64. Kerjäläinen
Ilta alkoi jo kulua pitkälle. Rouva Villefort sanoi haluavansa palata Pariisiin. Rouva Danglars ei ollut tohtinut tehdä aloitetta, vaikka hänen olonsa ilmeisesti tuntuikin kovin tuskalliselta.
Vaimonsa pyynnöstä herra Villefort siis antoi ensimmäisenä lähtömerkin. Hän tarjosi vaunuissaan paikan rouva Danglars'ille, jotta rouva Villefort voisi häntä hoidella. Danglars, joka oli innokkaasti keskustellut teollisuudesta Cavalcantin kanssa, ei ollut huomannut mitään.
Kun Monte-Cristo pyysi rouva Villefort'ilta hänen pulloaan, huomasi hän herra Villefort'in lähestyvän rouva Danglars'ia ja arvasi, mistä oli kysymys, vaikka Villefort puhui niin hiljaa, että rouva Danglars tuskin kuuli hänen sanansa.
Millään tavalla estelemättä hän salli Morrelin, Debrayn ja Château-Renaud'n ratsastaa pois ja molempien naisten nousta herra Villefort'in vaunuihin. Danglars, joka oli yhä enemmän ihastunut isä Cavalcantiin, pyysi tätä vaunuihinsa.
Andrea Cavalcanti nousi omaan tilburyynsä, joka odotti portin edessä, ja kuskipoika, joka oli liioittelevalla tavalla puettu englantilaiseen kuosiin, piteli suitsista kookasta harmaata hevosta, vaikka hänen täytyikin seistä varpaillaan.
Andrea ei aterian aikana ollut paljoakaan puhunut, koska hän oli sangen älykäs poika ja pelkäsi paljastavansa tietämättömyytensä rikkaiden ja mahtavien pöytätovereittensa läsnä ollessa, joiden joukossa hänen säikähtyneet silmänsä näkivät kuninkaallisen prokuraattorinkin.
Lopulta oli hänet ottanut huostaansa herra Danglars, joka luotuaan silmäyksen jäykkään majuriin ja hänen vielä arkaan poikaansa ja ajatellessaan, että nämä olivat kreivi Monte-Criston vieraina, teki sen johtopäätöksen, että siinä oli joku pohatta ja hänen poikansa, jota isä oli tahtonut tutustuttaa Pariisin elämään.
Danglars oli sen vuoksi suurella ihastuksella katsellut majurin pikkusormessa kimaltelevaa tavattoman isoa jalokiveä, sillä majuri, joka oli viisas ja varovainen ja pelkäsi seteliensä jollakin tavoin katoavan, oli ne heti vaihtanut arvoesineeseen. Keskustellessaan sitten päivällisen jälkeen muka teollisuudesta ja matkoista Danglars oli tiedustellut isän ja pojan elintapoja. Ja kun isä ja poika olivat saaneet tietää, että heillä oli luotto juuri Danglars'in pankkiiriliikkeessä, toisella neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia kerta kaikkiaan, toisella viisikymmentätuhatta vuodessa, olivat he pankkiirille niin ystävällisiä, että olisivat olleet valmiita pusertamaan vaikka hänen palvelijoittensakin kättä, niin suuresti he kaipasivat tilaisuutta osoittaa kiitollisuuttaan.
Vielä eräs seikka lisäsi Danglars'in kunnioitusta, ellemme sanoisi ihailua Cavalcantia kohtaan. Tämä oli uskollisesti noudattanut Horatiuksen neuvoa: nil admirari, ja oli tyytynyt pöydässä osoittamaan tietojaan sanomalla, mistä järvestä kala oli tuotu. Sitten hän oli syönyt siitä palan puhumatta mitään. Danglars oli siitä tehnyt sen johtopäätöksen, että tällaiset herkut olivat tavallisia kuuluisan Cavalcantin jälkeläisen pöydässä ja että hän kotonaan Luccassa ravitsi itseään sveitsiläisillä lohilla ja bretagnelaisilla meriravuilla, joita hän epäilemättä hankki itselleen samalla tapaa kuin kreivi oli tuottanut nahkiaiset Fusarosta ja sterletit Volgasta. Sen vuoksi hän huomattavan ystävällisesti otti vastaan Cavalcantin ilmoituksen:
– Huomenna minulla on kunnia tulla luoksenne raha-asioissa.
– Ja minä olen onnellinen, vastasi Danglars, – saadessani ottaa teidät vastaan.
Sitten hän oli pyytänyt saada saattaa Cavalcantin tämän asuntoon Hôtel des Princes'iin, ellei ero pojasta tuntuisi hänestä liian raskaalta.
Cavalcanti vastasi, että hänen poikansa oli jo kauan tottunut viettämään nuoren miehen elämää, minkä vuoksi hänellä olikin omat vaununsa ja hevosensa, ja koska he eivät yhdessä olleet tulleetkaan, ei hän nähnyt mitään vaikeuksia siinä, että he erikseen poistuivatkin.
