Yön olivat yhdessä kaikki ne herra Desessarts'in henkivartiakomppaniian ja herra de Tréville'n muskettikomppaniian miehet, jotka olivat tovereita keskenänsä. Erottaisiin muka taas yhtyäksensä niin pian kuin kohtalo sen salli. Yö oli mitä meluisinta, niinkuin kyllä saattoi arvata, sillä sellaisissa tapauksissa voidaan vaan ylenmääräisellä huolettomuudella karkoittaa ylenmääräinen alakuloisuus.
Kun aamu valkeni, erosivat ystävykset heti kuin ensimäinen torventoitotus oli raikunut: muskettisoturit kiiruhtivat herra de Tréville'n ja henkivartijat herra Desessarts'in hotelliin. Jokainen kapteeni johdatti sitten komppaniiansa Louvre'en, jossa kuningas piti tarkastuksen.
Kuningas oli alakuloinen ja näytti sairaalta, joka vähensi hänen ryhtinsä upeutta. Häntä oli todella ruvennut vaivaamaan kuume keskellä neuvottelua. Kumminkin oli hän päättänyt lähteä jo samana iltana ja vastoin kaikkia estelyitä oli hän tahtonut pitää tarkastuksen, toivossa että tämä ponnistus karkoittaisi hänestä taudin, jonka oireet hänessä jo tuntuivat.
Kun tarkastus oli ohitse, lähtivät henkivartijat marssimaan yksin, koska muskettisoturien ei pitänyt lähteä ennen kuin kuninkaan kanssa, ja siitä sai Porthos tilaisuuden ratsastaa komeissa varuksissaan Ours'in kadulle.
Prokuraattorin rouva näki hänen ajavan ohitse uudessa asussaan ja pulskalla hevosellaan. Hän rakasti Porthosta liiaksi, voidaksensa antaa hänen mennä noin vaan; hän viittasi häntä astumaan alas hevosen selästä ja tulemaan hänen luoksensa. Porthos oli komea kerrassaan; hänen kannuksensa helisivät, hänen haarniskansa välkkyi, hänen miekkansa hyppeli ylpeästi hänen sivullansa. Tällä kertaa ei kirjureilla ollut ensinkään naurun halua, niin sotaiselta näytti Porthoksen ryhti.
Muskettisoturi vietiin herra Coquenard'in luokse, jonka pienet, harmaat silmät säihkyivät vihasta, hänen nähdessään serkkunsa noin perin uutena. Mutta yksi seikka häntä kumminkin lohdutti, se nimittäin, että yleensä arveltiin sodan tulevan tuimaksi: hän toivoi kaikessa hiljaisuudessa sydämmensä pohjasta että Porthos jäisi sille tiellensä.
Porthos heitti mestari Coquenard'ille kohteliaat jäähyväiset; mestari Coquenard toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä. Rouva Coquenard puolestaan ei voinut pidättää kyyneliänsä; mutta tuo suru ei saattanut ketään pahoihin luuloihin, sillä hänen tiedettiin olevan hyvin hellän sukulaisiaan kohtaan, joiden vuoksi hänellä aina oli ollut kiivasta toraa puolisonsa kanssa.
Mutta oikeat jäähyväiset tapahtuivat rouva Coquenard'in kamarissa: ja ne olivat sydäntä särkevät.
Niin kauvan kuin prokuraattorin rouva saattoi seurata lemmittyänsä silmillään, heilutti hän nenäliinaa kurottuen ulos ikkunasta. Porthos otti kaikki nuo hellyyden osoitukset vastaan semmoisen miehen tavalla, joka on tottunut moisiin kohteliaisuuksiin. Vasta sittenkuin hän kääntyi kadunkulmasta, otti hän hattunsa ja heilautti sitä jäähyväisiksi.
Aramis puolestaan kirjoitti pitkän kirjeen. Kelle? Ei kukaan sitä tiennyt. Viereisessä kamarissa odotti Ketty, jonka piti samana iltana lähteä Tours'iin.
Athos joi pienissä kulauksissa viimeisen pullon espanjalaista viiniänsä.
Sill'aikaa d'Artagnan marssi komppaniiansa mukana. Kun hän oli joutunut Saint-Antoine'n esikaupunkiin, kääntyi hän mielihyvillään katselemaan Bastiljia; mutta kun hänen silmänsä olivat kiintyneet yksinomaisesti vaan Bastiljiin, ei hän havainnut ensinkään mylady'ä, joka istui kellertävän-valkoisen hevosen selässä ja osoitti häntä kahdelle kehnon näköiselle miehelle, jotka lähestyivät riviä saadaksensa hänet paremmin näkyviinsä. Heidän kysyvään silmäykseensä vastasi mylady merkillä että hän se oli. Sitten, varmana siitä ett'ei mitään erhetystä voinut syntyä hänen käskyjensä täyttämisessä, hän kannusti hevostansa ja katosi.
