X
Pitkiin aikoihin ei Matti ollut käynyt isän mökillä. Eikä hänellä sinne ikävä ollut, eikä mieli tehnyt tavallisissa oloissa. Mutta nämät äskeiset tapaukset ja muistot verryttivät kaipuun, oikein ikävän. Eräänä iltana päätti hän siellä käydä, kun ilmestyi asiatakin. Isällä oli vanha, kaksipiippuinen pistooli, jota Matti oli alkanut mielitellä: sillä olisi hauska ampua räiskyttää yölliseen aikaan ja herättää huomiota. Sen oli keksinyt, kun eräällä hyvällä tutulla, talonpojalla, oli revolveri, jolla se ampui ilmaan tyttöjoukoissa. Ne kiljuivat kauhuissaan, mutta nauroivat kuitenkin. Mattikin tahtoisi kiljuttaa ja naurattaa niitä. Sitäpaitsi sopisi pistoolilla vaihtokauppoja tehdä, saisi myydäkin jos ostaja sattuisi. Mennessään kuvitteli Matti pistolista lähtevän hauskaa aivan loppumattomiin.
Mökistä, joka ei ollut enää hyvä, tuprusi savua ovenraon täydeltä. Ovi olikin savun kulkua varten tuettu puoliltaan auki. Perhe, johon kuului isä ja äiti sekä 10-vuotias raajarikko, ontuva poika, Mikko ja häntä pari vuotta nuorempi sisko Lissu, oli parhaillaan iltaruoalla. Matti huomasi että hänen tullessaan oli äiti juuri heittämässä sänkyyn jotain, isä ja siskokset pälyivät oveenpäin.
»Tuopa siellä vain tuleekin», isä sanoi rauhoittuen. »Käy istumaan. – Anna tänne se läski!» Viimeinen sanottiin äidille, joka totellen aikoi heti noutaa sängystä sinne äsken heittämänsä Amerikan silavakimpaleen, mutta Lissu ennätti edelle. Matille muistui elävästi, miten ennenkin, hänen lapsuudessaan, aina paremmat suupalat heitettiin vällyjen alle sänkyyn, kun vieras ruuan aikana tuli. Niin piti tehdä, kun ihmiset aina heidän herkuttelemistaan haukkuivat, jos niiltä jotain pyysi – ja vaikka ei pyytänytkään.
»Savuapa täällä on», moitti Matti, mutta pani kuitenkin paperossinsa lisäksi savuamaan. Hän alkoi tarkastaa pöytää. Siinä oli tuo äskenmainittu raaka silavakappale, josta kukin tarpeen mukaan vuoleksi viipaleita syödäkseen, sekä läkkikannu, josta palanpainimeksi hörppivät. Pöytälaatikko oli auki ja sieltä näkyi muutamia leipäkannikoita. Syöminki muuten näytti olevan joku välipala-ateria, sillä tulella kiehui puurovesipannu. Tähän välipalaan oli kai houkutellutkin vaan satunnainen mieliteko ja tilaisuus: kun Mikko tuli kylästä puolen kiloa silavaa ja maitokannu mukana, houkuttelivat herkut ensin isän, sitte vähitellen muutkin maistelemaan, kunnes ruokahalu kasvoi niin suureksi, että maistelemisesta sukeusi oikein syöminki. Vaan silavakimpale hupeni huomattavasti, ensin rupesi kadehtimaan isä sitte äiti, tyrkkivät lapsia ja nuhtelivat ahneudesta. Vanhempain yhteisestä neuvosta käärittiin silavanjäännös paperirääsyyn ja pantiin lukolliseen arkkuun, jonka avain katosi äidin taskuun. Isä nousi pöydästä Jumalaa kiittäen ja yltäkylläisyyttään huokien, pani päähänsä lakin, jonka painoi korvia myöten. Lakki antoi hänelle tuon naurettavan ulkomuodon, josta Ratulainen oli tunnettu. (Sillä hänellä oli niin pieni pää, ettei koskaan nuorena saanut sopivaa lakkia.) Pistettyään poskeensa mällin akkunalaudalta alkoi mies laittaa piippua kuntoon. Hänen sitä takan luona tehdessään sattui Mikko jotenkin astumaan jalalle. Isä julmistui, potkasi poikaa ja päästi jakson kirouksia. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut isolle pojalle komeilla kotoherruudellaan. Mikko meni parkuen penkin nurkkaan.
