"Hyvä! Mene nyt siis makaamaan pohmelo pois päästäsi, että huomenna kykenet työhön, kun minä kentiesi tulen katsoman".
Heikki alkoi heti täyttää nimismiehen käskyjä, laskeutumalla takaisin vuoteelle, todellakin nyt ruumiin puolesta sen verran sairaana, että täytyi muutamia paikkoja vähän aristaa.
Nimismies lähti. Kun hän astui pihan yli, näki Johanna hänet tarhasta, missä oli. Tytön mielessä välähti ajatus, eikö hänen pitäisi mennä ja sanoa totuus, ettei se Heikki niin kipeä ole… Sydäntä kouristi tieto että Joonas istui vankikulettajalla tuon lurjuksen takia… Mutta jos nimismies aavistaa, että Joonas ja minä… Ei! En mene. – Nimismies katsahti pihan yli mennessään karjatarhaan Johannaa: "Kaunis tyttö!" ajatteli hän, "kuinkahan tullee toimeen noiden petojen kanssa? Vai lieneekö saman luontoinen kuin miehetkin tässä talossa? Kasvonsa näyttävät sävyisiltä". Nimismies nyökkäsi sivumennessään Johannalle, joka ei sitä kuitenkaan huomannut, taikka ei ainakaan vastannut.
V
Sinä iltana oli monella likiseutulaisella asiaa pitäjään vankikulettajan taloon uusia vankeja katsomaan. Tämän päiväinen tapaus ei kuitenkaan ollut niin tavaton, eikä murhamiehen näkeminen siihen aikaan niin harvinainen, että sen vuoksi olisi sinne niin riennetty, päinvastoin olivat semmoiset tapaukset hyvin jokapäiväisiä; mutta uusien vankien katsominen oli tullut niin yleiseksi tavaksi, että sinne mentiin niinkuin kirkkoon, ainoastaan tavan vuoksi. Tietysti oli jollakulla erityisiä syitäkin.
Sinne oli saapunut useita Teerelän Villen "vanhoja ystäviä" ja tuoneet kukin taskumattinsa muassaan. Näistä sai Ville auttavaa helpotusta sydämensä surulle, joka alussa tahtoi kokonaan lannistaa hänen uhmaavan luontonsa. Ville alkoi pian juopua ja rupesi tanssimaan ja hyppimään hurjana ympäri huonetta, kerskuen urotyöstään. Lähelle sattuvia hän ylpeästi sysi ja näytti olevan siihen aikaan koko talon herrana. Kahleitaan pudisteli hän yhteen jaksoon ja ihanteli niiden heleätä soittoa.
Joonas istui synkkämielisenä loukossaan. Joku ystävä, Joonasta itseään vähän vanhempi mies, istui hänen vieressään ja koki saada lohduttamalla häntä vähän iloisemmalle tuulelle.
"Älä nyt sentään niin kovin sure, en minä luule sen niin vaarallista olevan", kuului ystävä sanovan.
"Niin luulen minäkin", Joonas vastasi alakuloisesti, "mutta se on kuitenkin varmaa, että hän kantaa lujasti päälleni, ja minun täytynee jonkun ajan istua linnassa".
"Vaan mitäs tuosta suret, jos täytyykin jonkun aikaa ruunun leipää syödä, kun tietää kuitenkin, että siitä pian loppu tulee; toista se on Villen, joka varmaan saa täyden pasman vuosia, eikä hän ensinkään näytä surulliselta".
"Mutta hänellä onkin toinen luonto kuin minulla; hän pitää kunnianansa saada kuulua murhamiesten joukkoon vaan minua hirmustuttaa kun ajattelen, että minunkin pitää semmoiseen seuraan".
"Onhan se vaikeata rehelliselle ja aralle luonteelle, mutta täytyy kantaa miehen tavalla kohtalonsa taakkaa ja kylläpä siihen vähittäin tottuukin".
"En minä voi milloinkaan tähän tottua ja Jumala minua siitä varjelkoonkin!"
"No niin, mutta niin paljon täytyy siihen kuitenkin suostua, ettet siellä oloajalla kuoliaaksi itseäsi murehdi".
"Taitaapa niin olla, mutta vaikeaksi se kuitenkin käy".
