Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

XXIX Luku.

Silmätysten

Viikon kuluttua Tatarien tappion jälkeen vastaanotti tsaari makuuhuoneessansa Basmanovin, joka juuri oli tullut Rjasanista. Tsaari tiesi jo tappelun eri seikat, mutta Basmanov luuli olevansa ensimmäinen, joka niitä ilmoittaa. Hän toivoi saavansa yksin omistaa kunnian voitosta ja luotti kertomuksensa vaikutukseen, päästäksensä jälleen tsaarin entiseen suosioon. Ivan Vasiljevitsh kuunteli häntä tarkoin, hypistellen rukousnauhaansa ja luoden katseensa hohtokivi-sormukseen, mutta kun Basmanov lopetettuaan kertomuksensa ja pudistaen kutriansa lausui itserakkaasti:

– Mitäs, hallitsija, kylläpä me koetimme tehdä parastamme sinun armosi edestä!

Ivan katsahti ylös ja naurahti.

– Emme säästäneet itseämme, – Basmanov jatkoi liehakoiden: siis sinäkin, hallitsija, älä palkintoa palvelijaltasi pidätä!

– Mitä sinä tahtoisit, Fedja? – Ivan kysyi mitä herttaisimmalla muodolla.

– Tee minut armostasi edes rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua soimaisi.

Ivan katsoi häneen tarkasti.

– Mutta miten palkitsen minä Serebrjanin? – hän kysyi äkkiään.

– Sinun maanpakolaisesiko? – Basmanov sanoi peittäen hämmästyksensä tavallisella hävyttömyydellänsä, – millä sitten, jos ei hirsipuulla? Karkasihan hän vankihuoneesta, ja olipa vähällä pilata minun työni rosvoineen. Jos hän ei olisi häirinnyt Tatareja, olisimme me heidät kaikki saattaneet satimeen kuni peltopyyt.

– Niinkö todellakin? Mutta minä luulen, että Tatarit olisivat sinut sitoneet, kuten kerran ennenkin, muistathan? Ei se olisi ollut sulle outoa, vaan kylläkin entisestään tunnettua!

– Tunnettua on sinun tähtesi kärsiä, – Basmanov jatkoi röyhkeästi: – mutta outoa on kuulla sinulta kiitosta. Eipä Godunov, eikä Maljuta, eikä Vjasemski palvele sinua niinkuin minä, vaan et sinä heiltä palkintoja säästä.

– Niin tosiaankin, eivät niinkuin sinä. Miten he voisivat tanssia sinua vastapäätä!

– Armollinen hallitsija, – Basmanov vastasi kärsimättömästi, – koska olen sinulle vastenmielinen, niin laske minut pois aivan!

Basmanov toivoi, että Iivana pidättäisi hänet: mutta hänen poissaolonsa slobodasta, sen sijaan että se olisi kiihoittanut Iivanan rakkautta häneen, laimensi sen vielä enemmän; hän oli tottunut olemaan ilman Basmanovia, ja muut lemmikit, erittäin Maljuta, jota Basmanovin ylpeys oli loukannut, hyväksensä käyttivät tuon ajan, kääntääkseen Iivanan sydämen pois hänestä.

Basmanov pettyi toivossaan. Hänen harminsa näkyi huvittavan tsaaria.

– Olkoon niin, – hän sanoi, tekeytyen surulliseksi, – vaikka minun on kyllä vaikea ilman sinua, minä orpo raukka, ja valtakunnan asiatkin luultavasti hämmentyvät, mutta mitäpä tehdä, koetan jollain lailla tulla toimeen heikolla ymmärrykselläni. Mene, Fedja, minne haluat! En minä sinua väkisin pidätä.

Basmanov ei enää voinut hillitä vihaansa; hemmoteltuna entisistä suhteistansa Iivanaan, antoi hän harmillensa täyden vallan.

– Kiitos sinulle, hallitsija, – hän sanoi, – kiitos kestitsemisestäsi! Kiitos, että ajat pois palvelijas, ikäänkuin kelvottoman koiran! Kyllä, – hän jatkoi varomattomasti, – kyllä kerskaan Venäjällä sinun hyvyydestäsi. Palvelkoot muut sinua, niinkuin palveli Feodora. Monella synnillä saastutin sieluani sinua palvellessani, yhdellä vain en saastuttanut – loihtimisella!

