– Ainoastaan se voi tehdä Italiasta voimakkaan, riippumattoman ja onnellisen valtion, vastasi Faria.
– Se on kyllä mahdollista, sanoi tarkastaja, – mutta en ole tullut tänne käymään kanssanne poliittista keskustelua, vaan olen tullut kysymään, niin kuin jo äsken mainitsin, onko teillä mitään valittamista ruokaanne tai asuntoonne nähden.
– Ruoka on samanlaista kuin muissakin vankiloissa, vastasi apotti, – siis hyvin huonoa. Mitä asuntoon tulee, niin näettehän itse, se on hyvin kostea ja epäterveellinen, mutta verraten mukava ollakseen tyrmä. Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan tavattoman tärkeistä ja arvokkaista tiedoista, joita voin antaa hallitukselle.
– Nyt se tulee, sanoi kuvernööri hiljaa tarkastajalle.
– Sen vuoksi olenkin onnellinen saadessani nähdä teidät, sanoi apotti, – vaikka häiritsittekin minua hyvin tärkeissä laskelmissa, jotka, jos onnistuvat, muuttavat kokonaan Newtonin järjestelmän. Sallitteko minun puhua kahden kanssanne?
– Kas niin, sanoinhan sen, lausui kuvernööri tarkastajalle.
– Tunnette hoidettavanne, sanoi tämä hymyillen.
Sitten kääntyen apotti Farian puoleen hän sanoi:
– Pyyntönne on mahdoton.
– Mutta, lausui apotti, – jos hallitus voisi saada minun avullani tavattoman suuren summan, esimerkiksi viisi miljoonaa.
– Te arvasitte summan suuruudenkin, sanoi tarkastaja vuorostaan kääntyen kuvernöörin puoleen.
– Odottakaahan, sanoi apotti nähdessään tarkastajan aikovan lähteä, – meidän ei välttämättömästi tarvitse olla kahden. Herra kuvernööri voi varsin hyvin kuulla keskustelumme.
– Rakas apotti, sanoi kuvernööri, – pahaksi onneksi me jo osaamme ulkoa sen, mitä aiotte sanoa. Kysymys on teidän aarteestanne, eikö niin?
Faria loi silmänsä häntä pilkkaavaan mieheen, ja puolueeton katsoja olisi kyllä huomannut, että tästä katseesta loisti järki ja totuus.
– Juuri niin, sanoi hän, – mistä muusta minä puhuisin kuin siitä?
– Herra tarkastaja, jatkoi kuvernööri, – voin teille kertoa tämän jutun yhtä hyvin kuin apottikin, sillä neljä viisi vuotta olen saanut kuulla sitä samaa jauhettavan.
– Mikä todistaa, sanoi apotti, – että olette, herra kuvernööri, sellainen, joista Raamattu sanoo, että heillä on silmät eivätkä näe, ja korvat eivätkä kuule.
– Rakas apotti, sanoi tarkastaja, – hallitus on kaikeksi onneksi rikas eikä kaipaa teidän rahojanne. Säästäkää siis ne siihen päivään asti, jolloin lähdette vankilasta.
Apotin silmät laajenivat. Hän tarttui tarkastajan käteen.
– Mutta ellen koskaan pääse vankilasta, sanoi hän, – jos vastoin kaikkea oikeutta minua pidetään tässä tyrmässä, jos kuolen määräämättä omaisuuttani kenellekään, niin tuo aarre on mennyt hukkaan. Parempihan on, että hallitus hyötyy siitä samoin kuin minäkin? Voin kohottaa summan kuuteen miljoonaan ja tyydyn loppuun, jos pääsen vapaaksi.
– Toden totta, sanoi tarkastaja, – ellei tietäisi, että mies on hullu, uskoisi hänen puhuvan totta, niin vakuuttava hän on.
– En ole hullu, ja puhun täyttä totta, sanoi Faria, joka tarkkakuuloisena niin kuin useat vangit oli kuullut tarkastajan sanan. – Mainitsemani aarre on todellakin olemassa, ja olen valmis allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan viette minut määräämälleni paikalle. Teidän nähtenne kaivetaan se maasta esiin. Jos valehtelen eikä mitään löydetä, saatte tuoda minut takaisin tähän tyrmään, ja jään tänne ikuisiksi ajoiksi.
Kuvernööri alkoi nauraa.
– Onko aarteenne kaukanakin? kysyi hän.
– Noin viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, sanoi Faria.
– Juttu on sangen hyvin laadittu, sanoi kuvernööri. – Jos kaikki vangit lähtisivät vartijoiden kanssa huvikävelylle viidenkymmenen peninkulman päähän, niin tarjoutuisihan heille montakin tilaisuutta karata.
– Tuo on vanha ja tuttu keino, sanoi tarkastaja, – eikä tämä herra ole edes sen keksijä.
Sitten hän kysyi apotilta:
– Kysyin teiltä, onko ruokanne hyvää?