Nuo molemmat miehet seurasivat sitten komppaniiaa, ja sen lähtiessä Saint-Antoine'n esikaupungista nousivat valmiiksi satuloitujen hevosten selkään, joita livreetön palvelija oli pidellyt heidän varallansa.
XXXIX.
La Rochelle'n piiritys
La Rochelle'n piiritys oli eräs Ludvig XIII: n hallituksen suuria valtiollisia tapauksia ja kardinaalin suuria sotayrityksiä. On siis hupaista, jopa tarpeellistakin, lausua siitä muutama sana; useat tämän piirityksen yksityisseikat liittyvät sitä paitsi liian läheisesti tähän kertomukseemme, voidaksemme jättää niitä mainitsematta.
Kardinaalin valtiolliset tuumat tähän piiritykseen ryhtyessä olivat varsin laajat. Esittäkäämme ne ensiksi ja siirtykäämme sitten niihin erikoistuumiin, joilla oli kenties yhtä suuri vaikutus Hänen ylhäisyytensä toimintaan kuin noilla edellisilläkin.
Niistä tärkeistä kaupungeista, joita Henrikki IV oli lahjoittanut hugenoteille turvapaikoiksi, oli jälellä enää La Rochelle. Oli siis asia hävittää tuo kalvinilaisuuden viimeinen varustus, tuo vaarallinen hapantaikina, johon alinomaa sekoittui kotimaisen kapinan tai ulkomaisen sodan käytteitä.
Tyytymättömiä espanjalaisia, englantilaisia, italialaisia, seikkailijoita, kaikista kansallisuuksista, onneaan etsiviä sotamiehiä, kaiken karvaisia, kiiruhti ensi kutsulla protestanttien lippujen juureen, järjestyen laajaksi liittokunnaksi, jonka haarat sopivissa tiloissa hajaantuivat joka paikkaan yli koko Euroopan.
La Rochelle, jonka tärkeys oli yhä kasvanut muiden kalvinilaisten kaupunkien hävityksestä, oli siis riitojen ja kunnianhimoisten aikeiden pesäpaikkana. Vielä enemmän, sen satama oli viimeinen portti, mikä vielä oli avoinna englantilaisille Ranskan kuningaskuntaan; sulkiessaan sen tuolta ikiviholliseltamme Englannilta, kardinaali täytti Johanna d'Arc'in ja Guise'n herttuan alkaman työn.
Niinpä Bassompierre, joka oli samalla protestantti ja katolilainen, protestantti vakuutukseltaan vaan katolilainen Pyhän Hengen ritariston jäsenenä, Bassompierre, joka oli saksalainen syntyjään vaan ranskalainen sydämmeltään, Bassompierre, vihdoin, jolla oli erityinen päällikkyys La Rochelle'n piirityksessä, sanoikin kerta, taistellessaan muiden suurten herrojen etunenässä, yhtä hyvien protestanttien kuin hän itse:
– Saattepa nähdä, hyvät herrat, että me teemme niin tyhmästi että valloitamme La Rochelle'n!
Ja Bassompierre oli oikeassa: Ré'n saaren pommitus ennusti Sevennien vainoa; La Rochelle'n valloitus oli esipuhe Nantes'in ediktiin.
Mutta niinkuin jo sanoimme, tuon tasoittelevan ja muodostelevan ministerin tuumien ohella, jotka kuuluvat historian alalle, on ajankuvailijan pakko ottaa käsiteltäviksi myöskin rakastuneen miehen ja lemmenkateisen kilpailijan pienet tarkoitukset.
Richelieu, niinkuin jokainen tietää, oli rakastunut kuningattareen: mutta oliko tuolla hänen rakkaudellansa vaan pelkkä valtiollinen tarkoitusperä, vai oliko se aivan luonnollisesti noita syviä tunteita, joita Itävallan Anna herätti kaikissa, jotka häntä ympäröivät; sitä emme voi ratkaista; mutta oli miten oli, lukija on jo tämän kertomuksen kehittymisessä voinut havaita Buckingham'in saaneen hänestä voiton ja parissa kolmessa kohdassa, erittäinkin tuossa timanttikoriste-jutussa saanut nähdä, että Buckingham kolmen muskettisoturin alttiuden ja d'Artagnan'in rohkeuden avulla oli julmasti pettänyt kardinaalin toiveita.
Richelieu'n oli nyt siis sekä vapauttaminen Ranskanmaa vihollisista että kostaminen kilpailijallensa; sitä paitsi oli tuo kosto saatava suureksi ja loistavaksi sekä sen miehen arvoiseksi, jolla oli taisteluaseena kokonaisen valtakunnan voimat.
Richelieu tiesi että hän, taistellessaan Englantia vastaan, taisteli Buckingham'ia vastaan, että hän riemuitessaan edellisestä voitosta, riemuitsi myöskin jälkimäisestä, sanalla sanoen, että hän masentaessaan Englantia Euroopan silmissä, masensi Buckingham'ia kuningattaren silmissä.