Puhe keskeytyi nyt, sillä kumpasenkin huomio kääntyi ulos, kun pihaan ajoi Teerelän isäntä. Hänen rattaansa jyskyivät kovaäänisesti pihan kiviä vasten ja sen kuulivat jo muutkin tuvassa olijat.
"Siellä tulee isäsi!" huudettiin Villelle.
"Niin siellä tulee Teerelän isäntä!"
"Jopa tulee vanha Masakin!"
"Kas äijää!" virkkoi Ville, katsoen myöskin ikkunasta pihalle, – "entä hänkin tulee. Katsokaapas te siinä, jotka paremmin näette, kommottaako povessa viinapullo, – haa, luulen minä ettei se tyhjin käsin tule, se poika!"
"Hänen housujensa lakkari kommottaa, niin kuin ainakin. Kas sitä! Sieltä välkähti pullonsuu kun ukko tarkasti korkkia, ja poves on toinen pullo. Kas vaan kuinka on varaa". Näin haasteli muuan Villen ystävä.
"Ha haa!" nauroi Ville. "Ukko on silloin aina tavallisenansa kun pullo lakkaria kommottaa, ja silloin on hän tavatonna kun lakkari on tyhjänä. Ei se tule huonosti poikaansa katsomaan. Mutta onpa hän jo itsekin pari kertaa heluja kannellut, se äijä".
Ville istui pöydän edessä olevalla penkillä ja lauloi:
"Kakolamäki on komea taloo,
Vaikk'ei se tänne näjy,
Siell! on monen likan henttu
Ja monen mamman vävy".
Poika lauloi vielä kun isä astui tupaan.
"Se on oikein, poika! Onpa vielä vähän jälellä karskia luontoasi!" sanoi ukko tullessaan tupaan.
Kaikki läsnä olevat odottivat ukon tulevan sisään hurjana ja kiroilevana, mutta suureksi kummastuksekseen näkivät he hänen menevän hiljaisesti vangin luo istumaan, ja tuijottavan sanaakaan virkkaamatta tämän rautoihin. Tuo hiljainen käytös kummastutti kaikkia, enimmin Villeä, joka ivaten sanoi:
"Mitä nyt tuossa niin surullisena arvelette?"
Ikäänkuin horroksista kavahtaen, huudahti ukko:
"Kun niin nolosti löit, että siitä kohta elämä-ikuinen reisu tulee!"
Villeä vähän hämmästytti ukon lause, sillä hän oli pitänyt melkein varmana, että vanhus tulisi hänen töitään ylistelemään ja kehumaan, – ukko tulikin moittivana ja nuhtelevana.
Nuorukaisen otsa synkistyi ja suuremmalla vakavuudella, kuin hänessä tähän asti oli huomattu, hän virkkoi:
"Nuhteitten kanssako tänne tulette? Se nyt on jo myöhäistä ja turhaa; antakaa pikemmin ryyppy jos teillä on".
"Oikeastaan en tahdokaan nuhdella sinua, sillä mies lyö ja miestä lyödään. Lyön minäkin kun paikalle passaa ja lujasti lyönkin. – Viinaako kysyt? Oleman pitää, enhän muuten olisikaan Teerelän Masa", puhui ukko ja nosti pullon taskusta pöydälle.
Nyt tuli pöytäpenkille istumaan muuan juopunut vetelys, jonka suu oli monessa vintturassa. Hän tarjosi kättä Teerelän ukolle, ja sammalsi:
"Ky-kylläpä tuotkin p-pojallesi lohdutusta oikeaan aikaan, va-vanha veli".
"Mitä, oletko täällä sinäkin? Kai tekee mieles viinaa? Tule nyt, niin saat tilkan suuhusi".
"Tiedät sen itsestäsikin, vanha juoppo". Vetelys lähestyi jo pöydällä olevaa viinapulloa.
"Pahuus vieköön!" kirkui toinen, "sinunko siitä, aivan alkamattomasta pullosta pitää ensimmäisenä kostuttaa mädänneitä huuliasi! Ventta holl! minä ensin. – Äh! Hyvää se keittää ainetta, se Kuppilan Simuna. – No Ville! ota nyt kulaus tuosta, äläkä hiidessä vaan minulle suruasi näytä".
Ville otti pullon ja nieli siitä useita kulauksia.
