Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia

* * * * *

On varhainen sunnuntaiaamu. Tappurainen on kuitenkin jo noussut ja kävelee pihasalla kaunista aamua ihaellen.

Yht'äkkiä: pitkä pojan vekara tulla roikkailee Litun lutista ja puikkelehtaa tarhanpuolesta välysien kautta vainiolle.

"Mikäs saamari?" pääsee äijältä ääneen ja ilman aavistamatta löytää hän siinä itsensä seisomassa mustissa sukissa korvia myöten. Ei saata olla, vaan menee vielä nurkasta perään katselemaan, että kuka se oikein oli. Se se oli sittenkin, joksi luuli, joku renkiroikale!

"Mahtoi olla lainahousutkin pitkäin säärien suojana … ja olikin!"

Jo nyt saat Littu vasikannahkoja odottaa! Äijä tuntee sinut jo. Kun kehtaatkin rakastaa ja paremmin pitää tuollaisesta roikaleesta, jolla on lainahousutkin…

Äijä on kovasti suuttunut, menee sisään, ottaa hyvän ryypyn, ei hae peiliä, ei saappaita eikä verkahousuja, vaikka onkin pyhäaamu.

Mutta Miina on lasista nähnyt hänen vehkeensä pihalla.

Hänkin innostui juoksemaan, juoksi ylös kamariinsa ja siellä hän nyt vasta oikein nauraa.

* * * * *

Päivemmällä tuli Poika-Juho, Savion lautamies emäntineen ja lapsineen vieraiksi. Äijä oli vähän hämillään, kun pihaan vastaanottamaan mennessään äkkäsi poikansa suusopissa juonikkaan hymynkierteen. Kun vieraiden kanssa kamariin tuli ja sinne Miinakin ehti, rupesi Juho tolkussaan juttelemaan:

"Tulimme tänne katsomaan, koska ne häät pidetään, että jos apuihin pitäisi joutaa".

"Älä nyt siinä", ärähti äijä kärsimättömästä.

Miina ja Savion emäntä kamppailivat äärettömästi tukkivan naurun käsissä. Juho oli vakava ja totinen.

"Saamari", ähki äijä hämillään päätä kynsien.

"No mitä?" kyseli Juho.

Miina jo purskahti, mutta se olikin vaan yskä.

Äijä katseli lattiaan.

"Kyllähän se tässä tarpeeseen olisi äitipuoli tuolle Miinalle, hoitaisihan edes tuota yskää ja saisinhan minäkin siltä aina jotain neuvoja ja olishan siinä uusien veikkojenkin toi…"

Mutta nyt naiset jo nauroivat oikein huutamalla ja vatsojansa pidellen eikä Juho saattanut olla mitenkään jatkamatta lausettaan tällä tavalla:

" – u-hu-huusien ve-he-heikkojen to-ho-hoivo ha ha hahahaa!"

Miina nojasi ryömällään vuoteen päänalusiin ja Savion emäntä turvasi tuolin nojaan.

Äijä ei voinut vastustaa kohtausta: kun nousi tuoliltaan ja nosti sulhaskasvonsa, nauroi hänkin että silmistä vedet juoksivat, lihakas nenä kimmoili ja tärisi kuin kumipallo, taas pitkällä törröttävä parran sänki tutisi syvien poskiryppyjen pohjalla ja harjalla…

Aluksi äijä rupesi nauramaan oikeastaan sillä, että ne toisetkin niin nauroivat. Mutta sen ohessa joutui ajattelemaan Jussin puheita äitipuolen tarpeesta, uusien ve-heikkojen to-hoivosta ja sitten vielä sitä toissunnuntaillista parranajotouhua ja peilailemista…

"Kyllähän minä taisin olla niin hullu ja jo meinasin … mutta…" pääsi häneltä kuin itsestään.

Toiset löivät käsiä yhteen ja alkoivat oikein ulvoa. Jo olisi äijä ulos mennyt, mutta pelkäsi, että jos siellä tuvassa on joitakin niin näkevät nekin tämän pulan. Lapset ymmärsivät jo, että tässä oli vasikannahat valmiiksi naurettu.

* * * * *

Äijän "mutta" havaittiin pian niin todelliseksi että lapset ymmärsivät jutun saatavan sulkea perhesalaisuuksien joukkoon. Se suljettiinkin niin tyysten, ettei kukaan vieras sitä saanut tietää. Kerran Miina ja Littu asiasta sitten vielä keskustelivat ylikamarissa. Littu nauroi niinkuin hupsu, kun selitti Miinalle kosioimapäivän merkilliset tapaukset.

* * * * *

Äijä sattui vielä näkemään, kun tuo "lainahousu" taas muuanna sunnuntai-aamuna yritti takapihalle puikkia. Mutta nyt huusi äijä perään ja otti kiinni. Vei kamariin ujostelevan pojan ja tarjosi ryypyn naureskellen ja puhellen: "Otas ryyppy, vävymies… Ota vaan meidän Littu, se onkin sulle saamarin sopiva". Hän katseli sukkelan juonikkaasti nuorta miestä, joka hämillään ja punasissaan laitteli piippuaan ja ajatteli, että tämäpä on jotenkin sopiva äijä.