Buckingham taas puolestaan, vaikka Englannin kunnia kyllä oli hänen näennäisenä tarkoituksenaan, oli samojen vaikuttimien alaisena kuin kardinaalikin; hänelläkin oli erityinen kostontuuma perille ajettavana; ei hän millään varjolla voinut palata Ranskaan lähettiläänä; hän tahtoi siis palata sinne valloittajana.
Siitä seuraa että todellinen voiton esine tässä pelissä, johon kaksi mahtavaa valtakuntaa oli ryhtynyt kahden rakastuneen miehen hyväksi, oli vaan pelkkä hellä silmäys Itävallan Annalta.
Ensimäinen etu oli ollut Buckingham'in puolella: odottamatta tulleena Ré'n saaren läheisyyteen yhdeksälläkymmenellä laivalla ja noin kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa, oli hän käynyt kreivi Toirac'in kimppuun, joka kuninkaan puolesta oli saaren päällikkönä, ja verisen taistelun jälkeen noussut maalle.
Mainitkaamme ohimennen että parooni Chantal oli tässä taistelussa kaatunut. Hän jätti orvoksi pienen kahdeksantoista kuukautisen tyttären.
Tuosta pienestä tytöstä tuli sittemmin rouva de Sevigné.
Kreivi de Toirac vetäytyi varustusväkineen Saint-Martin'in linnoitukseen ja ahtoi satakunnan miestä pieneen La Prée-nimiseen linnaan.
Tämä tapaus oli kiiruhtanut kardinaalin päätöstä; ja odottaessaan että kuningas ja hän voisi ottaa ylipäällikkyyden La Rochelle'n piirityksessä, joka jo oli päätetty asia, oli hän lähettänyt monsieur'in johtamaan ensimäisiä piiritystoimia ja siirrättänyt sotapaikalle kaikki joukot, mitkä suinkin olivat hänen käytettävinään.
Tuohon osastoon, joka noin lähetettiin etujoukkona, ystävämme d'Artagnan'kin kuului.
Kuningas, niinkuin jo olemme maininneet, oli lähtevä sinne heti neuvoskunnan kokouksen perästä; mutta tullessaan tuosta kokouksesta, kesäkuun 23 päivänä, tunsi hän saaneensa kuumeen; hän oli kumminkin tahtonut lähteä matkalle, vaan kun hänen tilansa huononi, oli hänen pakko pysähtyä Villeroi'han.
Mutta mihin kuningas pysähtyi, siihen pysähtyivät myöskin muskettisoturit; tästä seurasi että d'Artagnan, joka oli vaan henkivartijaväessä, näki joutuneensa, ainakin hetkeksi, erilleen ystävistänsä Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta; tämä ero, joka nyt oli hänelle vaan ikävä, olisi varmaankin herättänyt hänessä todellista levottomuutta, jos hän olisi voinut arvata mitkä vaarat häntä uhkasivat joka puolelta.
Hän tuli kumminkin ilman mitään kohtauksia La Rochelle'n leirille syyskuun 10 päivän tienoissa v. 1627.
Kaikki oli samassa tilassa: herttua ja hänen englantilaisensa, Ré'n saaren valtaherrat, jatkoivat Saint-Martin'in linnoituksen piirittämistä, vaan ilman menestyksettä, ja vihollisuudet La Rochelle'a vastaan olivat alkaneet pari kolme päivää takaperin sen varustuksen johdosta, minkä Angoulême'n herttua oli rakennuttanut aivan lähelle kaupunkia.
Herra Desessarts'in komennon alaiset henkivartijat olivat sijoitetut Minimes'iin.
Mutta niinkuin jo tiedämme, oli d'Artagnan varsin vähän seurustellut komppaniia-toveriensa kanssa, hänen kunnianhimoinen mielensä kun paloi päästä muskettisoturien joukkoon; hän oli nyt siis yksinään, omien mietteidensä valtaan jätettynä.
Ja nuo mietteet eivät olleetkaan varsin iloisia: kaksi vuotta taaksepäin hän oli tullut Pariisiin, tällä ajalla oli hän sekoittunut valtiollisiin asioihin ja hänen yksityiset pyrintönsä rakkauden ja onnen saavuttamiseen olivat menestyneet huononpuolisesti.
Mitä hänen rakkaus-asioihinsa tulee, ainoa nainen, joka häntä oli lempinyt, oli rouva Bonacieux, ja hän oli kadonnut teille tietämättömille.
Mitä taas hänen onneensa tulee, oli hän kaikessa vähäpätöisyydessään saanut viholliseksensa kardinaalin, toisin sanoen, miehen, jonka edessä valtakunnan ylhäisimmät, kuninkaasta alkaen, vapisivat.
Tuo mies saattoi hänet musertaa, eikä kumminkaan ollut sitä tehnyt; vaan siinä säästämisessäpä huomasikin d'Artagnan'in terävä äly aukon, josta paremman tulevaisuuden päivä pilkoitti.
