– Herra apotti, sanoi Caderousse pannen kätensä ristiin ja lähestyen Monte-Cristoa, – olette totisesti minun pelastajani!
– Väititte äsken, että teidät oli joku vapauttanut kaleerivankilasta.
– Se on totta, kautta kunniani.
– Kuka teidät vapautti?
– Eräs englantilainen. Lordi Wilmore.
– Tunnen hänet. Saan siis kuulla häneltä, oletteko valehdellut.
– Herra apotti, puhun täyttä totta.
– Tuo englantilainen siis suojeli teitä?
– Ei minua, mutta erästä nuorta korsikalaista, joka oli kahletoverinani.
– Mikä tuon nuoren korsikalaisen nimi oli?
– Benedetto.
– Sehän on ristimänimi.
– Hänellä ei ollut muuta nimeä, hän oli löytölapsi.
– Tuo nuori mies karkasi siis teidän kanssanne?
– Niin.
– Millä tavoin?
– Teimme työtä Saint-Mandrier'ssa, lähellä Toulonia. Tunnetteko Saint-Mandrier'n?
– Tunnen kyllä.
– Kun päivällä nukuttiin kello kahdestatoista yhteen…
– Rangaistusvangit saavat siis levätäkin! Eipä heitä siis kannata sääliä, sanoi apotti.
– Mutta eihän aina voi tehdä työtä, eihän ihminen ole mikään koira, sanoi Caderousse.
– Sitä parempi koirille, sanoi Monte-Cristo.
– Toisten nukkuessa menimme syrjään, olimme katkoneet kahleemme viilalla, jonka englantilainen oli meille toimittanut, ja pakenimme uimalla.
– Entä minne Benedetto joutui?
– Sitä en tiedä.
– Tiedätte aivan varmaan.
– En toden totta tiedä. Erosimme Hyères'issa.
Ja vakuudeksi astui Caderousse askelen apottia kohden, joka pysyi paikallaan liikkumattomana, tyynenä ja tutkivana.
– Valehtelette! sanoi apotti Busoni epäämättömän varmasti.
– Herra apotti…!
– Valehtelette! Tuo mies on vieläkin ystävänne ja käytätte häntä varmasti rikostoverinanne.
– Herra apotti…!
– Miten tulitte toimeen lähdettyänne Toulonista? Vastatkaa!
– Miten milloinkin.
– Valehtelette! sanoi apotti entistä jyrkemmällä äänellä.
Caderousse katsoi kauhistuneena apottiin.
– Olette elänyt niillä rahoilla, joita hän teille on antanut, jatkoi tämä.
– Se on totta, sanoi Caderousse. – Benedettosta on tullut erään ylhäisen herran poika.
– Mitenkä hän voi olla ylhäisen herran poika?
– Avioton poika.
– Ja mikä tuon ylhäisen herran nimi on?
– Kreivi Monte-Cristo, sama, jonka asunnossa olemme.
– Benedettoko kreivin poika? huudahti Monte-Cristo vuorostaan kummastuen.
– Niinhän sen täytyy olla, koska kreivi on hankkinut hänelle väärän isän, antaa hänelle viisituhatta frangia kuukaudessa ja on testamentistaan määrännyt hänelle viisisataatuhatta frangia.
– Ahaa, sanoi väärä apotti, joka alkoi käsittää, miten asia oli. – Mitä nimeä tuo nuori mies tällä hetkellä käyttää?
– Hänen nimensä on Andrea Cavalcanti.
– Hän on siis sama mies, joka käy ystäväni kreivi Monte-Criston luona ja joka aikoo mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?
– Juuri sama.
– Ja te sallitte sen, onneton! Te, joka tunnette hänen elämänsä ja hänen pahat tekonsa?
– Miksi estäisin toveriani pääsemästä maailmassa eteenpäin? sanoi Caderousse.
– Se on totta, eihän teidän tehtävänne ole ilmoittaa sitä herra Danglars'ille, vaan minun.
