XII
Vilhelmin astuessa Valjakan tupaan korjasi tämä paraillaan työkaluja höyläpöydältä syrjään, päätetyn puhdetyön jälkeen. Hän oli iso, iloinen mies, joka nauroi vilpittömästi, paljastaen rivin lujia, valkeita hampaita. Taisi olla 30 ikäinen.
»Olet niin 'lyödyn' näköinen», sanoi hän Vilhelmille kättä puristaessaan. Mutta kääntyen emäntäänsä, lisäsi: »Vedä luudallasi lastut tuolta». Työnsi höyläpöydän ulos penkin vierestä tehden siten tilaa lakaisijalle. Vilhelmi istui penkille ja sanoi jotain sanoakseen:
»Teet rekeä.»
»Oikeastaan teemme sitä vuorotellen Hempan kanssa. Toinen tekee toisena, toinen toisena iltana.»
»Samaako rekeä?»
»Samaa. Hemppa ei ole vielä niin tottunut … mutta tällaisen yhteistyön kautta näyttää kuin paremmin sujuvan.»
Kysyi Valjakka, mennäänkö kamariin, vai tuvassako istutaan. Vilhelmi olisi mennyt, olisi siellä vapaampi puhua, kun kaikkea ei voi naisten kuullen keskustella. Mutta ei viitsinyt sanoa syitään. Kamarissa kuului sitäpaitsi renki Hemppa kirjoittavan. Emäntäkin pyysi olemaan tuvassa, että hänkin saisi olla mukana. Ja niin jäätiin.
»Olet saanut Hempan kirjoittamaan?» kysyi Vilhelmi.
Oli. Mutta siitä ei ennen tullut mitään, ennenkun järjestettiin pakolliseksi puhdetyöksi. He käyttävät nyt vuoroiltoina höyläpöytää, vuorotellen taasen kamaria. Vilhelmi innostui kehumaan Hemppaa, että hänessä on myöskin hyvä aines, hän on niitä parhaita renkimiehiä. Toista on saada tällaista vuoroilua aikaan kaikellaisten kanssa.
»Kyllä Hemppa on hyvä poika», kehui Valjakka. Mutta muuten hän sanoi luulevansa, että huonoja poikia yleensä ei olisikaan aivan paljoa, jos vaan olisi ensin hyvää isäntäväkeä. Hän oli ruvennut vähitellen uskomaan palvelijain arvosteluihin yhtä paljon kuin isäntäväenkin. Vaikka ne liiottelevat, niin yleensä on perussyy arvosteluun aina suunnilleen oikea. Hän on varma siitä, että isäntäväki suorastaan vaikuttaa kasvattavasti palvelusväkeen voimakkaammin kuin he isäntäväkeen. Vilhelmi sanoi tätä Valjakan järjestelmäksi. Kehui sitä ja piti oikeana. Mutta siinä oli vaan se vika, että sitä oli niin vaikea omaksua. Emäntä yhtyi Vilhelmiin. Sanoi että tällaisessa pienessä taloudessa kuin heillä, ja kun on sellainen hassu kuin heidän isäntä, että rengin pitää saada puolen purrusta palastakin, siinä se jotenkin menee. Mutta toista on suuremmissä. Hän on sanonut isännälle: »Kun mekin tulevana syksynä otamme piian, niin tuleeko minunkin järjestää iltatyöt vuoroilloiksi piian kanssa?» Eikä hän ymmärrä mitä sillä piialla sitte tekee, ainakaan talvella. Hänestä on miehensä ajatus kaunis, mutta mahdoton. Kodin pitäisi palvelijain saada siellä missä he työtäkin tekevät, sekä opetusta, sen hän myöntää. Mutta miten sen vaan järjestäisi?
»Kyllä sinä sen osaat järjestää, siitä vika!» nauroi mies. Emäntä vielä lakaisi lattiata ja jutteli siitä.
»Eihän tässä muu tietysti auta kuin täytyy koettaa.» Sen hän kyllä ymmärtää, ettei isäntä ennen helpota; ja haluttaa häntä itseäänkin yrittää. Jos eivät he, nuoret ja vast'alkavat yritä, niin vanhat eivät ainakaan. Hän ei tahdo kotiaan miksikään orjain kasvatuslaitokseksi. Mies todisti:
»Siinäpä se on! Sinä et tule kokeilematta toimeen. Luontosi ei anna perään. Se on sellainen muija.»
Viimeisen sanoi hän Vilhelmiin kääntyneenä, leikkisä hyväntuulen ilme koko olennossa.
