XXXVII.
Näky
Kello neljä olivat nuo neljä ystävystä kokoutuneina Athoksen luona. He olivat päässeet sotavaruksien hankkimispulasta ja jokaisen kasvoilla oli nyt jälellä vaan yksityisten ja salaisten huolten piirteet; sillä kaiken nykyisen onnellisuuden takana piilee tulevaisuuden pelko.
Yht'äkkiä astui Planchet sisään ja toi kaksi kirjettä d'Artagnan'ille.
Toinen oli pieni, somasti taitettu pitkulainen kirjelippu, suljettu kauniilla, vihreällä vaksisinetillä, jossa näkyi kyyhkynen, oksa nokassa.
Toinen taas oli suuri neliskulmainen kirje, jonka sinettinä välkkyi Hänen ylhäisyytensä kardinaali-herttuan peloittava vaakuna.
Nähdessään tuon pienen kirjelipun tunsi d'Artagnan sydämmensä sykkivän, sillä hän luuli tuntevansa käsi-alan; ja vaikka hän oli nähnyt tuota käsi-alaa vaan yhden ainoan kerran, oli kuitenkin muisto siitä painunut hänen sydämmensä pohjaan saakka.
Hän avasi kiihkeästi pienen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
"Menkää tulevana keskiviikkona kello kuuden ja seitsemän välillä Chaillot'in tielle ja katsokaa tarkasti kaikkiin ohitsekulkeviin vaunuihin. Vaan jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä rakastavat, niin elkää hiiskuko sanaakaan, elkääkä osoittako vähimmälläkään liikkeellä että olette tunteneet sen, joka panee kaikki alttiiksi nähdessänsä teitä yhden ainokaisen silmänräpäyksen."
Ei mitään nimimerkkiä.
– Tuo on paula, sanoi Athos, elä mene siihen, d'Artagnan.
– Mutta kyllä minusta näyttää käsi-ala tutulta, sanoi d'Artagnan.
– Se on ehkä väärennetty, virkkoi Athos; kuuden tai seitsemän tienoilla tähän vuoden aikaan on Chaillot'in tie jotenkin autiota. Yhtä hyvin voisit käyskennellä Bondy'n metsässä.
– Mutta jos menisimme kaikki yhdessä! sanoi d'Artagnan; eihän hiidessä saada niellyksi kaikkia neljää, palvelijoineen, hevoisineen, aseineen.
– Sitä paitsi on meillä siinä hyvä tilaisuus näyttää sotavaruksiamme, sanoi Porthos.
– Mutta jos tuon kirjeen lähettäjä on nainen, sanoi Aramis, ja jos nainen tahtoo olla näkymätön, niin ajatteleppas että saatat hänet siten vaaraan, d'Artagnan, ja se ei ole aatelismiehen mukaista.
– Me jäämme takalistolle, sanoi Porthos, ja sinä yksin käyt esiin.
– Niin, mutta pistoolin laukaus on helppo ampua vaunuista, jotka kiitävät täyttä vauhtia.
– Pah! sanoi d'Artagnan, ei se minuun käy! Me saavutamme vaunut pian, ja tapamme kaikki sisässä-olijat. Pääsemmehän niitäkin vihollisia vähemmäksi.
– Hän on oikeassa, sanoi Porthos; taisteluun! Pitäähän meidän toki koetella aseitamme.
– No suokaamme itsellemme se huvitus, sanoi Aramis lempeällä, huolettomalla tavallaan.
– Niinkuin tahdotte, sanoi Athos.
– Hyvät herrat, huomautti d'Artagnan, kello on nyt puoli viisi ja me töin tuskin ennätämme kello kuuteen Chaillot'in tielle.
– Jos me lähdemme liian myöhään, sanoi Porthos, ei meitä saada nähdä, ja sepä olisi vahinko. Laittaukaamme siis heti matkalle, hyvät herrat.
– Mutta sinä unhotat tuon toisen kirjeen, sanoi Athos; sinetistä päättäen se kyllä ansaitsee avaamisen vaivan. Ja minä puolestani, d'Artagnan veikkoseni, panen paljon suuremman painon tuolle kirjeelle kuin tuolle lipulle, jonka äsken niin salavihkaa pistit povellesi.
D'Artagnan punastui.
No niin, sanoi nuori mies, katsokaammepa, mitä Hänen ylhäisyydellänsä on minulle sanomista.
Ja d'Artagnan avasi kirjeen ja luki:
"Herra d'Artagnan, kuninkaan henkivartija Desessarts'in komppaniiasta, pyydetään tulemaan Palais-Cardinal'iin tänä iltana kello kahdeksan.
La Houdinière,Henkivartija-kapteeni."
– Peijakas! sanoi Athos, siinä on vähän tärkeämpi kohtaus kuin tuo äskeinen.
– Minä menen toiseen tullessani ensimäisestä, sanoi d'Artagnan; toinen on kello seitsemän, toinen kello kahdeksan. Aika riittää kumpaiseenkin.
