3. Jeanne suojattina
Sellaisen salaisuuden haltijana, sellaisen tulevaisuuden perijänä, kahden niin vankan tuen pönkittämänä Jeanne tunsi jaksavansa siirtää vaikka maailman sijoiltaan. Hän arveli kuluvan vielä pari viikkoa, ennenkuin saisi ruveta täysin nauttimaan sitä mehukasta rypälettä, jonka onni oli ripustanut hänen päänsä kohdalle.
Esiintyä hovissa, ei enää anojana tai rouva de Boulainvilliersin pelastamana kerjäläisparkana, vaan Valois-suvun jälkeläisenä, jolla on sadan tuhannen livren korkotulot ja puolisona joku herttua tai pääri, olla kuningattaren tunnustettuna suosikkina ja tänä juonien ja myrskyjen aikana hallita valtiota hallitsemalla Marie-Antoinetten kautta kuningasta – siinä se kuvasarja, joka alituisesti liikkui rouva de la Motten ajatuksissa.
Seuraavana päivänä hän lähti suoraa päätä Versaillesiin. Hänellä ei ollut lupakorttia vastaanottoa varten, mutta hän luotti onneensa niin täydellisesti, ettei epäillyt hovisäännön väistyvän hänen pyrkimyksensä tieltä. Ja siinä hän olikin oikeassa.
Hovin koko henkilökunta, joka oli niin harras arvaamaan hallitsijan toivomuksia, oli jo huomannut, kuinka hyvin Marie Antoinette viihtyi kauniin kreivittären seurassa. Enempää ei tarvittu, jotta Jeannen saapuessa muuan ovela lakeija, haluten päästä suosioon, asettui sille kohtaa, mistä kuningatar kappelista palatessaan kulki sivutse, ja ikäänkuin sattumalta kysyi päivystävältä kamariherralta:
– Kuinka on meneteltävä, monsieur, kun kreivitär de la Motte-Valois on tullut ilman vastaanotto-korttia?
Kuningatar keskusteli hiljaa Lamballen prinsessan kanssa, mutta keskeytti puheensa kuullessaan kreivittären nimen, joka oli lausuttu tahallaan ääneen. Samalla hän kääntyi sinne päin.
– Sanoiko joku, – kysyi hän, – että rouva de la Motte-Valois on täällä?
– Niin on sanottu, teidän majesteettinne, – vastasi kamariherra.
– Kuka sen sanoi?
– Tämä lakeija, madame. Lakeija kumarsi häveliäästi.
– Rouva de la Motte-Valois saa tulla minun luokseni, – sanoi kuningatar astuen eteenpäin, lisäten kohta senjälkeen:
– Saatte viedä hänet pukuhuoneeseen.
Jeanne, jolle lakeija tietysti kertoi, mitä oli hänen hyväkseen tehnyt, aukaisi heti rahakukkaronsa, mutta lakeija hillitsi häntä sanoen viekkaasti hymyillen:
– Olkaa niin hyvä, rouva kreivitär, että annatte sen velan jäädä toistaiseksi maksamatta; pian saanette sen suorittaa korkoineen.
Jeanne pisti rahat takaisin taskuunsa.
– Olette oikeassa, ystäväiseni, Kiitos!
– Miksi en voisi, – tuumi hän, – suosia hovilakeijaa, joka suosii minua? Teenhän kardinaalille saman palveluksen.
Pian oli Jeanne kuningattarensa edessä. Marie-Antoinette näytti vakavalta, hieman haluttomaltakin, kenties juuri senvuoksi, että oli liiaksi suosinut kreivitärtä ottamalla hänet vastaan, vaikka hän tuli odottamatta.
– Kuningatar näkyy todellakin kuvittelevan, että vielä käyn kerjäämässä, – ajatteli kardinaalin ystävätär. – Ennenkuin ehdin lausua kahtakaankymmentä sanaa, täytyy hänen käydä iloisemman näköiseksi tai ajaa minut ovesta ulos.
– Madame, – sanoi kuningatar, – vieläkään en ole ehtinyt puhua kuninkaalle.
– Ah, madame, teidän majesteettinne on jo tehnyt minulle liiankin paljon hyvää enkä odota enää mitään. Nyt tulin…
– Niin, mille asialle tulitte? – keskeytti kuningatar herkkänä siirtymään asiasta toiseen. – Te ette ollut pyytänyt päästä puheilleni. Sattuiko jokin kiireellinen asia… teille?
