– Kas, sanoi Albert, – hän lähestyy teitä. Menen sanomaan kohteliaisuuksia neiti Danglars'ille hänen kameesoljestaan; sillä aikaa isä voi rauhassa puhua teidän kanssanne.
– Jos tahdotte lausua hänelle kohteliaisuuksia, niin puhukaa etupäässä hänen äänestään, sanoi Monte-Cristo.
– En suinkaan, siitä puhuvat kaikki muut.
– Herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, – teidän itserakkautenne on aivan hävyttömyyden rajalla.
Albert lähestyi hymy huulillaan Eugénietä.
Sillä aikaa Danglars kumartui kuiskaamaan kreivin korvaan:
– Annoitte minulle verrattoman neuvon. Noihin kahteen sanaan, Fernand ja Janina, sisältyy kamala tarina.
– Loruja! sanoi Monte-Cristo.
– Kerron sen teille toiste. Mutta viekää nyt tuo nuori mies pois, sillä minun on vaikea olla hänen seurassaan.
– Kyllä vien, hän sanoi näet tulevansa minun mukaani. Lähetänkö siis joka tapauksessa hänen isänsä teidän luoksenne?
– Entistä suuremmalla syyllä.
– Hyvä.
Kreivi viittasi Albertille.
He kumarsivat ja poistuivat. Albert näytti vähät välittävän neiti Danglars'in kylmäkiskoisesta käytöksestä. Monte-Cristo huomautti mennessään rouva Danglars'ille, että pankkiirin rouvan pitäisi ajoissa ajatella asemansa turvaamista.
Herra Cavalcanti jäi voittajana taistelutanterelle.
77- Haydée
Heti kun hevoset olivat päässeet bulevardille, kääntyi Albert kreivin puoleen ja purskahti niin äänekkääseen nauruun, että se tuntui väkinäiseltä.
– No, sanoi hän, – kysyn, teiltä aivan samoin kuin Kaarle IX kysyi Katarina Mediciltä Pärttylinyön jälkeen: Miten mielestänne näyttelin pienen osani?
– Missä tilaisuudessa? kysyi Monte-Cristo.
– Tietysti siinä tilaisuudessa, jossa näin kilpailijani saaneen varman jalansijan Danglars'in perheessä…
– Minkä kilpailijan?
– Minkäkö kilpailijan? Teidän suosikkinne, Andrea Cavalcantin!
– Jättäkää tuollaiset sopimattomat leikinlaskut, vicomte. Minä en suinkaan suosi herra Andreaa, en ainakaan herra Danglars'in edessä.
– Moittisinkin teitä, jos tuo nuori mies tarvitsisi suositusta, mutta kaikeksi onneksi hän ei ole laisinkaan sen tarpeessa.
– Mitä! Luuletteko hänen mielistelevän neiti Danglars'ia?
– Siitä olen varma. Hän pyörittää silmiään ja kuhertaa. Hän korskan Eugénien nyt tahtoo valloittaa. Kas, tulipa runo! Kautta kunniani, se tuli aivan huomaamatta. Täytyy lausua se uudestaan: Hän korskan Eugénien nyt tahtoo valloittaa.
– Vähät siitä, jos vanhemmat tahtovat antaa hänet teille.
– Älkää sanoko niin, rakas kreivi. Kahdelta eri taholta ollaan minulle kylmäkiskoisia.
– Miltä tahoilta?
– Eugénie-neiti tuskin vastasi tervehdykseeni, neiti d'Armilly, hänen uskottunsa, ei edes vastannut, ja isä pisti senkin seitsemän tikaria sydämeeni, valetikareja, teatteritikareja kyllä, mutta hän luuli niitä oikeiksi.
– Mustasukkaisuutta!
– Mutta minä en ole vähääkään mustasukkainen.
– Hänpä on.
– Kenelle? Debraylleko?
– Ei, vaan teille.
– Minulleko? Voin lyödä vetoa siitä, että viikon sisällä hän on paiskannut ovensa nenäni edessä lukkoon.
– Erehdytte, rakas vicomte.
– Voitteko sen todistaa?
– Voin. Hän on pyytänyt minua toimimaan niin, että kreivi Morcerf käy lopullisesti pyytämässä neiti Danglars'ia vaimoksenne.
– Oh, sanoi Albert niin mairittelevasti kuin suinkin osasi, – ettehän toimi, ettehän, rakas kreivi?
– Erehdytte aivan, Albert, täytän paronin pyynnön, koska olen luvannut sen tehdä.
– Teillä näyttää siis olevan kova halu naittaa minut? huokasi Albert.
– Tahdon olla sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta mitä Debrayhin tulee, en ole nähnyt häntä enää paronittaren luona.
– Hän on riidoissa.
– Paronittarenko kanssa?
– Ei, vaan herra Danglars'in.
– Paroni on siis huomannut jotakin?
– Tuopa oli mainio sutkaus!
– Uskotte siis, että hän todella on huomannut jotakin? kysyi Monte-Cristo teeskennellen oivallisesti tietämättömyyttä.
