II
Kisa Remppulan kylän Tanhulassa kiehui jo puolipäivän aikoina ylimmillään. Kaksi pelimannia istui kisatuvan pöydän päässä, toinen viulunjousta tuhansin kiemuroin tanssitti ja loihti esiin polskat ja valssit, mitkä tenhoten nuorison tempasivat kaikki iloiseen pyörivään hälläkkään. Huiluniekka puhalsi posket pullollaan klarinettia, kohotti tunnelmaa, lisäsi riemua, antoi hyppelylle repäisevämmän luonteen. Kauas kuului tämä peli. Kylän kujilla tapasi se kulkijain korvia pannen jalat tanssitahtia tavottelemaan. Soitto loihti koko kylän täyteen kisaa. Vanhat kuultelivat kaukaa ja vaelsivat kisamuistoissaan, nuoret menivät lähelle ja heittäysivät iloisen telmeen pyörteisiin.
Ahkerasti siinä tanssittiin, vuorotellen polskaa ja valssia. Vaan kun pelimannit rupesivat katrillia soittamaan, silloin tuli toisille huoahdus-aika, ja tämän kunnia-arvoisen tanssin mestarilliset taitajat astuivat esiin näyttämään jalka-tempullisia ihmetöitä.
Mutta Remppulan kyläläisillä oli nyt, kun heidän kylässään kisa oli, muutakin tekemistä, ei vaan tanssia. Tytöt puuhasivat tulisijan ympärillä, porisuttaen kahvipannuissa mustaa ohrakahvia. Kun keitos oli valmiiksi saatu, mentiin urkkimaan ja nykkimään kukin tuttujansa kisatuvasta asuintupaan, missä kestitys toimitettiin. Joku rikkaampi talontytär jo tarjosi oikein kahvia tutuilleen, mutta se oli ylen harvinaista.
Tapa vaati että samankyläläiset menivät yhdessä joukossa kisalle. Sisään tultua mentiin kylän-rinki. Niinpä tehtiin tälläkin kisalla. Remppulan poikain velvollisuus oli pidättää nyt jokaisen "kyläringin" paikoilleen seisomaan, ja ne pojista, jotka itsensä jonakin pitivät, menivät piirin sisään tarjoilemaan tutuille ja tuntemattomille viinaryypyt. Vaikka tämä tarjoomistapa näin tasapuoliselta näytti, oli siinäkin tutuilla kuitenkin etusija, sillä niille työnnettiin pullo useammat kerrat kehoituksella: "No ryyppää paremmin". "Ota hyvä ryyppy, vähemmästä tuntuu" j.n.e. Ei tuttaville tarjoileminen kuitenkaan vielä tähänkään loppunut, sillä kaiken päivää kävelivät Remppulan pojat pullo taskussa ja nyhjäsivät tuo tuostakin yhden ja toisen nurkan taakse, missä yhä uudelleen ja taas uudelleen uudistettiin: "No ryyppää paremmin".
Tämän kestitsemisen seuraukset eivät kauan pysyneet salassa, sillä kuta illemmalle aika kului, sitä jyskyisemmäksi kävi tanssi. Nurkissa seisojatkin unohtivat taitamattomuutensa ja antautuivat innolla voimakkaisiin polskan pyörteisiin.
Illan lähestyessä alkoi kisaelämä saada vihdoin juopuneitten metelöimisestä pelottavan luonteen. Moni nuorimies hyppeli jo irvillähampain, tapaili pyöriessään kyynäspäillään vihamiestään. Mitään kiihkoa taltuttavia väliaikoja ei enää pidetty sillä pelimannit olivat jo juovuksissa ja vetivät yhteen jaksoon kiehtovia polskiaan.
Yht'äkkiä kuului pistoolinlaukaus. Paikalla vedettiin esiin useita tervapamppuja. Hirveä kiljunta himmensi pelinäänen. Pakokauhu valtasi tytöt ja osan pojistakin. Pelimannit pakenivat avonaisesta ikkunasta, hekin. Ikkunain taakse kertyi ulos paennut joukko uteliaana sisään kurkistelemaan.
Tappelu oli näin alkanut. Useita kylän isännistä oli jo alusta pitäin määrätty pitämään kisalle poliisivahtia. Ne kokivatkin voimainsa mukaan eroittaa tappelijoita. Mutta heidän lukunsa oli vähäinen, ja saivatpa onneansa kiittää, jos eheällä nahalla pääsivät pois temmellyksestä.
Pojat tempoivat tuppiaan, kun eivät muistaneet, että puukot jo aamupäivällä tarkastuksessa pois korjattiin. Jollekulle oli kuitenkin onnistunut säilyttää puukkonsa ja niiden kanssa he nyt telmivät, aivan kuin verenhimoiset pedot, katsomatta keneen sattuu.
Toiset pyllyilivät kimputtain lattialla taistellen käsivoimin, nyrkein ja jaloin.
Leikki rupesi käymään niin kuumaksi, että useat katsoivat hyväksi ajoissa poistua, saatuansa kuhmuja ja useassa tapauksessa vertavuotavia haavoja. Pari urosta kannettiin jo pyörtyneinä ulos, sillä ystävät huolehtivat, vaikka kuumakin oli, kaatuneet pois jaloista.