1893.

Konkurssi

Pesänhoitajat hiljentävät hiukan käyntiänsä, kun lähenevät konkurssin tekijän asuntoa. Puhelu laihtuu hajanaisiksi huomautuksiksi ja jonkunlainen arkuuden värähdys äänissä ja epävarma katse silmissä astuvat he eteiseen.

Ovi saliin on raollaan. Epävarmana katsahtaa vanhempi heistä toveriinsa, kumpaseenkin oveen, ja seisahtaa. Käy vihdoin kurkistamaan raollaan olevasta salin ovesta. Siellä sisällä näyttää kaikki olevan jonkunlaisessa epäjärjestyksessä. Ikäänkuin siitä rohkeutta saaden vetää hän oven hiukan enemmän auki ja kurkistaa sinne.

"Tule pois, mennään sisään", virkahti hän toiselle ja kumpainenkin astuu saliin.

Vastaisesta ovesta tulee keski-ikäinen mies.

"Jassoo!" huutaa hän teeskennellyn iloisesti, rientää tulijoita vastaan, toivottaa tervetulleiksi ja kehoittaa istumaan, pyytäen samalla anteeksi, että täällä on hiukan epäjärjestystä…

"Vaimoni, näetten, on hiukan väsyksissä tänä aamuna". Hän naurahtaa väkinäisesti, ikäänkuin velvollisuudesta ja katsahtaa molempiin vieraisiin, jotka tavoittavat mitä ystävällisintä hymyilyä ja vakuuttavat kahden kilpaa, että epäjärjestystä ei ensinkään huomaa.

Saadaan tupakkaa. Päästään käsiksi keskustelemaan pääasiasta.

Konkurssin tekijän nimi on Hernström, nuori virkamies. Nuoruuden syntien ja nyt sattuneen rahapulan hedelmä on konkurssi. Vasta äsken, vuosi sitten meni naimisiin.

Hän puhelee konkurssiasioistaan aivan kuin olisi kysymyksessä tavallinen kauppa-asia. Huolen painoa tuskin nimeksikään huomaa. Pesänhoitajainkin ujous vähitellen poistuu. Saattavat jo tehdä ehdotuksiansa, eivätkä turhia arkaile…

Pesän luettelot ovat käsissä. Vanhempi pesänhoitajista nousee.

"Ehkä alamme tarkastuksen?"

"Aivan oikein. Odottakaas. Ehkä alamme tuosta kaapista. Avaimet lie vaimollani".

Hän poistuu sivuhuoneeseen. Viipyy kotvasen. Alkoi vihdoin sieltä kuulua kiivasta kuisketta. Kohta sitten tuli nuori rouva, lapsi sylissä. Käveli, vieraisiin katsahtamattakaan, heidän ohitsensa kaapille ja avasi sen ovet, poistui nurkkaan ja jäi selin vieraisiin sinne seisomaan.

Vanhempi ei tahtonut saada katsettaan pois rouvasta: hän olisi niin kovin mielellänsä tahtonut tietää: itkikö se. Nuorempi oli loukkautunut: mitä pahaa olen tehnyt, ettei tuo edes tervehdi?..

Hernström tuli vähän jälkeen sivuhuoneesta, astui kaapin luo, jonka oven rouva oli avannut.

"Tehkää niin hyvin"…

Molemmat nousivat epäröiden ja silmäilivät tuonne loukkoon, missä rouva yhä seisoi ja lapsi hänen sylissään yksinään jokelteli.

Luetteloa alettiin tarkastaa. Mutta se rupesi kohta käymään kovin vaikeaksi ilman rouvan apua.

"Kuuleppas Elli!" virkkoi Hernström.

Rouva ei päätään käännä. Mies menee luokse, laskee kätensä vaimon olkapäälle.

"Elli, autappas meitä hiukan", kuiskaa ja naurahtaa. Hyvä ystävä, tämähän on ohi menevää laatua, pitäisi naurun sanoa. Mutta isä saa pienen jokeltelevan tyttösen ja äiti kiirehtii toiseen huoneeseen. Hernström luo kysyvän katseen hänen peräänsä ja alkaa kauniin lapsen kanssa leikkiä.

"Katsokaas tätä tytärtä, se tukistaa niin hirveästi", hän sanoo ja menee vieraiden luo, jotka tupakoiden, kiirehtimättä odottavat.

"Kas"…

Tulevat molemmat lähelle. Tahtovat kättä lapselta. Se nauraa, yrittää partaan. Yks, kaks: se on vanhemman "sedän" sylissä ja nuorempi "setä" melkein kadehtii… Hernström menee sivuhuoneeseen…

Sedät huvitteleivat tytön kanssa, mutta ajattelevat sen ohessa yhteen jaksoon: miksikähän ei se rouva tervehtinyt?.. Nyt se varmaan jo hymyilee, kun tulee ja näkee, että me otamme asian näin perheelliseltä kannalta…

Miksi hymyilee? Mitä he rouvan hymyilystä? Ovathan he "pesän hoitajia"!..

