74. Villefort'in perhehauta
Kahta päivää myöhemmin oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut kello kymmenen aikaan aamulla Villefort'in asunnon edustalle, ja pitkä rivi suruvaunuja odotti Saint-Honoré- ja Pépinière-kaduilla.
Näiden vaunujen joukossa oli eräät omituisen näköiset, jotka näyttivät saapuneen pitkän matkan päästä. Ne olivat jonkinmoiset mustaksi maalatut rahtivaunut, ja olivat saapuneet hautaustilaisuuteen ensimmäisinä.
Nämä vaunut olivat tuoneet markiisi Saint-Méranin ruumiin. Omituinen sattuma oli järjestänyt niin, että hautajaisvieraat, jotka olivat tulleet saattamaan yhtä ruumista, saivatkin saattaa kahta näiden viimeiseen leposijaan.
Hautajaisvieraitten lukumäärä oli hyvin suuri. Markiisi Saint-Méran, kuningas Ludvig XVIII: n ja kuningas Kaarle X: n innokkain ja uskollisin palvelija, oli saanut paljon ystäviä, ja hautajaisiin tuli lisäksi suuri joukko sellaisia, jotka yhteiskunnallisten seikkojen vuoksi olivat joutuneet yhteyteen Villefort'in kanssa.
Viranomaisille annettiin heti tieto uudesta kuolemantapauksesta, ja nämä sallivat viettää molemmat hautajaiset yht'aikaa. Toiset ruumisvaunut, jotka olivat yhtä komeat kuin markiisittarenkin, tuotiin Villefort'in talon eteen, ja arkku nostettiin rahtivaunuista niihin.
Ruumiit haudattaisiin Père-Lachaisen hautausmaahan, jonne Villefort jo aikoja sitten oli valmistuttanut perhehaudan. Tähän holviin oli jo viety Renée-raukan ruumis, ja kymmenen vuoden eron jälkeen hänen vanhempansa tulivat hänen luokseen.
Pariisi, joka aina on utelias ja mielellään katselee juhlallisia hautajaisia, seurasi hurskaan vaiteliaana, miten komeassa kulkueessa vietiin viimeiseen leposijaansa kaksi vanhan aateliston jäsentä, jotka olivat kuuluisat sukusuhteistaan, ylhäisistä tavoistaan ja horjumattomasta uskollisuudestaan periaatteilleen.
Beauchamp, Albert ja Château-Renaud istuivat samoissa vaunuissa keskustellen näistä melkein yht'aikaa sattuneista kuolemantapauksista.
– Näin viime vuonna markiisitar Saint-Méranin Marseillessa, sanoi Château-Renaud, – palatessani Algeriasta. Hän oli luotu elämään sata vuotta, sillä hän oli erinomaisen terve, pirteä ja hyvin toimintahaluinen. Kuinka vanha hän oli?
– Kuudenkymmenenkuuden, vastasi Albert, – sen mukaan mitä Franz minulle kertoi. Mutta hän ei kuollut vanhuuttaan, vaan suruun. Sanotaan, että markiisin kuolema oli tehnyt häneen niin tärisyttävän vaikutuksen, ettei hän sen jälkeen ollut aivan järjissään.
– Mutta mihin tautiin hän kuoli? kysyi Beauchamp.
– Aivokuumeeseen, sanotaan, tai äkilliseen halvaukseen. Eikö se ole melkein sama asia?
– Halvaukseenko? toisti Beauchamp. – Sitä on vaikea uskoa. Minäkin näin markiisitar Saint-Méranin pari kertaa, ja hän oli lyhyt, hento, pikemmin herkkähermoinen kuin verevä. Hyvin harvoin sellaiset ihmiset kuin rouva Saint-Méran kuolevat halvaukseen.
– Olkoon kuinka tahansa, sanoi Albert, – olkoon kuoleman syynä mikä tahansa tai kuka lääkäri tahansa, niin saa herra Villefort, tai oikeammin neiti Valentine, tai vielä oikeammin ystävämme Franz suuren perinnön. Luullakseni kahdeksankymmenentuhannen frangin vuotuiset korot.
– Ja perintö kasvaa vielä melkein kaksinkertaiseksi, kun tuo vanha jakobiini Noirtier kuolee.
– Siinä se onkin sitkeä ukko, sanoi Beauchamp. – Luulenpa, että hän on lyönyt vetoa kuoleman kanssa, että ennättää haudata kaikki sukulaisensa. Ja hän voittaakin vedon. Hän on entinen konventin jäsen, joka vuonna 1814 sanoi Napoleonille: "Hallituksenne taittuu, sillä se on kasvi ja on sen vuoksi liian nopeasti kasvanut. Ottakaa tasavalta holhoojaksi, laatikaa perustuslaki ja palatkaa taistelukentälle, ja minä takaan, että saatte viisisataatuhatta sotilasta, näette uuden Marengon ja uuden Austerlitzin. Poliittiset mielipiteet eivät kuole, ne vain toisinaan nukkuvat ja ovat herätessään voimakkaammat kuin levolle mennessään."