Sen verran, mitä tuosta hurjasta riehusta sai selvää, voi huomata, että Pamppulan- ja Remppulan-kyläiset olivat yksistä puolin Suhjalan-kyläisiä vastassa.
Kylästä oli vihdoin saatu kokoon miehiä, jotka tappelun kuumimmillaan ollessa ehtivät paikalle rauhottamaan.
Tästä syystä syntyi tappelunmenossa se käänne, että pojat, jotka huomasivat heidän tointansa häirittävän, rupesivat kaikin, ikäänkuin yksistä puolin antamaan selkään kylän järjestysmiehille. Meteli näytti käyvän yhä sotkuisemmaksi, mutta rauhantekijäin puoli alkoi olla voitolla, jonka seurauksia sekin oli, että poikia tuon tuostakin pistettiin porstuaan, ja vieläpä isällisellä kädellä kuritettiin uppiniskaisimpia. Viime mainitut riehuivat pihalla naisväen keskellä, koettaen siellä edes huudollaan tuhoja tehdä, ja saaden yltyä vaan siitä, että naisväki koetti heitä rauhottaa. Piha oli ihmisiä täynnä, joista osa kirosi ja kiljui, toinen rukoili, pyyteli; tytöt kehoittelivat kotiin lähtemään.
Erinäistä huomiota tappelun melskeessä herätti eräs varteva nuorukainen, nimeltään Moonu, kotoisin Pamppulan kylästä.
Raivoisana riehui hän ja pieksi ympärilleen mitä vaan ylettyville sattui, ei säästänyt muita eikä itseään. Aseet oli häneltä jo kuitenkin saatu pois ryöstetyiksi niin ettei hän paljailla nyrkeillään, vaikka ne jykevät olivatkin, saanut kovin suuria aikaan.
Rupesivat tappelijat kuitenkin väsymään, ja rauha luultiin olevan likellä. Mutta silloin juuri, kun tämä toivo oli toteutumaisillaan, ajoi Kuppilan Iikka kuormansa pihaan.
Pihassa olijat vetäytyivät seinuksille ja tekivät tulioille laveata tilaa.
Iikka paukutteli tervapiiskalla oriinsa lautasia ja pakoitti sen suoraa päätä ryntäämään portaille.
"Teerelän pojat!" huudahdeltiin, "Näitä vielä tarvittiin! – Mitä tästä vielä tulee!" suhistiin.
Kuin kissa hiiren niskaan, lensi Ville tappelupaikalle, toiset perässä.
"Hurskus murskus!" Ville huusi, ja hypähti huoneen kynnykseltä puoli lattiaan.
Suhjalan kyläläisiltä pääsi riemun kiljuva karjunta; vastapuolelta yhtä lannistumatonna vastattiin. Nekin tappelijoista, jotka jo olivat vetäytyneet pois, tunkivat nyt uudelleen sisään puoluettaan auttamaan. Moninkertaisella raivolla uudistui tappelu. Seinät jyskyivät ja paksut lattiapalkit notkuivat hirveän temmellyksen alla.
Kylästä tuodut rauhantekijätkin sekautuivat osalta tappeluun, sillä eivätpä mielineet heittää kostamatta iskuja, joita rauhaa rakentaissaan saivat.
Näin oli petomainen riehunta taas uudessa vauhdissa, kun tieltäpäin tuli pihaan juosten verevä nuorukainen.
"Täälläpä elämää on; kutka siellä tappelevat?" hän kysyi, seisahtuen siihen joukkoon, joka tirkisteli ikkunasta tappeluhuoneeseen.
"Niitä on tuvan täydeltä, veljesi Moonukin", vastattiin.
"Saakoon nyt kerrankin köniinsä!" arveli nuorukainen naurussa suin, ja ryhtyi toisten seurassa huoneeseen kurkistelemaan.
"Katsokaa Moonua!" huudahti joku.
"Voi pöllöä! Pitääköhän mun mennä ottamaan hänet pois sieltä", arveli vasta tullut.
"Älä, Joonas! – olisitpa hassu. – Anna hullutella", huusi joku tytöistä ja koko joukko yhtyi häneen.
"Älä mene", sanoi muuan mieskin.
Mutta Joonas, – se oli nuorukaisen nimi – oli jo menossa sisään.
"En viitsi", sanoi hän, "nähdä, että hän tuolla tavalla pölläilee".
Estelemisen huutoon yhtyivät kaikki tytöt, mutta ilman toivottua seurausta.
"Antakaa mennä", sanoi taas muuan mies-katsoja, "saadaan nähdä kuinka hän poikia pöllyttää".
"Mennään ikkunasta katsomaan, mitä hän tekee!"
Joonas seisahtui silmänräpäykseksi kisahuoneen kynnykselle. Silmäiltyään ympäri huonetta, äkkäsi pian veljensä. Voimakkailla käsillään alkoi hän miehiä sivuille päin viskoa ja, näin itselleen tietä raivattuaan, pääsi pian Moonun luokse. Hän tarttui takaa päin viime mainitun kaulukseen, sanoen:
"Nyt mennään".