– Älkää tehkö sitä, herra apotti…!
– Miksi en?
– Silloinhan menetämme jokapäiväisen leipämme.
– Luuletteko, että säilyttääkseni jokapäiväisen leipänne suostuisin salaamaan juonianne ja tulemaan osalliseksi rikoksistanne?
– Herra apotti, sanoi Caderousse lähestyen häntä uudelleen.
– Minä kerron kaikki.
– Kenelle?
– Herra Danglars'ille.
– Hitto vieköön! huudahti Caderousse, otti tikarin hihastaan ja pisti sillä keskelle apotin rintaa. – Sinä et sano mitään, apotti!
Mutta Caderoussen suureksi hämmästykseksi tikari luiskahtikin syrjään, ja sen kärki katkesi eikä tunkeutunut apotin rintaan.
Samassa kreivi tarttui murhaajan oikeaan ranteeseen ja pusersi niin kovaa että tikari heltisi hänen herpaantuneista sormistaan ja hän parkaisi tuskasta.
Mutta kreivi ei välittänyt hänen huudostaan, vaan puristi yhä lujempaan, kunnes mies vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen maahan.
Kreivi laski jalkansa hänen päänsä päälle ja sanoi:
– En tiedä, mikä minua estää murskaamasta kalloasi, murhaaja!
– Armoa, armoa! huusi Caderousse.
Kreivi veti jalkansa pois.
– Nouse! sanoi hän.
Caderousse nousi.
– Kylläpä teillä on lujat kourat, apotti, sanoi Caderousse sivellen käsivarttaan, joka oli aivan herpaantunut puristuksesta. – Kylläpä teillä on lujat kourat!
– Hiljaa. Jumala antaa minulle voimia kesyttääkseni sinunkaltaisesi pedon. Jumalan nimessä minä toimin. Muista se, konna, ja kun vielä kerran sinua säästän, niin toimin vastoin Jumalan tahtoa.
– Oi! huudahti Caderousse kauhun vallassa.
– Ota kynä ja paperia ja kirjoita saneluni mukaan.
– En minä osaa kirjoittaa, herra apotti.
– Valehtelet! Ota kynä ja kirjoita!
Tämän voimakkaan tahdon taivuttamana Caderousse istui ja kirjoitti näin:
Hyvä herra, se mies, jonka olette taloonne päästänyt ja jolle aiotte naittaa tyttärenne, on entinen kaleerivanki. Hän pakeni minun kanssani Toulonista. Hänen numeronsa oli 59, minun 58.
Hänen nimensä oli Benedetto, mutta oikeaa nimeään hän ei tiedä, sillä hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan.
– Kirjoita nimesi alle! jatkoi kreivi.
– Tehän tahdotte syöstä minut turmioon.
– Jos sitä tahtoisin, veisin sinut lähimpään vartiopaikkaan. Kun kirje saapuu perille, sinun ei luultavasti tarvitse enää pelätä mitään. Kirjoita siis nimesi.
Caderousse kirjoitti.
– Ja osoite: Herra paroni Danglars, pankkiiri, Chaussée-d'Antin-katu.
Caderousse kirjoitti osoitteen. Apotti otti kirjeen.
– Nyt saat mennä.
– Mitä tietä?
– Sitä, mitä tulitkin.
– Pitääkö minun mennä ikkunasta?
– Osasithan kiivetä siitä sisäänkin.
– Teillä on pahoja aikeita minun suhteeni.
– Mitä pahoja aikeita minulla olisi?
– Miksi ette päästä minua ovesta?
– On turhaa herättää portinvartija.
– Herra apotti, sanokaa, ettette haudo kuolemaani.
– Minä tahdon samaa kuin Jumalakin.
– Vannokaa, ettette iske minua, kun kiipeän alas.
– Kuinka typerä raukka sinä olet?
– Mitä aiotte minulle tehdä?
– Aioin tehdä sinusta onnellisen ihmisen ja teinkin murhamiehen!