»Tuon sinäkin voitat, muutama!» sanoi äiti harvakseen hammasten välistä. »On siinäkin, jumal'auta, olevinaan miestä, ensin siunaa ja sitte kiroilee. Onpa kun mieskin.»
Ratulainen lannistui huomattavasti uhkaavan vihurin edessä, mutta koetti kuitenkin pitää edelleen ryhtinsä, pyrkien suoristamaan pientä, koukistunutta ruumistaan.
»Mitä sen tarvitsee jaloissa kompuroida.»
»Kompuroida!» matki akka. »Itse olet poikaparan potkinut ja vielä haukut, vietävä.»
Matille oli tämä kaikki tuttua. Ennen oli isä useimmiten, kun riita tälle asteelle ehti, ottanut luudanvarren ja äiti lähtenyt karkuun, he lapset perässä minkä ehtivät. Mutta vanhentuneen näkyi jo isä ja kurssikin sitä mukaa heikontuneen, koska ei niin tehnyt enää. Sen sijaan astui Matin luo.
»Sulla lie tupakkaa?» Matti antoi.
Lissu, jolla oli kipeät silmät, lähenteli isoa veljeä.
»Salmenpe-erä-än, Salmenpe-erä-än», hoki lauluäänellä ja katseli naurussa suin veljen silmiin kiehtoen hänen polvellaan.
»Mitä, Salmenperään?»
»Lissu on mielissään, kun se on Salmenperään lastenhoitajaksi ja lammasten paimeneksi luvattu.»
»Eihän se vielä kelpaa», arveli Matti.
»Ja sellainen porukonttikin on, aina raakuu, eikä se näekään», jatkoi
Mikko käheällä, omituisella miesäänellään.
»Mutta pääsee talollisten ruokaan, ja silmätkin paranevat kun ei ole aina savua tuvassa», intti lapsi sellaisella innostuksella, että Matti rupesi nauramaan ja isä virkkoi halveksien:
»Äidiltänsä se on tuon oppinut!»
»Minkä?» tiuskasi äiti.
»Sen vain, että talollisten ruokaan.»
»Noo, aina sitä on talollisilla toisellainen ruoka kuin ratulaisilla.»
»Itse olet ratulainen», pilkkasi mies.
»Niin olenkin, kun olen sun ottanut.»
Lapsi jatkoi pikkuvanhan tavoin aivan kuin äitinsä ajatusjuoksua:
»Ja sellainen, aimo talo.»
»Joka pisara maitoakin meijeriin viedään!» kähisi nauraen Mikko. Ja sitte hän kuvaili minkälaiseksi sisar tulee niin kuivassa talossa, tavalla, jota ei voi kertoa. Mutta hän sai koko huonekunnan nauramaan. Itse kertoi menevänsä Koivuportaasen ajopojaksi ja kehui että siellä on ihmistenmoista elämää vielä, »kun ei meijeriinkään viedä».
»Toinen hyvä!» nauroi isä kaksimielisenä, ettei oikein tietänyt poikaako hän tarkoitti vai taloa. »Saa siitäkin hyvän!» jatkoi jonkullaisella ihailevalla syrjäsilmällä katsellen poikaa, joka pyöritteli mälliä poskessaan ja syleksi kuumaan poroon takassa.
»Pitääkö se suussaan?» kysyi vanhempi veli. »Kun saa tupakkia. – Ootko sinä mun tupakkiani ottanut?»
»En, porvarista sain.» Poika ei päätäänkään käännä puhuttelun aikana, takkaan vaan syleksii.
»Koivuportaan emäntäkin on häjynkurinen», jatkaa tyttö.
