Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia

Ennen ja nyt

(Ote Janne Eerosen päiväkirjasta.)

Minä olen ollut miehen iässä jo muutamia vuosia, miehen reiässä niinikään. Olen toisinaan istunut elämän kiikkurattaissa ja menestyksen virkut varsat ovat lennättäneet minua suvi-illan vienossa hämärässä lumoavia lehtokujia pitkin. Sellaiset tiet ovat suoria, hyvästi hiekotettuja, kivistä puhtaaksi haravoittuja. Vahinko vaan, että niitä on ollut niin lyhyitä palasia matkani varrella. Tulee tuon tuostakin äkkikäänteitä, aivan aavistamatta. Loppuu hyvästi hoidettu tie ja lehdot. Aukiaa erämaan kaltainen aavikko eteen. Saattaa toisinaan tapahtua, että tiekin loppuu kokonaan ja rattaat vajoavat aksilaa myöten liejuun, jopa joskus nurinkin keikahtavat. Silloin onnettaren virkut varsat pudistelevat valjaansa ja karkaavat, katoavat kepeänä sumuna silmistäni.

Sellaisissa tapauksissa olen tukalassa tilassa: suo siellä, vetelä täällä. Monesta kokemuksesta olen jo tottunut, että silloin ei auta muu, kuin itse hypätä liejuun, vääntää kukistuneet rattaat pystyyn, tarttua aisoihin ja ruveta vetämään. Tämä on tukalaa työtä, se käy raskaaksi, kun vajoo lokaan, pehmeään suomutaan itse ja kuorma. Mutta ei auta, eteenpäin täytyy pyrkiä vaikka etanan lailla. Palaaminen ei tule kysymykseenkään. Tie takana on suljettu menneisyyden kukistamattomalla rauta-aidalla.

Mutta levätä saa. Toisinaan pidätyn lepäämään, istun suosta ylenevälle mättäälle. Mättäät hyllyvät, painuvat alemmaksi eivätkä tunnu turvalliselle. Mutta sellaisissakin tiloissa saattaa kyllä levähtää, kun vaatimukset eivät ole korkeammalla kuin mättään nenässä.

Siinä silmä vaistomaisesti tähystelee näköpiirin etäisimpiä kolkkia myöten, etsien onnettaren tulisia, vauhkoja varsoja. Huulet supistuvat viheltelemään: kuulla jos sattuisivat ja palaisivat aisoihinsa. Mutta aavan suon omituinen kaiuttomuus karkoittaa heti kutsumishalun.

Kun on tottunut tällaisiin kolttosiin, ei sentään epätoivo valtaa, sillä mielessä on vaistomainen vakaumus: kylläpä he palaavat, kun tietkin paranevat.

Pyyhkäisen rauhoittuen hikeä otsaltani, päätän todella hetkisen levähtää ja unohtaa.

* * * * *

Mutta muisto ei tyydy levähtämään. Se luikertelee takaisin entisyyden rauta-aidan taakse. Se viilettelee siellä mielin määrin ja tuo viestejä minulle. Kykenemättömänä persoonallisesti murtamaan menneisyyden rauta-aitaa, istun mättäälläni ja suloisella nautinnolla otan vastaan menneisyyden muistoja.

* * * * *

Muistoni palaa erinomaisen usein takaisin kylään, kotiin missä synnyin. Siellä se askartelee, nuuskii jokaisen kivenkolon, jokaisen soppelon; pälyilee lymysillä talollisten kartanolla, viilettelee pitkin monimutkaisia metsäpolkuja, joiden poukamat ja monet omituiset merkillisyydet vielä himmeästi tuntee. Mihin liittyy tuhansia, jos jonkinlaisia syrjämuistoja, merkillisempiä ja vähemmän merkillisiä, mutta kaikki omituisesti viehättäviä.