– Hm! minä en menisi, sanoi Aramis; kelpo aatelismies ei lyö laimin naiskohtausta, mutta viisas aatelismies voi kyllä jättää menemättä Hänen ylhäisyytensä luokse, semminkin jos hänellä on jotakin syytä luulla että hänet kutsutaan vaan saamaan nuhteita.
– Minä olen samaa mieltä kuin Aramis, sanoi Porthos.
– Hyvät herrat, vastasi d'Artagnan, minä olen jo kerran saanut herra de Cavois'in kautta samallaisen kutsun Hänen ylhäisyydeltänsä, ja kun jätin sen noudattamatta, tapahtui minulle seuraavana päivänä suuri onnettomuus! Constance katosi; käyköön kuinka tahansa, minä menen.
– Jos se on päätöksesi, sanoi Athos, niin täytä se.
– Entäs Bastilji? kysyi Aramis.
– Pah! kyllä te minut pelastatte, vastasi d'Artagnan.
– Se on tietty, sanoivat Aramis ja Porthos yhteen ääneen ja niin erinomaisen vakavasti kuin temppu olisi ollut mitä yksinkertaisinta laatua, se on tietty että me sinut pelastamme; mutta kun meidän täytyy lähteä jo ylihuomenna, tekisit paremmin, jos et antautuisi Bastiljiin suljettavaksi.
– Tehkäämme ennemmin niin, sanoi Athos, ett'emme jätä häntä koko iltana, odottakaamme häntä palatsin luona, kukin portillansa, ja jokaisella kolme muskettisoturia takanansa; jos näemme sieltä lähtevän suljetut epäluulon alaiset vaunut, rynnätkäämme niiden kimppuun. Siitä onkin jo pitkä aika kuin olemme olleet tekemisissä kardinaalin henkivartijain kanssa, niin että herra de Tréville luulee meidät jo varmaan kuolleiksi.
– Athos, sanoi Aramis, sinä olet varmaan syntynyt kenraaliksi; mitäs sanotte tuumasta, hyvät herrat?
– Mainio! kertoivat nuoret miehet yhteen ääneen.
– No niin, sanoi Porthos, minä riennän hotelliin ilmoittamaan tovereillemme että ovat valmiina kello kahdeksan saapumaan kardinaalin palatsille; käskekää te palvelijain sill'aikaa satuloimaan hevoset.
– Vaan minullapa ei olekkaan hevosta, sanoi d'Artagnan, mutta minä menen ottamaan herra de Tréville'ltä.
– Se on tarpeetonta, sanoi Aramis, sinä saat minulta.
– Kuinkas monta sinulla onkaan? kysyi d'Artagnan.
– Kolme, vastasi Aramis hymyillen.
– Veikkoseni! sanoi Athos, sinä olet varmaan taitavin runoseppä koko Ranskassa ja Navarrassa.
– Kuuleppas, Aramis veikkoseni, sinä et kai tiedä mitä tehdä kolmella hevosella, vai kuinka? minä en ymmärrä, minkä vuoksi olet ostanutkaan kolmea hevosta.
– En tosiaan tiedäkkään; kolmannen toi minulle tänä aamuna eräs livreetön palvelija, joka ei tahtonut ilmoittaa minulle, ken sen oli lähettänyt, vakuutti vaan saaneensa käskyn herraltansa…
– Tai rouvaltansa, keskeytti d'Artagnan.
– Se ei vaikuta asiaan, sanoi Aramis … hän vakuutti saaneensa käskyn rouvaltansa, tuoda hevonen minun talliini, ilmoittamatta keltä se tuli.
– Semmoista tapahtuu vaan runoilijoille, lausui Athos painavasti.
– No niin, siinä tapauksessa tehkäämme vielä paremmin, sanoi d'Artagnan; kumpaisellako hevosella itse ratsastat, silläkö, jonka ostit, vai sillä, joka sinulle lahjoitettiin?
– Tietysti sillä, joka minulle on lahjoitettu; ymmärräthän, d'Artagnan, ett'en minä voi niin loukata…
– Tuntematonta lahjoittajaa, jatkoi d'Artagnan.
– Tai salaperäistä lahjoittajatarta, korjasi Athos.
– Ostohevosesi jää siis sinulta joutilaaksi?
– Melkeinpä.
– Oletko itse valinnut sen?
– Olen ja mitä huolellisemmasti; ratsumiehen turvallisuus on, niinkuin kyllä tiedät, melkein aina hänen hevosessansa.
– No niin! luovuta se minulle samasta hinnasta minkä itse maksoit.
– Minä aioin juuri tarjota sitä sinulle, d'Artagnan veikkoseni, ja myöntää sinulle niin pitkän maksu-ajan kuin vaan tarvitset.
– Kuinka paljon se maksaa sinulle?
– Kahdeksan sataa livre'ä.
– Tässä on neljäkymmentä kaksoispistole'a, ystäväni, sanoi d'Artagnan vetäen summan taskustaan; minä tiedän sinun saavan runoistasi maksun tämmöisissä rahoissa.