– Vannokaa Kristuksen nimessä, sanoi apotti, – että päästätte minut vapaaksi, jos olen puhunut totta, ja minä ilmoitan teille minne aarre on kätketty.
– Onko ruokanne hyvää? kysyi tarkastaja uudelleen.
– Ettehän vaaranna mitään, koska lupaan jäädä vankilaan siksi aikaa, kun mennään noutamaan aarretta.
– Ette vastaa kysymykseeni, sanoi tarkastaja kärsimättömästi.
– Ette tekään minun kysymykseeni! huusi apotti. – Olkaa sitten kirottu niin kuin muutkin järjettömät, jotka eivät ole tahtoneet minua uskoa! Ette huoli kullastani, pidän sen siis itse. Ette päästä minua vapaaksi, mutta Jumala päästää. Menkää, minulla ei ole enää mitään teille sanottavaa.
Ja apotti heitti peitteensä syrjään, tarttui savenpalaseen ja istui uudelleen ympyränsä keskelle jatkamaan viivojaan ja laskelmiaan.
– Mitä hän tuossa tekee? kysyi tarkastaja poistuessaan.
– Hän laskee aarteitaan, sanoi kuvernööri.
Faria vastasi tähän pilkalliseen lauseeseen luomalla heihin halveksivan katseen. He poistuivat. Vartija sulki oven.
– Ehkä hänellä todellakin on aarre hallussaan, sanoi tarkastaja noustessaan portaita.
– Hän on uneksinut siitä, vastasi kuvernööri, – ja seuraavana aamuna hän heräsi hulluna.
– Se on totta, sanoi tarkastaja tietäessään lahjomisen voiman, – jos hän todellakin olisi rikas, niin ei hän olisi vankilassa.
Siten loppui apotti Farian kuulustelu. Hän jäi vankilaan, ja tämän käynnin jälkeen häntä pidettiin entistä huvittavampana vankina.
Caligula tai Nero, nuo molemmat aarteiden etsijät, mahdottoman tavoittelijat, olisivat kuunnelleet tämän miehen puheita, päästäneet hänet vankilasta, antaneet hänen liikkua ulkoilmassa, niin kuin hän hartaasti kaipasi, ja päästäneet hänet vapaaksi, koska hän oli valmis maksamaan siitä niin kalliin hinnan. Mutta Farian ajan kuninkaat eivät enää uskaltaneet toimia rohkeasti. He pelkäsivät niitä korvia, jotka kuuntelivat heidän määräyksiään ja vakoilivat heidän toimiaan. He eivät enää tunteneet jumalaista alkuperäänsä. He olivat kruunattuja ihmisiä, siinä kaikki. Itsevaltainen hallitus ei koskaan ole tahtonut saattaa päivän valoon vankilan ja kidutuksen seurauksia; hyvin harvoin tiedetään inkvisition uhrien astuneen esiin näyttämään murskattuja luitaan ja verisiä haavojaan, samoin hulluus, tuo mätä, joka syntyy tyrmien loassa henkisten kidutusten jälkeen, kätketään huolellisesti sinne, missä se on alkanutkin, tai jos se sieltä pääsee, niin se haudataan johonkin synkkään sairaalaan, eikä lääkäri tunne ihmistä eikä hänen ajatuksiaan noissa kurjissa jätteissä, jotka uupunut vanginvartija antaa hänen huostaansa.
Apotti Faria, joka vankilassa oli tullut hulluksi, oli juuri tämän hulluutensa vuoksi tuomittu ikuiseen vankeuteen.
Dantèsin suhteen tarkastaja piti sanansa. Palattuaan kuvernöörin asuntoon hän otti esiin vankiluettelon. Vankia koskeva tiedonanto oli seuraava:
EDMOND DANTÈS.
Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti vartioitava.
Tämä tiedonanto oli kirjoitettu toisella käsialalla ja toisella musteella kuin muu osa luetteloa. Kirjoitus oli laadittu sen jälkeen kun hänet oli tuotu vankilaan.
Syytös oli siksi selvä, että sitä vastaan ei voinut mitään väittää.
Tarkastaja kirjoitti sen vuoksi sen alle:
"Ei voi mitään tehdä."
Tämä käynti oli tavallaan virkistänyt Dantèsia. Sen jälkeen kun hän oli tullut vankilaan, oli hän unohtanut laskea päiviä. Mutta tarkastaja oli maininnut hänelle uuden päivämäärän, eikä Dantès sitä unohtanut. Hän kirjoitti taakseen seinään katosta irtaantuneella rappauksen palasella: "heinäkuun 30. päivä 1816", ja tämän jälkeen hän joka päivä piirsi viivan, ettei sekaantuisi ajanlaskussa.