– Mutta mistä te tulettekaan tänne, rakas kreivi?
– Kongosta, jos niin tahdotte.
– Se ei ole vielä kyllin kaukana.
– Mistä minä tuntisin pariisilaiset aviomiehet?
– Rakas kreivi, aviomiehet ovat samanlaisia kaikkialla. Kun olette tutkinut yhtä yksilöä jossakin maassa, tunnette koko rodun.
– Mutta minkä vuoksi Debray ja Danglars sitten ovat riitaantuneet? Hehän näyttivät olevan niin erinomaisen hyvässä sovussa keskenään, sanoi Monte-Cristo uudelleen teeskennellen tietämättömyyttä.
– Nyt joudumme jo Isis-jumalattaren salaisuuksiin, ja niistä en tiedä mitään. Kun herra Cavalcanti pääsee perheen jäseneksi, niin kysykää häneltä.
Vaunut pysähtyivät.
– Nyt olemme perillä, sanoi Monte-Cristo. – Kello on vasta puoli yksitoista. Astukaa sisään.
– Mielelläni.
– Vaununi saattavat teidät kotiinne.
– Ei, kiitos, omat vaununi ovat varmaankin seuranneet meitä.
– Niin ovatkin, tuossa ne ovat, sanoi Monte-Cristo hypäten vaunuista.
He menivät taloon ja astuivat valoisaan salonkiin.
– Toimittakaa meille teetä, Baptistin, sanoi Monte-Cristo.
Baptistin poistui ääneti ja palasi kahden sekunnin kuluttua kantaen valmista tarjotinta, joka näytti nousseen maasta kuin sadussa.
– Toden totta, sanoi Morcerf, – en ihaile rikkauttanne, herra kreivi, sillä teitäkin rikkaampia voi olla, en älykkyyttänne, vaikka Beaumarchais ei ollut teitä ihmeellisempi älyltään; mutta ihailen sitä tapaa, millä teitä palvellaan. Tuntuu siltä kuin palvelijanne aavistaisivat jo soittotavastanne, mitä tahdotte, ja aivan kuin se, mitä tahdotte, olisi heti valmiina.
– Tuossa lauseessanne on hiukan totta. Palvelijani tietävät tapani.
Esimerkiksi: ettekö kaipaa vielä jotakin, kun juotte teetä?
– Tietysti tahdon tupakoida.
Monte-Cristo lähestyi pöytäkelloa ja soitti.
Sekunnin päästä aukeni toinen ovi, ja Ali toi kaksi pitkää piippua, joissa oli hienoa tupakkaa.
– Ihmeellistä! sanoi Morcerf.
– Tämä on aivan yksinkertaista, sanoi Monte-Cristo. – Ali tietää, että juodessani kahvia tai teetä tavallisesti tupakoin, hän tietää, että olen pyytänyt teetä, hän tietää, että tulitte mukanani. Kun minä sitten kutsun häntä, hän arvaa syyn, ja koska hän on kotoisin maasta, jossa vieraanvaraisuutta osoitetaan tarjoamalla piipullinen tupakkaa, tuo hän kaksi piippua.
– Selitys on kyllä uskottava, mutta siitä huolimatta tällaista tapahtuu vain teidän luonanne… Ei mutta, mitä minä kuulen?
Morcerf kumartui oveen päin, jonka takaa kuului kuin kitaran säveliä.
– Rakas vicomte, olette tänään joutunut suorastaan musiikin uhriksi. Juuri kun pääsette irti neiti Danglars'in pianonsoitosta, kuulette täällä Haydéen guslin.
– Haydée! Mikä ihana nimi! Haydée-nimisiä naisia on siis todellakin olemassa muuallakin kuin vain Byronin runoissa?
– On kyllä. Haydée on harvinainen nimi Ranskassa, mutta hyvin tavallinen Albaniassa ja Epeiroksessa. Se merkitsee puhtautta, kainoutta, viattomuutta. Se on jonkinmoinen ristimänimi, niin kuin Ranskassa sanotaan.
– Kuinka kaunis se on! sanoi Albert. – Kuinka viehättävältä tuntuisikaan, jos ranskalaisten naisten nimet olisivat neiti Hyvyys, neiti Hiljaisuus, neiti Kristillinen rakkaus! Minkä erinomaisen vaikutuksen tekisikään kuulutuksessa, jos neiti Danglars'in nimi Claire-Marie-Eugénien asemesta olisi neiti Puhtaus-Kainous-Viattomuus Danglars!
– Hullu mies! sanoi kreivi. – Älkää laskeko leikkiä niin kovaa, Haydée voi sen kuulla.
– Suuttuisiko hän siitä?
– Ei suinkaan, vastasi kreivi ylpeästi.
– Hän on siis hyvä ihminen? kysyi Albert.
– Se ei ole hyvyyttä vaan velvollisuutta; orjatar ei suutu herraansa.
– Mutta nythän te itse laskette leikkiä! Onko maailmassa vielä orjattaria?