Iivana Vasiljevitsh yhä vain hymyili, mutta viimeiset sanat kuullessaan hänen katseensa muuttui.

– Loihtimisella? – kysyi hän kummastuksella, joka oli vähällä muuttua vihastumiseksi – kuka täällä sitten loihtii?

– Vaikkapa sinun Vjasemskisi! – Basmanov vastasi, eikä luonut silmiään alas tsaarin katseesta. – Ja, – hän jatkoi huolimatta Iivanan julmasta ulkomuodosta, – sinä yksin et tiedä sitä, että kun hän on Moskovassa. niin hän öillä ajaa metsään, myllyn luo loihtimaan; mutta miksi hän loihtisi, jos ei hävittääkseen sinua, armollinen.

– Ja mistä sinä sen tiedät? – tsaari kysyi, luoden terävän katseen Basmanoviin.

Tällä kertaa Basmanov vähän peljästyi.

– Minä, hallitsija, vasta eilen kuulin sen hänen omilta orjiltaan, hän sanoi kiireesti, – jos olisin ennen kuullut, niin olisin silloin jo ilmoittanut sen sinun armollesi.

Tsaari mietti.

– Mene – hän sanoi, vähän aikaa vaiti oltuaan, – minä otan selvän siitä asiasta, mutta slobodasta älä lähde ennen minun käskyäni.

Basmanov lähti tyytyväisenä, koska oli saanut kylvää tsaarin luulonalaiseen sydämeen epäluulon siemenen yhdestä kilpailijastaan, mutta hyvin huolestuneena hallitsijan kylmyydestä.

Kohta tsaari astui makuuhuoneesta vastaanotto-huoneesen, istui nojatuoliin ja alkoi, opritshnikkien ympäröimänä, kuunnella vuorotellen maalaisbojaria, jotka olivat tulleet Moskovasta ja muista kaupungeista ilmoituksineen. Annettuaan jokaiselle käskyjä, puhuttuaan monien kansaa valtakunnan tarpeista, suhteista ulkomaitten hallitsijoihin, varustuksista Tatarien uusien hyökkäysten varalle, kysyi Iivana: onko vielä joku, joka pyytää tulla vastaan otetuksi?

– Bojari Drushina Andrejevitsh Morosov – hovimestari vastasi, – kumartaa sinun armoasi, rukoillen, että sallisit hänen tulla kirkkaitten silmiesi eteen.

– Morosov? – Iivana sanoi: – eikö hän palanut tulipalossa? Sitkeähenkinen, tuo vanha koira! Noh, mitäs? Päästinhän minä hänet maanpakolaisuudesta, niin tulkoon esiin!

Hovimestari poistui; heti hovimiehet väistyivät, ja Drushina Andrejevitsh, kahden ystävänsä tukemana, lähestyi tsaaria ja laskeutui polvilleen hänen eteensä.

Kaikkein silmät kääntyivät vanhaan bojariin.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ei näkynyt paljon entistä ylevyyttä niissä, otsallansa näkyi naarmu Vjasemskin miekasta, mutta kuoppiin vaipuneet silmänsä ilmoittivat vielä entistä tahdonvoimaa, ja rypistyneet kulmakarvat osoittivat niinkuin ennenkin järkähtämätöntä itsepintaisuutta.

Vastoin hovin sääntöjä, oli hänen pukunasa yksinkertainen.

Iivana katsoi Morosoviin, sanaakaan sanomatta. Ken käsitti nyt tsaarin katseen, hän olisi voinut lukea siinä vihan sekä ilon, nähdessänsä vihollisensa alennettuna; mutta pintapuolisesta katsojasta näytti Iivanan katse ystävälliseltä.

– Drushina Andrejevitsh, – sanoi hän mahtavasti, mutta ystävällisesti; – minä päästin sinut pakolaisuudesta, miksi sinä olet yksinkertaisessa puvussa?

– Hallitsija, – vastasi Morosov, yhä polvillaan seisoen: – ei sovi pukeutua kultakankaasen sen, jonka taloa sinun opritshnikisi polttivat ja jolta ryöstivät puolison. Hallitsija, – jatkoi hän lujalla äänellä, – rukoilen sinua ja valitan sinun aseenkantajastasi Afonjka Vjasemskista, joka minua on loukannut.