»Kun sais sellaisia palvelijoita, jotka eivät ole ehtineet pilaantua, niin sitte minäkin uskoisin että maksaa vaivan yrittää», sanoi Vilhelmi. Hän oli kokenut, että esimerkiksi renkimiehet, jotka muuttavat talosta taloon, ovat niin kieroja, teeskenteleviä, eivät mukaudu, eivätkä puolestansa luovu vanhoista pahoista tottumuksistaan.
»Sellaisia kyllä monet ovat», myönsi Valjakka, mutta luuli, ettei palvelusväkeä itseään yleensä voi asettaa edesvastuunalaiseksi siitä minkälaiseksi heidän luonteensa on kasvanut. Palvelijain pitäjät käyttävät heitä liian paljo omaksi edukseen, pystymättä antamaan siitä mitään siveellistä korvausta. Palvelusväen alkukasvatus ei laske oikeastaan mitään pohjaa itsekasvatusta varten. Haltiaväki on kasvanut vaatimaan mukautuvaisuutta palvelijoilta, asettamaan omat tottumuksensa siksi laiksi, jota palvelijain tulee noudattaa. Mutta ei se mukautuvaisuus ole helpompaa palvelijalle kuin isännälle ja emännällekään.
Vilhelmi lausui vakuutuksenaan, että niin perinpohjainen taloudellisten, yhteiskunnallisten ja perittyjen etuoikeuksien vapaehtoinen syrjäyttäminen kuin Valjakan periaatteet edellyttävät, ei ole mahdollinen vielä pitkiin aikoihin.
»Se on vaikeata niin kauan kuin tähän lähentymiseen pyritään siinä mielessä, että yritys on jonkullainen uhraus, että lähenemistä tarkoitetaan yksin palvelijain etua silmällä pitäen. Mutta onko haltiaväen asema nykyään niin tyydyttävä, että sen säilyttäminen maksaa vaivan?»
»Katsokaa: minä tahtoisin luoda kokonaan uudet suhteet ihmisten välille, uudenaikaisesti patriarkaaliset suhteet!» Isäntäväen pitäisi enempi tuhlaten käyttää rakkauttaan ja ihmisyyttään ja itse hankkia sitä lajia omaisuutta. Se ei käyttämisestä kulu. Kun palvelijain palvelusta korvattaisiin sillä, muuttuisi suhde aivan varmaan. Rahapalkka jäisi toisiasteiseksi kysymykseksi. Täällä ei kärsitä niin paljon leivän nälästä kuin ihmisyyden nälästä. Me olemme niin kuin lapsi, joka imee nyrkkiään, vaikka äidin rinta on vieressä. Luulemme että meidän toimeentulomme riippuu etupäässä rahasta. Yritämme rahaa ja riitelemme, kilpailemme, varastamme, valehtelemme, aina vain rahanhimossa! Ystävillemme annamme aina ilman, emmekä köyhdy, muilta otamme mitä ollenkaan. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset ystäviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja kodittomuutta?..
Sittemmin tuli Hemppa ja kävi istumaan miesten joukkoon. Kiehuvasta puurovedestä oli emäntä varustanut teetä. Talon väki kävi pöytään syömään.
»Ihmisen luonne on omituinen», alotti Hemppa syömään ruvetessaan. »Ihmisellä pitää olla aina asia jota enempi kuin muuta asiaa ajattelee, – en osaa oikein sanoa niin kuin tarkoitan. Minä tarkoitan…»
»Keksi joku esimerkki, saat selville paremmin», kehoitti isäntä.
Emäntä luuli ymmärtävänsä:
»Hemppa tarkoittaa…»
»Älkää … antakaa selitän. Vuosi takaperin oli minulla harmonikka. Kun kituuttelin sitä kaikki kesäillat lutin kynnyksellä, innostuin ja opin soittamaan vähitellen. Vaikka minulle olisi kuinka paljo riidelty kituuttamisesta, en välittänyt. Siihen aikaan en viitsinyt ajatellakaan paljo muuta. Nyt kun olen päässyt kirjoituksen alkuun en jouda ajatellakaan muuta, unohdan hevosetkin tallissa… Kun ihminen alkaa osata, rupeaa innostumaan.»
»Kun pääsee hyvään alkuun ensinnä, alkuun on vaikein päästä», todisti emäntä.
»Uutuuden viehätys siinä vaikuttaa», jatkoi Vilhelmi.
»Onnistumisen viehätys», väitti Valjakka.
»Sitä juuri minä tarkoitin!» huudahti renki, »onnistumisen viehätystä.
Onnistumisen viehätys se on.»