Majuri astui siis Danglars'in vaunuihin, ja pankkiiri oli yhä ihastuneempi nähdessään, kuinka suuri järjestyksen ihminen ja kuinka säästäväinen oli tämä mies, joka kuitenkin antoi pojalleen vuosittain viisikymmentätuhatta frangia. Hänen omaisuutensa täytyi ilmeisesti tuottaa viisi- tai kuusisataatuhatta frangia korkoja vuosittain.
Ollakseen hieno alkoi Andrea ensiksi soimata kuskipoikaansa siitä, ettei tämä ollut ajanut pääoven eteen, vaan odotti häntä portilla, minkä vuoksi hän oli saanut vaivautua astumaan kolmekymmentä askelta päästäkseen vaunujensa luo.
Kuskipoika otti nuhdesaarnan nöyränä vastaan, tarttui vasemmalla kädellään kuolaimiin pidättääkseen hevosta, joka levottomana kuopi jalallaan maata, ja ojensi oikealla kädellään ohjakset Andrealle, joka tarttui niihin ja laski kepeästi jalkansa kiilloitetulle astinlaudalle.
Samassa laskeutui käsi hänen olalleen. Nuori mies kääntyi luullen, että siinä oli joko Danglars tai Monte-Cristo, jotka olivat unohtaneet ilmoittaa hänelle jotakin.
Mutta hän näkikin edessään kummallisen olennon, ruskettuneen, pitkäpartaisen miehen, jonka silmät kiiluivat kuin kiiltokivet ja jonka pilkallisesti hymyilevässä suussa loisti tasainen rivi valkoisia hampaita, teräviä kuin nälkäisen suden tai shakaalin.
Punaruutuinen huivi peitti harmaantunutta ja takkuista tukkaa, risainen ja likainen takki verhosi pitkää, laihaa ja luisevaa ruumista, jonka luiden olisi luullut joka liikkeellä kalisevan. Käsi, joka tarttui nuoren miehen olkapäähän, tuntui tavattoman isolta. Tunsiko nuori mies nämä kasvot vaunulyhdyn valossa, vai kauhistuiko hän vain puhuttelijansa hirvittävää ulkomuotoa? Hän vavahti ja peräytyi nopeasti.
– Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.
– Anteeksi, arvoisa kansalainen, sanoi mies kohottaen kätensä punaista huiviaan kohden, – häiritsen ehkä teitä, mutta minulla on teille puhuttavaa.
– Tähän aikaan ei saa kerjätä, sanoi kuskipoika astuen esiin, vapauttaakseen herransa tungettelijasta.
– Minä en kerjää, kaunis poika, sanoi tuntematon hymyillen ivallisesti kuskipojalle, ja tämä hymy oli niin pelottava, että poika peräytyi. – Tahdon vain sanoa pari sanaa isännällesi, joka pari viikkoa sitten antoi minulle erään asian toimitettavakseni.
– Mitä te oikeastaan tahdotte? kysyi Andrea niin pontevasti, ettei kuskipoika huomannut, kuinka hätääntynyt hän oli. – Sanokaa, mitä te oikeastaan tahdotte. Sanokaa pian.
– Minä tahtoisin … minä tahtoisin… sanoi mies hiljaa, – että säästäisitte minulta paluumatkan jalkavaivat. Olen hyvin väsynyt, ja koska en ole saanut syödä yhtä hyvää ateriaa kuin sinä, niin pysyn tuskin jaloillani.
Nuori mies vavahti kuullessaan tämän tuttavallisen puhuttelun.
– Mutta sanokaahan, mitä te oikein tahdotte? lausui hän.
– No niin, minä tahdon, että sinä päästät minut kauniisiin ajoneuvoihisi ja viet minut Pariisiin.
Andrea kalpeni, mutta ei vastannut.
– Niin, katsos, sanoi mies pistäen kätensä taskuun ja silmäillen nuorta miestä hyvin röyhkeästi, – olen saanut päähäni sellaisen ajatuksen. Ymmärrätkö minua, pikku Benedetto?
Tämän nimen kuullessaan nuori mies varmaankin alkoi taipua, sillä hän lähestyi kuskipoikaansa ja sanoi hänelle:
– Minä olen todellakin antanut erään asian toimittamisen tämän miehen huoleksi, ja hänen on siitä tehtävä minulle tili, sanoi hän. – Menkää jalkaisin tulliportille asti. Siellä otatte ajurin, ettette tule kotiin liian myöhään.
Palvelija lähti hyvin hämmästyneenä kävelemään.
– Antakaa minun edes päästä jonnekin piiloon, sanoi Andrea.
– Mitä siihen tulee, niin minä itse johdatan sinut sopivaan paikkaan, sanoi mies. – Odotahan.
Hän tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen sellaiseen paikkaan, jossa ei kukaan ihminen olisi voinut nähdä, minkä kunnian Andrea hänelle soi.
