Villefort odotti kiihkeästi tutkimuksen tulosta. Noirtier odotti myös, kalpeampana kuin nuori tyttö ja janoten totuutta vielä kiihkeämmin kuin Villefort, ja hänen katseestaan kuvastui voimakasta älyä ja tunnetta.
Lopulta Avrigny sanoi hitaasti:
– Hän elää vielä!
– Vielä! huudahti Villefort. – Tohtori, minkä kamalan sanan lausuittekaan!
– Niin, sanon sen kerta vielä, lausui lääkäri. – Hän elää vielä, ja se kummastuttaa minua suuresti.
– Mutta onhan hän pelastettu? kysyi isä.
– On, koska hän elää.
Tänä hetkenä sattui lääkärin katse kohtaamaan Noirtier'n katseen. Siitä välkkyi niin tavaton ilo, niin rikas ja hedelmällinen ajatus, että tohtori kerrassaan hämmästyi.
Hän laski Valentinen nojatuoliin – tytön huulet olivat niin kalpeat, että ne tuskin erottuivat kasvoista – ja katseli Noirtier'ta, joka oli tarkkaan seurannut lääkärin jokaista liikettä.
– Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne neiti Valentinen kamarineiti, sanoi Avrigny Villefort'ille.
Villefort irroitti kätensä tyttärensä päästä, jota hän oli kannatellut, ja lähti itse etsimään kamarineitiä.
Heti kun Villefort oli sulkenut oven, Avrigny lähestyi Noirtier'ta.
– Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle? kysyi hän.
Vanhus räpytti silmiään. Muistammehan, että se oli hänen tapansa ilmaista halunsa puhua.
– Minulleko yksin?
– Niin.
– Hyvä on, jään luoksenne.
Samassa saapui Villefort kamarineidin seurassa. Kamarineidin jäljestä tuli rouva Villefort.
– Mitä tuolle rakkaalle lapselle onkaan tapahtunut? huudahti hän. – Hän läksi huoneestani ja valitti kyllä pahoinvointia, mutta en koskaan olisi luullut häntä näin sairaaksi.
Ja rouva Villefort lähestyi kyynelsilmin Valentinea, tarttui hänen käteensä ja osoitti kaikin tavoin äidillisiä tunteitaan.
Avrigny katsoi yhä Noirtier'hen, hän näki vanhuksen silmien laajenevan ja pyöristyvän, poskien kalpenevan ja vapisevan ja hien valuvan pitkin hänen otsaansa.
– Ah, huudahti hän äkkiä seuratessaan vanhuksen katsetta. Se kohdistui rouva Villefort'iin, joka samassa sanoi:
– Tyttö on vietävä vuoteeseensa. Tulkaa auttamaan, Fanny, me viemme hänet levolle.
Herra Avrigny, joka huomasi, että hän saisi tilaisuuden jäädä Noirtier'n kanssa kahden, ilmaisi nyökkäämällä, että se oli viisainta, mutta kielsi antamasta tytölle mitään muuta kuin mitä hän määrää.
He kantoivat huoneesta Valentinen, joka oli tullut tajuihinsa, mutta ei voinut liikkua, koska kouristus oli heikontanut hänen jäsenensä. Mutta hänellä oli voimia tervehtiä katseellaan isoisäänsä, joka näytti siltä, kuin häneltä olisi sielu riistetty, kun Valentine vietiin pois.
Avrigny seurasi sairasta, käski Villefort'in itse ajaa apteekkiin ja odottaa siellä, kunnes lääkkeet olivat valmiit, tuoda ne kotiin ja odottaa häntä tyttärensä huoneessa.
Uusittuaan vielä määräyksensä, että Valentinelle ei saanut antaa mitään, hän palasi Noirtier'n luo, sulki huolellisesti oven ja tarkastettuaan, ettei kukaan ollut heitä kuulemassa, sanoi:
– Tiedätte varmaankin jotakin poikanne tyttären sairastumisesta?
– Tiedän, ilmaisi vanhus.
– Meillä ei ole aikaa heittää hukkaan, kysyn siis teiltä ja te vastaatte.
Noirtier ilmaisi olevansa valmis vastaamaan.
