XXXV.
Myladyn salaisuus
D'Artagnan lähti suoraa päätä hotellista, poikkeamatta tavallisuuden mukaan Ketty'n luokse, vaikka tyttö sitä hartaasti pyysi; näin teki hän kahdesta syystä: ensinkin, hän tahtoi välttää nuhteita, syytöksiä, rukouksia; toiseksi, hän tahtoi tutkistella omia ajatuksiansa ja, jos mahdollista, myöskin tuon naisen ajatuksia.
Heti kohta selveni hänelle, että hän rakasti mylady'ä hulluuteen asti ja että mylady ei häntä vähintäkään rakastanut. Hetkisen ajatteli hän että olisi parhainta mennä kotiin kirjoittamaan mylady'lle pitkä kirje, ja tunnustaa että hän ja de Wardes tähän saakka oli ollut sama henkilö, ja että hän siis ei voinut tappaa Wardes'ia, tekemättä itsemurhaa. Mutta häntäkin kiihoitti julma koston himo; hän tahtoi omistaa tuon naisen vuorostaan omassa nimessään; ja kun moinen kosto tuntui hänestä jossakin määrin suloiselta, hän ei tahtonut luopua siitä.
Hän käveli viisi kuusi kertaa Place-Royal'in ympäri, kääntyi aina joka kymmenen askeleen päässä katsomaan valoa, joka hohti mylady'n ikkunaverhojen lävitse.
Mutta vihdoin määrähetki löi ja silloin katosi viimeinenkin epäilys d'Artagnan'in mielestä; hän kiiruhti tykyttävin sydämmin, polttavin päin, hotelliin ja nousi Ketty'n kamariin.
Tyttö, kalpeana kuin kuolema ja vavisten kuin haavanlehti, tahtoi pidättää häntä menemästä sisään, vaan mylady, jonka korva nyt oli herkimmillään, oli kuullut liikkeen ja avasi nyt välioven lausuen:
– Käykää sisään.
D'Artagnan ei uskonut silmiään ei korviaan, hän luuli joutuneensa noiden yliluonnollisten seikkailujen pyörteesen, joihin unissa toisinaan joudutaan.
Hän syöksähti mylady'n luokse saman voiman alaisena, millä magneetti vetää puoleensa rautaa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
Ketty syöksähti vuorostaan ovea kohden.
Lemmenkateus, raivo, loukattu ylpeys, lyhyesti sanoen, kaikki intohimot, jotka taistelevat rakastavan naisen sydämmessä, yllyttivät häntä ilmaisemaan kaikki; mutta olisihan hän hukassa, jos hän tunnustaisi olleensa avullisena moiseen petokseen ja kaiken päälliseksi menettäisi hän silloin myöskin d'Artagnan'in. Tuo viimeinen rakkauden ajatus kehoitti häntä vielä viimeiseen uhraukseen.
D'Artagnan puolestaan oli päässyt määränsä päähän: nyt ei häntä rakastettu enää kilpailijana vaan hänenä itsenään. Salainen ääni hänen povessaan sanoi hänelle kyllä, että hän oli vaan koston välikappaleena, jota hyväiltiin siinä toivossa että hän ottaisi kostettavan hengiltä; mutta ylpeys, itserakkaus, hulluus hiljensi tuon äänen, tukahdutti tuon kuiskutuksen. Sitä paitsi uskoi gaskonjalaisemme hyvin kyllä voivansa vetää vertoja kreivi de Wardes'ille, – hänellä näet, niinkuin olemme havainneet, oli suuret luulot itsestään, – ja hän tuumaili, miksikä ei häntä voitu rakastaa hänen oman itsensä tähden.
Mylady ei ollut hänelle enää peljättävä vehkeilijänainen, vaan oli hellä lemmitty, joka rakasti häntä muka yhtä tulisesti kuin hän mylady'a.
Mutta eipä mylady unhottunutkaan siinä määrässä kuin d'Artagnan lemmenhaaveilun valtaan; hän tempasi d'Artagnan'in unelmistaan ja käänsi hänen huomionsa todellisuuteen, kysymättä, oliko hän jo suorittanut ne toimenpiteet, jotka olivat tarpeen huomispäiväistä kreivi de Wardes'in kohtaamista varten.
Mutta d'Artagnan, jonka ajatukset liitelivät vallan toisaalla, ei muistanutkaan menetellä viisaasti, vaan vastasi kohteliaasti että aika oli nyt liian myöhäinen ajatella kaksintaisteluja ja miekanmittelyjä.
Tuo kylmyys, millä d'Artagnan kohteli mylady'n ainoata toivomusta, säikähdytti mylady'a ja hän rupesi yhä kiihkeämmin kyselemään asiasta.