– Hän näyttää käsittelevän ihmisiä aivan samoin kuin mielipiteitä, huomautti Albert. – Mutta miten Franz tulee toimeen ukon kanssa – tämähän ei voi tulla toimeen ilman hänen vaimoaan? Niin, missä onkaan Franz?
– Hän istuu ensimmäisissä vaunuissa herra Villefort'in seurassa, joka pitää häntä jo perheenjäsenenä.
Melkein kaikissa saattueeseen kuuluvissa vaunuissa keskusteltiin samaan tapaan. Kaikki kummastelivat näitä kahta toisiaan seurannutta kuolemantapausta, mutta kukaan ei epäillytkään, että asiaan kätkeytyisi sellainen kamala salaisuus, josta Avrigny yöllisellä kävelyllään oli puhunut Villefort'ille.
Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin hautausmaalle. Oli kaunis mutta pilvinen päivä, ja ilma oli siis sopusoinnussa hautajaisten kanssa. Niiden joukossa, jotka suuntasivat kulkunsa perhehautaa kohden, Château-Renaud huomasi myös Morrelin. Tämä oli tullut paikalle omissa vaunuissaan ja kulki yksinään, hyvin kalpeana ja vaiti kapeata, kuusien reunustamaa käytävää myöten.
– Te täällä! sanoi Château-Renaud pistäen kätensä kapteenin kainaloon. Oletteko Villefort'in tuttavia? Miksi en koskaan ole nähnyt teitä heidän luonaan?
– En tunne herra Villefort'ia, vastasi Morrel, – mutta tunsin rouva Saint-Méranin.
Albert ja Franz liittyivät heihin.
– Tämä paikka ei ole sovelias esittelyä varten, sanoi Albert. – Mutta samapa tuo, emmehän ole taikauskoisia. Herra Morrel, sallikaa minun esitellä teille Franz d'Epinay, verraton matkatoverini, jonka seurassa tein kiertokulkuni Italiassa. Rakas Franz, herra Maximilien Morrel, verraton ystävä, jonka olen saanut sinun poissa ollessasi ja jonka nimen saat kuulla joka kerta, kun puhun sydämestä, älystä ja rakastettavuudesta.
Morrel epäröi hetkisen. Hän kysyi itseltään, eikö olisi valheellista tervehtiä rakastettavasti miestä, jota vastaan hän salaa taisteli. Mutta hän muisti valansa ja hetken vakavuuden; hän koetti hillitä kasvojensa ilmeitä ja kumarsi Franzille.
– Neiti Villefort on hyvin suruissaan, eikö olekin? kysyi Debray Franzilta.
– Hän on aivan käsittämättömän surullinen, vastasi Franz. – Hän oli tänä aamuna niin huonon näköinen, että tuskin tunsin häntä.
Nämä sanat koskivat kipeästi Morrelin sydämeen. Tuo mies oli siis nähnyt Valentinen ja puhutellut häntä? Nuoren, kuohahtavan upseerin täytyi käyttää koko tarmonsa hillitäkseen itseään ja pitääkseen valansa.
Hän tarttui Château-Renaud'n käsivarteen ja joudutti häntä holvin luo, jonka eteen hautaustoimiston miehet olivat laskeneet molemmat arkut.
– Suurenmoinen asunto, sanoi Beauchamp luoden katseensa perhehautaan. – Kesäpalatsi ja samalla talvipalatsi. Kerran tekin sinne joudutte, rakas d'Epinay, sillä tehän kuulutte perheeseen. Minä, joka olen filosofi, tahdon saada asuntoni maalta, pienen majan puiden alta, enkä tahdo noin paljon raskaita kiviä ruumisraukkani päälle. Kuollessani sanon lähelläni oleville niin kuin Voltaire Pironille: "Menen maalle", ja kaikki on loppunut… Rohkaiskaa mielenne, Franz, vaimonnehan saa periä.
– Te olette toden totta sietämätön, sanoi Franz. – Politiikassa olette tottunut nauramaan kaikelle, ja suuria asioita johtavat miehet eivät tavallisesti usko mitään. Mutta kun teillä on kunnia puhutella tavallisia ihmisiä, Beauchamp, niin koettakaahan ottaa mukaan sydämenne, jonka jätätte eduskunnan tai päärien kamarin vaatesäilöön.
– Hyvä Jumala, sanoi Beauchamp, – mitä onkaan elämä? Pysähdys kuoleman eteisessä.
– Beauchamp kyllästyttää minua, sanoi Albert. Hän peräytyi Franzin kera ja jätti Beauchamp'in jatkamaan filosofisia mietiskelyjään Debrayn seurassa.
Villefort'in hautaholvi oli valkoista kiveä ja noin kahdenkymmenen jalan korkuinen. Väliseinä jakoi sen kahteen osastoon, Saint-Méranin ja Villefort'in perheitä varten, ja kumpaankin osastoon oli oma ovensa.