– Minä en tätä tee suinkaan sen vuoksi, että pääsisin komeihin vaunuihin vaan koska olen väsynyt ja koska minun täytyy hiukan puhella sinun kanssasi asioista.
– Astukaa siis pian ajoneuvoihin, sanoi nuori mies.
Valitettavasti ei ollut päivä, sillä olisi ollut hauska katsella, miten tämä ryysyläinen istui komeille tyynyille nuoren ja hienon, tilburyä ohjaavan miehen rinnalle.
Andrea ajoi hevostaan kylän viimeisen talon kohdalle virkkamatta sanaakaan seuralaiselleen, joka puolestaan hymyili ja oli vaiti, aivan kuin olisi ollut ihastuksissaan saadessaan ajaa hienoissa ajoneuvoissa.
Päästyään Auteuilin ulkopuolelle Andrea katsoi ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan ollut häntä kuulemassa, ja seisautti sitten hevosen, pani käsivartensa rinnalleen ristiin ja sanoi punahuiviselle miehelle:
– Kas niin! Miksi tulette häiritsemään minun rauhaani?
– Mutta sanohan sinä itse, poikani, miksi halveksit minua?
– Millä tavoin olen teitä halveksinut?
– Milläkö tavoin? Kysytkin sitä vielä. Me eroamme Varin sillan luona, sinä sanot meneväsi Piemontiin ja Toscanaan ja lähdetkin Pariisiin.
– Mitä se teitä haittaa?
– Ei haittaakaan. Päinvastoin, toivon, että se auttaa minua.
– Ahaa, sanoi Andrea, – te luulette hyötyvänne minusta?
– Miksi käytät suotta suuria sanoja!
– Sillä siinä tekisitte ajattelemattomasti, ukko Caderousse, sen ilmoitan jo edeltäpäin.
– Älähän suutu, poika. Tiedäthän sinä, mitä onnettomuus on. No niin, onnettomuus tekee kateelliseksi. Luulen sinun harhailevan Piemontissa tai Toscanassa facchinona tai ciceronena, suren kohtaloasi aivan niin kuin isä oman poikansa kohtaloa. Tiedäthän, että aina olen sanonut sinua pojakseni.
– Entä sitten? Entä sitten?
– Odotahan.
– Minä olen kärsivällinen, jatkakaa.
– Ja äkkiä näenkin sinun ajavan Bons-Hommes-tullin kautta kuskipoikinesi tilburyssä, ylläsi uudenuutukaiset vaatteet. Olet siis kai löytänyt kultakaivoksen tai ruvennut pörssikeinottelijaksi.
– Ta olette ilmeisesti kateellinen?
– En, olen tyytyväinen, niin tyytyväinen, että olen tahtonut sinua onnitella, mutta koska asuni ei ollut säädyllinen, olin varovainen, etten mitenkään häpäisisi sinua.
– Mikä verraton varovaisuus! sanoi Andrea. – Tehän häpäisette minua oman palvelijani läsnä ollessa.
– Minkä minä sille voin, poikani, minun täytyy puhutella sinua. Sinulla on hyvä hevonen ja kepeä tilbury. Sinä olet tietysti liukas kuin ankerias. Ja ellen olisi tänä iltana sinua puhutellut, olisin varmaankin kadottanut sinut näkyvistäni.
– Näettehän, etten piileskele.
– Siinä suhteessa olet onnellinen, ja minä toivoisin voivani sanoa itsestäni samaa. Minä piileskelen. Sitä paitsi pelkäsin, ettet minua tuntisikaan. Mutta sinä tunsitkin, lisäsi Caderousse ilkimielisesti hymyillen. – Sinä olet oikein hyvä poika.
– Sanokaahan mitä tahdotte? kysyi Andrea.
– Sinä et enää sinuttele minua, siinä teet väärin, Benedetto, sillä olethan entinen toverini. Ole varuillasi, taikka tulen vaativaiseksi.
Tämä uhkaus hälvensi äkkiä nuoren miehen suuttumuksen. Pakon viima sen karkotti.
Hän pani hevosensa jälleen juoksemaan.
– Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, Caderousse, sanoi hän, – kun tällä tavoin suhtaudut vanhaan toveriisi, joksi minua äsken sanoit. Sinä olet marseillelainen, minä olen…
– Tiedätkö siis nyt, mikä olet?
– En, mutta minut on kasvatettu Korsikassa. Sinä olet vanha ja itsepäinen. Minä olen kiivas. Meidän ei kannata uhkailla toisiamme, vaan on paras pysyä sovussa. Minkä minä sille voin, että onni, joka sinun suhteesi on kiero, onkin minua suosinut?
– Onni on siis sinua suosinut? Kuskipoikasi ei siis olekaan lainattu, ei myöskään tilburysi eikä pukusi? Hyvä, sitä parempi, sanoi Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneudesta.
– Näethän ja tiedäthän sen, koska olet iskenyt minuun, sanoi Andrea, joka alkoi kiivastua. – Jos päässäni olisi nenäliina, hartioillani risainen takki ja jalassani hajanaiset kengät, et enää minua tuntisi.