Silloin d'Artagnan, joka ei koskaan ollut todenperään ajatellut tätä kaksintaistelua, koetti kääntää puhetta toisaalle, mutta turhaan.
Mylady pysyi lujasti kiinni asiassansa.
D'Artagnan luuli tekevänsä viisaasti kun hän koetti kehoittaa mylady'ä luopumaan koston tuumista ja suomaan de Wardes'ille anteeksi.
Mutta ensi sanasta, minkä d'Artagnan virkkoi sinne päin, mylady säpsähti ja vetäytyi erilleen d'Artagnan'ista.
– Rupeatteko aristelemaan, hyvä d'Artagnan? kysyi hän terävästi ja ivallisesti.
– Niin te ette ajattele, armaani, vastasi d'Artagnan; mutta entäpä jos kreivi de Wardes olisikkin vähemmin rikoksellinen kuin luulette?
– Kaikessa tapauksessa, sanoi mylady vakavasti, on hän pettänyt minua ja samalla on hän myöskin ansainnut kuoleman.
– Hänen täytyy siis kuolla, koska te langetatte hänet, sanoi d'Artagnan lujuudella semmoisella että mylady tuli vakuutetuksi hänen rajattomasta alttiudestaan.
Samassa vetäytyi hän takaisin d'Artagnan'in puoleen.
Ja kun eron hetki tuli, muistutti mylady häntä vielä kertomuksestaan.
– Minä olen aivan valmis, sanoi d'Artagnan, mutta sitä ennen tahtoisin olla varma eräästä seikasta.
– Mistä sitten? kysyi mylady.
– Siitä, että te minua rakastatte.
– Olenhan jo selvästi osoittanut rakastavani teitä.
– Siinä tapauksessa on ruumiini ja henkeni teidän omanne.
– Kiitos, uljas rakastajani! mutta samoin kuin minä olen osoittanut teille rakkauteni, osoitatte te myöskin minulle, eikö niin?
– Se on varma tosi. Vaan jos te rakastatte minua niin paljon kuin sanotte, ettekö pelkää mitään minun puolestani?
– Mitä minulla olisi peljättävää?
– Että tulen pahasti haavoitetuksi, ehkäpä menetän henkeni.
– Mahdotonta, sanoi mylady, siihen olette liian hyvä soturi, liian oiva miekanmittelijä.
– Ettekö siis ennemmin käyttäisi semmoista keinoa, millä voisitte saada koston ilman taistelua?
Mylady katsoi äänetönnä rakastajaansa; hänen kirkkaat silmänsä loistivat oudosti, pahaenteisesti:
– Totta tosiaan, sanoi hän, luulenpa vieläkin, että olette kahdella päällä.
– En laisinkaan; mutta minua todella säälittää kreivi de Wardes parka nyt, kun ette enää häntä rakasta; minun mielestäni on jo julma rangaistus, menettää teidän rakkautenne, eikä hän tarvitsisi enää muuta kuritusta.
– Ken teille sanoo rakastavani häntä? kysyi mylady.
– Ainakin saatan sanoa, luulematta kovin suuria itsestäni, että te rakastatte toista, sanoi nuori mies hellästi, ja sanon vieläkin, että kreivi de Wardes käy säälikseni.
– Teidän? kysyi mylady.
– Niin, minun.
– Ja minkä vuoksi?
– Sen vuoksi, että minä yksin tiedän…
– Mitä?
– Ett'ei hän ole, tai oikeammin, ett'ei hän ole ollut likimainkaan niin rikoksellinen teitä kohtaan kuin hän näyttää.
– Kaikkea muuta! sanoi mylady levottoman näköisenä; selittäkää sananne, sillä minä en todellakaan käsitä mitä tarkoitatte?
Ja hän katsoi d'Artagnan'iin, joka häntä parhaillaan syleili, yhä välkkyvämmillä silmillä.
– Niin, minä olen rehellinen mies, sanoi d'Artagnan päättäneenä tehdä leikistä lopun, ja sittenkuin olen saanut teidän rakkautenne, sittenkuin olen varma siitä että se on minun omanani, sillä onhan se omanani, eikö niin?
– Täydellisesti, jatkakaa.
– No niin, minä tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi: eräs tunnustus painaa minua.
– Tunnustus!
– Jos olisin epäillyt teidän rakkauttanne, en olisi tähän tunnustukseen ruvennut, vaan te rakastatte minua, kaunis lemmittyni? eikö niin, rakastattehan minua?
– Epäilemättä.
– Siis, jos minä ylenmääräisen rakkauteni tähden olen menetellyt rikoksellisesti teitä kohtaan, suotteko sen minulle anteeksi?
– Ehkäpä.
D'Artagnan koetti, hymyten niin suloisesti kuin hän suinkin voi, lähentää huuliansa mylady'n huuliin, mutta tämä työnsi hänet pois.