Kului päiviä, sitten viikkoja, lopulta kuukausia. Dantès odotti. Hän oli laskenut pääsevänsä vapaaksi kahden viikon päästä. Kun kaksi viikkoa oli kulunut, niin hän arveli, ettei tarkastaja voinut ryhtyä hänen asiaansa ennen Pariisiin-paluutaan eikä palata Pariisiin, ennen kuin oli tehnyt koko kiertomatkansa joka saattoi kestää kuukauden tai parikin. Dantès asetti siis määräajaksi kolme kuukautta kahden viikon asemesta. Kolmen kuukauden kuluttua hän etsi muita perusteita ja siirsi niiden nojalla ajan kuudeksi kuukaudeksi. Ne kuluivat eikä mikään muuttunut vankilan oloissa. Hän ei saanut mitään lohduttavaa tietoa. Jos vartijalta kysyi jotakin, niin hän oli tapansa mukaan vaiti. Dantès alkoi epäillä omia aistimiaan, alkoi uskoa, että se, mitä hän piti muistona, oli vain hänen omien aivojensa luoma harhakuva.
Vuoden päästä siirrettiin kuvernööri Hamin linnoituksen päälliköksi. Hän vei mukanaan monet alemmista virkamiehistään, niiden joukossa Dantèsin vartijan. Uusi kuvernööri saapui, vankien nimien oppiminen olisi vienyt liian paljon aikaa, hän esittelytti itselleen vain niiden numerot. Tässä kamalassa matkustajakodissa oli viisikymmentä huonetta ja asukkaita nimitettiin huoneittensa numeron mukaan. Tuota onnetonta nuorta miestä ei enää sanottu Edmondiksi eikä Dantèsiksi. Hänen nimensä oli nyt numero 34.
15. Numero 34 ja numero 27
Dantès sai kokea kaikki ne tuskan eri asteet, joiden alaisiksi joutuvat vankiloihin unohdetut vangit.
Alussa hän oli ylpeä: se mieliala johtuu syyttömyyden tietoisuudesta ja toivosta. Sitten hän alkoi epäillä syyttömyyttään, joten kuvernööri oli ollut oikeassa puhuessaan mielenhäiriöstä. Sitten hän kadotti kaiken ylpeytensä, hän rukoili, ei enää Jumalaa vaan ihmisiä. Jumala on viimeinen pelastuksen toivo. Onneton, joka panee kaiken toivonsa Jumalaan, ei tule siihen mielialaan, ennen kuin on turvautunut kaikkiin muihin.
Dantès pyysi, että hänet muutettaisiin toiseen tyrmään, vaikka huonompaankin ja syvempäänkin. Muutos on aina muutos ja tuottaisi Dantèsille muutaman päivän virkistyksen. Hän pyysi saada mennä kävelemään, saada hengittää raitista ilmaa, hän pyysi kirjoja, soittimia. Ei mihinkään hänen pyyntöönsä suostuttu, mutta hän pyysi yhtä kaikki yhä uudelleen. Hän oli tottunut puhumaan vartijansa kanssa, vaikka tämä olikin ehkä vielä edeltäjäänsä harvasanaisempi. Mutta kun sai puhua toiselle ihmiselle, vaikkapa mykällekin, niin aina virkisti. Dantès puhui saadakseen kuulla oman äänensä. Hän oli koettanut puhua yksin ollessaan, mutta se oli pelottanut häntä.
Toisinaan vapautensa aikana Dantès oli kauhulla ajatellut vankiloita, joissa on maankiertäjiä, rosvoja ja murhaajia. Nyt hän toivoi joutuvansa tuollaiseen suojaan, että saisi nähdä ympärillään muitakin kasvoja kuin mykän vartijan. Hän kadehti kuritushuoneen asukkaita, joilla on häpeällinen pukunsa, kahleet ja naarmut hartioissa. Kaleeriorjat olivat edes kaltaistensa seurassa, he hengittivät ilmaa, näkivät taivaan. Kaleeriorjat olivat hyvin onnellisia.
Eräänä päivänä hän rukoili vartijaa, että hänelle annettaisiin toveri, kuka tahansa, vaikkapa tuo hullu apotti. Vartijan tylyn ulkomuodon alla, olkoon se kuinka sydämetön tahansa, on aina hiukan ihmistä. Hän ilmoitti numero 34:n pyynnön kuvernöörille. Mutta tämä, viisaana kuin valtiomies, kuvitteli Dantèsin aikovan yllyttää vangit kapinaan tai auttavan jotakuta ystäväänsä pakopuuhissa, ja vastasi kieltävästi.
Dantèsin kävi nyt niin kuin olemme maininneet, hän kääntyi Jumalan puoleen. Kaikki hurskaat ajatukset, jotka muuten ovat hajallaan maailmassa ja yhdistävät kohtalon koettelemia, kokoontuivat nyt hänen sieluunsa sitä virkistämään. Hän muisti äitinsä opettamat rukoukset ja löysi niistä ennen arvaamattomia ajatuksia, sillä onnellisen ihmisen rukous on vain yksitoikkoista ja sisällyksetöntä sanahelinää, kunnes onnettomuus jonakin päivänä tulee selittämään hänelle sitä juhlallista kieltä, jolla hän puhuu Jumalan kanssa.