– Huomaathan itsekin, poikani, kuinka minua halveksit, ja siinä teet väärin. Nyt kun olen sinut tavannut, ei mikään estä minua olemasta hieno niin kuin muutkin, jos nimittäin oikein tunnen sinun hyvän sydämesi. Jos sinulla on kaksi pukua, niin annat minulle toisen. Jaoinhan minä keitokseni ja vihannekseni kanssasi silloin, kun sinun oli kova nälkä.
– Se on totta, sanoi Andrea.
– Millainen ruokahalu sinulla olikaan! Onko sinulla aina hyvä ruokahalu?
– On kyllä, sanoi Andrea nauraen.
– Kuinka mahdoitkaan syödä tuon prinssin luona, jonka talosta juuri läksit!
– Ei hän ole mikään prinssi vaan ainoastaan kreivi.
– Kreivi? Onko hän rikaskin?
– On kyllä, mutta varo häntä. Hän on mies, jonka kanssa ei ole hyvä leikkiä.
– Hyvä Jumala, ole rauhassa! Ei minulla ole mitään aikeita sinun kreivisi suhteen, ja sinä saat hänet rauhassa pitää. Mutta, lisäsi Caderousse, ja hänen huulilleen nousi tuo sama ilkeä hymy, joka niillä jo äsken oli väikkynyt, – siitä on maksettava jotakin.
– Vai niin, mitä siis tahdot?
– Arvelisin sata frangia kuukaudessa…
– No niin.
– Minä eläisin…
– Sadallako frangilla?
– Niin ja näin, ymmärräthän sen, mutta…
– Mutta?
– Sadallaviidelläkymmenellä olisin onnellinen.
– Tuossa on kaksisataa, sanoi Andrea.
Ja hän laski Caderoussen käteen kymmenen kultarahaa.
– Hyvä on, sanoi Caderousse.
– Tule joka kuun ensimmäisenä päivänä portinvartijani luo, niin saat yhtä paljon.
– Joko sinä tahdot taas minua nöyryyttää!
– Kuinka niin?
– Sinä saatat minut tekemisiin palvelusväen kanssa. Ei, katsohan, minä en tahdo olla tekemisissä muiden kuin sinun kanssasi.
– No niin, kysy siis minua, ja joka kuukauden ensimmäisenä päivänä, niin kauan kuin minä saan kuukausirahani, saat sinäkin omasi.
– Hyvä on, huomaan kyllä, etten ollut sinun suhteesi erehtynyt ja että sinä olet hyvä poika. Taivas siunaa tuollaisia ihmisiä tuottaessaan heille onnea. Kerrohan minulle, mikä onni sinua on potkaissut.
65. Perheriita
Ludvig XV: n torilla nuoret miehet erosivat toisistaan, Morrel läksi bulevardia pitkin, Château-Renaud Vallankumoussillan yli, ja Debray pitkin Rantakatua.
Morrel ja Château-Renaud menivät luultavasti "kotilieden ääreen", niin kuin juhlallisissa puheissa ja hyvin kirjoitetuissa näytelmissä sanotaan. Mutta niin ei tehnyt Debray. Tultuaan Louvren portin kohdalle hän kääntyi vasemmalle, ajoi täyttä laukkaa Carrousel-torin poikki, pujahti Saint-Roch-kadulle, poikkesi Michodière-kadulle ja saapui Danglars'in portille juuri sinä hetkenä, jolloin Villefort'in vaunut, jotka olivat saattaneet isäntäväkensä Saint-Honoréhen, pysähtyivät tuodakseen paronittaren hänen kotiinsa.
Debray, joka oli talossa tuttu, ajoi ensimmäisenä pihaan, heitti ohjakset tallirengille ja meni sitten vaununovelle ottamaan vastaan rouva Danglars'ia. Hän tarjosi rouvalle käsivartensa saattaakseen hänet sisään.
Heti kun ovi oli sulkeutunut, kysyi Debray:
– Mikä teitä vaivaa, Hermine? Ja miksi voitte pahoin kreivin kertoessa tuota juttua tai pikemminkin satua?
– Siksi, että mieleni oli tänä iltana tavattoman herkkä, ystäväni, vastasi paronitar.
– Sitä ette voi saada minua uskomaan, Hermine, sanoi Debray. – Olitte tänään kreivin luo tullessanne aivan erinomaisella tuulella. Herra Danglars oli kyllä hiukan äreä, mutta tiedänhän, kuinka vähän välitätte hänen huonotuulisuudestaan. Joku on tuottanut teille mielipahaa. Kertokaa se minulle. Tiedättehän, etten koskaan salli kenenkään käyttäytyä hävyttömästi teitä kohtaan.
– Erehdytte, Lucien, sanoi rouva Danglars, – vakuutan teille, asian laita on niin kuin sanoin: olin huonolla tuulella, vaikka ette sitä huomannut, enkä pitänyt tarpeellisena mainita siitä teille.
