KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU
Whitehall
Parlamentti tuomitsi Kaarlo Stuartin kuolemaan, kuten oli ollut helppo nähdä ennakolta. Valtiolliset tuomiot ovat melkein aina tyhjiä muodollisuuksia, sillä samat intohimot, jotka ovat aiheuttaneet syytöksen, määräävät myöskin tuomion. Sellainen on vallankumousten kamala johdonmukaisuus.
Vaikka ystävyksemme olivat valmistuneet tähän ratkaisuun, herätti se heissä kuitenkin syvää murhetta. D'Artagnan, jonka nokkeluus ei milloinkaan ollut keinokkaampi kuin juuri arveluttavimmissa käänteissä, vannoi uudestaan yrittävänsä mitä ihminen yrittää voi, ehkäistäkseen verisen murhenäytelmän loppukohtauksen. Mutta millä tavoin? Se häämötti hänelle vasta epäselvästi. Kaikki oli olosuhteista riippuvaa. Täydellisen suunnitelman laatimistilaisuutta odottaessa täytyi hinnalla millä hyvänsä voittaa aikaa esteiden asettamisella mestauksen toimeenpanolle, jonka tuomarit olivat päättäneet tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainoana keinona oli toimittaa pois tieltä Lontoon pyöveli.
Pyövelin kadottua ei tuomiota voitaisi pahna täytäntöön. Epäilemättä noudettaisiin pyöveli lähimmästä kaupungista, mutta siten olisi ainakin yksi päivä voitettu, ja päivä saattoi tällaisessa tapauksessa merkitä pelastusta. D'Artagnan otti huolekseen tämän enemmän kuin vaikean tehtävän.
Vähemmän tärkeätä ei ollut ilmoittaa Kaarlo Stuartille, että hänen pelastamistaan aiottiin yrittää, jotta hän mahdollisuutta myöten helpottaisi puolustajiensa puuhia tai ei ainakaan ryhtyisi mihinkään, mikä voisi vaikeuttaa heidän ponnistuksiaan. Aramis otti vastuulleen tämän vaarallisen toimen. Kaarlo Stuart oli kysynyt, oliko piispa Juxonille sallittua käydä hänen vankilassaan Whitehall-palatsissa. Mordaunt oli samana iltana ilmoittanut piispalle kuninkaan lausuman hurskasmielisen toivomuksen ja Cromwellin suostumuksen siihen. Aramis päätti joko uhkauksilla tai suostuttelulla taivuttaa piispan sallimaan hänen lähteä Whitehall-palatsiin kirkkoruhtinaan sijasta ja hänen papilliseen asuunsa puettuna.
Atos vihdoin otti tehtäväkseen hankkia kaiken varalta tilaisuuden poistua Englannista, onnistuipa yritys tai ei.
Pimeän tultua päätettiin tulla koolle hotelliin kello yksitoista illalla, ja kukin lähti suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.
Whitehallia vartioitsi kolme ratsuväen rykmenttiä ja vielä enemmän Cromwellin ainainen levottomuus; hän tuli ja meni sekä lähetteli palatsiin kenraaleitansa tai asiamiehiänsä.
Yksinään, tavallisessa huoneessaan, jota kaksi vahakynttilää valaisi, istui kuolemaan tuomittu hallitsija surumielisesti katsellen kadonneen suuruutensa loistoa, niinkuin monikin viimeisenä hetkenään havaitsee elämän kuvan kirkkaammaksi ja mieluisammaksi kuin koskaan.
Parry ei ollut jättänyt isäntäänsä, ja tuomion jälkeen olivat hänen kyyneleensä virranneet herkeämättä.
Kaarlo Stuart nojasi kyynäspäätänsä pöytään ja silmäili ympyräkuvaa, johon oli vierekkäin maalattu hänen puolisonsa ja tyttärensä; hän odotti ensin Juxonia ja sitten marttyyrikuolemaa.
Toisinaan hänen ajatuksensa pysähtyivät noihin uljaihin ranskalaisiin aatelismiehiin, jotka jo tuntuivat hänestä penikulmien päähän kaikonneilta, satumaisilta, haaveellisilta, ja muistuttivat niitä olentoja, joita näkee unessa ja jotka häipyvät herätessä.
Väliin kysyikin Kaarlo itseltään, eikö kaikki hänelle tapahtunut ollut vain unta tai ainakin kuumehouretta.
Tämä ajatus sai hänet nousemaan seisaalle; hän harppasi muutamia askeleita huoneessa ikäänkuin tointuakseen horroksista ja asettui ikkunan ääreen, mutta näki silloin heti sotamiesten muskettien välähtelevän ulkopuolella. Hänen täytyi nyt tunnustaa itselleen, että hän oli aivan valveilla, joten hänen ahdistava unensa oli täyttä todellisuutta.
Kaarlo palasi äänettömänä lepotuoliinsa, nojasi taas kyynäspäänsä pöytään, antoi päänsä vaipua käden varaan ja mietiskeli jälleen.