– Epäilemättä, koska Haydée on minun orjattareni.
– Toden totta, te ette tee mitään niin kuin muut, eikä teillä ole mitään samanlaista kuin muilla. Kreivi Monte-Criston orjatar! Se on erikoinen asema Ranskassa. Kun ottaa huomioon, miten te käsittelette rahoja, täytyy laskea että tuo paikka on sadantuhannen arvoinen vuodessa.
– Satatuhatta! Tuolla lapsiraukalla on ollut paljon enemmän. Hän on syntynyt maailmaan omistamaan aarteita, joiden rinnalla tuhannen ja yhden yön rikkaudet himmenevät.
– Hän on siis todellakin prinsessa?
– Tepä sen sanoitte, vieläpä kaikkein ylhäisimpiä.
– Sitä arvelinkin. Mutta kuinka ylhäinen prinsessa on joutunut orjattareksi?
– Kuinka tyranni Dionysoksesta tuli koulunopettaja? Sodan aiheuttama sattuma, onnen oikku.
– Ja hänen nimensä on salaisuus?
– On kyllä muille ihmisille. Toisin on teidän laitanne, sillä tehän olette ystäväni ja lupaatte olla vaiti, lupaattehan olla vaiti?
– Kautta kunniani!
– Tunnettehan Janinan pashan elämäntarinan?
– Ali-Tebelinin? Totta kai, koska isäni kokosi rikkautensa hänen palveluksessaan.
– Sehän on totta, olin sen unohtanut.
– No niin, missä suhteessa Haydée on Ali-Tebeliniin?
– Hänen tyttärensä.
– Kuinka! Ali-pashan tytär!
– Ja kauniin Vasilikin tytär.
– Kuinka hänestä on tullut teidän orjattarenne?
– Eräänä päivänä kävelin Konstantinopolin orjamarkkinoilla ja ostin hänet.
– Suurenmoista! Teidän seurassanne ei enää elä, vaan näkee unta, rakas kreivi. Nyt aion esittää teille rohkean pyynnön. Mutta kenties olen epähieno.
– Puhukaa vapaasti.
– Koska liikutte hänen seurassaan, koska viette hänet oopperaan… niin ehkä rohkenen pyytää sitä…
– Te voitte pyytää minulta mitä tahansa.
– No niin, rakas kreivi, esitelkää minut prinsessallenne.
– Mielelläni, mutta kahdella ehdolla.
– Suostun niihin jo edeltäpäin.
– Ensiksi, ettette kenellekään koskaan mainitse, että teidät on esitelty hänelle.
– Hyvä. (Morcerf kohotti kätensä.) Minä vannon.
– Toiseksi, ettette kerro hänelle, että isänne oli hänen isänsä palveluksessa.
– Senkin vannon.
– Hyvä on, ja muistattehan varmasti valanne?
– Tietysti! sanoi Albert.
– Niin arvelinkin. Tiedän, että olette kunnon mies.
Kreivi soitti. Ali astui sisään.
– Ilmoita Haydéelle, että tulen juomaan kahvia hänen luokseen, ja koeta selittää hänelle, että pyydän lupaa saada esitellä hänelle erään ystäväni.
Ali kumarsi ja poistui.
– Älkää siis kyselkö mitään suoraan. Jos tahdotte jotakin tietää, niin kysykää minulta, ja minä kysyn sitten häneltä.
– Päätetty asia.
Ali tuli kolmannen kerran ja piti verhoa koholla ilmaistakseen herralleen ja Albertille, että he voisivat astua sisään.
– Menkäämme, sanoi Monte-Cristo.
Albert siveli kädellään tukkaansa ja väänsi viiksiään; kreivi otti hattunsa ja hansikkaansa ja astui Albertin edellä huoneistoon, jonka ovea Ali vartioi ja jota puolusti kolme Myrthon komennuksen alaista ranskalaista kamarineitiä.
Haydée odotti etummaisessa huoneessa, salongissa, ja hänen suurista silmistään kuvastui hämmästys, sillä ensi kerran tuli hänen luokseen joku muu mies kuin Monte-Cristo. Hän istui nurkassa sohvalla jalat ristissä allaan ja oli aivan kuin laatinut itselleen pesän keskelle itämaisia kalliita ja kirjavia kankaita. Hänen vieressään oli soitin, jonka ääni oli kuulunut toiseen huoneeseen. Hän näytti lumoavalta.
Huomatessaan Monte-Criston hän nousi ja hymyili hänelle ihanasti kuin tytär ja rakastajatar. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä, jolle hän tapansa mukaan painoi suudelman.
Albert seisoi oven luona katsellen lumoutuneena tätä ihmeellistä kauneutta, jonka vertaista ei olisi voinut kuvitellakaan näkevänsä Ranskassa.
– Kenet tuot luokseni? kysyi nuori tyttö uuskreikankielellä Monte-Cristolta. – Veljen, ystävän, tuttavan vai vihollisen?
– Ystävän, vastasi Monte-Cristo samalla kielellä.