– Herra apotti, sanoi Caderousse, – koettakaa vielä kerran.
– Sen teen, sanoi kreivi. – Tiedättehän, että pidän sanani?
– Tiedän, sanoi Caderousse.
– Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä…
– Ellei minun tarvitse teitä pelätä…
– Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, niin jätä Pariisi, jätä Ranska. Niin kauan kuin elät kunniallisesti, maksan sinulle pienen eläkkeen. Sillä jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä…
– Niin mitä? kysyi Caderousse vapisten.
– Niin uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan.
– Niin totta kuin olen kristitty, sopersi Caderousse peräytyessään, – saatte minut kuolemaan pelosta!
– Joutavia, lähde! sanoi kreivi osoittaen sormellaan ikkunaa.
Caderousse kiipesi ikkunasta tikkaille ja alkoi kavuta maahan.
Silloin kreivi otti kynttilän ja valaisi sillä niin, että kadun puolelta saattoi selvästi nähdä ikkunasta laskeutuvan miehen.
– Mitä teettekään, apotti! huudahti Caderousse. – Jos vartiosotilaat sattuvat kulkemaan ohitse…
Ja hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän jatkoi kiipeämistään, mutta ei tuntenut olevansa turvassa, ennen kuin tapasi maan jalkojensa alla.
Monte-Cristo palasi makuuhuoneeseensa ja alkoi katsella puutarhaan ja kadulle. Hän näki Caderoussen ottavan tikapuut, tekevän pienen kierroksen puutarhassa ja nostavan tikapuut muurin nojaan.
Sitten hän näki miehen, joka oli odotellut, juoksevan samaan suuntaan katua pitkin ja kätkeytyvän kulmauksen taakse lähelle sitä kohtaa, jossa Caderousse aikoi päästä muurin yli.
Caderousse kiipesi hitaasti tikapuita ja päästyään viimeiselle pienalle nosti varovaisesti päänsä muurin yli nähdäkseen, oliko katu tyhjä. Hän ei nähnyt ketään, ei kuullut pienintäkään ääntä. Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa.
Sitten Caderousse nousi hajareisin istumaan muurille, veti tikapuut luokseen ja siirsi ne muurin toiselle puolelle. Hän alkoi astua alas tai oikeammin sanoen liukua pitämällä kiinni sivupuista. Se kävi häneltä taitavasti ja tottuneesti.
Mutta vauhtiin päästyään hän ei enää voinutkaan pysähtyä. Ollessaan puolitiessä hän näki miehen syöksyvän pimeästä esiin ja kohottavan kätensä juuri samassa, kun hän pääsi maahan. Ennen kuin hän ennätti millään tavoin puolustautua, iski käsi sellaisella voimalla hänen selkäänsä, että hän päästi tikapuut ja huusi:
– Auttakaa!
Melkein samassa osui toinen isku hänen kylkeensä. Hän kaatui huutaen:
– Minä kuolen!
Hänen viruessaan maassa tarttui hyökkääjä hänen tukkaansa ja iski kolmannen kerran keskelle rintaa. Caderousse ei enää kyennyt huutamaan.
Veri virtasi kolmesta haavasta.
Kun murhaaja huomasi, ettei hän enää huutanut, kohotti hän uhriaan tukasta. Caderoussen silmät olivat ummessa ja suu vääntynyt. Murhaaja luuli hänen kuolleen, pudotti hänet maahan ja pakeni.
Silloin Caderousse huomatessaan hänen pakenevan nousi kyynärpäänsä nojaan ja huusi sammuvalla äänellä ponnistaen viimeiset voimansa:
– Minä kuolen, auttakaa, herra apotti, auttakaa!
Valitushuuto kuului yössä. Takaportaitten ovi aukeni, sitten puutarhan portti, ja Ali ja hänen herransa riensivät auttamaan.
83. Jumalan käsi
Caderousse huusi yhä valittavalla äänellä:
– Herra apotti, auttakaa, auttakaa?