– Voi, sanoi hän itsekseen, – jos minulla edes olisi rippi-isänäni joku noista kirkon valaisijoista, joiden sielu on tutkistellut kaikki elämän salaisuudet, kaikki suuruuden mitättömyydet, niin hänen äänensä kenties vaimentaisi sen kuiskeen, joka lakkaamatta valittaa sielussani! Mutta minä saan tietenkin arkiaikaisen papin, jolta kova onneni on tärvellyt uran ja maallisen onnen. Hän tulee puhumaan minulle Jumalasta ja kuolemasta niinkuin hän puhuu muille kuolevaisille, – hän ei osaa oivaltaa, että kuninkaan kuolema jättää anastajalle valtaistuimen, hänen lastensa jäädessä leivättömiksi.
Hän kohotti muotokuvan huulilleen ja mutisi hiljaa lastensa nimiä.
Oli sumuinen ja pimeä yö. Tunnit kajahtelivat verkalleen lähimmän kirkon tornista. Kahden vahakynttilän valju hohde siroitteli avaraan ja korkeaan huoneeseen kummallisten heijasteiden valaisemia varjokuvia. Nämä varjokuvat olivat Kaarlo-kuninkaan esi-isiä, jotka astuivat esille kullatuista puitteistaan, ja heijasteet heitti hiipuvan hiilivalkean viimeinen sinertävä kimmellys.
Murtava alakuloisuus valtasi Kaarlon. Hän peitti otsansa käsillään ja ajatteli maailmaa, niin kaunista, kun sen jättää tai oikeammin kun se jättää meidät, lasten hyväilyjä, jotka tuntuvat suloisimmilta silloin kun on eriämässä heistä ainiaaksi, – puolisoa, ylvästä ja urheata naista, joka oli viimeiseen asti rohkaissut hänen mieltänsä. Hän otti poveltaan timanttiristin ja Sukkanauha-ritarikunnan rintatähden, jotka kuningatar oli lähettänyt hänelle noiden jalojen ranskalaisten mukana, ja suuteli niitä; sitten muistaessaan, että Henriette ei ollut näkevä näitä esineitä ennen kuin hän makaisi kylmänä ja silvottuna haudassaan, tunsi hän jäätävää väristystä, kuin olisi kalma jo heittänyt ensimmäisen harsonsa hänen ylleen.
Tässä suojamassa, joka johdatti hänen mieleensä niin monia kuninkaallisia muistoja ja missä häntä olivat niin monet hovilaiset ja imartelijat ympäröineet, – yksinään lohduttoman palvelijan kanssa, jonka heikko sielu ei kyennyt tukemaan häntä, kuninkaan miehuus painui palvelijan heikkouden, huoneen hämäryyden ja talvisen kylmyyden tasalle; ja sanonemmekokaan, että tämä kuningas, joka kuoli niin suurena, niin ylväänä, alistumisen hymy huulillaan, pyyhkäisi hämyssä pois kyyneleen, joka oli tipahtanut pöydälle ja värisi verhon kultaompeleella.
Äkkiä kuului askeleita käytävästä, ovi avautui, soihdut levittivät huoneeseen savuista hohdetta, ja piispalliseen asuun pukeutunut hengenmies astui sisälle kahden vahtisotamiehen saattamana, joille Kaarlo teki käskevän liikkeen kädellään.
Vahtisoturit peräytyivät; hämy palasi huoneeseen.
"Juxon!" huudahti Kaarlo; "Juxon! Kiitos, viimeinen ystäväni, tulette juuri parahiksi."
Piispa loi levottoman syrjäsilmäyksen mieheen, joka nyyhkytti tulisijan nurkassa.
"Kas niin, Parry", sanoi kuningas, "älä nyt enää itke; Jumala tulee lohduttajaksemme."
"Jos se on Parry", virkkoi piispa, "niin minulla ei ole mitään pelättävänä; sallikaa minun siis, sire, tervehtiä teidän majesteettianne ja ilmoittaa teille, kuka olen ja minkätähden tulin."
Se näky ja ääni oli saada Kaarlon huudahtamaan, mutta Aramis kohotti sormensa huulilleen ja kumarsi syvään Englannin kuninkaalle.
"Ritari!" sopersi Kaarlo.
"Niin, sire", keskeytti Aramis ääntänsä korottaen; "niin, piispa Juxon, Kristuksen uskollinen ritari, ja tulen teidän majesteettinne toivomuksia noudattaen."
Kaarlo liitti kätensä ristiin. Hän oli tuntenut d'Herblayn; hän seisoi tyrmistyneenä ja ymmällä, ajatellessaan näitä miehiä, jotka siten taistelivat kansan tahtoa ja kuninkaan kohtaloa vastaan, vaikka olivat muukalaisia ja ilman muuta vaikutinta kuin omantuntonsa vaatima velvollisuus.
"Te", äännähti hän, "te! Miten teidän on onnistunut tulla tänne? Hyvä
Jumala, jos teidät tunnettaisiin, niin olisitte hukassa!"
Parry nousi seisaalle; koko hänen olemuksensa ilmaisi vilpitöntä ja ääretöntä ihailua.