Mutta sitä paitsi oli hän hankkinut itselleen toisenkin vihollisen, jota hän tosin piti vähemmän peljättävänä, vaan josta hänen vaistinsa kumminkin sanoi ett'ei se ollut aivan kokonaan halveksittava. Se vihollinen oli mylady.
Toisaalta oli hän sitä vastoin kuningattaren suosiossa ja suojeluksessa, mutta kuningattaren suosio oli niinä aikoina vaan yhä lisäsyynä vainoomisiin; ja hänen suojeluksensa taas oli, niinkuin kyllä tiedetään, hyvin huonoksi turvaksi: muistettakoon vaan Chalais'ia ja rouva Bonacieux'iä.
Ainoa, mitä hän oikeastaan oli kaiken kaikkiaan voittanut, oli siis tuo viiden tai kuuden tuhannen livre'n veroiseksi arvattu timantti, mikä hänellä oli sormessaan; ja jos oletetaan että d'Artagnan kunnianhimoisissa aikomuksissaan tahtoi säilyttää sen, voidaksensa kerta tilaisuuden tullessa näyttää sitä kuningattarelle tuntomerkkinä, ei tuo timantti nyt, kun hän ei voinut luopua siitä, ollut hänelle suurempi-arvoinen kuin kivet joita hän polki jaloillaan.
Sanomme: kivet, joita hän polki jaloillaan, sillä d'Artagnan ajatteli kaikkia näitä mietteitänsä kävellessään yksinään erästä kaunista kapeata tietä myöten, joka vei leiristä Angoutin'in kylään; nämä mietteet olivat saattaneet häntä menemään kauvemmaksi kuin hän oikeastaan oli aikonut, ja päivä alkoi mennä mailleen, kun hän laskeutuvan auringon valossa luuli näkevänsä musketin piipun kiiltävän eräässä pensastossa.
D'Artagnan'illa oli nopea silmä ja vilkas ajatuksen juoksu; hän älysi heti ett'ei musketti ollut joutunut sinne itsestään ja että sen pitelijä ei varmaankaan ystävällisissä aikomuksissa ollut kätkeytynyt pensaston taakse. Hän päätti siis lähteä pakoon, mutta silloin huomasi hän toisella puolella tietä erään kiven takana toisen musketin piipun.
Tässä oli nähtävästi väijytys.
Nuori mies loi silmäyksen ensimäiseen muskettiin ja näki jonkunmoisella levottomuudella sen suuntautuvan häntä kohden, mutta kun hän huomasi musketin suun herkeevän liikkumattomaksi, heittäytyi hän suin päin maahan. Samassa silmänräpäyksessä pamahti laukaus ja hän kuuli luodin vingahtavan ylitsensä.
Tässä ei ollut aikaa vitkastella; d'Artagnan oli yhdessä hyppäyksessä jaloillaan; samassa tuokiossa sinkoili kiven muruja siitä paikasta, missä hän oli maannut, – toisen musketin luoti oli näet siihen sattunut.
D'Artagnan ei ollut noita turhanpäiväisesti urhoollisia miehiä, jotka syöksevät päättömästi kuolemaa kohden vaan sen vuoksi että heistä sitten sanottaisiin ett'eivät he peräytyneet askeltakaan; tässä ei sitäpaitsi ollutkaan urhoollisuus kysymyksessä: d'Artagnan oli näet joutunut väijyjäin käsiin.
– Jos he ampuvat vielä kolmannen laukauksen, olen minä kuoleman oma.
Ja silloin lähti hän käpälämäkeen, paeten leiriä kohden sillä nopeudella, mikä oli ominaista hänen maamiehillensä, jotka olivat kuuluisia ripeydestään, mutta vaikka hän juoksi kyllä kovasti, oli ensimäinen ampuja ennättänyt kuitenkin saada uuden panoksen muskettiinsa; hän ampui nyt toisen laukauksen, joka tällä kertaa oli niin hyvin tähdätty että luoti lävisti d'Artagnan'in lakin ja lennätti sen kymmenkunnan askelta hänestä.
Mutta kun d'Artagnan'illa ei ollut toista lakkia, sieppasi hän sen juostessaan mukaansa ja tuli hyvin hengästyneenä ja kalpeana majapaikkaansa, jossa hän heittäytyi istumaan sanaakaan virkkamatta ja rupesi asiaa ajattelemaan.
Tähän tapaukseen saattoi olla kolme syytä.
Ensimäinen ja luonnollisin: se saattoi olla rochellelaisten väijytys, heillä kun kaiketi ei ollut mitään sitä vastaan että edes joku Hänen Majesteettinsa henkivartija saisi surmansa, koska heillä siten olisi yksi vihollinen vähemmän ja tuolla vihollisella saattoi ehkä olla vankka kukkaro taskussa.