Hän siis rukoili, ei hartaasti, vaan tavallaan raivokkaasti. Rukoillessaan ääneen ei hän enää pelännyt omaa ääntään. Hän joutui jonkinmoisen huumauksen valtaan. Hän piti nyt elämänsä tapauksia Jumalan tahtona, otti niistä oppia, asetti itselleen määrättyjä tehtäviä ja lopetti jokaisen rukouksen lauseella, jonka ihmiset paljon useammin lausuvat toisilleen kuin Jumalalle. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.
Näistä palavista rukouksistaan huolimatta Dantès jäi vankeuteen.
Silloin hänen mielensä tuli raskaaksi, pilvi painui hänen silmilleen. Dantès oli yksinkertainen mies, eikä ollut saanut nauttia mitään opetusta. Historia oli hänelle tuon verhon peitossa, jonka vain tiede pystyy nostamaan. Hän ei voinut tyrmänsä yksinäisyydessä ja ajatustensa erämaassa luoda uudestaan menneitä aikoja, herättää eloon sammuneita kansoja, rakentaa uudelleen hävinneitä kaupunkeja, jotka mielikuvitus suurentaa ja kaunistaa ja jotka kulkevat silmien ohitse satumaisen valon kirkastamina. Hänellä ei ollut muuta kuin lyhyt menneisyytensä, synkkä nykyisyytensä ja toivoton tulevaisuutensa. Ei mikään saattanut siis hänen mieltään virkistää. Hänen voimakkaan sielunsa, joka niin mielellään olisi tahtonut lentää kautta aikakausien, oli siis pakko pysyä vankina kuin haukka häkissään. Hän takertui silloin yhteen ainoaan ajatukseen, onneensa, jonka säälimätön kohtalo ilman todellista syytä oli särkenyt. Hän takertui tähän ajatukseen, mietti sitä joka puolelta ja ikään kuin repi sitä kauniilla hampaillaan niin kuin Danten helvetissä Ugolino kalvaa arkkipiispa Ruggieron pääkalloa. Dantèsin usko oli ollut vain pintapuolista, hän kadotti sen niin kuin muut sen kadottavat myötäkäymisen jälkeen, eikä se koskaan ollut kantanut mitään hedelmiä.
Uskonnollisuutta seurasi raivo. Edmond syyti kirouksia, jotka saivat vartijan kauhistuen peräytymään. Hän iski ruumistaan tyrmän seiniä vastaan. Hän tarttui raivoissaan kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä. Hän raivosi varsinkin itseään vastaan, ja hänelle tuotti harmia pieni hiekanjyvä, oljenkorsi tai tuulen puuska. Sitten johtui hänen mieleensä tuo ilmiantokirje, jonka Villefort oli hänelle näyttänyt. Jokainen sen rivi loisti hänen silmiensä edessä aivan kuin "Mene Tekel Ufarsin" Belsazarin pidoissa. Hän sanoi itselleen, että hänet oli syössyt tähän kurjuuteen ihmisten viha eikä Jumalan rangaistus. Hän vannoi näille tuntemattomille kaikkea sitä kostoa, minkä hänen kiihkeä mielikuvituksensa saattoi keksiä, ja hänen mielestään olivat kaikkein kamalimmatkin kärsimykset liian lieviä ja liian lyhytaikaisia, sillä kärsimyksen jälkeen tuli kuolema, ja kuolemassa oli, jollei rauha, niin ainakin tunnottomuus, joka oli rauhan kaltainen.
Tämän jälkeen hän vaipui itsemurhan ajatuksiin. Nämä ajatukset ovat kuin kuolleen meren upottava lieju, joka vetää uimarin yhä syvemmälle, tukahduttaa ja nielee. Kun kerran siihen on joutunut eikä taivaallinen apu saavu, niin kaikki on hukassa, ja jokaisella ponnistuksella vaipuu yhä syvemmälle.
Mutta tämä moraalinen kuolemankamppailu on helpompi kuin sen edellä käyvä kärsimys ja se rangaistus, joka sitä ehkä seuraa. Se on jonkinmoinen päätä huimaava lohdutus, joka näyttää pelottavan syvän kuilun ja sen pohjalla tyhjyyden. Tultuaan näin pitkälle Dantès alkoi saada lohtua tästä ajatuksesta. Kaikki tuskat, kaikki kärsimykset, tuo kummitusten lauma, jonka ne tuovat mukanaan, näyttivät katoavan siitä vankilan kolkasta, jonne kuoleman enkeli laski hiljaa jalkansa. Dantès katseli tyynesti mennyttä elämäänsä, kauhulla tulevaa, ja valitsi sen, mikä näytti lepopaikalta.
– Olen kadottanut kaiken, minkä vuoksi olisin elämää rakastanut, hän ajatteli. – Kuolema hymyilee minulle aivan kuin imettäjä lapselle, jonka hän tahtoo vaivuttaa uneen. Kuolen mielelläni ja nukahdan väsyneenä ja murtuneena, samoin kuin tuona iltana, jolloin epätoivoissani ja raivoissani olin astellut kolmetuhatta kertaa tyrmäni ympäri, yhteensä kolmekymmentätuhatta askelta, lähes viisi peninkulmaa.