"Älkää ajatelko minua, sire", vastasi Aramis jälleen kehoittaen eleellään kuningasta vaikenemaan; "ajatelkaa ainoastaan itseänne. Näettehän, että ystävänne valvovat; vielä en tiedä, mihin ryhdymme, mutta neljä päättäväistä miestä pystyy paljoon. Älkää kuitenkaan ummistako silmiänne tänä yönä, älkää ihmetelkö mitään ja olkaa valmistautunut kaikkeen."
Kaarlo pudisti päätänsä.
"Hyvä ystävä", hän sanoi, "te tiedätte, että tässä ei ole aikaa hukattavana ja että teidän on toimittava kiireisesti, jos aiotte mitään yrittää. Onko tiedossanne, että minun on kuoltava huomenna kello kymmenen?"
"Sire, sitä ennen tapahtuu jotakin, mikä tekee mestauksen mahdottomaksi."
Kuningas katseli Aramista hämmästyneenä.
Samassa kuului kuninkaan ikkunan alta kummallista jymyä, niinkuin olisi purettu rakennuspuita vankkureilta.
"Kuuletteko?" virkahti kuningas.
Jumua seurasi tuskanhuuto.
"Kyllä kuulen", vastasi Aramis; "mutta minä en käsitä, mitä melua se oli, ja vielä kummallisempi oli tuo parahdus."
"En minäkään tiedä, kuka siellä kiljahti", sanoi kuningas, "mutta jyrinän voin teille selittää. Tiedättekö, että minut mestataan tämän ikkunan edustalla?" lisäsi Kaarlo ojentaen kätensä synkkää autiota toria kohti, jolla liikehti ainoastaan sotamiehiä ja vartijoita.
"Kyllä, sire", vastasi Aramis, "sen tiedän."
"No, niin, siinä tuotiin rakennuspuita niiksi palkeiksi, joista mestauslavani pystytetään. Joku työmies lienee vahingoittunut kuormaa purettaessa."
Aramis ei voinut olla värähtämättä.
"Nähnette nyt", jatkoi Kaarlo, "että teidän on turha ponnistella pitemmälle; olen tuomittu, jättäkää minut kokemaan kohtaloni."
"Sir", vastasi Aramis palautuen entiseen tyyneyteensä, joka oli hetkiseksi järkkynyt, "he voivat kyllä rakentaa mestauslavan, mutta mestaajaa he eivät saa käsiinsä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningas.
"Tällä hetkellä, sire, on Lontoon pyöveli joko siepattu talteen tai lahjottu; huomenna on mestauslava valmiina, mutta pyöveliä puuttuu, joten mestaus on lykättävä ylihuomiseen."
"Entä sitten?" tiedusti kuningas.
"No, ensi yönä me viemme teidät pois", vastasi Aramis.
"Millä tavoin?" huudahti kuningas, jonka kasvoja valaisi ilon välähdys vastoin hänen tahtoansakin.
"Voi, hyvä herra", sopersi Parry ristissä käsin, "siunattuja olkaa te ja ystävänne!"
"Millä tavoin siis?" toisti kuningas; "minun tulee se tietää, voidakseni auttaa yritystänne, jos käy tarpeelliseksi."
"Sitä en vielä tiedä, sire", vastasi Aramis; "mutta nokkelin, urhoollisin, uskollisin meistä neljästä lausui eritessäni hänestä: 'Chevalier, sano kuninkaalle, että me huomisiltana kello kymmenen vapautamme hänet.' Ja mitä hän lupaa, sen hän pitää."
"Ilmoittakaa minulle tuon jalomielisen ystävän nimi", pyysi kuningas, "tunteakseni häntä kohtaan ikuista kiitollisuutta, onnistukoon hän tai ei."
"D'Artagnan, sire, sama, joka oli pelastamaisillaan teidät, kun eversti
Harrison ilmestyi juuri pahimmoikseen."
"Te olette tosiaan ihmeellisiä miehiä!" kummasteli kuningas; "jos minulle olisi kerrottu sellaisia asioita, niin en olisi uskonut."
"Kuulkaahan nyt, sire", jatkoi Aramis. "Älkää hetkeksikään unohtako, että me valvomme pelastukseksenne; tarkatkaa vähäisintäkin elettä, hyräilyä, merkkiä niiden taholta, jotka lähestyvät teitä; tähyilkää kaikkea, kuunnelkaa kaikkea, tehkää johtopäätöksiä kaikesta."
"Voi, chevalier", huudahti kuningas, "mitä voinkaan lausua teille? Mitkään sanat eivät kykenisi ilmaisemaan kiitollisuuttani, vaikka ne tulisivat sydämeni syvyydestä. Jos onnistutte, niin en sano teidän pelastaneen kuninkaan – ei, kuninkuus on vähäpätöinen asia, kun sitä katselee mestauslavalta kuten minä, sen vakuutan – vaan te säästätte puolisolle miehen, lapsilleen isän. Chevalier, ottakaa käteni, se on ystävän, joka rakastaa teitä viimeiseen hengähdykseen asti."