Nähtävästi rouva Danglars oli sellaisen hermostumisen vallassa, jota naiset monesti eivät itselleenkään voi selittää, tai sitten häntä oli – niin kuin Debray oli arvannut – kohdannut salainen mielenliikutus, jota hän ei tahtonut tunnustaa kenellekään. Debrayn kaltainen mies oli tottunut pitämään hermokohtauksia naisille välttämättöminä, ja niinpä hän ei enempää kysellyt, vaan odotti sopivaa tilaisuutta, jolloin saisi kaiken tietää.
Makuuhuoneensa ovella paronitar tapasi neiti Cornélien, uskotun kamarineitinsä.
– Mitä tyttäreni tekee? kysyi rouva Danglars.
– Hän on koko illan harjoitellut, vastasi neiti Cornélie, – ja sen jälkeen hän meni levolle.
– Olin kuitenkin kuulevinani hänen pianonsa äänen?
– Neiti Louise d'Armilly soittelee.
– Hyvä on, sanoi rouva Danglars. – Tulkaa riisumaan yltäni.
He menivät makuuhuoneeseen. Debray heittäytyi leposohvalle, ja rouva Danglars meni neiti Cornélien kanssa pukeutumishuoneeseensa.
– Rakas herra Lucien, sanoi rouva Danglars oven läpi, – valitatte aina, ettei Eugénie koskaan suvaitse vastata teille mitään.
– Hyvä rouva, sanoi Debray leikkien paronittaren pienen koiran kanssa, joka tiesi hänet talon ystäväksi ja antoi hänen hyväillä itseään, – en ole ainoa, joka valittaa samaa. Muistan Morcerfin eräänä päivänä huomauttaneen, että hän ei saa sanaakaan lähtemään morsiamensa suusta.
– Se on kyllä totta, sanoi rouva Danglars, – mutta luulen, että kaikki vielä muuttuu ja Eugénie tulee teidän työhuoneeseenne.
– Minunko työhuoneeseeni?
– Tarkoitan ministerin.
– Miksikä?
– Pyytääkseen päästä oopperaan! En toden totta ole koskaan nähnyt sellaista innostusta musiikkiin, se on hienon maailman naisessa suorastaan naurettavaa.
Debray hymyili.
– No niin, sanoi hän, – kun hän vain tulee paronin ja teidän suostumuksellanne, niin me kyllä hankimme hänelle arvonsa mukaisen paikan, vaikka olemmekin niin köyhiä, ettei meillä ole varoja maksaa kylliksi paljon hänen veroiselleen laulajattarelle.
– Saatte mennä, Cornélie, sanoi rouva Danglars, – en tarvitse teitä enää.
Cornélie poistui, ja vähän ajan päästä tuli rouva Danglars pukeutumishuoneestaan hurmaavassa aamupuvussa ja meni istumaan Lucienin viereen. Sitten hän alkoi miettiväisenä hyväillä koiraansa. Lucien katseli hetkisen häntä sanaakaan sanomatta.
– Kuulkaahan, sanoi hän vähän ajan kuluttua, – vastatkaahan, Hermine minulle aivan suoraan. Teitä vaivaa jokin asia, eikö vaivaakin?
– Ei minua mikään vaivaa, vastasi paronitar.
Mutta samassa hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan, ja hän nousi, koetti hengittää syvään ja meni katsomaan kuvaansa peilistä.
– Olen tänä iltana pelottavan ruma, sanoi hän.
Debray nousi mennäkseen lohduttamaan paronitarta näiden viimeisten sanojen johdosta, kun ovi äkkiä aukeni.
Herra Danglars astui sisään. Debray istuutui uudelleen.
Kuullessaan oven käyvän rouva Danglars kääntyi ja katseli miestään yrittämättä edes salata kummastustaan.
– Hyvää iltaa, sanoi pankkiiri. – Hyvää, iltaa, Debray.
Paronitar luuli nähtävästi, että tämän käynnin tarkoituksena oli pyytää anteeksi niitä pistosanoja, joita hän päivän kuluessa oli saanut kuulla.
Hän kävi juhlalliseksi ja vastaamatta mitään miehelleen hän kääntyi Lucienin puoleen ja sanoi:
– Lukekaahan jotakin, herra Debray.
Debray, joka oli jo tullut hiukan levottomaksi, rauhoittui paronittaren levollisuudesta ja ojensi kätensä kirjaa kohden, jonka keskellä oli merkkinä norsunluinen, kullalla koristettu veitsi.
– Anteeksi, sanoi paroni, – mutta te väsytätte itseänne, paronitar, valvoessanne näin kauan. Kello on yksitoista, ja herra Debray asuu hyvin kaukana.
Debray oli aivan ällistynyt, sillä vaikka paronin ääni oli rauhallinen ja kohtelias, tunsi hän kuitenkin, että paronilla oli illan suhteen aivan muita suunnitelmia kuin paronittarella.