»Vaan mikä silloin auttaa kun ei ole lahjoja. Onnistumisen viehätyskään ei auta jos ei ole lahjoja», arveli Vilhelmi.
Mutta Hemppa väitti jokaisella olevan lahjoja niin paljon, että esimerkiksi kirjoittamisen alkuun pääsee, kun vaan tahtoo, eikä ole rutihullu, että ymmärtää. Vaan Valjakka taas tiesi, eitä kaikkien kanssa ei auta mikään. Hän oli kerran kokenut kun heillä oli renkinä… Vilhelmi sanoi jo otaksuneensa, että miehet täällä luulevat saavansa neroja jokaisesta hutiluksestakin. Hän esimerkiksi pelkäsi, että sellaista kuin Matti hänen kotonansa olisi vaikea saada esimerkiksi kirjoittamaan. Eikä kukaan häntä vastaan varmasti väittänyt. Valjakka sanoi ettei hän tunne tätä nuorukaista. Yht'äkkiä kysyi Hemppa:
»Onko Iikka ollut juomingissa tänään?»
»On.»
»Ettei se jo lakkaa!.. Mutta kyllä vielä sekin aika tulee… Älä vaan puhu sille.»
»Mistä puhu?» kysyi Vilhelmi uteliaana.
»Yleensä vaan … ei paljoa mistään hänen vioistaan. Anna vain olla, kyllä se asettuu. Iikka on siivoluontoinen mies, mutta arka … niin kauheasti arka, ei siedä neuvomisia.»
»Ylpeä», virkkoi Valjakka.
Emäntä kutsui teelle. Sanoi että se on laimeata, mutta kun olivat teet vähissä. Vilhelmi kehui laimeata teetä, mutta Valjakka sanoi sitä joutavaksi. Hän olisi tahtonut mieluimmin kahvia.
»Ei ole vehnästäkään, miesparka!» Emäntä toi nauraen tuoretta ruisleipää ja voita.
»Tiesit että minä pidän siitä!» ilkamoi Valjakka. »Kyllä sulla vehnäsiä on.»
»Ei todellakaan!»
»En minäkään usko», väitti Vilhelmikin leikkiin sekautuen.
Ja Hemppa kertoi:
»On emännällä! Tänään ostettiin Keppi-Laurin Liisalta.»
Nuoren emännän sydämmellinen nauru helisi ja soi:
»Voi, voi, voi noita! Kun ihminen on yksin kolmea vastaan, ei pääse puuhun ei pitkään.»
XIII
Vilhelmin halu päästä pois kotoa oli vihdoin kypsynyt niin, että oli jo päässyt selvyyteen siitäkin mihin tulisi antautumaan. Hän aikoi kansakoulunopettajaseminaariin. Olihan kuitenkin aivan selvää, ettei hän tulisi koskaan näissä oloissa viihtymään. Miksi sitte kiusaisi ja kiduttaisi itseänsä? Hän menisi ja pysyisi edelleen talonpoikana, s.o. ihailisi talonpoikaa, kasvattaisi koululapsia kunnioittamaan ja arvossa pitämään maalaistoimia. Tahtoisi antaa isänmaalle, jota hän niin hellästi rakasti, parhaan itsensä, opettamalla lapsia ja nuorisoa. Opettajana voisi olla paremmin aatteen ihminen ja lukumies kuin talonpoikana. Välttäisi kokonaan pakon olla tekemisissä palvelusväen kanssa, joten siitäkin ristiriidasta vapautuisi. Isä saattaisi pitää taloa parikymmentä vuotta ja vaikka vähemmänkin. Jos niiksi tulisi, voisi hän sen jälkeen ottaa talon ja koettaa pyrkiä opettajaksi lähitienoille. Ehkäpä vanhempana saisi innostusta maanviljelykseenkin.
Ensin ilmaisi poika ajatuksensa äidille, joka tavattomasti hämmästyi ja rupesi itkemään. Mutta kun sai itselleen mielikuvan siitä, että Vilhelmi voisi tulla opettajaksi näihin oman pitäjän kansakouluihin, alkoi hän katsoa asiata valoisammalta kannalta. Ja sitte jo itsekseen keksi, että tytär voisi tässä tapauksessa saada koko talon, eikä se ainakaan olisi mitään hullua, se… Niin että Vilhelmi voisi puhua isälle.
Mutta isälle oli vaikea puhua tätä asiata. Sillä vaikka hän oli itse kirjoitusmies, jumaloitsi hän kuitenkin maanviljelysammattia ja puhui katkeruudella herroista. Kuitenkin täytyi uskaltaa.