»Ja sekö on enkeli, Salmenperän ämmä? Vie sun…» kähisee Mikko.
Vanhemmat eivät kiistaan sekaannu. Kun eivät lapset vaan heitä hauku eivätkä mitään pyydä, saavat kernaasti jutella sellaista mikä heitä huvittaa. Mikäli omilta harrastuksiltaan ehtivät, seuraavat huvikseen joskus näitä juttuja, milloin hyväksyvästi naurahdellen, kulloin häiriytyneenä karttaen hiljaa olemaan.
Matti oli jonkullaisella mielenkiinnolla katsellut tätä varsin jokapäiväistä elämää, samalla kun koetti kaupotella isältä vanhaa ruostunutta pistoolia, jota arvokapineena oli säilytetty arkun salalaatikossa. Viime aikoina olivat sattumat raottaneet hänelle aivan uusia puolia elämässä. Yksi sellainen oli oma kykenemättömyytensä, josta oli johtunut monia ennen tuntemattomia huolia, jopa suoranaista katkeruuttakin.
»Panisitte tuon Mikon oppiin, suutarin tai räätälinoppiin», virkkoi hän painostavan mielialan valtaamana. Hän oli silloin jo pois lähdössä, mutta tahtoi tuon saada sanotuksi.
»Eivät ne ota», sanoi isä.
»On puhuttu jo monelle», lisäsi äiti.
Hekin olivat sitä siis ajatelleet.
Oltiin iso aika vaiti. Jokainen arvasi syyn, mutta kukaan ei tahtonut sitä puheeksi ottaa. »Ihmiset eivät huoli, kun se on viallinen», sanoivat vanhemmat vieraille, tarkoittaen ruumiinvikoja. Mutta itse he tiesivät syiden olevan sielunvikoja. Isä tyhjensi piipusta porot poskeensa, äiti hyräili virttä, Matti katseli vaijeten pistoolia joka äsken oli tullut hänen omakseen, Lissu oli nukkunut takanala. Puuro oli valmiiksi keitettynä pannussa. Hiiloksesta tollahtelivat viimeiset liekit hämärästi valaisten. Mikko oli nojannut väsyneesti muutamaan nurkkaan, leuka rintaa vasten ja kuunnellut, jatkoi eteensä tuijottaen miettimistään yhdessä toisten kanssa. Vihdoin äänsi kähisevällä, omituisella miesäänellään:
»Minä rupean hevosvarkaaksi.»
Sylki, tuijotti yhä eteensä kiiluvin silmin, hiljaa viheltäen.
»Siihenkö luulisit kelpaavasi?» kysyi äiti haukotellen ja koputti tulta.
XI
Vilhelmi kärsi siitä, etteivät palvelijat hänen kodissaan viihtyneet. Itse yritti tehdä parhaansa asian auttamiseksi, oli ystävällinen rengeille, kutsui heitä huoneesensa ja koetti olla niin »veljellinen» kuin mahdollista. Veljellisyydestä puhuttiinkin tähän aikaan paikkakunnalla paljon, semminkin nuorisoseurapiireissä; siellä oli se koko aatteellisen harrastuksen pohjana, tahi oikeammin äänenä.
»Äänenä se vaan on nuorilla, eikä pohjana», sanoi kerran Valjakka, muuan talollinen, Vilhelmin ystävä. »Mutta se voi vastaisuudessa tulla pohjaksikin, kunhan nuoriso ensin jaksaa pitää ääntä, kasvaa, kypsyy.»
