Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia

Sitten vasta hän otti miniän lähettämän kauniin kyrsän poveltaan, katseli sitä, suuteli sitä; pani sen hyllylleen ja pyyhkäisi silmäkulmiaan.

1891.

Kreetaliisa ja Maijastiina

Hyvässä sovussa olivat ennen eläneet Maijastiina ja Kreetaliisa. Naapuruksia olivat mäellä ja molemmat melkein yhden ikäiset. Paljon he olivat yksissä ja lainailivat toinen toiseltaan mitä milloinkin tarvitsemaan satuttiin. Kreetaliisa oli hyvä hieroja ja oivallinen kuppari sekä muutamia vuosia ennen Maijastiinaa naimisiin mennyt – jotka seikat ehkä yhteensä olivat vaikuttaneet sen, että Kreetaliisa oli hiukan varakkaampi miehineen, kuin Maijastiina miehineen. Tuo ei kuitenkaan mitään epäsopua saanut aikaan, sillä Maijastiina ei kadehtinut Kreetaliisaa, vaan arveli, että jahka mekin eletään yhtä kauan … ehkäpä sitä meillekin karttuu.

Mutta edellä näkyi pysyvän Kreetaliisa, sillä kupparin ammatti on kerrassaan oivallinen, siitä saattaa panna kasallekin, kun on mies, joka muuten pitää huolen jokapäiväisestä leivästä. Niinpä he olivatkin jo useita vuosia sitten saaneet mökkinsä velattomaksi, jotavastoin Maijastiinalla ja hänen miehellänsä oli velkaa.

Vaan sittenpä päättikin Maijastiinan mies mennä Ameriikkaan … mitenkäpä sitä mökkiä muuten saisikaan maksetuksi! Siinä oli tullut vähän liiaksikin, kun oli saunakin tehty, pääasiallisesti vaan sitä varten, että kun naapurissakin oli sauna. Naapurin emännälle se oli viran puolesta tarpeellinen! … ja siellä olisi kyllä saanut kylpeä ihan tarpeeksensa.

Akat sopivat varsin hyvin sittenkin vielä, kun Maijastiinan mies oli Ameriikkaan mennyt. Kreetaliisa puhui useinkin Maijastiinan kanssa tämän miehestä ja toivotti sen matkalle Jumalan siunausta. Mutta sitten tuli Maijastiinalle rahaa. Hän maksoi miehensä matkarahat sekä 25 markkaa Kreetaliisalle, jotka oli tältä lainannut hätätarpeeseen mieheltään rahoja odottaessa. Omituista kyllä: aivan kohta, kun Maijastiina oli maksanut viisikolmatta markkasensa ja lähti pois Kreetaliisan mökiltä, rupesi hän ajattelemaan, että hän on nyt yhtä rikas kuin Kreetaliisakin ja ettei hän enää viitsi joka näkemä Kreetaliisalle kahvia kyhöstää ja että hän ottaa itseänsä hieromaan Jaakon Kaisan, kun sitä niin hyväksi kehutaan – sanokoon Kreetaliisa mitä ikinä tahtoo!..

Kreetaliisa ajatteli että "kovinpa se oli…", vaikka ei Maijastiina suinkaan ollut näkemältä sellaiseen ajatukseen mitään aihetta antanut; päinvastoin tuvassa ollessaan vielä oikein siunasi ja kiitteli. Mutta tuollainen ajatus nyt tuli vaan Kreetaliisan päähän eikä hän päässyt siitä erilleen ollenkaan, ennenkuin jo ajatteli – yhä Maijastiinaa tarkoittaen – että "älä nuolase, ennenkuin nokahtaa! … on niin kovin…"

Ja huomaamattaan oikein missä mennään oli hän yht'äkkiä ruvennut ajattelemaan vanhasta ystävästään oikein ilkeästi, ja hän olisi – hän tunsi sen itsessään syvästi – sanonut Maijastiinalle, jos tämä olisi sattumalta palannut, että "ei sitä, kuule, nyt pidä kohta niin kovin nenäänsä nostaa, ei sitä tiedä vielä maailmassa kuinka käy". Hyvää suoden vaan olisi niin sanonut … aivan hyvää. Eihän hän ollut ikänä Maijastiinalle pahaa tahtonut!.. Mutta kun kahviakin on ruvennut juomaan niinkuin … kerrassaan aivan hulluuden päähän. Mitä sitä köyhän ihmisen sillälailla kannattaa … hui hai! Kyllä sitä ovat muutkin maailmassa eläneet, ovat hyvinkin … ja paremmatkin tässä saavat kaikkensa koettaa … saavat jo…

Aivan samana päivänä, kylässä kulkiessaan, tapasi Maijastiina Jaakon Kaisan ja pyysi itseänsä hieromaan huomiseksi. "No mutta onhan siellä", sanoi Kaisa, "Kreetaliisa, mikset sinä sitä?"