– Sinä olet siis rikas? sanoi Aramis.
– Rikas, upporikas, veikkoseni.
Ja d'Artagnan helisti taskussaan jälelle jääneitä pistole'itansa.
– Lähetä satulasi muskettisoturien hotelliin, niin tuodaan hevosesi samassa kuin meidänkin.
– Hyvä; mutta kello on kohta viisi; kiiruhtakaamme.
Neljänneksen kuluttua näkyi Porthos Férou'n kadun päässä sangen pulskan espanjalaisen orhin selässä; Mousqueton seurasi häntä ratsastaen pienellä, mutta varsin somalla auvergnelaisella; Porthoksen naama loisti ilosta ja ylpeydestä.
Samaan liittoon ilmestyi toisessa päässä katua näkyviin Aramis, ratsastaen komealla englantilaisella juoksijalla; Bazin seurasi häntä kelpo raudikon selässä, taluttaen ratsastimista rajua meklempurilaista; se oli d'Artagnan'in hevonen.
Molemmat muskettisoturit kohtasivat toisensa portilla; Athos ja d'Artagnan katselivat heitä ikkunasta.
– Peijakas, sanoi Aramis, sinullapa on oivallinen ratsu, Porthos veikkoseni.
– Onpa kyllä, vastasi Porthos; tämähän minulle alkujansa lähetettiin, vaikka puolison huono pila vaihtoi tämän toiseen; mutta saipa hän siitä rangaistuksen ja minä täyden korvauksen.
Nyt ilmaantuivat vuorostaan Planchet ja Grimaud näkyviin, taluttaen herrojensa ratsuja; d'Artagnan ja Athos saapuivat siihen myös, nousivat hevosensa selkään ja nyt lähtivät kaikki neljä liikkeelle: Athos hevosella, josta hän sai kiittää vaimoansa, Aramis lemmityltänsä saamalla, Porthos prokuraattorin rouvan toimittamalla ja d'Artagnan kaikkein parhaimman lemmityn, nimittäin onnettaren, lahjoittamalla.
Palvelijat seurasivat heitä.
Niinkuin Porthos oli ennakolta arvannut, teki tämä retkikunta hyvän vaikutuksen, ja jos rouva Coquenard olisi ollut näkemässä, kuinka muhkealta Porthos näytti kauniin espanjalaisen ratsunsa selässä, ei hän olisi katunut, että oli iskenyt suonta miehensä raha-arkusta.
Lähellä Louvre'a kohtasivat ystävykset herra de Tréville'n, joka palasi Saint-Germain'istä; hän toivotti onnea heille sotavaruksiensa johdosta, jolla välin muutama satanen uteliaita oli tuota pikaa kokoutunut heidän ympärillensä.
D'Artagnan käytti tilaisuutta, puhuaksensa herra de Tréville'lle suurella punaisella sinetillä ja herttuallisella vaakunalla varustetusta kirjeestä; tuosta toisesta kirjeestä ei hän tietysti hiiskunut sanaakaan.
Herra de Tréville hyväksyi hänen päätöksensä ja vakuutti että ell'ei häntä näkyisi huomispäivänä, hän kyllä hakisi hänet käsiin mistä hyvänsä.
Samassa löi Samaritaine'n tornikello kuusi; neljä ystävystä pyysivät anteeksi että heidän muka erään kohtauksen vuoksi täytyi kiiruhtaa pois, ja ottivat jäähyväiset herra de Tréville'ltä.
Hetken aikaa ratsastettuansa täydessä nelisessä, saapuivat he Chaillot'in tielle; päivä alkoi mennä mailleen, vaunuja kulki sinne ja tänne. D'Artagnan, jota hänen ystävänsä muutamain askelten päässä pitivät silmällä, tähysteli vaunuja tarkasti, vaan ei voinut huomata mitään tuttuja kasvoja.
Vihdoin neljännestuntisen odotuksen perästä, kun jo alkoi hämärtää, näkyivät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia Sévres'tä päin; aavistus sanoi ennakolta d'Artagnan'ille että noissa vaunuissa tuli se henkilö, joka hänelle kirjeen oli lähettänyt. Nuori mies tunsi hämmästyksekseen sydämmensä kovasti tykyttävän. Tuota pikaa pisti vaununovesta esiin eräs naisen pää, kaksi sormea suulla, ikäänkuin vaitiolon merkiksi tai niinkuin suudelmaa heittääksensä. D'Artagnan päästi hiljaisen huudahduksen. Tuo nainen tai paremmin näky, – sillä vaunut kiitivät ohitse pikaisesti kuin näky – oli rouva Bonacieux.
Tahtomattansa, ja huolimatta varoitusmerkistä, kannusti d'Artagnan hevosensa täyteen neliseen ja saavutti muutamilla hyppäyksillä vaunut; mutta vaunujen ikkunat olivat ummistuneet – näky oli kadonnut.