– Kiireellinen… kyllä, madame; mutta ei minun tähteni.
– Siis minun tähteni… No puhukaa, kreivitär.
Ja kuningatar saattoi Jeannen kylpysaliin, missä kamarirouvat odottivat. Nähdessään näin paljon väkeä kuningattaren ympärillä kreivitär ei ruvennut puhumaan. Päästyään kylpyyn kuningatar laski kamarirouvat menemään.
– Madame, – sanoi nyt Jeanne, – teidän majesteettinne näkee minut pahassa pulassa.
– Kuinka niin? Sitähän jo heti arvelinkin.
– Teidän majesteettinne tietää, sillä luullakseni olen sen maininnut, että kardinaali de Rohan osoittaa minulle suosiotaan erinomaisen ylevällä tavalla.
Kuningatar kävi tyytymättömän näköiseksi.
– En oikein muista, – vastasi hän.
– Luulin, että…
– Ei sillä väliä… puhukaa vain.
– Saan siis kertoa, madame, että hänen korkea arvoisuutensa suvaitsi toissapäivänä käydä luonani.
– Vai niin.
– Asia koski erästä laupeudentyötä, jonka olen pannut alulle.
– Hyvä on, kreivitär! Minä annan myös jotakin… teidän hyvään tarkoitukseenne.
– Nyt teidän majesteettinne luulee väärin. Minulla oli jo kunnia sanoa, etten tullut mitään pyytämään. Tapansa mukaan kardinaali puhui kuningattaren hyvyydestä ja väsymättömästä avuliaisuudesta.
– Ja halusi, että avustaisin hänen suojattejaan?
– Aluksi… niin, teidän majesteettinne.
– Sen teenkin, en kardinaalin mieliksi, vaan onnettomien vuoksi, joita koetan auttaa, tulkoot mistä päin hyvänsä. Mutta sanokaa hänen korkea-arvoisuudelleen, että nykyään omat varani ovat vähissä.
– Voi, madame, sitä juuri hänelle huomautinkin, ja siitä johtuukin se pula, johon äsken viittasin.
– Puhukaa, puhukaa!
– Kuvasin kardinaalille, mikä hehkuva armeliaisuus täyttää teidän majesteettinne sydämen, milloin tahansa kerrotaan jonkun hädästä, ja kuinka anteliaisuus yhä tyhjentää kuningattaren kassan, niin ettei se kaikkeen riitä.
– Hyvä, hyvä!
– Ajatelkaapa, monseigneur, sanoin hänelle, että kuningatar esimerkiksi antautuu oman hyvyytensä orjaksi, että hän uhraa oman itsensä köyhien vuoksi. Se hyvä, mitä hän tekee, tuottaa hänelle itselleen pulaa, ja sitten syytin itseäni.
– Miksi niin, kreivitär? – kysyi kuningatar, joka kuunteli joko siksi, että Jeanne oli osannut kajota hänen heikkoon puoleensa, tai siksi, että Marie-Antoinette tarkalla älyllään aavisti jotakin tärkeätä olevan tulossa pitkän esipuheen jälkeen.
– Sanoin hänelle, että teidän majesteettinne oli joku päivä sitten antanut minulle melkoisen rahasumman; että samanlaisia lahjoituksia oli kuningattaren kassasta jaettu parin viime vuoden kuluessa lukemattomia kertoja, ja että jos kuningatar olisi ollut vähemmän antelias, vähemmän uhraavainen, olisi hänellä pari miljoonaa säästössä, eikä silloin olisi ollut mitään syytä kieltäytyä vastaanottamasta ihanaa timanttista kaulanauhaa, jonka hylkääminen oli niin ylevämielinen, sankarillinen, mutta sallittakoon minun sanoa, myös niin epäoikeutettu teko.