– Oletteko edeltäpäin aavistanut, että tällaista tapahtuisi?
– Olen.
Avrigny mietti hetkisen ja sanoi sitten lähestyen Noirtier'ta:
– Suokaa anteeksi sanani, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään yksityiskohtaa tässä kamalassa tapauksessa, jonka olemme nähneet. Näittekö Barrois'n kuolevan?
Noirtier kohotti silmänsä taivasta kohden.
– Tiedättekö, mihin tautiin hän kuoli? kysyi Avrigny laskien kätensä Noirtier'n olalle.
– Tiedän, vastasi vanhus.
– Oliko tämä kuolema mielestänne luonnollinen?
Noirtier'n liikkumattomille huulille näytti ilmestyvän hymy.
– Heräsikö teissä ajatus siitä, että Barrois oli myrkytetty?
– Heräsi.
– Luuletteko, että myrkky, joka hänet surmasi, oli häntä varten valmistettu?
– En.
– Arveletteko nyt, että sama henkilö, joka surmasi Barrois'n, on tahtoessaan surmata toisen henkilön surmannutkin Valentinen?
– Arvelen.
– Hänenkin siis täytyy kuolla? kysyi Avrigny luoden terävän katseen Noirtier'hen.
Hän odotti, minkä vaikutuksen tämä lause tekisi vanhukseen.
– Ei, vastasi Noirtier sellaisella riemun ilmeellä, että se olisi voinut saattaa parhaimmankin arvaajan ymmälle.
– Toivotte siis? kysyi Avrigny hämmästyneenä.
– Niin.
– Mitä toivotte?
Vanhus ilmaisi silmillään, ettei hän kyennyt vastaamaan.
– Sehän on totta! mutisi Avrigny.
Sitten hän jälleen kääntyi Noirtier'n puoleen sanoen:
– Toivotteko, että murhaaja väsyy?
– En.
– Toivotte siis, että myrkky ei tee Valentineen mitään vaikutusta.
– Niin.
– Enhän toki ilmaise teille mitään uutta sanomalla, että hänet on aiottu myrkyttää? sanoi Avrigny.
Vanhus ilmaisi katseellaan, että hän oli myrkytysyrityksestä täysin varma.
– Millä tavoin siis luulette Valentinen pelastuvan tästä?
Noirtier'n katse kiintyi määrättyyn kohtaan. Avrigny seurasi hänen katsettaan, ja näki pullon, jolla joka aamu tuotiin vanhukselle lääkettä.
– Ahaa, välähti Avrignyn mielessä, – olisitteko ehkä huomannut…
Noirtier ei antanut hänen edes puhua loppuun.
– Olen, vastasi hän.
– Että hänet voidaan turvata myrkkyä vastaan…
– Niin.
– Totuttamalla hänet vähitellen siihen…
– Niin, niin, niin, vastasi Noirtier ihastuen huomatessaan toisen häntä ymmärtävän.
– Kuulitte minun varmaankin sanovan, että lääkkeessänne on brusiinia?
– Kuulin.
– Ja totuttamalla hänet siihen olette karaissut hänen ruumiinsa myrkkyä vastaan?
Sama riemun ilme näkyi Noirtier'ssa.
– Ja olette todellakin onnistunut! huudahti Avrigny. – Ilman tätä varokeinoa olisi Valentine epäilemättä tänään surmattu, auttamattomasti surmattu, säälimättä surmattu. Kouristus oli voimakas, mutta hän vain heikontui siitä eikä kuollut.
Yliluonnollinen ilo välkkyi vanhuksen silmistä, jotka hän sanomattoman kiitollisena loi taivasta kohden. Tänä hetkenä Villefort palasi.
– Tässä on pyytämänne lääke, tohtori.
– Valmistettiinko se teidän nähtenne?
– Valmistettiin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori.
– Se ei ole välillä ollut kenenkään muun käsissä?
– Ei.
Avrigny otti pullon, kaatoi muutaman pisaran siitä kämmenelleen ja nieli ne.
– Hyvä on, sanoi hän, – menkäämme Valentinen luo, annan määräykseni kaikille, ja te itse, herra Villefort, saatte valvoa, että niitä noudatetaan.