Kasvaa, kypsyy! Vilhelmi oli kokenut jo, että täytyi todellakin elää uudenaikaisten mielipiteitten mukaan, jos voi niitä omistaa. Oikeinpa toisinaan valtasi ihmettely, miten suureen ristiriitaan saattaa joutua veljeyskokeilujen ensi-asteilla: aate nousee päähän kuin viina, yllyttää, innostaa, katkoo kielensiteet ja panee puhumaan; sielu laajenee niin ettei tahdo enää mahtua tavalliseen asuntoonsa. Tuskin on ennättänyt tämän innostuksensa hetkellisen kuohun vallassa lähestyä Mattia, kun jo työntäytyy esiin toinen voima paksuna, tympeänä, taipumatonna. Se etsii Matin vikoja itsepintaisesti nuuskien, nauraa virnistellen pitää ne esillä eikä anna anteeksi…
Iikan seurassa kyllä hyvinkin viihtyy, semminkin hetkittäin. Mutta tämäkään ei juuri milloinkaan tule ylikamariin ilman kutsumatta, ja kun tulee ei ole luonnollinen… Matti tulee vielä harvemmin, on aina umpimielinen ja ikävä. Veljeyttä ei tässä ole! Mitä veljeyttä tämä olisikaan? Ollaan kuin virkamiehet ja kansa, vastakkain. Kumpanenkin luulee uhrautuvansa toisensa edestä. Toisen pitäisi toista kiittää ja palvella. Eikä kumpikaan palvelisi!
»Se on», sanoi Valjakka erään kerran, »sillä tavalla, että me emme pysty osoittamaan veljeyttä köyhiä ja palkan edestä palvelevia kohtaan, niin kauan kuin yrityksemme lähtee hyväntahtoisuudesta eikä todellisesta toveruudentunteesta.»
Vilhelmi otaksui että tämä selittää hänelle paljon, ja innostui. Hän, esimerkiksi, on läheinen toveri Heikin kanssa, samoin Samun, molemmat renkejä kylässä. Niitä hän voisi kohdella toverin tavoin. Ja myöskin Iikkaa. Mutta hän luulee että Matti pilaa Iikankin. Sitäpaitsi äiti ei taivu suutansa hillitsemään, pureksii, haukkuu ja riitelee kelle sattuu. Isä usein istuu kamarissa ja kirjoittaa, käy pitäjällä, antaa ylimalkaisia käskyjä, suututtelee kun ei käy mielen mukaan. Mitä hän sitte voi? —
Monasti löysi Vilhelmi tänä talvena itsensä näistä mietteistä. Ennen oli elämä niin päiväpaisteinen, suopea, lapsellisen viaton. Sitte alkoi siinä huomata pieniä vikoja ja nuori sielu kuohui innostuksesta saada ne korjatuiksi. Mitä enempi parsi, sitä suuremmaksi kävi repeämä, – ja niitä ilmestyi yhä uusia. Silmä ja korva keksivät aivan sietämättömällä tarkkuudella näitä elämän varjopuolia. Maanviljelijä-elämä oli niitä aivan täysi. Ensiksikin se ei oikein kannattanut, ainakin niin sanottiin. Kunnollisia palvelijoita oli kovin vaikea saada, sillä ne menivät Amerikkaan, tahi etsivät kotimaassa parempia toimeentulon ehtoja. Raskasta oli olla itse palvelijain mukana ihan joka päivä; mutta jos ei ollut, ne panettelivat ja olivat laiskoja. Jos taas joka päivä pitäisi työssä olla, milloin sitä elämästä nauttisi, – ja mitä hyötyä olisi olla talollisena? Isä ei oikeastaan näyttänyt taloudesta paljo välittävän. Milloin ei pitäjällä ollut, istui ja kirjoitti. Äiti taas hoiti naistaloutta aivan ylellisellä huolellisuudella, vaan silläkin oli vikansa, jota olisi pitänyt saada korjata. Mutta äidin kanssa ei käynyt neuvotteleminen!
Ikään kuin pelastavana takaporttina alkoi ensin hälppimällä, vaan
sitten yhä selvempänä esiintyä ajatuksissa halu päästä pois kotoa.
Menopaikkoina väikkyivät mielessä: kauppapalvelijantoimi, kansanopisto,
Amerikka, kansakouluseminaari.