"Onhan se, mutta en minä tahdo siitä ollenkaan tykätä, se on sen hierominen sellaista nytyyttämistä, että kipeäksi siitä vaan jälestäpäin tulee." Sitten hän vielä kertoi, että oli aikonut jo monasti ennen pyytää Kaisaa, mutta ei oikeastaan ollut uskaltanut, kun se olisi kuitenkin Kreetaliisaa suututtanut ja hän on niin hidas riitelemään. Mutta nyt hän ajatteli, että "suuttukoon jos paikkansa" ei hän elä Kreetaliisan armoilla…

"Kyllähän se … en minä tiedä", rupesi Kaisa sanomaan sivuillensa hämillään tirristellen, "mikä hänessä lie syynä, mutta kaikki ne ovat ruvenneet mua hierojaksi hakemaan, joita se Kreetaliisa ennen tapasi hieroa… Mutta vaikka mä sen itse sanon niin kyllä mä avun aina olen saanut, jota mä olen hieronut… Jumalan avulla! Jumalan avulla sitä saa aikaan. No koetaan nyt sitte sinuakin huomenna, jos Jumala voimia antaa, ei suinkaan tässä itsestään ja omalla hyvyydellänsä mihinkään mennä."

Maijastiina sanoi, että se ihminen on niinkuin vesirakko Jumalan kädessä.

"Niin se on … niin se on."

Tehtiin lopuksi päätös saunan lämmittämisestä y.m. seikoista ja erottiin.

Samana päivänä sai Kreetaliisa jo kuulla kylässä, että Maijastiina oli pyytänyt Jaakon Kaisan hieromaan.

"Noo", sanoi Kreetaliisa, "hyvin suotu … kovin hyvin suotu." Mutta ihmiset luulivat huomaavansa, että hän oli tulla aivan hulluksi harmista.

Mennessään kotiin, ajatteli itsekseen monta kummallista seikkaa Maijastiinasta. Vihdoin hän lähti kylään, meni Moilaseen, jonka emännän kanssa hän oli hyvänlainen tuttu, mutta joka kuitenkin enimmäkseen hierotti itseänsä Jaakon Kaisalla. Kreetaliisa kutsui emäntää huomiseksi heille tulemaan ja sanoi, että hän lämmittää saunan ja hieroo emännän, jos emäntä vaan tarvitsee. Emäntä mielistyi heti asiaan. Sanoi, että tuo Kaisa häntä on tavannut hieroa, mutta ei hän tiedä mikä sen Kaisan on tullut, ei sen hierominen tahdo enään olla mistään kotoisin.

"Niin ne tahtovat sitä valittaa ihmiset, että se on tullut niin huolimattomaksi, vaikka en minä tiedä, mutta niinhän sanotaan", virkkoi varoen Kreetaliisa. "Sitä täytyy jokaisen, joka kerta jonkun ammatin ottaa, hoitaa sitä tunnollisesti, ei siihen auta." He sopivat hyvin sanoissa, Moilasen emäntä ja Kreetaliisa. Seuraavana aamuna aikasin savusivat jo Kreetaliisan ja Maijastiinan saunat. Kaisa tuli myöskin aikaisin.

"Näkyypä savuavan tuo Kreetaliisankin sauna."

"Niin, niin se savuaa, mutta en minäkään tiedä ketä se sinne nyt on hankkinut."

"Joo … jopahan sitä ihmiset tarvitsevat aina… Ei se monella ole se terveyskään sellainen, ettei hieromista tarvitsisi aina väliin."

Mutta nyt näkyi Kreetaliisa tulevan mökistään suoraan Maijästiinan mökille päin.

"Tulee tänne nyt Kreetaliisa", virkahti Kaisa.

"Näkyy tulevan… On nähnyt saunan lämpenevän niin tulee jo katsomaan, saa nähdä mitä se nyt sanoo?"

Kaisa arveli, että sanokoon mitä tahtoo ja Maijastiina sanoi, että niinpä hyvinkin, mitäs tuosta tarvitseekaan huolia.

"Hoh … hyvää huomenta, tääläpä on virkaveliikin!" huudahti Kreetaliisa jo ovessa niin ystävällisesti, kuin hän olis tavannut parhaimman ystävänsä.

Maijastiina punastui ja katsahti arasti Kreetaliisaan, mutta Kaisa istui vakavana, ruumistansa heilutellen penkillä, loi tulijaan pitkän, tutkivan katseen ja virkahti:

"Joo, niin on … niin on."

"Istumaan", kutsui Maijastiina.

"Joudakaan istua, minä oon lämmittänyt saunan ja pitäisi Moilasen emäntää hieroa." Tässä hän loi suloisen syrjäkatseen Kaisaan. "Mutta ei sitä emäntää ole vielä kuulunut … tiedä missä se oikein viipyy. Eilen kun olin sielläpäin kulussa, pyysi saunan lämmittämään… Hieromasauna täälläkin varmaan lämpiää?

"Niin kyllähän se sitä varten…" Maijaliisa naurahti kuin anteeksi pyytäen ja Kaisa katseli lattian rakoon. "Kun tässä tapasin eilen Kaisan kylässä niin pyysin tulla tänne, kun olemme vanhoja tuttaviakin ja muuta… Pistin sitten samalla saunan lämpiämään, ajattelin että kun sullakin aina tahtoo olla niin kiireitä, että…"

"Noo, mitäs kiirettä mulla nyt sitten on, ainahan minä olen ollut valmis sinua hieromaan milloin vaan olet tahtonut, mutta … mitäs siitä nyt … kaukaa vesikin parempaa…"

Mutta nyt hän purskahti niin korkeaääniseen ivanauruun, että toiset oikein sävähtivät.