Kun tämä ajatus oli syntynyt nuoren miehen mielessä, hän tuli tyynemmäksi ja hymyilevämmäksi. Silloin hän oli tyytyväisempi kovaan vuoteeseensa ja mustaan leipäänsä, söi vähemmän, ei nukkunut enää laisinkaan ja piti melkein siedettävänä tätä elämän pientä murua, josta hän tiesi voivansa lähteä milloin itse tahtoi, aivan kuin ihminen heittää pois kuluneet vaatteet.
Kahdella tavalla hän saattoi kuolla. Toinen oli hyvin yksinkertainen, sitoa nenäliinansa ikkunan ristikkoon ja hirttää itsensä. Toinen oli se, että oli syövinään ja kuolikin nälkään. Edellinen tapa oli Dantèsille hyvin vastenmielinen. Hän oli tottunut inhoamaan merirosvoja, jotka hirtetään laivan raakapuuhun. Hirttäminen oli siis hänen mielestään jonkinmoinen alentava rangaistus, jonka alaiseksi hän ei tahtonut joutua. Hän päätti kuolla nälkään.
Melkein neljä vuotta oli kulunut näiden mielialojen vaihdellessa. Toisen vuoden lopulla hän taukosi laskemasta ja vaipui taas tuohon tietämättömyyteen ajan kulusta, josta tarkastaja oli hänet herättänyt.
Dantès oli sanonut itselleen: "Minä kuolen", ja oli valinnut oman kuolintapansa. Hän oli sitä tarkoin miettinyt ja peläten rikkovansa päätöksensä vannoi kuolevansa sillä tavoin. "Kun minulle tuodaan aamiaiseni ja päivälliseni, heitänkin ne ikkunasta ulos ja olen siten syövinäni ne."
Hän teki niin. Kaksi kertaa päivässä hän heitti ristikolla varustetusta pienestä aukosta kaiken ruokansa, ensin iloisesti, sitten päättäväisesti ja lopuksi vastenmielisesti. Hänen täytyi muistella vannomaansa valaa voidakseen täyttää kamalan päätöksensä. Ruokia, jotka ennen tuntuivat hänestä vastenmielisiltä, piti terävähampainen nälkä verrattomina ja ne näyttivät kauniilta ja tuoksuivat hyviltä. Toisinaan hän kokonaisen tunnin piteli kädessään vatia, jossa oli mädännyttä lihaa tai pahentunutta kalaa ja mustaa, homeista leipää. Elämän viimeiset vaistot taistelivat vielä hänessä ja rikkoivat tuon tuostakin hänen päätöksensä. Silloin ei enää tyrmä tuntunutkaan kamalalta eikä hänen tilansa epätoivoiselta. Hän oli vielä nuori, hän oli vasta kahdenkymmenenviiden, – kuuden ikäinen, hän saattoi elää viisikymmentä vuotta vielä, siis kaksi kertaa sen, mitä tähän asti oli elänyt. Kuinka paljon saattoikaan tänä pitkänä aikana tapahtua sellaista, joka murtaa Ifin linnan portit, särkee muurit ja päästää hänet vapauteen! Hän vei jo ruoan lähelle suutaan. Mutta samassa johtui vala hänen mieleensä, ja rehellisenä miehenä hän pelkäsi liiaksi halveksivansa itseään, jos rikkoisi valansa. Hän käytti siis viimeisetkin voimansa heittääkseen ruoan ikkunasta, mutta eräänä päivänä hän oli niin heikko, ettei enää jaksanut nousta sitä tekemään.
Seuraavana päivänä hän ei enää nähnyt mitään, tuskin kuulikaan. Vartija luuli häntä arveluttavasti sairaaksi. Edmond toivoi pian kuolevansa.
Päivä kului umpeen. Edmond tunsi vaipuvansa puolinaiseen horrostilaan, joka tavallaan oli suloinenkin. Vatsan tuskalliset väänteet olivat tauonneet. Jano oli vähentynyt. Sulkiessaan silmänsä hän näki joukon pieniä liekkejä aivan kuin virvatulia soisilla seuduilla. Se oli tuon tuntemattoman seudun aamunnousua, jota sanotaan kuolemaksi. Äkkiä, kello yhdeksän aikaan illalla, hän kuuli kumeata jyskettä seinästä, jonka vieressä hän nukkui.
Niin monet inhoittavat eläimet olivat käyneet Edmondin vankilassa, että hän ei niiden aikaansaamasta melusta häiriintynyt. Mutta nyt olivat hänen aistimensa tulleet paastoamisesta herkemmiksi taikka sitten oli ääni tavallista voimakkaampi ja kenties tänä kohtalokkaana hetkenä kaikki alkoi merkitä tavallista enemmän. Niinpä Edmond kohotti päätään ja kuunteli.