Aramis tahtoi suudella kuninkaan kättä, mutta kuningas tarttui hänen käteensä ja painoi sen sydämelleen.
Samassa astui sisälle mies, joka ei ollut edes koputtanut ovelle;
Aramis tahtoi vetää kätensä takaisin, mutta kuningas pidätteli sitä.
Tulija oli noita puolittain papillisia, puolittain sotilaallisia puritaaneja, joita kuhisi Cromwellin ympärillä.
"Mitä tahdotte, sir?" kysyi kuningas.
"Haluan tietää, onko Kaarlo Stuartin ripitys päättynyt", vastasi tulokas.
"Mitä te siitä välitätte?" sanoi kuningas; "mehän emme ole samaa uskontoa."
"Kaikki ihmiset ovat veljeksiä", virkkoi puritaani. "Muuan veljeni lähestyy loppuansa, ja minä tulin valmistamaan häntä kuolemaan."
"Riittää", tokaisi Parry; "kuningas ei voi käyttää hyödykseen teidän kehoituksianne."
"Puhutelkaa häntä sävyisästi, sire", pyysi Aramis hiljaa; "hän on kai joku vakooja."
"Kunnianarvoisan tohtorin ja piispan jälkeen", sanoi kuningas, "kuuntelen teitä mielelläni, sir."
Vaanivakatseinen mies peräytyi, ensin kuitenkin kohdistettuaan Juxoniin huomiota, joka ei jäänyt kuninkaalta näkemättä.
"Chevalier", virkkoi hän oven sulkeuduttua, "luulen olleeni oikeassa, – tuo mies varmaankin tuli tänne pahoissa aikeissa. Pitäkää poistuessa varanne, että teille ei tapahdu onnettomuutta."
"Sire", vastasi Aramis, "kiitän teidän majesteettianne, mutta suvaitkaa olla huoletta, sillä minulla on tämän kauhtanan alla teräspaita ja tikari."
"Menkää siis, monsieur, ja ottakoon Jumala teidät pyhään varjelukseensa, kuten sanoin siihen aikaan, kun olin kuninkaana!"
Aramis lähti; Kaarlo saattoi häntä kynnykselle asti. Aramis antoi siunauksensa, joka sai vartiosoturit kumartamaan, asteli juhlallisesti sotamiesten täyttämien etuhuoneiden läpi, nousi jälleen vaunuihinsa, joihin häntä seurasivat äskeiset kaksi vartiosoturia, ja käski ajaa takaisin piispantalolle, missä he jättivät hänet.
Juxon odotti huolissaan.
"No?" kysäisi hän nähdessään Aramiin.
"Kaikki on onnistunut toiveitteni mukaan", vastasi tämä. "Vakoojat, kaartilaiset, saattolaiset uskoivat minut teiksi, ja kuningas siunaa teitä siinä odotuksessa, että tekin suotte siunauksenne hänelle."
"Jumala teitä suojelkoon, poikani, sillä teidän esimerkkinne on antanut minulle sekä toivoa että miehuutta!"
Aramis otti jälleen yllensä oman vaatepartensa ja levättinsä ja poistui mainittuaan Juxonille, että hän aikoi vielä kerran kääntyä tämän puoleen.
Hän oli edennyt tuskin kymmentä askelta kadulla, kun huomasi kintereillään väljään viittaan kääriytyneen miehen; hän tapaili tikariansa ja pysähtyi. Mies astui suoraan hänen luokseen. Se oli Portos.
"Sinäkö, veikkonen!" virkahti Aramis ojentaen hänelle kätensä.
"Katsos, ystäväiseni", vastasi Portos, "kullakin meistä oli tehtävänsä; minun toimeni oli suojata sinua, ja sen olen tehnyt. Tapasitko kuninkaan?"
"Tapasin kyllä, ja kaikki käy hyvin. Missä ovat ystävämme?"
"Meidän piti tulla koolle hotelliin kello yksitoista."
"Sitten ei ole aikaa menetettävänä", sanoi Aramis.
Paavalin-kirkon tornikello löikin juuri puoli yksitoista. Kiirehtimällä päätyivät nuo kaksi ystävystä kuitenkin ensimmäisinä perille.
Heidän jälkeensä saapui Atos.
"Kaikki käy hyvin", hän ilmoitti ennen kuin toverit ehtivät häneltä mitään kysyäkään.
"Mitä olet toimittanut?" sanoi Aramis.
"Olen vuokrannut pikku aluksen, kapean kuin palkovene ja kepeän kuin pääskynen. Se odottelee meitä Greenwichissä, vastapäätä Koirasaarta. Väestönä on laivuri ja neljä matruusia, jotka viidenkymmenen punnan palkkiosta pysyvät käytettävissämme kolme yötä peräkkäin. Heti kun olemme astuneet alukseen kuninkaan kanssa, me käytämme pakovettä purjehtiaksemme alas Thamesia ja olemme kahden tunnin kuluttua ulapalla. Merirosvojen tavoin me sitten viiletämme pitkin rannikkoa, pysytellen rantakallioiden suojassa, kunnes kulku näyttää vapaalta suoraan Boulogneen. Kuolemani varalta ilmoitan, että kapteenin nimi on Roger ja aluksen The Lightning, 'Salama'. Näiden tietojen johdolla löydätte helposti kumpaisenkin. Tunnustuksena on kaikista kulmistaan solmuun vedetty nenäliina."
Hetkisen kuluttua saapui d'Artagnankin.
"Tyhjentäkää taskunne", hän sanoi, "kunnes saamme kokoon sata puntaa, sillä mitä minun varoihini tulee…"
Ja hän käänsi taskunsa nurin tyhjillään.
Erä oli koolla silmänräpäyksessä; d'Artagnan meni ulos, mutta palasi aivan heti.
"Kas niin, siitä on päästy", virkkoi hän.
"Uh, vaivatonta se ei ollut!"
"Onko pyöveli lähtenyt Lontoosta?" kysyi Atos.
"Ka, se ei olisi kyllin taattu. Hän olisi voinut lähteä toisesta portista ja palata toisesta."
"Missä hän siis on?" tiedusteli Atos.
"Kellarissa."
"Missä ihmeen kellarissa?"
"Isäntämme kellarissa! Mousqueton istuu kynnyksellä, ja tässä on avain."
"Mainiota!" sanoi Aramis. "Mutta miten sait miehen taivutetuksi katoamaan?"
"Siten kuin koko maailmaa taivutellaan, – rahalla; kalliiksi se minulle kävi, mutta hän suostui viimein."
"Ja paljonko se siis maksoi, hyvä ystävä?" kysyi Atos; "sillä käsitäthän, että nyt ollessamme oikeastaan vain köyhiä muskettisotureita ilman taloa tai tointa, kaikki kulut on jaettava yhteisesti."
"Se maksoi minulle kaksitoistatuhatta livreä", ilmoitti d'Artagnan.
"Ja mistä ne sait?" urkki Atos; "oliko sinulla niin suuri summa hallussasi?"
"Olipa kuningattaren kuuluisa timantti!" vastasi d'Artagnan huoahtaen.
"Niin, se on totta", puuttui puheeseen Aramis; "tunsin sen sormessasi."
"Olit siis ostanut sen takaisin herra Desessartsilta?" kysyi Portos.
"Niin, hyvä Jumala!" vastasi d'Artagnan; "mutta kohtalon kirjaan on merkitty, että minä en voi pitää sitä hallussani. Mikäs auttaa! Timanteilla näkyy olevan myötätuntoiset ja haluttomat oikkunsa kuten ihmisilläkin; tuo kalleus tuntuu tosiaan olleen minulle yrmeä."
"No, pyövelistä siis on suoriuduttu", huomautti Atos; "mutta valitettavasti on kaikilla pyöveleillä apulainen, renki, tietääkseni."
"Apulainen oli tälläkin, mutta meillä on ollut onni puolellamme."
"Kuinka niin?"
"Luullessani juuri, että minulla oli vielä toinen kauppa hierottavana, kannettiin tuo hylky kotiin säärensä taittaneena. Liiallisessa innossaan oli hän saattanut kuninkaan ikkunain edustalle asti vankkureita, joilla kuljetettiin palkkeja ja riukuja; hänen koivelleen vierähti palkki ja murskasi sen."
"Ahaa!" sanoi Aramis; "hän se siis päästi parahduksen, jonka kuulin kuninkaan huoneeseen?"
"Niin kai", vastasi d'Artagnan; "mutta huolellisena miehenä hän poistuessaan lupasi lähettää sijaansa neljä tottunutta ja näppärää työmiestä niiden avuksi, jotka olivat jo ryhtyneet puuhaan, ja isäntänsä luokse palatessaan hän vammastaan huolimatta kirjoitti heti mestari Tom Lowille, tutulle kirvesmiehelle, ja pyysi tätä lähettämään Whitehalliin täyttämään hänen lupauksensa. Tässä on kirje, jonka hän lähetti erään sanansaattajan myötä; tämän piti viedä se perille kymmenestä pennystä, mutta hän möi sen minulle louisdorista."
"Ja mitä lempoa aiot tehdä kirjeellä?" kysyi Atos.
"Etkö sitä arvaa?" sanoi d'Artagnan, ja hänen silmistään säihkyi nerokkuus.
"En, kautta sieluni!"
"No, hyvä Atos, sinä, joka puhut englanninkieltä kuin itse John Bull, sinä olet mestari Tom Low, ja me olemme sinun kolme kumppaniasi; ymmärrätkö?"
Atos huudahti ilahtuen ja ihaillen ja kiirehti vaatekomeroon, josta otti esille yksinkertaisia työpukuja. Ystävykset pukeutuivat heti niihin ja lähtivät hotellista, Atos kantaen sahaa, Portos rautakankea, Aramis kirvestä ja d'Artagnan vasaraa ja vaarnoja.
Pyövelin apulaisen kirje riitti vakuuttamaan työnjohtajalle, että tulijat olivat todellakin hänen odottamansa miehet.
YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU
Työmiehet
Keskellä yötä kuuli Kaarlo kovaa paukkinaa ja jyrinää ikkunansa alta: vasaroimista, kirveeniskuja, kankoamista ja sahan tirskunaa.
Hän oli laskeutunut riisuutumatta vuoteelleen ja juuri nukahtanut kun hänet äkkiä havahdutti tämä melu, joka ulkonaisesta kiusallisuudestaan puhumattakaan herätti kamalaa kaikua hänen sielussaan, niin että edellisen päivän kammottavat ajatukset alkoivat jälleen ahdistaa häntä. Yksinään, pimeyden ympäröimänä ja maailmasta eristettynä, hänellä ei ollut voimia kestää tätä uutta kidutusta, joka ei kuulunut hänelle tuomittuun rangaistukseen; hän lähetti Parryn pyytämään vartiosoturia huomauttamaan työmiehille, että heidän piti vältellä melua ja sääliä entisen kuninkaansa viimeistä unta.
Vartiosoturi ei tahtonut lähteä oveltaan, vaan antoi Parryn mennä edelleen.
Kierrettyään palatsin ja tultuaan ikkunan edustalle Parry näki parvekkeen tasalla, jolta oli kaide poistettu, ison puolivalmiin mestauslavan, jolle jo alettiin naulata mustaa sarssiverhoa.
Mestauslava, joka kohosi ikkunan tasalle eli lähes kaksikymmentä jalkaa korkealle, oli rakennettu kahtena kerroksena. Niin hirveä kuin tämä näky olikin Parrylle, yritti hän kuitenkin noiden kahdeksan tai kymmenen työmiehen joukosta keksiä ne, jotka kauheata telinettä kyhätessään enimmin häiritsivät kuningasta jyskytyksellään. Yläpermannolla hän näki silloin kaksi miestä, jotka rautakangen avulla murtivat rautaisen parvekekaiteen viimeisiä kannattimia. Toinen heistä, jättiläinen varreltaan, työskenteli kuin muinaisen ajan muurinmurtimet, joita käytettiin kiviseinien puhkomiseen. Hänen kankensa jokaisella iskulla sinkoili kivensiruja ympärille. Toinen oli polvillaan ja korjasi sivulle kangen höllentämiä kiviä.
Oli ilmeistä, että nämä miehet ne aiheuttivat sen jyskeen, josta kuningas valitti.
"Hyvät ystävät", hän sanoi, "ettekö työskentelisi hiukan hiljaisemmin, minä pyydän? Kuningas nukkuu, ja hän tarvitsee unta."
Rautakankea käytellyt mies pysähtyi työstään ja kääntyi puolittain; mutta kun hän oli seisaallaan, ei Parry voinut nähdä hänen kasvojaan hämyssä, joka oli katonrajassa sankempi.
Polvillaan ahertava mies kääntyi myöskin, ja kun hänen kasvonsa olivat alempana kuin kumppaninsa, osui niille lyhdyn valo, joten Parry eroitti työmiehen piirteet.
Mies tähysti kuninkaan kamaripalvelijaa tiukasti ja laski sormensa huulilleen.
Parry kavahti tyrmistyneenä taaksepäin.
"Hyvä, hyvä", virkkoi työmies sujuvalla englanninkielellä; "sanokaa kuninkaalle, että jos hän nukkuu huonosti tänä yönä, on uni ensi yönä sikeämpää."
Näitä kovia sanoja, jotka kirjaimellisesti ymmärrettyinä saivat kamalan merkityksen, säesti sivuilla ja alipermannolla työskentelevien miesten hurja naurunhörähdys.
Parry poistui, luullen uneksivansa.
Kaarlo odotti häntä kärsimättömästi.
Samassa kun hän palasi, pisti ovelle asetettu vartiosoturi uteliaana päänsä sisälle raosta, nähdäkseen mitä kuningas teki.
Kuningas makasi kyynäspäähänsä nojautuen vuoteellaan. Parry sulki oven ja astui kuninkaan luo ilosta säteilevin kasvoin.
"Sire", hän sanoi hiljaa, "tiedättekö, keitä ne työmiehet ovat, jotka aiheuttavat niin suurta jyskettä?"
"En", vastasi Kaarlo surumielisesti pudistaen päätänsä; "mistä sen tietäisin? Tunnenko niitä miehiä?"
"Sire", ilmoitti Parry kumartuen herransa vuoteen yli supattamaan vielä hiljaisemmin, "sire, he ovat kreivi de la Fère ja hänen kumppaninsa."
"Rakentamassa minun mestauslavaani!" virkahti kuningas hämmästyneenä.
"Niin, ja samassa puhkaisten aukon muuriin."
"Hiljaa!" varoitti kuningas katsahtaen pelästyneesti ympärilleen. "Sinä näit heidät?"
"Puhuttelin heitä."