– Tässä olemme, rohkeutta! sanoi Monte-Cristo.
– Loppu lähenee. Tulette liian myöhään. Minä kuolen.
Ja hän pyörtyi.
Ali ja hänen herransa kantoivat haavoittuneen sisään. Monte-Cristo käski Alia riisumaan hänet, ja näkyviin tuli kolme ammottavaa haavaa.
– Jumalani, sanoi hän, – Sinun kostosi viipyy toisinaan, mutta sitä täydellisempänä se silloin tulee.
Ali katsoi herraansa aivan kuin kysyen, mitä hänen piti tehdä.
– Mene noutamaan kuninkaallista prokuraattoria herra Villefort'ia, joka asuu Saint-Honoréssa, ja tuo hänet tänne. Herätä ohimennen portinvartija ja käske hänen mennä noutamaan lääkäriä.
Ali totteli ja jätti valeapotin Caderoussen luo, joka yhä oli tainnoksissa. Kun haavoittunut avasi silmänsä, istui kreivi muutaman askelen päässä hänestä katsellen miestä säälivästi ja hiljaa rukoillen.
– Haavuri, herra apotti, haavuri, sanoi Caderousse.
– Häntä ollaan noutamassa, vastasi apotti.
– Tiedän kyllä, ettei hän voi enää henkeäni pelastaa, mutta hän voi antaa minulle ainakin niin paljon voimia, että ennätän tehdä ilmiannon.
– Minkä ilmiannon?
– Tahdon sanoa, kuka on murhaajani.
– Tunnetteko siis hänet?
– Tunnenko hänet? Tunnen kyllä, hän on Benedetto!
– Tuo nuori korsikalainen?
– Hän juuri.
– Toverinne?
– Niin. Hän antoi minulle kreivin asunnon pohjapiirustuksen siinä toivossa, että joko minä surmaisin kreivin, jolloin hän saisi periä rikkautensa, tai kreivi surmaisi minut, jolloin hän pääsisi minusta ainiaaksi rauhaan. Sitten hän odotti minua kadulla ja surmasi minut.
– Samalla kun lähetin noutamaan lääkäriä, lähetin noutamaan kuninkaallista prokuraattoriakin.
– Hän tulee liian myöhään, hän tulee liian myöhään, sanoi Caderousse.
– Tunnen, miten vereni vuotaa kuiviin.
– Odottakaa, sanoi Monte-Cristo.
Hän poistui ja palasi viiden minuutin päästä mukanaan pieni pullo. Kuolevan silmät olivat koko ajan kauhistuneina tuijottaneet oveen, josta hän oli mennyt. Hän odotti vaistomaisesti, että sieltä tulisi pelastus.
– Pitäkää kiirettä, apotti! sanoi hän. – Tunnen, että taas pyörryn.
Monte-Cristo lähestyi kuolevaa ja kaatoi hänen sinisille huulilleen pari kolme pisaraa pullossa olevaa nestettä.
Caderousse huokasi syvään.
– Te annatte minulle elämän takaisin … antakaa lisää, antakaa lisää…
– Jos antaisin teille vielä kaksi pisaraa, niin kuolisitte, vastasi apotti.
– Kun tulisi edes joku, jolle voisin tuon konnan ilmiantaa.
– Tahdotteko, että minä kirjoitan ilmiantonne? Saatte itse allekirjoittaa sen.
– Kirjoittakaa … kirjoittakaa… änkytti Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun hän ajatteli saavansa kostaa.
Monte-Cristo kirjoitti:
Murhaajani on kahletoverini n: o 59 Toulonista, nimeltä Benedetto.
– Pian, pian, muuten en jaksa enää kirjoittaa nimeäni alle.