Siellä ei näkynyt niin kuin muissa haudoissa noita inhoittavia laatikoita, joihin kuolleet pistetään tilan säästämiseksi ja joihin sitten asetetaan nimikilvet. Pronssiovesta näkyi vain synkkä ja juhlallinen eteinen, joka oli väliseinällä erotettu muusta haudasta. Siitä johtivat ovet kumpaankin kammioon.
Täällä sai suru vapaasti päästä valloilleen, eivätkä sitä häirinneet nuo meluavat sivulliset, jotka Père-Lachaisen hautausmaalla tekevät kävelyretkiään tai panevat toimeen lemmenkohtauksiaan ja hälinällään sekaantuvat hiljaiseen hartauteen ja itkuun.
Arkut vietiin oikeanpuoleiseen, Saint-Méranin suvun hautaholviin ja laskettiin heitä varten valmistetuille korokkeille. Villefort, Franz ja muutamat lähimmät sukulaiset menivät tähän kaikkein pyhimpään osastoon.
Kun hautausmenot oli suoritettu oven luona, eikä mitään puheita pidetty, niin hautausvieraat hajaantuivat heti. Château-Renaud, Albert ja Morrel lähtivät omaan suuntaansa, Debray ja Beauchamp omaansa.
Franz jäi Villefort'in seurassa hautausmaan portille. Morrel viivytteli tahallaan ja näki Franzin ja Villefort'in nousevan suruvaunuihin. Hän pelkäsi pahaa tästä heidän yhdessäolostaan. Vaikka hän sitten Pariisiin palatessa istui samoissa vaunuissa kuin Château-Renaud ja Albert, ei hän kuullut mitään heidän keskustelustaan.
Kun Franz hautausmaalla aikoi erota Villefort'ista, kysyi tämä:
– Herra, paroni, milloin näen teidät jälleen?
– Milloin vain itse tahdotte, vastasi Franz.
– Niin pian kuin mahdollista.
– Olen käskettävänänne. Lähdemmekö yhdessä?
Tuleva appi ja vävy nousivat samoihin vaunuihin, ja sen vuoksi Morrel nähdessään heidät yhdessä tuli syystäkin levottomaksi.
Villefort ja Franz palasivat Saint-Honoréhen.
Poikkeamatta kenenkään luo, puhumatta sanaakaan vaimolleen tai tyttärelleen avasi kuninkaallinen prokuraattori työhuoneensa oven ja pyysi Franzia istumaan.
– Herra d'Epinay, sanoi hän, – tämä hetki ei ole asialleni niin sopimaton, kuin aluksi saattaa näyttää, sillä onhan vainajan tahdon noudattaminen ensimmäinen uhri, jonka lasken hänen arkulleen. Asiani on siis muistuttaa teitä siitä toivomuksesta, jonka markiisitar Saint-Méran kuolinvuoteellaan ilmaisi, nimittäin että Valentinen häitä ei saa viivyttää. Tiedättehän, että vainajan asiat olivat täysin kunnossa ja että hänen testamenttinsa nojalla koko Saint-Méranien omaisuus joutuu Valentinelle. Notaari näytti minulle eilen nämä paperit, joiden perusteella avioliittosopimus voidaan lopullisesti laatia. Voitte käydä notaarin luona ja minun puolestani pyytää näitä papereita nähdäksenne. Notaari on herra Deschamps ja asuu Saint-Honoréssa Beauvau-torin varrella.
– Hyvä herra, sanoi d'Epinay, – neiti Valentine on niin syvän surun vallassa, ettei hänen tällä hetkellä sovi ajatella häitä. Pelkään toden totta…
– Valentine ei toivo mitään niin hartaasti kuin saada täyttää vainajan viimeisen toivomuksen, sanoi Villefort. – Siltä taholta ei siis ole mitään esteitä, sen takaan.
– Koska ei niitä ole minullakaan, voitte menetellä aivan oman tahtonne mukaan, sanoi Franz. – Olen antanut sanani, ja sen pitäminen tuottaa minulle sekä iloa että onnea.
– Mikään ei siis estä meitä, sanoi Villefort. – Avioliittosopimus on valmiina, allekirjoittaminen voi siis tapahtua vaikka tänään.
– Mutta entä suruaika? esteli Franz.
– Olkaa rauhassa, jatkoi Villefort, – minun talossani ei suinkaan jätetä soveliaisuuden sääntöjä noudattamatta. Valentine voi mennä tavan vaatimaksi kolmen kuukauden ajaksi tiluksilleen Saint-Méraniin, sillä nämä tilukset kuuluvat nyt hänen perintöönsä. Häät voidaan viettää siellä viikon päästä kaikessa hiljaisuudessa ilman mitään juhlallisuuksia. Markiisitar Saint-Méran toivoikin, että hänen tyttärentyttärensä häät vietettäisiin tällä maatilalla. Häiden jälkeen te voitte palata Pariisiin, ja vaimonne saa viettää nuo kolme kuukautta maalla äitipuolensa seurassa.
– Niin kuin vain suvaitsette määrätä, sanoi Franz.
– Suvaitkaa siis odottaa puoli tuntia. Valentine tulee salonkiin.