Minulla oli tovereita, kasvinkumppaneja, Jaskoja, Miskoja, Jusseja, Kalleja. Useimpain kanssa minä muistoissa elän, mitä minkin kanssa teen. Sitten on vanhoja mummoja, ikäloppuja hampaattomia ukkoja. Keski-ikäisistä, toimellisista ihmisistä ei muistini paljon välitä. Meillä ei ollut mitään tekemistä sellaisten kanssa. He olivat liian jokapäiväisiä … eivät ymmärtäneet meitä. Olivat vaan melkein alituisella sotakannalla kanssamme. Meillä oli eri tarkoitukset, heillä taas erilaiset. Mutta nuo vanhat ukot ja vanhat mummot, heistä me pidimme. He elivät paljon kanssamme. He kertoivat meille verrattomia juttuja omasta lapsuudestaan, meistä ne tuntuivat muinaistaruilta, mutta sitä viehättävämpiä ne olivat.

Varsin hyvin muistan suven, kun olin 8 vuotias. Silloin opin minä uimaankin. Kotini lähellä oli isonen oja. Siinä me pojat päivät pääksytysten räppäilimme. Siinä oli kolmen kyynärän pituinen allikko, missä eivät kädet ulottunet pohjaan. Siinä opeteltiin, uitiin kilpaa. Vesi sekautui polskaroidessamme savivelliksi, harmaaksi, kuraiseksi. Mutta se oli lämmintä. Oltiin ojassa viisitoistakin kertaa päivässä. Eikä vesi koskaan ehtinyt välillä selkenemään. Siitä vihdoin uskalsimme jokeen. Silloin oltiinkin jo miehiä, ainakin olevinansa.

Väliajat askarreltiin hiekkakoloissa, tehtiin pieniä kärryteitä, kaivettiin ojat kahden puolen, jopa poikittainkin. Poikkiojain ylitse rakennettiin kivisiltoja. Ajettiin pienillä ja suurilla puuhevosilla, joilla oli perässä asianmukaiset rattaat. Oli meillä pienet lapiot, pienet aurat. Peltoja raivattiin mäkeen, kynnettiin, kylvettiin, ojitettiin ja aidattiin. Hevoskauppoja tehtiin, ostettiin, myytiin, vaihdettiin. Maksun välikappaleina oli ruostuneita rautanauloja, vanhoja nappeja ja mitä milloinkin. Meistä nähden olivat sellaiset arvokasta tavaraa, vaikka ikä-ihmiset niitä pitivät hylkyroskana.

Me olimme ahkeroita, päivät ei mitenkään tahtoneet riittää, aina tuli kesken ilta. Monasti olin yötä toisten luona. – Minun kotonani oli taas yksi ja toinen vuorostaan. Emme tulleet ilman toveritta yötä toimeen, emme edes unta saaneet. Vanhemmatkaan eivät lopulta vastustaneet, hekin tottuivat tähän.

Ja minulle on jäänyt sellainen ajatus, että vanhempanikin lopulta kaipasivat noita minun yövieraitani.

Se oli autuasten aikaa, lasten aikaa. Jos näimme itkeviä, elämän huolissa huokailevia ihmisiä, saatoimme ottaa osaa, jopa sankarimaisesti uhrautuakin. Mutta joskus lankesimme pilkkaamaankin sellaisia. Mitäs itkee? sanoimme, raukka, porukontti! Ei me itketä, ei me surra!..

Me emme koskaan haikeasti valittaneet puutteitamme, kun saimme olla omia olojamme. Kun vaan rakennuksemme saivat olla rauhassa, kun ei teitämme ja siltojamme rikottu, kun ei mitään kapineitamme varastettu, niin – silloin emme kaivanneet mitään, en ainakaan muista mitään sellaista. Mutta jos joskus jotain kaipasimmekin, jota eivät vanhempamme, eikä kukaan suostunut hankkimaan, niin me lohdutimme itseämme: kun kasvamme, niin itse hankimme, oikein omituiseksi…

Väliin näyttää minusta siltä, kuin tämän aikaiset lapset olisivat tyhmempiä, vähemmän kehittyneitä ja saamattomampia kuin minun aikaiseni. En tiedä miksi se näyttää sellaiselle, enkä minä taida sille mitään. Mutta sellainen ajatus on minussa melkein pysyvänä vakaumuksena.