"Kaukaa vesikin on parempaa, sanotaan", jatkoi hän yhä nauraen.

"Mutta kovinpa se nyt käy sun aatamilles…"

"Aatamilles? Älä usko jotta se mun aatamilleni käy, älä jo. Mutta minua vaan niin kovin naurattaa."

"Tottapa sun on niin kovin hyvä olla."

"No mun on, kuule, niin hyvä olla, kuin olis pää taivaassa ja jalat penkin alla … vaikka ei olekaan mieheni Ameriikassa… Mutta soon niin hyvä, kun on mies kotona, joka pitää huolen leivästä, että ei tarvitse keneltäkään odottajaisia kerjätä…"

"No onko minun sullen velkaa … ja mitä sulta on kerjätty?"

"Jos ei nyt ole niin on ainakin ollut… Eikös se ole hyvä kun on sellaisiakin joilla on, kun hätä tulee. Mulla ei ole, Jumalan kiitos, ollut hätää eikä taida tullakaan niin kauan kun on konsti… Ja se onkin sellainen konsti, että ei tarvitse työn hakuun mennä, kotio vaan tullaan ja tuleekin komeita talon emäntiä niin että keikkuu."

"Tuo oli luultavasti mulle?" kysäsi Kaisa.

"Se oli sulle, eli muille, vaikka kelle."

"Kyllä minä sen sulle sanon Kreetaliisa, ettei ikänä sun kyntes ole kelvannut mun kätteni jälkiä parsimaan." Hän nousi vihasta hehkuen ja käveli uhitellen Kreetaliisan luo.

"Ka ihminen käsiä!" hän huudahti ja löi kämmenet yhteen että räjähti. "Niillä käsillä on jo monta hierottu, mutta ei yhtään vielä sairaaksi kahmittu."

"Sys siunatkoon … älä nyt vaan päälleni tule muutama!.. Onpa kuin kädetkin! niinkuin olis toukka kymmenen vuotta konttien välissä toliansa kalunnut. Mutta katsos käsiä, ihminen … ka: niinkuin pakarin simpuloita, että oikein mieli tekee syödä."

"En minä ole ikänä itseäni kehunut, minä olen aina antanut muiden…"

"Kehuako? … muidenko olet antanut kehua? Mutta vähälle ne ovat sun kehumises jättäneet, ryökäleet! En minä ole kuullut kenenkään sinua kehuvan…"

"Yhtä vähän kuin minä sinua…"

"Kaikki mua kehuvat ja minä kehun muita, sinuakin seitsemässä kestikievarissa, joissa ei ole kuin kissat kotona ja…"

"Mutta minä oon emäntä täs mökis, minä!" kiljahti Maijastiina ja hypähti kohoksi, "enkä minä kärsi tuonlaista helvetin melskettä", "Emäntä!? Mikä emäntä? Koturi sinä olet, et sinä ole vielä sitä maksanut. Korkulaiselle on vielä velkaa puolitoista sataa. Katso vaan, koska on mäntä katolla… Ja jos olisitkin, niin et ainakaan omalla kunnollas…"

"Tuopa nyt pirunmoinen ihminen on!" tuumaili Kaisa, kun ei enää tahtonut vuoroa saada.

"On se pirunmoinen ja ihmistenmoinen, ja aina se on aikaan tullut ja tulee vastakin! Se tulee aikaan niinkuin linnan lehmä, eikä sillä ole hädän uitua, vaikka ei se pakkaakaan toisen pellon pientareelle. Kupattavia sillä vaan on niin, että väliin seisoo saunat ihmisiä täynnä kuin sarapistoa. Ka tuollaisiakin! Tuolla tulee Moilasen emäntä. Sellaisia sitä viitsiikin hieroa ja kupata, ei siinä kohta luut käsissä kolaja niinkuin muutamain, että väliin luulee hierovansa jotain kantoläjää, niin että sormet tahtovat tilaltansa nyrjähtää… Mutta mitäs siitä, täytyyhän niitä sellaisiakin hieroa, kun ei ole muuta työtä, eikä ansiota…"

"Ja itsekin hierot kun vaan pääset", keskeytti Maijastiina.

"No armootullen, armootullen, hyvä ihminen ei suinkaan ansion tähden… Ei, mutta nyt minun pitää mennä." Ja hän lähti. Ovesta pisti vielä päänsä sisään:

"Mulla kulkee niin komeita vieraitakin, että mua oikein hävettää, kun on tällaisia naapureita. Mutta hiero sinä vaan Kaisa köyhiä, kyllä minä hieron rikkahia … sinä oot parhaan nolo siihen virkaan … minä meinaan, että tappamaan köyhiä pois rikasten jaloista. Prassai!"

Maijastiina sieppasi napallisen likavettä, juoksi perään ja viskasi portailta, mutta yletti ainoastaan hameen helmoihin.

