SEITSEMÄS LUKU
Pariisin porvaristo liikkeellä
Kuten nunnat olivat vieraalle ilmoittaneet, istui luostarin kapituli paraikaa koolla pohtien, miten keisarin tytär otettaisiin kaikkein loistavimmalla tavalla luostarissa vastaan.
Täten aloitti hänen kuninkaallinen korkeutensa Madame Louise abbedissantoimensa Saint-Denisissä.
Luostarin koristusvarasto oli tätä nykyä melkoisen köyhä. Entinen johtajatar oli vallastaan luopuessaan vienyt mennessään suurimman osan pitsejä, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan, samoin kuin pyhäinjäännöslippaatkin ja ehtoollisleipä-astiat, sillä abbedissoilla, jotka valittiin aina ylhäisimmistä perheistä, oli tapana ainoastaan lainata moisia laitoksia luostareillensa, silloin kun he mitä maallisimmilla ehdoilla antautuivat joksikin aikaa palvelemaan Herraa.
Kun Madame Louise oli saanut kuulla dauphinen poikkeavan Saint-Denisin luostariin, lähetti hän erikoisen viestin Versaillesiin, ja jo samana yönä tuotiin Saint-Denisiin vaunukuorma seinäverhoja, pitsejä ja muita koristuksia.
Niitä tuotiin kaikkiaan kuudensadantuhannen livren arvosta.
Ja heti kun levisi huhu, kuinka kuninkaallisen loistaviksi nämä juhlat suunniteltiin, huomattiin pariisilaisten tavallisen uteliaisuuden kasvavan moninkertaiseksi, tuon voittamattoman, hirveän uteliaisuuden, joka, kuten Mercier [kirjailija, 1740-1840; kuvasi m.m. Pariisin yhteiskunnallisia puutteita ja paheita. Suom.] aikoinaan lausui, saattaa pikku annoksissa olla sangen hassunkurista, mutta joka panee aina ajattelemaan, jopa itkettää, kun kaikki pariisilaiset ryntäävät sitä tyydyttämään.
Niinpä nähtiinkin Pariisin porvarien kömpivän ilmoille kojuistaan ja rientävän jo varhain aamulla, heti kun dauphinen saapuminen oli virallisesti julistettu, Saint-Denisiin ryhmin, joissa oli kymmeniä, satoja, jopa tuhansia.
Ranskan kaarti, sveitsiläiset ja Saint-Denisiin sijoitetut rykmentit oli pantu aseisiin, ja ne olivat asettuneet pitkäksi kujaksi estämään tuon kansanmeren vyöryviä aaltoja, jotka olivatkin jo nousseet hirveinä hyökyinä kirkon pääportaille ja kiivenneet luostarin porttikaaria koristavien kuvanveistosten päälle. Kaikkialla näki pään toisensa vieressä. Lapsia oli ovikatoksilla, miehiä ja naisia ikkunoissa, ja tuhannet uteliaat, jotka olivat tulleet liian myöhään tai jotka pitivät, kuten esimerkiksi Gilbert, parempana vapauttaan kuin anastaa ja suojella paikkaa tungoksessa, – tuhannet uteliaat, sanomme, kiipesivät kuin mitkä ahkerat muurahaiset joka oksalle asettuen niihin puihin, jotka muodostivat Saint-Denisistä la Muetteen saakka kujan, jota pitkin dauphine tulisi.
Hovi oli kuitenkin Compiègnestä lähdettyään huomattavasti vähentynyt, vaikka siinä vieläkin oli runsaasti vaunuja ja komeita livreitä. Ellei ollut sangen ylhäinen herra, ei voinut ehtiä kuninkaan kanssa samassa joukossa, sillä hän oli lisännyt tavallisen matkavauhtinsa nyt kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, määräten monia hevosten muuttopaikkoja matkan varrelle.
Vähäarvoisemmat ylimykset olivat siis jääneet vielä Compiègneen tai ottaneet kyytimiehet palatakseen Pariisiin ja antaakseen omien hevostensa levähtää.