He olivat silloin kahdenkesken kamarissa kun Vilhelmi sen teki. Isä katsoi ensin pitkään ja kysyvästi poikaan, sanoi sitte:
»Minä olen sitä aavistanut.»
»Vai olette.»
»Olen. Sinä olet muuttunut.»
»Minäkö?»
Oltiin kotva vaiti. Isä taas kysyi:
»Mistä syystä?»
»Muuttunutko?»
»Ei, vaan mistä syystä menisit seminariin?»
Vilhelmi yritti aluksi selittää lyhyesti, mutta ei mielestään onnistunut. Ja kun isä maltillisesti kuulteli, laajeni selitys laajenemistaan. Lopulta sai hänen esityksensä yhä ihanteellisempaa lentoa. Hän ei pelkää ruumiillista työtä, mutta hän tuntee itsessänsä vastustamattoman voiman henkiseen työhön. Hänen aikansa kuluu hukkaan halonhakkuussa ja maanmöyrimisessä… Isä maltillisena kuultelee yhä. Isä voi paremmin palvelijoita käskeä ja paremmin teettää, kun häntä ei ole. Hän suoraan tunnustaa, ettei hän siihen kykene…
»Haluat siis vapaasta talollisesta virkamieheksi?»
»Opettajaksi…»
»Pikkuvirkamieheksi, päästäksesi rukoilemaan hallitukselta palkankoroitusta?»
»Mutta ei se ole häävi talonpojankaan toimeentulo.»
»Onko sinulta jotain puuttunut?»
»Ei suinkaan, mutta tarkoitan yleensä.»
»Työväestön kanssa et sano tulevasi toimeen?»
»Niin, ihanteellisesti, niin kuin tarkoitan.»
»Tietysti ihanteellisesti…»
»Kyllähän tavallisesti, jos saattaisin palvelijoita kohdella niin kuin alammaisia, eli huonompia ihmisiä.»
»Niin niin, mutta ylihallitusten, johtokuntain, pappien ja akkojen kanssa joiden poikia koulutat, niiden kanssa luulisit tulevasi toimeen?»
»Varjopuolensa ovat tietysti tälläkin alalla, enkä minä sitä ole laiskuuden vuoksi valinnut. Siinä ovat selvät lait ja asetukset, jotka määräävät opettajan velvollisuudet.»
»Saadaksesi olla herra itsekin, kumartelet mieluummin toisia herroja ja turvaat selkääsi asetuksilla, päästäksesi olemasta vapaa talonpoika?»
Vilhelmille näyttivät nämä sanat antavan miettimisen aihetta. Epäröiden hän sanoi:
»Se on kyllä … en ole tullut sitä ajatelleeksi… Talonpoika on yhä edelleen minun ihanteeni, mutta…»
»No mutta, oletko sinä niin huono ettet kykene talonpojaksi? Vai mitä sinä loruat? Talonpoika ihanteena ja kuitenkin pyrkii herraksi!»
Tällä kertaa ei asia tullut päätetyksi, Raitala tahtoi jättää pojalle miettimis-aikaa ennen kuin otti sen lopullisen keskustelun alaiseksi. Kun he muutaman päivän kuluttua uudestaan tulivat yhteen siitä puhuaksen, alotti isä:
»Oletko kuullut mitä Tanskan maanviljelijät tekevät sellaisille pojille, jotka haluavat ja ikävöivät virkamiehiksi ja opettajiksi kyllitellen maanviljelysammattia?»
»Siellä kaikki saavat käydä maanviljelyskoulun ja kansanopiston, mutta…»
»Sitäkin kyllä», keskeytti isä, »mutta he tekevät jotain tärkeämpää.»
Poika ei arvannut mitä isä tarkoittaa.
»Noo, he lähettävät poikiaan vuodeksi, pariksi palvelemaan renkeinä vieraisiin taloihin, pois kotipaikalta.» Mitä Vilhelmi siihen sanoisi? Isä oli huomannut että Vilhelmin työhalu oli laimentunut, että hän oli veltostunut ja tullut laiskaksi. Hän luulee, että se onkin laiskuus toisella puolen ja toisella herraksi pääsemisen halu, joka poikia houkuttelee virkamies-kouluun. Tiedon halu ei niinkään ahdista. Isä oli nähnyt tämän surulla. Kun muut olivat ennen valittaneet poikainsa vieraantumista työstä, oli hän saattanut kerskata pojastaan. Mitä hän nyt sanoisi, jos sekin seminariin menisi? Menköön maanmieskouluun! Sitä isä oli ajatellut. Ja sieltä tultua vuodeksi rengiksi jonnekin, toiselle puolen maata, kuten tanskalaiset.