"Takka praa, takka praa!" huusi Kreetaliisa juostessaan. "Kun on oikein köyhä, niin täytyy likavettä heittää, kun ei taida haukkua. Mutta mitäs mun siihen auttaa… Takka mykky praa! Voi tuhannen kun sinä ootkin jo ruma ja kun Kaisa nyt vielä sun kyntää ja kraapii rotankynsillänsä, niin oot sinä sitten elävä … oot aivan mykky praa!"

Hän juosta lekotti kotoansa kohti minkä kintuista lähti, ja ehti samassa pihaan kuin Moilasen emäntäkin ja kertoi tälle että Jaakon Kaisa oli hänelle ruvennut haukahtelemaan, kun kuuli, että Moilasen emäntä tänne tulee.

* * * * *

Kumpasessakin saunassa toimitettiin päivän tehtävät, sekä ruumiillisesti että henkisesti sangen perinpohjaisella tavalla. Ilta läheni, pimeys saavutti, Kreetaliisan mies saapui päiväkunnalta kotiin ja akkoja tuuditteli uneen muistelmat päiväntapauksista.

Mutta noin 11:n ajoissa yöllä heräsi Maijastiina ja synkeästä pimeästä yöstä leimahti hänen silmiinsä omituinen valo. Hän kavahti siunaten ylös, luullen sitä ensin noidan nuoleksi, mutta ikkunaan ehdittyään huomasikin, että tulikieli kiikutteli naapurin saunan luukosta. Hän siunasi uudestaan ja pelästyi niin kovasti, että oli vähällä valahtaa lattiaan. Ensin välähti hänen mielessään käsittämätön ilon ja kauhun sekainen koston tunne. Mutta se teki kohta takaperoisen ikäänkuin oksettavan vaikutuksen ja hän joutui niin hätiinsä, että tuskin ehti hiukan vaatetta päälleen heittää, kun jo juoksi kohti Kreetaliisan mökkiä ja oitis ikkunan alle kopistamaan.

"Sauna palaa!"

Valkea ei sopinut näkymään Kreetaliisan ikkunaan. Mies nukkui eikä kuullut huutoa, mutta Kreetaliisa kuuli.

"Hoo … no anna palaa onpa sulla rikas mies Ameriikassa", virkkoi Kreetaliisa laiskasti haukotellen.

Eukko luuli, että Maijastiinan sauna se onkin, joka palaa.

"Häh?" huusi Maijastiina kun ei oikein kuullut mitä toinen sanoi.

"Sauna palaa!"

"Anna palaa, mitäs se niin rikkaille on!"

"Palakoon vaan sitte … ei se mun asiani ole…" Hän jo aikoi poistua ilkeä koston tunne taas sydämmessä, mutta jokin voima tuntui vetävän häntä huutamaan vielä:

"Mutta se onkin sun, eikä mun saunani!"

Nyt hän kuuli, kuinka Kreetaliisa loikahti sängystä lattialle ja kiljahtaen siunasi, niin että mieskin heräsi.

"Meidänkö sauna se onkin?" kiljui hän häiriössään mennen sille ikkunalle, jonka takana Maijastiina oli.

"Meidänkö sauna se olikin?" matki Maijastiina Kreetaliisan äänellä.

"Sys minkälainen ihminen sinä olet!.. Hermanni, joutuun! … sauna palaa… Härre… No menehän nyt, kuuletkos, ihmisiä hätään hakemaan Maijastiina… Herra Jumala armahda!" Hermanni oli jo mennyt juosten ulos ja Kreetaliisa seurasi perässä huutaen:

"Apuhun! … apuhun! … ihmis-kullat! … apuhun, kun meidän ainut sauna palaa!.."

Maijastiina jo silloin vei vettä Hermannin kanssa ja häneltä pakkasi nauru ihan väkisten.

* * * * *

Viikon kuluttua istuivat akat taas Kreetaliisan tuvassa yhdessä kahvilla. Kreetaliisa itki ja sanoi, että kun hänellä on niin kovin paha ja ilkeä luonto … mutta kun ei hän voi sille mitään. Maijastiina myöskin sanoi, että johan se on se aatami kaikilla, niin hänellä kuin muillakin.

1892.

"Kyllähän minä jo meinasin, mutta…"

Tappuraisen äijä oli jo ollut kaksikymmentä vuotta leskenä. Nyt oli ikää jo puoliväliin kuusikymmentä hartioilla. Varsikin oli jo koukkuun käynyt, pieksun kannat alkoivat maata laahustaa, päälaki oli paljastunut, kasvoille oli aika uurtanut puumerkkejään, – ainoastaan nenä oli vielä täyteläinen ja lihava. Poskilla ja leuvassa törrötti karhea valkoinen parran sänki ryppyjen pohjalla, sinne kun ei koskaan veitsi osunut, saivat sänget siellä seista suloisessa rauhassa.

Muutenkin oli äijä rojuluontoinen: välitti hyvin vähän siivosta. Piti enimmäkseen huonoja pieksuroukkosia ja kuluneita housuja pyhäpäivinäkin. Harvoin kävi veitsen kanssa partansa kimppuun ja antoi tupakanjäljen puutua suupieliinsä.