Mutta levähdettyään päivän kotonaan, läksivät sekä herrat että palvelijat jälleen liikkeelle ja ajoivat Saint-Denisiin, yhtä paljon nähdäkseen kansanlaumaa kuin dauphineakin, jonka he olivat jo kerran nähneet.
Ja paitsi näitä hovilaisten vaunuja, liikkuipa siihen aikaan myöskin tuhansia muita yksityisvaunuja. Ne olivat parlamentin jäsenten, ylivuokraajain, suurten liikemiesten, muotinaisten ja oopperataiteilijatarten. Siihen lisäksi vielä vuokrahevoset ja – vaunut, puhumattakaan carabas-vankkureista, jotka toivat Saint-Denisiin kukin hiljaista menoa parisenkymmentä pariisilaista herraa tai pariisitarta, jotka olivat matkalla tukehtua ajoneuvojen tungokseen ja saapuivat perille varmaan paljoa myöhemmin kuin jos olisivat lähteneet sinne jalkaisin.
Saattaa siis käsittää, mikä suunnaton ihmisvirta vieri Saint-Denisiä kohti sen päivän aamuna, jolloin sanomalehdet ja julkiset ilmoitukset kuuluttivat, että madame la dauphine tulisi sinne. Se tungeksi nyt karmeliittiluostarin edustalla, ja kun ei enää ollut ainoatakaan vapaata paikkaa onnen ensin suosimien saamalla torilla, niin levisi se pitkin koko tienvartta, jota myöten dauphine ja hänen saattueensa tulisi ja lähtisi.
Kuvitelkaamme tuossa tungoksessa, joka oli hirvittävä itse pariisilaisistakin, kuvitelkaamme Gilbertiä, pientä yksinäistä, avutonta poikaa, joka ei tuntenut paikkakuntaa laisinkaan ja oli liian ylpeä kysymään keneltäkään neuvoa, sillä Pariisiin päästyään täytyi hänen tietysti esiintyä jo aito pariisilaisena, hänen, joka ei koskaan ollut nähnyt samaan paikkaan kerääntyneinä sataa henkeä enempää!
Ensin näki Gilbert tänne astuskellessaan maantiellä kävelijöitä ainoastaan siellä täällä. La Chapellen tienoilla ne näyttivät lisääntyvän, ja viimein, kun hän tuli Saint-Denisiin, näytti niitä nousevaa esiin suorastaan katukiveyksestä, ja ihmistä oli niin tiheästi kuin laihoa suunnattomalla pellolla.
Väkijoukkoon jouduttuaan ei Gilbert nähnyt mitään eteensä. Hän meni, tietämättä minne, sinne päin, jonne tungoskin meni Mutta täytyihän Gilbertin ottaa selvä, missä hän oli. Hän näki eräiden lasten nousevan puuhun. Hän ei tosin uskaltanut riisua takkiaan ja noudattaa heidän esimerkkiään, vaikka hänen mielensä teki, mutta puun juurelle hän meni. Ne onnettomat, jotka eivät nähneet mitään eteensä, vaan tallustivat umpimähkää ja vetivät vuorostaan toisia vanavedessään, keksivät nyt kysyä tietoja puihin nousseilta. Ja heiltä he saivat kuulla, että luostarin ja sen edustalle asetettujen kaartinrykmenttien välillä oli suuri, tyhjä aukeama.
Gilbertiä rohkaisi tämä ensimmäinen kyselmä niin, että hän tiedusteli puolestaan, näkyikö jo mitään vaunuja.
Niitä ei vielä näkynyt. Mutta noin parin virstan päässä Saint-Denisistä näkyi maantiellä jo suuri tomupilvi. Tätä juuri Gilbert halusikin tietää. Vaunut eivät olleet vielä tulleet perille.
Hänen oli nyt vain saatava selville, mistä päin ne tulisivat.
Jos Pariisissa tungeksii kansanjoukon läpi puhumatta kenellekään mitään, pidetään ihmistä joko englantilaisena tai kuuromykkänä.