– Nouse, – tsaari sanoi, – ja kerro asia järjestyksessä. Jos joku minun palvelijoistani loukkasi sinua, en sääli minä häntä, olkoon hän vaikka minua lähin mies.

– Hallitsija, – Morosov jatkoi nousematta – lähetä kutsumaan Afonjkaa. Vastatkoon hän minun läsnäollessani sinun armollesi!

– Niin, – tsaari sanoi, vähän mietittyään, – pyyntösi on oikea. Vastaajan tulee tietää, mitä kantaja puhuu. Kutsukaa Vjasemski! Mutta te, – hän jatkoi, kääntyen Morosovin tuttaviin, jotka kunnioituksesta olivat poistuneet vähän loitommaksi, auttakaa bojarianne nousemaan, asettakaa hänet istumaan penkille, odottakoon vastaajaa!

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Morosovin taloon tehtiin hyökkäys. Vjasemski oli parantunut haavoistaan. Hän asui kuten ennenkin slobodassa, mutta tietämätönnä Jelenan kohtalosta, jota ei kukaan hänen lähettämänsä palvelija voinut löytää, hän oli vieläkin synkempi, kuin ennen, tuli harvoin hoviin, sanoen syyksi heikkoutensa, ei ottanut osaa juominkeihin, ja moni luuli huomaavansa hänen käytöksessään mielihäiriön merkkiä. Tuo hänen poissaolonsa yhteisistä rukouksista ja yhteisistä huveista ei miellyttänyt Iivanaa. Mutta tietäen, ett'ei bojarittaren poisvienti onnistunut, luuli hän Vjasemskin käytökseen syynä olevan rakkauden tuskat ja oli häntä kohtaan sääliväinen. Ainoastaan Basmanovin keskustelun jälkeen tuo käytös alkoi hänestä näyttää epäluuloiselta. Morosovin valitus antoi hänelle aihetta tiedustella monioita erityisyyksiä, ja sen vuoksi hän vastaanotti Morosovin paremmin, kuin hovilaiset sitä odottivat.

Kohta Vjasemski tuli. Hänenkin ulkomuotonsa oli paljon muuttunut. Hän oli ikäänkuin tullut muutamia vuosia vanhemmaksi, kasvonsa piirteet olivat tulleet terävämmiksi, ja koko hänen elinvoimansa näytti olevan tulisissa, levottomissa silmissänsä.

– Tule tänne, Afonja, – tsaari sanoi. – Tule sinäkin, Drushina.

Puhu, mitä on aikomuksesi. Puhu suoraan, kerro kaikki, miten se oli.

Drushina Andrejevitsh lähestyi tsaaria. Seisoen Vjasemskin rinnalla, mutta ei edes kunnioittanut häntä katseellansa, kertoi hän tarkoin kaikki seikat hyökkäyksestä.

– Niinkö asia oli? – tsaari kysyi, kääntyen Vjasemskiin.

– Niin! – Vjasemski sanoi, Iivanan kysymyksestä hämmästyneenä, joka tiesi kaikki jo entiseltään.

Iivana Vasiljevitshin kasvot synkistyivät.

– Miten sinä rohkenit sen tehdä? – hän kysyi, luoden Vjasemskiin ankaran katseen: – sallinko minä opritshnikkieni ryöstää.

– Sinä tiedät, hallitsija, – Vjasemski vastasi yhä enemmin hämmästyneenä, – ett'ei taloa minun käskystäni ryöstetty; mutta mitä bojarin rouvan pois viemiseen tulee, niin siihen oli minulla sinun lupasi?

– Minun lupani? – tsaari sanoi, hitaasti lausuen jokaisen sanan. – Milloin minä sen lupasin?

Nyt Vjasemski huomasi, että hän turhaan koetti luottautua Iivana Vasiljevitshin viittaukseen, jonka hän oli antanut hänelle juomingeissa, – nuo salaperäiset sanat, joista hän luuli itsellään olevan oikeuden väkivaltaisesti viedä Jelenan. Arvaamatta vielä syytä, jonka vuoksi tsaari kieltäytyi kehoituksestansa, käsitti hän kuitenkin, että hänen oli puollustustapaansa muuttaminen. Ei pelosta eikä henkensä suojaamiseksi, joka tsaarin yhä vaihtelevan luonteen takia ehkä oli vaarassa, ei Vjasemski sentähden päättänyt puollustaa itseään. Hän ei vielä kadottanut toivoansa saada Jelenan, ja kaikki keinot siihen näyttivät hänestä sopivilta.