"No maistuuko?" kyseli ukko.
"Väkevää on", tunnusti Ville.
"He heh! Minä takaan Simunan, että kun siltä saa sitä paremman tapin takaista, niin tuntuu se miehessä, sen takaan", jutteli isä. "No tule nyt sinäkin Jussi saamaan paikalle".
Jussi tuli irvistellen, asetti pullon huulillen ja rupesi juomaan.
Teerelän ukolle tuli hätä käteen, kun näki, mitä luikoa viinansa klunkahdellen solui alas toisen kulkusta. Hän tarttui kiinni pulloon ja veti sitä pois juojan huulilta, riidellen.
"Tänne pottuni! – Vai sinä sen kaikki joisit! – Stop! sanon minä, ja nyt ei enään tippaakaan sinun suuhusi".
Se toinen maiskutteli huuliansa ja näytti ikävällä katselevan pulloa, joka vietiin pois.
Isä ja poika kallistivat ahkerasti pulloa, ja tulipa useat läsnä olioistakin tuon tuostakin ryypyn saamaan.
Ville lauleli, ja näytti olevan tavattoman iloisella tuulella.
"Saakelin hurja luonto tuolla pojalla!" myhäili isäukko.
"On, ei häntä näy huolet painavan", kehui joku ryypyn toivossa.
"Saakelin vahinko vain, että noin nuorella ijällä pitää niin pitkälle reissulle", arveli toinen.
"Niin se on", myönsi Teerelän ukko. "Mun pistää vihakseni kun niin nolotteli! Toista olis, jos minä sinne olisin menevä, minä, vanha kanto, josta ei kenellekään olisi mitään kaipausta".
"Mitäs minä muuta kun laulelen vaan, Näin hurjanlainen poika, Kun ei mull' ole kotoa Eikä kultaa suremassa".
"No älä nyt, … koto sulla on yhtä hyvä kuin monella muullakin", nuhteli isäukko.
"Se on kumma, ettet sinä ole jo ketäkään saanut tapetuksi, vaikka et elämänijässäsi olekaan muuta tehnyt kun tapellut", sanoi muuan, joka ei ollut mielestään saanut kyllä usein Teerelän ukon viinapullosta maistella.
"Mitä sanot, sinä lökäpöksy? tahtoisitko tapella, vai mitä?" Matti ukko kavahti vihaisena penkiltä.
"Mikä lökäpöksy? Mikä sika? Sanoppas se toisen kerran, sinä Teerelän retu-Matti!"
"Sinä sika! Tahdotko tapella vai mitä mötköttelet?"
Vähällä oli tappelu syntyä, mutta miehet kokivat asettaa Teereläisen äkeätä mieltä ja tuo riitaveli johdatettiin pois koko talosta. Edellinen kuitenkin vielä hyvän aikaa hyppi ja kerskaili sekä piti puhetta siitä, joka oli pois, pakoon, lähtenyt heti kun hän, karhu, oli ylös kavahtanut.
Niemelän Joonas istui vielä yhtä hiljaisena loukossaan, ja nyt vasta huomasi Teerelän ukko hänet.
"No Joonas!" huudahti hän ja kävi tämän luo. "Kuinka, oletko sinäkin täällä? Mitä sinä olet tehnyt? Otappas täältä kulaus, heh!"
"Enpä juuri välitä kulauksesta", Joonas vastasi synkästi.
"Etkö välitä? Ota vaan, äläkä ylpeile. Mutta sano nyt jo ketä sinä olet löylyttänyt, taikka mitä varten sinua on tänne tuotu?"
Joonas maistoi viinaa. "Ettekö te sitten tiedä ketä minä olen lyönyt?
Eikö poikanne Heikki ole jo kotiin tullut?"
"Ryökäle, sitä en muistanutkaan! – Entä se Heikki voivotteli siellä sängyssä, että häntä on Niemelän Joonas lyönyt. Mutta minä en ymmärrä mitä sinua sentähden tänne on tuotu".
"Sitä en minä tiedä myöskään. – Oliko Heikki hyvin heikko?"