Mutta Moonu, joka ei mielinyt veljeänsä seurata, rupesi tekemään vastarintaa. Kuitenkin näytti Joonas pääsevän voitolle. Ovelle takaisin ei kuitenkaan ollut niin helppo enää päästä, Joonaskin alkoi saada paukauksia usealta taholta.
Hänen täytyi heittää, irti Moonun kauluksesta ja ruveta oikein toden perään pyrkimään pois tappelijain keskeltä.
Rauhan rakentajista ei ollut enään suuria tietoja, toiset olivat paenneet verissäpäin pois ja toiset sekautuneet itsekin tappeluun. Vaan apua ei Joonas näyttänyt kaipaavankaan, sillä pian oli hän saanut taas tiensä auki raivatuksi, ja olisi voinut pistäytyä ulos. Mutta hän ei tahtonut sittenkään jättää Moonua, vaan tahtoi, hinnalla millä hyvänsä, viedä tämänkin pois. Moonu oli silloin sekaantunut sarvista yhteen Teerelän Heikin kanssa.
"Päästäkää irti, surkeat!" Joonas työnsi Heikkiä ja Moonua toisistaan erilleen. Pian se onnistuikin, ja sitten ovesta ulos pyrkimään. Vaan tuskin oli hän astunut kynnykselle, pitäen oikealla kädellä kiinni Moonusta, kun hän vasemmassa käsivarressaan tunsi kipeän pistoksen. Tämä oli jo liikaa! Salaman sukkeluudella kääntyi Joonas katsomaan taaksensa, ja ehti paraiksi näkemään miten Teerelän Heikki pisti puukon taskuunsa.
Junkkari aikoi kadota joukkoon, mutta ei sitä ehtinyt, ennenkuin sai jo semmoisen paukauksen Joonaan nyrkistä, että tupertui pyörtyneenä lattiaan seinän viereen. Joonas vaaleni, luuli ensin miehen henkensä heittäneen, mutta havaitsi kohta, että tämä liikahteli. Juuri silloin juoksi huoneesta hänen sivutsensa mies huutaen:
"Oi – oi – oi! Teerelän Ville löi puukolla – hän murhasi minun!"
Mies kaatui portaille ja parvi kokoutui hänen ympärilleen; siihen jäi Joonaskin.
Siunauksia, avuksihuutoja, itkua.
Tappelu oli murhasanoman levittyä laannut.
Nimismieskin saapui paikalle; kuoleva oli jo silloin vetänyt viimeisen henkäyksensä. Hiljaisuus, jota vähän aikaa takaperin olisi ollut vaikea mielessäkään kuvitella, vallitsi.
"Onko tullut murha?" kysyi nimismies.
"On", kuului useita vastauksia.
Nimismies astui kiireesti portaille. Hänen muassaan tulleet miehet seurasivat.
"Kuka on murhaaja?" kysyi hän katseltuaan kuollutta.
Jotain suhistiin, mutta selvää vastausta ei kuulunut.
"Kuka on tehnyt murhan?" Nimismiehen ääni oli nyt jo tiukempi.
Joka taholta kuului epäröivää suhinaa; korvaan sattui useasti nimi:
"Teerelän Ville".
Nimismies tunsi nimen. Tiesi nyt myöskin, kuka oli murhan tekijä.
Varmana tästä ja perustaen kysymyksen kuulemiinsa kuiskauksiin, kysyi hän:
"No missä hän on?"
"Tuolla porstuassa!" vastattiin useasta suusta, ja jokainen näytti olevan täydellisesti selvillä, kenestä oli kysymys.
Nimismies astui porstuaan ja viittasi miehilleen, jotka seurasivat perässä.
Teerelän Ville oli koko ajan seisonut porstuassa, hiljaa tuijottaen portaille. Vaan kun nimismies astui jalkansa kynnyksen yli, loikkasi Ville suutupaan ja näytti aikovan paeta avonaisen ikkunan kautta, mutta useita rivakoita käsiä tarttui samassa hänen niskaansa.
"Mitä minusta tahdotte?" kyseli tuikeasti kiinniotettu, riuhtoen irralle päästäkseen.
"Hiljaa!" Nimismies oli totinen. Villekin vaikeni. Ruununpalvelija otti taskustaan parin käsirautoja. Ville vaaleni yhä.
"Tänne kätesi" kuului komento.
"Mitä varten? En minä ole mitään tehnyt!"
"Miksi pakoon aijot sinä kurja, jollei mikään omaatuntoasi paina?"
"Mutta minä en ole syyllinen". Villen ääni oli hätäinen ja värisevä.
Nimismiehen ääni oli vakavan juhlallinen, kun hän lausui, luoden silmäyksen ympärillä oleviin:
"Se, joka teistä voi sanoa, että tämä on syytön tuohon murhaan, nostakoon ylös kätensä!"
Jokaisen silmät lensivät uteliaasti ympäri huonetta, vaan yhtäkään kättä ei näkynyt ilmassa.
Sanaakaan enään lausumatta, otti nimismies Villen kädet ja kytki ne.
Ville ei vastustellut.