* * * * *

Minä en ole enää moneen vuoteen ollut lapsi. Minä olen nähnyt tuulta ja tyventä. Olen vaihtanut ja ostanut oikeita hevosia, olen tehnyt oikeita siltoja, aitoja, peltoja ja teitäkin olen tehnyt. Olen ollut poismuuttaneena syntymäkylästäni parikymmentä vuotta, – kaksikymmentä vuotta.

Kun onnettaren virkut varsat väliin pillastuvat ja heittävät minut, kun istun käsi poskella ja muistelen lapsuuteni aikaa, kotikylää, tovereita, huoletonta elämää ja ajatustapoja, silloin minä jään kauaksi aikaa käsi poskelle. Minulta saattaa kyynel vierähtää, ja minut valtaa sanomattoman haikea ikävä.

* * * * *

Joskus käy entisiä lapsuuden tovereita luonani. Useat heistä asuvat siellä kotikylässä; kaksi on muuttanut pois, niinkuin minäkin. Monen kanssa en ole enään muuta kuin tavallinen hyvänpäivän tuttava. Minulla on jo kymmeniä myöhemmin saatuja, paljon likeisempiä tuttavia.

Mutta milloin yksikin heistä, noista lapsuuden ystävistäni sattuu tienoilleni, helähtää sydämmeni kantelossa omituisen hellä kieli. Minä kutsun hänet, lapsuuden ystäväni, tieltä tupaan, tarjoon tupakkaa ja käsken kahvia toimittamaan. Ja, omituista sekin, miten eukkoni menettelee, vaikka hän on kotoisin kokonaan toiselta haaralta. Huomaan, että hänkin erityisellä tavalla kiirehtii kahvia lapsuuden ystävilleni.

Minä haparoin kiinni jutun päästä, kyselen sitä, tätä, ja vienosti hätäillen vien jutun melkein väkivallalla niihin "entisiin aikoihin."

Mutta minä en saa häntä innostumaan, tuota Jaakkoa, Kallea, mikä heistä milloin lieneekin, joka asuu vielä siellä syntymäkylässäni. Kun minä kaivan esiin jonkun muiston, puhdistelen sitä, silittelen sitä ja esittelen hänelle: "muistatko?" Hän saattaa hymähtää kylmästi: "siitä on jo niin pitkä aika, ettei niitä kaikkia muista."

Tuo tavallisuuden mukaan tekee minuun tuskallisen vaikutuksen. Minun tulee paha olla. Tuo lapsuuden ystäväni alkaa näyttää kovin puisevalta, jäykältä koko mies. Hänen muistamattomuutensa, kylmyytensä, puisevuutensa melkein äköittää minua. Hän ikäänkuin vetää repaleista, ikävän näköistä esirippua noiden, minulle niin ihanain muistojen eteen. Minä tarkkailen häntä pettyneen katseilla kiireestä kantapäähän asti. Koko mies muuttuu vähitellen silmissäni: ei hän olekaan tuo entinen Kalle … hän, jonka kanssa silloin niin monta monituista kertaa… Minulta melkein tunkee itku. Minä kun aina kuvittelen nuo synnyinkyläni ihmiset aivan toisenlaisiksi kaikkia muita ihmisiä. Noinko se onkin? Ovatko nekin muuttuneet?

Surkea todellisuus laskee päälleni kuin sumu: ne ovat muuttuneet, nekin!

Mutta minä en ota sitä vähällä uskoakseni. Minä alan uudestaan, vien hänet jutuillani yhä syvemmälle lapsuuteen. Minä varoen vältän enää kyselemästä muistatko. Tahdon panna kaikkeni elähyttääkseni hänen muistiaan. Ehkäpä lämpenee! ajattelen.