Kaikki sellainen tarkoitti tulevaisuutta. Mutta hetken mielialoja määräävänä vaikutti yhä voimakkaasti halu päästä lähempään, sydämmellisempään sopusointuun ympäristönsä kanssa. Kodissa eli jokainen yksilö tarkoin rajoitettua omaa elämäänsä. Katkeruudekseen alkoi Vilhelmi huomata olevansa isänsä kanssa aivan yhtä vieras kuin renkienkin kanssa. Iltasin, puhdetöiden aikana, tunsi usein ikäänkuin lämpimän tuulahduksen siitä muinoisesta, ihanteellisesta talonpojan perhe-elämästä, josta äiti niin kuvaavasti tapasi kertoella. Silloin huomasi olevansa toveri Iikankin kanssa. Mutta isä ei tullut usein mukaan. Hänellä oli niin paljo tehtäviä. Ja kun kerran oli alkanut isää kaivata, tuli se oikein piinaavaksi. Koetti arkoen lähestyä, mutta umpimielinen isä kohteli häntä lapsena. He eivät toisiaan ymmärtäneet.
* * * * *
Muutamana arkisena vapaapäivänä oli Iikka juopotellut parin toverin kanssa. Iltasella vetäytyivät Raitalan tupaan. Kaiken päivää kyliä juostuaan oli Mattikin tullut kotiin. Maaten ryömällään höyläpöydällä, hän poltti paperossia ja kuunteli vaijeten toisten loruamista. Vilhelmi sattui sisään tulemaan. Iikka kohta keksi hänet ja sanoi rämisevällä tavallaan:
»Kaa … Vilhelmi! Nämä pojat tulevat nuorisoseuraan.»
»Joo», sanoi toinen vieraista ja katsoi oikoisesti Vilhelmiin, silmissä töllöttävä, teeskentelevä ilme. Hän oli pieni ja lapsellisen näköinen nuorukainen, nosteli kaulaa ja hartioita aivan kuin tahtoisi näyttää suuremmalta. Toinen painoi syhyen leukaa rintaansa, nauroi salaperäisesti ja teeskennellen, samalla sivuilleen vilkuen. Hän oli pitkä, niin hontelo ja hoikka, että istuessaan juovuksissa painui moneen koukkuun.
Juoppo vaikutti Vilhelmiin aina härnäävästi. Hän kysyi:
»Raittiusosastoonko?» Aivan kuin vastatakseen naurajain ilveesen.
Iikan kasvojen ilme oli veltto. Vilpittömästi silmäillen tovereitaan, ikäänkuin näiden mieltä kuulustellakseen hän vihdoin omin päin päätti:
»Ee-ei, tuota, muuten vaan nuorisoseuraan.»
»Menkää Valjakkaan, hän on esimies, enkä minä.»
»Mutta ota sinä vain … kirjoita vain paperiin.»
Se joka töllötti oli nyt vasta järjessään päässyt selville mistä on kysymys. Ja hän kertasi Iikan sanat:
»Joo, muuten vaan nuorisoseuraan.»
Se toinen piti yhä suutaan kurillisessa hymyssä, tuhri leukaa rintaan, vilkuili sivuilleen ja virkkoi:
»Ainakin tämän Eetvartin saa kirjoittaa raittiusosastoon.»
»Juuskanpa sinne-hgk – saa kir-hgk-jottaa.» Eetvartti käänteli toljottavia silmiään Juuskan ja Iikan välillä aivan kuin palokärki, mutta hitaammin.
Matti makasi yhä kättensä päällä ja nauroi. Seinäkaapista toi Iikka paperossia eikä huomannut kun Vilhelmi poistui tuvasta. Kaapissa kopeloiden, selkä toisiin, hän jutteli:
»Saa ne, juuttaat, molemmatkin, kirjoittaa raittiusseuraan… Ovat aika juoppoja, toinen toistaan parempia… En minäkään niille piisaa.»
Eetvartti käänteli päätänsä yhä, silmiin oli tullut enempi eloa, arvattavasti jostain ajatuksesta, joka liikkui mielessä. Sitte se jo tuli uloskin.
»Voi lehmänkieli, kun sitä taas onkin ryypätty!»