Tuskin oli Gilbert puskeutunut sivulle, päästäkseen erilleen tungoksesta, kuin hän tapasi erään ojan reunalla aterioimassa pikkuporvari-perheen.
Siihen kuuluivat seuraavat henkilöt:
Tytär: kookas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, vaatimaton ja kaino.
Äiti: lihava, pieni ja leikkisä, valkohampainen ja punaposkinen.
Isä kiedottuna laajaan karkeaan, kamlottikankaiseen viittaan, jota ei otettu vaatekaapista esille muuta kuin pyhäisin, mutta joka nyt oli päässyt tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Ja tuosta puvustaan hän pitikin nyt huolta paljon enemmän kuin vaimostaan ja tyttärestään, sillä hän tiesi, että viimemainitut tulisivat kyllä omin päinsä toimeen.
Lisäksi kuului perheeseen vielä täti: pitkä, laiha ja ärtyisä.
Oli myös mukana piika, joka aina nauroi.
Viimemainittu oli tuonut tänne valtavassa korissa täydellisen aamiaisen. Ja kuormaa kantaessaankaan ei tyttö ollut lakannut nauramasta tai laulamasta; ja rohkaisipa häntä siihen isäntäkin, ottaen silloin tällöin tarvittaessa vuorostaan hänen taakkansa raahatakseen.
Siihen aikaan pidettiin palvelijaa perheeseen kuuluvana: hän ja talonkoira olivat suuresti saman arvoisia, he saivat joskus selkäänsä, mutta myöskin aina olla matkassa.
Gilbert katseli salavihkaa tuota ryhmää ja näytelmää, joka oli hänelle vielä aivan uutta. Kun hän oli elänyt syntymästään saakka Taverneyn linnassa, niin hän tiesi kyllä, mitä on ylhäinen herrasväki ja mitä palkolliset, mutta porvaristoa ei hän tuntenut vielä laisinkaan.
Gilbert huomasikin, että nuo kunnon ihmiset noudattivat aineellisia elämänvaatimuksia tyydyttääkseen filosofiaa, joka ei ollut tosin Platonin eikä Sokrateen keksimä, mutta kuitenkin vivahti Biaksen [muistamme "Lääkärin muistelmista" Biaksen lauseen: Minä kuljetan omaisuuteni mukanani. Suom.] mielipiteeseen, laajemmassa merkityksessä.
Mukaan oli nimittäin otettu niin paljon kuin mahdollista ja sitä käytettiin niin halukkaasti kuin suinkin voitiin.
Isä leikkasi muulle joukolleen viipaleita erinomaista ruokahalua herättävästä vasikanpaistista, jollaisesta pariisilaiset pikkuporvarit niin paljon pitävät. Tuo ruokalaji lepäsi jo kaikkien silmäin ahmimana ja kullanruskeana, houkuttelevana ja mehukkaana kiiltäväksi poltetussa savivadissa, johon huomisesta huoltapitävä perheen emäntä oli sen eilis-iltana haudannut porkkanain, sipulien ja silavaviipaleiden joukkoon. Sitten oli palvelijatar vienyt vadin leipurille, parinkymmenen muun samanlaisen herkun viereen, jotka olivat kaikki tuodut paistettaviksi ja ruskeiksi paahdettaviksi uunin jälkilämpimässä.
Gilbert valitsi itselleen läheisen jalavan juurella pienen sopivan paikan, josta hän pieksi ruudukkaisella nenäliinallaan tomun ruoholta pois.
Hän otti hatun päästänsä, levitti nenäliinansa ruohikkoon ja istui sen päälle.
Hän ei ajatellut laisinkaan naapureitaan; mutta nämä puolestaan katselivat tietysti häntä, koska hän ei heitä huomannut.
"Tuossa on siisti nuori mies", virkkoi äiti.
Tyttö punastui.
Tyttö punastui joka kerta, kun hänen läsnäollessaan puhuttiin jostakin nuoresta miehestä; ja tämä ominaisuus sai hänen vanhempansa aina ihastuksesta haltioihinsa.