Minä lopetan viisaasti valiten sellaiseen kohtaan, johon hänen ehdottomasti pitäisi jotain liittää, jota hänellä täytyy olla muistissaan. Silloin saattaa hän ruveta sanomaan esimerkiksi: "kun tuohon nyt vähän heittäisi lunta, niin nyt olis täysi rekikeli".

Sellaisessa tapauksessa minun sappeni paisuu ja minulla on täysi työ, kun pakotan sitä ohenemaan.

Kun hän lähtee, surkuttelen minä häntä. Useimmiten taivun hänelle anteeksi antamaan vasta noin vuorokauden kuluttua. Sillä välin aprikoitsen asiaa monipuolisemmin. Minulla on siellä vaan lapsuuden muistot, hän on siellä vetänyt elämän kuormaa. Hän on jo ehtinyt sataan kertaan umpeen ajaa silloin hiihdetyt, lapsuuden aikaiset ladut. Hän on ne unohtanut jokapäiväisyyksien joukkoon. Minä olen vetänyt täällä elämäni kuormaa. Minulla on siellä auki lapsuuden aikaiset ladut. En ole siellä koskaan mitään huolehtinut; kaikki semmoiset asiani tiloittuvat tänne. Mutta joka kerta kun tapaan heitä, syntymäkylässä asuvia lapsuuden ystäviäni, teen minä uudestaan samalla tavalla: koetan heistä urkkia esiin lapsuuden muistoja. Harvoin se hiukankaan onnistuu. Useimmiten menee yritys myttyyn. Silloin minun täytyy aina tehdä äskeiset johtopäätökseni uudestaan. Ja se, että niin saan tehdä, se elähyttää minua, se auttaa minua vireillä pitämään omia muistojani.

Kun saan jommankumman niistä lapsuuden ystävistäni käsiini, jotka sieltä syntymäkylästä ovat myöskin pois muuttaneet, silloin on minulla verratonta. Erittäinkin toinen heistä säilyttää muistonsa tarkoin. Kun hän käy luonani, tahi minä hänen luonansa, jaarittelemme loppumattomiin. Meillä kyllä on erilainen yhteiskunnallinen asema. Mutta me emme kaiho toistamme. Sydämmemme saattavat sulaa yhteen lapsuuden muistoissa. Ja kumpanenkin meistä pitää arvossa sitä, että niin saattaa tapahtua.

* * * * *

Joskus käyn katsomassa syntymäkylässäni. Minulle ilmestyy väliin sinne niinkuin asiaa, vaikka ei olekaan mitään semmoista. Viimeaikoina on mielitekoni kuitenkin vähitellen laimentunut. Vanhoista, minun aikaisistani rakennuksista katoaa yksi toisensa jälkeen. Aika ja uudistushalu kuluttavat sieltä muistoni esineitä kuin ahmatit. Nuo vanhat rakennukset, jotka eivät vielä ole kokonaan kadonneet, ovat saaneet kuitenkin korjausten kautta jotain vierasta itseensä. Vanhat ladot katoavat sukupuuttoon. Eräskin talo, minkä kartanolla aina oli varsinainen piilosillaolo paikka, sekin on melkein kokonaan muuttunut. Silloin oli siinä vanha, erinomainen leskiemäntä. Hän oli äitini tuttava ja minun suosijani. Nyt asuu siinä aivan vieraita ihmisiä. Kartano on kokonaan mullistettu, ainoastaan sikoläätti ja sauna ovat vanhallaan. Vaan niihin, niihinkin liittyy monta, monta muistoa. Sikoläätin nurkan takana olen tuhannen kertaa seisonut piilossa piilosilla oltaessa, jokainen halkeama sen seinähirsissä, omituinen oksa, tahi piinlohkioin, – kaikki ne ovat vanhoja tuttuja. Saunassa taas olen kymmeniä talvisia sunnuntaipäiviä satuja kertonut ja kuullut kerrottavan. Kun pakkanen tuikeasti nurkissa paukutteli, kun talollisten isot tuvat olivat kylmänhörneitä, silloin saunassa lämmin suloisesti hyväili ja teki tuon mustan huoneen kodikkaaksi ja hauskaksi…