Samana hetkenä, jolloin Avrigny astui Valentinen huoneeseen Villefort'in seurassa, vuokrasi eräs juhlallisesti käyttäytyvä, tyynesti ja varmasti puhuva italialainen pappi itselleen talon Villefort'in talon vierestä.
Kukaan ei tiedä, mitä keinoja käyttämällä hän sai talon kolme vuokralaista kaksi tuntia myöhemmin muuttamaan, mutta kaupunginosassa yleisesti liikkunut huhu, ettei talo ollut rakennettu aivan varmalle pohjalle ei estänyt uutta vuokralaista muuttamasta sinne vaatimattomine huonekaluineen saman päivän iltana kello viisi.
Vuokrasopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi, ja vuokraaja maksoi omistajan vaatimuksesta ensimmäisen puolen vuoden vuokran heti. Tämän uuden, italialaisen vuokralaisen nimi oli signor Giacomo Busoni.
Työmiehiä tuotiin paikalle heti, ja myöhäiset kulkijat näkivät samana iltana hämmästyksekseen, miten puusepät ja muurarit ryhtyivät vahvistamaan horjuvan talon alakertaa.
95. Isä ja tytär
Edellisessä luvussa näimme rouva Danglars'in käyvän ilmoittamassa rouva Villefort'ille siitä, että hänen tyttärensä pian solmisi avioliiton Andrea Cavalcantin kanssa.
Tästä ilmoituksesta olisi voinut päättää, että sopimus oli tehty kaikkien asianomaisten suostumuksella, mutta ennen sitä oli kuitenkin sattunut kohtaus, josta meidän on kerrottava lukijoillemme.
Pyydämme siis heitä astumaan ajassa taaksepäin saman päivän aamuun ja siirtymään tuohon kuvaamaamme liiaksi kullattuun salonkiin, josta sen omistaja paroni Danglars ylpeili.
Kello oli kymmenen, ja paroni oli jo jonkin aikaa kävellyt salongissa edestakaisin miettiväisenä ja levottomana katsellen jokaista ovea ja pysähtyen pienimmänkin kolinan kuullessaan.
Kun hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, hän soitti palvelijaa.
– Etienne, sanoi hän, – menkää kysymään, miksi Eugénie-neiti on pyytänyt saada tavata minua salongissa ja miksi hän antaa minun odottaa näin kauan.
Saatuaan hiukan purkaa huonoa tuultaan paroni taas tyyntyi.
Neiti Danglars oli heti herättyään pyytänyt saada keskustella isänsä kanssa ja oli määrännyt keskustelupaikaksi kullatun salin. Tämä oli siinä määrin omituista ja tuntui siksi juhlalliselta, että pankkiiri oli melko hämmästynyt, ja hän olikin sen vuoksi kiiruhtanut täyttämään tyttärensä pyynnön saapumalla ensimmäisenä salonkiin.
Etienne palasi pian toimitettuaan asiansa.
– Neidin kamarineiti ilmoitti, että neiti pukeutuu parhaillaan ja on kohta valmis, sanoi hän.
Danglars nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi. Ihmisten ja varsinkin palvelijoitten läsnä ollessa hän esiintyi hyväntahtoisena miehenä ja heikkona isänä. Tämä oli yksi puoli sitä osaa, jota hän näytteli elämässä. Hänen asenteensa oli kuin antiikin maailman näytelmien isien naamiot: oikean puolen huuli oli ylöspäin ja ilme naurava, mutta vasemman puolen huulet alaspäin ja ilme itkevä.
Sanokaamme kuitenkin heti alussa, että kotioloissa naurava huuli laskeutui itkevän tasalle; hyväntahtoinen henkilö katosi, ja sijaan tuli raaka aviomies ja jyrkkä isä.
– Miksi hiidessä tuo hupakko, joka sanoo haluavansa puhutella minua, ei tule työhuoneeseeni? sanoi Danglars. – Ja miksi hän yleensä tahtoo puhutella minua?
Hänen aivoissaan liikkui jo kahdettakymmenettä kertaa sama rauhaton ajatus, kun ovi aukeni ja Eugénie astui sisään. Hänellä oli yllään musta silkkipuku himmeän kuviollista kangasta; hänen tukkansa oli käherretty, ja kädessään hänellä oli hansikkaat, aivan kuin hän olisi ollut menossa oopperaan.