– Hänen nimensä?
– Kreivi Albert. Hän on se mies, jonka pelastin rosvojen käsistä Roomassa.
– Mitä kieltä minun pitää hänelle puhua?
Monte-Cristo kääntyi Albertin puoleen:
– Osaatteko uuskreikkaa? kysyi hän.
– Ikävä kyllä en, vastasi Albert, – en edes vanhaa kreikkaa. Ei koskaan ole Homeroksella eikä Platonilla ollut heikompaa ja huolimattomampaa oppilasta kuin minä olen ollut.
– Siinä tapauksessa, sanoi Haydée osoittaen ymmärtäneensä sekä Monte-Criston kysymyksen että Albertin vastauksen, – puhun ranskan- tai italiankieltä, jos valtiaani sallii.
Monte-Cristo mietti hetkisen:
– Puhu italiankieltä, sanoi hän.
Sitten hän sanoi kääntyen Albertin puoleen:
– Kuinka ikävää, ettette osaa uuskreikkaa tai vanhaa kreikkaa, joita molempia Haydée puhuu aivan verrattomasti. Lapsiparan on pakko puhua kanssanne italiankieltä, ja silloin saatte hänestä väärän käsityksen.
Hän viittasi Haydéelle.
– Ollos tervetullut, ystävä, joka saavut herrani ja valtiaani seurassa, sanoi nuori tyttö kirkkaalla Toscanan murteella korostaen puhettaan roomalaiseen tapaan, mikä tekee Danten kielen yhtä sointuvaksi kuin Homeroksen kreikankin. – Ali, kahvia ja piiput!
Ja Haydée viittasi Albertia lähestymään, Alin poistuessa täyttämään nuoren valtiattarensa määräyksiä.
Monte-Cristo osoitti Albertille kahta telttatuolia. He ottivat kumpikin tuolinsa ja nostivat ne lähelle matalaa pöytää, jolla oli nargile sekä tuoreita kukkia, piirustuksia ja nuottivihkoja.
Ali toi kahvia ja piiput. Baptistin ei saanut koskaan tulla tähän huoneiston osaan.
Albert hylkäsi nubialaisen hänelle tarjoaman piipun.
– Ottakaa, ottakaa, sanoi Monte-Cristo. – Haydée on melkein yhtä sivistynyt kuin pariisittaretkin, hän ei pidä havannoista, sillä niissä on paha lemu, mutta itämainen tupakka tuoksuu hyvältä.
Ali poistui.
Kahvi oli kaadettu kuppeihin. Albertia varten oli tuotu myös sokeriastia. Monte-Cristo ja Haydée puolestaan joivat tätä arabialaista juomaa arabialaisten tavoin, ilman sokeria.
Haydée ojensi kätensä ja tarttui punertavilla, kapeilla sormillaan japanilaiseen kuppiin ja vei sen huulilleen viattomalla nautinnolla, aivan kuin lapsi, joka syö ja juo sellaista, mikä sille on mieluista.
Samaan aikaan toivat kamarineidot kaksi tarjotinta, joilla oli jäätelöä ja mehuvesiä.
– Rakas isäntäni ja te, neiti, sanoi Albert italiankielellä, – antakaa anteeksi hämmästykseni. Olen aivan päästäni pyörällä, ja onhan se luonnollistakin. Täällähän tapaan itämaan, oikean itämaan, en sellaisena kuin sen valitettavasti olen nähnyt, vaan sellaisena kuin olen uneksinut. Ja kuitenkin olen Pariisissa, näin vielä äsken omnibussien ajavan ohitseni ja kuulin virvokkeidenmyyjien kellojen kilinän. Kuinka ikävää, etten osaa puhua kreikkaa! Se tekisi tämän illan unohtumattomaksi.
– Osaan kylliksi hyvin italiankieltä, sanoi Haydée tyynesti, – voidakseni puhua kanssanne. Ja jos rakastatte itämaita, teen kaiken voitavani, että löytäisitte ne täältä.
– Mistä voin puhua hänen kanssaan? kysyi Albert hiljaa Monte-Cristolta.
– Mistä vain itse tahdotte. Hänen kotimaastaan, nuoruudestaan, muistoistaan. Tai jos mieluummin tahdotte, niin puhukaa Roomasta, Napolista ja Firenzestä.
– Miksi puhuisin kreikattaren kanssa sellaisesta, mistä voi puhua pariisittarien seurassa, sanoi Albert. – Antakaa minun puhua hänen kanssaan itämaista.
– Puhukaa, rakas Albert, hänkin pitää siitä aiheesta eniten.
Albert kääntyi Haydéen puoleen.
– Kuinka vanhana jätitte Kreikan? kysyi hän.
– Viisivuotiaana, vastasi Haydée.
– Entä muistatteko synnyinmaanne? kysyi Albert.
– Sulkiessani silmäni näen kaiken, mitä olen nähnyt. Kahdella tapaa voi ihminen katsella, ruumiin ja sielun silmillä. Ruumiillinen silmä voi toisinaan unohtaa, sielun silmä ei koskaan.