Ne tulevat taas peräkkäin, rouva edellä, mies perässä.

Nyt … nyt se… Molempain vierasten katse, samalla kun lapsen kanssa vehkeilevät, seuraa rouvaa.

Ei silmäystäkään!

Nuoren, kauniin rouvan tukka on hajalla, kasvot pesemättä, vaatteet epäjärjestyksessä, – tämän kaiken huomaavat vieraat tarkoin. Rouva ei siis välitä heistä, ei rahtuakaan!

Yht'äkkiä nuorempi, joka on lapsen saanut, toivoo, että rouva tahi itse Hernström tulisivat ja ottaisivat lapsen, kun häntä pitävät lapsen piikana. Onko tämä loukkausta vai huomaamattomuuttako?..

Hernström on mennyt rouvan luokse kaapin tykö, ja kuiskuttelee jotain sen korvaan…

Pesänhoitajista alkaa tuntua, että olisi varsin erinomaista, kun keksisi syyn, jonka perusteella voisi tämän lykätä toiseen päivään.

"Antakaa anteeksi", tulee Hernström nöyrän näköisenä pyytäen, "vaimoni on hiukan pahalla tuulella… Kultuseni", alkaa hän lapselle, joka on nuoremmalla sedällä, "oletko jo tukistanut setää? Tukistappas, kas tällä tavoin … noin?.. Ha haa! … se osaa jos jotain"…

"Onko se vanha?" kyselee vanhempi hymyillen.

"Kuuden kuukauden. Kas noin se tekee… Se on hyvin hauska veitikka".

Nyt nosti rouva esiin piirongin laatikosta vaatteita.

"Tehkää niin hyvin. Kas tässä on"…

Rouva läheni kuin tuulessa nuorempaa, otti lapsen, mutta ei puhunut mitään … aivan kun se olisi vaan jokapäiväinen tapaus, että lasta näin pidellään! —

Siinä oli lakanoita, hienoja, isoja, sirosti ommellut nimet nurkissa. Molemmat pesänhoitajat joutuivat ajattelemaan, että nämät ovat hyvin uusia ja tehtyjä morsius-aikana…

Senhän nyt siitäkin arvaa, kun niissä on muutamissa molempain nimikirjaimet!

Vanhempi on onnellisessa avioliitossa, nuorempi kihloissa. —

"Kultakello", ääntää Hernström. Ääni oudosti vavahtaa. Vanhempi katsoo kädessään olevaa luetteloa, mutta silmät varastauvat väkisten rouvaan, joka irroittaa sitä rinnoiltaan.

– Jos olisin rikas, en seisoisi tässä! Hyvä Jumala, siihen jättäisin, se on katkeraa, hirveätä, ajattelee vanhempi.

"Rouva on hyvä ja antaa olla vaan päällä", sanoo nuorempi.

Mutta rouva laskee sen pöydälle sanaakaan sanomatta…

"Hopeakello … neljä … kultasormusta".

Pariskunta riisuu niitä päältään.

"Antakaa, antakaa olla", pyytää vanhempi. Nuoremmalla on kova kiire ulos.

Rouva laskee kultasormukset pöydälle, miehensä sormuksen rinnalle…

Mutta, mitä? Yskähtikö hän?.. Hän rientää toiseen huoneeseen. Sieltä alkaa kuulua vaitonainen, äänekäs itku…

"Oh, hoh, pappa tanssittaa Lilliä!" Ja totta puhuen, hän pyörähtää lapsen kanssa polkantahdissa, mutta – kyyneleethän hänen silmistään juoksevat!..

Vanhempi pesänhoitaja sytyttää paperossiaan kakluunin luona ja pyyhkii nenäliinallaan hikeä otsaltaan, vaikka huoneessa on lämmintä vaan 11 astetta.

1893.

Naapurukset

Sitä ei kukaan tahtonut kieltää, ettei Tuomilahden Esko olisi yleensä ollut hyvin kelpomies, vieläpä varsin oivallinenkin. Sen muuten oli seurakunnan enemmistö jo tunnustanutkin asettamalla hänet lautamies-ehdokkaaksi, kunnallislautakunnan jäseneksi, y.m. Kyläläiset häntä pitivät varsinaisena syöttö- ja ojansyynimiehenä j.n.e. Esko oli siis "ylösotettu mies". Ja tottapuhuen: huonompiakin sitä ylösotetaan!

Esko ei olekaan joka tuulen ajeltavana, ei omista kohta kaikellaisia uusia aatteita, joita nuorten hulivilien toitottamana joskus hänenkin korvaansa saapuu. Hän sanoo itse olevansa miehuullinen mies ja myöskin vanhoillinen mies.

Siis – kerrassaan oiva mies!

Niinpä, kun raittius-asiasta ruvettiin Eskon kotipitäjässä puhumaan, arveli Esko, että se on kyllä hyvä niille, jotka ovat juoppoja. Mutta kun sanottiin, että Eskonkin pitäisi esimerkin vuoksi ruveta raittiuden harrastajaksi, rupesi Esko nauramaan:

"Vai hänenkin!" Onko hän mikään juoppo? Ja jos joskus maistaakin niin siihen ei tule kenenkään mitään. Omaansa hän ryyppää, sanoi Esko.