Lähetän noutamaan herra Deschamps'ia, luemme sopimuksen yhdessä ja kirjoitamme sen alle, ja tänä iltana rouva Villefort vie neiti Valentinen maatilalle, jonne menemme heitä tapaamaan viikon päästä.
– Minulla on vain yksi pyyntö, sanoi Franz.
– Mikä?
– Toivon, että Albert de Morcerf ja Raoul de Château-Renaud saavat olla läsnä allekirjoitustilaisuudessa. Tiedättehän, että he ovat minun todistajiani.
– Puolessa tunnissa on heille lähetetty sana. Tahdotteko itse mennä heitä noutamaan vai lähetättekö jonkun muun heidän luokseen?
– Mieluimmin menen itse.
– Odotan siis teitä puolen tunnin päästä, paroni, ja puolen tunnin päästän Valentine on valmis.
Franz kumarsi herra Villefort'ille ja poistui.
Tuskin oli kadulle johtava ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Villefort lähetti sanan Valentinelle ja käski häntä olemaan salongissa puolen tunnin kuluttua, koska silloin odotettiin notaaria ja herra d'Epinayn todistajia.
Tämä odottamaton uutinen herätti talossa suurta huomiota. Rouva Villefort ei ottanut sitä uskoakseen, ja Valentineen se vaikutti kuin salaman isku.
Hän katsoi ympärilleen kuin etsiäkseen jotakuta, joka voisi häntä auttaa.
Hän aikoi mennä isoisänsä luo, mutta portailla hän tapasi herra Villefort'in, joka tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet salonkiin.
Eteisessä Valentine tapasi Barrois'n ja loi vanhaan palvelijaan epätoivoisen katseen.
Vähän Valentinen jälkeen saapui rouva Villefort pikku Edouardin seurassa salonkiin. Huomasi kyllä, että perhesuru oli koskenut häneenkin. Hän oli kalpea ja näytti tavattoman väsyneeltä.
Hän istui, otti Edouardin polvelleen ja painoi tuon tuostakin melkein suonenvedontapaisesti rintaansa vasten lastaan, johon koko hänen elämänsä näytti kohdistuneen.
Kohta ajoivat kahdet vaunut pihaan, toisessa notaari, toisessa Franz ystävineen. Vähän ajan päästä kaikki olivat salongissa koolla.
Valentine oli niin kalpea, että siniset suonet hänen silmiensä ympärillä ja poskissaan erottuivat selvästi. Franz puolestaan ei voinut hillitä suurta mielenliikutustaan.
Château-Renaud ja Albert katsoivat toisiinsa kummastuneina. Hautajaiset eivät tuntuneet heistä niin surullisilta kuin tämä juhlatilaisuus.
Rouva Villefort oli istahtanut varjoon erään samettiverhon taakse, ja kun hän koko ajan kumartui poikansa puoleen, ei hänen kasvoiltaan voinut lukea, mitä hänen sydämessään liikkui.
Herra Villefort oli tapansa mukaan kylmän tyyni.
Kun notaari tunnollisesti, niin kuin virkamiehet ainakin, oli järjestänyt paperinsa pöydälle, istunut nojatuoliin ja nostanut silmälasinsa otsalleen, kääntyi hän Franzin puoleen.
– Tekö olette herra Franz de Quesnel, paroni Epinay? kysyi hän, vaikka varsin hyvin sen tiesi.
– Olen, vastasi Franz.
Notaari kumarsi.
– Minun on herra Villefort'in nimessä ilmoitettava teille, että aiottu avioliittonne neiti Villefort'in kanssa on saanut herra Noirtier'n muuttamaan säädöksensä poikansa tyttären suhteen, niin ettei hän annakaan tämän periä omaistaan, kuten oli suunnitellut. Kiiruhdamme lisäämään, jatkoi notaari, että kun testamentin laatijalla ei ole oikeutta peruuttaa muuta kuin osa omaisuudestaan ja kun hän on peruuttanut kaiken, niin tämä säädös ei pidä paikkaansa ja voidaan siis julistaa mitättömäksi.
– Niin kyllä, sanoi Villefort, – mutta ilmoitan jo edeltäpäin, että minun eläessäni ei riidellä isäni testamenttia rikki, asemani kun kieltää tekemästä mitään, joka tuntuisi häväistysjutulta.
– Olen pahoillani, sanoi Franz, – että neiti Valentinen läsnä ollessa on tällaisesta nostettu kysymys. En ole koskaan tiedustellut hänen varallisuuttansa, sillä onhan se näin vähennettynäkin kuitenkin suurempi kuin minun. Omaiseni ovat tästä avioliitosta etsineet arvokasta sukulaisuutta ja minä onneani.
Valentine nyökkäsi tuskin huomattavasti kiitokseksi, ja suuret kyynelet vuotivat pitkin hänen poskeaan.