"Joutavia! Se on turhaa meidän Heikin tähden tuossa noin murheellisena istua. Nouse ylös ja ryyppää tästä Villen mukana. Katso eipä hänkään sure, vaikka luultavasti on pitempi reisu edessä kuin sinulla. Hei poika! ylös tänne ryyppäämään Villen kanssa! Te olette molemmat aika poikia, kunnon poikia!" Ja ukko koki innoissaan vetää Joonasta penkiltä pöydän luo.
"En lähde, ei minun haluta viinaa", vastusti Joonas jäykästi.
"Älä nyt vastustele, poika, tule!"
"En".
"Antakaa olla, älkää haastako riidanpäälle", esteli Ville, joka ei näyttänyt yhtä suosiollisella mielellä kuin isä, odottavan Joonasta pullovieraaksi, sillä hänellä oli jotain vanhoja sakkoja muistissa. Ukko kuitenkin repi yhä Joonasta takin rintapielestä, vaatien häntä lähtemään pöydän luo. Mutta Joonas piti hyvästi paikkansa ja vakuutti usein tuskastuneena: "Päästäkää irti, minä en huoli viinastanne, johan ryyppäsin".
Sillä välin ryypiskeli Ville toisten tovereinsa kanssa pöydän luona.
Muuan iäkäs ruotimummo istui oviloukossa katsellen miesten elämää, ja virkkoi huoaten:
"Voi tuota hirmuista elämää, kun murhaajaa vaan ylistetään ja surkutellaan, eikä kukaan näy muistavan sitä onnetonta, joka jo vaeltelee ijankaikkisuudessa, jonka tuon hirviön puukko hänelle avasi! – Voi hurjia ihmisraukkoja, kun ovat hirmuisempia kuin metsän pedot. – Oih voih tätä maailmaa! Loppu on käsissä, loppu on käsissä, kaikki tunnustähdet ja merkit siihen viittaavat – ho hoi!" – Mummo ei kuitenkaan uskaltanut ajatuksiaan muiden kuultavaksi ilmoittaa.
"Vallesmanni tulee!" virkkoi joku, joka katseli ikkunasta pihaan.
Tuo sanoma toimitti jokaiselle huoneessa olialle ainakin pienempää huolta ja puuhaa. Teerelän vaarikin jätti Joonaan rauhaan, hokien: "No kun et tule, niin ole tulematta". Sitten meni hän poikansa luo ja kuiskasi korvaan: "Ole rohkea vaan, äläkä hämmästele kun vallesmanni tänne tulee, älä säiky, saakelin poika!"
Kaikkein huomio kääntyi nyt oveenpäin, kun kuultiin nimismiehen tulevan. Tupaan astuessaan tervehti hän tuikeasti pöydän ympärillä istuville miehille. Miehet sivaltelivat lakkeja päästänsä ja etsiskelivät sopia syrjäpaikkoja.
"Missä isäntä on?" nimismies kysyi.
"Ei häntä ole nyt kotona", vastattiin joka taholta, ja sitten ryittiin.
"Kukas täällä on, joka pitää huolta vangeista?"
Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Näytti siltä kuin olisi joka mies halunnut sanoa: "minä" – siinä kun he nimismiestä töllistelivät. Mutta emäntä, joka istui takkakivellä lapsi sylissä, sanoi vihdoin:
"Minä niitä nyt olen tässä katsastanut, kun ei ole isäntä kotona; mutta hän tulee pian".
Nimismies väänsi päätänsä.
"Oletteko te mikään vanginvartia!" Sitten kääntyi hän pöytään päin ja sanoi miehille, jotka siinä noloina ja nyt todellakin hiljaisina istuivat.
"Teillä ei luullakseni ole täällä mitään tekemistä, jonka tähden on parasta, että menette kukin kotiinne".
Miehet näyttivät vastahakoisilta tottelemaan tuota käskyä; varmaankin ajattelivat he jotain oikeudestaan, olla missä tahtoo. – He eivät kuitenkaan ruvenneet vastustamaan ruununpalveliata, vaan rupesivat hiljalleen hinkkailemaan ovea kohti.
"Pitääkö minunkin mennä?" kysäsi Teerelän isäntä, joka kuitenkin näytti otaksuvan hänellä olevan etuoikeuden olla huoneessa.
Nimismies ei vastannut, vaan loi tuikean katseen kysyjään.