Paronitarkin hämmästyi ja ilmaisi mielialansa luomalla paroniin katseen, joka olisi pannut tämän punnitsemaan sanojaan, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet sanomalehden kurssinoteerauksiin.
Seurauksena tästä oli, että katse meni aivan hukkaan eikä tehnyt vaikutusta.
– Herra Lucien, sanoi paronitar, – sanon aivan suoraan, ettei mieleni tee laisinkaan mennä levolle, että minulla on teille paljon kerrottavaa, ja että saatte kuunnella minua, vaikka nukkuisitte seisaallanne.
– Alistun määräyksiinne, sanoi Lucien veltosti.
– Rakas herra Debray, sanoi pankkiiri, – älkää tappako itseänne kuuntelemalla tänä iltana paronittaren hullutuksia, sillä voitte niitä kuunnella aivan yhtä hyvin huomenna. Tämä ilta kuuluu minulle, ja aion käyttää sen puhuakseni hyvin vakavista asioista vaimoni kanssa.
Tällä kertaa isku oli niin jyrkkä ja osui niin selvästi, että Lucien ja paronitar joutuivat hämilleen. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät etsivän turvaa tätä hyökkäystä vastaan. Mutta talon isännän valta voitti, ja aviomies sai tahtonsa täytetyksi.
– Älkää suinkaan luulko, että ajan teidät pois, rakas herra Debray, jatkoi Danglars, – mutta eräs odottamaton seikka pakottaa minua vielä tänä iltana keskustelemaan paronittaren kanssa. Tapahtuuhan sellaista niin harvoin, että sen tähden ei tarvitse minuun suuttua.
Debray sopersi muutaman sanan, kumarsi ja poistui törmäten mennessään ovenpieleen.
– Uskomatonta, sanoi hän itsekseen suljettuaan oven, – kuinka aviomiehet, joita pidämme perin naurettavina, helposti saavat meistä voiton.
Lucienin mentyä Danglars asettui hänen paikalleen sohvaan, sulki avoinna olevan kirjan, otti tavattoman vaatimattoman asennon ja alkoi leikkiä koiran kanssa. Mutta kun koira, joka ei häntä kohtaan tuntenut samaa mieltymystä kuin Debraytä kohtaan, aikoi häntä purra, tarttui hän koiran niskaan ja heitti sen huoneen toiselle puolelle nojatuoliin.
Eläin parahti lentäessään huoneen halki, mutta päästyään määräpaikkaansa se piiloutui tyynyn taakse ja hämmästyneenä tästä oudosta kohtelusta pysyi hiljaa ja liikkumattomana.
– Tehän edistytte, sanoi paronitar silmiään räpyttämättä. – Ennen olitte vain karkea, mutta nyt olette jo raakakin.
– Siksi, että tänä iltana olen tavallista huonommalla tuulella, vastasi Danglars.
Hermine katsoi pankkiiriin tavattoman halveksivasti. Tavallisesti nämä silmäykset saattoivat ylpeän Danglars'in aivan vimmoihinsa, mutta tänä iltana hän näytti niitä tuskin huomaavankaan.
– Ja mitä teidän huono tuulenne minuun kuuluu? sanoi paronitar ärtyen miehensä tyyneydestä. – Mitä minä välitän teidän huonosta tuulestanne? Jättäkää huono tuulenne omaan huoneeseenne tai viekää se työhuoneeseenne. Ja koska teillä on palvelijoita, joille maksatte palkan, niin purkakaa se heihin.
– En suinkaan, vastasi Danglars, – erehdytte neuvoissanne, enkä aio niitä seurata. Työhuoneeni on minun kultakaivokseni, niin kuin muistan Desmoutiers'n sanoneen, enkä aio häiritä sen tyyntä rauhaa. Palvelijani ovat kunnon miehiä, he hankkivat minulle rikkauteni ja maksan heille paljon pienemmän palkan kuin he ansaitsevat, jos nimittäin arvostelen heitä sen mukaan, mitä he minulle tuottavat. En siis pura suuttumustani sellaisiin, jotka syövät ruokaani, pilaavat hevoseni ja tuhlaavat rahojani.
– Ja ketkä tuhlaavat rahojanne? Olkaahan niin hyvä ja selittäkää tarkemmin.
– Olkaa rauhassa, jos puhunkin arvoituksia, niin ei teidän tarvitse kauan odottaa niiden ratkaisua, sanoi Danglars. – Rahojani tuhlaavat ne, jotka yhdessä tunnissa vievät minulta viisisataatuhatta.
– Minä en ymmärrä teitä, sanoi paronitar koettaen hillitä äänensä väreilyä ja punastumistaan.
– Te ymmärrätte aivan hyvin, sanoi Danglars, – mutta jos olette muka ymmärtämättä, niin sanon, että olen espanjalaisissa arvopapereissa menettänyt seitsemänsataatuhatta.