Hän itse on huomannut selvästi, että halunsa maanviljelykseen on kadonnut vähitellen, tunnusti Vilhelmi. Sitä ei ymmärrä mikä sen vaikuttaa. Oli ajatellut: johtuuko se ehkä siitä, kun ei isälläkään ole käytännöllistä innostusta asiaan, kun ei kellään ole innostusta. Kaikki vaan yhtämyötään kulkee vanhaa uraa, vanhenee ja rappeutuu. Uudistuksista puhutaan ja innotellaan, mutta ei mitään käytännössä toteuteta. Joutuu uskomaan, ettei niitä voikaan toteuttaa. Näkee edessään vastaisen elämänsä samallaisena, vanhana, minkä jo monet polvet ovat kulkeneet, rasittavampana ja vaivalloisempana vaan. Sellaiseen väsyy ihminen, joka vaatii elämältä muutakin, ei vain niukan leivän ja kunnian olla talollinen. Isä ei ole koskaan häntä innostanut edes sillä kuin nyt, että olisi antanut luvan päästä maanviljelyskouluun. Häntä on vaan käsketty. Hän on joutunut isän työvoudiksi, kaikki pitää tehdä isän käskyn mukaan. Ja jos isä jossain suostuu hänen tahtoonsa, kyllä äiti jo kumoo. Sellaisissa oloissa kuolee tahto…
Poika oli liikutettu kyyneliin asti. Isä yritti toisinaan heikosti keskeyttää, mutta poika tahtoi jatkaa kiihtyvällä vauhdilla. Monessa kohden loi isä häneen avuttoman katseen, jolloin kauneista silmistä säteili ikäänkuin rukous.
»Minä en ole ollut innostunut maanviljelykseen», alkoi hän sanoa harvakseen, tuijotellen eteensä, ikäänkuin kooten ajatuksiaan, »tahi oikeastaan olen ollut siihen innostunut sen verran kuin nämä monet muutkin talolliset». Ei ymmärrä mistä se lamaus oikein saa alkunsa. On monasti sitä ajatellut. Ehkä se on sittekin liijallinen vanhoillaan oleminen. Kynnetään, kylvetään, niitetään ja korjataan vaan elääkseen, kenties myöskin rikastuakseen. Mutta on alkanut näyttää siltä, että tämä ei enää yksistään riitä antamaan tarpeeksi tukevaa innostusta elämänpyrkimykselle. Vasta viimeaikoina on ruvennut sitä ajattelemaan. Ennen oli maanviljelys yksitoikkoista ja mautonta kuin virkamiehen työ: tee kaavan mukaan kaikki. Nyt sitä saattaa verrata tiedemiehen ja keksijän toimeen. Jokainen maanviljelijä saattaa olla tiedemies, itsenäinen kokeilija, luonnontutkija samalla. Mutta hän on liijan vanha enää käymään käsiksi. Vanhan on monessa suhteessa melkein mahdoton hankkia alkutietoja. Häntä sitäpaitsi estää elämänvarrella saavutetut tottumukset. Elämä menee jo alasmäkeä.
»Mutta miksi ei isä ole näin ennen puhunut?»
Hän ei ole voinut, kun on tuntenut oman syyllisyytensä. Nyt tuli pakko, kun näki että poika rupesi veltostumaan jo nuorena. He vanhat ovat tottuneet kulkemaan hiljakseen. Ei koskaan kiirettä.
»Ajatellessani uudistuksia talossa, innostun joskus, mutta sitte muistan äitisi. Tiedät ettei hän salli edes lehmänhäntää liikuttaa toisin kuin hän tahtoo. Kaikki jää sinulle… Hän tietää että tämä on velttoa, mutta ei voi muuta. Maanmieskoulua oli hän jo kauan ajatellut Vilhelmille, mutta ei ollut tullut vielä puhuneeksi. Nuoren polven pitäisi ottaa maanviljelysammatti ihanteen kannalta… Aseta vapaan maanviljelijän elämä tältä kannalta otettuna riippuvaa, kaavamaista virkamieselämää vastaan ja sinä näet!..
»Vaan miten olet päättänyt, menetkö seminariin?»
»En!» vastasi Vilhelmi lujasti ja katseli isäänsä nyt ymmärtäen ja silmät loistavina.