– Hallitsija, – hän sanoi, minä olen syyllinen, sinä et käskenyt minua viemään bojaritarta. Kas täten oli asia. Sinä lähetit minut Moskovaan, päästämään bojari Morosovin paosta, mutta hän, kuten tiedät, vihaa minua siitä, että minä jo ennen hänen häitänsä tutustuin hänen vaimonsa kanssa. Kun tulin hänen luoksensa, päätti hän yhdessä Nikita Serebrjanin kanssa tappaa minut. Päivällisten jälkeen hyökkäsi hän orjineen meidän päällemme petollisella tavalla; me vaan puollustimme itseämme, mutta bojaritar Morosov, tuntien miehensä vihan, pelkäsi jäädä miehensä luo, ja pyysi minua viemään hänet mukaani. Hän lähti vapaasta tahdostansa miehensä luota pois; mutta koska minä kävin haavoistani tunnottomaksi, niin en tiedä, minne hän joutui. Luultavasti bojari löysi hänet ja pitää häntä jossain suljettuna, tai ehkä on jo ottanut häneltä hengen. Ei hänellä, – Vjasemski jatkoi, luoden mustasukkaisen katseen Morosoviin, – ei hänellä ole syytä minusta valittaa. Minä itse, herrani, rukoilen ja valitan sinun armollesi Morosovista, sillä hän omassa talossansa hyökkäsi minun päälleni Nikita Serebrjanin kanssa!

Tsaari ei odottanut sellaista käännettä. Vjasemskin valhe oli silminnähtävä, mutta Iivanan aikomus ei ollut sitä paljastaa. Morosov nyt vasta katsoi viholliseensa.

– Sinä valhettelet, kirottu koira! – hän sanoi, ylenkatseellisesti silmäillen häntä päästä jalkoihin: – joka ainoa sanasi on törkeä valhe; mutta minä olen totuudessani valmis suutelemaan ristiä. Hallitsija! käske hänen, kirotun, antamaan minulle jälleen vaimoni, jonka kanssa olen kristillisen lain mukaan vihitty!

Iivana katsoi Vjasemskiin.

– Mitä sanot tähän? hän kysyi, säilyttäen tuomarin kylmäverisyyden.

– Olen jo sanonut sinulle, hallitsijani, että vein bojarittaren hänen omasta pyynnöstään; mutta kun tiellä vereni vuosi haavoistani, löysivät palvelijani minut metsässä tunnottomana. Minun lähelläni ei ollut hevosta, eikä bojaritarta; he veivät minut myllyyn tietäjän luo, hän luki vereni seisahtumaan. Sen enempää en tiedä.

Vjasemski ei aavistanutkaan, että hän, muistuttamalla myllystä, lisäsi Iivanassa alkavaa epäluuloa ja antoi Basmanovin kanteelle vahvistusta; mutta Iivana ei vähääkään osoittanut antavansa arvoa tuolle asialle, vaan pani sen mieleensä sopivassa tilaisuudessa sitä hyväksi käyttääkseen; siihen saakka kätki hän ajatuksensa välinpitämättömyyden varjon alle.

– Kuulitko? – hän sanoi Vjasemskille: – bojari Drushina on valmis sanainsa vakuudeksi suutelemaan ristiä! Miten sinä puhdistat itsesi hänelle?

– Bojarilla on vapaus puhua, – vastasi Vjasemski, päättäen puollustaa itseään loppuun asti, tulkoonpa mitä tahansa: – hänellä on vapaus väärin syyttää minua, mutta minä syytän häntä haavoistani ja olen valmis totuuden puolesta suutelemaan ristiä.

Kokouksessa kuului jupinaa. Kaikki opritshnikit tiesivät, miten hyökkäys tapahtui, ja vaikka kyllä olivatkin tottuneita konnantöihin, ei kuitenkaan kukaan heistä olisi rohjennut tehdä väärää valaa.

Itse Iivana hämmästyi Vjasemskin hävyttömyyttä; mutta hän heti huomasi voivansa sen kautta hävittää vihatun Morosovin ja kuitenkin samassa säilyttää ankaran, oikeutta harrastavan tuomarin muodon.

– Veljet! – hän sanoi, kääntyen kokoontuneihin: – otan teidät todistajikseni, että minä tahdoin tietää totuuden. Ei minun tapani ole tuomita, puollustusta kuuntelematta. Mutta samassa asiassa eivät molemmat puolueet voi suudella ristiä. Silloin toinen vastustajista tekee väärän valan. Mutta minä, niinkuin hyvä paimen, suojelen lampaitani, en salli kenenkään hukuttaa sieluansa. Tulkoon Morosov ja Vjasemski tuomituksi Jumalan tuomiolla. Tästä päivästä kymmenen päivän perästä määrään minä heille kentän, täällä slobodassa, punaisella torilla. Tulkoot esiin palvelijoineen ja varamiehineen. Kenelle Jumala antaa voiton, hän on puhdas myös minun edessäni; mutta se, joka ei kestä tappelussa, vaikka hän jäisikin eloon, hän saa kuoleman mestaajan kädestä!

Iivanan päätös teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin. Monen ajatuksen mukaan oli se Morosoville sama kuin kuolemantuomio. Ei ollut mahdollista ajatellakaan, että vanha bojari voisi vastustaa nuorta ja voimakasta Vjasemskia. Kaikki odottivat hänen kieltäytyvän kaksintaistelusta tahi vähintäin pyytävän luvan asettaa palkatun taistelijan sijaansa. Mutta Morosov kumarsi tsaarille ja sanoi tyynesti:

– Hallitsija, olkoon tahtosi! – Olen vanha ja kivulloinen; en ole pitkiin aikoihin pukeutunut haarniskaan; mutta Jumalan tuomiossa oi voima voita vaan oikeus; luotan Herran apuun, eikä hän minua hylkää oikeassa asiassani. – Hän näyttää sinun armosi ja kaikkein ihmisten edessä viholliseni vääryyden.

Kuullen tsaarin päätöksen, oli Vjasemski jo iloitsemaisillaan, ja hänen silmänsä säihkyivät toivosta; mutta Morosovin järkähtämättömyys saattoi hänet hämille. Hän muisti, että, yleisen käsityksen mukaan, Jumala ratkaisevassa kaksintaistelussa välttämättömästi antaa voiton oikeuden puolelle, ja hän epäili menestyksestänsä.

Kuitenkin, hilliten hetkisen levottomuuttaan, kumarsi hänkin tsaarille ja lausui:

– Olkoon sinun tahtosi, hallitsija!

– Menkää – Iivana lausui, – etsikää itsellenne varamiehet, mutta kymmenen päivän kuluttua, auringon noustessa, olkaa molemmat punaisella torilla, ja voi sitä, joka ei kestä tappelua.

Heittäen molempiin syvän, selittämättömän katseen, nousi tsaari istuimeltaan ja poistui sisähuoneisiin, mutta Morosov lähti ulos salista, arvokkaana, tuttaviensa seuraamana, eikä kunnioittanut häntä ympäröiviä opritshnikkejä edes silmäykselläkään.

XXX Luku.

Miekan loihtiminen

Seuraavana päivänä lähti Vjasemski Moskovaan.

Jokaisessa muussa tapauksessa valmistautuen kaksintaisteluun olisi hän luottanut voimaansa ja taitavuuteensa; mutta nyt oli kysymys Jelenasta. Kaksintaistelu ei ollut tavallinen, sen päätös riippui Jumalan tuomiosta, mutta ruhtinas tunsi vääryytensä, ja vaikka hän kyllä tavallisessa taistelussa olisi halveksinut Morosovia, niin hän tässä tapauksessa pelkäsi taivaallista vihaa, pelkäsi kätensä taistelun aikana käyvän hervottomiksi. Tuo pelko oli sitä pahempi, koska vasta parantuneet haavat yhä vielä matkaansaattoivat hänelle kipua, ja hän aika ajoin tunsi heikkoutta ja hervostumista. Ruhtinas ei tahtonut laiminlyödä mitään, saattaakseen itselleen voiton ja päätti mennä tuttavansa, myllärin, luo saadakseen häneltä jotain yrttejä ja loihtimisella tehdäkseen iskunsa vastustamattomiksi.

Miettiväisenä ja levottomana ajoi hän käyden pitkin metsää; vähän väliä nojautuen alas satulassa ja tarkastaen saniaisilla peitettyjä polkuja. Monta käännöstä tehtyänsä joutui hän tasaisemmalle, katsoi ympärilleen, tunsi merkkiä puissa ja antoi hevosensa nelistää. Kohta kuului pyörän kohina. Ajaen myllyn luo, voi ruhtinas pyörän kohinan ohessa myös eroittaa ihmispuhetta. Hän seisahtui, hyppäsi satulasta ja, sidottuaan hevosen pähkinäpuuhun, lähestyi hän myllyä jalkasin. Aivan rakennuksen edessä seisoi hevonen, komeasti satuloittuna. Mylläri puhui solakkavartaloisen miehen kanssa. Mutta Vjasemski ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä tuntematon oli selin häneen ja juuri istumaisillaan satulaan.

– Ole tyytyväinen, bojari, – mylläri puhui hänelle, päätään vakuuttavasti nyökäyttäen, – ole tyytyväinen, isäseni! Pääset jälleen tsaarin suosioon, ja iskeköön minut heti ukkosen nuoli, jos ei myös tuo Vjasemski huku sekä kaikki sinun vihollisesi! Ole levollinen, tirlitsh-ruohoa vastaan ei kukaan voi kestää!

– Hyvä! – vieras vastasi, nousten hevosen selkään. – Mutta sinä, vanha peikko, muista välipuheemme: jos ei minulla ole menestystä, niin hirtän sinut kuin koiran.

Ääni oli Vjasemskille tuttu, mutta pyörä kohisi niin kovin, ett'ei hän saanut selvää siitä, ken puhuja oli.

– Kuinka ei sinulla olisi menestystä, kuinka ei, isäseni, – mylläri jatkoi, syvään kumarrellen: – älä vaan heitä pois tirlitsh-ruohoa luotasi; mutta kun puhut tsaarin kanssa, niin katso häntä suoraan ja iloisesti silmiin, katso häneen rohkeasti, isäseni, älä osoita pelkoa, puhu hänelle leikki- ja kokkapuheita, kuten ennenkin, niin olen minä kirottu, ell'et pääse kunniaan.

Ratsastaja käänsi hevosensa ja, huomaamatta Vjasemskia, ajoi hänen ohitsensa.

Ruhtinas tunsi Basmanovin, ja hänen kateellinen mielikuvituksensa kiihtyi. Ajatellen ainoastaan Jelenaa, ei hän oivaltanut myllärin sanoja, mutta, kuullessaan oman nimensä, luuli hän Basmanovissa näkevänsä uuden, odottamattoman kilpailijan.

Mylläri, seurattuaan silmillään Basmanovia, istahti multapenkereelle ja alkoi laskea kultarahoja. Hän hymyili iloisesti ja heitteli niitä kädestä käteen, kun äkkiä tunsi olallaan raskaan käden.

– Mitä asioita sinä, noita, juttelit Basmanovin kanssa? – Vjasemski kysyi.

– I-i-isäseni! – mylläri änkytti, tuntien jalkojensa horjuvan: – isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, miten on terveytesi laita?

– Puhu! – Vjasemski huusi, tarttuen myllärin kurkkuun ja vetäen hänet pyörän luo: – puhu, mitä te minusta juttelitte?

Ja hän painoi ukon aivan kohisevan paikan yli.

– Omaiseni! mylläri änkytti: – kaikki sanon sinun armollesi, kaikki sanon, isäseni, päästä vaan sieluni katumaan!

– Minkä tähden Basmanov tuli sinua luoksesi?

– Juuren tähden, isäseni, juurta noutamaan! Mutta minä kyllä tiesin sinun armosi olevan tuossa, minä tiesin, että sinä kaikki kuulet, armaiseni, sen vuoksi minä puhuinkin lujemmin, että sinä tietäisit Basmanovin aikovan vahingoittaa sinun armoasi!

Vjasemski viskasi myllärin kauvemmaksi. Ukko huomasi hänen ensimmäisen vimmansa menneen ohitse.

– Mimmoinen tuimapäinen sinä, armaiseni, olet! – hän sanoi, nousten seisaalleen: – sanon sinulle, minä tiesin sinun armosi olevan lähellä; minä jo aamusta saakka odotin sinua, isäseni!

– No, mitä Basmanov tahtoo? ruhtinas kysyi leppeämmällä äänellä.

Sillä aikaa jo mylläri ehti aivan tointua.

– Niin, näetkös, – hän sanoi luotettavan näköisenä: – Basmanov sanoo, että tsaari ei enään rakasta häntä, että hän muka rakastaa sinua enemmin ja että hän on vain lempeä sinulle ja Godunoville, Boris Fjodrovitshille, ja Maljuta Skurlatoville. Ja hän alkoi minua kiusata, että antaisin hänelle tirlitshiä. Anna, sanoi hän, tirlitshiä, että jälleen pääsisin tsaarin suosioon, ja että tsaari heitä herkeäisi rakastamasta ja ajaisi heidät maanpakolaisuuteen. Mitä tehdä? Pani ikäänkuin veitsen kaulaan, anna tänne! Enhän minä voinut häntä vastustaa. No, annoin minä hänelle juuren, mutta semmoisen, isäseni, huonon. Niin, semmoisen vain, jonnijoutavan juurisen, että hän vaan jättäisi minut henkiin. Antaisinko minä hänelle tirlitshiä, että tsaari häneen mieltyisi sinun vahingoksesi?

– Hiisi hänet vieköön! – Vjasemski sanoi välinpitämättömästi: – mitä se minuun kuuluu, josko tsaari häntä rakastaa vai eikö. En minä sentähden tullut tänne. Oletko saanut tietoja bojarittaresta?

– En, armaiseni, en mitään. Sanoinhan sinun palvelijoillesikin, ett'en tiedä mitään. Mutta enkö minä ole koettanut parastani sinun armosi tähden! Seitsemän yötä perättäin katsoin pyörän alle. Näen – bojaritar ajaa metsässä erään vanhuksen kanssa; hän on surullinen, mutta vanhus lohduttaa häntä, vaan sen enempää ei näy; vesi sekaantuu, enkä sitten näe enään mitään!

– Vanhuksen kanssa? Ehkä Morosovin, miehensä kanssa?

– Ei, luultavasti ei. Morosov on arvokkaamman näköinen ja hänen pukunsa on toisellainen. Tällä on halpa nuttu, eikä bojarin takki; luultavasti hän on halpasäätyinen mies!

Vjasemski mietti.

– Ukko! – hän äkkiä sanoi; – voitko loihtia miekkoja?

– Minäkö en voisi? voin kyllä. Mutta mihin tarkoitukseen, isäseni?

Ettäkö miekka löisi, vaiko että se tylsentyisi iskusta?

– Tietysti, että se löisi, sinä peikko!

– Usein loihditaan vihollisten miekat, että ne tylsentyisivät tahi katkeisivat haarniskaa vastaan.

– Ei minun tarvitse loihtia vihollisten miekkoja, vaan omaani. Minun on kentällä taisteleminen, ja minun täytyy miten tahansa surmata vastustajani. – kuuletko?

– Kuulen, isäseni, kuulen! Miksi en kuulisi! – Ja ukko alkoi miettiä itsekseen: Kenen kanssa hän taistelee? Ken lienee hänen vastustajansa? Ehkä Basmanov? Tuskinpa! Hän vast'ikään puhui hänestä ylenkatseellisesti, ja ruhtinas ei ole semmoinen, joka voisi salata ajatuksiaan. Vaiko Serebrjanin? Mutta mylläri Miheitshin kautta tiesi, että Serebrjani oli heitetty vankeuteen sekä Vjasemskin palvelijoilta ja muutamilta Perstenin miehiltä oli hän kuullut rosvojen vapauttaneen Nikita Romanitshin ja vieneen hänet mukaansa; siis luultavasti ei Serebrjaninkaan. Siis jää vain bojari Morosov, Hän ehkä on vaimonsa ryöstön tähden vaatinut Vjasemskin taisteluun. Tosin hän on liian vanha, mutta ratkaisevassa kaksintaistelussa sallitaan hänen asettaa palkattu taistelija sijaansa. Varmaankin, päätti mylläri, taistelee ruhtinas Morosovin tahi hänen palkattunsa kanssa. – Salli, isäseni, – minun ammentaa vettä, katsoakseni, kuka on vastustajasi!