"No viekää mihin tahdotte, ei tämä poika pelkää. Mutta murhaa en ole tehnyt".
Ville koetti saada äänensä röyhkeämmäksi, mutta turhaan; – se tuli kuin maan alta, vienosti koleana ja värisevänä.
Nimismies kääntyi poispäin.
Jokaisen huomio oli tähän saakka ollut niin kiintyneenä edellisiin tapauksiin, että nyt vasta huomattiin Heikki, joka nurkassa voihkasi. Nimismies astui otsa rypyssä sinne.
"Kuka on sinua lyönyt, – missä on haavasi?" nimismies uteli.
Heikki käänsi vaivalla itseänsä ja viittasi kädellään Niemelän Joonaasen, joka sanatonna seisoi taampana.
"Tuo", sanoi lyöty.
Nimismies katsoi osotettuun suuntaan.
"Häh – mitä – Joonasko?" hän kysyi ilmeisesti kummastuneena.
"Nii-in".
"Missä on sitten sinun haavasi?"
Heikki osoitti takaraivoaan. Sitä tutkittiin, vaan haavaa ei siellä ollut; ainoastaan iso kuhmu.
"Kuinka sinäkin, Joonas, teet tämmöisiä töitä ja tuletkaan tämmöisiin paikkoihin? Sinusta olen luullut toki parempaa".
Sana ei tahtonut kulkea Joonaan suusta, kun hän sitä yritti. Kuitenkin se vihdoin onnistui niin, että hän selvitti mitä varten oli tullut ja mitä varten oli Heikkiä lyönyt.
Heikin iskemä haava oli hyvin pieni, mutta se vuosi verta, vaikka sitä oli koetettu huivilla ympäri sitoa, ja se todisti puhujan puolesta. Moniaat näkijät todistivat selityksen oikeaksi. Mutta olipa niitäkin, jotka väittivät Joonaan syyttä tappeluun ryhtyneen. Väittely oli syntymäisillään, mutta nimismies sen lopetti murinaan.
"Kuinkahan lieneekin", virkkoi nimismies vihdoin, "tämä asia täytyy tulla tarkemmin tutkituksi. – Joonas tulkoon vankivartijan luo". Harmaana kasvoiltaan kuulteli Joonas käskyä. Monen kasvoilla kuvastui hämmästys, sillä vähimmän kaikista olivat he Joonaan kiinnijoutumista osanneet aavistaa.
"Pannaanko minut rautoihin?" kysyi Joonas kumealla äänellä, ja astui nimismiehen eteen.
"Ei vielä ainakaan".
Kysyjä siirtyi näköjään kiitollisena sivulle.
Viimeisten tapausten aikana olivat tappelijat osanneet paeta paikalta niin tyyni, ettei ollut enää jälellä kuin muutamia. Vaan kun ei niidenkään päälle kuulunut mitään erinäistä syytöstä, jäivät he nimismieheltä rauhaan. Tyttöjä sekä kylästä kokoontuneita akkoja ja ukkoja oli paljon paikalla.
"Kumma ettei täällä ole tehty useampia murhia!" ihmetteli nimismies kun hänelle kerrottiin tappelusta.
"Kummapa kyllä, mutta pahimmilta saatiin jo päivällä puukot pois, eikä niitä enää ollut kuin viimeksi tulleilla".
"Eikö kukaan muu saanut puukonhaavoja, kuin Joonas ja murhattu?"
"Saivat kyllä, monet, mutta ne olivat itse niin syyllisiä tappeluun, että katsoivat kentiesi paremmaksi pitää ne hyvänään, kuin ruveta ilmoittelemaan".
Nimismies toimitti väen hajalle ja käski jonkun viemään murhatun leikkaushuoneelle.
Pidätetyitä lähti hän miehineen viemään vankikulettajalle.
III
Jäätyään yksin kotiin, kului Johannalta aika hitaanlaisesti. Isä nukkui koko päivän ja ainoastaan joitakuita kyläläisiä sattui pikimältään pistäytymään. Johanna kutoi sukkaa ja mietiskeli. Toisinaan, kun ei isäkään sattunut kuorsaamaan, oli tyttö nukahtamaisillaan, mutta silloin hän meni ulos, huuhtoi kaivo-vedellä kasvonsa ja tuli virkeämmäksi.
Johanna oli juuri kasvojensa pesun päättänyt, istunut uunipenkille ja alkanut rivakasti kutoa sukkaansa punaista raitaa, kun ovi avautui ja sisään astui vaivalloisesti liikkuva vanha eukko, jota kylän kesken nimitettiin Saaraleenaksi.