Minun tekee toisinaan mieli jäädä seisoskelemaan näiden huoneiden patinoille. Mutta minä en oikein uskalla, häpeen tuota vierasta väkeä. Jos huomaisivat, ajattelen, ja tulisivat kyselemään, seisoskelemiseni syytä tiedustelemaan, niin mitä sanoisin heille? Olen vaivannut päätäni, keksiäkseni jotain tekosyytä. Mutta minä en ole löytänyt pätevää. Sanoa taas suoraan, että katselen tuota sikoläättiä ja uudistan lapsuuteni muistoja, sitä en ilkiäisi. Se näyttäisi minusta itsestäkin kovin hullulta ja naurettavalta. Vaikka eivät nuo ihmiset olekaan minulle koskaan puhuneet luotua sanaa, tunnen minä kuitenkin melkein vihaavani heitä; pidän heitä nenäkkäimpinä, uteliaimpina ihmisinä koko maailmassa.

Yhä harvemmin käyn syntymäkylässäni. En tahdo siihen tutustua sellaisenaan kuin se nyt on. Tahdon mielikuvituksissani säilyttää sen vanhallaan. Tahdon muistella sitä sellaisenaan. Se, se on minulle nautintoa.

Kun nousen mättäältä, jolla olen levännyt, on joskus tapahtunut, että muutaman askeleen päässä saavutan, löydän tasaisen tien. Onnettaren varsat tulevat silloin kuin leipurit, itsestään. Minä asetan ne aisoihin ja lähden vakavasti ajellen eteenpäin. Silloin muistuvat lapsuuden ajat harvemmin mieleen. Silmät tähtäilevät uteliaina eteenpäin, tutkien ja aprikoiden edessä olevaa matkaa. Ajatus askartelee olevaisissa oloissa. Muistot tulevat tuomituiksi lapsellisuuksien joukkoon. Etsin ainoastaan tämänaikaisia ystäviäni, nykyisiä henkiheimolaisiani; olen mielestäni enemmän käytännöllinen…

Mutta sittenkin pidän enemmän itsestäni silloin, kun saatan istua alallani, unohtaa päivän harrastukset ja muistella entisiä aikoja. Kuvittelen silloin aina mielessäni, että minulla on kokemusta. Luultavasti kuvittelen kokemukseni suuremmaksi kuin se onkaan. Siitäpä syystä en siitä kerskaa. Mutta sitä en voi auttaa, että kokemukseni panee minut vähän väliä huokailemaan: "voi kun olisin vielä kahdeksanvuotias!"

1891.

Himojensa herra

"Ähäh! … tphyi!.. Se on tottatosiaankin inhottavaa, kerrassaan eläimellistä! Istua ja kävellä tässä päiväkaudet ja imeä posket lontossa juuri kuin olisi henki kysymyksessä. Piru itse lie ollutkin mukana, kun tupakka keksittiin … ihan epäilemättä! Mitenkäpä voisi muuten käsittää tätä himoa, tätä … tätä … hm, sanalla sanoen, tätä elämistä tupakan savussa… Kun piippu pitää olla aina, i-han a-li-tuiseen ham-paissa kuin mikäkin koukku eli keppi, tahi sikari kuin mikä tulppa… Hyvä isä! Olenko minä sitten vasikka, joka en kykene luopumaan siitä, mitä inhoon!"