Silloin muisti d'Artagnan kehoituksen: "jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä rakastavat, elkää osoittako vähimmälläkään liikkeellä että olette mitään nähneet."
Hän pysähtyi siis, vapisten, ei itsensä vuoksi, vaan tuon nais-raukan, joka nähtävästi oli antautunut suureen vaaraan, suodessansa hänelle tämän kohtauksen.
Vaunut jatkoivat matkaansa samalla vauhdilla, vyöryivät Pariisiin ja katosivat.
D'Artagnan, aivan masennuksissaan, oli jäänyt paikallensa eikä tiennyt mitä ajatella. Jos se oli rouva Bonacieux ja jos hän palasi Pariisiin, minkä vuoksi tämä hätäinen kohtaus, minkä vuoksi tämä pikainen silmäys, tämä heittomuisku? Jos, toisaalta, se ei ollut hän, joka oli yhtä mahdollista, sillä hämäryys saattoi helposti erehdyttää, jos se ei ollut hän, eikö tämä ollut hänen vainoamisensa alku, ja tuo nainen vaan syötti, sillä tunnettiinhan hänen rakkautensa rouva Bonacieux'iä kohtaan?
D'Artagnan'in kolme toveria lähestyivät häntä. Kaikki kolme olivat aivan selvään nähneet naisen pään vaununovessa, mutta ei kukaan heistä, paitsi Athos, tuntenut rouva Bonacieux'iä. Athos luuli muutoin häntä todellakin rouva Bonacieux'iksi, vaan koska nuo kauniit kasvot eivät sitoneet hänen huomiotansa siinä määrässä kuin d'Artagnan'in, oli hänellä aikaa havaita muutakin, ja hän luuli nähneensä vaunuissa syvemmällä toisenkin henkilön, nimittäin miehen.
– Jos asia niin on, sanoi d'Artagnan, niin veivät he häntä varmaankin toisesta vankilasta toiseen. Mutta mitä he siis mahtanevat aikoa tehdä tuolle rouva-paralle ja kuinka saan minä koskaan tavata häntä?
– Ystäväni, sanoi Athos painavasti, pane mieleesi että kuolleet ovat ainoat, joita ei enää koskaan saa kohdata maan päällä. Sinä tiedät siitä asiasta jotakin, samoin kuin minä, eikö niin? Jos siis lemmittysi ei ole kuollut, jos se oli hän, minkä juuri äsken saimme nähdä, kyllä hänet saat kohdata päivänä tai toisena. Ja ehkäpä, lisäsi hän tavallisella surumielisyydellään, ehkäpä ennemmin kuin tahtoisitkaan.
Kello löi puoli kahdeksan, vaunut olivat myöhästyneet parikymmentä minuuttia määräpaikaltansa. D'Artagnan'in ystävät muistuttivat häntä että hänen oli vielä saapuminen toiseen kohtaukseen, huomauttaen kumminkin samalla että vielä oli aika peräytyä.
Mutta d'Artagnan oli sekä itsepäinen että utelias. Hän oli päättänyt päätetyksensä mennä kardinaalin palatsiin kuulemaan mitä Hänen ylhäisyydellänsä olisi hänelle sanomista. Ei mikään voinut järkähdyttää häntä aikomuksestaan.
Niin tultiin Saint-Honoré'n kadulle, ja Palais-Cardinal'in torilla tavattiin kävelemässä ja tovereitaan odottamassa ne kaksitoista muskettisoturia, jotka olivat sinne kutsutut tulemaan. Siellä vasta ilmoitettiin heille mistä oli kysymys.
D'Artagnan oli hyvin tunnettu kuninkaan muskettisoturien arvokkaassa miehistössä, johon tiedettiin hänenkin kerta pääsevän; häntä pidettiinkin jo ennakolta toverina. Siitäpä oli seurauksena että jokainen mielellään suostui siihen toimeen, johon heitä nyt oli pyydetty; sitä paitsi tässä oli kaikkien luulojen mukaan kysymyksenä tehdä kardinaalille ja hänen miehillensä joku paha tepponen, ja semmoisiin nuo kelpo herrat olivat aina valmiit.
Athos jakoi heidät kolmeen parveen, rupesi itse yhden päälliköksi, antoi toisen Aramikselle ja kolmannen Porthokselle, jonka perästä kaikki sijoittuivat vartioimaan kukin porttiansa.
D'Artagnan meni uljaasti sisään valtaportista.
Vaikka nuori mies tunsi olevansa vankasti turvattuna, astui hän kumminkin jonkunmoisella levottomuudella portaita askeleen erällänsä. Hänen käytöksensä mylady'ä kohtaan näytti sangen paljon petokselta, ja hän aavisti missä valtiollisessa yhteydessä mylady ja kardinaali olivat keskenänsä; siihen lisäksi de Wardes, jota hän oli niin pahoin pidellyt, oli Hänen ylhäisyytensä uskottuja, ja d'Artagnan tiesi että niin peljättävä kuin Hänen ylhäisyytensä olikin vihamiehillensä, hän oli hartaasti kiintynyt ystäviinsä.