Toiseksi saattoi se olla hyvä muistutus herra kardinaalilta. Muistetaan, kuinka d'Artagnan juuri samaan aikaan kuin hän oli huomannut musketin piipun kiiltävän pensastossa, oli kummastellut kardinaalin pitkämielisyyttä.
Mutta d'Artagnan pudisti päätänsä. Kun oli kysymys henkilöistä, joita vastaan kardinaalin tarvitsi vaan ojentaa kätensä, hän harvoin käytti tuollaisia keinoja.
Kolmanneksi saattoi se olla mylady'n kosto.
Tämä luulo oli uskottavampi.
Turhaan koki hän muistutella mieleensä salamurhaajan pukua tai kasvoja; hän oli poistunut heistä niin kiiruusti ett'ei hänelle ollut jäänyt aikaa mihinkään semmoisiin havannoihin.
– Ah, minun rakkaat ystäväni! mutisi d'Artagnan, missä olette? Kuinka suuresti kaipaan teitä!
D'Artagnan'illa oli levoton yö. Kolme neljä kertaa hypähti hän ylös vuoteeltaan, luullen että joku lähestyi häntä iskeäksensä puukon hänen rintaansa. Mutta vihdoin päivä valkeni, eikä pimeys ollut tuottanut hänelle mitään onnettomuutta.
Mutta d'Artagnan oli siinä varmassa luulossa ett'ei yritys sillensä jäisi.
Koko päivän pysyi hän majapaikassansa; hän oli pitävinään huonoa säätä siihen syynä.
Kello yhdeksän ylihuomenna rumputettiin kenttämarssiin. Orleans'in herttua tarkasteli joukot. Henkivartijat kiiruhtivat aseihin; d'Artagnan sijoittui paikallensa riviin toveriensa joukkoon.
Monsieur ratsasti rintaman eteen, jonka perästä kaikki korkeammat upseerit lähestyivät häntä tervehtimään, niiden joukossa myöskin henkivartijain kapteeni Desessarts niinkuin kaikki muut.
Hetkisen perästä luuli d'Artagnan huomaavansa että herra Desessarts viittasi häntä lähestymään; peljäten pettyneensä odotti hän uutta viittausta esimieheltänsä; kun viittaus uusittiin, jätti hän rivinsä ja astui esiin saamaan käskyjä.
– Monsieur kysyy miehiä, jotka vapaehtoisesti ottaisivat lähteäksensä vaaralliselle asialle; sen suorittajat saavat paljon kunniaa, ja minä viittasin teille, että pitäisitte itseänne valmiina.
– Kiitoksia, herra kapteeni, vastasi d'Artagnan, joka ei parempaa pyytänyt kuin päästä osoittamaan kuntoansa ylipäällikön silmäin edessä.
Todella olivatkin rochellelaiset yöllä tehneet hyökkäyksen ja valloittaneet takaisin erään varustuksen, jonka kuninkaallinen armeija kaksi päivää ennen oli heiltä anastanut; nyt oli asia tehdä rohkea tiedustusmatka, että saataisiin selville kuinka vihollinen suojeli varustusta.
Sentähden monsieur hetkisen perästä korotti äänensä ja lausui:
– Siihen toimeen tarvitsen kolme tai neljä vapaehtoista ja niitä johtamaan luotettavan miehen.
– Mitä viimemainittuun tulee, se on minulla tässä käsillä, armollinen herra, sanoi kapteeni Desessarts, osoittaen d'Artagnan'ia, ja mitä noihin kolmeen tai neljään vapaehtoiseen tulee, armollisen herran tarvitsee vaan lausua julki aikeensa, niin ei tarjokkaista ole puutetta.
– Neljä urhokasta miestä kanssani kuolemaan! huusi d'Artagnan kohottaen miekkansa.
Kaksi hänen henkivartijatoveriansa kiiruhti heti esiin, ja kun siihen lisäksi vielä yhtyi kaksi sotamiestä, oli luku täysi. D'Artagnan sen vuoksi viittasi toiset tarjokkaat takaisin, koska hän ei tahtonut tehdä väärin ensiksi saapuneille.
Ei tiedetty, olivatko rochellelaiset anastettuansa varustuksen, jättäneet sen, vai olivatko he jättäneet sinne suojelusväkeä; täytyi siis pyrkiä niin lähelle varustusta että seikasta saataisiin tarkka tieto.
D'Artagnan lähti neljän seuralaisensa kanssa kulkemaan pitkin juoksuhautaa; kaksi henkivartijaa kulki hänen rinnallansa ja sotamiehet jälessä.
Sillä tavoin saapuivat he juoksuhaudan penkereen suojassa noin sadan askeleen päähän varustuksesta. Siellä havaitsi d'Artagnan kääntyessään taaksepäin että molemmat sotamiehet olivat kadonneet.
Hän luuli ensin että he olivat pelosta jättäytyneet jälkeen, ja jatkoi kulkuansa.