– Mistä asti muistatte lapsuuttanne?
– Osasin juuri kävellä. Äitini, jonka nimi oli Vasiliki (Vasiliki merkitsee kuninkaallista, huomautti tyttö nostaen päänsä pystyyn), äitini tarttui käteeni ja pantuamme kukkaromme pohjalle kaiken kullan, mikä meillä oli, menimme hunnutettuina pyytämään almua vangeille sanoen: "Ken antaa köyhille, hän antaa Jumalalle." Kun kukkaromme oli täynnä, palasimme palatsiin ja ilmoittamatta mitään isälleni lähetimme luostarin johtajalle kaiken rahan, minkä ihmiset meille olivat antaneet luullen meitä köyhiksi. Hän vuorostaan jakoi ne vangeille.
– Kuinka vanha siihen aikaan olitte?
– Kolmivuotias, vastasi Haydée.
– Muistatte siis kaiken, mitä elämässänne on tapahtunut kolmannesta ikävuodestanne asti?
– Kaiken.
– Kreivi, sanoi Morcerf hiljaa Monte-Cristolle, – teidän pitäisi sallia signoran kertoa meille jotakin elämästään. Olette kieltänyt minua puhumasta hänelle isästäni, mutta ehkä hän itse kertoo hänestä. Ette voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olisin, jos kuulisin isäni nimen noin kauniista suusta.
Monte-Cristo kääntyi Haydéen puoleen ja sanoi kreikankielellä rypistäen silmäkulmiaan, siten kehottaakseen häntä hyvin tarkkaamaan sanojaan:
– Kerro meille isästäsi, mutta älä mainitse konnan nimeä äläkä petosta.
Haydée huokaisi syvään, ja pilvi nousi hänen kirkkaalle otsalleen.
– Mitä sanoitte hänelle? kysyi Morcerf aivan hiljaa.
– Että olette ystäväni ja että hänen siis ei tarvitse salata teiltä mitään.
– Ensimmäinen muistonne liittyy siis almujen keräämiseen vangittujen hyväksi? sanoi Albert. – Mikä on seuraava muisto?
– Seuraavako? Olen sykomorien suojassa järven rannalla, jonka kimaltelevan pinnan voin vieläkin nähdä edessäni. Isäni istui patjoilla vanhimman ja tuuheimman puun alla nojaten sen runkoon, äitini lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Minä leikin isäni pitkällä parralla ja hän vyöhönsä pistetyn, jalokivillä koristetun kangiarin kahvalla. Silloin tällöin tuli hänen luokseen eräs albanialainen ja puhui jotakin, mitä en kuullut, ja mihin isäni vastasi samalla äänellä joko: Surmatkaa! tai Armahtakaa!
– On omituista kuulla nuoren tytön kertovan tällaista muualla kuin näyttämöllä ja tietää, ettei tämä ole tarua, sanoi Albert. – Kun teillä on tuollainen ihmeellinen menneisyys ja niin kauniit seudut mielessänne, niin mitä pidätte Ranskasta?
– Luullakseni se on kaunis maa, sanoi Haydée, – mutta näen Ranskan sellaisena kuin se on, näen sen naisen silmillä, jota vastoin synnyinmaani, jonka olen nähnyt ainoastaan lapsen silmillä, verhoutuu mielessäni valoisaan tai synkkään usvaan, riippuen siitä, muistelenko sitä armaana isänmaana vai kauheiden kärsimysten kotina.
– Olettehan niin nuori, kuinka olette jo ennättänyt kärsiä? kysyi Albert ja oli näin tahtomattaan jokapäiväinen.
Haydée loi katseensa Monte-Cristoon, joka tuskin huomattavasti viittasi hänelle ja sanoi:
– Jatka!
– Ei mikään syövy sieluun niin voimakkaasti kuin ensimmäiset vaikutelmat, ja lukuun ottamatta näitä kahta valoisaa muistoa ovat nuoruuteni muistot kaikki surullisia.
– Kertokaa, kertokaa, sanoi Albert, – kuuntelen teitä suurella jännityksellä.
Haydée hymyili surullisesti.
– Tahdotteko siis, että kerron teille noista toisista muistoistani? kysyi hän.
– Kertokaa, pyysi Albert.
– No niin! Olin nelivuotias, kun eräänä iltana äitini herätti minut unesta. Olimme Janinan palatsissa. Hän nosti minut syliinsä patjoilta, joilla lepäsin, ja avatessani silmäni näin hänen itkevän. Kun näin sen, aloin itsekin itkeä.
"Hiljaa, lapsi!" sanoi hän.
Toisinaan jatkoin itkemistäni lohdutuksista ja äidillisistä uhkauksista huolimatta, sillä olin oikukas niin kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta tällä kertaa soinnahti äitini äänestä sellainen kauhu, että heti vaikenin.
Hän kantoi minut nopeasti pois.