Se oli tasaista raapimista ja johtui joko siitä, että isoilla kynsillä raavittiin, voimakkailla hampailla kalvettiin tai jollakin aseella kaivettiin.
Nuoren miehen uupuneeseen mieleen välähti kaikkien vankien ajatus: vapaus! Tämä ääni alkoi kuulua juuri silloin, kun kaikki muut maailman äänet olivat sammumaisillaan ainiaaksi; siksi hän uskoi Jumalan lähettäneen sen hänelle varoittaakseen häntä astumasta hautaan, jonka partaalla hän jo oli. Kukapa tietää, ehkä joku hänen ystävänsä, ehkä joku noista rakastetuista olennoista, joita hän niin usein oli uuvuksiin asti ajatellut, toimi tällä hetkellä hänen hyväkseen ja koetti päästä hänen luokseen?
Ääntä kesti noin kolme tuntia, sitten Edmond kuuli jonkinmoista vierimistä, ja kaikki oli hiljaa.
Muutamaa tuntia myöhemmin ääni alkoi uudestaan lähempää ja voimakkaampana. Edmond alkoi jo olla huvitettu tästä työstä, joka sai hänen aikansa nopeammin kulumaan.
Samassa astui vartija sisään.
Kahdeksan päivää oli kulunut siitä, kun Edmond päätti kuolla, ja neljä päivää siitä, kun hän oli alkanut panna tätä tuumaansa täytäntöön, ja sen ajan kuluessa hän ei ollut puhunut sanaakaan vartijalle, ei ollut vastannut, kun tämä oli kysynyt, mikä tauti häntä vaivasi, ja oli kääntynyt seinään päin, kun tämä oli liian tarkkaan häneen katsonut. Mutta tänään saattoi vartija kuulla tuon kumean äänen, tulla sen johdosta levottomaksi ja lopettaa senkin pienen toivon, joka hurmasi Edmondin viimeisiä hetkiä. Vartija toi aamiaisen.
Dantès nousi vuoteeltaan, koroitti äänensä ja alkoi puhua kaikenlaisista asioista, huonosta ruoasta, tyrmän kylmyydestä, toraillen ja riidellen voidakseen huutaa kovemmin. Vartija, joka juuri tänään oli pyytänyt vangille lihalientä ja tuoretta leipää, oli jo menettämäisillään kärsivällisyytensä.
Kaikeksi onneksi hän luuli Dantèsin hourailevan. Hän laski ruoat huonolle pöydälle, jolle hän ne aina ennenkin oli laskenut, ja poistui.
Ollessaan taas yksin alkoi Edmond riemuiten kuunnella.
Jyskyttäminen kävi niin selväksi, että sen saattoi helposti kuulla.
– Ei ole epäilemistäkään, ajatteli hän; – joku onneton vankiraukka siellä ponnistelee päästäkseen vapaaksi. Jospa olisin hänen rinnallaan, niin kuinka häntä auttaisin!
Äkkiä verhosi synkkä pilvi tämän toivon aamuruskon hänen aivoissaan, jotka olivat tottuneet onnettomuuteen ja vain vaivoin saattoivat ajatella inhimillisiä iloja. Ehkäpä kuvernööri oli pannut jonkun työmiehen korjaamaan viereistä tyrmää.
Helpostihan siitä pääsisi selville, mutta kuinka uskaltaisi kysyä? Selvintä olisi odottaa vartijan tuloa, ja käskeä häntä kuuntelemaan. Mutta se vaarantaisi myös tämän salaisuuden. Edmond oli niin heikko, että hänen sielunsa häilyi sinne tänne voimatta kokoontua määrätyn ajatuksen ympärille. Hänen oli saatava voimia: hän loi katseensa vielä höyryävään lihaliemeen, jonka vartija oli laskenut pöydälle, nousi, horjui sen luo, tarttui astiaan, nosti sen huulilleen ja nautti tavattomasti juodessaan sen sisällyksen.
Mutta siihen hän lopetti, niin paljon mielenmalttia hänellä oli. Hän oli kuullut kerrottavan, että haaksirikosta pelastuneet, kauan nälkää nähneet ihmiset olivat kuolleet syötyään liian paljon. Edmond laski sen vuoksi jo melkein huulillaan olleen leipäpalan pöydälle ja meni vuoteelle lepäämään. Hän ei enää tahtonut kuolla.
Pian hän tunsi valon palaavan aivoihinsa. Kaikki häilyvät ja melkein epävarmat ajatukset löysivät varman paikkansa tällä ihmeellisellä shakkilaudalla, jossa ehkä yksi ruutu lisää riittää asettamaan ihmisen eläimen yläpuolelle.