Tuskin oli Saaraleena saanut oven sen verran raolleen, että siitä sopi pään sisään pistää ja nähdä Johannan, kun jo alkoi:
– "Siunatkoon! – pitääkö mun uskoa silmiäni, että Johanna olis pois kisalta. – Totta totisesti, mitähän nyt pojat sanovat, kun ei tuo lintujalka ole siellä valssaamas. – Kyllä Siipelän Kallella ja Kuppilan Iikalla on ikävä! Tiedän sen varmaan, koska ovat monta kertaa pyytäneet mun – mutta mitäs tuosta puhun. – Kylläpä sinä jo ymmärrätkin. – Mutta on siellä vaan monella muullakin kaipausta. Kehutaan, että Niemelän Joonaskin meinaa, mutta sitä en minä ikänä usko… Köyhä! Millä se komiain korvalle, sellaisten kuin Kuppilan Iikka ja Tammiston Samppa? – Noo, johan sekin nyt mies miehenänsä menee ja sanotaan, että sillä on rahaakin neljä tuhatta markkaa. Mutta pian se raha on mennyt, kuin ei ole taloa niin kun tälläkin Kuppilan Iikalla … puoli manttaalia, lapsi! – Se on jo koto se, johon sopii emännäksi mennä. Kyllähän Kuppilas on Miinakin, tytär-Miina, mutta sen isäntä suoraa rahalla, kun on kyllä sitä". – Saaraleena levitti käsiänsä. "Sen vain sanon sulle: 'valitse parahin puska, kun on kyllä valikoiman varaa!' – No Maija on kisalla? Se on tietty, missäs kauha on muualla kun padas. On sekin laitaa, kun piikaleppana on kisalla ja tyttären täytyy olla kotona. – Mutta sellaisiahan ne ovat tämän aikaiset piiat. En minä koskaan lähtenyt, jos tytär kotona oli, e-en! Sen verran häpyä mulla oli".
Nyt vasta tuli aikaa Johannalle jotain vastata, sillä muori alkoi kaivaa nuuskarasiaansa.
"En minä halunnutkaan kisalle, käskin Maijan vain mennä, hänen teki mielensä". Mutta Johanna puhui kuuroille korville, sillä muorin kaikki aistit olivat kiinnitetyt omiin asioihinsa.
"Noh – noh – mitä – missä – missä – ?" äännähteli hän, kun monista, kaikenlaisella kamalla täytetyistä taskuistaan etsiskeli tuohista ystäväänsä, eikä tavannut sitä.
"Mutta – voi tyrä sekänä! Missä juuttahilla on nuuskatoosani?" Saaraleenan hätä oli sydämellinen. Uskollinen toveri, lääkäri, lohduttaja, ruoka ja juoma; kaikkein näiden sijassa on köyhällä vaimolla nuuskarasia. Nyt pelkäsi Saaraleena sen kadottaneensa.
"Oletteko kadottanut?"
"Älä puhu, lapsikulta! Tulispa siinä vahinko. – Mutta tu – tuolla se pahahenki nyt vihdoinkin on! – Tule nyt sieltä käsiin, nokkani on tyhjä kun pesty kastrulli. – Kas niin, ota nyt vastaan kuonokulta mitä tässä tarjotaan! Ota Johanna sinäkin, se on oikein kanvertilla kryydättyä, ja siellä on 'tunkkapöönäkin'".
"Vai on tunkkapöönäkin, mikä se on?"
"Se on ympyräinen niinkuin papu; – kaiva sormellasi sieltä toosasta, kyllä sen löydät".
"Ka, niin on; – sepä on!"
"Mitä sinä siitä Maijasta tykkäät, onko se hyvä piika?"
"En minä hänestä ainakaan mitään moiti".
"Joo'o, mutta kamala se on, kun kisalle menee, eikä tytär".
"Eihän se mitään ole".
Saaraleenan silmät vilistelivät nyt jo viililautasilla ja hän alkoi:
"Teillä on paljo särvintä, mutta eihän ole kummakaan, teillä on hyviä lehmiä ja hoidetaan hyvin. – Sisar-Tiina sanoi, että Teereläs on niin hyvää piimää, ettei koko kyläs semmoista, niinkuin tervaa, niin toimitti sisar-Tiina. Mä sanoinkin jotta tarvittispa sitä saada maistaa. – No Heikki ja Ville ovat tietysti kisalla. Kumma kun eivät ne jo ole akkoihin sekaantuneet, vaikka en minä tiedä jos ovat jo yrkämiehinä. Minä niin vähä kuulen ihmisten asioita, en tiedä niin mitänä – en mitänä, – mitäpäs minä tietäsinkään, – kukapas tämmöiselle semmoisia puhuisi". Saaraleena huiskutteli ruumistansa ja näytti tuntevan itsensä hyvin hyljätyksi samalla, kun taas antoi silmäinsä vilistää pitkin viilipyttyriviä.
"Kukahan huolisi semmoisista juopporateista, kun veljeni ovat".
"Se vasikka elää, joka juo. – Mutta kuinkas isä vaari jaksaa? Eipä häntäkään kotona näy". Saaraleena tirkisteli salavihkaan myyrän silmillään sänkyyn ja taas hyllykaapin päälle jossa oli erillaisia ruokapyttyjä.
"Makaa". Johanna näytti jo alkavan tuskastua uteliaasen vieraasensa.
"Joo'o, vanhat tarvitsevat lepoa. Kun minäkin menen kylästä mökille, niin täytyy panna aina vähäksi aikaa levolle sänkyyn. Olen jo ruvennut väsymään. – Olisko sinulla Johanna kaljaa? Antaisit mulle vähän juoda, kurkkuani niin kuivaa".