Riensimme leveitä portaita alas. Äitini palvelijattaret astuivat edessämme samoja portaita, tai oikeammin sanoen juoksivat niitä alas, kantaen kirstuja, pusseja, vaatteita, koruja, kultakukkaroita.
Naisten jäljestä tuli vartiosto, kaksikymmentä miestä, joilla oli pitkät pyssyt ja pistoolit. Heillä oli yllään tuollaiset puvut, jotka te täällä Ranskassa tunnette sen jälkeen, kun Kreikasta jälleen on tullut valtio.
– Uskokaa minua, sanoi Haydée pudistaen päätään ja kalveten pelkän muistonkin voimasta, – synkältä näytti tämä pitkä jono unisia orjia ja palvelijattaria, kuvittelin näet, että he olivat unisia, koska minutkin oli herätetty aivan kesken uniani.
Soihdut loivat synkkiä varjoja holviin, jossa me kiidimme portaita alas.
"Pitäkää kiirettä!" kuului ääni käytävän toisesta päästä.
Tämä ääni painoi kaikki kumaraan, aivan kuin tuuli painaa tähkät maahan.
Minä vavahdin sen kuullessani. Se oli isäni ääni.
Hän kulki viimeisenä, yllään upea puku, kädessään pyssynsä, jonka hallitsijamme oli hänelle lahjoittanut. Nojautuen suosikkiinsa Selimiin hän ajoi meitä edellään aivan kuin paimen ajaa hätääntynyttä laumaa.
– Isäni, sanoi Haydée kohottaen päätään, – oli kuuluisa mies, jonka Eurooppa on tuntenut Ali-Tebelinin, Janinan pashan nimellä ja jonka edessä koko Turkki vapisi.
Hän lausui nämä sanat ylevän juhlallisella äänellä, ja Albert vapisi, tietämättä itsekään, miksi. Tytön silmät säihkyivät synkkinä ja pelottavina, kun hän aivan kuin Pythia manasi esiin tämän verisen olennon, joka hirveän kuolemansa takia kasvoi koko Euroopan silmissä jättiläismäiseksi.
– Kohta kulkumme taukosi, jatkoi Haydée, – olimme tulleet portaitten juurelle, järven rannalle. Äitini painoi minua sykkivää poveansa vastaan, ja parin askelen päässä näin isäni, joka loi levottomia katseita ympärilleen.
Edessämme oli neljä marmoriporrasta, ja alimman luona kiikkui pieni vene.
Tältä paikalta näkyi järven keskellä pieni palatsi, jonne lähdimme. Se näytti olevan hyvin kaukana, ehkä sen vuoksi että oli pimeä.
Menimme veneeseen. Muistan, etteivät airot pitäneet soutaessa mitään ääntä; kumarruin katsomaan: niiden ympärille oli kiedottu palikaariemme vyöt.
Paitsi soutajia ei veneessä ollut muita kuin naisia, isäni, äitini, Selim ja minä.
Palikaarit olivat jääneet järven rannalle ja polvistuivat alimmalle portaalle voidakseen vihollisen hyökätessä käyttää kahta ylempää porrasta suojanaan.
Veneemme kiiti kuin tuuli.
"Miksi vene kulkee niin kovaa vauhtia?" kysyin äidiltäni.
"Hiljaa, lapseni", sanoi hän. "Me pakenemme."
Minä en ymmärtänyt sitä. Miksi isäni pakeni, hän, joka oli kaikkivaltias, jonka edessä muut pakenivat, hän, joka oli ottanut vaalilauseekseen: Vihatkoot minua, kunhan pelkäävät.
Isäni pakeni todellakin. Sain sittemmin tietää, että Janinan vartioväki oli väsynyt pitkään palvelukseen…
Haydée loi silmänsä Monte-Cristoon, joka tästä lähin taukoamatta katsoi häneen. Nuori tyttö jatkoi hitaasti aivan kuin keksien lisää tai jättäen jotakin pois kertomuksestaan.
– Te sanoitte, toisti Albert, joka oli kuunnellut jännittyneenä, – että Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen…
– Ja oli neuvotellut seraskieri Kursidin kanssa, jonka sulttaani oli lähettänyt isääni vangitsemaan. Silloin isäni, lähetettyään sulttaanin luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän täydellisesti luotti, päätti paeta turvapaikkaan. Hän oli jo kauan sitten laittanut sen kuntoon ja nimitti sitä Katafygioniksi, pakopaikaksi.
– Muistatteko tuon upseerin nimen? kysyi Albert.
Monte-Cristo loi nuoreen tyttöön salamannopean katseen, joka jäi Albertilta huomaamatta.
– En, sanoi Haydée, – en muista. Mutta jos myöhemmin muistan, niin kyllä sanon.
Albert aikoi lausua isänsä nimen, kun Monte-Cristo kohotti sormensa varoittaakseen häntä. Nuori mies muisti valansa ja vaikeni.
– Tuota rakennusta kohden kulki matkamme.
Palatsista ei silmä nähnyt muuta kuin arabeskeilla koristetun alakerran, jonka terassi ulottui vedenrajaan, ja toisen kerroksen.