Hän saattoi miettiä:
– Minun täytyy päästä selville tästä, mutta panematta ketään vaaraan. Jos hän on tavallinen työntekijä, ja minä lyön muuriin, niin hän heti lopettaa työnsä kuullakseen, kuka lyö ja missä tarkoituksessa. Mutta koska hänen työnsä on luvallista, niin hän ryhtyy piankin siihen uudelleen. Mutta jos hän on vanki, niin minun aikaansaamani jyske kauhistuttaa häntä, hän pelkää tulevansa ilmi, hän jättää työnsä eikä ryhdy siihen ennen kuin vasta illalla, jolloin hän uskoo kaikkien olevan levolla ja nukkuvan.
Hän nousi. Tällä kertaa hän ei enää horjunut eikä maailma pimennyt hänen silmissään. Hän meni tyrmänsä nurkkaan, otti seinästä irronneen kiven ja iski siihen kohtaan, missä ääni kuului selvimmin.
Heti ensimmäisen iskun jälkeen ääni taukosi.
Kului tunti, kului toinen, ei kuulunut enää mitään. Edmond oli saanut muurin toisella puolella aikaan täydellisen hiljaisuuden.
Toivorikkaana Edmond söi hiukan leipää ja joi muutaman siemauksen vettä, ja kun hän rakenteeltaan oli terve ja voimakas, oli hän melkein yhtä hyvissä voimissa kuin ennenkin.
Päivä kului, kaikki oli hiljaista.
Tuli yö, eikä ääntä kuulunut.
– Hän on vanki, ajatteli Edmond sanomattoman iloisena.
Siitä hetkestä alkaen hän oikein paloi innosta, elämä palasi voimakkaana häneen ja pakotti hänet toimimaan.
Yö kului, eikä pienintäkään ääntä kuulunut.
Edmond ei koko yönä ummistanut silmiään.
Päivä koitti. Vartija saapui tuomaan ruokaa. Edmond ahmi ja kuulosti ääntä, jota ei kuulunut; hän pelkäsi sen ainiaaksi vaienneen, kulki viisi tai kuusi kilometriä tyrmässään, ravisti tyrmänsä ristikoita, teki ruumiinsa jänteväksi harjoituksilla, jotka kauan oli lyönyt laimin. Hän päätti vahvistaa ruumiinsa kestämään tulevia vaikeuksia. Ja kesken kuumeisen toimimishalun hän kuunteli, eikö ääni alkaisi uudelleen, suuttui vangin varovaisuudesta, tämä kun ei ollut ymmärtänyt, että hänen työtään oli häirinnyt toinen vanki, jolla oli yhtä palava toivo päästä vapaaksi kuin hänelläkin.
Kului kolme päivää, seitsemänkymmentäkaksi kuolettavan tuskan vallassa laskettua tuntia.
Vihdoin eräänä iltana, kun vartija oli käynyt tyrmässä, Dantès painoi sadannen kerran korvansa seinään, ja silloin hän oli tuntevinaan korvassaan hienoa väräjämistä.
Dantès astui muutaman askelen loitommalle tyyntyäkseen taas, käveli muutamaan kertaan huoneensa ympäri ja painoi korvansa samalle kohtaa seinää.
Ei ollut enää epäilemistäkään, seinän takana tehtiin jotakin. Vanki oli huomannut, kuinka vaarallinen hänen työtapansa saattoi olla, ja oli valinnut toisen, oli ottanut taltan sijaan vivun.
Tämän huomion rohkaisemana Edmond päätti ryhtyä väsymätöntä työntekijää auttamaan. Hän siirsi syrjään vuoteensa, jonka takana tuota näkymätöntä pelastustyötä tehtiin, ja etsi silmillään esinettä, jonka avulla saattoi ryhtyä kaivamaan seinää, irroittamaan kosteata rappausta ja kiskomaan kiviä irti.
Hän ei keksinyt mitään. Hänellä ei ollut veistä eikä mitään muutakaan terävää esinettä. Vain ristikossa oli rautoja, mutta hän oli niin monta kertaa jo koettanut niitä irroittaa, että tiesi sen mahdottomaksi; hän ei saanut niitä hievahtamaankaan.
Tyrmän kalustuksena oli vuode, rahi, pöytä, korvo ja saviruukku.
Vuoteessa oli kyllä rautaiset sinkilät, mutta ne oli ruuvattu puuhun kiinni. Hän olisi tarvinnut ruuvitaltan irroittaakseen ruuvit ja sitten sinkilät.
Pöydässä ja rahissa ei ollut mitään sopivaa. Korvossa oli ennen ollut sanka, mutta sekin oli otettu pois.
Dantèsilla ei enää ollut muuta keinoa kuin rikkoa vesiruukku ja sen terävillä sirpaleilla ryhtyä työhön.
Hän pudotti ruukun lattialle, ja se meni sirpaleiksi.
Dantès valikoi pari kolme terävää sirua ja kätki ne vuoteensa olkiin jättäen muut lattialle. Ruukun särkyminen oli siksi luonnollinen tapaus, ettei se voinut herättää epäluuloja.