– Sitä paitsi, jatkoi herra Villefort, – vaikka menetättekin näin osan teille tulevasta omaisuudesta, ei teidän pidä katsoa tätä testamentin äkillistä muuttamista loukkaukseksi. Se johtuu varmasti vain herra Noirtier'n heikontuneesta sieluntilasta. Isäni ei vastusta sitä, että Valentine menee naimisiin teidän kanssanne, vaan sitä, että hän ylipäänsä menee naimisiin. Jos olisi ollut kysymys jostakusta toisesta, niin hän olisi menetellyt aivan samoin. Vanha ihminen on itsekäs, ja neiti Villefort oli herra Noirtier'n uskollinen toveri, mitä paronitar Epinay ei enää voi olla. Isäni onnettomasta tilasta johtuu, että hänelle hyvin harvoin puhutaan vakavista asioista, sillä hänen heikontunut sielunsa ei voisi niitä seurata. Olen aivan varma siitä, että vaikka hän muistaakin poikansa tyttären menevän naimisiin, hän on unohtanut, minkä nimen hänen poikansa tyttärenpoika saa.
Tuskin oli Villefort lopettanut lauseensa, johon Franz vastasi kumartamalla, kun ovi aukeni ja Barrois astui sisään.
– Hyvät herrat, sanoi hän niin varmalla äänellä, ettei olisi luullut palvelijan voivan niin puhua isäntäväelleen näin juhlallisessa tilaisuudessa. – Hyvät hertat, herra Noirtier de Villefort haluaa heti paikalla puhutella Franz de Quesneliä, paroni Epinaytä.
Hänkin, aivan samoin kuin notaari, lausui kaikki sulhasen nimet, ettei mitään erehdystä voisi syntyä.
Villefort vavahti, rouva Villefort pudotti poikansa polveltaan, Valentine nousi mykkänä ja kalpeana kuin kuvapatsas.
Albert ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa entistä kummastuneempina.
Notaari katsoi Villefort'iin.
– Se on mahdotonta, sanoi kuninkaallinen prokuraattori. – Sitä paitsi ei herra d'Epinay tällä hetkellä voi poistua salongista.
– Juuri tällä hetkellä tahtoo isäntäni, herra Noirtier, puhua tärkeistä asioista Franz d'Epinayn kanssa.
– Isoisä Noirtier puhuu siis? kysyi Edouard tavanmukaisella hävyttömyydellään.
Mutta tämä ilkeys ei saanut rouva Villefort'iakaan hymyilemään, sillä kaikkien ajatukset olivat nyt kohdistuneet toisaanne ja hetki oli niin juhlallinen.
– Sanokaa herra Noirtier'lle, sanoi Villefort, – että hänen tahtoaan ei voida täyttää.
– Siinä tapauksessa herra Noirtier pyytää ilmoittaa, vastasi Barrois, – että hän antaa kantaa itsensä salonkiin.
Kummastus kasvoi kasvamistaan.
Jonkinmoinen hymy tuli rouva Villefort'in huulille. Valentine nosti huomaamattaan silmänsä aivan kuin kiittääkseen taivasta.
– Valentine, sanoi Villefort, – menkäähän tiedustelemaan, mitä tämä isoisänne uusi oikku merkitsee.
Valentine kiirehti muutaman askelen ovea kohden, mutta samassa herra Villefort pidätti häntä.
– Odottakaa, sanoi hän, – minä saatan teitä.
– Anteeksi, sanoi Franz vuorostaan. – Jos herra Noirtier nimenomaan tahtoo minua puhutella, niin minun velvollisuuteni ennen muita on mennä hänen luokseen. Sitä paitsi olen onnellinen saadessani tervehtiä häntä, koska minulla ei vielä tähän asti ole ollut sitä kunniaa.
– Hyvä Jumala, sanoi Villefort huomattavan levottomasti, – älkää suotta vaivautuko.
– Anteeksi, sanoi Franz niin kuin ainakin mies, joka on tehnyt päätöksensä. – En tahdo jättää käyttämättä tätä tilaisuutta todistaakseni herra Noirtier'lle, että hän on väärässä tuntiessaan vastenmielisyyttä minua kohtaan ja että olen päättänyt voittaa sen suurella uskollisuudellani ja hellyydelläni.
Ja Villefort'in estelyistä huolimatta Franz nousi vuorostaan ja seurasi Valentinea, joka jo astui portaita alas niin kuin hukkuva nähdessään oljenkorren. Herra Villefort seurasi heitä. Château-Renaud ja Morcerf katsoivat toisiinsa täysin ymmällä.
75. Pöytäkirja
Noirtier odotti nojatuolissaan mustiin puettuna.
Kun ne kolme, joita hän odotti, olivat astuneet huoneeseen, katsoi hän oveen, ja palvelija sulki sen heti.
– Ottakaa huomioon, sanoi Villefort hiljaa Valentinelle, joka ei voinut salata iloaan, – jos herra Noirtier tahtoo ilmoittaa teille asioita, jotka voivat tehdä avioliittonne tyhjäksi, kiellän teitä ymmärtämästä häntä.
Valentine nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.
Villefort lähestyi Noirtier'ta.
– Tässä on Franz d'Epinay, sanoi hän. – Olette pyytänyt häntä luoksenne, ja hän on tullut. Olen puolestani jo kauan toivonut tätä tapaamista, jotta hän voisi todistaa teille, kuinka aiheettomasti vastustatte hänen avioliittoaan neiti Valentinen kanssa.