– Jos de Wardes on kertonut koko meidän asiamme kardinaalille, mikä on epäilemätöntä, ja jos hän on minut tuntenut, mikä on hyvin luultavaa, voin minä pitää itseäni jo melkein tuomittuna, mietti d'Artagnan pudistellen päätänsä. Mutta minkätähden on hän odottanut tähän päivään saakka? Se on selvä: mylady on valittanut minusta hänelle, ja tämä viimeinen rikos on täyttänyt astian yli ääriensä.
– Onneksi ovat ystäväni tuolla alhaalla, lisäsi hän, eivätkä he anna kuljettaa minua pois ilman puollustamatta minua. Mutta eihän herra de Tréville'n muskettikomppania voi yksinään taistella kardinaalia vastaan, jolla on koko Ranskan voimat hallussaan ja jonka edessä kuningatar on voimaton ja kuningas tahdoton. D'Artagnan ystäväni, sinä olet urhokas, varovainen, ja sinulla on oivallisia ominaisuuksia, mutta naiset sinun saattavat hukkaan.
Hän teki tämän surkean loppupäätöksen juuri esihuoneesen astuessaan. Hän jätti kirjeensä vartijalle, joka saattoi hänet odotushuoneesen ja katosi palatsin sisäsuojiin.
Tässä odotushuoneessa oli viisi tai kuusi kardinaalin henkivartijaa, jotka tuntien d'Artagnan'in ja tietäen hänen olevan saman miehen, joka oli haavoittanut Jussac'in, katselivat häntä omituisesti hymyillen.
Tuo hymyily näytti d'Artagnan'ista pahaenteiseltä; mutta kun meidän gaskonjalaisemme ei ollut arkalasta kotoisin, tai paremmin, hänen suuri ylpeytensä, mikä muutoin hänen seutulaisilleen oli ominaista, peitti näkymästä mitä hänen mielessään liikkui, jos se oli jotakin pelon tapaista, hän ojensihe ylpeästi herrojen henkivartijain edessä ja odotti käsi puuskassa, siis asemassa, josta ei puuttunut arvokkaisuutta.
Vartia palasi ja viittasi d'Artagnan'ia seuraamaan, häntä. Nuori mies luuli havainneensa että henkivartijat kuiskuttelivat keskenänsä nähdessään hänen poistuvan.
Hän kulki pitkin erästä käytävää, sitten muutaman suuren salin halki, ja tuli erääsen kirjastoon; silloin havaitsi hän olevansa erään miehen edessä, joka istui pöydän ääressä ja kirjoitti.
Vartija jätti hänet sisään ja poistui sanaakaan virkkamatta. D'Artagnan jäi seisomaan pöydän eteen ja rupesi tarkastelemaan tuota miestä.
D'Artagnan luuli alussa joutuneensa jonkun tuomarin eteen, joka tutki papereitansa, mutta hän huomasi pian että mies kirjoitti, tai paremmin korjaili, eripituisia rivejä ja luki niitä, laskien tavuja sormillansa; hän näki olevansa runoilijan edessä. Tuokion perästä runoilija sulki käsikirjoituksensa, jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: Mirane, viisinäytöksinen tragediia, ja kohotti päätänsä.
D'Artagnan tunsi hänet silloin kardinaaliksi.
XXXVIII.
Hirveä näky
Kardinaali nojasi olkapäätänsä käsikirjoitukseen ja posken kättänsä vasten, ja katseli hetkisen nuorta miestä. Ei kellään ollut niin syvästi tutkivaa silmää kuin kardinaali Richelieu'llä, ja d'Artagnan tunsi tuon silmäyksen virtaavan hänen suoniansa myöten niinkuin kuumeen.
Mutta hän piti hyvää ryhtiä, odottaen lakki kädessä Hänen ylhäisyytensä käskyjä, ei liian rohkeana, mutta ei myöskään liian nöyränä.
– Herra, sanoi kardinaali, oletteko d'Artagnan Béarn'esta?
– Olen, armollinen herra, vastasi nuori mies.
– On olemassa useampia d'Artagnan'in sukuhaaroja Tarbes'issa ja niillä seuduin, sanoi kardinaali, mitä sukua te olette?
– Minä olen sen d'Artagnan'in poika, joka oli myötä uskonsodassa suuren Henrikki-kuninkaan, Hänen armollisen Majesteettinsa isän, kanssa.
– Aivan niin. Te se lähditte noin seitsemän tai kahdeksan kuukautta sitten maastanne, tullaksenne pääkaupunkiin onneanne hakemaan.
– Niin, armollinen herra.
– Te tulitte Meung'in kautta, missä teille tapahtui jokin seikka, en enää muista mitä, vaan jotakin.