Niin perin viisaasti ja järkevästi hän haasteli. Eskolla oli naapuri, Mikko, se Tuomilahden Mikko. He olivat aina eläneet hyvässä sovussa, saaneet riitelemättä toisensa raja-ojille, eivät kumpanenkaan koskaan kadottaneet metsänrajoja, eikä toinen rikastunut juuri paremmin kuin toinenkaan. He istuskelivat iltasin toistensa tuvissa, jaarittelivat kaiken maailman asioista ja tilasivat yhteiset sanomalehdet. Eskon ja Mikon nimipäivinä he yhdessä ryypiskelivät toistensa kunniaksi ja terveydeksi, tulivat iloiselle tuulelle, rallattivat poikana-olon aikuisia laulunpätkiä, naureskelivat ja iloitsivat elämästä ja hyvästä naapuruudesta.

Se oli hauskaa, oikein hauskaa naapuruselämää. Niin Esko kuin Mikkokin pitivät siitä. Mitä kumpasenkin emännät siitä sanoivat silloin, kun miehet nimipäiviä ja kaupunkituliaisia pitivät, se ei oikeastaan miesten mielestä saa muuttaa asiaa, sillä se on vaan akkain puhetta. Mikko ja Esko sanoivat sen monta kertaa, että akat nostavat melua turhasta. Ja kun se on miesten puhetta, niin sitä kai meidän uskoa täytyy.

Mutta sitten… Mikä lie Mikon päähän pistänyt, kun hän erään kerran, Eskon kanssa siitä neuvottelematta kirjoitti nimensä raittiusseuran kirjoihin. Siitä päivin oli naapurusten välillä jotain niinkuin sumuista ja sakeaa. Kun ensi kerran sen jälkeen tapasivat toisensa, sanoi Esko suoraan että: "Jopa naapuri nyt rupesi lapsittelemaan".

Mikko oli hiukan hämillään. Tunsi, että Esko asettui hänen suhteensa isälliselle kannalle. Muistui ehdottomasti mieleen, miten silloin kun hän oli ollut ensikertaa yökulussa, isävainaja oli aamulla sanonut:

"Jassoo, Mikki se meinaa ruveta akantouhuihin".

"Akantouhuihin", oli Mikko silloin matkinut, oli hiukan suuttunut, kun isän huomautus oli niin pureva. Mutta ei sentään suuttunutkaan kovin pahoin, vaan meni pihalle, päästäkseen pois isän käsistä sillä kun oli niin ivallinen hymy suupielessä.

Nyt, kun Esko sanoi hänelle, että "jopa naapuri nyt rupesi lapsittelemaan" teki hänen mielensä jättää naapuri siihen, kun ei oikein löytänyt mitään puollustuskeinoa teolleen ja Esko näytti niin rehevältä ja miehuulliselta.

Esko tarjosi sitte ryyppyä ja sanoi ilkeästi kikattaen:

"Ota ryyppy naapuri, äläkä turhaile".

"En otakaan", sanoi Mikko, "kyllä minä nyt ainakin puolen vuotta olen ottamatta. En minä sentään niin lapsi ole, että heti rikon".

Ja niin he erosivat. Siitä lähtein rupesi Esko jokaisessa sopivassa tilaisuudessa tekemään ilvettä Mikon raittiudesta. Mutta siitä Mikko ehti jo suuttumaan siksi, että toisinaan janttina muodostui pisteliääksi väittelyksi.

Toistensa luona käynnit harvenivat. Esko otti silloin tällöin Mikon uhallakin pitempiä ryyppyjä kuin ennen. Vaan Mikollepa tuon johdosta selvisikin vähitellen kantansa. Eskon esimerkki sai hänet ajattelemaan: se oli totta tosiaan viisas teko, että hän aikanansa luopui alituisesta Eskon seurasta.

Eräänä päivänä sitten levisi huhu, että Mikko oli ottanut ryypyn, yhden ryypyn jossain, se nyt on sama missä. Esko sai sen kuulla. Niinkuin hän olisi saanut suuren lahjan, otti hän heti puolen päivää haltuunsa ja lähti naapureihin kiertämään ja kertomaan:

"Jopa se on mennyt naapurin Mikonkin raittius, mennyt on. Luuli olevansa sellainen siveyden apostoli ja niin se nyt on mennyt. Ei sitä pitäisi ryhtyäkään sellaisiin, kun ei kerran ole miestä pitämään."

Tuota Esko kulki kuuluttaen. Mikkokin sai sen kuulla. Lähti Eskon luoksi.

"Mitä sinä sellaisia juoruat", sanoi Mikko nyreissään, "lakaise ensinnä oman ovesi edusta ja tule sitte vasta meille. Sinä olet levittänyt hävytöntä valhetta. Minä en ole ottanut ryyppyä, enkä ota."

Esko häpesi ja rupesi leikiksi lyömään. Mutta Mikko ei tyytynyt siihen. Jatkoi vaan, että ei se ole mitään miehuullista levittää toista alentavia juoruja.