Vihdoin olivat he vaan enää noin kuudenkymmenen askeleen päässä varustuksesta.
Ei ketään näkynyt; varustus näytti autiolta.
Nuo kolme henkensäkaupittelijaa neuvottelivat silloin keskenään, menisivätkö vielä eteenpäin, kun yht'äkkiä savupilvi tuprahti varustuksesta ja tusina luoteja vingahti d'Artagnan'in ja hänen tovereidensa ympärillä.
Enempää ei tarvittu tietää: varustus oli suojeltu; pitempi viipyminen tällä vaarallisella paikalla olisi ollut hyödytön varomattomuus. D'Artagnan ja molemmat toiset henkivartijat käänsivät selkänsä ja rupesivat peräytymään tavalla joka näytti pa'olta.
Kun he olivat joutuneet juoksuhaudan kulmaan, jonka takana heillä oli suojaa luotituiskulta, kaatui toinen henkivartija; luoti oli sattunut häntä rintaan; toinen, joka jäi vahingoittumatta, jatkoi juoksuansa leiriin päin.
D'Artagnan ei tahtonut paikalla jättää toveriansa; hän kyyristyi nostaaksensa häntä ylös ja auttaaksensa häntä pääsemään parempaan suojaan, mutta samassa silmänräpäyksessä pamahti kaksi laukausta; toinen luoti musersi tuon jo haavoittuneen henkivartijan pääkallon ja toinen litistyi kalliota vasten, pyyhkäistyänsä parin tuuman päässä d'Artagnan'in ohitse.
Nuori mies kääntyi nopeasti taaksepäin, sillä tämä hyökkäys ei voinut tulla varustuksesta, joka oli jäänyt juoksuhaudan kulman taakse. Hänen mieleensä juolahti nuo kaksi sotamiestä, jotka olivat hänet hyljänneet ja hän muisti silloin myöskin eilispäiväiset murhaajat. Hän päätti tällä kertaa ottaa täyden selon siitä, mitä hänen oli asiasta ajatteleminen, ja hän kaatui toverinsa ruumiin päälle, ollen kuolevinansa.
Heti näki hän kaksi päätä kohoavan erään hyljätyn ulkovarustuksen takaa, noin kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. D'Artagnan ei ollutkaan pettynyt; siinä olivat nuo molemmat sotamiehet. Nuo miehet olivat seuranneet häntä vaan murhataksensa hänet, toivossa että nuoren miehen kuolema joutuisi vihollisten niskoille.
Mutta kun hän saattoi olla vaan haavoitettu ja siinä tapauksessa ilmoittaa heidän rikoksensa, tulivat he esiin, lopettaaksensa hänet. Onneksi antoivat he d'Artagnan'in kavaluuden pettää itsensä ja heittivät pyssynsä täyttämättä uudella panoksella.
Kun he olivat kymmenen askeleen päässä d'Artagnan'ista, nousi hän pystyyn ja hyppäsi heitä vastaan miekka kädessä.
Murhaajat ymmärsivät että jos he pakenisivat leiriin päin ennenkuin olivat saaneet hänet hengiltä, vetäisi hän heidät syytökseen. Toinen tarttui pyssynsä piippuun käyttääksensä asettansa nuijana; hän suuntasi hirvittävän iskun d'Artagnan'ia kohden, mutta d'Artagnan väisti sen viskautumalla syrjään, vaan sen liikkeen kautta toimitti hän tien auki roistolle, joka syöksähti varustukseen päin. Mutta kun rochellelaiset, jotka sitä vartioivat, eivät tienneet missä aikomuksessa tuo mies tuli heitä kohden, ampuivat he häntä, ja hän kaatui, saatuansa luodin olkapäähänsä.
Sillä välin oli d'Artagnan hyökännyt toisen sotamiehen kimppuun ja ruvennut ahdistelemaan häntä miekallansa. Taistelu ei ollut pitkä; tuolla kurjalla heittiöllä oli vaan särkynyt musketti puollustus-aseena. D'Artagnan'in miekka luiskahti tuon vahingottoman aseen kyljestä murhaajan reiteen, ja hän kaatui samassa. D'Artagnan ojensi miekan kärjen hänen kurkkuansa vasten.
– Elkää tappako minua! huusi roisto; armoa, armoa, upseerini, niin ilmaisen teille kaikki.
– Ansaitseeko sitten salaisuutesi että lahjoitan sinulle henkesi? kysyi nuori mies vetäen käsivarttansa taaksepäin.
– Ansaitsee, jos pidätte elämällä olevan mitään arvoa, sille, joka niinkuin te, on kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja urhoollinen ja sen vuoksi voi saavuttaa kaikki.
– Konna! ärjäsi d'Artagnan, sano suoraan ja pian, ken on antanut sinulle toimeksi murhata minut?
– Eräs nainen, jota minä en tunne, vaan jota nimitettiin mylady'ksi.