Kuningatar punastui ja alkoi taas katsella Jeannea. Asian ydin sisältyi varmaankin viime lauseeseen. Oliko tässä ansa vai ainoastaan mairittelua? Tältä kannalta harkiten siinä voi piillä jokin vaara kuningattarelle. Mutta Marie-Antoinette näki Jeannen kasvoissa niin paljon lempeyttä, vilpitöntä hyväntahtoisuutta ja puhdasta totuutta, ettei ollut mitään syytä sellaista ilmettä epäillä kavalaksi tai matelevan imartelevaksi. Ja kun kuningattaren oma sydän oli todella ylevä ja ylevyydessä aina on voimaa ja voimassa totuudenrakkautta, sanoi Marie-Antoinette huokaisten:
– Niin, se kaulanauha on kaunis; se oli kaunis, aioin sanoa, ja minua ilahuttaa kuulla, että nainen, jolla on hyvä aisti, antaa minulle arvoa sen hylkäämisestä.
– Jospa tietäisitte, madame, – ehätti nyt Jeanne parhaiksi huomauttamaan, – kuinka helposti oppii tuntemaan ihmisten tunteita, jos on kiintynyt niihin, joita he rakastavat!
– Mitä sillä tarkoitatte?
– Tarkoitan sitä, madame, että kun kardinaali de Rohan sai kuulla sankarillisen uhrauksenne, näin hänen kalpenevan.
– Kalpenevan!
– Hänen silmänsä täyttyivät heti kyynelistä. En tiedä, madame onko kardinaali de Rohan todella kaunis mies ja täydellinen ylimys, kuten monet väittävät, mutta sen tiedän, etten koskaan unohda hänen silloisia kasvojaan, kun niitä valaisi hänen sielunsa tuli ja kostutti kyynelvirta, jonka laski valloilleen teidän majesteettinne jalo epäitsekkyys, – mitä sanonkaan, suuremmoisen ihana kieltäymys.
Kuningatar ei vastannut kohta, vaan juoksutti vettä kullatun joutsenen nokasta, joka kaareutui hänen marmorista kylpyammettaan kohti. Sitten hän sanoi:
– Kuulkaapa, kreivitär, jos kardinaali de Rohan on teistä näyttänyt niin kauniilta ja täydelliseltä, kuin juuri sanoitte, niin en neuvoisi teitä antamaan hänen sitä huomata. Hän on maailmallinen kirkkoruhtinas, sellainen paimen, joka ottaa lampaan sekä itselleen että Herralle.
– Jumala varjelkoon, madame!
– Entä sitten? Onko se panettelua? Eikö se kuulu hänen maineeseensa ja eikö hän itsekin siitä ylpeile? Ettekö ole nähnyt hänen juhlatilaisuuksissa huiskuttavan käsiään ilmassa, – ne ovatkin kauniit, – saadakseen ne vieläkin valkoisemmiksi, ja silloin hänen käsiinsä, joissa säteilee piispansormus, kiintyy hurskasten naisten katseita loistavampina kuin kardinaalin timantti.
Jeanne kumarsi.
– Kardinaalin valloituksia, – jatkoi kuningatar innostuen, – on hyvin paljon. Muutamista on tullut häväistysjuttuja. Hän on yhtä herkkä rakastumaan kuin Fronden [kapinaliike 1600-luvun puolivälissä, jolloin Ludvig XIV oli alaikäinen. Suom.] aikuiset papit. Ylistäköön häntä ken tahtoo; minä ainakaan en siihen rupea.
– En tiedä, madame, – vastasi Jeanne rohkaistuneena tästä tuttavallisesta puhetavasta ja siitä ruumiillisesta tilasta, missä kuningatar nyt juuri oli, – ajatteliko kardinaali hurskaita naisia puhellessaan minulle niin hartaasti teidän majesteettinne hyveistä, mutta varmaa on, ettei hän silloin huiskuttanut kauniita käsiään ilmassa, vaan painoi sydäntään vasten.
Kuningatar nauroi väkinäisesti ja pudisti päätään.
– Vai niin, – ajatteli Jeanne, – alkaakohan asia sujua paremmin kuin luulimmekaan? Tulisiko ehkä harmi avuksemme? Silloin kävisi voitto liiankin helpoksi.
Pian kävi kuningattaren ilme taas yleväksi ja tyyneksi.
– Jatkakaa, – sanoi hän.
– Teidän majesteettinne lamauttaa minut sysäämällä kainosti luotaan senkin ylistyksen, joka tulee…
– Kardinaalilta! Niin juuri.
– Mutta miksi, madame?