Mikko laittoi muuten todistetuksi, että tuo juttu hänen raittiuslupauksensa rikkomisesta oli väärä. Mutta Esko se nauroi asialle vielä jälkeenpäinkin ja koko Mikko pilasi arvonsa hänen silmissään yhä enemmän, mitä useamman kerran hänen täytyi jäädä pois Mikon kaupunkituliaisilta.

Vaan erään kerran teki Esko itse kaupunkireisulla pieniä hullutuksia, pudotti laukkunsa ja matkavakkansa y.m.

Kun asia piikain kautta aamulla naapureihin ehti, tulivat isännät pienessä kiusanhengessä itse Eskolta asiaa kyselemään. Esko häpeissään ja kohmelossa vielä sängystä kurkisteli.

"Olitko juovuksissa?" kyselivät toiset. Esko koetti kiertäin kaartain selittää:

"No ei, en minä juovuksissa ollut, mutta saatoin nyt vähä liikutettuna olla, kun siinä lähteissä join pullon olutta ihan syömättömään ruumiiseen. Mutta kun olin koko vuorokauden valvonut, niin olin niin väsyksissä ja rupesi nukuttamaan…"

Toiset kun tulivat pois, naureskelivat:

"Ei vaan sekään tunnustaisi juopottelemistaan, silloin kun vahinkoja tulee. Mielellänsä nyt olisi kävellyt Mikon housuissa, kun se olisi vaan laatuun käynyt, väittänyt ettei hän ollut ottanut olutlasiakaan."

Niin ne naapurit arvelivat. Mutta Esko hautoi kotona kohmeloista päätänsä, muisteli menetettyä laukkua ja matka-arkkua ja kuunteli emännän pistopuheita.

"Naapurin Mikko", sanoi emäntä muun muassa, – "se se kulkee reimasti kaupungissa, eipähän pudottele laukkujaan, eikä eväsvakkojaan."

"Tuki sinä!" – huusi Esko, "en suinkaan minä nyt ainakaan ryyppäämisen tähden niitä ole pudottanut, en jo."

"Hoo", sanoi emäntä, "no selvällä päälläkö sinä tavaroitasi vierittelet reestä maantien ojaan, rakas Esko?"

Eskolta tahtoi jo oikein kärsivällisyys loppua. Ja totta puhuen ei se mikään kumma ollutkaan. Vähemmästäkin pistelemisestä ja kiusanteosta on jo monta kertaa tukkanuottasilla oltu. Eihän se nyt mikään Egyptin kumma ole, jos riski ja reima mies joskus niin paljon ryyppää, että laukkunsa ja arkkunsa pienessä ilonpuuskassa heittää maantielle muiden ihmisten korjattavaksi! Ja varsinkin kun on sellainen mies kun Esko, joka on maailmassa ollut jo monessa paikassa, on saanut kätellä kuvernööriä ja mitä kaikkea onkaan saanut tehdä…

Eskon täytyi kuunnella akkansa pistoksia koko pitkän päivän, kun ei ilennyt kyläänkään mennä. Iltapäivällä seisoskeli pihalla, katseli kaupungista tulevia ja toivoi sydämmensä salaisuudessa, että joku nyt tulisi sieltä oikein rääsyllänsä, aika sikana. Hän aavisti, että sellainen tapaus tuottaisi hänelle jotain omantunnon rauhaa ja iloa: kun muutkin juopottelevat. Eipä aikaakaan, hän näkee vähän etäämmällä tulevan naapurin Mikon. Aikoi ensin piiloon pistäytyä, vaan äkkäsi sitten paremmin ja puheli itsekseen: "Katsonpahan, eikö ole ryyppyä ottanut. Kummapa on, jos ei ole!"

Vaan kun Mikko tuli portin kohdalle, kampasi alas reeltään ja nosti kuormaltaan Eskon arkun ja laukun, niin Esko meni punaiseksi ja valkoiseksi.

"Mitäs saamaria", murisi hän, "mun jälkiänikö se nyt korjaamaan rupeaa?" Sitte lähti Mikon luoksi saapastamaan.

"Jassoo", sanoi Mikko, kun Eskon näki, "katsos täällä on sun arkkusi ja laukkusi."

Esko tutkii ja tuijottelee eikö tuo vietävä ole vähääkään juovuksissa.

Mutta ei se ollut.

"Onko nämät sinun?" kysyy Mikko ja hymyilee.

"Ky-ky-kyllähän ne vis-vissiinkin."

Mikko ei tahdo saattaa nauruansa pidättää, kun toinen niin äkältelee ja hämillänsä on.

"Mihinkä sinä ne jätit?" kysyy tuo kurillinen Mikko.

"Häh?" tuumii Esko…

"Mihinkä sinä ne jätit?"

"Häh? tuota noin, noo … mistä sä oot ne saanut?"

"No tottahan sinä tiedät, mihinkä sinä kapineitas heittelet?"

"Tuota, tuota", panee Esko, "se nyt oli sellaista, tuota…"

Mikko rupeaa nauramaan ja selittää, mistä hän on ne saanut.