– Mutta tuo tunnustus, sanoi hän vaaleten, mikä tunnustus se on?
– Te kirjoititte viime torstaina de Wardes'ille kirjeen, jossa ilmoititte rakastavanne häntä.
– Minäkö? Se ei ole totta! sanoi mylady niin lujalla äänen painolla ja niin levollisen näköisenä, että ell'ei d'Artagnan'illa olisi ollut niin täyttä varmuutta, olisi hän epäillyt.
– Elkää kieltäkö, kaunis enkelini, sanoi d'Artagnan hymyillen, se on turhaa.
– Kuinka? Selittäkäähän toki! Te kiusaatte minut kuoliaaksi.
– Oh, te ette ole rikkoneet minua vastaan, ja jos olisittekin, olen antanut jo teille anteeksi.
– Jatkakaa, jatkakaa!
– De Wardes'illa ei ole mitään kerskattavaa.
– Eikö? Sanoittehan itse että tuo sormus…
– Sormus, armaani, on minulla. Torstainen Wardes, joka teidän kirjeenne ja sormuksenne sai, samoin kuin kaksi edellistäkin kirjettä, ja joka vihdoin vastauksen teille kirjoitti, olen minä!
Varomaton mies odotti häpeänsekaista hämmästystä, pientä suuttumuksen myrskyä, joka taltuisi kyyneliksi, mutta hän pettyi pahasti, ja sen sai hän varsin pian huomata.
Kalpeana ja hirvittävänä kohosi mylady seisovilleen ja, sysäten d'Artagnan'ia rajusti rintaan, karkasi hänestä erilleen.
Mutta samassa oli d'Artagnan, jonka käsivartta vasten mylady istuessaan oli nojannut, koettanut pidättää häntä ja tarttunut kiini hänen olkapäähänsä; kun mylady sitten väkevällä tempauksella riistäytyi irti d'Artagnan'in syleilystä, repesi hänen pukunsa olkapään kohdalta, niin että vallan paljas iho tuli näkyviin. Ja tuossa pyöreässä valkoisessa olkapäässä näki d'Artagnan sanomattomaksi kauhukseen liljan, tuon lähtemättömän merkin, jonka pyövelin häpäisevä käsi painaa.
– Taivasten tekijä! huudahti d'Artagnan heittäen irti; hän jäi istumaan paikallensa mykkänä, liikkumattomana, kivettyneenä.
Mutta mylady päätti d'Artagnan'in kauhistuksesta, että d'Artagnan varmaan oli kaikki nähnyt. Nuori mies tiesi siis nyt hänen hirveän salaisuutensa, joka oli koko maailmalle tuntematon.
Hän kääntyi takaisin, ei enää raivoavana naisena, vaan haavoitettuna pantterina.
– Aa, sinä kurja olento, sanoi hän, sinä olet minut kavalasti pettänyt ja sen lisäksi päässyt tietoon minun salaisuudestani! Sinun pitää kuoleman!
Ja samassa kiiruhti hän tavoittamaan erästä somatekoista rasiaa, joka oli läheisellä pöydällä, avasi sen vapisevin, hätäisin käsin, tempaisi sieltä kultapäisen, solakkateräisen puukon ja syöksähti yhdellä hyppäyksellä d'Artagnan'in kimppuun.
Vaikka nuori mies oli urhoollinen, niinkuin tiedetään, säikähti hän kumminkin tuota irvistelevää muotoa, noita kauhean avonaisia silmiä, noita kalpeita poskia ja verisiä huulia. Hän peräytyi aivan kuin jos käärme olisi kiemuroinut häntä kohden; peräytyessään seinään saakka tapasi hänen haparoiva kätensä miekan, jonka hän oli riisunut vyöltänsä ja asettanut seinää vasten. Hän tarttui hikisellä kädellään sen kahvaan ja vetäisi sen ulos tupesta.
Mutta säikähtämättä miekkaa koetti mylady lähestyä, iskeäkseen häntä puukollansa, eikä herennyt ennenkuin hän tunsi terävän miekankärjen rintaansa vasten.
Silloin tavoitteli mylady miekan terää käsiinsä; mutta d'Artagnan väisti joka kerta hänen yrityksensä ja, heristellen häntä milloin silmiä milloin rintaa vasten, peräytyi sitä ovea kohden, joka vei Ketty'n kamariin.
Mylady syöksähteli häntä vastaan ja kiljahteli raivosta.
Kun tämä alkoi d'Artagnan'ista tuntua kaksintaistelulta, muuttui hän vähitellen levolliseksi.
– Oivallista, kaunis naikkonen, oivallista! sanoi hän mutta tyyntykää, muutoin, jumaliste, piirrustan toisen liljan noille kauniille poskipäille.