– Mikä nyt on asiana, Eugénie, huudahti pankkiiri, – ja miksi keskustelemme tässä juhlallisessa salongissa, kun työhuoneessani on paljon kodikkaampaa?
– Olette aivan oikeassa, sanoi Eugénie viitaten isäänsä istumaan, – ja lausuitte jo alussa kaksi kysymystä, joihin sisältyy koko keskustelumme. Vastaan siis molempiin, ja vastoin tavallisuutta ensin jälkimmäiseen, koska siihen on helpompi vastata. Valitsin keskustelupaikaksemme salongin välttääkseni kaikki pankkiirin työhuoneen vastenmieliset tunnelmat ja vaikutelmat. Nuo monet kassakirjat, niin kullalla koristetut kuin ne ovatkin, ovat aivan kuin linnoituksen portit, suljetut laatikot, setelit, jotka tulevat herra ties mistä, monet kirjeet, jotka ovat lähtöisin Englannista, Hollannista, Espanjasta, Intiasta, Kiinasta tai Perusta, vaikuttavat yleensä omituisesti isän mielentilaan ja saavat hänet unohtamaan, että maailmassa on jotain pyhempääkin kuin yhteiskunnallinen asema ja liiketuttavien mielipiteet. Valitsin sen vuoksi tämän salongin, jonka seinillä näette hymyilevät ja onnellisen näköiset kuvat itsestänne, äidistäni ja minusta sekä kaikenlaisia maisemia ja paimenkuvia. Luotan paljon ympäristön vaikutusvoimaan. Ehkä erehdyn teidän suhteenne, mutta minkä sille voin, enhän olisi taiteilija, ellei minulla olisi illuusioita.
– Hyvä on, sanoi Danglars, joka oli kuunnellut tätä puhetulvaa aivan kylmästi ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän näet etsi yleensä toisen lauseista omien ajatustensa johtolankaa, kuten ainakin viekkaat ihmiset.
– Olen siis melkein täydellisesti selittänyt tämän toisen kohdan, sanoi Eugénie joutumatta vähääkään hämilleen ja miehekkään pontevasti, – ja te näytätte olevan tyytyväinen selitykseeni. Palatkaamme nyt ensimmäiseen kohtaan. Kysyitte, miksi olen tahtonut puhua kanssanne. Sen sanon muutamalla sanalla: en tahdo mennä naimisiin herra Andrea Cavalcantin kanssa.
Danglars hypähti tuolissaan ja tämän odottamattoman iskun vaikutuksesta nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohden.
– Niin juuri, jatkoi Eugénie yhä rauhallisena. – Olette kummastunut, sen huomaan kyllä, sillä siitä asti, kun tämä pikkuinen asia pantiin alulle, en ole sitä vähääkään vastustanut, vaikka yleensä aina olen ratkaisevana hetkenä valmis vastustamaan järkähtämättömästi ja suoraan niitä henkilöitä, jotka eivät ole kysyneet mielipidettäni, ja niitä asioita, jotka eivät minua miellytä. Mutta tällä kertaa tämä rauhallisuus, tämä passiivisuus, niin kuin filosofit sanovat johtui aivan toisesta seikasta, nimittäin siitä, että nöyränä ja alistuvana tyttärenä … (kepeä hymy väikkyi nuoren tytön purppuranpunaisilla huulilla) koetin totella.
– Entä sitten? kysyi Danglars.
– Olen koettanut kaikin voimin totella, jatkoi Eugénie, – mutta nyt, kun ratkaiseva hetki on tullut, huomaan, etten parhaimmalla tahdollanikaan voi totella.
– Mutta mikä on syynä tähän kieltäytymiseen? kysyi Danglars. Hän oli keskinkertaisen lahjakas mies, ja siksi moinen säälimätön logiikka, pitkällisen mietiskelyn ja voimakkaan tahdon tulos, aivan masensi hänet.