Jopa tulee siihen Eskon emäntäkin.

"Siinä se oli!" huutaa jo matkan päästä, kun isäntänsä kapineet näkee kotiin tulleiksi. "Mutta meidän isäntä olis nyt mielellään naapurin isännän housuissa, olis jo!" jatkoi vielä.

Eskon pistää oikein hartaasti vihaksi, kun akka ja naapurin Mikko molemmat hänelle nauravat, eikä hänen auta muuta kuin kuunnella ja päätä kynsiä. Eikä se olekaan, suomeksi sanoen, miehelle mitään leikkiä, kun kaksi raavasta ihmistä vastasilmiä nauraa. Mutta pään kynsimisestäkään ei lähde apua. Hämillään Esko tuijottelee pitkin nenänsä vartta, kun Mikko nousee rekeensä koirankurisesti kehuen ja lohdutellen että:

"Noo, miehelle sitä vahinko tulee ei vasikalle".

Mutta tämän erän perästä ei Esko enää laskenut leikkiä Mikon raittiudesta. Jopa kuuluvat naapurukset taas toisissaankin käyvän ja kehuvat välin olevan entistä paremmankin.

Muutamat tietävät, että Esko jo on omannut niin paljo Mikon mielipiteitä, ettei hänkään muka olisi enää viime jouluksi tuonut pisaraakaan viinaa; – josko hänessä sitten perää lienee, minä en tiedä, enkä mene takaamaan.

1893.

Tuttava

Monista tuttavistani, kertoi muuan ystäväni, on Heikki Nierulainen, eräs omavarainen talonmies paikkakunnallamme, omituisimpia. Hän ei käy luonani usein, selvällä vesipäällä tuskin koskaan, mutta milloin vaan ryypähtäneenä sattuu ohi kulkemaan, silloin poikkee hän aina sisään.

Hän kertoo olleensa isävainajani kanssa oikein erinomainen ystävä ja puhuu aina eräästä hevosesta, jonka hän oli isälleni myynyt; ja minä luulen, että koko ystävyys perustuikin tuohon ainoaan hevoskauppaan, pysyen sittemmin samallaisena, kuin nyt on minun ja hänen välinen ystävyys.

Aina kun näen hänen tulevan, pistää vihakseni ja ajattelen: "senkin pölhö, käyt tässä tyhmyyksilläsi ihmisiä kiusaamassa!" Mutta välttämättömyyden vuoksi koetan ottaa asian hupaisemmalta kannalta ja minä en koskaan voi oikeastaan häneen suuttua. Sillä minua niin kovin huvittaa, kun hän luulettelee itsellään olevan etuoikeuden isäni kanssa olleen "ystävyytensä" perusteella minua kiusata ja härnäillä ja pitää minuakin kesti-ystävänään.

Hän on muuten varsin kelpo mies, niin hidas ja vakainen liikkeissään, että äkkinäinen voisi hyvin helposti laskea hänen tarvitsevan elääksensä vähintäin kaksisataa vuotta, jos luulisi hänen ehtivän suorittaa noin tavalliselle talonmiehelle aijotun elämäntehtävän. Ja kun hän, erittäinkin selvällä päällä ollen, rupee jotain juttelemaan, loppuu kuulijalta kärsivällisyys kesken melkein aina ja on pakotettu kiirehtimään: "no-no, mutta mitäs lopuksi?"

Mutta kun hän on juovuksissa, silloin juoksee hänen kielensä hiukan vilkkaammin, sillä hän on hirveän epäluuloinen ja paha haukkumaan. Kaikki muutkin sanovat hänestä sitä samaa. Vaan kaikki antavat hänelle sen anteeksi, sillä eipä hän selvällä päällä, herra paratkoon, liiaksi huvita itseään puhumistaidollaan.

Sitten kertoi ystäväni erään tapauksen Nierulaisen käynnistä hänen luonaan ja sanoi että tämä on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin käynnit, ainakin pääpiirteissään, että mahdollisesti satunnaiset seikat kyllä hiukan voivat muutella yksityisyyksiä. – Tässä suvella, sanoi hän, näin ikkunasta, että Nierulainen ajaa pihaan. Hän ei aja koskaan kovasti; nytkin käveli hevonen kuin unissaan. Itse hän istuu rattaitten etupuolella. Viime syksyisessä rasvassa olevat saappaat heiluivat alhaalla varattomina kuin kellon heiluri. Ruumis etukumarassa nojailee hän kyynäspäillään polvia vasten pitäen huolimattomasti suitsista. Notkovarsinen raskas kollo rötköttää hampaissa vääntäen muutenkin omituisesti vääristynyttä suuta toiselle sivulle. Ylähuuli on muuten vajonnut alahuulen sisään ja silmät tuijottavat hevosen häntään älyttömästi ja laiskasti. Hevonen kävelee itsestänsä tallin eteen tavalliselle paikalleen. Siinä se saa seisoa jonkun aikaa, ennenkuin Heikki ryhtyy rattailta alas tulemaan. Tuo kaikki kuitenkin tapahtuu vihdoin: hän tulee alas, sitelee hevosen renkaaseen kiinni, panee heiniä eteen, pistää sitte kädet housun taskuihin ja jää miettien katselemaan hevosen syöntiä.