"Menkää ulos!" ärjäistiin, kun joitakuita miehiä vielä töllisteli sisällä, näyttäen olevan toivossa saada jäädä. Penkillä oli istunut pari selväpäistä miestä, ja nekin nousivat nyt ylös, poislähteäkseen.
"En minä teitä käske, jotka näytätte olevan selvällä päällä, vaan noita juoppoja", sanoi nimismies näille. Ne istuivat takaisin penkille.
"Häh, pitääkös munkin mennä?" uudisti Teerelän isäntä kysymyksensä.
"Teette kuinka tahdotte – ettepä taida saada enään kovin useasti olla poikanne parissa".
Tämä oli asianomaiselle tyydyttävä vastaus, ja hän rupesi piippua lataamaan. Sitten meni hän nimismiehen luo ja paksuja savukiehkuroita puhallellen alkoi jutella:
"Poikani on vähän kovakourainen, samoin kuin minä itsekin. – Kuuluu lyöneen vähän liian lujasti, – taitaa olla pitkällainen reisu edessä? – Minua vähän surettaa, – olisin suonut itse olevani poikani sijassa. – Näin vanhana ei olisi enään lukua missä aikansa viettäisi, – mutta kun nuoren pojan pitää sinne mennä, niin sapettaa sentähden, kun ne ovat sellaisia heikkohenkisiä, että niin pienestä haavasta kuolevat".
"Älkää lörpötelkö", keskeytti nimismies äreästi. "Murhattu on murhattu, eikä se siitä enään eläväksi tule, vaikka kuinka poikaanne puollustaisitte. Ajatelkaa vähän kuinka katala työ tuo on, kun katkaisee toisen elämän parhaassa iässä! Jos osaatte ajatella, niin ajatelkaa kuinka hirmuista tuo on!"
Ukko etääntyi nimismiehestä, hokien: "no niin". – Mutta sen enempää ei siitä tullut.
Nyt vihdoinkin meni nimismies Joonaan luo.
"Kuinkas täällä sinun aikasi kuluu?" kysyi hän.
"Meneehän tuo niinkuin märkä palaa", vastasi Joonas hiljaa.
"Kuka on sinun kiinni pannut?"
"Vankivartia".
Nimismies kävi emännältä ottamassa kimpun kahleitten avaimia. Huoneessa oli jotenkin hiljaista, jota ainoastaan Teerelän ukko tahtoi lorinoillaan häiritä. Kaikki odottivat uteliaisuudella, mitä nimismies avaimilla tekisi. "Se kytkee vangit seinään", kuiskasi joku, ja sitä näytti aavistavan Joonaskin. Katkerasti hymyten sanoi hän kolkolla painuneella äänellä, kun nimismies häntä lähestyi:
"Panetteko minun vielä seinään kiinni? Kyllä ilman sitäkin täällä pysyisin. – Onko pahatekoni todellakin niin hirmuinen, että epäillään minun karkaamistani? Jos niin on, niin viekää minut heti linnaan, ettei tarvitsisi täällä tuttuin ja ystäväin keskellä kärsiä".
"So, so! älähän nyt niin hätäile, – minä lasken sinut vapaaksi".
Taas hämmästyi Joonas, mutta nyt perin toisella tavalla. – "Tuota", sekaantui Teerelän vaarikin taasen puheesen, – "tuota noin, sen meidän Heikinkö tähden tämä Joonas on kiinni? Mitä lempoa! Kyllä meidän Heikki tarvitsisi semmoisia löylytyksiä joka päivä. Ei se kannata semmoisista asioista miestä kiinni panna; laskekaa irti vaan".
"Niinkö tekin arvelette?" kysyi nimismies naurahtaen.
Tuosta naurahtamisesta tuli ukko niin hyvilleen, että kessutteli, kädet housuintaskuissa, hyvin lähelle nimismiestä.
"Niin, laskekaa irti vaan. – Saakeli soikoon! kyllä niin paljon pian tulee toista koskemaan joka mies".