Mutta alakerran alla oli laaja holvi, joka ulottui pitkälle saaren keskustaa kohden. Sinne meidät vietiin, äitini, minut ja palvelijattaremme, ja siellä sanottiin olevan kuusikymmentätuhatta pussia ja kaksisataa tynnyriä. Pusseissa oli kaksikymmentäviisi miljoonaa kullassa ja tynnyreissä kolmetoistatuhatta naulaa ruutia.
Tynnyreiden vieressä seisoi Selim, isäni suosikki, josta jo puhuin. Hän valvoi yöt ja päivät, ja hänen peitsensä päässä paloi tuli. Hän oli saanut määräyksen räjähdyttää ilmaan palatsin, vartijat, pashan, naiset ja kullan heti, kun isäni antaa merkin.
Muistan, miten orjat, jotka tiesivät, mikä vaara heitä uhkasi, rukoilivat, itkivät ja huokailivat yötä päivää.
Näen vieläkin edessäni tuon nuoren, kalpean, mustasilmäisen sotilaan.
Ja kun kuolon enkeli kerran tulee luokseni, tunnen varmasti hänet Selimiksi.
En voi sanoa, kuinka kauan olimme siellä. Silloin en vielä tietänyt, mitä aika on. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, isäni käski äitiäni ja minua tulemaan palatsin terassille. Ne olivat minulle ilonhetkiä, sillä holvissa en nähnyt muita kuin valittelevia palvelijattaria ja Selimin keihään kärjessä palavan liekin. Isäni istui erään ison aukon luona ja katsoi taivaanrantaa tarkastaen jokaista mustaa pilkkua, joka ilmestyi järvelle; äitini puoliksi makasi hänen jalkojensa juuressa ja nojasi hänen olkapäähänsä. Minä leikin heidän vieressään ja katselin ihaillen taivaanrannassa näkyvän Pindos-vuoren jyrkänteitä, Janinan linnaa, joka valkoisena ja kulmikkaana nousi järven rannasta, ja mustanvihreitä metsikköjä, jotka etäältä näyttivät vuorille valuneelta laavalta tai sammalelta, mutta läheltä katsottuina ovat jättiläiskokoisia mäntyjä ja isoja myrttipuita.
Eräänä aamuna isäni kutsui meidät luokseen. Hän oli hyvin tyyni, mutta entistään kalpeampi.
"Ole kärsivällinen, Vasiliki", sanoi hän, "tänään kaikki päättyy. Tänään saapuu valtiaani käskykirje, ja kohtaloni on päätetty. Jos olen saanut armon, palaamme Janinaan; jos uutiset ovat huonoja, pakenemme vielä tänä yönä."
"Mutta päästävätkö he meidät pakoon?" kysyi äitini.
"Ole turvassa", vastasi isä hymyillen. "Selim ja hänen palava peitsensä takaavat sen minulle. He tahtoisivat kyllä kuolemaani, mutta eivät halua joutua itse kuolemaan minun kanssani."
Äitini vastasi vain huokauksilla näihin isäni lohdutuksiin, jotka eivät lähteneet sydämestä. Sitten hän valmisti isälle jääjuomaa, sillä viime päivinä häntä oli vaivannut kuume. Hän pirskotti hajuvesiä hänen partaansa ja sytytti hänen piippunsa, josta lähtevää savua hän saattoi katsella tuntikausia.
Äkkiä isä liikahti niin nopeasti, että minä säikähdin. Hän pyysi kaukoputkensa.
Äitini ojensi sen hänelle kalpeana kuin seinä, jota vastaan hän nojasi.
Näin isäni käden vapisevan.
"Vene!.. Kaksi… kolme…", mutisi hän. "Neljä…!"
Hän nousi, tarttui aseisiinsa, ja muistan, miten hän kaatoi ruutia pistoolin sankkiin.
"Vasiliki", sanoi hän silminnähtävästi vapisten, "nyt on tullut hetki, joka määrää kohtalomme. Puolen tunnin päästä olemme saaneet kuulla hallitsijan vastauksen. Vie Haydée mukanasi holviin."
"En tahdo jättää sinua", sanoi Vasiliki. "Jos kuolet, valtiaani, tahdon kuolla kanssasi."
"Menkää Selimin luo", huusi isäni.
"Hyvästi, herrani", sopersi äitini. Hän totteli, mutta kumarassa kuin kuoleman lähetessä.
"Viekää Vasiliki pois", sanoi isäni palikaareilleen.
Mutta kun minut oli unohdettu, juoksin hänen luokseen ja kurotin häntä kohden käteni. Hän näki minut, kumartui puoleeni ja suuteli otsaani.
Se oli hänen viimeinen suudelmansa ja tunnen sen vieläkin otsallani.
Mennessämme holviin näin terassin viiniköynnösten läpi, että veneet olivat jo tulleet suuremmiksi. Vielä äsken ne olivat vain mustia pilkkuja, nyt kuin isoja mustia lintuja, jotka kiitivät veden pintaa pitkin.