Noirtier vastasi luomalla Villefort'iin katseen, joka pani kylmät väreet kulkemaan pitkin tämän ruumista.
Hän kutsui katseellaan Valentinen lähemmäksi ja sai hänet ymmärtämään, että hän etsi sanaa avain. Sitten hän suuntasi katseensa kahden ikkunan välissä olevaan pieneen pöytään.
Valentine aukaisi pöydän laatikon ja löysi sieltä avaimen.
Kun hänellä oli tämä avain ja kun vanhus oli ilmaissut, että se todellakin oli hänen pyytämänsä avain, suuntautui halvaantuneen katse vanhaan pöytäkaappiin, jota moneen vuoteen ei ollut käytetty, koska tiedettiin, että siinä oli vain arvottomia papereita.
– Pitääkö minun avata pöytäkaappi? kysyi Valentine.
– Pitää, ilmaisi vanhus.
– Avaanko laatikot?
– Avaat.
– Sivuillako olevat?
– Ei.
– Keskimmäisenkö?
– Niin.
Valentine avasi sen ja otti sieltä paperikäärön.
– Tätäkö tahdotte, isoisä? kysyi hän.
– En.
Hän otti sieltä paperin toisensa jälkeen, kunnes laatikko oli aivan tyhjä.
– Mutta laatikko on nyt aivan tyhjä, sanoi hän.
Vanhuksen katse suuntautui sanakirjaan.
– Kyllä ymmärrän, isoisä, sanoi Valentine.
Hän lausui kaikki kirjaimet, kunnes tuli S:ään; silloin Noirtier pysäytti hänet.
Hän avasi sanakirjan ja etsi sanaan salalaatikko asti.
– Ja kuka tuntee tämän salalaatikon?
Noirtier katsoi oveen, jonka kautta palvelija oli poistunut.
– Barrois? kysyi nuori tyttö.
– Niin, ilmaisi Noirtier.
– Kutsunko hänet?
– Kutsu.
Valentine meni ovelle ja kutsui Barrois'n huoneeseen. Kärsimättömyyden hiki virtasi pitkin Villefort'in otsaa, ja Franz oli aivan ällistynyt.
Vanha palvelija tuli.
– Barrois, sanoi Valentine, – isoisäni käski minua ottamaan avaimen tuon pöydän laatikosta, avaamaan tämän pöytäkaapin ja tuon laatikon. Siinä on salalaatikko, jonka te kuulutte tuntevan. Avatkaa se.
Barrois katsoi vanhukseen.
– Totelkaa, sanoi Noirtier'n älykäs katse.
Barrois totteli. Laatikon pohja oli kaksinkertainen, ja sen alta tuli näkyviin mustalla nauhalla sidottu paperikimppu.
– Tätäkö tarkoitatte? kysyi Barrois.
– Niin, ilmaisi Noirtier.
– Kenelle minun pitää antaa nämä paperit? Herra Villefort'illeko?
– Ei.
– Neiti Valentinelleko?
– Ei.
– Herra Franz d'Epinaylleko?
– Niin.
Kummastuneena Franz astui askelen eteenpäin.
– Minulleko? sanoi hän.
– Niin.
Franz otti paperit Barrois'ilta ja katsoi päällekirjoituksen: "Nämä on kuoltuani annettava kenraali Durandille, joka kuollessaan jättäköön ne pojalleen ja käskeköön säilyttää niitä huolellisesti, sillä niiden joukossa on eräs hyvin tärkeä paperi."
– Mitä minun pitää tehdä näillä papereilla? kysyi Franz.
– Säilyttäkää ne sinetillä suljettuina, sanoi kuninkaallinen prokuraattori.
– Ei, ei, ilmaisi Noirtier kiihkeästi.
– Tahdotteko ehkä, että tämä herra ne lukee? kysyi Valentine.
– Tahdon, vastasi vanhus.
– Kuulettehan, herra paroni, isoisäni pyytää teitä lukemaan ne, sanoi Valentine.
– Istukaamme siis, lausui Villefort kärsimättömänä, – sillä tämä kestää jonkin aikaa.
– Istukaa! ilmaisi vanhuksen katse.
Villefort istui, mutta Valentine jäi seisomaan isoisänsä viereen nojaten hänen tuoliinsa, ja Franz seisoi hänen edessään paperit kädessään.
– Lukekaa, ilmaisi vanhuksen katse.
Franz avasi kuoren, ja huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä jatkui hänen alkaessaan lukea:
Ote päiväkirjasta, joka laadittiin bonapartelaisten klubissa Saint-Jaques-kadun varrella helmikuun 5. päivänä 1815.
Franz keskeytti.
– Helmikuun 5. päivänä! Samana päivänä, jona isäni surmattiin!
Valentine ja Villefort olivat vaiti. Vanhuksen katse vain sanoi selvästi:
– Jatkakaa!
– Lähtiessään tästä klubista isäni katosi, jatkoi Franz.