– Siksi, että se herättää epäluuloa.
– Minun ei sovi puolustaa sitä, joka on kovaksi onneksi joutunut teidän majesteettinne epäsuosioon, – sanoi Jeanne erinomaisen kunnioittavasti, enkä rupeakaan epäilemään, ettei tämä henkilö olisi syyllinen, koska hän on kuningattarelle epämieluinen.
– Kardinaali de Rohan ei ole minulle epämieluinen; hän on minua loukannut. Mutta minä olen kuningatar ja kristitty ja siis kaksin verroin taipuvainen unohtamaan loukkauksia.
Ja tällöin tuli kuningattareen se majesteettisen hyvyyden ilme, joka oli hänelle niin luontainen. Jeanne pysyi vaiti.
– Ette enää puhu mitään?
– Herättäisin epäluuloa teidän majesteetissanne, saisin osakseni epäsuosiota ja moitetta, jos lausuisin mielipiteeni, joka käy aivan toiseen suuntaan.
– Ajattelette siis kardinaalista aivan toista kuin minä?
– Kerrassaan, madame.
– Noin ette puhuisi, jos tietäisitte, kuinka prinssi Ludvig on käyttäytynyt minua kohtaan.
– Tiedän vain sen, mitä olen nähnyt hänen suorittavan palvellakseen teidän majesteettianne.
– Kohteliaisuuksia? Jeanne kumarsi.
– Korusanoja, toivotuksia, imarteluja, – jatkoi kuningatar. Jeanne ei vieläkään vastannut.
– Teissä on kardinaalia kohtaan harras ystävyys, kreivitär; en siis enää käy hänen kimppuunsa teidän läsnäollessanne.
Ja samassa kuningatar alkoi nauraa.
– Madame, – vastasi Jeanne, – tahdon mieluummin kestää suuttumusta kuin ivaa. Se tunne, joka kardinaalissa on teidän majesteettianne kohtaan, ansaitsee sellaista kunnioitusta, että jos hän näkisi olevansa kuningattaren ivattavana, niin pidän varmana, että se veisi häneltä hengen.
– Jopa nyt ihme! Hän on siis peräti muuttunut.
– Suvaitsihan teidän majesteettinne joku päivä sitten mainita minulle, että jo kymmenen vuotta sitten kardinaali de Rohan intohimoisesti…
– Se oli leikkipuhetta, kreivitär, – keskeytti kuningatar ankarasti.
Vaiennettu Jeanne näytti kuningattaresta alistuneen siihen, ettei enää kamppailisi, mutta se oli erehdys. Sellaisella tiikerin- ja käärmeenluontoisilla naisilla on peräytymishetki aina valmisteluna uuteen hyökkäykseen; keskitetyn levon perästä tulee hyppäys.
– Te puhuitte niistä timanteista, – sanoi kuningatar varomatta. – Myöntäkää, että ne ovat pyörineet ajatuksissanne.
– Päivät ja yöt, madame, – vastasi Jeanne riemuissaan kuin sotapäällikkö nähdessään vihollisen tekevän taistelukentällä ratkaisevan virheen. – Ne ovat niin kauniita ja sopivat niin erinomaisesti teidän majesteetillenne.
– Kuinka niin?
– Tarkoitan juuri sitä, että ne sopivat teidän majesteetillenne.
– Mutta nehän on jo myyty!
– On kyllä.
– Portugalin lähettiläälle? Jeanne ravisti hiljaa päätään.
– Eikö? – kysyi kuningatar iloisesti.
– Ei, madame.
– Kelle siis?
– Ne on ostanut kardinaali de Rohan.
Kuningatar hätkähti, mutta hillitsi itsensä kohta.
– Vai niin, – sanoi hän kuivasti.