– Syykö, vastasi nuori tyttö, – hyvä Jumala, ei suinkaan se, että tämä mies olisi rumempi, tyhmempi tai vastenmielisempi kuin joku toinen; Andrea Cavalcanti voi niiden mielestä, jotka arvostelevat ihmistä ulkomuodon ja vartalon mukaan, olla jokseenkin kaunis mies. En myöskään pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä, sellaista tekevät koulutytöt, ja minä olen jo sen ajan yläpuolella. En rakasta ketään, tiedättehän sen? En siis käsitä, miksi minun pitäisi kiinnittää elämääni toinen ihminen. Onhan joku viisas mies sanonut: "Ei mitään liikaa", ja sen lisäksi: "Kantakaa kaikki mukananne." Olen nämä molemmat lauseet oppinut sekä kreikan- että latinankielellä. Toisen on muistaakseni sanonut Phaidra ja toisen Bias. No niin, rakas isä, elämän suuressa haaksirikossa, sillä elämä on ainaista toiveittemme haaksirikkoa, heitän mereen tarpeettoman taakan, jäljelle jää ainoastaan oma tahtoni, ja olen päättänyt elää yksin ja siis aivan vapaana.
– Onneton, onneton! sopersi Danglars kalveten, sillä pitkästä kokemuksesta hän jo tiesi, kuinka järkähtämättömiä nämä äkkiä ilmaantuneet esteet olivat.
– Onneton, jatkoi Eugénie, – sanoitteko minua onnettomaksi? Onneton en suinkaan ole, ja tuo huudahdus tuntuu sekä teatraaliselta että teeskennellyltä. Päinvastoin olen onnellinen, ja sanokaahan, mitä onnestani puuttuu? Olen ihmisten mielestä kaunis, ja siksi kaikki ottavat minut suosiollisesti vastaan. Pidän hyvästä kohtelusta, sillä siitä kasvot kirkastuvat, ja ympäristö tuntuu silloin vähemmän rumalta. Minulla on jokseenkin hyvä äly ja kohtalainen tunne-elämä ja osaan sen vuoksi ottaa elämästä sen, mikä minulle sopii, aivan samoin kuin apina halkaisee pähkinän ottaakseen sen sydämen. Olen rikas, sillä teillä on suuri omaisuus, olen ainoa tytär, ettekä te ole noita teatteri-isiä, jotka tekevät tyttärensä perinnöttömiksi sen vuoksi, että nämä eivät tahdo lahjoittaa heille lapsenlapsia. Kaikki varteenotettava laki on sen lisäksi kieltänyt teitä tekemästä minua perinnöttömäksi, ainakaan kokonaan, samoin kuin se on teiltä riistänyt vallan pakottaa minua menemään jonkun tietyn miehen puolisoksi. Kun siis olen kaunis, älykäs ja lahjakas, niin kuin näytelmissä sanotaan, ja sen lisäksi rikas, niin sehän on onnea! Miksi sanotte minua onnettomaksi?
Nähdessään tyttärensä seisovan siinä hymyilevänä ja hävyttömyyteen asti ylpeänä Danglars ei voinut olla suuttumuksesta karjaisematta. Mutta tyttären tutkiva katse ja rypistyneet silmäkulmat saivat hänet kääntymään poispäin, ja hän tyyntyi heti, varovaisuuden rautakäden lannistamana.
– Toden totta, tyttäreni, vastasi hän hymyillen, – olette todellakin kaikkea, mitä väitätte olevanne, lukuun ottamatta erästä kohtaa, josta kerskailitte. En tahdo sanoa sitä teille liian jyrkästi, annan teidän mieluummin arvata.
Eugénie katsoi kummastuneena Danglars'iin nähdessään, ettei kaikkia niitä jalokiviä, joita hän kiinnitti ylpeytensä kruunuun, pidettykään oikeina.
– Tyttäreni, jatkoi Danglars, – olette täydellisesti selittänyt kaikki ne syyt, joiden perusteella teidänlaisenne päättäväinen tyttö ei tahdo mennä naimisiin. Nyt minä puolestani selitän, millä perusteella olen tahtonut tyttäreni naittaa.
Eugénie kumarsi, ei niin kuin nöyrä tytär, joka on valmis kuuntelemaan, vaan kuin vastustaja, joka on valmis väittelemään.