"Tuossa on siisti nuori mies", oli äiti sanonut. Pariisin porvariston keskuudessa kohdistuu aina ensimmäinen huomautus johonkin siveelliseen puutteeseen tai hyveeseen.
Isä käännähti katsomaan.
"Ja vieläpä kaunis poika", virkkoi hän.
Tyttö punastui yhä ankarammin.
"Hän näyttää kovin väsyneeltä, vaikka ei hänellä olekaan ollut mitään kantamista", huomautti piika.
"Laiskuri!" sanoi täti.
Mutta äiti kääntyi Gilbertin puoleen tuttavallisella kysymyksellä, jollaiseen pystyvät ainoastaan pariisilaiset:
"Monsieur, ovatko kuninkaalliset vaunut vielä täältä etäällä?"
Kun Gilbert huomasi, että nämä sanat olivat tarkoitetut hänelle, nousi hän ylös ja kumarsi.
"Kohtelias nuori mies", virkkoi äiti.
Tyttö karahti tummanpunaiseksi.
"En tiedä varmaan", vastasi Gilbert; "mutta kuulin, että parin virstan päässä täältä näkyy jo tomupilvi".
"Olkaa hyvä ja tulkaa nyt tänne, monsieur", virkkoi isä, "ja jos vain käy laatuun…"
Ja hän osoitti ruohikkoon järjestettyä herkullista aamiaista.
Gilbert meni lähemmäksi seuruetta. Hän ei ollut vielä tänään syönyt. Ruuan tuoksu oli viettelevä; mutta hän tiesi taskussaan olevan viisi- tai kuusikolmatta souta rahaa, ja kun hän ajatteli, että hän kolmanneksella tuosta omaisuudestaan saisi melkeinpä yhtä ravitsevan aamiaisen kuin tämä tarjottukin, niin ei hän tahtonut ottaa mitään noilta ensimmäistä kertaa näkemiltään ihmisiltä.
"Kiitos, monsieur", sanoi hän; "monet kiitokset, minä olen jo syönyt".
"Vai niin", virkkoi rouva; "näen, että te olette ajatteleva ihminen, monsieur. Mutta tältä puolelta ette saa mitään nähdä."
"Entä te itse sitten?" kysyi Gilbert hymyillen; "ettehän tekään saa mitään nähdä, kun olette täällä niinkuin minäkin?"
"Oh", väitti rouva, "meidän laitamme on aivan toisin, meillä on veljenpoika kersanttina kuninkaallisessa kaartinrykmentissä".
Tyttö muuttui sinipunaiseksi.
"Hän seisoo paraikaa Sinisen Riikinkukon edustalla, siellä on hänen osastonsa."
"Ja uskallankohan udella, missä Sininen Riikinkukko on?" kysyi Gilbert.
"Aivan vastapäätä karmeliittiluostaria", vastasi äiti. "Hän on luvannut meille paikan oman osastonsa takana. Siellä saamme nousta hänen penkilleen, ja me näemme mainiosti, kun saattue laskeutuu vaunuista."
Nyt oli Gilbertin vuoro tuntea punan nousevan poskilleen. Hän ei uskaltanut ryhtyä aterialle noiden kunnon ihmisten kanssa, mutta hänelle tuli palava halu mennä heidän seuraansa.
Kuitenkin kuiskasi filosofia, tai paremminkin ylpeys, jota Rousseau oli niin ankarasti kehoittanut häntä varomaan: "Naisille sopinee tarvita toisten apua, mutta minä, joka olen mies, eikö minulla ole omat käteni ja hartiani?"
"Kaikki ne, jotka eivät sinne pääse", jatkoi äiti aivan kuin arvaten Gilbertin ajatuksen ja vastaten siihen, "kaikki ne, jotka eivät sinne pääse, eivät näe muuta kuin tyhjät vaunut, ja tyhjiä vaunuja, niitä nyt saa nähdä milloin tahansa! Sitä varten ei tarvitse tulla Saint-Denisiin saakka."