– Suokaa minun sanoa, madame, – puhui Jeanne innostuneesti, – että kardinaali on siinä menetellyt loistavasti; se on jaloutta, hyvän sydämen purkausta; se on kauniisti tehty. Sellaisessa sielussa kuin teidän majesteettinne täytyy herätä myötätuntoa kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja tuntehikasta. Kardinaali sai minulta kuulla, sen tunnustan, että teidän majesteettinne varat juuri nyt ovat vähissä, mutta silloin hän heti huudahti: "Mitä! Pitääkö Ranskan kuningattaren jäädä sitä vaille, mistä ei luopuisi veronkantajan vaimo? Täytyykö kuningattaren jonakin päivänä ehkä nähdä nuo timantit rouva Neekerin kaulassa?" Hän ei vielä tiennyt, että Portugalin lähettiläs tahtoi ne ostaa. Minä ilmoitin sen hänelle. Hänen harminsa yltyi, ja hän sanoi: "Tässä ei ole enää puhe siitä, tehdäänkö kuningattaren mieliksi, vaan asia koskee kuninkuuden arvoa. Minä tunnen, mikä henki vallitsee ulkomaiden hoveissa, – turhamaisuus, kerskailu, – siellä naurettaisiin Ranskan kuningattarelle, jolla ei enää ole rahoja niin kohtuulliseen ostoon. Pitäisikö minun sallia, että Ranskan kuningatarta ivataan? Ei ikänä." Ja hän lähti suin päin. Tuntia myöhemmin sain kuulla, että hän oli ostanut nuo timantit.
– Ja hinta oli puolitoista miljoonaa?
– Lisäksi sata tuhatta.
– Missä mielessä hän ne osti?
– Elleivät ne kelpaisi teidän majesteetillenne, niin hänen mielestään ei kukaan muukaan nainen saisi niitä pitää.
– Oletteko varma siitä, ettei kardinaalin tarkoituksena ole lahjoittaa tuota kaulanauhaa jollekin lemmitylleen.
– Olen varma, että hän ennemmin tuhoisi sen kuin sietäisi sitä nähdä jonkun muun kuin kuningattaren kaulassa.
Marie-Antoinette mietti, ja hänen ylevät piirteensä ilmaisivat avoimesti kaikki, mitä sielussa liikkui.
– Kardinaali de Rohan on menetellyt kauniisti, – sanoi hän. – Siinä ilmenee ylevä piirre hienotunteista alttiutta.
Jeanne kuunteli näitä sanoja ahneesti.
– Saatte lausua kiitokset kardinaali de Rohanille, – jatkoi kuningatar.
– Kyllä, kyllä, madame.
– Voitte lisätä, että hänen ystävyytensä minua kohtaan nyt on näytetty toteen, ja että minä kunniallisena ihmisenä, kuten Catherinen oli tapana sanoa, voin ystävältä ottaa kaikki vastaan sillä ehdolla, että sen palkitsen. Niinpä en hyväksyisi, että kardinaali de Rohan lahjoittaa minulle…
– Vaan…?
– Maksaa ennakolta minun puolestani. Hän on ollut niin hyvä, että on mielikseni käyttänyt rahojaan tai luottoaan. Sen minä maksan hänelle takaisin. Muistaakseni Böhmer vaati heti osan hintaa käteisellä.
– Niin, madame.
– Paljonko? Kaksisataa tuhatta?
– Kaksisataa viisikymmentä tuhatta.
– Juuri sen summan antaa kuningas minulle joka neljännesvuosi. Tänä aamuna minulle taas lähetettiin neljännesmaksu, tosin ennen määräaikaa, mutta kaikissa tapauksissa minulla nyt on se summa.
Kuningatar soitti kiireesti kamarirouville, jotka tulivat pukemaan käärien hänet ensin hienoon lämmitettyyn liinavaatteeseen. Kun hän sitten oli päässyt levolle makuuhuoneeseensa ja jäänyt Jeannen kanssa kahden kesken, sanoi hän:
– Olkaa niin hyvä ja avatkaa tuo laatikko.
– Ylimmäinenkö?
– Ei, vaan seuraava. Siellä on lompakko.
– Niin, tässä on, madame.
– Siinä on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä. Laskekaa.
Jeanne totteli.
– Viekää ne kardinaalille. Kiittäkää häntä sitäpaitsi. Sanokaa hänelle, että toimitan sitten kuukausittain saman verran. Koroista sovitaan myöhemmin. Tällä tapaa saan sen koristeen, joka oli niin mieleeni, ja jos itselleni tuleekin pulaa sen maksamisesta, en ainakaan toimita kuninkaalle mitään pulaa.
Sitten hän jälleen mietti hetkisen.