– Mutta jos sinä et tunne naista, kuinka tiedät sitten hänen nimensä?
– Toverini tunsi hänet ja nimitti häntä niin; hän sopikin asiasta toverini kanssa eikä minun. Hänellä on, taskussaan tuolta naiselta kirje, joka varmaankin olisi hyvin tärkeä teille, sen mukaan mitä kuulin sanottavan.
– Mutta kuinka saatoit sinä ruveta osalliseksi tähän väijytykseen?
– Hän ehdotteli että me molemmat yhdessä suorittaisimme asian, ja minä suostuin.
– Ja kuinka paljon maksoi hän teille tuosta kauniista toimesta?
– Sata louisdor'ia.
– Hyvä, sanoi nuori mies hymyillen, hän pitää minua siis jonkun arvoisena. Sata louisdor'ia on jommoinenkin summa kahdelle tuollaiselle lurjukselle kuin te olette. Enkäpä ihmettelekkään että suostuit tuumaan, ja minä annan sinulle armon, vaan yhdellä ehdolla.
– Millä sitten? kysyi sotamies levottomasti, havaitessaan ettei kaikki ollut vielä lopussa.
– Että menet ottamaan kirjeen toverisi taskusta.
– Mutta, huudahti roisto, sehän on toinen tapa ottaa minut hengiltä; kuinka tahdottekaan että menisin ottamaan kirjeen keskellä luotituiskua?
– Sinun täytyy mennä, muutoin, sen vannon, saat surmasi minun kädestäni.
– Armoa, herra kulta, armoa sen nuoren naisen nimessä, jota te rakastatte ja jonka kai luulette kuolleeksi, vaan joka ei ole kuollut! huudahti roisto langeten polvilleen ja nojaten kädellään maahan, sillä hänen voimansa alkoivat vähetä verenvuodon tähden.
– Ja kuinka sinä tiedät että on olemassa nuori nainen, jota minä rakastan ja jonka olen luullut kuolleeksi? kysyi d'Artagnan.
– Sen minä tiedän kirjeestä, joka on toverini taskussa.
– No sittenhän kaiketi pitäisi sinun ymmärtää että minun täytyy saada tuo kirje käsiini, sanoi d'Artagnan. Siis ei mitään viivyttelemistä eikä empimistä, vaan laita luusi kohta matkalle, sillä niin vastenmielistä kuin minulle onkin ruveta toistamiseen tahraamaan miekkaani tuommoisen konnan verellä, vannon kunniallisen nimeni kautta että…
Näin sanoen teki d'Artagnan niin uhkaavan liikkeen, että haavoitettu nousi jaloilleen.
– Elkää, elkää! huudahti hän saaden rohkeutta kauhistuksestansa, minä menen, minä menen…
D'Artagnan otti sotamiehen musketin ja ajoi häntä edellänsä tuon kaatuneen toverin luokse, pistellen häntä miekkansa kärjellä.
Hirmuista oli nähdä, kuinka tuo onneton, jättäen kulkiessansa pitkän verijälen, ja lähestyvän kuoleman pelosta kelmeänä, koetti huomaamattomana päästä vetäytymään rikostoverinsa ruumiin luokse, joka oli parinkymmenen askeleen päässä siitä.
Kauhistus kuvautui elävästi hänen kasvoillensa, joita kylmä tuskanhiki peitti; d'Artagnan'ia rupesi säälittämään ja hän, ylenkatseellisesti silmäten häntä, lausui:
– No niin, minä näytän sinulle, mikä ero on kunnon miehen ja sinun laisesi pelkurin raukan välillä. Jää tähän, niin minä menen itse.
– Joutuisin askelin, tähystävin silmin, pitäen varalla kaikkia vihollisen liikkeitä, käyttäen kaikkia maanluonteen etuja, onnistui d'Artagnan'in päästä kaatuneen sotamiehen luokse.
Oli kaksi keinoa tarkoituksen saavuttamiseksi: kopeloida häntä paikallansa tai kantaa hänet pois, käyttämällä kilpenä hänen ruumistansa, ja tarkastella hänet juoksuhaudassa.
D'Artagnan valitsi jälkimäisen keinon ja otti murhaajan selkäänsä samalla kuin vihollinen tähtäsi ja ampui.
Vähäinen täräys, joka syntyi siitä että kolme luotia syhähti murhaajan ruumiisen, viimeinen huudahdus ja kuolontempaus, ne vakuuttivat d'Artagnan'ille että sama, joka oli tahtonut murhata hänet, oli pelastanut hänen henkensä.
D'Artagnan palasi juoksuhautaan ja heitti ruumiin haavoitetun viereen, joka oli yhtä kalpea kuin ruumiskin.
Heti kohta alotti hän omaisuuden tarkastuksen ja löysi nahkaisen lompakon, kukkaron, jossa oli rahaa, varmaankin juuri osa siitä summasta minkä murhaaja oli saanut palkaksensa, pikari ja pelikuutiot, – siinä kaikki vainajan jälkeenjättämä perintö.