Äkäisillä silmäyksillä katsahteli Ville isäänsä, nimismiestä ja Joonasta. "Olisipa tuota nyt vähän aikaa saanut tehdä seuraa", hän ajatteli. Sillä tuossa kun hän istui ja katseli miten nimismies väänsi auki kahleitten lukon, ei hän voinut olla tuntematta kateutta mielessään, kun näki toista vapaaksi laskettavan. Ja vaikka hän ylvästellen kerskaili hurjuudestaan, niin huomasi kuitenkin käytöksestä, että hänkin tunsi vapauden autuaallisuuden, vankeuden kurjuuteen verrattuna. Hän oli nojautunut pöytää vasten ja pää lepäsi käsien nojassa. Siitä näki hän, vaikka ei ollut katselevinaankaan, miten kahleet hellitettiin Joonaan jalasta ja heitettiin loukkoon. Ville tunsi että olisi voinut syleillä nimismiestä, jos tämä olisi vaan voinut samoin loukkoon heittää hänenkin kahleensa. Tuota hän nyt mietti, koska siihen oli tilaisuutta, kun ei enään juopuneita tovereita ympärillä rähissyt. Kohtalonvarjot levisivät hänen ympärilleen synkkinä ja poistamattomina.
Ukko oli nukahtanut pöytäpenkille, ja kuorsasi siinä, vaahtopursuja suupielessä.
"Niin, nyt lasken sinun kotiisi", sanoi nimismies Joonaalle, heitettyään kahleet nurkkaan. "Minä kävin Teerelän Heikin luona ja sain tietää, ettei hän ole saanutkaan mitään vaarallisempaa vammaa. Kuitenkin saat kiittää häntä siitä, ettei hän vaadi enään mitään kannetta sinun päällesi nostettavaksi. Varo itseäsi toiste tappeluun menemästä, sillä minä tiedän, että sinulla on luja käsi, joka saattaa pian aavistamattasi tuottaa itsellesi turmion".
"Minä menin sinne ainoastaan hakemaan pois veljeäni, enkä ensinkään tappelunhalussa; vaan ne alkoivat ahdistaa niin, että minun täytyi vähän puollustaa itseäni".
"Niin, niin, minä tiedän sen; sepä syy sinun nyt juuri vapaaksi auttoikin".
"En minä ymmärrä, kuinka voisin teitä kyllin kiittää – ".
Joonas hapuili nimismiehen kättä.
"Ei mitään kiittämistä. Mene nyt vaan kotiasi, ja pidä tämä tapaus varoituksena koko elämäsi aikana". He pudistivat toisensa kättä.
"Kyllä, kyllä, – hyvästi nyt vaan ja kiitoksia".
Joonas lähti keveillä askeleilla ja keveällä sydämellä.
Ville kavahti kuin syvästä unesta, kun nimismies Joonaan lähdettyä astui hänen luoksensa ja lausui:
"Mitäs mietit?"
"Enpähän juuri mitään", vastasi Ville, karttaen niitä silmäyksiä, jotka häntä ahdistivat.
"Joko alkaa selvitä työsi kauheus omissakin silmissäsi?" uteli nimismies.
"En minä ole ensimäinen, enkä viimeinen, joka on murhan tehnyt, enkä minä ole yksin syypää, kyllä muutkin löivät sitä, vaikka ei niiden päälle voi kukaan todistaa".
"Etkö kammoksu edessäsi olevaa retkeä?"
"En. Hurja luonto ei vähistä surkeile!"
"Vai niin; sinä olet erinomaisen raaka niin nuoreksi".
"Tottapa olen tullut sukuuni; – isäni makaa tuossa niinkuin sika, ja hänen isänsä veli on murhasta mestattu".
Nimismies nyökytti päätänsä ja poistui. Ville laski taas päänsä käsiensä nojaan. Oltuaan vähän aikaa siinä asemassa putosi pari suurta kyynelpisaraa pöydänkannelle. "Voi nuoruuttani, voi nuoruuttani!" hän huokasi raskaasti. Nousi ylös ja rupesi kävelemään lattialla edestakaisin.
Kaikki vieraat olivat jo silloin menneet, paitsi ruotimummoa, joka istui vielä pakallaan, ja Teerelän ukkoa, joka penkillä nukkui.
"Jokohan rupeaa joltakin tuntumaan?" mutisi ruotimummo, kun näki Villen kasvoista, että hänellä oli jotain sisällistä tuskaa.
Ville painoi kädellään polttavaa rintaansa ja lauloi:
"Linnan klasin kalterilla
Mä seison suruissani,
Siinä mä vuodatan kyyneleeni
Ja muistelen ystävääni".