»Minulla on virheeni», jatkoi isä, nähtävästi mieltyneenä pojan vastauksesta, »ja niin on äidilläsikin, mutta niin on sinullakin. Olet meidän ainoa poikamme… Älä jätä meitä! Saat mennä ulos, kouluun, maanmieskouluun, oppiaksesi alkutietoja kyetäksesi käytännölliseksi uudenaikaiseksi maanviljelijäksi. Tule viisaampana kotiin ja jää tänne. Opi vanhempaisi heikkouksista välttämään samallaisia, mutta älä opi niiden vuoksi heitä halveksimaan. Tiedät, että minua ihmiset pitävät viisaana miehenä, mutta juoppona. Opi sinä viisaammaksi, mutta älä juo… Noudata vaan ihanteitasi, mutta valitse ne ensin.»
Heillä oli ollut kumpasellakin omat aatteensa. Isä harrasti osuustoimintaa ja poika oli nuorisoseurassa mukana. Mutta he eivät niistä toisilleen puhuneet juuri milloinkaan. Kun nyt suhde oli tullut avatuksi, olivat he joka ilta yhdessä aivan kuin toverit.
XIV
Kyntää ruismaita metsäisten mäkien välissä kesäkuulla! Kun aurinko valaa keväistä lämpöään ja uutuuttaan vihertävät nuoret puut raikkaasti tuoksuvat. Auran jälestä ylös kuohuva multa lämpimyydestään höyryää. Hevosen kupeille ilmestyy kiiltäviä, kosteita juovia. Metsäkärpäset laulavat riemulauluaan, hevosta ja ajajaa hätyytellen. Kyntäjä on heittänyt lakkinsa ja takkinsa pientareen viereen kivelle. Heikko tuuli käy. Kyntäjällä on kuitenkin melkein liijan lämmin. Hän pysäyttää hevosen keskivaolla, käy itse pientareen luo piiputtelemaan. Katselee ympärilleen nauttivin, unisin katsein. Ei muita ihmisiä näy, ei kukaan kiirehdi.
Matti lepää, polttelee ja miettii.
»Mattu-u! … uhuhu-hu-hii-hi-haa!»
Kuin tulissaan kohottaa Matti päänsä ja silmiin ilmestyy eloa. Katsellen ympärilleen joka taholle, saa väsähtänyt katse yhä reippaamman, iloisemman sävyn ja hän aikoo jo huutoon vastata, kun sama leikki uusiutuu.
»Mattu-u! – ihi-hi-haa!»
»Martta!»
Matti alkaa nopeasti käydä sinne mistä ääni kuuluu. Mäenrinteessä on tiheätä viidakkoa. Kun sinne tulee, kuulee uudelleen saman naurun ja nopeasti juoksevan ihmisen jalan synnyttämää rausketta. Rattoisa kilpajuoksu alkaa. Pienet piipittäjät pyrähtelevät puissa, ajavat kärpäset keräyvät miehissä mukaan. Matti huutelee Martan nimeä hillitysti, ettei kauas kuuluisi.
Ja Martta nauraa.
Vihdoin tapaavat he toisensa, kumpikin hioten ja uupumuksesta huohottaen.
»Mitä sinä täällä teet?» Matti utelee, kun istuivat sammalpäiselle kivelle puhkuen ja nauraen.
»Juoksen.»
»Sitä vartenko olet tullutkin?»
»Mutta!»
»Lehmiä toit?»
»Olenko minä mikään paimen?»
Sai vihdoin Matti selville, että Marttakin on kyntämässä tuossa toisella puolen mäkeä. Oli hauska olla, ei kumpanenkaan ikävöinyt mihinkään. Sopi jutella kaiken maailman asiat. Kun lutissakin juttelee, täytyy aina kuiskata, koska toisessa lutissa saattaisi joku kuunnella. Nyt ei ollut kuuntelijoita, olo tuntui niin yksinäiselle ja somalle.
»Herra siunatkoon!» pelästyy Martta ja hyppää ylös, alkaen kiireesti astua omalle puolelleen.
»Mitä sinä nyt?» Matti käy jälessä. »Istutaan ja jutellaan ja pidetään hauskaa. Vai isäntääkö pelkäät?»
»Mitähän välittäis Kivikikkarista!» [Kiviluhdan haukkumanimi] isottelee
Martta.
»Eivät ne pidä sen paremmasta.»
»Vaikka kuinka hosuis.»
»Se teidänkin kiklu.»
»Älä hauku, Mattu, mun isäntääni, eli mä sanon sille.»
»Sano. Pitääkö se pahana kiklun nimeä?»
Martta nauroi että suuret, valkeat hampaat loistivat. Samalla kiirehti hän yhä käyntiään ja Matti kierteli. Tultua mäen toiselle reunalle, näkyi sen alla Kiviluhdan maa ja hevonen keskipellolla, aura ajettuna syvään vakoon. Menivät rattaitten luo mäkivieremän ladolle. Joivat piimäleilistä ja istuivat.