Painosta ymmärsi, että »lehmänkieli» oli sukkeluus. Poikanen oli niin nuori, että oli vasta ensikertoja juopottelemassa. Se toinen syhyi yhä leukaa rintaa vasten, oikoi ja venytteli pitkiä koipiaan, tirskui ja hoki:
»Saakelin saakeli!..»
Hän tahtoi narrata ja nauraa Eetvarttia.
Lorusivat taasen pitkän rupeaman, kunnes Iikka havaitsi Vilhelmin poistuneen. Alkoi toisia kehoittaa ylikamariin Vilhelmin luo ja kehui tätä sopivaluontoiseksi. Juuska soti vastaan, mutta Eetvartti oli valmis. Mattikin heräsi nukuksistaan ja rupesi yllyttämään.
Lähtivät vihdoin kaikin, Iikka oppaana edellä, Matti jälkimmäisenä virnakoiden ja hengessään odottaen mitä tapahtuisi.
»Käykää istumaan, pojat… Istukaa tuonne sohvaan, siellä on pehmoinen … olkaa rohkeana vaan… Vilhelmi aina käskee tänne.»
Itse istuu Iikka soututuoliin ja jatkaa:
»Tulimme katsomaan sua, älä moiti vaikka on vähä ryypätty ja sinä oot raitis.»
Nolona ja kankeana istuu Vilhelmi tuolillaan ja saa vihdoin itsestään:
»Noo…»
Eetvartti ja Juuska ovat sijoittuneet vanhaan sohvaan, josta muutamat vieterit kommottavat uhaten puhkaista. Eetvartti yhtä sellaista alkaa käsin nyplätä ja Vilhelmin tekee mieli kieltää, ettei puhkaise. Mutta nyplääjää alkaa raukaista, samoin Iikkaa soututuolissa. Matti istuu ovipielessä ja Juuska sohvassa mukavasti lojuu ja vetelee paperossin sauhuja, pää retkallaan selkänojaa vasten. Hän ei nyt virnistele, mutta rupee sen sijaan juttelemaan.
»On ollut oikein siivo-ilmat.»
Sitte hän koputtaa piippuaan lattiaan maton päälle ja sylkäsee. Vilhelmi myöntää, että niin on ollut. Samassa putoaa nukkuvan Eetvartin paperossi sohvalla ja Vilhelmille tulee sopiva tilaisuus sekautua asiaan. Hän juoksee sitä korjaamaan, kiihoittuu, moittii, että kun tänne tullaan juovuksissa nukkumaan ja rypemään. Siitä jo Iikkakin havahtuu. Matti kätkee kaikki mitä näkee ja kuulee. Iikka uudestaan alkaa kehoittaa Vilhelmiä kirjoittamaan hänen toverinsa nuorisoseuraan.
Yhä enempi kiihoittui Vilhelmi:
»Sinä puhut häpeemättömiä… Nämä ovat juovuksissa… Ei seuraan juopuneita oteta … enkä minä ketään sinne ota… Esimies niitä ottaa, eli kirjuri.»
Iikan mielestä puhui Vilhelmi tyhjiä. Kovaäänisesti ja iloinen tietoisuus koko torkkumisesta heränneessä naamassa, hän väitti:
»Oo-otetaan! Kirjoita vaan, pelkäämättä, kyllä ne jäsenrahansa maksavat.»
»Eikä me mitään niin vasituisia juoppoja olla, minä ollenkaan … eikä tämä Juuskakaan.»
Eetvartti oli näet herännyt ja Juuska nukkunut.
»Sinä!» ärjyi Vilhelmi. »Sulle olis selkäsauna pienillä raipoilla paikallaan… Kakara olet vielä, etkä mies!.. Mikä juopottelija sinä olet?»
Vaan Eetvartti julmistui: vannoi ja kehui olevansa yhtä hyvä kun
Vilhelmikin. Saisi tulla koettamaan paikalla jos lystää.
Vilhelmi oli suunniltaan.