Edmondilla oli koko yö aikaa tehdä työtään. Mutta pimeässä oli vaikea työskennellä, täytyi hapuilla, ja hän huomasi piankin särkevänsä ruukunsirun liian kovaa kohtaa vastaan. Hän lykkäsi sen vuoksi vuoteen paikoilleen ja odotti aamua. Toivon mukana oli kärsivällisyyskin palannut.
Koko yön hän kuunteli ja kuuli tuntemattoman kaivajan jatkavan työtään.
Päivä koitti, vartija tuli tyrmään. Dantès sanoi, että vesiruukku oli juodessa pudonnut hänen käsistään ja mennyt rikki. Vartija meni mutisten etsimään toista ruukkua viitsimättä edes koota särkyneen siruja.
Hän palasi vähän ajan päästä, käski vankia olemaan varovaisempi ja poistui.
Sanomattomalla ilolla Dantès kuunteli sulkeutuvan lukon kitinää, joka ennen oli aina kouristanut hänen sydäntään. Hän kuuli askelten loittonevan. Kun ne olivat häipyneet, hän syöksyi vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.
Kosteus oli tehnyt rappauksen hauraaksi, ja Dantès näki sydän ilosta sykkien, miten se palasittain irtaantui. Puolen tunnin päästä hän oli irroittanut siitä kourallisen. Matemaatikko olisi tämän perusteella voinut laskea, että noin kahden vuoden työllä voi kaivaa kahden neliöjalan laajuisen ja kaksikymmentä jalkaa pitkän käytävän, ellei kallio satu tielle.
Vanki soimasi itseään siitä, ettei ollut käyttänyt pitkää aikaansa työhön, vaan oli tuhlannut sen toivomiseen, rukoilemiseen ja epätoivoon.
Kun hän kohta tuli olleeksi vankilassa kuusi vuotta, niin minkä työn hän olisikaan saanut aikaan, vaikka hitaastikin edistyen.
Ja tämä ajatus lisäsi hänen intoaan.
Kolmen päivän kuluessa hänen onnistui raapia kaikki rappaus erään kiven ympäriltä. Seinä oli rakennettu muurikivistä ja sinne tänne oli lujitteeksi pantu hakattu kivi. Tällainen hakattu kivi oli nyt paljaana; nyt se olisi ollut saatava paikoiltaan pois.
Dantès koetti kynsillään, mutta ne olivat liian heikot.
Ruukunkappaleet särkyivät, kun hän työnsi ne koloon ja koetti niiden avulla vääntää.
Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Täytyikö hänen jäädä toimettomana ja hyödyttömänä odottamaan, kunnes naapuri oli tehnyt kaiken tai kenties väsynyt työhönsä!
Silloin heräsi hänessä ajatus.
Vartija toi joka päivä Dantèsin keitoksen tinatulla rautakasarilla. Siinä oli jonkun toisenkin vangin keitos, sillä Dantès oli huomannut, että tämä kasari oli joko aivan täynnä tai puolillaan, riippuen siitä, kummasta vartija aloitti jakelunsa.
Kasarissa oli rautainen varsi. Tätä vartta Dantèsin teki mieli, ja hän olisi maksanut siitä kymmenen vuotta elämästään.
Vartija kaasi kasarin sisällyksen Dantèsin vatiin. Syötyään puulusikalla keitoksen Dantès pesi vadin, jota sitten joka päivä käytettiin.
Illalla Dantès asetti vadin oven ja pöydän puoliväliin lattialle.
Tullessaan vartija astui sen päälle, ja se meni tuhansiksi kappaleiksi.
Tällä kertaa hän ei voinut mistään soimata Dantèsia. Tämä oli kyllä tehnyt väärin jättäessään vatinsa lattialle, mutta vartija ei myöskään ollut katsonut minne astui.
Vartija mutisi äreästi ja silmäili ympärilleen, minne kaataisi keitoksen. Dantèsin tyrmässä ei ollut muita astioita.
– Jättäkää kasari tänne, sanoi Dantès, – saatte sen huomenna takaisin tuodessanne aamiaista.
Tämä ehdotus miellytti laiskaa vartijaa. Näinhän hänen ei tarvitsisi turhaan kavuta portaita.
Hän jätti kasarin.
Dantès vapisi ilosta.
Tällä kertaa hän söi nopeasti liemen ja lihan, joka vankilan tavan mukaan oli pantu liemen sekaan. Odotettuaan sitten tunnin ajan ja ollessaan varma, ettei vartija enää tulisi, hän siirsi vuoteensa syrjään, tarttui kasariin, työnsi sen varren puhdistamansa kiven ja muurikiven väliin ja alkoi vääntää.
Kivi liikahti, ja Dantès huomasi, että työ sujui hyvin.
Tunnin päästä oli kivi irroitettu muurista, johon jäi puolentoista jalan levyinen aukko.
Dantès kokoili huolellisesti kaiken laastin, vei sen tyrmänsä nurkkaan, kaivoi ruukkunsa kappaleella harmahtavaan multaan kolon ja peitti laastin mullalla.