Noirtier'n katse teroitti:
– Lukekaa!
Hän jatkoi:
Me allekirjoittaneet, Louis-Jacques Beaurepaire, tykkiväen eversti, Etienne Duchampy, prikaatinkenraali, ja Claude Lecharpal, vesilaitos- ja metsäylihallituksen johtaja:
Selitämme, että helmikuun 4. päivänä saapui Elban saarelta kirje, joka suositteli bonapartelaisen klubin jäsenille kenraali Flavien de Quesneliä, joka palveltuaan keisaria vuodesta 1804 vuoteen 1815 oli täydellisesti luotettava napoleonilaisen hallituksen kannattaja, vaikkakin Ludvig XVIII oli liittänyt paronin arvonimen hänen tiluksiinsa Epinayssä.
Tämän johdosta lähetettiin kirje kenraali Quesnelille ja pyydettiin häntä saapumaan 5: nnen päivän kokoukseen. Kirjeessä ei mainittu, minkä kadun varrella ja missä talossa kokous aiottiin pitää. Sen alla ei ollut mitään nimeä, mutta kenraalille ilmoitettiin, että jos hän tahtoo olla valmiina, niin kello yhdeksän illalla tullaan häntä noutamaan.
Kokous kesti kello yhdeksästä illalla puoliyöhön.
Kello yhdeksän meni klubin puheenjohtaja kenraalin luo. Kenraali oli valmis. Puheenjohtaja ilmoitti ehdoksi hänen saapumiselleen, että hän ei saisi tietää, missä kokous pidettiin, että hänen silmilleen siis sidotaan side ja että hänen tulee vannoa olevansa koettamatta ottaa sitä pois.
Kenraali Quesnel suostui näihin ehtoihin ja lupasi kunniasanallaan olla koettamatta nähdä, minne hänet vietiin.
Kenraali oli käskenyt vaunujensa olla valmiina, mutta puheenjohtaja sanoi, että niitä ei mitenkään voitu käyttää, koska siitä ei ollut mitään hyötyä, että isännän silmät sidottiin, jos hänen palvelijansa silmät saivat olla auki ja hän siis tietäisi, mitä tietä ajettiin.
– Miten siis teemme? kysyi kenraali.
– Minulla on omat vaununi, sanoi puheenjohtaja.
– Oletteko siis niin varma ajajastanne, että voitte uskoa hänelle salaisuuden, jonka ilmaisemista minulle pidätte ajattelemattomuutena?
– Ajajamme on klubin jäsen, sanoi puheenjohtaja. – Vaunujamme ohjaa valtioneuvos.
– Siinä tapauksessa uhkaa meitä toinen vaara, se, että voimme kaatua, sanoi kenraali nauraen.
Olemme tämän leikinlaskun panneet muistiin todistaaksemme, että kenraalia ei millään tavoin pakotettu, vaan että hän saapui omasta vapaasta tahdostaan.
Vaunuihin astuttuaan puheenjohtaja muistutti vielä kerran kenraalia siitä, että tämä oli luvannut antaa sitoa silmänsä. Kenraali ei mitenkään vastustanut tätä muodollisuutta. Tarkoitukseen käytettiin vaunuissa varta vasten olevaa silkkiliinaa.
Ajon aikana puheenjohtaja oli huomaavinaan, että kenraali koetti katsoa siteen läpi. Hän huomautti silloin kenraalia tämän lupauksesta.
– Sehän on totta! sanoi kenraali.
Vaunut pysähtyivät erään Saint-Jacques-kadun lähellä olevan kujan suuhun. Kenraali astui vaunuista nojautuen puheenjohtajan käsivarteen tietämättä, mikä hänen arvonsa oli, ja luullen häntä ainoastaan tavalliseksi klubin jäseneksi. He astuivat kujan poikki, nousivat erään talon toiseen kerrokseen ja saapuivat kokoushuoneeseen.
Kokous oli jo alkanut. Klubin jäsenet, jotka edeltäpäin tiesivät, kuka heille sinä iltana esiteltäisiin, olivat saapuneet paikalle täysilukuisina. Kun kenraali oli tuotu keskelle salia, pyydettiin häntä ottamaan side silmiltään. Hän noudatti heti kehotusta ja näytti hämmästyvän tavatessaan niin paljon tuttaviaan seurassa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut siihen asti ollut aavistustakaan.
Kysyttiin hänen mielipiteitään, mutta hän vastasi vain, että Elban saarelta tulleissa kirjeissä ne varmaankin oli selvästi ilmaistu…
Franz keskeytti.
– Isäni oli kuningasmielinen, sanoi hän. – Eihän hänen mielipiteitään tarvinnut tiedustella, jokainenhan ne tiesi ja tunsi.
– Siitä johtuikin ystävyyteni hänen kanssaan, rakas herra Franz, sanoi Villefort. – On helppo liittyä ihmiseen, jolla on samat mielipiteet kuin itselläkin on.
– Lukekaa, ilmaisi yhä vanhuksen katse.