Kuningas liitti kätensä ristiin ja kohotti silmänsä taivasta kohti. Lyhyen ja palavan rukouksen jälkeen hän sitten heittäysi alas vuoteeltaan, astui ikkunan ääreen ja veti kaihtimet sivulle. Parvekkeella seisoivat yhä vartiosoturit, ja parvekkeen takana levisi tumma lava, jolla näkyi liikkuvan varjoja edes takaisin.
Kaarlo ei kyennyt eroittamaan mitään, mutta hän tunsi jalkainsa alla ystäviensä iskujen tärinää. Kaikki nuo iskut saivat vastakaikua hänen sydämessään.
Parry ei ollut erehtynyt, hän oli tosiaan tuntenut Atoksen. Portoksen avulla oli tämä kovertamassa aukkoa, johon muuan poikkiparru oli kiinnitettävä.
Seinän aukko johti onttoon välikköön ihan kuninkaan huoneen permannon alle. Tähän välikköön päästessä, joka muistutti hyvin matalaa välikertaa, voitiin rautakangen ja tukevien olkapäiden avulla kohottaa permannosta palkki, ja se oli Portoksen tehtäviä. Kuningas saattoi silloin pujahtaa tästä aukosta, seurata vapauttajiansa kokonaan mustalla verhotun mestauslavan osastoon, siellä pukeutua hänelle varattuun työläisasuun ja huolettomasti laskeutua alas neljän kumppaninsa kanssa.
Vartiosoturit sallisivat heidän mennä ilman mitään epäluuloa, nähdessään työmiehet, jotka olivat olleet mestauslavaa rakentamassa.
Lähimmässä satamassa oli alus valmiina purjehtimaan, kuten jo olemme maininneet.
Tämä suunnitelma oli rohkea, mutta yksinkertainen ja helppo niinkuin kaikki, jotka johtuvat häikäilemättömästä päättäväisyydestä. Atos raateli kauniit valkoiset kätensä verille työssään, siirtäessään pois Portoksen järkyttelemiä kiviä. Hän sai jo pistetyksi päänsä niiden koristeitten alle, jotka somistivat parvekkeen kannattimia. Kahden tunnin aherruksen jälkeen tiesi hän saavansa tungetuksi koko ruumiinsa muuriin. Ennen päivän valkenemista olisi aukko valmiina ja peittyisi sen sisäpuolisen verhon poimuihin, joka oli d'Artagnanin kiinnitettävä. D'Artagnan oli ilmoittautunut ranskalaiseksi työmieheksi ja vasaroitsi naulojaan näppärästi kuin mitä taitavin verhoilija. Aramis leikkasi sarssista liikaerän, jotta sen laita ulottui juuri maahan, kätkien näkyvistä mestauslavan rungon.
Päivä alkoi jo valaista katonharjoja. Turpeista ja kivihiilistä kasattu roihuava nuotio oli auttanut työmiehiä kestämään tämän, tammikuun 29 ja 30 p: n välisen purevan pakkasyön; uutterimmatkin pistäysivät ehtimiseen sen ääreen lämmittelemään. Atos ja Portos olivat ainoat, jotka eivät olleet keskeyttäneet aherrustaan. Niinpä olikin aukko valmiina aamun ensi sarastuksessa. Atos ryömi sisälle, vieden kainalossaan kuninkaalle varatut vaatteet mustaan sarssikaistaleeseen käärittyinä. Portos ojensi hänelle rautakangen, ja d'Artagnan naulasi aukolle ja sinne lymynneelle peitteeksi sisäpuolisen sarssiverhon, mikä oli suuri, mutta erittäin tarpeellinen ylellisyys.
Atokselle jäi enää kahden tunnin työ hänen voidakseen päästä yhteyteen kuninkaan kanssa, ja ystävysten laskelman mukaan oli heillä koko päivä aikaa, koska pyövelin puutteessa oli sellainen haettava Bristolista.
D'Artagnan meni jälleen ottamaan ylleen kastanjanruskean takkinsa ja Portos punaisen ihokkaansa; Aramis taasen lähti Juxonin luo, tunkeutuakseen hänen mukanaan kuninkaan puheille, jos mahdollista.
Kaikki kolme olivat päättäneet tavata toisensa kello kaksitoista
Whitehallin edustalla, nähdäkseen mitä tapahtuisi.
Ennen mestauslavalta poistumistaan oli Aramis lähestynyt aukkoa, johon Atos oli kätkeytynyt, ilmoittaakseen hänelle aikovansa jälleen pyrkiä kuninkaan luo.
"Hyvästi siis, ja pysy hyvällä mielellä", toivotti Atos. "Kerro kuninkaalle, millä kannalla asiat ovat; sano hänelle, että hänen tulee heti yksikseen jäätyänsä polkea lattiaan, jotta voin varmemmin pitkittää työtäni. Jos Parry saisi autetuksi minua irroittamalla ennakolta tulisijan aluspaaden, joka arvattavasti on marmorilaaka, niin se tuntuisi paljon. Yritä pysytellä kuninkaan seurassa, Aramis. Puhukaa kovaa, hyvin kovaa, sillä ovelta kuunnellaan teitä. Jos huoneessa pidetään vartijaa, niin surmaa hänet surkeilematta; jos heitä on kaksi, niin Parry tappakoon toisen ja suoriudu sinä toisesta; jos kolme, niin älkää välittäkö hengestänne, mutta pelastakaa kuningas."