– Kaikkea sitä saakin kuulla, sanoi paronitar. – Ja te teette minut vastuulliseksi noista tappioistanne?
– Miksi en tekisi?
– Onko se minun syyni, että olette menettänyt seitsemänsataatuhatta frangia?
– Ei ainakaan minun syytäni.
– Kerta kaikkiaan, jatkoi paronitar terävästi, – pyydän teitä olemaan puhumatta raha-asioista minun kanssani. Sellaiseen en ole tottunut kodissani enkä ensimmäisen mieheni luona.
– Sen kyllä uskon, sanoi Danglars, – sillä kummallakaan ei ollut ropoakaan.
– Sitä suuremmalla syyllä voin väittää, etten heidän luonaan ole oppinut käyttämään pankkikieltä, joka täällä aamusta iltaan soi korvissani. Tuo rahojen alinomainen laskeminen kuuluu inhoittavalta. Totisesti, en tiedä mitään sen inhoittavampaa – paitsi ehkä teidän äänenne.
– Todellakin, sanoi Danglars, – tämäpä kuulostaa kummalliselta. Minä kun luulin, että te mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuraisitte minun rahapuuhiani.
– Minäkö? Kuka on saanut teidät uskomaan sellaisia hullutuksia?
– Te itse.
– Jopa nyt jotakin!
– Ehdottomasti.
– Sanokaahan koska?
– Se on helppoa. Helmikuussa puhuitte minulle ensimmäisenä Haitin lainasta; olitte nähnyt unta, että laiva tuli Havren satamaan ja toi tiedon, että kohta tapahtuisi eräs maksunsuoritus, jonka luultiin lykkääntyneen ikuisiksi ajoiksi. Tiesin, kuinka merkillisiä unenne olivat, ostin siis kaikki Haitin lainan kupongit, jotka vain sain käsiini, ja voitin neljäsataatuhatta frangia, joista satatuhatta heti annoin teille. Te käytitte ne niin kuin itse tahdoitte, se ei kuulunut minuun. – Marraskuussa oli kysymys rautatienrakentamisluvan myöntämisestä. Kolme yhtiötä ilmaantui, kaikki tarjosivat yhtä suuret edut. Sanoitte, että vaistonne – ja vaikka väitättekin, ettette tiedä mitään pörssiasioista, on vaistonne kuitenkin muutamissa suhteissa erinomaisen kehittynyt – sanoitte, että vaistonne sai teidät uskomaan, että lupa myönnettäisiin Etelä-Ranskan yhtiölle. Minä merkitsin heti kaksi kolmasosaa kaikista osakkeista. Yhtiö sai todellakin toimikuvan. Niin kuin olitte arvannut, nousi osakkeiden hinta kolminkertaiseksi, ja niinä voitin miljoonan, josta te saitte neularahoiksi kaksisataaviisikymmentätuhatta. Miten olette käyttänyt nämä kaksisataaviisikymmentätuhatta?
– Mihin tahdotte tällä kaikella tulla? huudahti paronitar vapisten inhosta ja levottomuudesta.
– Odottakaa, kohta saatte tietää.
– Sepä on hauskaa!
– Huhtikuussa olitte päivällisellä ministerin luona. Puhuttiin Espanjasta ja te saitte kuulla salaisen keskustelun. Kysymys oli Carlos-kuninkaan karkottamisesta. Ostin espanjalaisia arvopapereita. Hänet ajettiin todellakin maasta pois, ja minä voitin kuusisataatuhatta sinä päivänä, jolloin Carlos V kulki Bidassoan ohi. Näistä kuudestasadasta saitte sataviisikymmentä. Ne olivat teidän ja saitte käyttää ne oman mielenne mukaan, enkä ole teiltä vaatinut edes tilitystä. Pääasia on, että olette tänä vuonna saanut viisisataatuhatta.
– Hyvä, entä sitten?
– Entä sitten? No niin, juuri tämän jälkeen asiat ovat menneet hullusti.
– Teillä on toden totta omituinen tapa puhua asioista…
– Ne ilmaisevat ajatukseni ja se riittää… Kolme päivää sitten tapahtui muutos. Kolme päivää sitten puhuitte politiikkaa herra Debrayn kanssa ja luulitte huomaavanne hänen sanoistaan, että Carlos oli palannut Espanjaan. Minä myyn silloin paperini, uutinen leviää, syntyy myyntikauhu, en saa enää myydyksi, vaan minun on pakko melkein lahjoittaa. Seuraavana päivänä tulee ilmi, että uutinen oli väärä, ja tämän väärän uutisen takia olen menettänyt seitsemänsataatuhatta frangia.
– Entä sitten?
– No niin, koska annan teille neljäsosan siiloin, kun voitan, on teidän velvollisuutenne antaa minulle neljäsosa silloin, kun menetän. Neljäsosa seitsemästäsadastatuhannesta on sataseitsemänkymmentäviisituhatta frangia.