»Tässä on nyt herrasväkeä, jotka ovat tulleet metsään huvimatkalle yhteisin eväin», rupesi Matti runoilemaan.
»Otatko voileivän, niin annan?» kysyi Martta.
»Ettäkö sulla on voita? Sen valehtelet.»
»Onpa, katso!» Ja Martta veti laukusta esiin häränsilmä-askin. Matti pisti sinne puukollaan koetteeksi. »Voita on, mutta sulla ei ole.»
»Ei olekaan. Mutta ihmettelen että se kitupiikki…»
»Ei hän, mutta emäntä. Kuka kiklua palvelis, jos ei olisi sitä emäntää.
Tuos on voileipä, syö.»
»Mitä minä sinun ruokaasi!..»
»Syö nyt, mun se onkin … saanhan minä sen syödä kaikki, taikka saan antaa kelle tahdon…»
»Saat pyhänä konvehtia sinä. – Mun laukussani oli pari kuivanutta silliä, eilisiä perunoita, leipä ja huituleili.»
»Jaksa sillä sitte vain, palvelijaparka, tehdä työtä.»
»Ja olla hyvällä mielellä. Meilläkin kun neljä henkeä on melkein aina kotona ja kolme töissä kulkee, palvelijat vain… Niiden työllä sitte koko huusholli pystyssä pysyy.»
»Meillä ei ole sellaista kotiväkeä niin vakinaista», sanoi Martta, »mutta meillä pitää tehdä kovemmin kuin teillä, kun on aina isäntä mukana. Saatpa nähdä, että hän tulee tännekin.»
»Ei tule meidän isäntä», vakuutti Matti ja laskeusi selälleen, kun oli syönyt voileivän. Siitä makuultaan tarttui Martan käsivarteen ja veti luoksensa, viereensä nukkumaan.
»Ei uskalla», vastusti tyttö, »nukumme … ja siitä kiklu löytää! Mitä sitte sanot?» Jutellessaan painui Martta kuitenkin Matin käsivarrelle. Aurinko paistoi lämpimästi ladon seinustalle. Leikkivää paria raukasi ja väsytti. Ja ennen kuin ehtivät sitä aavistaakaan, nukkuivat jo syleillen toisiaan kuin sisarukset.
Nukkuessaan ajatteli Matti: jos tapaavat niin pidättäköön päivän palkastani. Mutta Martta sopersi:
»Voi … kun ei ihmisiä vaan tulisi…»
He olivat nukkuneet noin tunnin verran, kun vastaiselle puolelle aukeata ilmestyi mies, joka näytti nousevan tänne ylös. Ensin se meni ruoatta seisovan hevosen luo, päästi aisoista ja talutti pientareesen syömään. Mies oli pitkä, vanhemmanpuolinen ja laiha, käveli hiljaa ja hoippuen. Silmät omituiset: ne vaanivat ja nauroivat yht'aikaa, samalla kun huulet olivat pitkällään ja leuka sisään painanut. Hän katsoi kelloa, joka osoitti puoli yksi. Piian arvasi makaavan päivällislepoa…
»Mutta kuinka se, kanalja, on jättänyt hevosen ruuatta keskipeltoon?»
Miestä sapetti. Kepillä, joka oli kädessä, antaisi hän sille vähän hameitten päälle, jos nukkuu.
»Voi jumalatonta saakuria mikä on tuo Marttakin», äijä itsekseen mutisee. »Pane sitte tällaisia päiväkunnalle ominpäin, pian saat vetää konit nahkana parkkiin… Maksa vain korkeat palkat ja syötä voita ja lihoja mahat täyteen…
»Täällä se makaa mollottaa vaan … Mitä helvettiä? Kuka se mies on?»
Kiviluhta lähenee hiipien, kaula pitkällään, silmissä vaaniva ilme voittavimpana. Pysähtyy makaavain viereen ja katselee heitä leveä suu hermostuneessa naurussa, tuntien samalla kiukkua ja vahingoniloa.
Ne makasivat toinen toisensa käsivarrella raskaasti hengittäen. Aurinko oli hehkunut paksut hikipisarat kumpasenkin terveille, punakoille kasvoille. Martan pitkä palmikko kietoutui ympäri kaulan ja irtauneet hiussuortuvat peittivät silmiä. Matin lakki oli painunut silmäin päälle turvaksi.