"Mutta, madame", virkkoi Gilbert, "minun mielestäni monet muut voisivat ajatella samoin kuin tekin".
"Kyllä; mutta monilla ei ole kaartissa veljenpoikaa, joka hankkii heille katselupaikan."
"Ah, se on totta", virkkoi Gilbert.
Ja hän lausui sanan totta niin pettynyt ilme kasvoillaan, että pariisilaisten tarkkanäköiset silmät huomasivat sen heti.
"Mutta saattaahan monsieur tulla meidän kanssamme, jos haluaa", virkkoi silloin isä, taitava mies arvaamaan kaikki vaimonsa toivomukset.
"Oi, monsieur", sanoi Gilbert, "pelkään olevani teille haitaksi".
"Pyh, eikö mitä", vastasi vaimo, "te autatte meitä sinne paikalle pääsemään. Meillä ei ollut tässä kuin yksi mies apunamme, nyt meillä on kaksi."
Mikään perustelu ei olisi voinut paremmin voittaa Gilbertiä. Hän ajatteli olevansa toisille hyödyksi, korvaten siten itselleen tarjotun avun. Ja silloin hänen omatuntonsa rauhoittui ja hänen kaikki arvelunsa katosivat. Hän myöntyi nyt estelemättä tarjoukseen.
"Saas nähdä, kenelle hän tarjoaa käsivartensa", huomautti täti.
Se apu tuli Gilbertille aivan kuin taivaasta. Sillä kuinka olisi hän voinut tunkeutua tuon muurin läpi, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta ihmistä ja jotka kaikki olivat arvonsa, rikkautensa ja voimainsa puolesta häntä mahtavampia? Ja ennen kaikkea: he olivat tottuneet hankkimaan itselleen paikan tällaisissa juhlissa, joissa jokainen anastaa omakseen niin suuren tilan kuin suinkin saattaa.
Filosofimme olisi muuten, jos hän ei olisi ollut moinen teoreetikko, vaan enemmän praktikko, saanut tehdä tilaisuudessa mainioita dynaamisia huomioita yhteiskunnasta.
Neljän hevosen vetämiä vaunuja vilisti läpi tungoksen kuin tykinkuulia, ja kaikki väistyivät syrjään esijuoksijan tieltä, jolla oli päässä höyhentöyhdöllä kaunistettu hattu, yllään kirjavanvärinen ihokas ja kädessä paksu keppi ja edessään usein juoksemassa vielä pari vastustamatonta koiraa.
Jotkut kahden hevosen vetämät vaunut ikäänkuin lausuivat tunnussanan vartioston korvaan ja asettuivat sitten omalle paikalleen luostarin edustalla olevaan piiriin.
Ratsastajat tulivat perille, tosin käymäjalkaa, mutta kuitenkin valliten muuta laumaa, keskeytettyään tuhannet tuuppimiset ja tyrkkimiset ja tyytymättömät nurinat.
Ja viimeisenä tuli jalankulkija, usein takaisin lykittynä, haukuttuna, häilyen kuin aalto tuhansien muiden aaltojen ajamana, nousten tuon tuostakin varpailleen, vierusmiesten kohottamana ylös ilmaan ja koettaen jälleen kuten Antaios-jättiläinen päästä koskettamaan tuota yhteistä äitiämme, jota maaksi kutsutaan. Ja niin hän etsi väylää päästäkseen tungoksesta ulos, löysi sen viimein ja veti perässään myöskin perheensä, jonka melkein aina muodosti suuri joukko naisia, sillä pariisilainenhan on ainoa porvari, joka osaa ja uskaltaa viedä naisensa aina ja kaikkialle mukaansa ja hankkia heille kunnioitusta, tarvitsematta käyttää voimasanoja.