– Ja lisäksi, – jatkoi hän, – olen saanut sen uskon, että minulla on hienotunteinen ystävä, joka tahtoo minua palvella… ja sellainen ystävätär, joka aavistaa toivomukseni.
Samalla hän ojensi kätensä Jeannelle, joka riensi sitä suutelemaan. Kreivittären tehdessä jo lähtöä lisäsi kuningatar kuiskaten, ensin hetken epäröityään, kuin pelkäisi sanottavaansa:
– Saatte kardinaali de Rohanille huomauttaa, että hän on tervetullut Versaillesiin ja että tahdon hänelle lausua kiitokseni.
Jeanne kiirehti pois, ei ainoastaan huumaantuneena, vaan hullaantuneena riemusta ja tyydytetystä ylpeydestä, puristaen rahoja kuin korppikotka saalistaan.
4. Kuningattaren lompakko
Siitä onnesta, sanan aineellisessa ja henkisessä merkityksessä, mikä nyt oli Jeanne de Valoisilla hallussaan, saivat aluksi tuntuvimman vaikutelman ne hevoset, jotka toivat hänet takaisin Versaillesista. Jos koskaan hevoset ovat kilpatantereella kiitäneet palkinnon vuoksi, niin oli nyt siihen ponnistukseen pantu nämä vaivaiset kaksi vuokrahevosta. Kreivittären kiihoittamana ajuri luulotteli niille, että ne olivat Elis-maakunnan keveimpiä nelijalkaisia ja että nyt tarjottiin palkinnoksi kaksi talenttia kultaa isännälle ja kolminkertainen annos ohrajyviä niille itselleen.
Kardinaali ei ollut vielä lähtenyt kaupungille, kun rouva de la Motte saapui hänen yksityishotelliinsa, missä hänen ympärillään oli paljon väkeä. Jeanne ilmoitti tulostaan juhlallisemmin kuin saapuessaan kuningattaren luo.
– Tulette Versaillesista? – sanoi kardinaali.
– Tulen, monseigneur.
Kardinaali katseli häntä, mutta ei pystynyt mitään arvaamaan. Jeanne näki toisen vapisevan, tuskailevan, pelkäävän, mutta ei säälinyt.
– No kuinka kävi?
– Kuinkako kävi? Mitä oikein haluatte tietää, monseigneur? Puhukaa vähän, jottei minun tarvitse nuhdella itseäni liian paljon.
– Voi, kreivitär, tuon te sanotte sen näköisenä kuin…
– Olisi tulossa jotakin ikävää, niinkö?
– Jotakin murhaavaa.
– Halusittehan, että kävisin kuningattaren puheilla.
– Tietysti.
– Minä olenkin hänet tavannut. Te halusitte, että hän antaisi minun puhua teistä, vaikka hän on monta kertaa näyttänyt vieroksuvansa teitä ja ollut harmissaan, jos vain nimennekin on hänen kuultensa mainittu.
– Jos se halu on minussa ollut, niin huomaan nyt, että toteuttamisesta ei ole toivoa.
– Onpa kyllä, sillä kuningatar on minulle puhunut teistä.
– Tai oikeammin, te olitte niin hyvä, että puhuitte minusta.
– Se on totta.
– Ja hänen majesteettinsa kuunteli?
– Se kaipaa selitystä.
– Älkää puhuko sanaakaan lisää, kreivitär; minä kyllä aavistan, kuinka vastenmielistä hänen majesteetilleen…
– Eipä niinkään… Puhuin kaulanauhasta.
– Uskalsitte sanoa, että olen aikonut…
– Ostaa sen hänelle… juuri niin.
– Suuremmoista, kreivitär! Ja hän suvaitsi kuunnella?
– Tietysti.
– Sanoitteko, että tarjoon hänelle ne timantit?
– Siihen hän ei suostunut.
– Silloin olen hukassa.
– Hän ei suostunut ottamaan lahjaksi, vaan lainaksi…
– Lainaksi!.. Osasitte kääntää asian niin hienosti toisin päin!
– Niin hienosti, että hän hyväksyi.
– Minä siis lainaan kuningattarelle! Kreivitär, onko se mahdollista?
– Se on edullisempaa kuin jos lahjoittaisitte, eikö niin?
– Tuhannesti.
– Niin minäkin arvelin. Kaikissa tapauksissa on hänen majesteettinsa suostunut.