– Armollinen herra, sanoi d'Artagnan, minulle tapahtui semmoinen…
– Tarpeetonta, tarpeetonta, keskeytti kardinaali hymyllä, joka ilmoitti että hän tunsi historian yhtä hyvin kuin kertoja itse; teidät oli suositettu herra de Tréville'lle, eikö niin?
– Niin, armollinen herra; mutta juuri siinä onnettomassa Meung'in kohtauksessa…
– Kirje teiltä katosi, jatkoi Hänen ylhäisyytensä; niin, minä tiedän sen; mutta herra de Tréville on tarkka muodontuntija, joka oivaltaa ihmiset ensi näkemisestä ja hän sijoitti teidät lankonsa herra Desessarts'in komppaniiaan, luvaten teille vastaisuudessa paikan muskettisoturien joukossa.
– Armollisella herralla on tarkat tiedot, sanoi d'Artagnan.
– Siitä lähtien on teille tapahtunut paljon kohtauksia: te kävelitte kerran Chartreux'in taustalla, eräänä päivänä, jolloin teidän olisi ollut parempi pysyä muualla; sitten, teitte ystävienne kanssa matkan Forges'in kylpylähteille; he pysähtyivät välille; mutta te jatkoitte matkaanne. Lyhyesti, teillä oli asiaa Englantiin.
– Armollinen herra, sanoi d'Artagnan masentuneena, minä menin…
– Metsästysretkelle Windsor'iin tai muuanne, sehän ei koske ketään. Minä tiedän sen, sentähden että minun toimenani on tietää kaikki. Palattuanne otti teitä vastaan eräs ylhäinen henkilö ja minä näen mielihyvällä että olette säilyttäneet hänen antamansa muiston.
D'Artagnan'illa oli sormessa kuningattarelta saamansa timantti ja hän käänsi pikaisesti kannan sisäänpäin; mutta liian myöhään.
– Sen jälkeisenä päivänä kävi luonanne de Cavois, jatkoi kardinaali: hän tuli pyytämään teitä tänne palatsiin; te ette noudattaneet kutsumusta, ja siinä teitte pahasti.
– Armollinen herra, minä pelkäsin joutuneeni Teidän ylhäisyytenne epäsuosioon.
– Oh; miksikä niin? senkö vuoksi että täytitte esimiestenne käskyt nerokkaammin ja rohkeammin kuin kukaan muu, senkö vuoksi olisitte joutuneet minun epäsuosiooni! Ei toki, te päinvastoin ansaitsitte minun ylistykseni! Minä rankaisen vaan tottelemattomia, enkä semmoisia kuin te, jotka tottelevat … liiankin hyvin… Ja todistukseksi siihen, muistutelkaapa mieleenne, milloin minä kutsutin teitä luokseni ja koettakaapa muistaa, mitä teille saman päivän iltana tapahtui.
Juuri samana iltana rouva Bonacieux ryöstettiin pois. D'Artagnan'in selkää karmi ajatellessa että hän puoli tuntia takaperin oli nähnyt tuon rouva-paran ajavan ohitsensa, epäilemättä vielä saman voiman kiidättämänä, joka hänet oli kadoksiinkin saattanut.
– Vihdoin, jatkoi kardinaali, kun en ole kuullut teistä mitään vähään aikaan, tahdoin tietää mitä te toimitatte. Muutoin, te olette minulle jonkunmoisessa kiitollisuuden velassa: olettehan huomanneet, kuinka teitä on säästetty kaikissa tiloissa.
D'Artagnan kumarsi kunnioituksella.
– Tämä ei ole tapahtunut ainoastaan oikeuden ja kohtuuden vuoksi, jatkoi kardinaali, vaan myöskin erään aikomuksen tähden, joka minulla on teidän suhteenne.
D'Artagnan hämmästyi hämmästymistään.
– Minä aioin esitellä teille aikeeni sinä päivänä, jolloin saitte minun ensimäisen kutsumukseni; mutta te ette tulleet. Kaikeksi onneksi ei ole mitään kadotettu tämän viivästymisen kautta, ja nyt saatte sen kuulla. Istukaa tuohon minun eteeni, herra d'Artagnan; te olette kylliksi kelpo aatelismies ett'ei teidän ole tarvis kuunnella minua seisovillanne.
Ja kardinaali viittasi sormellansa tuolia nuorelle miehelle, joka oli niin hämmästyneenä kaikesta siitä mitä tapahtui, että hän jäi odottamaan toista viittausta, ennenkuin hän totteli.
– Te olette rohkea mies, herra d'Artagnan, jatkoi Hänen ylhäisyytensä; te olette, mikä on vielä parempi, varovainen. Minua miellyttää sellaiset miehet, joilla on sekä päätä että sydäntä; elkää olko peloissanne, sanoi hän hymyillen; sydämmen miehillä tarkoitan minä rohkeita miehiä; mutta kun te olette niin nuori ja vast'ikään tulleet maailman pyörteesen, on teillä voimakkaita vihollisia: ell'ette ole varoillanne, ne syöksevät teidät perikatoon.