Monte-Cristo ojensi kynän Caderousselle, joka ponnisti voimiaan, kirjoitti nimensä ja vaipui sitten vuoteelle sanoen:
– Te saatte kertoa loput, herra apotti. Sanotte, että hän kutsuu itseään Andrea Cavalcantiksi ja että hän asuu Hôtel des Princes'issa, että… Jumalani, Jumalani, minä kuolen!
Caderousse pyörtyi toistamiseen.
Apotti antoi hänen hengittää pullossa olevaa nestettä. Haavoittunut aukaisi silmänsä.
Kostonhalu ei ollut sammunut hänestä.
– Kerrottehan kaikki, apotti?
– Kaiken sen ja paljon muutakin.
– Mitä kerrotte?
– Että hän antoi teille tämän talon pohjapiirustuksen, epäilemättä siinä toivossa, että kreivi teidät surmaisi. Kerron, että hän oli ilmoittanut tulostanne edeltäpäin kreiville. Sanon, että kreivin poissa ollessa minä sain kirjeen ja odotin teitä.
– Ja hänet mestataan, eikö niin? sanoi Caderousse. – Hänet mestataan, lupaattehan sen minulle? Kuolen siinä toivossa, se tekee lähtöni helpommaksi.
– Sanon, että hän saapui jäljestänne ja odotti teitä koko ajan ja nähdessään teidän lähtevän hän piiloutui kulmauksen taa ja odotti siellä.
– Näitte siis sen?
– Muistakaa sanani: "Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan."
– Ettekä varoittanut minua? huudahti Caderousse koettaen nousta kyynärpäittensä nojaan. – Tiesitte, että kuolema vaani minua ettekä ilmoittanut minulle!
– En, sillä näin Benedettossa Jumalan rankaisun ja olisin rikkonut Jumalaa vastaan, jos olisin vastustanut sallimusta.
– Jumalan kosto, älkää puhuko minulle siitä, apotti. Jos Jumalan kosto on olemassa, niin tiedättehän, että muutamat saavat rangaistuksensa, toiset eivät saa.
– Malttakaa! sanoi apotti äänellä, joka sai kuolevan vapisemaan. – Odottakaa!
Caderousse katsoi häneen kummastuneena.
– Jumala armahtaa jokaista, niin kuin hän on sinuakin armahtanut. Hän on ensiksi isä ja sitten vasta tuomari.
– Uskotte siis Jumalan olemassaoloon? kysyi Caderousse.
– Ellen ennen olisi uskonut, sanoi Monte-Cristo, – niin sinut nähdessäni uskoisin.
Caderousse nosti nyrkkinsä taivasta kohden.
– Kuule, sanoi apotti ja ojensi kätensä kuolevan yli aivan kuin herättääkseen häntä uskoon, – kuule mitä hän on sinun hyväksesi tehnyt, tuo sama Jumala, jota et tahdo viimeisellä hetkelläsi tunnustaa. Hän antoi sinulle terveyden, voimaa, varman toimeentulon, ystäviäkin, elämän, josta ihminen voi nauttia omatunto puhtaana. Mutta sinä et nauttinut tästä Jumalan armosta, jonka hän harvoin täydellisenä kenellekään antaa, et, vaan olit laiska, aloit juoda ja humalassa petit parhaan ystäväsi.
– Auttakaa! huusi Caderousse. – En tarvitse pappia, vaan lääkärin. Ehkä en olekaan kuolettavasti haavoittunut, ehkä en vielä kuolekaan, ehkä minut vielä voi pelastaa?
– Sinä olet kuolettavasti haavoittunut, ja ellen olisi antanut sinulle noita kolmea pisaraa, olisit jo kuollut. Kuule siis!
– Mikä omituinen pappi te olettekaan, sanoi Caderousse, – tehän saatatte kuolevan epätoivoon sen sijaan että lohduttaisitte.