Kiviluhta katseli ja katseli pääsemättä selvyyteen mitä niille tekisi. Olisi mielellään antanut keppiä Martalle, mutta ennen kuin siihen ehti alkoi pelätä, että Matti antaisi takaisin.
»Ruveta niiden kanssa ottelemaan, vanha mies! … saa vielä niskaansa ja vainoavat joka polulla… Luultavasti on tuo Raitalan renki tuossa toisellapuolen töissä, mutta perhanako sen tänne toi?.. Mitä lie emäntä pannut tuolle kekkulalle laukkuun?» Hän jättää nuoret nukkumaan ja käy laukkua tutkimaan. »Voita! … entä ei ole syönyt sitä aivan kaikkea.» Isäntä tekee itselleen voileivän ja alkaa syödä. Näkee että silakka ei ole kelvannut. »Kyllä kelpaa vielä … kun se pari yhteen tulee, niin kelpaa kaikki, vannon sen… Vai oikein nyt friiataan takamailla, päiväpalkoin… Ovat ne todellakin väkeä, kun päiväsydämmenä killastetaan, ja jos en minä olisi sattunut tulemaan, niin hevonen varmaankin olis saanut seisoa ruuatta iltapäivään kun nämä tässä kikkaloivat… Lie syöttänyt Ratulaisen pojalla meidän voileipääkin, kun ei kuulu voita panevan päiväkunnalle laukkuun, Raitalan emäntä… Eivätkä ne sen parempia ole!.. Näkee nyt tässäkin: meidän piika on voilla ja piimällä syötetty ja Ratulaisen poika huidulla ja sillillä. Siinä molemmat makaavat yhtä laiskoina sikoina!..»
Nauraa ja nousee ylös.
»Ja köyhinä», jatkaa äskeistä ajatustaan. Käy makaavain luo ja taas itsekseen virkkaa:
»Ohenevat sunkin paksut poskes kun meidän muorin pöydästä eroat, sen minä sanonkin!.. Kello on jo lähes yksi eikä lemmon västäräkki huoli hevosesta mitään, vaikka se janoon ja nälkään kuolis. Jos minä teille annattelen tuota seipään tyveä. – Nukuttaako?»
Hän jalallaan potki Marttaa.
»Kylläpä nukkuu.»
Martta heräsi. Näki isännän ja pelästyi, työnsi Mattia ja hyppäsi jaloilleen.
»Kuinka sinä jätät hevosen ruuatta keskipellolle, kun itse puolipäivä-levolle käyt? Ja minä olen sulle aina sanonut, että hevosten ruuasta ja juomasta päiväkunnalla tulee ainakin pitää huolen, oli ihmisten kanssa miten tahansa.»
» – siunatkoon!» sai Martta sanotuksi. »Panin juuri tähän levolle kun söin, ja hevosen unohdin. Mistä tuo on siihen tullut?» Hän katsoo pitkään Mattia, joka vähitellen herää.
»Mistä on tullut!» nauraa Kiviluhta huvitettuna. »Taivaasta on pudonnut ylkämies käsivarrellesi, enkeli on pudottanut, heh…»
»Minä juuri söin», uudistaa Martta ja iskee silmää Matille, »panin siunaaman ajaksi pitkälleni.»
»En minä siitä, mutta kun hevosen jätät ruuatta ja juomatta valjaissa seisomaan. Saat selkääsi, piru vieköön, jos pahat päähäni panen.»
Martta katselee ympärilleen ja näkee että hevonen on syömässä.
»Tekö laitoitte sen syömään?» kysyi isännältä.
»Kukahan sitte, heh.»
Mattikin otti sananvuoron.
»Lähdin päivällislevolla kävelemään ja tulin tähän kun Martta nukkui.
Panin viereen maata ja nukuin minäkin.»
»En ole yhtään kuullut», sanoo Martta.
Matti muistaa hevosensa hänkin ja säpsähtää: jos senkin joku löytäisi.
»Täytyy mennä jo», sanoi ja lähti kiireesti. Martta alkoi juosta hevosensa luo hänkin ja jutella mennessään:
»Menen juottamaan mustan.»
Isäntäukko istuu, panee piipun ja rupee nauttivan näköisenä nojalleen äännellen:
»Olette te aika vekluksia, olette jo!.. Mutta ruveta näiden kanssa riitelemään, niin pian ne niskaansa saa. Panee ennen narraamalla ja kehumalla ja katsoo perään, niin enempi sillä voittaa. – Anna sen hevosen syödä vielä!»
Viimeisen huusi hän Martalle, joka aikoi juotettuaan panna hevosen uudestaan valjaisiin.