Palatsin kaksikymmentä palikaaria istuivat isäni jalkojen juuressa ja katselivat veneiden tuloa laudoituksen suojassa, verestävin silmin, hopealla ja norsunluulla koristetut pyssyt valmiina. Permannolla oli suuri määrä panoksia. Isäni katseli kelloaan ja käveli levottomana edestakaisin.
Tämä kaikki jäi mieleeni, kun lähdin isäni luota ja hän oli viimeisen kerran suudellut minua.
Kuljin äitini kanssa maanalaisen huoneen läpi. Selim oli paikallaan, hän hymyili meille surullisesti. Haimme tyynyt luolan toisesta päästä ja tulimme istumaan Selimin viereen. Suuren vaaran hetkinä liittyvät uskolliset sydämet toisiinsa, ja niin lapsi kuin olinkin, tunsin vaistomaisesti, että suuri vaara vaani meitä. – Albert oli usein kuullut kerrottavan Janinan visiirin viimeisistä hetkistä. Hänen isänsä ei koskaan siitä puhunut, mutta vieraat, ja hän oli lisäksi lukenut siitä. Mutta vasta tämä tyttö, jonka ääni alakuloisesti värähteli, sai kuvauksen elämään, ja se vaikutti nuoreen mieheen sekä lumoavasti että sanomattoman kauhistuttavasti.
Haydée oli muistellessaan näitä kamalia tapauksia hetkeksi vaiennut. Hänen otsansa oli painunut kättä vastaan, aivan kuin kukka ukkosilmalla painuu maata kohden, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät vieläkin näkevän Pindos-vuoren vihannat rinteet ja Janinan järven sinisen pinnan, jonka kalvoon kuvastui hänen kertomansa kamala tarina.
Monte-Cristo katsoi häneen sanomattoman hellästi ja säälivästi.
– Jatka, tyttäreni, sanoi kreivi uuskreikankielellä.
Haydée kohotti päätään, aivan kuin Monte-Criston sointuva ääni olisi herättänyt hänet unesta, ja jatkoi:
– Kello oli neljä iltapäivällä. Mutta vaikka ulkona olikin kirkas päivä, olimme me keskellä pimeyttä.
Yksi ainoa valo loisti holvissa, aivan kuin väräjävä tähti synkällä taivaalla. Se oli Selimin tulisoihtu. Äitini oli kristitty ja hän rukoili.
Selim lausui tuon tuostakin pyhät sanat:
"Allah on suuri!"
Äitini toivoi vielä. Holviin mennessään hän oli ollut näkevinään veneessä Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen, johon isäni täydellisesti luotti, sillä hän tiesi, että ranskalaisen sulttaanin sotilaat ovat tavallisesti uskollisia ja jalomielisiä. Äitini astui muutaman askelen portaita kohden ja kuunteli.
"He lähestyvät" sanoi hän. "Jospa he vain toisivat rauhan ja elämän tullessaan."
"Mitä pelkäät, Vasiliki!" sanoi Selim pehmeällä ja samalla ylpeällä äänellään. "Elleivät he tuo rauhaa, niin me valmistamme heille kuoleman."
Ja hän kohensi keihään päässä olevaa liekkiä ja oli mielestäni kuin vanhan Kreetan Dionysos.
Mutta minä, lapsi, pelkäsin, sillä Selimin rohkeus minusta oli julmaa ja mieletöntä, ja minua kauhistutti kamala räjähdyskuolema.
Äitini värisi myös.
"Hyvä Jumala, äiti!" huusin minä. "Täytyykö meidän kuolla?"
Kuullessaan ääneni alkoivat palvelijattaret entistä enemmän rukoilla ja valittaa.
"Lapsi", sanoi Vasiliki, "Jumala suokoon, ettei sinun kerran tarvitsisi toivoa sitä kuolemaa, jota nyt pelkäät!"
Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:
"Selim, mitä valtiaasi on määrännyt?"
"Jos hän lähettää minulle tikarinsa, merkitsee se sitä, että sulttaani on hylännyt armonanomuksen, ja silloin sytytän. Jos hän lähettää sormuksensa, silloin sulttaani antaa armon, ja minä lähden ruutitynnyrien luota pois."
"Ystävä", lausui äitini, "kun valtiaasi määräys saapuu, ja se on tikari, niin surmaa meidät ensin tuolla tikarilla ja räjäytä sitten vasta linna ilmaan."
"Hyvä on, Vasiliki", vastasi Selim tyynesti.
Äkkiä kuului aivan kuin huudon huminaa. Me kuuntelimme. Ne olivat ilonhuutoja. Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen nimi kaikui palikaariemrne huudoissa. Hän oli siis tuonut otollisen vastauksen ja hallitsija antoi armon.
– Ettekö muista tuota nimeä? kysyi Morcerf ja näytti olevan valmis auttamaan.
Monte-Cristo viittasi hänelle.
– En muista, sanoi Haydée.