Sen lisäksi oli hän rikas ja kitsas kuin synti.

Ja kun lapset, – joista nyt nuorin, ainoa kotona oleva oli kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joskus, kun äijän kanssa riitautuivat perintöasioista ja tämä uhkasi ottaa nuoren, uuden vaimon ja näyttää heidän perintötuumilleen pitkää nenää, – katsoivat tuohon nenään, leukaan ja koko rakennukseen, purskahtivat he melkein aina nauramaan; ei pelkokaan saanut heitä uskomaan!

* * * * *

Talossa oli piika, kahdeksantoistavuotias iloinen Littu, isätön ja äiditön orpotyttö, nätti ja sopiva siihen määrään, että vaikka olikin pukenut luttinsa lainavaatteilla, siellä kuitenkin renkipojat kävivät kopistelemassa.

* * * * *

Eräänä sunnuntaina, kun talosta olivat muut hajonneet, tytär Miina mennyt kirkkoon ja palvelijat mikä minnekin, että äijä yksin vaan oli jäänyt kodin vartijaksi, näkyi hänelle yksinäisyys tuovan varsin omituisia ajatuksia. Sillä kun oli aikansa istunut kessumaassa ja poiminut kukkia kessun latvoista, sitten käynyt tarkastelemassa humalistoa, kääntänyt tervattujen rekien ja kärryn pyöräin kuivamattoman puolen aurinkoa kohti, ja korjannut tarharinnin, meni hän tupaan, otti seinästä vanhan peilin ja rupesi tarkastamaan naamaansa. Luultavasti tuo suorapuheinen kumppali hiukan loukkasi, koska hän niin tyytymättömästi muristen pani sen paikoilleen, meni kamariin ja otti hyvän viinaryypyn. Mutta siellä turvasi kohta toiseen samanlaiseen kumppaliin, joka upeissa kullatuissa raameissa riippui seinällä tytär Miinan palvelukseksi. —

Ettemme tarvitsisi vanhusta loukata, kertomalla miten hän siinä koetteli turhaan tavoitella muinaista ryhtiä, merkitsemme sen kohdan vaan kahdella viivalla, jotka merkitsevät niitä kuluneita kahta vuosikymmentä, joiden menettämistä hän nyt niin katkerasti katui, että meni taas kaapille ja otti viinaryypyn.

Se olikin varmaan parempi ystävä kuin tuo ulkokullattu kultapuitteinen, joka seinällä riippui, sillä poskille alkoi nousta hieno puna ja liikkeistä päättäen palautti se mieleen uuden elämantoivon. Hän meni vieläkin kerran sitä suutelemaan ja vältti katsomasta peiliin, mutta meni sen sijaan tupaan, teki valkeata takkaan ja asetti sinne vesipannun.

Sillä aikaa kuin vesi kuumenee, hakee hän yliseltä verkahousut ja saappaat. Pukee ne päällensä ja mustaa saappaat vielä nokitukolla. Sitte vie veden kamariin suurella savivadilla, hioo partaveitsensä. Löytää vielä jostain saippuan palasen ja asettuu tuon kullatturaamisen eteen ja käy säilänsä kanssa urhoollisesti partansa kimppuun. Mutta miehuullisesti pitää sekin puoliansa, johdattelee luontaisella juonikkaisuudella surmaavan aseen ryppyjen selkään saaden siten aikaan turmiollisen verenvuodatuksen. Äijä älähtelee tuskallisesti, pullistelee poskiaan mitä luonnottomimmilla ponnistuksilla. Hän kokoilee riepuun veritippaset ja kyselee kultapuitteiselta valloituksen tuloksia. Se alkaa kehuskella, äijä riemastuu, käy uudella innolla kalpaansa käsiksi… Veri vuotaa, tuskitellen väkättää vanha leuka uhraten hurmettaan lihallisen uudestasyntymisenpeson alttarille.

Ja vähän ajan kuluttua seisoi hän siinä verkahousuissa ja kuivaneen ravan päältä mustatuissa saappaissa, kasvot kuin suolahapolla voideltuna vehkeillen ja pöyhistellen. Lähti vihdoin köpöttelemään ulos, heitti kivellä Litun lutin oveen ja käski alas tulla. Littu tulikin pikapuoliin unissa silmin ja löysi äijän tuvassa valkean touhuissa. Äijä hymyili ja katsoi Littua sukkelasti silmiin, kun käski kahvia keittämään ja rupesi sitten toimittamaan kauniista ilmasta, kyselemään, pahoinko nyt nukuttaa ja että hän on tässä niin ikävissään että…

Littu ei tahtonut ihmettelemästä lakata: millä se nyt on tuon naamansa voidellut? mitä se nyt verkahousuihin on pukenut? saapaskohjaleetkin on jalkaansa vetänyt ja noennut? ja kahvia sydänpäivällä keitättää ja noin sukkeloita puhuu ja nauraa ja…?

* * * * *

"Te olette niin vanha ja…"

"Vanha! No saamari katso nyt … näytänkö minä niin kovin vanhalta, kun partani ajoin?"

Littu purskahtaa nauramaan ja painaa pään käsiinsä.