– Lurjus, heittiö! ärjyi mylady.
Mutta d'Artagnan, yhä vaan pyrkien ovea kohden, pysyttihe puollustuskannalla.
Meteli ja ryske, joka syntyi siitä että mylady kaateli kumoon huonekaluja, pyrkiessään d'Artagnan'in kimppuun ja d'Artagnan samoin, hakiessaan suojaa myladyn hyökkäyksiä vastaan, saattoi Ketty'n avaamaan ovea. D'Artagnan, joka lakkaamatta oli sovitellut liikkeitänsä ovelle päästäksensä, ei ollut siitä enää kuin parin kolmen askeleen päässä. Yhdellä hyppäyksellä viskautui hän mylady'n huoneesta kamarineitsyen huoneesen ja sulki salaman nopeudella oven, jota vasten hän heittäytyi koko painollansa, kunnes Ketty oli saanut sen salpaan.
Silloin koki mylady voimilla, jotka nousivat paljon yli naisen voimien, järkyttää oven rikki, vaan kun hän huomasi sen mahdottomaksi, rupesi hän pistelemään ovea puukollansa niin että muutamat iskut tunkivat lävitse.
Jokaisen iskun mukana seurasi hirveä kirous.
– Pian, pian, Ketty, sanoi d'Artagnan matalalla äänellä, sittenkuin ovi oli saatu teljetyksi, päästä minut nyt ulos hotellista, sillä jos me annamme hänelle mietintöaikaa, tapattaa hän minut lakeijoillaan. Joudu, joudu, sillä ymmärräthän että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Ketty ymmärsi sen liiaksikin; hän veti d'Artagnan'in kiiruusti pimeitä portaita myöten alas portille. Aika olikin täperällä. Mylady oli jo soitollansa herättänyt koko hotellin liikkeelle. Portinvartija oli ehtinyt juuri irroittaa telkimen ja avata portin d'Artagnan'ille, kun samassa silmänräpäyksessä mylady huusi ikkunasta:
– Elkää avatko!
XXXVI.
Kuinka Athos saa ilman vaivatta sotavaruksensa
Nuori mies pakeni myladyn vielä uhatessa häntä voimattomalla viittauksella. Samassa hetkessä kuin hän katosi näkyvistä, vaipui mylady tainnuksiin kamarissansa.
D'Artagnan oli niin kovassa mielenliikkeessä että hän huolehtimatta vähääkään Ketty-paran kohtalosta, juoksi puolen Pariisia, eikä pysähtynyt ennenkuin Athoksen portilla. Hänen hämmennyksensä ja kauhistuksensa sekä takaa-ajavain yövartijain huudot kiihdyttivät vaan hänen juoksuansa.
Hän riensi halki pihan, lensi portaita ylös toiseen kertaan ja kolkutti Athoksen ovelle.
Grimaud unenpöpperössä meni avaamaan totuttuun tapaansa. Mutta kun d'Artagnan syöksähti niin rajusti esihuoneeesen että oli vähällä sysätä hänet kumoon, säikähtyi Grimaud ja, luullen häntä varkaaksi, rupesi huutamaan:
– Apua, apua!
– Vaiti, onneton! sanoi nuori mies; minä olen d'Artagnan, etkö sinä tunne minua? Onko isäntäsi kotona?
– Grimaud, sanoi Athos, joka yöviitassa tuli huoneestansa, luulenpa että sinä uskallat ruveta puhumaan.
– Ah, herra, minä kun luulin…
– Vaiti!
Grimaud osoitti d'Artagnan'ia.
Athos tunsi hänet kohta, näki hänen hätäytyneen muotonsa ja virkkoi:
– Oletko haavoitettu? Sinä olet vallan kalpea.
– En, mutta minulle on tapahtunut hirveätä. Oletko yksin?
– Hiisi, ketäs täällä tähän aikaan olisi?
– Hyvä.
D'Artagnan syöksähti Athoksen kamariin.
– No mutta puhuhan toki, sanoi hän suljettuaan oven. Onko kuningas kuollut? Oletko tappanut kardinaalin? Sinähän olet vallan hurjistunut. Selitähän toki mitä on tapahtunut.
– Athos, sanoi d'Artagnan, valmista itsesi kuulemaan uskomattomia asioita.
– No mitä?
– Seikka on semmoinen, vastasi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen korvaan, että mylady'n olkapäässä on liljan kuva.
– Ah! huudahti muskettisoturi ikäänkuin hän olisi saanut luodin rintaansa.
– Sanoppas, jatkoi d'Artagnan, oletko varma siitä, että se toinen todella on kuollut?
– Toinen? kertoi Athos niin matalalla äänellä että d'Artagnan töin tuskin kuuli.
– Niin, hän, josta puhuit tuonoin Amiens'issa.
Athos huoahti ja painoi päänsä kämmeniinsä.
– Tämä, jatkoi d'Artagnan, on noin kuuden tai kahdeksankolmatta vuotias nainen.
– Vaaleaverinen, sanoi Athos, eikö niin?
– Juuri niin.
– Vaaleansiniset silmät, tavattoman kirkkaat, silmäripset ja kulmakarvat mustat?
– Niin.
– Pitkä, solakkavartaloinen?
– Niin.
– Lilja on pieni, punaisenkeltainen ja paljon kulunut puurohauteiden käyttämisestä.
– Niin.
– Vaan sinähän sanoit häntä englantilaiseksi?
– Häntä nimitetään mylady'ksi, vaan hän voi kyllä olla ranskalainen. Lord Winter on vaan hänen lankonsa.
– Minä tahdon nähdä hänet, d'Artagnan!
– Ole varoillasi, Athos, ole varoillasi! Sinä tahdoit kerran tappaa hänet; hän on semmoinen nainen että hän maksaa samalla mitalla ja varmemmalla tavalla.
– Hän ei uskalla sanoa mitään, sillä siten hän ilmaisisi itsensä.
– Hän uskaltaa vaikka mitä. Oletko koskaan nähnyt häntä raivossa?
– En, vastasi Athos.
– Hän on tiikeri, pantteri! Ah, rakas Athos, minä pelkään vetäneeni meidän molempien niskoille kauhean koston.
D'Artagnan kertoi nyt kaikki, mylady'n hurjan vihastumisen ja hänen julmat uhkauksensa.
– Sinä olet oikeassa, sanoi Athos; mutta onneksi lähdemme jo ylihuomenna Pariisista. Uskottavasti menemme me La Rochelle'en ja kun kerta olemme siellä, niin…
– Hän vainoo sinua vaikka maailman ääreen asti, Athos, jos hän vaan tuntee sinut; anna siis hänen vihansa kohdata minua yksin.
– Ah, ystäväni, mitä minä siitä huolin jos hän tappaa minut? Vai luuletko minun pitävän lukua hengestäni?
– Kaikessa tässä piilee joku hirveä salaperäisyys, Athos. Tuo nainen on kardinaalin vakooja, siitä olen varma.
– Ole varoillasi siinä tapauksessa. Ell'ei kardinaali sinua suuresti ihmettele Lontoo-matkan vuoksi, hän vihaa sinua ankarasti, vaan kun hän, kaiken päätteeksi, ei voi sinua julkisesti mistään soimata, ja vihan, semminkin kardinaalin vihan, täytyy purkautua jollakin tavoin, niin ole varoillasi. Kun menet ulos, elä mene yksin; kun syöt, ole varoillasi; sanalla sanoen epäile kaikkea, jopa omaa varjoasikin.
– Onneksi, sanoi d'Artagnan, ei tässä tarvita muuta kuin päästä ilman esteittä ylihuomis-iltaan, sillä kun kerta ollaan armeijassa, ei meillä toivoakseni ole pelkoa muista kuin miehistä.
– Minä kumminkin, sanoi Athos, luovun nyt päätöksestäni pysyä kotona ja seuraan sinua kaikkialle. Mutta täksi yöksi jäät sinä luokseni, niin saamme vähän keskustella sotavaruksiemme hankkimisesta. Ja odottamatta d'Artagnan'in suostumusta, tarttui hän soittokelloon ja helisti.
Grimaud astui sisään.
Athos, sanaakaan virkkamatta, viittasi puoliksi d'Artagnan'iin, puoliksi leposohvaansa.
Grimaud, joka oli tottunut isäntänsä puhuviin viittauksiin, ymmärsi tarkoituksen, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli sohva valmistettu tilapäiseksi vuoteeksi. Tämän tehtyänsä loi hän isäntäänsä silmäyksen, joka sanoi samaa kuin: tarvitaanko muuta? ja saatuaan isännältänsä kieltävän viittauksen, poistui.
– No niin, virkkoi Athos, kun Grimaud oli sulkenut oven, kuinkas käy sotavaruksiemme, sillä ell'en erehdy, olet sinä vielä yhtä varustamaton kuin minäkin? Mutta aivan oikein, onhan sinulla toki safiirisormus.
– Safiirisormus on sinun, Athos. Sanoithan että se on perhekalleus.
– Niin, isäni sen osti kahdella tuhannella écu'llä, sen mukaan mitä hän itse minulle kertoi; se oli eräs niitä häälahjoja, jotka hän antoi äidilleni; se on erinomaisen kaunis, niinkuin näet. Äitini antoi sen sittemmin minulle ja minä olin niin houkkio että, sen sijaan kuin minun olisi pitänyt säilyttää se pyhänä muistona, annoin sen tuolle katalalle olennolle.
– No ota siis takaisin tämä sormus, joka tietysti on sinulle kallisarvoinen.
– Minäkö ottaisin takaisin sormuksen, joka on ollut tuon kurjan käsissä! En koskaan! Tuo sormus on saastutettu, d'Artagnan.
– Myö se sitten.
– Möisinkö kallisarvoisen korun, jonka äidiltäni olen saanut! Minun täytyy tunnustaa että se olisi pyhyyden häväisemistä.
– Panttaa se sitten, sinulle lainataan sitä vastaan kyllä tuhat écu'tä. Sillä summalla suoritat kaikki tarpeesi ja kun vast'edes saat rahaa, lunastat sen takaisin puhdistuneena vanhasta saastastansa, sillä onhan se silloin käynyt jo koronkiskurin käsissä eikä ole enää myladyn jäleltä.
Athos hymyili.
– Sinä olet kelpo toveri, lausui hän, sinä olet kelpo toveri, d'Artagnan veikkoseni. Ikuisella iloisuudellasi herätät sinä murheelliset mielet uudestaan eloon. No niin! pantatkaamme sormus, mutta yhdellä ehdolla!
– Millä?
– Että jaamme rahat tasan, viisisataa écu'tä kumpaisellekin.
– Mitä ajatteletkaan, Athos? Minä, joka olen henkivartija, en tarvitse neljättä osaakaan tuosta summasta; jos myön satulani, saan mitä tarvitsen. Mitäs tarvitsen? Hevosen Planchet'ille, siinä kaikki. Sitä paitsi sinä unhotat että minulla on myöskin sormus.
– Jota sinä näyt pitävän suuremmassa arvossa kuin minä omaani; ainakin luulen sen huomanneeni.
– Niin, sillä hädän hetkenä ei se ainoastaan auta meitä suuresta pulasta, vaan vieläpä suuresta vaarastakin. Se ei ole ainoastaan kallisarvoinen timantti, vaan vieläpä on se noiduttu taikakalu.
– En ymmärrä sinua, vaan uskon mitä sanot. Palatkaamme siis minun sormukseeni, tai oikeammin sinun; sinä otat puolen summasta, joka meille lainataan, taikka heitän minä sormuksen Seine'en; enkä luule että, niinkuin Polykrateen tarinassa kävi, mikään kala on kylliksi kohtelias, tuodaksensa sitä meille takaisin.
– No niin, minä suostun ehtoosi, sanoi d'Artagnan.
Ja tultuansa näin tyydyttävään päätökseen, asettuivat ystävykset vuoteellensa ja nukkuivat tuokion perästä niin levollisesti, kuin jos mylady'n hirvittävä haamu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta heidän mieleensä.
Aamun tultua, kun Athos ja d'Artagnan olivat valmiina lähtemään ulos, helisti ensinmainittu Grimaud'in saapuville ja teki hänelle käsillänsä semmoisen liikkeen kuin pyssyllä tähdättäessä. Grimaud otti paikalla musketin seinältä ja valmistautui seuraamaan herraansa.
He tulivat Fossoyeurs'in kadulle, kohtaamatta mitään erinomaista. Mutta lähestyissänsä d'Artagnan'in asuntoa tapasivat he portilla Bonacieux'in, joka katsoi d'Artagnan'iin veitikkamaisen näköisenä.
– Oh, rakas hyyryläiseni, sanoi hän, kiiruhtakaahan toki! Eräs nuori, kaunis tyttö odottaa luonanne, ja tiedättehän ett'eivät tytöt pidä odottamisesta.
– Se on Ketty! huudahti d'Artagnan ja riensi joutuisasti käytäväänsä.
Noustuansa portaita, kohtasikin hän tyttöraukan, joka vapisten seisoi oven pielessä. Nähtyänsä d'Artagnan'in sanoi Ketty hänelle:
– Ottakaa minut nyt turviinne ja pelastakaa minut hänen kynsistänsä, sillä tehän olette saattaneet minut turmioon!
– Ole huoleti Kettyseni, sanoi d'Artagnan, käyden sisään, mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin minä lähdin?
– Tietäisinkö minä sitä! sanoi Ketty. Hänen huutoihinsa kiiruhtivat lakeijat sisään, hän oli aivan mielipuolena vihasta. Kaikki mahdolliset kiroukset purki hän kidastansa teidän ylitsenne. Silloin minä pelkäsin hänen älyävän minun osallisuuteni teidän rikokseenne, jonka tähden kiireimmittäin haalin kokoon vähät rahani ja parhaimmat vaatteeni ja hiivin pois.
– Lapsi raukka! Mutta mitäs minä nyt sinun teen? minä lähden ylihuomenna.
– Tehkää mitä tahdotte, hyvä herra. Toimittakaa minut pois Pariisista, toimittakaa minut pois koko Ranskasta!
– Mutta enhän minä voi viedä sinua mukanani La Rochelle'n piiritykseen, sanoi d'Artagnan.
– Ette, vaan te voitte hankkia minulle paikan maalla jonkun tuttavanne rouvan luokse, esimerkiksi kotiseudussanne.
– Ah, ystäväni, minun kotiseutuni rouvat eivät pidä kamarineitsyitä. Mutta maltahan; nyt tiedän. Planchet, mene noutamaan Aramista; käske hänen tulemaan tänne heti paikalla. Meillä on hyvin tärkeätä puhuttavaa hänelle.
– Minä ymmärrän, sanoi Athos, mutta miksi et lähetä noutamaan Porthosta! minun mielestäni hänen markiisittarensa…
– Porthoksen markiisitar puettaa päällensä sihteereillään, sanoi d'Artagnan nauraen. Sitä paitsi Ketty ei tahtoisi asua Ours'in kadun varrella, eikö niin, Ketty?
– Minä asun mielelläni missä tahansa, sanoi Ketty, kunhan vaan olen piilossa, eikä saada tietää olinpaikkaani.
– Nyt, rakas Kettyni, kun me eroamme, etkä sinä enää ole lemmenkateinen minua kohtaan…
– Herra, sanoi Ketty, lähellä tai kaukana, aina rakastan minä teitä.
– Mihinkähän hiiteen uskollisuus nyt aikoo pesiä! mutisi Athos.
– Minä myöskin, sanoi d'Artagnan, rakastan sinua, luota siihen. Mutta vastaa minulle nyt. Minä panen suuren painon siihen kysymykseen, jonka nyt teen sinulle: oletko koskaan kuullut puhuttavan eräästä naisesta, joka ryöstettiin pois muutamana yönä?
– Malttakaas … oi Jumalani, rakastatteko te sitäkin naista?
– En, eräs minun ystäviäni häntä rakastaa, tämä herra Athos, kas tässä!
– Minä! huudahti Athos semmoisella äänellä kuin jos hän olisi polkaissut kyykäärmeen päälle.
– Niin kyllä, sinä! sanoi d'Artagnan puristaen Athoksen kättä. Tiedäthän kuinka me kaikki huolehdimme pienen rouva Bonaciux-raukan kohtalosta. Ketty muutoin ei ole hiiskuva mitään, ethän Ketty? Tiedäppäs, lapsukaiseni, sanoi d'Artagnan, hän on tuon ilkeän marakatin vaimo, jonka sinä näit portilla tänne tullessasi.
– Jumalani! huudahti Ketty, nyt muistan, kuinka minä peljästyin; kunpa hän vaan ei olisi tuntenut minua!
– Kuinka, tuntenutko sinua? oletko siis ennen nähnyt tuota miestä?
– Hän on käynyt kaksi kertaa mylady'n luona.
– Kas sitä! Milloinka?
– Noin pari kolme viikkoa takaperin.
– Aivan oikein.
– Ja eilen illalla kävi hän taas.
– Eilen illalla?
– Niin, juuri vähäistä ennen kuin te tulitte.
– Athos veikkoseni, me olemme kietoutuneet vakoojien verkkoihin. Ja luuletko hänen tunteneen sinut, Ketty?
– Minä peitin kasvoni huuppaan heti kuin näin hänet, vaan se taisi olla liian myöhäistä.
– Meneppäs alas, Athos, sinua hän epäilee vähemmän kuin minua, ja katso, vieläkö hän on portilla.
Athos meni ja palasi heti takaisin.
– Hän on poissa, sanoi hän, ja hänen ovensa on lukittu.
– Hän on mennyt viemään sanaa ja ilmoittamaan että kaikki kyyhkyset ovat nyt häkissään.
– No niin, lentäkäämme siis tiehemme, sanoi Athos, ja jättäkäämme tänne vaan Planchet, saadaksemme hänen kauttansa tietoja.
– Hetkinen vielä! Mehän lähetimme noutamaan Aramista.
– Aivan oikein, sanoi Athos, odottakaamme Aramista.
– Samaan liittoon saapui Aramis.
– Hänelle kerrottiin koko asia ja osoitettiin, kuinka peräti tärkeätä oli hänen ottaa hankkiaksensa Ketty'lle paikka jonkun ylhäisen tuttavansa luona.
Aramis mietti hetkisen ja sanoi sitten punastuen;
– Tekisinkö sinulle sillä tavoin todellisen palveluksen, d'Artagnan?
– Kaiken ikäni olen siitä kiitollinen sinulle.
– No niin, rouva Bois-Tracy on pyytänyt minun toimittamaan eräälle ystävällensä, joka luullakseni asuu maalla, kamarineitsyen, ja jos sinä, d'Artagnan veikkoseni, voit mennä vastuusen neitsyestäsi…
– Oh, herra, huudahti Ketty, minä olisin peräti altis ja nöyrä sitä ihmistä kohtaan, joka saattaisi minut pääsemään pois Pariisista! olkaa varma siitä!
– No sittenhän kaikki käy vallan mainiosti, sanoi Aramis.
Hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa, sulki kirjeen sinettisormuksellansa ja antoi sen Ketty'lle.
– Kas tässä, tyttöseni! sanoi d'Artagnan. Sinä huomaat ett'ei täällä käy paremmin meille kuin sinullekaan. Erotkaamme siis. Me näemme toisemme vast'edes parempina aikoina.
– Milloin ja missä hyvänsä näemmekään toisemme taas, olkaa varma että rakastan teitä silloin yhtä paljon kuin nyt.
– Varmoja lupauksia, sanoi Athos d'Artagnan'in saattaessa Ketty'ä portaille.
Tuokion perästä erosivat ystävykset, päätettyään kokoutua kello neljä Athoksen luokse ja jätettyään Planchet'in vartioimaan taloa.
Aramis meni kotiin; Athos ja d'Artagnan menivät panttaamaan safiiria.
Niinkuin gaskonjalaisemme oli arvannut, saatiin safiirilla helposti kolme sataa pistole'a. Sitä paitsi ilmoitti juutalainen että jos he olisivat halulliset myömään sen, hän antaisi siitä viisikin sataa pistole'a, koska siitä tulisi oivallinen ripustin korvarenkaasen.
Sotilaan ripeydellä ja asiantuntijan tottumuksella suorittivat Athos ja d'Artagnan kolmessa tunnissa kaikki ne ostokset, mitä he sotaa varten tarvitsivat. Athos oli muutoin herkkä suostumaan kauppoihin ja kiireestä kantapäähän suuri herra. Milloin hän vaan näki mieluistansa, maksoi hän siitä tinkimättä mitä pyydettiin. D'Artagnan kannusteli toisinaan vähän vastaan, mutta Athos silloin laski hymyillen kätensä hänen olallensa, josta d'Artagnan oivalsi että hänen, vähäisen gaskonjalaisen aatelismiehen, kyllä sopi tinkiä, mutta ei miehen semmoisen, jolla oli ruhtinaalliset tavat.
Muskettisoturi yhdytti oivallisen, pikimustan soreajalkaisen, kuusivuotiaan andalusialaisen hevosen. Hän tutki sitä tarkoin ja havaitsi sen virheettömäksi. Siitä pyydettiin tuhat livre'ä. Kenties olisi hän saanut sen halvemmalla; mutta d'Artagnan'in tinkiessä hevoskauppiaan kanssa luki Athos sata pistole'a pöytään.
Grimaud sai pikardilaisen hevosen, pienen vaan lujatekoisen, joka maksoi kolme sataa livre'ä.
Kun vielä oli ostettu tälle hevoselle satula ja Grimaud'ille aseet, ei Athoksen kukkarossa ollut enää rahtuakaan jälellä sadasta viidestäkymmenestä pistole'stansa. D'Artagnan tarjosi hänelle osan omasta osuudestansa, maksettavaksi muka takaisin milloin sopii.
Mutta Athos vastasi tarjoukseen olkapäittensä kohouttamisella.
– Kuinka paljon tahtoi juutalainen maksaa, saadaksensa safiirin kokonaan omaksensa? kysyi Athos.
– Viisi sataa pistole'a.
– Toisin sanoen, kaksi sataa pistole'a lisää; sata sinulle ja sata minulle. Mutta siinähän on kokonainen omaisuus, ystäväni; mene takaisin juutalaisen luokse.
– Kuinka? tahdotko siis…
– Sormus muistuttaisi mieleeni vaan liian surullisia asioita; sitä paitsi emme koskaan saa kolmea sataa pistole'a, lunastaaksemme sen takaisin häneltä; me siis menettäisimme kaksi tuhatta livre'ä kaupassamme. Mene sanomaan että sormus on hänen ja palaa takaisin kaksi sataa pistole'a kukkarossasi.
– Mietihän tarkemmin, Athos.
– Kontantti raha on kallista tähän aikaan, ja täytyy siis tietää uhrata paljo sen hyväksi. Mene vaan, d'Artagnan, mene; Grimaud seuraa sinua muskettinensa.
Puolen tunnin perästä d'Artagnan palasi kaksi tuhatta livre'ä taskussa, ja ilman kohtaamatta mitään haittoja matkallansa.
Tällä tavoin tapasi Athos pesässänsä varoja, joita hän ei ollut osannut odottaakkaan.