– Kuule, jatkoi apotti. – Kun petit ystäväsi, ei Jumala alussa sinua rangaissut, vaan ainoastaan varoitti. Köyhdyit ja sait kärsiä puutetta. Olit kuluttanut puolet elämästäsi kadehtimalla toisia sen sijaan että olisit koettanut ansaita itsellesi jotakin. Suunnittelit jo rikosta puolustaen sitä puutteella, kun Jumala tekikin ihmeen ja hankki minun kauttani sinulle varallisuuden, joka sinunkaltaisellesi oli suorastaan suurenmoinen. Mutta tämä suuri, odottamaton rikkaus ei sinua tyydyttänytkään. Tahdoit sen tehdä kaksinkertaiseksi. Ja millä keinoin? Murhaamalla. Sinä siis murhasit, ja silloin Jumala rankaisi sinua saattamalla sinut oikeuden käsiin.
– En minä tahtonut juutalaista surmata, sanoi Caderousse, – vaan eukkoni.
– Niin, sanoi Monte-Cristo. – Ja Jumala, joka aina on – en sano tällä kertaa vanhurskas, sillä vanhurskaana hän olisi tuottanut sinulle kuoleman, – mutta Jumala, joka aina on armahtavainen, salli tuomariesi heltyä ja sinä sait pitää henkesi.
– Mutta minut lähetettiin elinajaksi kaleerivangiksi. Kaunista armahtavaisuutta!
– Pidit sitä kuitenkin armona silloin, kun sen sait. Pelkurimainen sydämesi, joka vapisi kuoleman edessä, sykähti ilosta, kun sait elinikäisen häpeätuomion, sillä ajattelit niin kuin muutkin rangaistusvangit: Vankilassa on portti, mutta haudassa ei ole! Olitkin oikeassa, odottamattomalla tavalla tämä portti aukeni sinulle. Eräs englantilainen saapui Touloniin, hän oli tehnyt pyhän lupauksen pelastaa kaksi onnetonta häpeästä, hän valikoi sinut ja toverisi. Toisen kerran onni tulee sinulle taivaasta, saat rahaa ja pääset samalla turvaan, voit aloittaa samanlaisen elämän kuin kaikki muutkin, sinä, joka olit tuomittu elämään elinkautisena vankina. Silloin sinä kurja ryhdyt kolmannen kerran kiusaamaan Jumalaa. Minulla ei ole kylliksi, ajattelit sinä, vaikka sinulla oli enemmän kuin koskaan ennen. Ja niin teet kolmannen rikoksen, johon sinulla ei nytkään ollut pakottavaa syytä. Mutta Jumala on väsynyt, Jumala rankaisee sinua!
Caderousse heikontui silminnähtävästi.
– Vettä, kuiskasi hän, – minun on jano… suutani polttaa!
Monte-Cristo antoi hänelle lasillisen vettä.
– Kurja Benedetto! huokasi Caderousse. – Hän pääsee joka tapauksessa pakoon.
– Ei kukaan pääse, sen takaan, Caderousse… Benedetto saa rangaistuksensa.
– Silloin tekin saatte rangaistuksenne, sanoi Caderousse, – sillä pappina ette tehnyt velvollisuuttanne, kun ette estänyt Benedettoa surmaamasta minua.
– Minäkö olisin estänyt Benedettoa surmaamasta sinua, sanoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kuolevan ruumista, – minäkö, jonka asepaitaan tikarisi taittui…! Jos olisit ollut nöyrä ja katuva, olisin ehkä estänyt Benedettoa sinua surmaamasta, mutta koska olit korskea ja verenhimoinen, annoin Jumalan rangaistuksen tulla!
– Minä en usko Jumalaan! karjui Caderousse, – etkä sinäkään, sinä valehtelet … sinä valehtelet…
– Vaikene, sanoi apotti, – sillä muuten viimeisetkin veripisarat valuvat ruumiistasi… Et usko Jumalaan, ja kuitenkin kuolet Jumalan rankaisuun! Et usko Jumalaan, joka ei pyydä muuta kuin rukouksen, sanan, kyynelen antaakseen anteeksi… Jumalaan, joka olisi voinut ohjata murhaajan tikarin niin, että olisit heti kuollut… Jumalaan, joka antoi sinulle neljännestunnin aikaa katuaksesi… Mene siis onneton itseesi ja kadu!