Herra Sukanen viskasi piipun, jonka varressa öljy korahteli, pöydälle. Häntä niin kovin inhotti, tupakka maistui niin ilkeälle, kieltä poltti ja suu tuntui olevan kuin parkittu. Ei yksinään tuo piippu inhottanut, sillä se oli oikea, tavallisen hyvä piippu, olipa sieväkin. Hän oli sen ostanut hiljakkoin ja piti siitä ensi päivinä oikein paljon, s.o.: hän poltti sillä ihan yhtä myötään. Se ei siis nyt enään ollut uusi, siitä oli sen ensi viehätys kadonnut, mutta siltä oli se kuitenkin piippu, oivallinen piippu. Siihen ei hän siis ollut erittäin suuttunut, vaan koko järjestelmään, pitkävartisiin, lyhytvartisiin piippuihin, sikareihin ja paperosseihin – kaikkiin! Hän, näetten, oli ensi luokan tupakan polttaja… Ei hienointa eikä karkeaintakaan laatua, mutta sillä tavalla ensi luokan, että hän poltti melkein ihan lakkaamatta.

Sukanen oli polttanut koko pitkän päivän. Sitten illalla lie hänellä ollut vähän ikävänlaista kynätyötä, niin hän koetti sitä saada hupaisemmin kulumaan polttamalla tupakkaa oikein ihmeesti.

Hän herkutteli tupakalla, tämä miekkonen, poltti sikareja ja kun niihin kyllästyi, niin paperosseja ja paperossien perästä seuraa järjestyksessä pitkä- ja lyhytvartiset piiput, yksi toisensa perään ja Rettigin kasakat.

Mutta joskus sai oikein kyllikseen niinkuin nytkin. Silloin ei enää mieli tehnyt! Tietäähän sen mitä se on, kun ensi luokan tupakan polttaja saa kylläkseen tupakasta? Kyllä se on hyvin kumma tapaus. Hyvä isä sentään, kumpahan ei olisi tuohon vaivaiseen tapaan tullut ikänä itseänsä totutetuksi! – tulee silloin ajatelleeksi. Tuo toivo saattaa olla niin sydämmellinen, että saattaa sylkäistä inhosta… Tosiaankin, jospa tupakka olisi silloin niin kaukana kuin pippuri kasvaa!

Ja herra Sukanen sylkäsi todella inhoten, päätti ajatuksistaankin poistaa koko tupakan ja syventyä työhönsä ilman tupakkaa.

"Olenhan minä ihminen, mies, hän ajatteli, mies, jolla on omaa tahtoa?

Jumaliste! minä olen Matti, jos en vielä kerran luovu tupakasta!"

Hän innostui tuosta ajatuksesta niin, että herkesi työstään. "Tupakastahan on niin tuhatta laatua vahinkoa: ruokahalu katoaa, työnhalu katoaa, niin ainakin sanotaan ja miks'ei se niin olisi, – aika kuluu hukkaan, terveys turmeltuu ja rahan häviö sitten!"

"Jaa, rahan häviö, sepä se juuri onkin … noin kaksi, kolmesataa markkaa vuodessa… Tuhat tulimaista!"

Tuota miettiessään hän yhä enemmän innostui asiaan, mutta sen ohessa alkoi taas uudestaan tehdä mieli tupakkaa.

"No menköön nyt sitten yksi piipullinen vielä … yksi piipullinen sinne eli tänne… Minä luulen, että se nyt taas jo sentään maittaa."

Piippu alkaa pölytä ja työ sujua. Vaan yht'äkkiä valloittaa koko miehen tuskallinen tunne. "Herran ihme tätä siivoa tässä pöydällä! Kaksi tuhka-astiaa kukkuroillaan kaikenlaista tupakan roskaa. Papereillekin on tupakan poroa varissut, ja uh!" piippukin kaatui ja luonnollisesti oksensi tuhkansa papereille!

Sukanen asettuu ivallisena syrjästä tarkastelemaan tuota epäjärjestystä, ikäänkuin perinpohjin kukistettua kilpailijaa. Sitten hän suurellisesti, juhlallinen katse silmissä kokoilee kaikki tupakkavarat pöydältä ja kätkee ne piironkinsa alimmaiseen laatikkoon.

Istuu sitten, tyytyväinen ja päättäväinen sävy kasvoilla, uudestaan työhön. "Se on päätetty asia!"