Ensimmäisenä kaikkialla tai paremminkin sanoen edellä muuta joukkoa nähtiin halvan rahvaan mies, partaisin kasvoin, päässä jonkunlaisen myssyn tähteet, käsivarret paljaina, housut nuoralla vyölle kurottuina, väsymättä, innoissaan, sysien kyynärpäillään, hartioillaan, lykkien jaloillaan, nauraen nauruaan hammasta purren ja murtaen tiensä jalankulkijan lävitse yhtä helposti kuin Gulliver lilliputtien pellossa.
Gilbert ei ollut ylhäinen herra neljän hevosen vetämissä vaunuissa, ei parlamentin jäsen kahden hevosen vetämissä, ei sotilas ratsunsa selässä, ei Pariisin porvari eikä rahvaan mies ja olisi kai varmaan murskautunut, puristunut ja tukehtunut tässä tungoksessa. Mutta kun hän kerran pääsi porvarin turviin, tunsi hän itsensä voimakkaaksi.
Hän tarjosi päättävästi perheenäidille käsivartensa.
"Hävytön", mutisi täti.
Lähdettiin menemään. Isä kulki sisarensa ja tyttärensä keskellä; heidän perästään tuli palvelijatar kori käsivarrella.
"Messieurs, olkaahan hyvä, laskekaa nyt", sanoi rouva hilpeästi nauraen; "messieurs, olkaa kilttejä!.."
Ja herrat vetäytyivät syrjään ja antoivat hänen tulla, hänen ja Gilbertin. Ja heidän vanavedessään purjehti sisään koko muu joukkokunta.
Askel askeleelta, jalan verta kerrallaan, valloitettiin koko viidensadan sylen matka, joka oli äskeisen aterioimispaikan ja luostarin välillä. Ja siten saavuttiin pelätyn Ranskan kaartin muodostaman vartiokujan luokse, jonka apuun porvari perheineen oli ehdottomasti luottanut.
Tytär oli tullut vähitellen entisen väriseksi.
Kun oli päästy sinne, kohottautui porvari Gilbertin olkapäiden varaan ja näki silloin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään vaimonsa veljenpojan, joka seisoi viiksiään kierrellen paikallaan.
Porvari antoi hänelle hatullaan niin harvinaisia merkkejä, että veljenpoika ne viimeinkin huomasi. Ja hän tuli porvarin luo ja pyysi tovereitaan suomaan hiukan tilaa, ja toverit avasivat silloin eräästä paikasta riviään.
Ja tuosta aukosta pujahtivat heti Gilbert ja porvarisrouva ja porvari sisarineen ja tyttärineen sisään, viimeisenä palvelijatarkin, joka tosin kirkaisi sotilasrivien läpi mennessään pari kertaa kimeästi ja käännähti ja katsoi julmasti taakseen, isäntäväen kuitenkaan edes kysymättä häneltä, mistä syystä hän näin äänteli.
Siten päästiin tien toiselle puolelle ja Gilbert huomasi olevansa nyt oikealla paikalla. Hän kiitti porvaria; porvari kiitti puolestaan häntä. Äiti koetti pyytää nuorukaista pysymään joukossaan. Täti kehoitti häntä menemään matkaansa, ja sitten erottiin, varmaankin ainaiseksi.
Sillä kohdalla, jossa Gilbert seisoi, oli ainoastaan etuoikeutettuja; hänen oli siis helppo raivata tiensä erään suuren lehmuksen luokse, jonka juurella hän nousi kivelle seisomaan, nojautui puun alimmaista oksaa vastaan ja alkoi odottaa.
Gilbert ennätti seistä tässä asennossa noin puoli tuntia, kun rummut alkoivat päristä, tykin laukaus jymähti ja tuomiokirkon kello lähetti ilmoihin ensimmäisen majesteettisen ja kumisevan äänensä.
KAHDEKSAS LUKU
Kuninkaan vaunut
Kaukaa alkoi kuulua sekavaa huutoa, joka kasvoi sitä kovemmaksi ja äänekkäämmäksi, kuta lähemmäksi se tuli. Se sai Gilbertin terästämään korviaan, ja hänen koko ruumistaan karmi ankara väristys.