Olin jo jättänyt hänet omiin puuhiinsa ja ryhtynyt muihin tehtäviin, kunnes kuulen hänen koplailevan oven takana ja näen vihdoin astuvan sisään.

"Hyvä-ä päivä-ä." Hän jää seisomaan oven suuhun omituisesti suutaan vääristellen ja muljautellen sivuilleen.

"Päivää, päivää!" sanon, "käykää istumaan Nierulainen."

Hän ei katsahdakaan minuun, vaan yhä omituisesti kyräillen ja suutansa vääristellen virkahtaa vihdoin vaatimattomasti:

"Seisoakin saa juuri … ole istumisesta lukua juuri."

"Noo, käykää istumaan."

Vähitellen alkoi hän epäröiden lähestyä muuatta tuolia oven puolessa ja istahti siihen varovaisesti kuin petosta peläten ja rupesi tuijottamaan yhteen kohti lattiassa juuri kuin jotain pulmaa oikein periaatteellisesti miettien.

Yht'äkkiä hän nousi, astui epävarmasti minua kohti käännellen päätään ja katseitaan puolelta toiselle kuin tuuliviiri, seisahtui eteeni, ojensi minulle kätensä, joka oli ylt'yleensä niin paksussa kärryn piessä, että minä en mielelläni olisi antanut hänen käsiinsä käytettäväksi lapiotanikaan.

"Kättä lämmintä … köyhäll' on lämmin käsi. Vai pelkäättekö tahrautuvan?"

Vasta tuota kysyessään vilkautti hän jonkunlaisella salaisella vahingonilolla silmiini – ainoa ymmärrettävä ilme, minkä olin vielä hänen silmistään saanut. Sillä välin oli hän jo tuhrinut kättänsä takkinsa rintapieleen, ojentanut sen uudelleen minulle yhä tuo pilkallinen vahingonilonilme silmissä. Hämilläni pistin kääppäni hänen pikilapioonsa ajatellen saipuan ja veden hyötyä. Hän jatkoi jutellen ja pitäen minun kädestäni:

"Rupesivat kärryt niin sianporsaita kauppaamaan, että oikein täytyi maantiellä ruveta rasvaamaan. Renki oli jättänyt rasvaamatta, mutta saa nyt selkänahallaan maksaa…"

Hän päästi käteni, mutta katsahti siihen vielä yhä tuo ilkeä vahingonilo silmissä.

"Suttaantui nyt kätes, mutta anna anteeksi … vaikka teiksikin nyt sais sanoa, mutta en mä juuri viitsi, kun sinä oot niin paljoa nuorempi… Isäsi kanssa me oltiin hyvät tuttavat, hevoskauppojakin tehtiin, mutta ei me ole oikein tutuiksi päästy… Sin'oot kans niin komia ja iso päältäs jotta… Mutta ei se nyt tähän kuulu…"

Hän kaiveli pulloa povitaskustaan. Minä tiedän, että hän alkaa minulle tarjota ryyppyä vaan sitä varten, etten siitä huoli, sillä hän muuten ei koskaan tarjoo kenellekään, jonka tietää ryyppäävän. En viitsi hänen syytökseensä tällä kertaa vastata mitään, sillä minä olen niin monasti hänelle sanottavani siinä suhteessa sanonut, että olen kokonaan toivoton, uskallanpa sanoa välinpitämätönkin, ajattelin. Hän otti tulpan pullon suulta, ryyppäsi, pyyhkäsi pikisellä kädellään suun "puhtaaksi" ja ojensi sen minulle.

"Eikös nyt passaa ryyppy? Ei siellä ole myrkkyä … vai vieläkö sinä oot niin komia, ettei sovi ottaa multa ryyppyä?"

"En huoli, tiedättehän tuon ennestäänkin", virkahdin kärsimättömästi.

"No se on punssia … kyllä sä sitä itsekin kuitenkin joka päivä viljelet". Hän vilkautti silmiini tuo entinen ilme silmissään vielä selvempänä.

"Piruakos tuossa", pääsee minulta kuin vahingossa.

"Noo … suutu jos tahdot, eli saisin mä nyt teiksikin sanoa, mutta en mä sano kiusallasikaan … suutu siitäkin, jos tahdot… Ainakin minä ryyppään, vaikka sun kuinka pistäis vihaksesi…" Ja hän oli ottavinaan oikein pitkän ryypyn, nauttien siitä, että hän erehdyksissään luuli sen minua harmittavan. Mutta hän ei päästänyt paljoa suuhunsa, vaan piti kieltänsä pullon tulppana. Pullon pisti hän vihdoinkin poveensa, vääristeli suutansa ja muljotteli silmiään ajatuksissaan. Ja minä kuvittelen hänen ajattelevan sitä, että mitähän hän nyt sanoisi?

"Missäs teidän emäntä on? … sopii mun nyt teiksikin sanoa, ei suinkaan siinä suu väsy… Onko emäntä kotona vai? … olisin sillekin ryypyn antanut, … vai ryyppääkö sekään?"