Mutta päätös, teko, on niin suurellinen, mieli pysyy niin aaltoilevana, että vakava työnteko ei onnistu. Hänen täytyy saada asia muillekin tiedoksi. Lähtee kertomaan talonväelle, että nyt ne on sanottu jäähyväiset tupakalle ihan kerrassaan. "Kuinka, miten?" kyselivät. "Mitenkö? No siten tietysti, että olen lakannut tupakoimasta. Kaikki tupakkatamineeni järjestin piirongin alimaiseen laatikkoon. Olkoon siellä ijänkaiken. Minä tahdon näyttää, että olen mies, jolla on oman tahdon voimaa."

Kaikki rupesivat yhteen suuhun ihmettelemään, jopa epäilivätkin: saa nähdä kuinka kauvan tuota kestää.

Sitten hän näki nuoria miehiä piiput suussa niitä oikein hartaasti imemässä.

"Hyi", sanoi niille, "nuoria miehiä, kakaroita ja poltatte tupakkaa. Ottakaa piiput pois suustanne, sillä minä en ilkiä puhua, en, katsellakaan sitä, kun tuollaiset imevät, että posket lontossa. – No kas niin! Nähkääs, minä olen ollut suuri tupakan polttaja, minäkin, piippu piti savuta ihan yhtenään. Mutta nyt, juuri tänään, tuli siihen loppu. Rupesin sydämmestäni inhoomaan tuota jumalatonta raakalaistapaa. Piiput heitin hiiteen. Niin minä tein ja jokaisen tulee tehdä niin. Miehen pitää olla himojensa herra! Ja te kun olette nyt vielä niin nuoriakin…"

Sillä tavalla hän jatkoi. Mutta he polttivat vaan, nuo pojat, suu tuhmassa hymyssä. Piippukoukut ja notkot ne rötköttivät heidän suupielissään kuin mitkä rangaistuskappaleet.

Voi kun Sukasen pisti vihaksi, kun kaikki sellaiset kakarat, kennot, jotka tuskin vielä kykenevät mitättömän itsensä yli lattian saamaan, niin piipunkollo vaan pitää olla hampaissa kuin vasara, taikka kuten aiturin hanko, niin että toisinaan irvillä hampain, selkäkenossa kulettavat tuota vietävän tulitornia nokkansa alla.

Jo teki mieli lyödä kitaan. Nielköön sinne koko kapineen! Onko se nyt ihmisten tapa, tuo!

Hän ajatteli nyt jalosti ja osasi ajatella … mitenkä hän nyt haukkuu kaikille pojille, kun tapaa heitä piippukynä suussa ja olipa hänellä pari kovaa sanaa täysikasvuisillekin. Ei hän ollut pitkään aikaan ollut niin innostunut, mutta eihän sitä aina ole sellaisia syitäkään… Oli saanut suuren voiton lihansa ylitse, himoistaan, oli nyt himojensa herra täydellisesti… Jaa'a, täy-del-li-ses-ti! Se merkitsi jotain se. Sellaisen miehen puhe, sekin maksaa jotain ja painaa vaa'assa.

"Pääkin jo tuntuu selvemmälle ja raittiimmalle, niin että… Mutta hulluja ne, kerrassaan hulluja ovat, jotka polttavat tupakkaa: Minä en polta, en!"

Kohta oli yksi päivä lopussa, yksi kokonainen päivä. Yksi päivä – se on jo hyvä alku.

Jos olisin polttanut tämänkin päivän, hän mietti, niin nyt olisi menneenä … vähintäin, keskimäärin:

5 sikaria à 5 p. 25 p.

15 paperossia à 2 p. 30 p.

Piipputupakkaa ja tulitikkuja 10 p.

Summa 65 penniä.

Päivässä säästöä kuusikymmentä viisi penniä! Ja vuodessa? Hm … hm … hm … se tahtoo sanoa kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä päivässä? … hm … hm … se tahtoo sanoa kaksisataa kolmekymmentä seitsemän markkaa ja kaksikymmentä viisi penniä! Ja tämä summa on vuosi vuodelta, markka markalta haihtunut ilmojen kautta, lintujen teitä tyhjään äärettömään avaruuteen! Niistä kai on suuria pilvikasoja muodostunut… Kaksi kokonaista sadan markan seteliäkin!