Johanna otti tuopin pöydältä ja antoi muorin käteen. Kova näytti jano olevankin, sillä Saaraleena veteli aika siemauksia.
"Uh huh huh, kuinka mä kovin join. Sepä nyt vasta oli hyvää kaljaa, oikein juhlajuomaa. – Tuhansia kiitoksia, Johanna-kulta".
"Oliko edes kyllä? Minä menen lisää laskemaan", keskeytti Johanna, kun sai käteensä tyhjän tuopin.
"Ei ei, sitä oli kyllä. Älä mene ainakaan minua varten laskemaan. Mutta jos sinulla on piimää, niin pane sitä vähä tuonne leiliini. Täytyy jo ruveta kotiinpäin hankkimaan". Johanna sai leilin käteensä, ja muori jatkoi: "Niinkuin äsken sanoin, ota vaan mieheksesi Kuppilan Iikka, niin et kauppaas kadu!"
Mummo olisi kentiesi vielä jatkanut, mutta hän keskeytyi siitä, että Maija tuli suurella kiireellä tupaan.
"Lakatkaa jo noista hullutuksistanne!" käski Johanna kun kuuli Maijan tulevan.
Maija oli hätääntynyt ja palavissaan.
"Voi hyvä Jumala!" hän huusi ovesta tultuaan, "voi Johanna parka, mitä nyt on tapahtunut! – voi, voi! Älä nyt sentään kovin pelästy – " Maija istui hohuuttaen penkille. Johanna jäi hämmästyneenä leili kädessä seisomaan keskilattialle ja Saaraleena repi huivia korvainsa päältä, että paremmin kuulisi.
"Mitä, mitä on tapahtunut?"
"Ville on tehnyt murhan".
"Murhan!" äännähti Johanna ja leili putosi kädestä lattiaan.
Muori oli kiintynyt tarkastelemaan Maijaa. "Voi armahda, voi armahda, voi armahda!" huokaili hän ja huiskutteli hartaasti ruumistaan. "Ja nyt joutuu poikaparka kiinni, voi laupias isä!"
"Ja kenenkä on hän…?" änkytti Johanna kasvoiltaan vaaleana.
Maija mainitsi murhatun nimen.
"Missä on Heikki?"
"Niin, – Heikkiä on lyöty, häntä tuodaan pian kotiin".
Tämä sanoma Heikistä ei juuri näyttänyt erityisesti Johannaan vaikuttavan, eikä hän edes kysynyt, kuka oli Heikkiä lyönyt. Kuvapatsaan tapaisena seisoi hän tuijottaen Maijaan.
"Laupias Jumala!" hän huudahti, "mitähän hirmuja se viina vielä saattaakaan matkaan tässä kurjassa talossa…" Hän tyrskähti itkuun ja peitti kasvonsa esiliinallaan.
"Lapsi-parka, kyllä sulla on suruja, mutta pane nyt piimää sinne minun leiliini, että pääsisin – ka tuollako se leili onkin, lattiassa? Mitä varten sinä sen sinne heitit? – Voi kummaa! Entä ei ole kuitenkaan mennyt rikki", pani Saaraleena ja tarkasteli vanhaa likaista leiliänsä.
Johanna rupesi nyt kiireesti liikkumaan, ikäänkuin jotain etsien.
"En ehdi, en ehdi nyt, – oi! tulkaa toiste Saaraleena, niin minä annan teille piimää, mutta nyt en ehdi, minä menen katsomaan sinne tappelu paikalle – "
"Mutta Johanna! Mitä sinä teet siellä? Heikki tuodaan pian kotiin ja Ville viedään vankivartijan luo, ja muuten on enin osa jo lähtenyt sieltä pois", selitti Maija.
"Mutta murhatun tahtoisin nähdä, että oikein veljeni tuntisin. Mitä Ville sanoi kun kiinni pantiin?"
"Mitä hän sitten sanoi … kerskaili vaan".
"Ja vielä kerskaili! – Voi hirmua, kun aavistukseni kävi toteen! – Miksi juuri pitää minun sukukuntani olla tämmöistä?"
Johanna riensi ulos.
Saaraleena oli myöskin jo pois lähdössä.
"Tuopa nyt vasta on riivattu tuulihattu, kun oli vähällä särkeä hyvän, Matti vainajan tekemän leilini. Ei Teerelän juopoista olisi ainakaan ainoakaan kyennyt semmoista sijaan tekemään. Se meidän vainaja olikin hyvä tekomies; pappilan rouvakin osti kerran kolme hänen tekemäänsä askia, ja kehui niitä. – Tämäpä nyt vasta on konstia, kun viivyttää ja odotuttaa ihmistä täällä koko päivän, eikä sitten annakaan piimää, muutama trulli! Lähtee vaan. – Mutta oma syyni, olisihan minun pitänyt jo tullessanikin tietää kuinka täällä käy, aina täällä tapellaan. Täytyy nyt jo mennä, niin kauan kun edes pääsee eheällä nahalla".
Näin haasteli muori itsekseen, mutta kuitenkin niin kovalla äänellä, että Maijakin sen taisi kuulla. Sitte alkoi liikata pois.