– En, sanoi Caderousse, – en, minä en kadu. Ei ole Jumalaa, ei sallimusta, ei muuta kuin sattuma.
– Sallimus on, Jumala on, sanoi Monte-Cristo, – ja todistuksena siitä on se, että sinä virut tuossa epätoivoissasi kieltäen Jumalan, ja minä seison edessäsi terveenä, onnellisena ja hyvissä voimissa ja ristien käteni sen Jumalan edessä, johon et usko ja sydämesi syvyydessä kuitenkin uskot.
– Mutta kuka te oikeastaan olette? kysyi Caderousse luoden sammuvat silmänsä kreiviin.
– Katso minua tarkkaan, sanoi Monte-Cristo ottaen kynttilän ja vieden sen lähelle kasvojaan.
– Apotti… apotti Busoni…
Monte-Cristo riisui valetukkansa ja päästi vapaaksi mustat kiharansa, jotka kehystivät kauniisti hänen kalpeita kasvojaan.
– Oh, sanoi Caderousse kauhuissaan, – ellei noita mustia hiuksia olisi, sanoisin, että olette englantilainen, että olette lordi Wilmore.
– En ole apotti Busoni enkä lordi Wilmore, sanoi Monte-Cristo. – Katso tarkemmin, etsi etäämpää, etsi varhaisempien muistojesi joukosta.
Näissä kreivin sanoissa oli magneettinen voima, joka vielä kerran virkisti kuolevan uupuneita aistimia.
– Tuntuu todellakin siltä, sanoi hän, – kuin olisin nähnyt ja tuntenut teidät ennen.
– Niin, Caderousse, olet minut todellakin nähnyt ja tuntenut.
– Mutta kuka olette? Ja jos kerran olette entinen ystäväni, miksi sallitte minun kuolla näin?
– Siksi, että mikään ei voi enää pelastaa sinua, haavasi on kuolettava. Jos olisin voinut sinut pelastaa, olisin pitänyt sitä Jumalan viimeisenä säälinä, ja olisin, sen vannon isäni haudan kautta, vielä kerran koettanut sinut pelastaa; saada katumaan.
– Isäsi haudan kautta! toisti Caderousse. Viimeisen kerran leimahti hänessä elonkipinä, ja hän nousi ryntäilleen nähdäkseen lähempää tuon miehen, joka oli lausunut pyhän valan. – Kuka sinä sitten olet?
Kreivi lähestyi kuolevaa ja sanoi hiljaa hänen korvaansa katsoen häneen tyynesti ja samalla surullisesti:
– Minä olen … minä olen…
Ja hänen huulensa aukenivat hiukan, ja hän lausui nimen niin hiljaa, että näytti itsekin pelkäävän sen kuulemista.
Caderousse, joka oli noussut polvilleen, ojensi kätensä, koetti peräytyä, sitten pani kätensä ristiin ja kohotti ne viimeisellä ponnistuksella ylöspäin.
– Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, että sinut kielsin, sanoi hän. – Sinä olet todellakin olemassa ja olet ihmisten isä taivaassa ja heidän tuomarinsa maan päällä. Jumalani, en ole sinua tähän asti tuntenut! Jumalani, anna minulle anteeksi! Jumalani, vapahtajani, ota minut luoksesi!
Hän sulki silmänsä ja kaatui taaksepäin viimeisen kerran kirkaisten ja huoaten.
Veri lakkasi vuotamasta hänen haavoistaan. Hän oli kuollut.
– Ensimmäinen, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka kasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet.
Kymmenen minuuttia myöhemmin saapuivat lääkäri ja kuninkaallinen prokuraattori, edellinen portinvartijan ja jälkimmäinen Alin noutamana. Heidät otti vastaan apotti Busoni, joka rukoili vainajan ruumiin ääressä.