– Mutta tämähän on aivan ennenkuulumatonta, enkä ymmärrä, miten voitte sekoittaa herra Debrayn nimen näihin asioihin.
– Ellei teillä sattumalta ole noita sataaseitsemääkymmentäviittätuhatta frangia, jotka vaadin, niin se johtuu siitä, että lainaatte rahoja ystävillenne, ja herra Debray kuuluu ystäviinne.
– Hyi! huudahti paronitar.
– Jättäkää kaikki liikkeet, huudahdukset ja draamalliset kohtaukset, muuten pakotatte minut sanomaan, että olen näkevinäni, miten herra Debray istuu noiden viidensadantuhannen ääressä, jotka te tänä vuonna olette hänelle antanut, ja sanoo itselleen, että hän viimeinkin on löytänyt kaikkien pelaajien toiveruletin, jossa voittaa panematta mitään vaaraan ja jossa ei menetä silloin kun menetetään.
Paronitar ei enää voinut hillitä raivoaan.
– Kurja raukka, huusi hän, – tohditteko väittää, ettette tietänyt sitä, mistä rohkenette moittia minua?
– Minä en sano, myönnä enkä kiellä, sanon vain: ajatelkaa käytöstäni näinä neljänä vuotena, joiden aikana ette ole ollut vaimoni enkä minä teidän miehenne, niin näette, että koko ajan olen toiminut johdonmukaisesti. Vähän jälkeen riitaantumisenne halusitte ottaa laulutunteja kuuluisalta baritonilta joka suurella menestyksellä esiintyi italialaisessa oopperassa, ja minä halusin ottaa tanssitunteja tanssijattarelta, joka herätti suurta huomiota Lontoossa. Tämä tuli minulle maksamaan yhteensä satatuhatta frangia. Minä en sanonut mitään, sillä perheessä vallitsi sopu. Satatuhatta frangia siitä, että mies ja vaimo oppivat perinpohjin tanssia ja musiikkia, se ei ole suinkaan liikaa. Pian te väsyitte musiikkiin, ja teissä heräsi halu tutkia diplomatiaa ministerinsihteerin kanssa. Minä annoin teidän tutkia. Ymmärrättehän, että vähät minä siitä välitän, niin kauan kuin maksatte menot omasta kukkarostanne. Mutta nyt huomaan, että alatte käyttää minun kukkaroani ja että tämä opetuksenne voi maksaa minulle seitsemänsataatuhatta frangia kuukaudessa. Parasta on pysähtyä tähän, sillä tällaista menoa ei voi jatkua. Joko diplomaatti antaa tuntejansa ilmaiseksi, jolloin suvaitsen häntä, tai hän ei saa jalallaan enää astua tähän taloon. Ymmärrättekö?
– Tämä on jo liikaa, sanoi Hermine tukehtumaisillaan, – te menette kaiken säädyttömyydenkin rajojen yli!
– Ilokseni huomaan, ettette ole jäänyt jälkeen, sanoi Danglars, – ja että olette vapaaehtoisesti noudattanut tätä lain pykälää: "Vaimon tulee seurata miestään."
– Tämä on halpamaista!
– Olette oikeassa, lopetetaan tämä ja neuvotelkaamme tyynesti. En ole koskaan sekaantunut teidän asioihinne muuten kuin parastanne katsoen. Tehkää te samoin. Sanoittehan, ettei minun kassani kuulu teihin. Hyvä on, ottakaa omastanne, mutta älkää käyttäkö minun kassaani älkääkä pienentäkö sitä. Kukapa tietää, eikö tämä kaikki olekin vain poliittinen temppu; ehkä ministeri, joka tietää minun kuuluvan oppositioon ja kadehtii kansansuosiotani, on lyöttäytynyt yhteen Debrayn kanssa kukistaakseen minut.
– Sepä on muka luultavaa!
– Ehdottomasti. Onko kukaan ennen kuullut puhuttavan … väärästä lennätinsanomasta. Kahden viimeisen lennätinaseman mies antaa muka aivan toiset merkit kuin on saanut!.. Kaikki tämä on järjestetty erityisesti minua varten.
– Ette varmaankaan tiedä, sanoi paronitar nöyremmin, – että tuo virkamies on erotettu, että hänet oli aiottu vetää oikeuteenkin ja oli annettu määräys pidättää hänet, mutta hän oli ehtinyt paeta, mikä osoittaa joko hänen typeryyttään tai syyllisyyttään… Te siis erehdytte.
– Niin kyllä, asiassa, jolle typerät nauravat, jonka tähden ministeri viettää levottoman yön ja herrat valtionsihteerit kirjoittelevat pitkiä kirjeitä, mutta joka minulle maksaa seitsemänsataatuhatta frangia.
– Mutta, sanoi Hermine äkkiä, – jos teidän mielestänne herra Debray on kaikkeen syypää, niin miksi ette mene sanomaan sitä suoraan hänelle, vaan tulette minun luokseni? Miksi syytätte miestä ja hyökkäättekin naisen kimppuun?