Maija huokaili vaatteita muuttaessaan ja lähti ulos, luultavasti lehmiä noutamaan.
Vähän aikaa sen jälkeen heräsi isäntä-ukkokin pitkällisestä unestaan. Hän oihkasi pari kertaa sängyssään, sillä helteisen ilman vuoksi oli hyvin palava. Raotti vähän etehitten syrjää, ja äyhkäsi karkealla äänellä:
"Juotavaa!"
Vastaukseksi ei kuulunut muuta kuin kärpästen surinaa, joista parvi etehitten avattua lensi julkeasti ukon nenälle.
"Sooh!" pani ukko ja pyyhkäsi pois.
"Onko ketään siellä?" huusi hän ja kurkisteli pitemmälle sängystä.
Ei vastausta kuulunut.
"No ovatko ne hiiden kattilassa joka sorkka?" hän sitten myrisi, ja alkoi kömpiä lattialle. Asteli pöydän luo ja tirkisteli juotava tuoppiin joka vielä oli äskeiseltään tyhjänä; se lennätettiin nyt takapenkille, niin että kaksi rannetta katkesi. Oviloukossa seisoi vesikorvo. Täytyihän ukon nyt veteen tyytyä, kun ei kuitenkaan viitsinyt mennä kellarista kaljaa laskemaan. Vaan vesinappo oli poissa. Väsyttävää oli etsiminen, täytyi ottaa tuon tyhjän puutuopin takapenkiltä, johon se äsken heitettiin.
"Niinpä sekin vuotaa kun kassi, menivätkö ne vanteet nyt poikki? Löyhiäpä ne olivatkin!" paneskeli ukko, kun vesi norona juoksi uurteista lattiaan. Sammutettuaan janonsa, heitti hän tuopin pöydälle. – Pihalta rupesi kuulumaan ihmisääniä.
"Ketähän sieltä on tulossa? Lienevätköhän poikia, vai onko Tervahaudan Juha liikkeellä? – Onkohan tuolla pullossa vielä viinaa?" Näin itsekseen haastellen, asteli kaappinsa luo. Vaan tyhjänä oli joka ainoa pullo. Useammista koki hän kallistaa suuhunsa, jos sattuisi jotain valumaan, mutta kaikki turhaan.
"Kaikki on tyhjänä, ei niin tippaakaan. – Taitaa olla parasta, että menen uudestaan sänkyyn, koska niin rasittaa ja painaa", puheli kömpiessään vuoteelle. Sitten veti hän esiripun tiukasti kiinni ja rojahti selälleen puhkuen ja ähkyen.
Rähinätä, jonka ukko sattui pihalta kuulemaan, pitivät Heikin saattajat. Johanna oli tullut näiden vastaan, vaan palannut siitä takaisin, kun oli kuullut, että murhattu ja murhaaja olivat jo sieltä kukin paikoilleen korjatut.
Äänettömänä ja sanaakaan virkkaamatta kulki Johanna rattaiden sivulla, joissa Heikkiä kotiin kuletettiin.
Heikki makasi rattailla ja vilkasi toisinaan arasti sisartaan, sillä hän luuli huomaavansa, että tämä liian tarkoin hänen menetyksiään piti silmällä.
"Kuka sinua on lyönyt?" kysyi Johanna.
Heikki katsahti ilkeästi Johannaan.
"Niemelän Joonas".
Johanna näytti joutuvan hämille.
Heikin olisi tehnyt mieli katsoa Johannan kasvoihin, mutta tämä oli ne toisaalle kääntänyt.
"Oih!" oihkasi Heikki.
Johanna oli taasen saanut sisällisen riehunsa osaksi asettumaan. Taasen katseli hän veljeänsä ja pudisti päätänsä.
"Niin kipeä ei hän ole kuin hän tahtoo luulotella, vanha teeskentelijä", mutisi Johanna.
Kun oli päästy Teerelän pihalle, kannettiin Heikki tupaan.
"Oih, oih!" valitti tämä.
"Oletko tosiaankin niin huono, ettet kykene itse tupaan menemään?" kysäsi Johanna, ja pieni ilveily näytäikse suun sopissa.
Heikki purasi huultansa, mutta ei vastannut mitään.
Johannan silmät iskivät kiukkua. Hän valmisti kuitenkin sijaa ovisänkyyn, kun ei tahtonut vieraitten nähden ja kuullen ruveta paljastamaan veljensä luultua halpamielisyyttä.
"Oih, voih!" pani Heikki kun laskettiin vuoteelle, ja oli vaipuvinaan kokonaan uuvuksiin.
Peräsängyn esiripun raosta tirkisteli kaksi silmää, ja tirkistelijä murisi hiljaa itsekseen:
"Mitä onko tuo nyt saanut rykäänsä? Sepä sattui kohdalle!"
Heikin tuojat lähtivät pois ja Johanna pistäysi ulos.
Silloin, yhtä aikaa, tempaistiin molempain vuodetten esivaate syrjään.
Isä ja poika silmäilivät toisiaan.