– Valitettavasti on se epäilemättä heille hyvin helppoa, armollinen herra, vastasi nuori mies; sillä heillä on sekä voimaa että tukevia apumiehiä: minä olen sitä vastoin yksinäni!
– Niin, se on totta; mutta niin yksinänne kuin olettekin, olette jo paljon toimittaneet ja toimitatte vieläkin enemmän, sitä en epäile. Mutta kuitenkin luulen tarvitsevanne johdatusta sillä monivaiheisella matkallanne, jolle olette lähteneet; sillä ell'en erhety, olette tulleet tänne Pariisiin kunnianhimoisessa aikomuksessa päästä eteväksi mieheksi.
– Minä olen hullujen toiveiden ijässä, armollinen herra, vastasi d'Artagnan.
– Hulluja toiveita on vaan tyhmillä, herraseni, vaan te olette järkevä mies. Malttakaas, mitä arvelisitte vänrikin paikasta minun miehistössäni ja omasta komppaniiasta sodan jälkeen?
– Ah, armollinen herra.
– Te otatte sen vastaan, eikö niin?
– Armollinen herra, vastasi d'Artagnan hämillänsä.
– Kuinka, kieltäydyttekö? huudahti kardinaali hämmästyneenä.
– Minä olen Hänen Majesteettinsa henkivartiostossa, armollinen herra, eikä minulla ole mitään tyytymättömyyden syytä.
– Mutta minun nähdäkseni, sanoi Hänen ylhäisyytensä, ovat minun henkivartijani myöskin Hänen Majesteettinsa henkivartijoita ja kun palvellaan ranskalaisessa miehistössä, silloin palvellaan kuningasta.
– Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne käsitti väärin minun sanani.
– Te tahdotte jotakin tekosyytä, eikö niin? Minä ymmärrän. No niin, tekosyyn te kyllä, saatte. Arvo-ylennys, alkava sota, minun tarjoomani tilaisuus, siinä maailmaa varten; itseänne varten taas varman suojeluksen tarve; sillä teidän on hyvä tietää, herra d'Artagnan, että minun korviini on tullut ankaroita valituksia teistä, on, näette, kerrottu että te ette käytä päiviänne ja öitänne yksinomaan kuninkaan palvelukseen.
D'Artagnan punastui.
– Muutoin, jatkoi kardinaali laskien kätensä eräälle paperikasalle, minulla on tässä koko joukko teitä koskevia papereita; mutta ennenkuin olen ryhtynyt niitä lukemaan, olen tahtonut puhutella teitä. Minä tiedän teidät lujapäätöksiseksi mieheksi, ja teidän toimintanne voisi, paremman suunnan saatuaan, tuottaa teille paljon hyvää, sen sijaan kuin se nyt voipi saattaa teidät turmioon. Miettikää siis ja tehkää päätöksenne.
– Teidän hyvyytenne, armollinen herra, saattaa minut vallan hämille, vastasi d'Artagnan, ja minä huomaan Teidän ylhäisyydessänne niin suuren hengen, että tunnen itseni maan matoseksi; mutta koska te, armollinen herra, suvaitsette minun puhua suoraan…
D'Artagnan pysähtyi.
– Puhukaa vaan.
– No niin! minä aioin sanoa Teidän ylhäisyydellenne, että kaikki minun ystäväni ja toverini ovat kuninkaan muskettisoturien ja henkivartijain joukossa, ja viholliseni, käsittämättömästä sattumuksesta, ovat Teidän ylhäisyytenne väessä; täällä minä siis olisin kovin vastenmielinen ja tuolla toisella puolella katsottaisiin minua karsain silmin, jos ottaisin Teidän ylhäisyytenne tarjouksen vastaan.
– Asuuko teissä jo semmoinen ylpeys että pidätte minun tarjonneen teille vähemmän kuin mitä ansaitsette, herraseni? sanoi kardinaali halveksivasti hymyten.
– Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne on minua kohtaan sata kertaa liian hyvä, ja päin vastoin minä en pidä vielä toimittaneeni likimainkaan niin paljoa että ansaitsisin teidän hyvyyttänne. La Rochelle'n piiritys on tulossa, armollinen herra; minä palvelen silloin Teidän ylhäisyytenne katsannon alaisena, ja jos minulla on onni käyttäytyä tässä piirityksessä semmoisella tavalla että ansaitsen Teidän armollista huomiotanne puoleeni, niin sitten! sitten on minulla ainakin joku urostyö tehtynä, jonka turvin saatan pyrkiä siihen suojelukseen, millä Teidän ylhäisyytenne nyt suvaitsee minua kunnioittaa. Joka asia vaatii aikansa, armollinen herra; ehkäpä vast'edes tulee minulle oikeus tarjota itseni lahjaksi, tällä erää minä näyttäisin myövän itseni.
– Toisin sanoen, te kieltäydytte minun palveluksestani, herra, sanoi kardinaali äänellä, jossa tuntui pahastumista matta samalla myöskin jonkunmoista kunnioitusta; jääkää sitten omaan huostaanne ja pitäkää vihollisenne ja ystävänne.