He istuivat toinen toisessa ja toinen toisessa päässä kamarin pöytää, jolla ovat kahviaseet levällään. Äijä joutui kovasti hämilleen: hänhän oli kysynyt, eikö Littu tahtoisi tulla hänelle akaksi. Mitä sitä nyt sitten niin nauraa tarvitsisi? Jos hän nyt onkin vähän vanha, niin onpa hänellä rahaa ja rukiita ja…

Hän kiivasi pöydälle rahalompakkonsa ja piirongin laatikko, jossa oli velkakirjoja ja sanoi, että jos hän nyt onkin vähän vanhempi, niin hänellä on sellaista, jota ei ole renkinulikoilla. Kas tässä on rahaa ja tässä on velkakirjoja…

"Niin, mutta kun minä olen niin nuori", väitti Littu, mutta ei enää niin nauranut. Herra isä! … kun onkin paljo rahaa tuolla äijällä ja velkakirjoja … ja minäkö olisin emäntänä tässä ja…

"Nuori? Älä sinä siitä huoli, kun en minäkään huoli… Nuori sun pitääkin olla ja korea ja iloinen, en minä mummoista huolisikaan. Ja minäkin nuorennun… Mennään kaupunkiin ja ostetaan mullen uudet trikoovaatteet. Mutta katsos: kun ei minusta ole kukaan välittänyt, niin minä olen olla rojuuttanut, en ole siivostanikaan enkä vaatteista välittänyt… Mutta nyt minä rupeisin kohta pitämään arkina niitä uusia puolivillaisia housuja ja sullen ostaisin musliinia ja karttuunaa. Eikä sun tarvitsisi muuta kuin vähän minusta huolta pitäisit, olla ja huutaa ja narukengissä kävellä… Ei Miinaa tarvitse pelätä, se sais pitää suunsa kiinni ja olla hiljaa, sinä emäntä olisit…"

"Voi Jumala siunatkoon!"

"Häh?" äijä kysäsi vaikka kyllä kuuli, mutta hänestä kuullosti, että tuohon perään pitäisi oleman tulossa joku myönnytys.

"Mutta minä en osaa millään tavalla olla niin vakava, kuin te tahtoisitte, ei vaikka…"

Äijä pamahti ylös kuin tulissa ja tauloissa ja alkoi hullunkurisesti konkaroida ikäänkuin tanssien, että Litun täytyi taas katketakseen nauraa. Äijä sanoi, että jos sä rupeaisit istua mörröttämään kuin vanhat akat, niin siitä hän suuttuisi. —

Mutta oli jo aika lopettaa nämät vehkeilyt, sillä kirkosta tulon aika alkoi lähestyä. Littu korjasi kahvitamineet ja karkasi puoliväkisten äijän käsistä luttiin. Äijä meni taas kaapille, otti ryypyn ja kopautti nyrkkiä pöytään virkahtaen leveästi nauraen:

"Saamari soikoon, olenkin vielä vanha Jussi!" Mutta siinä hän yht'äkkiä muisti, että hänen olisi pitänyt sanoa Litulle, ettei sen saa enää poikia luttiinsa laskea. Hän lähti perään aikoen kutsua Litun sieltä uudestaan ulos ja sanoa sille … mutta Miina tuli jo ovessa vastaan. Äijä vähän säikähti ja nyreissään virkahti: "No mikä saamarin hätä sieltä kirkosta nyt oli kotiin!"

Miina katsoi pitkään ja matki:

"Hätä?"

Mutta äijä ei sanonut mitään, hämillään vaan itsekseen mutisten palasi kamariin, pani oven lukkoon ja oikasi sänkyyn makaamaan.

* * * * *

Äijä Tappurainen oli rakastunut todella korvia myöten, mutta sitä eivät talossa tienneet muut kuin Littu. Kuitenkin heti ensi päivästä, kun tunnustuksensa oli tehnyt, näkivät kaikki, että hänessä oli tapahtunut kummallinen muutos: oli näetten niin epätasainen. Ennen oli tasaisen hienoinen luonnostaan eikä juuri paljon puhellut. Nyt sitä vastoin aika ajoin pälpätti ja laverteli oikein hullutuksia, toisinaan taas yhtäkkiä ärhenteli ja karjui kuin raivoissaan. Palvelijat ja muu väki katsoivat monta kertaa pitkään päälle ja kuiskuttelivat, että mikähän lempo tuon äijän on tullut?

Miina luuli että se on hulluksi tulossa. Aikoi jo lähteä sisarten luo kertomaan, mutta jätti vielä toistaiseksi. Ehkä oireet paremmin alkavat näkyä, tuumaili.

Sitten eräänä päivänä tuli Tappuraisen äijälle vieraaksi toinen äijä, vanha tuttu ja "trastukampraatti"; leskimies muuten hänkin. Muulloin ei Tappurainen paljoakaan välittänyt vanhoista tutuista, jopahan nyt istumaan käski tuvan penkille, toi siihen kessupöntön ääreen ja käski piippuun panna, harvoin niin pitkälle meni, että viinaryypyn antoi. Vaan nyt meni jo pihalle vastaan naureskellen, huuti Litulle, joka siinä jotain Miinan kanssa teki, että tois heiniä Rotevaisen vaarin hevoselle. Koetti siinä jutuillaan Rotevaista pihalla viivytellä, niin kauan kuin Littu tuomaan ehtisi … näkishän siinä Rotevainenkin. Mutta Rotevainen ei näkynyt mitään näkevän, – Tappuraisen täytyi huomauttaa:

"Eipä sitä Littua nyt yhtään laulata."