– Tyttäreni, jatkoi Danglars, – kun isä pyytää tytärtään menemään naimisiin, hänellä on aina tällaiseen pyyntöön jokin syy. Muutamilla on äsken mainitsemanne into saada sukunsa jatkumaan lapsenlapsissaan. Minulla ei ole tätä heikkoutta, sanon sen jo heti alussa, sillä perheilot ovat minulle aivan yhdentekeviä. Tunnustan sen suoraan tyttärelleni, koska tiedän hänet kyllin suureksi filosofiksi, että hän ymmärtää tämän välinpitämättömyyteni eikä pidä sitä minään rikoksena.
– Hyvä on, sanoi Eugénie. – Puhukaamme suoraan, siitä minä pidän.
– Näette siis, että vaikka en yleensä kannatakaan tuota mielipidettä, sanoi Danglars, – enkä teidän tavallanne ihaile suoruutta, niin alistun siihen, kun katson sen välttämättömäksi. Jatkan siis. Kehotin teitä menemään naimisiin, en suinkaan teidän oman itsenne tähden, sillä toden totta en sinä hetkenä ajatellut laisinkaan teitä, – pidätte suoruudesta, tässä sitä nyt kuulette, – vaan koska mahdollisimman pikainen avioliittonne kyseessäolevan miehen kanssa on minulle välttämätön eräiden raha-asioiden tähden, jotka teille kohta selitän.
Eugénie liikahti.
– Asian laita on niin kuin minulla on kunnia teille sanoa, eikä minuun saa sen tähden suuttua, sillä pakotatte minut tähän. Ymmärrättehän, etten omasta tahdostani ryhdy näihin laskuopillisiin selityksiin kaltaisenne taiteilijan kanssa, joka pelkää tulla pankkiirin työhuoneeseen, koska hän siellä voi saada vastenmielisiä ja epärunollisia vaikutelmia. Mutta tuossa samassa pankkiirin huoneessa, jonne kuitenkin toissa päivänä saavuitte pyytämään niitä muutamia tuhansia, jotka kuukausittain annan oikkujenne tyydyttämiseksi, tuossa huoneessa saa oppia yhtä ja toista sellaistakin, joka avioliittoon haluttomallekin nuorelle tytölle on terveellistä kuulla. Oppii tietämään, ja sanonkin sen vuoksi tässä huoneessa säästääkseni arkoja hermojanne, oppii tietämään, että luotto on pankkiirin fyysillinen ja moraalinen elämä, että luotto pitää ihmisen pystyssä aivan samoin kuin hengitys ruumiin, ja eräänä päivänä kreivi Monte-Cristo antoi minulle tämän johdosta opetuksia, joita en koskaan unohda. Oppii näkemään, että sen mukaan kuin luotto vähenee, ruumis muuttuu elottomaksi, ja sellainen voi hyvinkin pian tapahtua pankkiirille, jolla on niin loogillinen tytär kuin minulla.
Mutta Eugénie ei lannistunut, vaan suoristi ryhtinsä.
– Siis vararikko! sanoi hän.
– Löysitte oikean sanan, tyttäreni, aivan oikean sanan, sanoi Danglars painaen kyntensä rintaansa, samalla kun hänen kasvoillaan säilyi sydämettömän mutta ei tyhmän miehen hymy, – niin, vararikko! Juuri niin.
– Ah! sanoi Eugénie.
– Niin, vararikko! Nyt siis tuo kaamea salaisuus on tullut tietoon, niin kuin runoilija sanoo. Kuulkaa siis, tyttäreni, miten teidän kauttanne tämä onnettomuus voi tulla vaarattomammaksi, en sano itselleni, vaan teille.