Kardinaali nousi, mutta istuutui kohta uudestaan. Lopulta hän astui Jeannen eteen, tarttui tämän molempiin käsiin ja sanoi:
– Älkää minua eksyttäkö; muistakaa, että yhdellä sanalla voitte minusta tehdä onnettomimman ihmisen.
– Intohimoja ei pidetä leikkikaluina, monseigneur, sensijaan kyllä naurettavaisuuksia. Kun miehellä on teidän arvonne ja ansionne, niin ei voi käydä naurettavaksi.
– Se on totta. Mitä siis sanoitte…
– Se on puhdasta totta.
– Minun ja kuningattaren kesken on salaisuus!
– Perin tärkeä salaisuus.
Kardinaali astui taas kreivittären luo ja puristi hänen kättään hellästi.
– Tuollainen kädenpuristus on mieleeni, – sanoi Jeanne. – Se on kuin miesten kesken.
– Sillä tavoin onnellinen mies puristaa suojelusenkelin kättä.
– Monseigneur, älkää liioitelko.
– Iloni voi olla liioiteltu, mutta ei koskaan kiitollisuuteni…
– Te liioittelette kumpaakin. Ettekö muuta halunnut kuin lainata kuningattarelle puolitoista miljoonaa?
Kardinaali huokasi.
– Buckingham osasi pyytää Anna Itävaltalaiselta enemmän, kun kuninkaallinen lattia oli siroiteltu täyteen hänen helmiään.
– Mitä Buckingham sai, sitä en tahdo unissakaan toivoa.
– Siitä saatte puhella kuningattaren kanssa, sillä hän käski minun ilmoittaa teille, että olette tervetullut hänen luokseen Versaillesiin.
Heti kun nämä sanat oli varomatta lausuttu, kalpeni kardinaali kuin nuorukainen saadessaan ensi lemmensuudelman. Kuin juopuneena haparoiden hän tarttui nojatuoliin, joka oli lähinnä.
– Kas, kas, – tuumi Jeanne, – asia onkin vakavampi kuin luulin; olin kuvitellut herttuaa, pääriä ja sadan tuhannen korkotuloja, mutta nyt voinkin korottaa toiveeni ruhtinaaseen ja puoleen miljoonaan asti, sillä tuo kardinaali ei ponnistelekaan kunnianhimon tai ahneuden vuoksi, vaan rakkaudesta!
Kardinaali de Rohan tyyntyi pian. Riemu ei ole pitkällinen tauti, ja järkevänä miehenä hän katsoi paraaksi puhella nyt Jeannen kanssa varsinaisista asioista, jotta tämä unohtaisi hänen äsken puhuneen rakkaudesta. Jeanne ei häntä häirinnyt.
– Ystäväiseni, – sanoi hän, puristaen Jeannea sylissään, – kuinka kuningatar oikein aikoo järjestää sen lainan, johon hänet suostutitte?
– Kysytte kai siksi, että kuningattaren luullaan olevan rahapulassa?
– Aivan oikein.
– Hän tahtoo maksaa teille, niinkuin olisi maksanut Böhmerille. Ero on vain se, että jos hän olisi ostanut Böhmeriltä, tietäisi sen koko Pariisi, mikä taas ei käy päinsä, kun oli tullut lausutuksi kuuluisat sanat sotalaivasta, ja jos hän saattaisi kuninkaan huonolle tuulelle, ärsyttäisi se koko Ranskaa. Kuningatar tahtoo saada timantit vähittäin omikseen ja maksaa myös vähin erin. Te toimitatte hänelle siihen tilaisuuden; olette hänen vaiteliaana valittajanaan, joka pystyy hänen puolestaan maksamaan, jos hän sattuisi pulaan, siinä kaikki. Hän on onnellinen ja maksaa; enempää älkää vaatiko.
– Hän maksaa… millä tavalla?
– Kuningatar, perin järkevä nainen, käsittää tietysti, että teillä on velkoja, monseigneur. Ja lisäksi hän on ylpeä, ei sellainen ystävä, joka ottaa vastaan lahjoja… Kun sanoin hänelle, että olitte jo suorittanut alkumaksuna kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä…
– Sanoitteko sen hänelle?
– Miksi en olisi sanonut?