Rotevainen jo katsoi, että mikäs se Littu nyt on, kuin sitä niin pitäis laulattaa ja sitte hän katsoi Tappuraista. Mieleen vilahti: onkohan se juovuksissa?

"Vai on tämä niitä laulaja-Littuja", sanoi.

"On se sellainen laulaja-Littu, että … ja hutikatti", todisti Tappurais-äijä hymyillen katsellen Littua, mutta vilautti samalla katseensa vauhkasti Miinaan. Miina seisoi siellä joutilaana ja katseli heitä, Äijä hiukan niinkuin säpsähti, kääntyi heti tupaan päin ja kehoitti Rotevaistakin tulemaan.

Nyt mentiin oitis kamariin ja otettiin ryypyt suihin. Tappurainen tuli kovin vierasvaraiselle tuulelle, meni porstuan ovelle ja huusi Miinan ääreensä.

"Pitäisi tulla kahvia laittamaan", sanoi, "jos et sinä jouda tulla niin käske Littu… Käske vaan Littu, saat olla touhuissasi sinä".

"Littu?" Teräväsilmäinen tyttö tutki vanhus parkaa katseillaan luita ja ytimiä myöten. Äijä rupesi hätäilemään:

"Littu, niin … mä vain ajattelin, että jos sulla on kiirettä niin…" Mutta siinä vasta äijä huomasi, ettei se ollutkaan Miinan työtä, vaan talon. Mukavampihan sitä olisi kaikessakin tapauksessa ollut Littu tekemään ja Miina taas kahvia keittämään…

Miina ryntäsi tupaan posket hehkuvina. Äijä lähti päätä kynsien perään:

"No keitä sinä, sama se mulle on kuka sitä…" Äänen väre oli surkean epävarma. Äijä pelkäsi tarkoituksen tulleen ilmi.

"Ei sitä ole Littu meillä ennenkään keittänyt!" ärhenteli Miina, kun pelliä aukoi. Äijä puikki käsistä kamariin. Kun Miina jäi yksin, heittäysi hän uunin penkille istumaan, löi käsillä polviinsa ja tuskallinen ilme kasvoissa ohahti:

"Sitäkö se hulluus olikin!"

* * * * *

Ensin otti Miina Litun "kirkkoon". Kyseli, että onko teillä sellaisia touhuja. Littu hämmästyi, ei osannut aavistaakaan, että siitä jo muut tiesivät. Koetti kierrellä. Mutta eihän siinä pitkälle päässyt.

"Puhui se isäntä siitä", sanoi vihdoin vaitoisesti, "mutta en suinkaan minä ole ajatellutkaan…"

"No olet sinä ajatellut! … kyllä minä sen näen sun päältäsikin. Hyvä isä sentään! … ja sinä ottaisit tuollaisen vanhan kroosun?"

Littu ei tiennyt mitä sanoa; rupesi itkemään.

"Heitä nyt Jumalan nimessä sellaiset", uudisti Miina.

"En suinkaan minä ole sitä niin ajatellutkaan", ruikutti toinen.

"Onko se jo aikaakin ollut vireillä se juttu?"

"Kaksi viikkoa".

Littu itki ja kertoa sopersi, että ei suinkaan hän sitä ollut niin ajatellutkaan juuri, mutta kun se vaari oli sanonut että hän pääsee emännäksi, eikä tarvitse mitään tehdä, niin oli hän ajatellut, että kun se niin tahtoo, niin… Ja eikä Miinan sitä tarvitsisi peljätä, vaikka hän tuliskin … että hän rupeaisi häjynkuriseksi… Jumalakin sen tietää ettei hän y hyy hyy yy…

Miinasta oli tuo kaikki niin verrattoman hullunkurista että asia yhtäkkiä alkoi näyttää lasten leikiltä. Kun hän vertaili isäänsä ja Littua toisiinsa ja ajatteli tuota Litun vakuutusta, ettei hänestä tulisi paha äitipuoli, tahtoi hän pakahtua naurusta. Ja Littu itkeä kollotti kilpaa, kun toinen nauroi. Naurunsa välistä sai Miina sanottua:

"No elä nyt poraja, kyllähän minä ja Perttalan emäntä ja veli Juho, Savion lautamies äitipuolen tarvitsemme".

Toinen yltyi vielä kovemmin älättämään.

Miina jätti hänet heinälatoon itkemään ja meni itse tupaan. Kävi heittämässä vaatetta yllensä ja lähti veli Juhon luokse.