"Ei hän ole kotona."

"No missä nyt on?"

"Kylässä on."

"Soo … vai niin… On meilläkin emäntä, mutta ei se jouda kylässä kulkemaan … vaikka en mä sitä nyt sen päälle sano, mutta sanon mä vain, jotta roiskuu meillä paikat, kun isännälle vierahia tulee. Ja on sitä nyt varojakin juuri, Jumalan kiitos, niin paljon että kestää kahvipannun keittää…"

Tässä en voinut pidättää nauruani, vaan iloisesti kaklattaen pyysin anteeksi, ettei nyt sattunut olemaan vaimoväkeä kotona, enkä itse ollut koskaan saanut vähintäkään kokemusta kahvin keitossa.

Nyt hän nähtävästi suutahti, sillä hän kallisteli ison aikaa äänetönnä päätänsä kuin palokärki ja minä katselin tahallani hymyillen, vainuten hänen jokaista silmänluontiaan.

"Naura mitäs naurat, mutta se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa", hän alkoi sanella loukkaantuneella äänellä harvakseen ja rupesi astelemaan ovea kohti.

"Jokos te nyt olette vanha?" kysäsi hän ja kääntyi vitkallisesti takaisin. Kun olin tehnyt siitä selvän, kuulin hänen puhelevan ollenkaan minua kuuntelematta:

"… Sopii … sopii kyllä teiksikin sanoa, vaikka en mä juuri viitsisi, kun en mä ole kovin paljoa köyhempikään, mutta…" (Hän sanoi tuota siitä syystä, että tiesi olevansa monta vertaa rikkaampi). "Isäksi kyllä kelpaisin, mutta mitähän niistä… Ei meiltä ole koskaan emäntä kadonnut… Ka kun en mä havaitse hyvästikään sanoa." Hän tuli vitkalleen jälleen luokseni, kun seisoin selin häneen.

"No hyvästi nyt … eikä riidellä", hän sanoi ja tarjosi kättä takapuoleltani. Minä käännyin ja annoin hänelle käteni.

"Ollaan miehet kahden puolen, mies isäskin oli." Hän puristi kättäni armottomasti. "Sun isäsi oli siivo mies, eikä me koskaan riidelty, vaikka hevoskauppojakin tehtiin, mutta riita meille sun kanssasi pakkaa tulla … mikä hänessä on syynä. Oletkohan sinä niin paljon parempi kuin minä, vai?"

"No heretkää jo tuosta."

"… Ei sinusta tulekaan koskaan sellaista miestä kuin isäsi oli, usko jos tahdot… Ja vaikka mä sen itse sanon, niin miehen housuissa minäkin aina olen kulkenut…"

"Mutta mitä te nyt oikeastaan kaivelette riitaa?"

Hän ei välittänyt vähääkään minun puheestani, vaan jatkoi:

"Ole niin hyvä kuin olet ja niin raitis kuin tahdot … vaikka teiksikin juuri sais sanoa, mutta… No hyvästi nyt vielä kerran. (Hän tarttui uudestaan käteeni). Käy panemassa piippuun, kun kuljet ja on siellä meillä kamarikin, missä istua sopii. Tehkää nyt niin hyvin… Täytyy sanoa teiksi, jos sitten paremmin tulisitte."

Nyt hän vihdoinkin näytti päättäneen mennä, mutta vielä kerran hän kääntyi ovessa:

"Paljon me olimme yksissä isävainajasi kanssa, vaikka ei se suinkaan tähän kuulu, mutta on se niin paljon että… No ei me sillä riitele, hyvästi nyt vain ja käykää kautta, kun passaa."

Ja hän menee vihdoin ulos, syrjäytyy hetkiseksi huoneitteni taakse, mistä sitten ilmestyy hevosensa luo. Siinä alkaa panna piippuun, nojaillen aisaa vasten ikäänkuin jotain odotellen.

Minua kovin huvitti hänen käytöksensä. Asetuin akkunapieleen salaa tarkastelemaan. Jokainen ruumiin liike ja käännös, jokainen äännähdys ja askel – ne kuvaavat häntä niin omituisesti. Jospa voisin tätä kaikkea kertoa, mutta en voi.

"Soo siinä!" Se on hiljainen, mutta samalla painava nuhde hevoselle, joka hiukan liikahtaa, horjuttaen samalla aisaa vasten nojailevaa isäntäänsä. Viime mainitun pää kohoo vitkaan ja kääntyy hevosen päätä kohti.

"Soo siinä! … ei sulla ole kiiruumpi kuin mullakaan."

Mutta hän alkaa nyt kuitenkin liikkua rattaille päin, ja kömpii sinne istumaan, ottaa suitset, nostaa nenäänsä hiukan pystymmäksi ja katsoo pitkin hevosen selkävartta.

"Noh, lähde nyt", hän virkahtaa, nykäisee hiukan suitsista ja jää rauhallisesti odottamaan hevosen lähtöä. Hevonen tekee yrityksen, mutta pidättyy kohta, sillä marhaminta on jäänyt kiinni seinärenkaaseen.