Franz jatkoi:
Puheenjohtaja ryhtyi silloin puhumaan ja pyysi kenraalia tarkemmin selittämään mielipiteensä. Mutta herra Quesnel vastasi, että hän halusi ennen kaikkea tietää, mitä varten hänet oli kutsuttu saapuville.
Kenraalille luettiin silloin tuo Elban saarelta saapunut kirje, jossa klubille suositeltiin häntä varmana ja täysin luotettavana miehenä. Siinä oli laajasti selostettu keisarin aiottu paluu Elban saarelta ja luvattiin lisätietoja uudessa kirjeessä heti, kun Marseilleen saapuu laivanvarustaja Morrelin omistama Pharaon-laiva, jonka kapteeni oli keisarille uskollinen.
Tätä kirjettä luettaessa kenraali, johon oli luultu voitavan luottaa aivan kuin veljeen, osoitti selviä tyytymättömyyden ja vastahakoisuuden merkkejä.
Kirjeen lukemisen päätyttyä hän seisoi paikallaan vaiti ja silmäkulmiaan rypistäen.
– No, kysyi puheenjohtaja, – mitä sanotte tämän kirjeen johdosta, herra kenraali?
– Sanon vain, että on kulunut liian lyhyt aika siitä, jolloin vannottiin uskollisuutta kuningas Ludvig XVIII: lle, niin että sen voisi rikkoa entisen keisarin hyväksi.
Tällä kertaa oli vastaus niin selvä, ettei kukaan voinut erehtyä hänen mielipiteistään.
– Kenraali, sanoi puheenjohtaja, – meillä ei ole ketään kuningas Ludvig XVIII: ta eikä ketään entistä keisaria. Meillä ei ole ketään muuta kuin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas, joka kymmenen kuukautta sitten karkotettiin petoksella ja väkivallalla Ranskasta ja valtakunnastaan.
– Hyvät herrat, sanoi kenraali, – te mahdollisesti ette tunnusta kuningas Ludvig XVIII: ta, mutta minä tunnustan. Hänhän on tehnyt minut paroniksi ja sotamarsalkaksi, enkä koskaan voi unohtaa, että saan hänen onnellista paluutaan kiittää näistä molemmista arvonimistäni.
– Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja noustessaan aivan vakavalla äänellä, – varokaa sanojanne. Puheenne ilmaisee meille selvästi, että Elban saarella on petytty teidän suhteenne ja että meitä on petetty. Tiedonantomme johtuvat siitä luottamuksesta, mitä tunsimme teitä kohtaan, siis tunteesta, joka vain tuottaa teille kunniaa. Mutta olemme erehtyneet. Aatelisarvo ja virkanimi ovat sovittaneet teidät uuden hallituksen kanssa, jonka me tahdomme kukistaa. Emme tahdo pakottaa teitä auttamaan meitä, emme liitä joukkoomme ketään väkivalloin, emme sido ketään vastoin hänen omaatuntoaan ja vakaumustaan, mutta aiomme pakottaa teidät toimimaan kunnon miehen tavoin, vaikka teillä ei siihen olisikaan halua.
– Sanotte kunnon miehen teoksi sitä, että tietäessään salaliittonne hän ei sitä ilmaise! Minä sanon sitä kanssarikollisuudeksi. Näettehän, että olen vielä suorempi kuin te olettekaan…
– Oi isäni, sanoi Franz keskeyttäen lukemisen, – nyt ymmärrän, miksi he sinut surmasivat.
Valentine ei voinut olla luomatta katsetta Franziin. Nuori mies oli todellakin kaunis rakkaudessaan isäänsä.
Villefort käveli hänen takanaan edestakaisin.
Noirtier seurasi katseillaan kumpaakin ja säilytti arvokkuutensa ja juhlallisuutensa.
Franz alkoi jälleen lukea:
– Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja, – teitä pyydettiin saapumaan kokoukseen, teitä ei suinkaan pakotettu; ehdotettiin silmienne sitomista, suostuitte siihen. Suostuessanne näihin molempiin seikkoihin tiesitte varsin hyvin, ettemme aikoneet lujittaa Ludvig XVIII: n valtaistuinta, sillä emmehän siinä tapauksessa olisi menetelleet näin varovaisesti pysyäksemme salassa poliisilaitokselta. Ymmärrättehän, että on varsin mukavaa ottaa naamio kasvoilleen, päästä selville toisten salaisuuksista ja sitten vain riisua naamio ja tuottaa onnettomuutta kaikille niille, jotka ovat teihin luottaneet. Ei, ei, ensin täytyy teidän aivan suoraan sanoa, kannatatteko satunnaisesti hallitsevaa kuningasta vai hänen majesteettiaan keisaria.
– Olen kuningasmielinen, vastasi kenraali. – Olen vannonut uskollisuutta Ludvig XVIII: lle ja pidän valani.
Näitä sanoja seurasi yleinen puheensorina, ja useiden läsnä olleiden katseista huomasi, että tarkoitus oli saada herra d'Epinay katumaan ajattelemattomia sanojaan.
Puheenjohtaja nousi uudelleen ja vaati hiljaisuutta.