* * * * *

Siitä on kulunut kaksi vuorokautta, kun Sukanen viimeiset haikunsa veteli. Hän oli tuimalla tuulella, Ruoka ei maittanut, työ ei sujunut, hän oli kuin luulosairas, joka ei tiedä, mistä oikein on kipeä.

"Mitäs, yhdeksäntoista! … minä en osaa ajatella mitään. Jos mitä koettaa, aina on vaan tupakka mielessä".

Hän tuskitteli, ärhenteli syyttömille ihmisille, teki tikusta riita-asioita. Illemmalla jo rupesi huokailemaan.

"Se tupakka, se on vähän ihmeellistä ainetta".

Siinä yksin istuessa muistui mieleen, miten ennen hyvässä toveriseurassa nautinnolla haikuja veteli, miten kieli silloin luisti ja mielikuvitus eli. Nyt tuntui kuin olisi äsken puusta pudonnut, kuin olisi käsiä palellut, taikka housut olleet märät.

"Kun nyt olisi yksi sikari ja saisi sen imeä tässä hämärässä!"

Paljas ajatus jo selvitti huumaantunutta päätä, sormen päihin virtasi lämpöä.

Mutta se oli vaan ajatus, mielikuvitus, joka heti raunioiksi luhistui, kun muisti koko maailmalle saarnanneensa, että oli jättänyt tuon ihanan nautinnon.

"Ihanan!" Hän itsekin nauroi, kun se sillä lailla mieleen tuli. Tuntui mielestään niin omituiselta vertailu, kun oli äsken tuota nautintoa eläimelliseksi sanonut.

"Yksi sikari… Mikä taivainen nautinto se olisi nyt tässä… Eikä sitä näkisi kukaan, kun puhaltaisin savutkin uuniin."

Itseänsä rupesi mies morkkaamaan. "Mikä panikin mun sitä kaikille veisaamaan, että minä nyt niin lakkaan! Olisin hiljakseen vaan lakannut koetteeksi."

"Mutta minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi, jos en saa muutamaa savua. Herra auttakoon, en voi kieltää itseltäni sitä nautintoa, joka nyt mielikuvituksessani elehtii. Yksi ainoa sikari!"

Hän nousi kuin kuumeessa, etsi sikarin, sytytti ja vaipui hurmautuneena sohvan nurkkaan. Hän ei ajattele mitään, ei välitä mistään. Sinertävä savu tuoksahtelee, muodostuu pään ympärillä paksuksi, sinertäväksi, runolliseksi pilveksi. —

Huomisin Sukanen ajatteli illan hämärtäessä, että sikari päivässä, ei enempää ei vähempää, se se vasta olis nautintoa. Otti, sytytti ja vaipui taas sohvan nurkkaan sinertävän savun helmoihin.

Muutaman päivän päästä jo teki mieli useamminkin, eikä sitä enää voinut salassa harjoittaa. Joku sattui huomaamaan.

"No, rupesi muistuttelemaan, kuinkas sen asian kanssa nyt on oikein?"

Sukasen katse kulki ensin pitkin nenän vartta, mutta sukkela mies keksii aina pian, mitä kussakin tilassa tehdä.

"Niin sen tupakkaraittiuden? Nähkääs, en minä nyt oikeastaan aijo … mutta huvin vuoksi silloin tällöin… Sitä nyt ei auta sentään niin ehdottomaksi, ajattelen, että mies tienaa, mies täärää".

"Joo, jopa", toinen vakavana tuumi, oli olevinaan aivan samaa mieltä, mutta jo selän takana ilkkuen silmää iski ja sormellaan osoitti:

"Katsokaa ihmistä, itsensä kieltäjää, lihansa kiduttajaa, himojensa herraa!"

1893.