"Ole huoletta", vastasi Aramis, "minä vien mukanani kaksi tikaria, antaakseni Parrylle toisen. Siinäkö kaikki?"
"Niin, menehän; mutta teroita kuninkaan mieleen, että hänen ei sovi osoittaa mitään väärää jalomielisyyttä. Teidän taistellessanne, jos ottelu syntyy, pitää hänen paeta; kun paasi on vain laskettu paikoilleen hänen päänsä yli, ja sinä olet elävänä tai kuolleena sillä paadella, niin tarvitaan vähintään kymmenen minuuttia sen aukon keksimiseksi, mistä hän on pujahtanut pakoon. Siinä ajassa olemme ehtineet loitolle, ja kuningas on pelastunut."
"Sanojesi mukaan, Atos. Kätesi, sillä kenties emme enää näe toisiamme."
Atos kietaisi kätensä Aramiin kaulaan ja syleili häntä. "Tämä sinulle", hän sanoi; "jos kuolen, niin sano d'Artagnanille, että minä rakastan häntä kuin poikaani, ja syleile häntä minun puolestani. Syleile myös kunnon Portosta. Hyvästi!"
"Hyvästi!" vastasi Aramis. "Nyt olen yhtä varma siitä, että kuningas pelastuu, kuin tiedän varmaksi, että puristan maailman uskollisinta kättä."
Aramis jätti Atoksen, laskeusi vuorostaan alas mestauslavalta ja palasi hotelliin viheltäen Cromwellin ylistykseksi sepitetyn laulun säveltä. Hän tapasi kaksi ystäväänsä istumassa pöydän ääressä hauskan takkavalkean edessä; he kallistelivat portviini-pulloa ja haukkoivat kylmää kananpaistia. Portos syödessään sadatteli äkäisesti parlamentin kehnoutta; d'Artagnan oli vaiti, mutta hautoi mielessään mitä rohkeimpia suunnitelmia.
Aramis ilmoitti hänelle, mitä oli sovittu; d'Artagnan hyväksyi sen nyökkäyksellä ja Portos sanoilla.
"Mainiota!" virkkoi jälkimmäinen; "me muuten olemmekin paikalla pakohetkellä: on helppo kätkeytyä mestauslavan alle, ja me voimme oleksia siellä. D'Artagnan, minä, Grimaud ja Mousqueton tapamme hyvinkin kahdeksan; Blaisois-parasta en tahdo puhua, sillä hän ei kelpaa muuhun kuin hevosten pitelijäksi. Kaksi minuuttia mieheen tekee yhteensä neljä minuuttia; Mousqueton saanee puolestaan minuutin hävitetyksi, se tekee viisi, ja niiden viiden minuutin aikana ehditte te neljänneslieuen päähän."
Aramis nautti nopeasti palasen ruokaa, joi lasin viiniä ja vaihtoi pukua.
"Nyt lähden hänen kunnianarvoisuutensa luo", hän sanoi. "Laita sinä aseet kuntoon, Portos, ja d'Artagnan vartioikoon visusti pyöveliä."
"Eipä hätää; Grimaud on ottanut vartiovuoron Mousquetonilta ja pitää häntä valppaasti silmällä."
"Huolehdi kuitenkin yhä suuremmasta valppaudesta äläkä ole hetkeäkään toimettomana."
"Toimettomanako! Hyvä ystävä, kysy Portokselta: enhän suo itselleni hetkenkään lepoa, leiskun herkeämättömästi jalkeilla kuin tanssimestari. Voi hitto, kylläpä rakastan tällä hetkellä Ranskaa, ja onpa hyvä, että ihmisellä on isänmaa, kun muiden isänmaassa viihtyy niin huonosti!"
Aramis erosi heistä samaan tapaan kuin vastikään Atoksesta, nimittäin syleillen heitä; sitten hän lähti piispa Juxonin luo ja esitti tälle pyyntönsä. Juxon suostui sitäkin helpommin, kun hänelle oli jo ilmoitettu apulaispappia tarvittavan sen varman tapauksen varalta, että kuningas tahtoi nauttia Herran ehtoollisen, ja olletikin siinä tapauksessa, että hän halusi kuulla messua.
Piispa astui vaunuihinsa samassa asussa kuin Aramis edellisenä päivänä. Aramis istuutui hänen viereensä vielä tuntemattomampana kalpeutensa ja alakuloisuutensa kuin diakonipukunsa johdosta. Ajoneuvot pysähtyivät Whitehallin edustalle; kello oli noin yhdeksän aamulla. Mitään muutosta ei näkynyt; etuhuoneet ja käytävät olivat täynnä vartiosotureita kuten edellisenä iltanakin. Kaksi huovia seisoi kuninkaan huoneen ovella, ja kaksi muuta käveli parvekkeen edessä mestauslavalla, jonne pyövelinpölkky oli jo nostettu.