»Kuka on sinun käskenyt juoppoja tänne vetämään?» hän kyseli Iikalta. Tämä nousi, kasvojenpiirteet voimistuivat nopeasti. Kävi retuuttamaan Juuskaa ja käski kerskaavan Eetvartin pitää suunsa kiinni taikka hän lyö. Kun vieraat alkoivat ulos lappaa, valtasi Vilhelmin taasen katumus. Hän ajatteli että olisi pitänyt menetellä aivan toisin! Pyysi näitä palaamaan että saatais jutella. Hän puhuisi ja juttelisi niin mielellään.
Mutta ne eivät pysähtyneet, eivät edes mitään puhuneet muut kuin
Eetvartti kerskui ja Iikka lupasi häntä kepittää kun ulos tullaan.
Vilhelmi kuunteli porstuan päällä. Äiti avasi tuvan oven ja katsoi ja huusi:
»Kylläpä ne koluuttavat…»
Jatkoa ei eroittanut. Mutta sen sijaan kuului portailta Iikan vastaus:
»Älkää aina murehtiko, antaa hevosen murehtia jolla on suuri pää».
Tämän jälkeen kuului naurua, kunnes kaikki hiljeni.
Hän meni takaisin kamariin, sysi epäjärjestykseen joutuneet tuolit paikoilleen ja kuulteli yhä vielä tarkkaavaisena alkaisiko kylän raiteilta kuulua lollotusta. Tälläkertaa olisi hän mielellään halunnut että ne huutaisivat. Mutta mitään sellaista ei kuulunut…
– Iikka ei lepy ikänä. Hän ei tästä sano koskaan mitään, mutta hän ajattelee…
– Ne tulivat sellaisina kuin he ovat, ei parempina, ei huonompina. He eivät osaa parempaa.
Sitte hän ajatteli, että kun ne nukkuivat sohvaan oli se rumaa, kerrassa aivan sopimatonta. Taisivat istua ensikerran topatulla sohvalla ja ne ovat tottuneet vaan puupenkillä istumaan ja lutin arkulla. Ja hän muisti sitä nukkumahetkeä, miten niiden juopumuksesta väsyneet silmät painuivat kiinni … ja sitte painui Juuskan ruumis painumistaan, Eetvartin pää vaipui ja Iikan kädet valahtivat. Aivan kuin he olisivat jossain harhaillessaan väsyttäneet itsensä ja nyt löytäneet levon, uudenlaisen, hivelevän, mukavan…
Monta monituista kertaa oli Vilhelmi ajatellut, että mikseivät ne tule milloinkaan kutsumatta ja ole kuin kotonaan? Nyt ne tulivat ensikerran ja olivat kuin kotonaan. Mutta hän suuttui, kun eivät asettuneet hänen mielensä mukaan, haukkui ja ajoi pois!..
Katui, katui katkerasti. Hetki jota oli odottanut, kaivannut, ihannoinut, meni tuntematonna ohi. Viipyi kuitenkin siksi että hän ehti turmella kaikki … kaikki… Että joku toinenkin olisi samoin menetellyt, se ei vähääkään lohduttanut … hän kun ei ajattele niinkuin ne…
Kerran taas tunsi sielussaan painavaa väsymystä ja halua päästä pois… Hän ei kuitenkaan jaksa … ei jaksa toteuttaa mitään ihanteita! Elämä on niin täynnä ristiriitoja ja väärinymmärrystä ja vastakohtia ja ihmisten kelvottomuutta … ennen kaikkea omaa. Hän lähti tapaamaan Valjakkaa. Sinne mennessä kuuli kun ne rääkyivät toisella puolen kylää, ne äskeiset pojat. Äänissä oli tavallinen repivä, ärsyttävä sävel. Ne menevät lutista luttiin, remuavat ja ryyppivät ja yöllä ne tulevat ja kirkuvat Raitalan pihalla. Hän, Vilhelmi valvoo ja valittaa kykenemättömyyttään, isä nousee ja käy ovesta uhkaamassa ja aamuksi äiti valmistaa Iikalle ja Matille kuivan ripin…