Kaikui huuto: Eläköön kuningas!
Siihen aikaan oli vielä tapana huutaa sellaista.
Tietä pitkin ryntäsi kokonainen pilvi hirnuvia, kullalla ja purppuralla peitettyjä hevosia: ne olivat muskettirykmentti, santarmit ja sveitsiläinen hevoskaarti.
Sen jälkeen näkyivät raskaat ja komeat vaunut.
Gilbert näki sinisen ritarinauhan ja majesteettisen pään, joka ei suinkaan ollut paljastettu. Hän näki kylmän ja läpitunkevasti välkähtävän kuninkaallisen katseen, jonka edessä kaikki päät taipuivat ja hatut poistuivat.
Hän häikäistyi, huumautui ja seisoi huohottaen ja liikkumatta paikallaan ja unohti ottaa hatun päästään.
Ankara isku herätti hänet haltiotilastaan; hänen hattunsa lensi maahan.
Hän hypähti ja nosti hatun maasta ja kohotti sitten päätään ja tunsi tutun porvarin veljenpojan, joka katseli häntä pisteliäästi hymyillen, kuten sotilashenkilöiden on tavallista.
"Vai niin", sanoi kersantti, "eikö kuninkaan edessä oteta hattua pois päästä?"
Gilbert kalpeni, katseli tomuttunutta hattuaan ja vastasi:
"Minä näen kuninkaan nyt ensi kertaa, monsieur, ja unohdin häntä tervehtiä, se on totta. Mutta minä en tiennyt…"
"Ette tiennyt mitä?" toisti miekkaherra rypistellen kulmakarvojaan.
Gilbertille tuli pelko, että hänet ajettaisiin pois tästä paikasta, josta hän saattoi niin hyvin nähdä Andréen. Hänen sydämessään leimahtava rakkaus masensi hänen ylpeytensä.
"Anteeksi", sanoi hän, "minä olen maalta".
"Ja olette tullut Pariisiin saamaan kasvatusta, pikku mies?"
"Niin, monsieur", vastasi Gilbert väkisinkin tukehuttaen raivonsa.
"No niin, koska olette jo opin tolalla", virkkoi kersantti tarttuen Gilbertin käteen, kun hän aikoi pistää hatun takaisin päähänsä, "oppikaa myöskin tämä seikka: hänen korkeuttaan dauphinea tervehditään aivan niinkuin kuningastakin, heidän kuninkaallisia korkeuksiaan prinssejä samoin kuin dauphinea, sanalla sanoen, tervehditään kaikkia vaunuja, joissa on liljat. [Bourbonien vaakunatunnus. Suom.] – Tunnetteko te liljankukat, poikaseni, vai täytyykö minun teitä opettaa?"
"Ei tarvitse, monsieur", vastasi Gilbert, "kyllä ne tunnen".
"No, se nyt edes on hyvä", mutisi kersantti.
Kuninkaalliset vaunut vierivät ohitse, ja uusia vaunuja tuli yhä. Gilbert katseli niin ahnain silmin, että hän näytti melkein hölmöltä. Kun vaunut tulivat luostarin portin kohdalle, pysähtyivät ne kukin vuorostaan ja saattueeseen kuuluvat ylhäiset herrat laskeusivat maahan. Ja se toimitus sai joka viides minuutti aikaan pysäyksen pitkin koko vierivää vaunujonoa.
Erään tällaisen pysäyksen aikana tunsi Gilbert aivan kuin viiltävän tulen lävistävän sydämensä. Häntä häikäisi niin, että kaikki esineet katosivat hetkeksi hänen silmistään, ja häntä vavisti niin ankarasti, että hänen täytyi takertua kiinni puunoksaan, ettei olisi kaatunut.
Se johtui siitä, että hän näki nyt enintään kymmenen askeleen päässä itsestään eräissä liljoilla koristetuissa vaunuissa, jollaisia kersantti oli neuvonut häntä tervehtimään, Andréen säteilevät ja kirkkaat kasvot, Andréen, joka oli puettu valkoisiin niinkuin taivaan enkeli tai aave.