– Olette huono ihmistuntija, sanoi Eugénie, – jos kuvittelette, että surisin teitä uhkaavaa vaaraa. Mitä minä vararikosta välitän! Onhan minulla laulunlahjani jäljellä. Enkö voi Pastan, Malibranin tai Grisin tavoin hankkia itselleni omaisuutta, jonka veroista ette olisi voinut minulle antaa, vaikka olettekin rikas: sadan- tai sadanviidenkymmenentuhannen korot vuodessa! Hankin ne itse ja saan ne toisin kuin nuo vaivaiset kaksitoistatuhatta frangia, jotka te surkean näköisenä ja moittien tuhlailevaisuuttani annatte minulle; saan ne hyvä-huutojen, kättentaputusten ja kukkien säestyksellä. Ja ellei minulla olisi näitä lahjoja, kuten hymystänne päättäen epäilette, jäähän aina jäljelle riemuisa riippumattomuudentunne, joka korvaa kaikki aarteet ja joka minussa on niin voimakas, että se vetää vertoja itsesuojeluvaistolleni… Ei, omasta puolestani en sure, sillä suoriudun aina jollakin tavoin maailmassa, jääväthän minulle kynäni, pianoni, jotka eivät paljoakaan maksa ja jotka aina voin hankkia itselleni. Luulette kenties, että suren rouva Danglars'in tähden; siinäkin erehdytte, sillä luullakseni äitini on ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin tällaisen onnettomuuden varalta, eikä se siis vaikuta häneen mitään. Toivoakseni hän on turvannut asemansa, eikä minun kasvattamiseni ole suinkaan estänyt häntä pitämästä huolta raha-asioistaan, sillä Jumalan kiitos hän on antanut minun olla aivan rauhassa muka sen tekosyyn nojalla, että rakastan vapauttani. Lapsuudestani asti olen nähnyt kodissani tapahtuvan yhtä ja toista; olen kaiken sen ymmärtänyt siksi hyvin, ettei onnettomuus tee minuun enää sanottavaa vaikutusta. Siitä asti kuin muistan, ei kukaan ole minua rakastanut, ja tämä on luonnollisesti johtanut siihen, etten omasta puolestani rakasta ketään. Sitä parempi minulle. Nyt olette kuullut uskontunnustukseni.
– Siis, sanoi Danglars kalpeana suuttumuksesta, joka ei suinkaan johtunut loukatusta isänrakkaudesta, – tahdotte siis ehdottomasti jouduttaa vararikkoani?
– Vararikkoanne! Minäkö jouduttaisin vararikkoanne, mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.
– Sitä parempi, minulle jää siis edes toivonsäde. Kuulkaahan!
– Minä kuuntelen, sanoi Eugénie katsoen isäänsä niin terävästi, että tämän täytyi ponnistaa voimansa kestääkseen hänen katseensa.
– Herra Cavalcanti, jatkoi Danglars, – tuleva puolisonne, tuo pesään kolme miljoonaa ja sijoittaa ne minun liikkeeseeni.
– Hyvä, sanoi Eugénie tavattoman halveksivasti, silittäen toista hansikasta toisella.
– Arvelette ehkä, että hävittäisin nuo kolme miljoonaa? sanoi Danglars. – En suinkaan, nämä kolme miljoonaa voivat kasvaa kuudeksi. Olen erään pankkiiritoverini kanssa saanut oikeuden rakentaa rautatien, ainoa ala, jolla meidän aikanamme voidaan saada satumaisen suuret tulot, samanlaiset kuin aikoinaan Law sai houkuttelemalla pariisilaiset, nuo ainaiset keinotteluhullut, ostamaan Mississippi-yhtiön arvopapereita. Laskelmieni mukaan voin omistaa miljoonasosan rautatietä aivan samoin kuin ennen omistettiin kapanala viljelemätöntä maata Ohion rannalla. Se on rahan sijoittamista hypoteekkeihin, siis se on edistysaskel, ymmärrättehän, koska kuka tahansa saa kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä, sata naulaa rautatiekiskoja rahojensa vakuudeksi. No niin, muutaman päivän kuluttua pitää minun omasta puolestani suorittaa neljä miljoonaa! Nuo neljä miljoonaa tulevat ajan mittaan tuottamaan kymmenen tai kaksitoista miljoonaa!
– Mutta käydessäni toissapäivänä luonanne, sanoi Eugénie, – josta käynnistä äsken huomautitte, näin teidän ottavan kassaan … sitähän sanamuotoa käytetään, eikö niin…? viisi ja puoli miljoonaa. Näytitte minulle tuon rahamäärän kahtena valtionrahaston shekkinä ja hämmästyitte, kun en sokaistunut niistä kuin salaman leimahduksesta.