* * * * *

Vähän sen jälkeen kun Miina oli mennyt, lähti pois Rotevaisen vaari ja oli hiukan toisella kymmenellä. Tappuraisen äijän "kulmiin" niinikään oli mennyt ja siinä lähdön hommissa pihalla äijät kaikellaisia joutavia jaarittelivat. Mutta sitte vasta kun Rotevaisen äijä jo oli kärryillä, äkkäsi hän kysyä:

"No mutta, Jussi, koska me lähdemme akkametsään?"

"Hääh? Mitäs saamaria… No mennään vaikka huomenna!"

"Huomenna?" naureskeli toinen.

"Niin, lempoako se viivyttelemällä paranee".

"No niin, tule sinä meille, lähdetään sieltä. Kyllä tällaiset poijat vaan kelpaa".

Molemmat nauroivat.

"Kelpaa ne! Saat' ei ainakaan tarvitsisi 'plikuskien' nälkäkärryihin istua". Jo oli tulla ja tulla Tappuraisen äijältä, että hänellä on jo täällä tämä … ja korea onkin… Mutta jäi se kuitenkin sanomatta, kun toinen äijä yhä jatkoi:

"Ei niitä vain joka oksalta putoile tällaisia poikia. Mutta kuinkas vanha sinä nyt olet Juho?"

"Alanhan minä jo olla tuossa puoli välissä kuuttakymmentä".

"No on sulla päiviäkin, mutta pahoin se on kanssa jo parkittu tuo sun naamas".

Se ei ollut Tappuraisen mieleen.

"Noo, jopa … sinä oletkin pysynyt hyvänä".

"Minä olen niinkuin simpula vaikka olenkin jo kuudenkymmenen. Katso, ei ole ryppyjä poskilla". Rotevainen taputteli poskeansa.

"Ei siinä pahasti ole, saamaristi sinä ootkin säilynyt", tuumaili Tappurainen kateellisesti katsellen toisen pullottavia poskia.

"Ei maar, mutta hyvästi nyt Juho. Kyllähän se taitaa meiltä jo jäädä se akan touhu. Vanhat ovat meille liika rumia ja nuoret lukevat mieluimmin ikävuosia kuin velkakirjoja". Toinen lähti ja Tappurainen jäi lukemaan "saamariansa", että mistä sinä sen tiedät mitä ne lukevat!.. Meni sisään ja otti taas harmissaan ryypyn. Lähti sitten tyttöjä etsimään. Tarhan puolesta löysi Litun, mutta ei Miinaa. Matkan päässä seisoen kyseli Miinaa, oli niin aralla hengellä, ettei tohtinut likelle mennä. Sai kuulla, että se oli jonnekin kylään mennyt. Vai meni, ajatteli.

"Mihinkähän meni?" kysyi. Littu vastasi tuikeasti, ettei tiennyt.

Äijän kasvoilla kuvastui harmi. Hän astui likemmäksi Littua ja vääntäen suutansa teennäiseen hymyilyyn, kysyi kuiskuttaen: "Puhuiko se sulle mitään?"

"Puhui se… Johan minä sen tiesin!" Littu hyrskähti itkemään.

"Vai puhui. Mitä sanoi?" kyseli äijä tyhjänpäiväisen nolosti. Littu kertoi itkien ja sinkuen, ikäänkuin äijä olisi siihen ollut syyllinen, että se sanoi sitä ja sitä.

"Kuule saamaria…"

Yhtäkkiä nousi äijän luonto lovesta. Hän ryähti karskisti, sanoi että hän on isäntä talossa ja…

"Tule tupahan Littu, keitetään kahvia… Minä näytän niille, että minä olen meiltä, mutta muut ovat meidän krannista. Tule nyt Littu!"

"Kissa!"

"Häh?"

"Kissa!"

"No mikä sun on?"

"Ei mikään, en minä tule".

"Et tule?"

"En, en!"

"No saamari…" Äijä astui likemmäksi, tarttui käsikynkkään ja rupesi leikkiä laskien vetämään. Littu riuhtoi itsensä irti ja pakeni edellä. Äijä kompastui rioon ja kaatui. Nousi sadatellen ylös ja huusi Litulle, lakkiansa ylös hapuillen:

"Tule nyt! … mikä sinun on?"

Mutta Littu luimisteli vaan vihoissaan nurkan takana ja katseli jostain raosta, miten tupakan kura vaitonaisena juoksi suupielistä. Tyttöparkaa jo puistutti. Se näytti muutenkin tuo äijä niin avuttomalta kräkkylältä…

"Mihinkähän se meni? Tule nyt Littu!"

Ei näkynyt Littua.

"No ole sitten", murisi äijä ja lähti tupaan.

Miina tuli iltasella, löysi isänsä nukkumasta. Veljeänsä ei ollut tavannut, tämä kun oli ollut viikkokunnalla takamailla. Mutta emännän kanssa oli asiasta nauranut, molemmat olivat tehneet johtopäätöksiänsä ja tulleet vihdoin siihen, että ennen pitkää se äijän touhu siihen kuolee. Eihän se Littu nyt saattaisi olla niin hassu … ja eihän se äijäkään nyt aivan täysi mieletön vielä ole, tuumivat. Ja vaikka asia näytti olevan niin vakavaa laatua, eivät he saattaneet mitenkään olla yhä uudestaan nauramatta.