Kun tätä katselemista oli hetkinen kestänyt, virkkoi isä, ikäänkuin paremman puheen puutessa:
"Onko sinua lyöty, vai mikä sinun on?"
"On", kuului vähän ajan kuluttua murahtava vastaus.
"Kuka?"
"Tiedättehän, ettei niitä miehiä kasva joka mättäällä, jotka tätä poikaa lyömään kelpaavat".
"Kuitenkin lie se nyt kuitenki joku ollut, joka siihen on kyennyt!"
"Niemelän Joonas", laski Heikki hammasten välistä. Sitten käänsi kasvonsa seinään päin, ikäänkuin merkiksi, ettei hän enään halunnut jatkaa puhetta siitä aineesta.
Mutta ukolla oli vielä kysyttävää.
"Missä Ville on? Toivoakseni ei hänen ole asiat yhtä huonosti kuin sinun, sillä hänessä luulen löytyvän kuitenkin miehen vastusta".
"Liiaksikin".
"Mitä sanot?"
"Sanon, että hänessä on miehen vastusta liiaksikin!" Poika matki isänsä äänen painoa.
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Sitä, että hän istuu vankivartijan luona murhasta".
"Mitä sanoit?!" kiljasi ukko, mutta ylöskavahtaminen sängystä sekä hämmästys kasvoilla merkitsivät, että hän oli oikein kuullut.
Johanna tuli samassa sisään, hänelle huusi ukko vastaan:
"Johanna! Onko totta mitä Heikki sanoo, että Ville on tehnyt murhan?"
"Kuuluupa olevan".
Johannan ääni oli valittava, ja itku, joka jo ulkona oli vuotanut, puhkesi nyt entistä katkerampana. Tyttö vaipui penkille istumaan.
Saamainsa tietojen nojalla kertoi Johanna isällensä tämän tapauksen erityis-seikkoja.
Ukko raivosi, riehui kuin hurja hullu, tahtoi musertaa ja rikki raastaa kaikki mitä saatavilla oli.
"Hevonen kotiin!" hän Johannalle huusi, "minä tahdon mennä Villen luo!"
Johanna lähti vapisten hevosta noutamaan.
"Helvetti, minkälaisia heikkohenkisiä ne ovat, – kun yhdestä puukon pistosta heittävät henkensä! – Ja semmoisten tähden täytyy nuoren pojan ottaa raudat jalkoihinsa. – Mutta se onkin mies, joka rautoja kantaa, eikä se, joka lautoihin pannaan, – Oli se sentähden liian nuori, tuo poika, rautoja helistelemään – toista olisi, jos ne minun jaloissani – minäpä niitä osaisin kantaakin, koska kaksi kertaa olen jo siinä koulussa ollut. – Minä oikeastaan olen luotukin linnaa varten, – minä olen itse tappelumies, minä! Kuka on kuullut minun milloinkaan aristavan! – Mutta tuo poika, se saattaa ruveta pian urajamaan ja sitten kaikki lörppöhuulet häntä äikistelemään! – Mutta sitä en minä kärsi, en! Ennen tahdon mennä poikani kanssa Siperiaan!"
Näin raivosi ukko ja viskoi kaikki eteensä sattuvat huonekalut, ynnä muut, nurinniskoin.
Poikakin, joka ovisängyssä makasi ja katseli isänsä raivoamista, pysyi siellä ääneti, sillä vaikka tottunut tuommoiseen, oli tämä raivoaminen kuitenkin outoa entiseen verraten. Heikki ymmärsi, että se oli – isän rakkautta.
"Niinhän mellastatte kuin hullu", Heikki vihdoin virkkoi.
"Kitas kiinni, sinä jäneksen poika, jota jokainen nulikka helposti kurittamaan kelpaa!"
Heikki kirasi hampaita ja kääntyi muristen seinään.
Johanna tuli tupaan ja ilmoitti tuoneensa hevosen.
"Pane, Johanna, se valjaisiin". Ukon ääni oli lempeä, melkein itkevä.
Tytär loi kummastuneen katseen isäänsä, ja lähti täyttämään tämän käskyn.
"Löytyyköhän minunkin isässäni ihmisellisiä tunteita, vai mitä merkitsi tuo ääni?" mietiskeli Johanna asettaessaan hevosta aisoihin.
Tuvassa puuhaili ukko lähtöä. Hän meni vielä, kun jo muuten oli valmis, kaapin luo, otti sieltä pari tyhjää pulloa, sekä puheli itsekseen:
"Täytyyhän sille viedä edes viinaryyppy lohdutukseksi, mutta näissä pulloissa ei ole mitään. – Lieneeköhän sillä Jaakon Kaisalla? Melkeimpä luulen, ettei sen viina lopu ikänä. Tuolla Kuppilan syytinkiäijällä sitä varmaan on, se keittää sitä luvallisilla ja luvattomilla ajoilla. – Rahaa ei ole kun puolen tuopin hinta, mutta antakoon toisen puolen velaksi".
Pullot taskuun pistettyään, meni hän ulos.
Sanaakaan Johannalle virkkaamatta, otti ukko suitset käteensä ja istui rattaille. Pelokkaasti vavahteli hevonen, hänen kosketellessaan suitsia.