Pikarin ja kuutiot jätti hän mihin ne putosivat maahan, heitti kukkaron haavoitetulle ja avasi kiihkeästi lompakon.
Muutamain arvottomain paperein seasta löysi hän seuraavan kirjeen, jota hän henkensä kaupalla oli lähtenyt noutamaan:
"Koska olette häipyneet naisen jäliltä ja koska hän nyt on hyvässä turvassa siinä luostarissa jonne teidän ei olisi koskaan pitänyt päästää häntä menemään, koettakaa ainakin ettei mies pääse teidän kynsistänne; ell'ette sitä tee, tietäkää että saatte kalliisti maksaa ne sata louisdor'ia jotka olette minulta saaneet."
Ei mitään nimikirjoitusta. Kumminkin näkyi päivän selvästi että kirje oli mylady'ltä. Hän säilytti sen siis todistuskappaleena ja, ollen hyvässä suojassa juoksuhaudan kulman takana, rupesi kuulustelemaan haavoitettua. Tämä tunnusti että hän yhdessä toverinsa kanssa, tuon saman, joka vast'ikään oli saanut surmansa, oli ottanut ryöstääksensä pois erään nuoren naisen, joka oli tulossa Pariisiin La Villette'n tulliportin kautta, vaan että he olivat sattuneet viivähtämään eräässä kapakassa ja tulleet määräpaikalle kymmenen minuuttia myöhemmin kuin vaunut.
– Mitä olisitte tehneet naiselle? kysyi d'Artagnan tuskan vallassa.
– Olisimme vieneet hänet Place-Royal'in hotelliin, sanoi haavoitettu.
– Aivan niin, mutisi d'Artagnan, juuri mylady'n itsensä luokse.
Silloin havaitsi nuori mies vapistuksella, mikä hirveä kostonhimo ajoi tuota naista syöksemään turmioon sekä hänet että sen, joka häntä rakasti, ja kuinka tarkoin tuo nainen tunsi mitä hovissa tapahtui, koskapa hän oli kaikkien asioiden perillä. Epäilemättä oli hänellä nuo tiedot kardinaalilta.
Mutta sitä vastoin havaitsi hän myös todellisella ilolla että kuningatar oli vihdoin saanut selville sen vankeuden, johon rouva Bonacieux-parka oli alttiutensa tähden joutunut, ja että hän oli saanut hänet sieltä pelastetuksi. Nyt selveni hänelle myöskin se kirje, minkä hän oli saanut rouva Bonacieux'iltä ja samalla myös oli varmaa että rouva Bonacieux todellakin oli kiitänyt ohitse Chaillot'in tiellä, eikä ollut mikään harhanäkö, joksi hän sitä ensin oli luullut.
Nyt oli mahdollista löytää rouva Bonacieux, niinkuin Athos oli ennustanut, sillä luostariin ei ollut mikään mahdoton päästä.
Tämä ajatus hellytti hänen sydämmensä. Hän kääntyi haavoitetun puoleen, joka tuskallisesti oli seurannut kaikkia hänen muotonsa eleitä, ja sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
– No niin, minä en tahdo sinua näin hyljätä. Nojaa minua vasten, niin palaamme takaisin leiriin.
– Kyllä, sanoi haavoitettu, jonka oli vaikea uskoa tuommoista jalomielisyyttä, mutta ei suinkaan teillä liene aikomus hirtättää minua?
– Sinulla on kunniasanani, lausui hän, ja toistamiseen lahjoitan minä sinulle henkesi.
Haavoitettu lankesi polvilleen ja suuteli pelastajansa jalkoja, mutta d'Artagnan, jolla ei enää ollut mitään syytä viipyä niin lähellä vihollista, keskeytti itse nämä kiitollisuuden purkaukset.
Henkivartija, joka ensi laukauksen perästä oli palannut leiriin, oli siellä kertonut neljän toverinsa kaatuneen. Oltiin sen vuoksi sekä hämmästyksissään että iloissaan, kun nähtiin nuoren miehen palaavan ehyenä ja terveenä.
D'Artagnan selitti toverinsa saaneen miekanpiston muka vihollisten hyökkäyksessä. Hän kertoi kuinka toinen sotamies oli kaatunut ja missä vaarassa hän oli ollut. Tuo kertomus hankki hänelle miehistöltä suuria ylistyksiä. Koko sotaväki kertoi kaiken päivää tuosta urostyöstä ja monsieur kutsutti hänet eteensä ja onnitteli häntä.
Kun muutoin jokainen kelpo työ tuopi mukanansa palkinnon, toi d'Artagnan'inkin teko hänelle sen mielenrauhan, jonka hän oli kadottanut. Nuori mies luuli voivansa olla rauhassa nyt kun hänen kahdesta vainoojastaan toinen oli saanut surmansa ja toinen liittynyt häneen kiitollisuuden tunteilla.