– Armollinen herra…
– Hyvä, hyvä, sanoi kardinaali, minä en vihastu teille; mutta ymmärrättehän että ystäviensä puollustamisessa ja heidän palkitsemisessansa on kylliksi tekemistä; vihamiehiä kohtaan ei ole mitään velvollisuuksia, ja kumminkin tahdon antaa teille yhden neuvon: olkaa hyvin varoillanne, herra d'Artagnan, sillä siitä hetkestä saakka kuin minä vedän käteni teistä, minä en tahdo maksaa teidän hengestänne äyriäkään.
– Minä koetan, armollinen herra, vastasi gaskonjalainen ylevällä suoruudella.
– Muistakaa vast'edes, jonakin hetkenä, jolloin teitä kohtaa onnettomuus, sanoi Richelieu painavasti, että minä se kerran noudatin teidät luokseni ja tein mitä voin, estääkseni sen onnettomuuden kohtaamasta teitä.
– Tapahtukoon mitä hyvänsä, sanoi d'Artagnan, pannen kätensä vasten rintaansa ja kumartaen, minä olen ikuisesti kiitollinen Teidän ylhäisyyttänne kohtaan siitä mitä te teette minulle tällä hetkellä.
– No niin, niinkuin olen teille sanonut, herra d'Artagnan, me tapaamme toisemme sodan jälkeen; minä olen pitävä teitä silmällä, sillä minä tulen sinne myös, jatkoi kardinaali, viitaten sormellansa d'Artagnan'ille erästä komeata sota-asua, johon hän oli pukeutuva, ja palattuamme, no niin! sitten toimitamme loppusuorituksen!
– Ah, armollinen herra, huudahti d'Artagnan, säästäkää minua epäsuosionne painosta; olkaa puolueeton, armollinen herra, jos näette minun menettelevän kunnon miehen tavalla.
– Nuori mies, sanoi Richelieu, jos minä vielä kerran voin sanoa teille samaa, mitä olen sanonut teille tällä erää, lupaan sen teille sanoa.
Näissä viimeisissä Richelieu'n sanoissa tuntui kauhea epätietoisuus; se hämmästytti d'Artagnan'ia enemmän kuin mitkään uhkaukset, sillä se oli varoitus. Kardinaali tahtoi siis suojella häntä jostakin uhkaavasta vaarasta. Hän avasi suunsa, vastataksensa, mutta kardinaali viittasi ylhäisesti hänet menemään.
D'Artagnan meni; mutta ovella oli hänen rohkeutensa loppumaisillaan ja hän oli vähältä palata takaisin. Silloin tuli hänen silmiensä eteen Athoksen ankara ja vakava muoto: jos hän suostuisi kardinaalin ehdottelemaan sopimukseen, Athos ei enää ojentaisi hänelle kättänsä, vaan sysäisi hänet luotansa.
Tämä pelko pidätti häntä kääntymästä takaisin, niin suuri vaikutus on todellisesti suurella luonteella ympäristöönsä.
D'Artagnan laskeutui samoja portaita, joita hän oli noussut ja tapasi portin edessä Athoksen ja neljä muskettisoturia, jotka odottivat hänen palaamistansa ja alkoivat jo tulla levottomiksi. Yksi ainoa d'Artagnan'in sana rauhoitti heidät, ja Planchet juoksi ilmoittamaan toisille että vartioiminen oli tarpeetonta, koska hänen herransa oli tullut takaisin ehyenä ja terveenä kardinaalin palatsista.
Kun he sitten olivat palanneet Athoksen luokse, tiedustelivat Aramis ja Porthos tuon omituisen käynnin syytä; mutta d'Artagnan ei sanonut heille muuta kuin että herra de Richelieu oli käskenyt hänet luoksensa, ehdotellaksensa hänelle vänrikin paikkaa miehistössänsä ja että hän oli siitä kieltäytynyt.
– Siinä teit oikein, huudahtivat Porthos ja Aramis yhteen ääneen.
Athos oli vaipunut syvään uinailemiseen eikä virkkanut mitään. Mutta sittenkuin he olivat kahden kesken, lausui hän:
– Sinä teit niinkuin sinun tekemän piti, d'Artagnan, mutta ehkäpä teit kumminkin väärin.
D'Artagnan huoahti; silla tuo ääni oli vastakaiku hänen sydämmensä ääneen, joka sanoi että suuret onnettomuudet odottivat häntä.
Seuraava päivä kului lähtövalmistuksiin; d'Artagnan kävi herra de Tréville'n luona jäähyväisillä. Silloin luultiin vielä että muskettisoturien ja henkivartijain ero oli vaan hetkellinen, koska kuningas samana päivänä piti neuvottelun ja oli aikeissa lähteä huomispäivänä. Herra de Tréville kysyi siis vaan d'Artagnan'ilta, tarvitsiko hän hänen apuansa, mutta d'Artagnan vastasi ylpeästi että hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi.