Kuningas oli toivehikkaana, ja Aramiin ilmestyessä vaihtuivat hänen toiveensa riemastukseksi. Hän syleili Juxonia ja puristi Aramiin kättä. Piispa puhui kovalla äänellä kaikkien kuullen heidän oletetusta eilispäiväisestä kohtauksestaan. Kuningas vastasi hänelle, että silloin lausutut sanat olivat vaikuttaneet paljon hyvää ja että hän kaipasi vieläkin sellaista keskustelua. Juxon kääntyi läsnäoleviin ja pyysi heitä jättämään hänet häiritsemättömäksi kuninkaan kanssa. Kaikki peräytyivät.
Heti kun ovi oli sulkeutunut, virkkoi Aramis nopeasti:
"Sire, te olette pelastettu! Lontoon pyöveli on kadonnut, hänen apulaisensa katkaisi eilen säärensä teidän majesteettinne ikkunan alla. Kuulemanne parahdus puhkesi häneltä. Epäilemättä on pyövelin häviäminen jo havaittu, mutta mitään pyöveliä ei ole lähempänä kuin Bristolissa, ja tämän noutamiseen menee aikaa. Meillä on siis toimimistilaisuutta ainakin huomiseen."
"Mutta kreivi de la Fère?" kysyi kuningas.
"Hän on kahden jalan päässä allanne, sire. Suvaitkaa ottaa hiilihanko ja kopauttakaa kolmasti lattiaan, niin kuulette hänen vastaavan."
Vapisevin käsin tarttui kuningas kohennusrautaan ja survaisi kolmasti lattiaan säännöllisin väliajoin. Heti kuului altapäin kumeita ja varovaisia nakutuksia vastaukseksi.
"Se, joka vastaa minulle", virkkoi kuningas, "on siis…?"
"Kreivi de la Fère, sire", sanoi Aramis. "Hän raivaa tietä, jota teidän majesteettinne pääsee pakenemaan. Parry taasen kohottakoon tuon marmorilevyn, ja silloin on täältä pääsy avoinna."
"Mutta minulla ei ole mitään työkalua", huomautti Parry.
"Ottakaa tämä väkipuukko", vastasi Aramis; "mutta varokaa tylsyttämästä sitä liiaksi, sillä te voitte tarvita sitä muunkin puhkaisemiseen kuin kiskoksen."
"Oi, Juxon", sanoi Kaarlo kääntyen piispaan ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "Juxon, pitäkää mielessänne sen miehen rukous, joka on ollut kuninkaanne…"
"Joka on vieläkin ja ainiaan", virkahti Juxon suudellen hallitsijan kättä.
"Rukoilkaa koko elämänne aikana tämän aatelismiehen puolesta, jonka näette tässä, sen puolesta, jonka kuulette jalkojenne alla, ja niiden kahden muun puolesta, jotka valvovat minun hyväkseni, missä oleksivatkaan, siitä olen vakuuttunut."
"Sire", vastasi Juxon, "toivomuksenne täytetään. Niin kauan kuin elän, lähetän joka päivä Jumalalle hartaan rukouksen näiden uskollisten ystävienne puolesta."
Maanalainen raivaaja pitkitti vielä jonkun aikaa työtänsä, joka kuului vakaasti lähenevän. Mutta äkkiä tunkeusi käytävästä odottamatonta melua. Aramis sieppasi hiilihangon ja antoi keskeyttämismerkin.
Melu lähestyi; se kuului useiden ihmisten säännöllisten ja tasaisten askelten töminältä. Nuo neljä miestä seisoivat liikkumattomina; kaikkien silmät suuntautuivat oveen, joka avautui verkalleen ja tavallaan juhlallisesti.
Huoveja oli asetettu kujaksi kuninkaan huoneen eteissuojamaan. Sisälle astui parlamentin valtuutettu pukeutuneena mustaan ja pahaenteisen totisena, tervehti kuningasta, kiersi auki pergamenttikääryn ja luki hänen tuomionsa, kuten on tapana silloin kun tuomitun on noustava mestauslavalle.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Aramis Juxonilta.
Juxon ilmaisi eleellä, että hän oli kaikin puolin yhtä tietämätön kuin
Aramiskin.
"Se tapahtuu siis tänään?" virkkoi kuningas ja hänen liikutuksensa oli huomattava ainoastaan Juxonille ja Aramiille.
"Eikö teille ollut ilmoitettu, sire, että mestaus oli määrätty täksi aamupäiväksi?" vastasi mustapukuinen mies.
"Minun on siis kuoltava tavallisen pahantekijän tavoin", huudahti kuningas, "Lontoon pyövelin käsissä?"
"Lontoon pyöveli on kadonnut, sire", ilmoitti parlamentin valtuutettu, "mutta hänen sijaansa on tarjoutunut muuan mies. Mestausta ei senvuoksi lykätä pitemmälle kuin te tarvitsette järjestääksenne ajalliset ja hengelliset asianne."
Lievä hiostus, joka kihoili kuninkaan hiusmartoon, oli ainoana liikutuksen ilmauksena, mitä hänessä näkyi tämän tiedon johdosta.
Mutta Aramiin kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. Hänen sydämensä ei enää sykkinyt; hän ummisti silmänsä ja nojasi kättänsä pöytään. Nähdessään tämän musertavan tuskan Kaarlo näytti unohtavan omansa.
Hän astui aatelismiehen luo, tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.
"Kas niin, hyvä ystävä", hän sanoi sydämellisesti ja suruisesti hymyillen, "olkaa miehuullinen!"
Sitten hän kääntyi valtuutettuun ja lausui:
"Olen valmis, sir. Minulla on vain kaksi toivomusta, jotka eivät luullakseni aiheuta pitkääkään viivytystä; haluan ensiksikin nauttia Herran ehtoollisen ja toiseksi syleillä lapsiani sekä hyvästellä heitä viimeisen kerran. Onko se minulle sallittua?"
"Kyllä, sire", vastasi parlamentin valtuutettu.
Ja hän vetäytyi pois.
Tointuessaan puristi Aramis kyntensä lihaan, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.
"Voi, herra piispa", hän huudahti tarttuen Juxonin käsiin "missä on
Jumala? Missä on Jumala?"
"Poikani", vastasi piispa lujasti, "te ette näe häntä, syystä että maailman intohimot hämärryttävät katsettanne."
"Ystäväni", haastoi kuningas Aramiille, "älä heittäydy noin toivottomaksi! Sinä kysyt, missä Jumala on? Jumala näkee sinun uskollisuutesi ja minun marttyyrikuolemani; usko minua, me saamme palkintomme kumpainenkin. Syytä senvuoksi ihmisiä siitä, mitä tapahtuu, äläkä Jumalaa. Ihmiset ne syöksevät minut surmaan ja tuottavat sinulle murhetta."
"Niin, sire", myönsi Aramis, "niin, te olette oikeassa; ihmiset minun on otettava tästä tilille, ja sen teenkin."
"Istuutukaa, Juxon", sanoi kuningas vaipuen polvilleen, "sillä nyt on teidän kuunneltava rippiäni. Jääkää", hän virkkoi Aramiille, joka liikahti poistuakseen; "samoin sinä, Parry. Minulla ei ole salaripissäkään sanottavana mitään sellaista, mitä en voisi virkkaa kaikkien kuullen; jääkää, ja pahoittelen ainoastaan, että koko maailma ei voi kuulla minua kuten te ja teidän kanssanne."
Juxon istuutui; kuningas polvistui hänen eteensä kuin halvin uskovainen ja aloitti rippinsä.
SEITSEMÄSKYMMENES LUKU
Remember!
Ripityksensä päätyttyä Kaarlo nautti pyhän ehtoollisen ja pyysi sitten saada nähdä lapsensa. Kello löi kymmenen; viivytys ei ollut siis käynyt pitkälliseksi, kuten kuningas oli vakuuttanutkin.
Kuitenkin odotteli kansa jo; mestauksen tiedettiin olevan määrätty kello kymmeneksi, ja palatsia ympäröiville kaduille sullouduttiin suurin joukoin. Kuningas alkoi eroittaa sitä etäistä pauhua, jota väenpaljous ja meri aiheuttivat, kun edellistä intohimot kuohuttelevat ja jälkimmäistä myrskyt.
Kuninkaan lapset saapuivat, – prinsessa Charlotte ja Gloucesterin herttua; edellinen oli vaaleaverinen, kaunis pikku tyttö, silmät kyynelissä, jälkimmäinen taasen kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanha poika, jonka kuivat silmät ja halveksivasti rypistynyt huuli ilmaisivat itävää ylpeyttä. Lapsi oli itkenyt kaiken yötä, mutta näiden ihmisten nähden hän ei antanut luontonsa heltyä.
Kaarlo tunsi sydämensä pakahtuvan näiden kahden lapsensa ilmestyessä, joita hän ei ollut nähnyt kahteen vuoteen ja jotka nyt saapuivat hänen luokseen vasta kuolinhetkellä. Kyynel herahti hänen silmäänsä, ja hän kääntyi pyyhkäisemään sen pois, sillä hän tahtoi näyttäytyä lujana niiden edessä, joille hän jätti kärsimysten ja onnettomuuksien raskaan perinnön.
Hän puhutteli ensin tyttöä; vetäen pienokaisen luokseen hän kehoitti tätä hurskauteen, alistuvaisuuteen ja tyttärelliseen rakkauteen. Sitten hän otti nuoren Gloucesterin herttuan polvelleen, samalla painaakseen hänet sydäntään vasten ja suudellakseen häntä.
"Poikani", hän sanoi, "tänne tullessasi olet nähnyt paljon ihmisiä kaduilla ja eteishuoneissa; nämä ihmiset katkaisevat nyt pään isältäsi, älä sitä koskaan unohda. Kenties he jonakuna päivänä, nähdessään sinut luonansa ja pitäessään sinua vallassaan, tahtovat korottaa sinut kuninkaaksi, syrjäyttäen vallanperimyksestä Walesin prinssin tai Yorkin herttuan, vanhemmat veljesi, joista toinen on Ranskassa ja toinen tietymättömissä; mutta sinä et ole kuningas, poikani, etkä voisi siksi tulla muutoin kuin heidän kuolemansa kautta. Vanno minulle siis, että sinä et anna asettaa kruunua päähäsi ennen kuin sinulla on laillinen oikeus sen kantamiseen, sillä jos sen tekisit, – kuuntele minua tarkoin poikani, – jos sen tekisit, koittaisi vielä päivä, jona he ottaisivat sekä kruunusi että pääsi, ja sinä päivänä et voisi kuolla levollisesti ja tunnonvaivoitta, niinkuin minä nyt kuolen. Vanno, poikani."
Lapsi laski kätösensä isän käteen ja sanoi:
"Sire, minä vannon teidän majesteetillenne…"
Kaarlo keskeytti hänet.
"Henry", hän sanoi, "puhuttele minua isäksesi."
"Isä", toisti lapsi, "minä vannon, että he mieluummin saavat tappaa minut kuin tehdä minusta kuninkaan."
"Hyvä on, poikani", virkkoi Kaarlo. "Syleile minua nyt, ja sinä myös,
Charlotte, älkääkä unohtako minua."
"Voi, emme koskaan, emme koskaan!" huudahtivat molemmat lapset kietoen käsivartensa kuninkaan kaulaan.
"Hyvästi!" toivotti Kaarlo; "hyvästi, lapseni! Viekää heidät pois,
Juxon; heidän kyyneleensä masentavat minulta miehuuden kuolla."
Juxon otti lapsipoloiset isän sylistä ja jätti heidät tuojiensa huostaan.
Ovet avattiin heidän takanaan, ja kaikilla oli nyt tilaisuus tunkeutua sisälle.
Nähdessään olevansa yksinään huovien ja uteliaiden keskellä kuningas muisti, että kreivi de la Fère oli ihan lähellä lattian alla, missä hän ei voinut nähdä mitään asiain kulusta ja kenties yhä pysyi hyvissä toiveissa.
Hän vapisi ajatellessaan, että vähäisinkin melu voisi Atoksesta tuntua merkiltä ja että tämä kavaltaisi itsensä, jos ryhtyisi jälleen työhönsä. Kuningas pysyi senvuoksi ihan liikkumattomana ja sai esimerkillään kaikki läsnäolijat seisomaan hiljaa.
Kaarlo ei erehtynyt; Atos oli tosiaan hänen jalkojensa alla ja kuunteli, käyden jo epätoivoiseksi, kun merkkiä ei kuulunut. Kärsimättömyydessään hän alkoi toisinaan jälleen hellitellä kiviä, mutta pidättyi heti ilmitulon pelosta.
Tätä kamalaa toimettomuutta kesti kaksi tuntia. Kuolonhiljaisuus vallitsi kuninkaan huoneessa.
Silloin Atos päätti tutkia, mikä saattoi olla aiheena tuohon kolkkoon ja mykkään pysähdykseen, jota ainoastaan väkijoukon valtava sorina häiritsi. Hän siirsi hiukan sivulle kangasverhoa, joka peitti muurin aukkoa, ja laskeutui mestauslavan välipermannolle. Tuskin neljän tuuman päässä hänen päänsä yllä oli katto, joka parvekkeen tasalla levisi mestauslavan permantona.
Sorina, jonka hän oli äskeiseen kätköönsä kuullut kumeasti ja epäselvästi, kaikui nyt kaameana ja uhkaavana ja sai hänet säikkyen hätkähtämään. Hän astui ihan mestauslavan reunalle asti, veti mustaa verhoa varovasti syrjään ja näki ratsumiehiä asettuneen selin kamalaan telineeseen, ratsumiesten takana rivin pertuskamiehiä, näiden takana muskettisotureita ja vielä edempänä väkijoukon eturivit, jotka lainehtivat ja kohosivat kuin meuruava ulappa.
– Mitä onkaan tapahtunut? – oudosteli Atos vapisten vielä enemmän kuin verho, jonka poimuja hän rypisteli. – Väki tunkeilee, sotamiehet ovat aseissa, ja katsojien joukossa, jotka kaikki tuijottavat ikkunaan, näen d'Artagnanin! Mitä hän odottaa? Mitä hän katselee? Hyvä Jumala, ovatkohan he antaneet pyövelin pujahtaa käsistään!
Äkkiä kuului kumeata ja kolkkoa rummutusta torilta; raskaita ja verkallisia askeleita kuului hänen päänsä yltä. Hänestä tuntui kuin olisi suuri kulkue tallannut Whitehallin lattioita; pian kuuli hän itse mestauslavan palkkien natisevan. Hän loi vielä silmäyksen aukiolle, ja katsojain eleet ilmaisivat hänelle, mitä viimeinen toivon häivä hänen sydämensä syvyydessä oli estänyt arvaamasta.
Yleisön sorina oli kerrassaan tauonnut. Kaikki silmät olivat tähdätyt Whitehallin ikkunaan; puoliavoimet suut ja hengitystä pidättelevät ilmeet osoittivat, että odotettiin kamalaa näytelmää.
Niiden askelten töminä, jotka Atos oli äskeisessä kätköpaikassaan kuninkaan huoneen alla kuullut ihan yläpuoleltaan, siirtyi nyt hänen kohdalleen mestauslavalle, joka taipui painonsa alla, niin että palkit melkein koskettivat onnettoman aatelismiehen päätä. Kaksi huoviriviä siinä nähtävästi asettui paikoilleen.
Samassa kuului aatelismiehelle hyvin tuttu ylväs ääni hänen yläpuolellaan lausuvan seuraavat sanat:
"Herra eversti, haluan puhua kansalle."
Atos värisi kiireestä kantapäähän: kuningas siis puhui mestauslavallaan.
Kaarlo, kyllästyneenä odottamaan kuolemaa, olikin siemaistuaan kulauksen viiniä ja nautittuaan palasen leipää päättänyt astua suoraa päätä kuolemaan ja antanut lähtömerkin.
Silloin oli parvekkeelle johtavan ikkunan molemmat puoliskot avattu, ja kansa oli nähnyt naamioidun miehen astuvan hiljaa esille suuren suojaman taustalta; hänet oli tunnettu pyöveliksi piilukirveestä, jota hän piti kädessään. Mies oli lähestynyt mestauspölkkyä ja laskenut sille piilunsa.
Se oli aiheuttanut ensimmäisen pauhinan, jonka Atos oli kuullut. Tämän miehen perässä oli tullut Kaarlo Stuart, tosin kalpeana, mutta levollisesti ja varmoin askelin kävellen kahden papin välissä, takanaan muutamia ylempiä upseereja, jotka olivat saaneet toimekseen johtaa mestausta, ja saattueena kaksi riviä pertuskamiehiä, jotka järjestyivät mestauslavan kumpaisellekin sivulle.
Naamioidun miehen näkeminen oli aiheuttanut pitkällistä sorinaa. Kaikki olivat kovin uteliaita tietämään, kuka tuo tuntematon pyöveli oli, joka oli tarjoutunut niin parahiksi, jotta kansalle luvattu kauhunäytelmä saattoi tapahtua, kun oli jo luultu, että tämä julma toimitus oli lykätty seuraavaan päivään. Jokainen tähysti häntä senvuoksi tarkoin, mutta muuta ei ollut havaittavissa kuin että tuntematon oli kokonaan mustaan pukeutunut keskimittainen mies ja näköjään jo elähtänyt, sillä kasvoja peittävän naamion alta riippui harmahtava parta.
Mutta kuninkaan ilmestyminen niin tyynenä, jalona ja arvokkaana oli palauttanut niin hisahtamattoman hiljaisuuden, että kaikki kuulivat hänen lausumansa toivomuksen saada puhua kansalle.
Tähän pyyntöön oli puhuteltu henkilö epäilemättä vastannut myöntävällä merkillä, sillä kuningas alkoi nyt puhua lujalla ja sointuvalla äänellä, joka värähdytteli Atoksen sydäntä.
Hän selitti käyttäytymistänsä kansalle ja antoi sille neuvoja Englannin menestykseksi.
– Voi, sanoi Atos itsekseen, – onko mahdollista, että minä kuulen ja näen valveilla? Onko mahdollista, että Jumala on siinä määrin hylännyt edustajansa täällä maan päällä, – että hän antaa tämän kuolla näin kurjasti?.. Ja minä kun en häntä nähnyt, en saanut hänelle jäähyväisiä lausua!
Kuului rasahdus, ikäänkuin olisi surma-asetta liikutettu mestauspölkyllä.
Kuningas keskeytti hyvästelynsä.
"Älkää kajotko piiluun!" kielsi hän.
Ja hän jatkoi puhettaan äskeisestä kohdasta.
Hänen lopetettuaan levisi hyytävä hiljaisuus kreivin yläpuolelle. Hän laski kätensä otsalleen, ja käden ja otsan välitse tihkui hikihelmiä, vaikka ilma oli purevan kylmä.
Se hiljaisuus ilmaisi viimeisiä valmistuksia.
Vaiettuaan oli kuningas luonut säälivän katseen väkijoukkoon, ja irroittaen rintatähtensä, saman timanttikoristeen, jonka kuningatar oli hänelle lähettänyt, hän ojensi sen Juxonia saattaneelle papille. Sitten hän otti povestaan pienen timanttiristin, jonka hän niinikään oli saanut madame Henrietteltä.
"Tämän ristin", hän virkkoi papille, "minä pidän kädessäni viimeiseen hetkeen asti; kuoltuani te otatte sen minulta."
"Kyllä, sire", vastasi ääni, josta Atos tunsi Aramiin.
Kaarlo oli siihen asti seissyt hattu päässä, mutta heitti sen nyt viereensä; sitten hän yksitellen avasi ihokkaansa napit, riisui sen yltään ja laski lähelleen. Pakkasen takia hän pyysi yönuttuaan, joka hänelle annettiin.
Kaikki nämä valmistukset olivat tapahtuneet hirvittävän tyynesti.
Olisi voinut luulla, että kuningas oli laskeutumassa vuoteelleen eikä ruumiskirstuunsa.
Vihdoin hän kohotti hiuksiansa kädellään.
"Ovatko ne tiellänne, sir?" kysyi hän pyöveliltä; "siinä tapauksessa ne voitaisiin sitoa rihmalla."
Sen virkkaessaan Kaarlo loi tuntemattomaan katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen naamarinsa läpi. Tuo niin jalo, tyyni ja luja silmäys pakotti miehen kääntämään pois päänsä. Mutta kuninkaan syvän katseen takana hän kohtasi Aramiin hehkuvan tuijotuksen.
Pyövelin jäädessä sanattomaksi kuningas uudisti kysymyksensä.
"Jos pyyhkäisette ne pois kaulalta", vastasi mies kumealla äänellä, "niin se riittää."
Kuningas siirsi hiuksensa sivulle molemmin käsin ja sanoi mestauspölkkyä silmäillen:
"Tuo pölkky on hyvinkin matala; eikö ole korkeampaa?"
"Se on tavallisesti käytetty", vastasi naamioitu mies.
"Luuletteko katkaisevanne pääni yhdellä iskulla?" kysyi kuningas.
"Niin toivon", vastasi mestaaja.
Nuo kaksi sanaa niin toivon lausuttiin niin kummallisella äänenpainolla, että kaikki värähtivät, kuningasta lukuunottamatta.
"Hyvä on", virkkoi kuningas, "ja kuulehan nyt, pyöveli!"
Naamioitu mies astui askeleen kuningasta kohti ja nojasi piiluun.
"En tahdo, että yllätät minut", jatkoi Kaarlo. "Minä polvistun rukoilemaan; älä vielä silloin iske."
"Ja milloin isken?" tiedusti naamioitu mies.
"Kun lasken kaulani pölkylle ja levitän käsivarteni sanoen: Remember!22 Iske silloin voimakkaasti."
Naamioitu kumarsi hiukan.
"Nyt on tullut hetki eritä maailmasta", virkkoi kuningas ympärillä seisoville. "Hyvät herrat, minä jätän teidät keskelle myrskyä ja lähden edellänne ikuisen tyvenen maahan. Hyvästi!"
Hän katsoi Aramiiseen ja nyökkäsi tälle erityisesti.
"Pyydän teitä nyt etääntymään", hän jatkoi, "jättääksenne minut hiljaiseen häiriintymättömään rukoukseen. Loittone sinäkin", hän lisäsi naamioidulle miehelle; "se tapahtuu vain hetkiseksi, ja minä tiedän kyllä, että olen omasi. Mutta muista, ettet iske ennen kuin kuulet merkkini."
Kaarlo polvistui, teki ristinmerkin ja painoi päänsä permantoa kohti ikäänkuin suudellakseen sitä; sitten hän nojasi toisella kädellään siihen ja toisella pölkkyyn, supattaen ranskaksi:
"Kreivi de la Fère, oletteko siellä ja voinko puhua teille?"
Ääni viilsi Atoksen sydäntä kuin jääkylmä teräs.
"Kyllä, teidän majesteettinne", hän vastasi vapisten.
"Uskollinen ystävä, jalo sydän", pitkitti kuningas, "minua ei voitu pelastaa, sillä säädetty oli toisin. Nyt, vaikka menettelisin jumalattomastikin, täytyy minun lausua pari sanaa sinulle; olen puhunut kansalle, olen puhunut Jumalalle, sinulle puhun viimeksi. Tahtoessani puoltaa pyhäksi katsomaani asiaa olen menettänyt isieni valtaistuimen ja hävittänyt lasteni perinnön. Miljoona puntaa kullassa on minulla vielä; sen aarteen kaivoin Newcastlen linnankellariin, lähtiessäni siitä kaupungista. Sinä yksin tiedät nyt, missä rahat ovat; käytä ne vanhimman poikani hyväksi sellaiseen aikaan, jolloin katsot sen olevan hänelle hyödyllisintä. Ja nyt sano minulle hyvästi, kreivi de la Fère!"
"Hyvästi, pyhä marttyyrikuningas!" sopersi Atos kauhun hyytämänä.
Syntyi tovin hiljaisuus, jollaikaa Atoksesta tuntui, että kuningas nousi ja muutti asentoansa.
Täyteläisellä ja sointuvalla äänellä, joka mestauslavan yli kuului torillekin, lausui kuningas sitten:
"Remember!"
Tuskin oli se sana kajahtanut, kun hirveä isku täräytti mestauslavan permantoa, jotta tomupilvi pöllähti telineen verhosta ja sokaisi onnettoman aatelismiehen. Koneellisesti kohotti hän sitten äkkiä silmänsä ja päänsä, ja lämmin pisara tipahti hänen otsalleen. Atos kavahti taaksepäin hirmustuneena, samalla kun pisarat karttuivat tummaksi suihkuksi, joka virtasi lattialle.
Polvilleen lyyhistyneenä Atos jäi hetkiseksi hervottomaan tainnostilaan. Heikkenevästä sorinasta huomasi hän piankin, että väkijoukko hajaantui; hän pysyi kuitenkin vielä tuokion hievahtamattomana, mykkänä ja murtuneena. Sitten hän kääntyi kastamaan nenäliinansa kulman marttyyrikuninkaan vereen, ja yleisön loitotessa yhä enemmän hän astui alas, siirsi verhoa sivulle, pujahti kahden hevosen välitse väen sekaan, jonka pukua hän käytti, ja saapui ensimmäisenä majataloon.
Huoneeseen tultuaan hän vilkaisi kuvastimeen, näki otsallaan punaisen laikun, painoi käden otsalleen, veti sen pois kuninkaan vereen tahrautuneena ja pyörtyi.
YHDESKAHDEKSATTA LUKU
Naamioitu mies
Vaikka kello oli vasta neljä ehtoopäivällä, oli jo ihan pimeä; lunta tuprusi isoina hiutaleina jääkylmän tuulen myötä. Aramis ilmestyi nyt vuorostaan ja tapasi Atoksen menehdyksissään, jollei aivan tajuttomana.
Jo ystävän ensimmäiset sanat toinnuttivat kreivin siitä horrostilasta, johon hän oli sortunut.
"No niin", virkkoi Aramis, "hävisimme kohtalon pakosta."
"Hävisimme, niin!" vastasi Atos. "Jalo ja kovaonninen kuningas!"
"Mitä, oletko haavoittunut?" kysäisi Aramis.
"En, tämä veri on hänen."
Kreivi pyyhki otsansa.
"Missä siis olitkaan?"
"Minne minut jätit, – mestauslavan alla."
"Ja sinä näit kaikki?"
"En, mutta kuulin kaikki. Jumala varjelkoon minua kokemasta toista samanlaista tuntia kuin siellä vietin! Eikö tukkani ole vaalennut?"
"Tiedät siis, että minä pysyin hänen luonansa?"
"Kuulin äänesi viimeiseen hetkeen asti."
"Tässä on rintatähti, jonka hän antoi minulle", sanoi Aramis, "ja tässä risti, jonka otin hänen kädestään; hän tahtoi, että nämä kalleudet palautettaisiin kuningattarelle."
"Ja tässä on nenäliina niiden kääreeksi", virkkoi Atos.
Ja hän otti taskustaan nenäliinan, jonka oli kastanut kuninkaan vereen.
"Miten on ruumiin suhteen menetelty?" tiedusti hän sitten.
"Cromwellin käskystä se haudataan kuninkaallisin kunnianosoituksin. Me asetimme ruumiin lyijykirstuun, ja lääkärit palsamoivat nyt onnettoman hallitsijan maallisia jäännöksiä. Heidän työnsä päätyttyä kuningas asetetaan surukappeliin näytteille."
"Sitä ivaa!" mutisi Atos synkästi; "kuninkaallisia kunnianosoituksia sille, jonka he ovat murhanneet!"
"Se todistaa", virkkoi Aramis, "että vaikka kuningas kuolee, kuninkuus ei kuole."
"Voi!" huudahti Atos, "siinä meni kenties viimeinen ritarikuningas, mitä maailma saa nähdä."
"No, älä antaudu epätoivoon, kreivi", sanoi karkea ääni portailta, mistä kuului Portoksen raskasta tömistelyä; "me olemme kaikki kuolevaisia, ystävä-kullat."
"Tuletpa myöhään, hyvä Portos", huomautti kreivi de la Fère.
"Niin", vastasi Portos, "tapasin tielläni ihmisiä, jotka viivyttivät minua. Ne tanssivat, senkin hylyt! Kaappasin erästä kaulasta ja taisin kuristaa häntä hiukan. Samassa ilmestyi paikalle patrulli. Erityisesti pitelemäni mies ei onneksi kyennyt hisahtamaan muutamaan minuuttiin. Käytin sitä etua livahtaakseni sivukadulle. Se pikku katu johti minut vielä soukempaan kujaan. Sitten eksyin. En suurestikaan tunne Lontoota enkä osaa englanninkieltä; pelkäsin joutuneeni kerrassaan hukkateille, mutta täällä nyt vihdoinkin olen."
"Entä d'Artagnan?" kysyi Aramis; "etkö ole häntä nähnyt? Olisikohan hänelle tapahtunut jotakin!"
"Me jouduimme erillemme tungoksessa", kertoi Portos, "ja sitten en enää mitenkään saanut häntä tavoitetuksi."
"Oh", sanoi Atos hiukan katkerasti, "minä kyllä näin hänet, hän seisoi etummaisena väkijoukossa ja oli saanut erinomaisen paikan katsellakseen kaikkea, ja kun näytelmä oli sentään varsin merkillinen, tahtoi hän kai seurata sen kulkua ihan loppuun saakka."
"Kas, kreivi de la Fère", virkkoi tyyni, vaikka kiivaasta vauhdista läähättävä ääni, "sinäkö puhut pahaa poissaolevista?"
Tämä moite vihlaisi Atoksen sydäntä. Mutta kun d'Artagnanin näkeminen raa'an ja julman rahvaan etummaisena oli tosiaan vaikuttanut häneen syvästi, vastasi hän ainoastaan:
"En puhu sinusta pahaa, hyvä ystävä. Olimme sinusta levottomia, ja minä vain huomautin, missä olit. Sinä et tuntenut Kaarlo-kuningasta; hän oli sinulle pelkkä muukalainen, ja sinä et ollut velvollinen rakastamaan häntä."
Nämä sanat virkkaessaan Atos ojensi kätensä ystävälleen. Mutta d'Artagnan ei ollut näkevinään tätä liikettä ja piti kätensä viitan alla.
Atos antoi kätensä hiljaa painua sivulle.
"Uh, kun väsyttää!" huoahti d'Artagnan istuutuen.
"Juo lasillinen portviiniä", esitti Aramis nostaen pöydältä pullon ja kaataen lasiin; "juo, se virkistää sinua."
"Niin, juokaamme", virkkoi Atos, joka gascognelaisen tyytymättömyydestä pahoillaan tahtoi kilistää lasia hänen kanssaan, "juokaamme ja sitten jättäkäämme tämä inhottava maa. Alus odottaa meitä, tiedättehän; lähtekäämme matkalle tänä iltana, – meillä ei enää ole täällä mitään tekemistä."
"Sinullapa on kiire, kreiviseni", virkkoi d'Artagnan.
"Tämä verinen kamara polttaa jalkojani", vastasi Atos.
"Lumi ei tehoa samaten minuun", sanoi gascognelainen levollisesti.
"Mutta mitä soisit meidän vielä tekevän, kun kuningas on kuollut?" kysyi Atos.
"Sinä et siis katso meille jääneen mitään tehtävää Englannissa, kreiviseni?" tiedusti d'Artagnan välinpitämättömästi.
"En mitään", vastasi Atos, "muuta kuin epäillä Jumalan laupeutta ja halveksia omia voimiani."
"No niin", pitkitti d'Artagnan, "minä sitävastoin – minä kehno sielu, minä raakamainen töllistelijä, joka lähestyin mestauslavaa kolmenkymmenen jalan päähän paremmin nähdäkseni muukalaiskuninkaan pään putoavan, kun en tietenkään säälinyt hänen kohtaloansa – minä ajattelen toisin kuin kreivi tässä … minä jään!"
Atos kalpeni kalpenemistaan; jokainen ystävän lausuma moite värähdytti hänen sydäntään.
"Vai niin, sinä jäät Lontooseen?" virkkoi Portos d'Artagnanille.
"Niin", vahvisti tämä. "Entä sinä?"
"Perhana", tuumi Portos hiukan hämillään Atoksen ja Aramiin tähden, "jos sinä jäät, minun tultuani tänne sinun matkassasi, niin en lähde ilman sinua takaisin; enhän toki jätä sinua yksiksesi tähän ilkeään maahan."
"Kiitos, oiva veikkonen! Silloin esitänkin sinulle pikku yrityksen, jonka toteutamme yhdessä kreivin lähdettyä; se juolahti mieleeni tuota äskeistä näytelmää katsellessani."
"Millainen se on?"
"Mieleni tekee saada selville, kuka tuo naamioitu mies oli, joka niin auliisti tarjoutui katkaisemaan kuninkaalta kaulan."
"Naamioitu mies!" huudahti Atos; "et siis päästänyt pyöveliä livahtamaan käsistäsi?"
"Pyöveliäkö?" vastasi d'Artagnan; "hän on yhäti kellarissa, arvattavasti hyväillen isäntämme viinipulloja. Mutta siitäpä muistankin…"
Hän astui ovelle.
"Mousqueton!" huusi hän.
"Monsieur!" kuului ääni ikäänkuin maan uumenista.
"Päästä irti vanki", käski d'Artagnan; "kaikki on lopussa."
"Mutta", tokaisi Atos, "kuka siis oli se kurja, joka kohotti kätensä kuninkaan pään menoksi?"
"Pyövelinviran harrastaja, joka muuten piteli piilua tottuneesti", huomautti Aramis, "sillä yksi isku riitti, kuten hän toivoikin."
"Ettekö nähneet hänen kasvojaan?" kysyi Atos.
"Hänellä oli naamio", vastasi d'Artagnan.
"Mutta sinä, Aramis, joka olit niin lähellä?"
"En nähnyt muuta kuin harmahtavan parran, joka ulottui naamion alapuolelle."
"Hän oli siis elähtänyt mies?" kysyi Atos.
"Ka, se ei todista mitään", vastasi d'Artagnan. "Kun ottaa itselleen naamarin, voi siihen lisätä parrankin."
"Minua kiukuttaa, etten seurannut häntä", virkahti Portos.
"Kas, hyvä Portos", ilmoitti d'Artagnan, "juuri se aatos pälkähti minun päähäni."
Atos oivalsi nyt kaikki; hän nousi seisaalle.
"Suo minulle anteeksi, d'Artagnan", pyysi hän; "olen epäillyt Jumalaa, joten saatoin epäillä sinuakin. Suo anteeksi, veikkonen!"
"Siitä saamme hetimiten puhua", vastasi d'Artagnan puolittain hymyillen.
"Kerrohan", hoputti Aramis.
"No niin", haastoi d'Artagnan, "seistessäni siinä katselemassa, en kuningasta, niinkuin kreivi tässä arveli – sillä minä tiedän jo, mitä ihmisen kuoleman näkeminen on, ja se koskee minuun aina pahasti, vaikka minun pitäisi olla tottunut sellaiseen – vaan naamioitua pyöveliä, johtui mieleeni kuten sanoin, että minun pitäisi tutkia, kuka hän oli. Kun meillä on aina tapana vedota toisiimme ja käyttää toistemme apua, niinkuin ihminen ottaa toisen kätensä auttamaan toista, silmäilin koneellisesti ympärilleni tavoittaen Portosta nähdäkseni, sillä minä olin tuntenut sinut seisomassa kuninkaan vieressä, Aramis, ja kreivin tiesin olevan mestauslavan alla. Sentähden annankin sinulle anteeksi", lisäsi hän ojentaen kätensä Atokselle, "sillä sinun on täytynyt kärsiä hirveästi. Katselin siis ympärilleni, kunnes näin oikeallani pään, joka oli ollut halkaistuna, mutta välttävästi paikattu kokoon mustalla kääreellä. 'Lempo soikoon', tuumasin itsekseni, 'tuo sauma näyttää omaan kuosiini tehdyltä, ja lienenkin joskus ommellut kokoon tuon kallon'. Siinä seisoi tosiaan se kovaonninen skotlantilainen, Parryn veli, muistattehan, johon Groslow huvikseen koetti voimaansa, ja jolla oli vain puoli nuppia ehjänä, kun me hänet tapasimme."
"Aivan oikein", tokaisi Portos, "se mustakanainen mies."
"Sinäpä sen sanoit, sama juuri. Hän viittoi toiselle miehelle, joka seisoi vasemmallani; käännyin katsomaan ja tunsin kelpo Grimaudin, joka yksinomaan tähysti tiukasti pyöveliä kuten minäkin."
"'Hei!'" virkoin hänelle. "Kun kreivi aina käyttää tätä yksitavuista sanaa häntä puhutellessaan, käsitti Grimaud heti, että häntä tarkoitettiin; hän kiepahti päin ikäänkuin joustimen kieräyttämänä, tunsi vuorostaan minut ja sanoi naamioituun mieheen viitaten:
"'Hm?' mikä merkitsi: 'Näettekö?'
"'Totta hitossa!' vastasin minä.
"Me ymmärsimme toisiamme täydellisesti.
"Käännyin jälleen skotlantilaiseemme; hänenkin katseensa puhuivat selvää kieltä.
"Lyhyeen sanoen, kaikki päättyi surkeasti, kuten tiedätte. Väki poistui; tuli vähitellen ilta. Minä olin vetäytynyt erääseen torin soppeen Grimaudin ja skotlantilaisen kanssa, jota olin viitannut jäämään seuraamme. Sieltä näin pyövelin, joka kuninkaan kamariin mentyään vaihtoi pukua; hänen vaatteensa olivat kai ryvettyneet vereen. Sitten hän painoi päähänsä mustan hatun, kääriytyi viittaan ja katosi. Arvasin hänen olevan tulossa ulos ja riensin portin edustalle. Viiden minuutin kuluttua näimmekin hänen laskeutuvan alas portaita."
"Ja sinä seurasit häntä?" huudahti Atos.
"Tottahan toki!" vastasi d'Artagnan; "mutta vaivatonta se ei ollut. Tuon tuostakin kääntyi hän katsomaan taaksensa, ja meidän oli pakko piiloutua tai tekeytyä välinpitämättömäksi. Olisin kyllä saavuttanut ja surmannutkin hänet; mutta minä en ole itsekäs, ja tahdoin säästää sen virkistyksen teille, Aramis ja Atos, hiukan lohduttaakseni teitä. Viimein hän puolisen tuntia samottuaan keskikaupungin mutkikkaimpia katuja saapui yksinäisen pikku rakennuksen edustalle, missä ei vähäisinkään melu tai ainoakaan valo ilmoittanut kenenkään asuvan.
"Grimaud veti väljistä housuistaan pistoolin.
"'Hm?' äännähti hän näyttäen asetta.
"'Ei', kielsin minä ja pidätin hänen käsivartensa.
"Olen jo sanonut teille, että minulla oli oma aatokseni. Naamioitu mies seisahtui matalan ulko-oven eteen ja otti taskustaan avaimen; mutta hän ei pistänyt sitä lukkoon ennen kuin kääntyi katsomaan, vakoiliko häntä kukaan. Minä olin kumartunut puun taakse, Grimaudia peitti kivipilari, ja skotlantilainen heittäysi paremman piilon puutteessa pitkäkseen kadulle.