– Tee, miten haluat, – Vjasemski lausui ja istahti miettien puun tyvelle!

Mylläri toi kammiostaan astian, laski sen aivan pyörän alle ja, ammennettuaan vettä, asetti sen ruhtinaan viereen.

– Oh, oh! – hän sanoi, kumartuen astian yli ja katsoen siihen liikkumatta: – minä näen sinun vastustajasi, isäseni, mutta en ymmärrä! Kovin vanha hän on. Mutta nyt näen sinutkin, näen teidän tulevan yhteen…

– Mitä? – Vjasemski kysyi, turhaan koettaen nähdä jotain ammeessa.

– Enkelit seisovat vanhuksen edessä, – mylläri jatkoi salaperäisesti ja ikäänkuin itsekin hämmästyneenä siitä, mitä hän näki, – taivaan voimat seisovat hänen puolestansa; vaikea on loihtia sinun miekkaasi.

– Mutta eikö minun puolestani kukaan seiso? – ruhtinas kysyi väristen.

Mylläri katsoi vielä tarkemmin; hänen silmänsä kävivät aivan liikkumattomiksi; näytti siltä, kun hän, alotettuansa pettää Vjasemskia, oli nyt itse hämmästynyt todellisesta näöstä, ja hänelle ilmestyi jotain hirmuista.

– Ja sinun armollasikin, – hän sanoi kuiskaten, on puollutajia. Mutta nyt en näe mitään, vesi tummentui.

Hän kohotti päätään ja Vjasemski tunsi hien tippuvan otsaltaan.

– On sinullakin puolustajia, isäseni, – hän kuiskasi peljästyneenä.

– Kyllä voin loihtia miekkasi.

– Kas tuossa, – ruhtinas sanoi, vetäen tupesta raskaan miekan, – kas tuossa, loihdi!

Mylläri veti henkeä, kaivoi käsillään kuopan ja pisti siihen miekan kahvan. Poljettuaan maan asetti hän miekan terän pystyyn ja alkoi käydä sen ympäri, lukien puoliääneen:

– Laskeutui aurinko Hvalinskin meren taa, nousee kuu yli kivisen kaupungin, mutta tuossa kivisessä kaupungissa synnytti minut äitini ja synnytettyään neuvoeli: pysy sinä, lapseni, vahingoittumatonna: nuolista ja miekoista, taistelijoista ja taisteluista. Vyöhytti emoni minut miekalla. Sinä, miekkani, pyöri ja vyöri, pyöri ja vyöri kuin myllyn kivet; särje ja murra rautaa ja terästä; lyö ja hakkaa lihaa ja luita; mutta vihollisen iskut sinusta hypähdelkööt kuin kivet vedestä, eikä sinuun niistä tulko naarmua ei jälkeä! Loihdin palvelijalle Afanasialle, vyöhytän hänet miekalla! Loppu on sanalleni, työlleni kunnia!

Hän vetäsi miekan ylös maasta ja antoi sen ruhtinaalle, puistettuaan mullan sen kahvasta ja tarkoin pyyhittyään sen helmallansa.

– Ota, isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh. Kyllä se sinulle tekee palveluksen, jos ei vaan sinun vastustajasi kasta miekkaansa pyhään veteen!

– Mutta jos hän kastaa?

– Mitäs tehdä, isäseni! Pyhää vettä ei loihdittu rauta voi vastustaa. Mutta voipi sitäkin auttaa. Annan sinulle suokyyhkysen; ripusta se pussissa kaulaasi, niin petät vihollisesi silmät.

– Anna kyyhkynen! – Vjasemski sanoi.

– Kyllä, isäseni, kyllä! Sinun ruhtinaallisen armosi tähden en säästä kyyhkyistäkään.

Ukko meni taas koppiinsa ja toi jotain riepuun ommeltuna.

– Kallis oli minulle sen saaminen, – hän sanoi, ikäänkuin kaipauksella päästäen kädestänsä rievun, – vaikea on sitä hankkia. Jos sopimattomaan aikaan kahla