– Niin kyllä, mutta nuo viisi ja puoli miljoonaa eivät ole omia rahojani, ne vain osoittavat, kuinka paljon minuun luotetaan. Kun olen tullut tunnetuksi kansanvaltaisena pankkiirina, olen saavuttanut sairaalojen luottamuksen, nuo viisi ja puoli miljoonaa ovat sairaalojen rahoja. Olisin kyllä aikaisemmin uskaltanut käyttää niitä, mutta kun tiedetään, kuinka paljon olen menettänyt, alkaa luottoni vähetä. Milloin tahansa voi sairaalahallitus vaatia rahansa, ja jos olen käyttänyt ne johonkin muuhun, minun täytyy tehdä häpeällinen vararikko. Ymmärrättehän, etten tarkoita niitä vararikkoja, joilla rikastuu, vaan niitä, joista köyhtyy. Kun menette naimisiin ja saan nuo kolme miljoonaa, tai ihmiset ainakin uskovat, että olen ne saanut, varmistuu luottoni ja varallisuuteni, joka on uponnut kieron onnen kaivamiin kuiluihin, palaa jälleen. Ymmärrättekö?
– Täydellisesti. Te panttaatte minut kolmesta miljoonasta, eikö niin?
– Mitä suurempi summa, sitä mairittelevampaa se on teille; siitä käsitätte oman arvonne.
– Kiitos. Vielä sana. Lupaatteko käyttää niin paljon kuin haluatte herra Cavalcantin kautta tulevan rahamäärän numerolukua koskematta itse pääomaan? Tämä ei johdu mistään itsekkyydestä, ei muusta kuin hienotunteisuudesta. Tahdon kyllä auttaa teitä lujittamaan rikkauttanne, mutta en hävittämään toisten omaisuutta.
– Mutta sanoinhan minä, huudahti Danglars, – että noilla kolmella miljoonalla…
– Luuletteko voivanne suoriutua pulasta koskematta noihin kolmeen miljoonaan?
– Luulen, mutta tietysti sillä edellytyksellä, että avioliitto vahvistaa luottoani.
– Voitteko maksaa herra Cavalcantille ne viisisataatuhatta frangia, jotka olette luvannut myötäjäisikseni?
– Palatessamme pormestarin luota hän saa ne.
– Hyvä on!
– Kuinka niin? Mitä tuolla hyvä-sanalla tarkoitatte?
– Tarkoitan sitä, että vaikka vaadittekin minun allekirjoitustani, niin annatte minulle täyden vapauden oman persoonani suhteen.
– Aivan täyden.
– Siinä tapauksessa: hyvä on, niin kuin jo äsken sanoin. Lupaan mennä naimisiin herra Cavalcantin kanssa.
– Mutta mitä aiotte tehdä?
– Siinähän juuri onkin salaisuuteni. Enhän olisi teitä viisaampi, jos salaisuutenne vastineeksi ilmaisisin omani.
Danglars puri huuleensa.
– Olette siis valmis menemään muutamille virallisille vierailuille, jotka ovat aivan välttämättömiä? sanoi hän.
– Olen, Eugénie vastasi.
– Ja allekirjoittamaan kolmen päivän päästä avioliittosopimuksen?
– Niin.
– Silloin minä vuorostani sanon: hyvä on!
Ja Danglars tarttui tyttärensä käteen puristaen sitä molemmin käsin.
Mutta kummallista kyllä, tämän kättelyn aikana ei isä uskaltanut sanoa:
"Kiitos, lapseni!" eikä tyttären huulilla ollut hymyä.
– Joko neuvottelu on loppunut? kysyi Eugénie.
Danglars nyökkäsi ilmaistakseen, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.
Viittä minuuttia myöhemmin kaikui piano neiti d'Armillyn soittaessa, ja neiti Danglars lauloi Othello-oopperasta sitä kohtaa, missä Brabantio kiroaa Desdemonan.
Ja laulun loputtua Etienne ilmoitti neiti Eugénielle, että hevoset oli valjastettu vaunujen eteen ja että paronitar odotti lähteäkseen neidin kanssa vierailulle.
Näimme molemmat naiset Villefort'ien luona, josta he lähtivät jatkamaan kiertokulkuaan.