– Sillä tapaa asia kävi hänelle jo alussa mahdottomaksi.
– Ei, vaan siitä sain keinon, jonkin syyn, miksi hän voi suostua. Ei mitään ilmaiseksi – niinhän kuningatar ajattelee.
– Voi, hyvä Jumala!
Jeanne otti nyt tyynesti taskustaan esille kuningattaren lompakon.
– Mikä se on? – kysyi kardinaali.
– Lompakko, jossa on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.
– Todellakin!
– Niin, ja kuningatar lähettää ne teille suurin kiitoksin.
– Oo!
– Summa on oikea. Olen laskenut.
– Sitä en epäilekään.
– Mutta mitä te niin katselette?
– Katselen tätä lompakkoa, jota en ole teillä ennen huomannut.
– Pidättekö siitä? Eikä se kuitenkaan ole kaunis eikä kallisarvoinen.
– Se miellyttää sittenkin, ties miksi.
– Teillä on hyvä maku.
– Laskette leikkiä. Missä suhteessa minulla muka on hyvä maku?
– Tietysti siinä, että teidän makunne on sama kuin kuningattaren.
– Tämä lompakko siis…
– Oli kuningattaren, monseigneur…
– Pidättekö siitä?
– Pidän hyvin paljon.
Kardinaali de Rohan huokasi ja sanoi:
– Onhan se luonnollista.
– Mutta jos teidän tekee mielenne… sanoi kreivitär huulillaan sellainen hymy, joka viettelee pyhimyksenkin.
– Sitä ette voine epäillä, mutta en kehtaa sitä teiltä riistää.
– Ottakaa se!
– Kreivitär! – huudahti kardinaali riemun valtaamana, – te olette kallehin ystävä, kaikkein älykkäin, kaikkein…
– Niin, niin.
– Ja liitto pysyy meidän kesken…
– Ikuisesti, kuten aina sanotaan. Ei, minulla on vain yksi ansio.
– Mikä se, on?
– Se, että olen toimittanut asioitanne jollakin menestyksellä ja suurella innolla.
– Jos teillä olisi vain se ansio, rakas ystävä, niin sanoisin olevani melkein teidän vertaisenne, – sillä minä olen myös, sillaikaa kun olitte Versaillesissa, puhunut teidän hyväksenne.
Jeanne silmäili kardinaalia hämmästyneenä.
– Tosin se oli vain mitätön asia, – selitti kardinaali. – Pankkiirini kävi tarjoomassa osakkeita, en tiedä missä yhtiössä, jonka tarkoituksena on kuivattaa ja viljellä soita.
– Ahaa!
– Siinä oli varma voitto, ja minä suostuin.
– Ja oikein teittekin.
– Malttakaa, niin saatte nähdä, että ajatuksissani aina panen teidät ensi sijalle.
– Toiselle, ja sekin on enemmän kuin ansaitsen. Mutta jatkakaa.
– Pankkiirini jätti minulle kaksisataa osaketta, ja niistä otin teitä varten neljäsosan, viimeiset.
– Niinkö, monseigneur?
– Kuulkaa nyt jatko. Pari tuntia sen jälkeen hän tuli takaisin. Jo samana päivänä oli osakkeiden arvo juuri siksi, että tämä määrä oli saatu myydyksi, noussut sata prosenttia, ja hän antoi käteeni sata tuhatta livreä.
– Se kauppa onnistui!
– Ja tässä on teidän voitto-osanne, rakas kreivitär, aioin sanoa, rakas ystävä.
Ja siitä setelitukusta, jonka Jeanne oli hänelle tuonut kuningattarelta, erotti hän viisikolmatta tuhatta livreä ja pisti ne sievästi Jeannen käteen.
– Hyvä on, monseigneur, lahjat ja vastalahjat kuuluvat yhteen.
Enimmin on mieleeni se, että muistitte minua.
– Teitä pidän aina muistissa, – vastasi kardinaali ja suuteli hänen kättään.
– Samoin minä teitä, – sanoi Jeanne. – Monseigneur, näkemiin! Pian tavataan Versaillesissa!
Ja Jeanne poistui annettuaan kardinaalille luettelon kuningattaren maksuajoista, joista lähin oli merkitty seuraavaksi kuukaudeksi määrän ollessa viisisataa tuhatta livreä.