Gilbert huudahti heikosti. Sitten kukisti hän kaikki tunteensa, jotka yhtäkkiä olivat heränneet häntä raatelemaan, ja kielsi sydämensä sykkimästä niin kiivaasti ja käski silmänsä katsomaan tuohon häntä häikäisevään aurinkoon.
Ja nuorukaisen tahdonvoima oli niin suuri, että hän onnistui yrityksessään.
Andrée puolestaan tahtoi tietää, miksi vaunut olivat pysähtyneet. Hän kallistui siis kurkistamaan ulos vaunujen ikkunasta, ja tähystellessään kaunein, tummansinisin silmin ympärilleen, huomasi hän Gilbertin.
Gilbert oletti, että Andrée kummastuisi hänet nähdessään ja kääntyisi puhumaan isänsä kanssa, joka istui vaunuissa hänen vieressään.
Eikä hän erehtynytkään; Andrée kummastui tosiaan, käännähti ja huomautti Gilbertistä parooni de Taverneylle, joka istui punainen ritarinauha rinnassaan kuninkaan vaunuissa.
"Gilbertkö?" huudahti parooni aivan kuin yhtäkkiä unesta herätettynä;
"Gilbert täällä! Ja kuka siellä sitten hoitaa Mahonia?"
Gilbert kuuli selvästi nämä sanat. Hän tervehti silloin harkitun kunnioittavasti Andréeta ja hänen isäänsä.
Hän sai ponnistaa kaikki voimansa voidakseen näin tervehtiä.
"Se ori tosiaan totta!" huudahti parooni huomaten filosofimme. "Sama vintiö, ihan itse."
Ajatus, että Gilbert olisi Pariisissa, oli hänestä niin ihmeellinen, ettei hän ollut voinut uskoa tyttärensä silmiä ja että hän nyt maailman suurimmalla vaivalla uskoi omiansakin.
Andréen kasvoilla, joita Gilbert nyt hellittämättä tarkasti, ei näkynyt muuta kuin aivan tavallinen tyyneys ja hieno kummastuksen vivahdus.
Parooni kumartui ulos vaunujen ovesta ja viittasi Gilbertiä tulemaan luokseen.
Gilbert aikoi mennä, mutta kersantti esti hänet.
"Ettekö näe, että minua kutsutaan tuonne", sanoi Gilbert.
"Minne?"
"Noiden vaunujen luokse."
Kersantin silmät tähtäsivät Gilbertin sormen osoittamaa suuntaa ja osuivat parooni de Taverneyn vaunuihin.
"Kuulkaahan, kersantti", virkkoi parooni, "minä tahtoisin puhua tuolle pojalle, vain pari sanaa".
"Vaikka neljä, monsieur", vastasi kersantti; "teillä on muuten hyvää aikaa; tuolla porttiholvissa luetaan juuri puhetta; tässä menee hyvinkin puoli tuntia. Menkää, nuori mies."
"No tule sitten, vintiö!" käski parooni Gilbertiä, joka koetti kulkea muka aivan tyynesti. "Sanopas, mikä sattuma sinut Saint-Denisiin toi, kun sinun pitäisi olla Taverneyssä."
Gilbert kumarsi toisen kerran Andréelle ja paroonille ja vastasi:
"Sattuma ei minua tänne tuonut, vaan minun oma tahtoni."
"Mitä? Oma tahtosi, heittiö? Onko sinullakin muka oma tahto?"
"Ja miksikä ei? Jokaisella vapaalla ihmisellä on oikeus pitää oma tahtonsa."
"Vapaalla ihmisellä! Vai niin, luuletko sinä sitten olevasi vapaa, mokoma raukka?"
"Tietysti, koska minä en ole myynyt vapauttani sitoutumalla kehenkään."
"No tämä on vasta, ma foi, hassu vintiö!" huudahti herra de Taverney ällistyksissään Gilbertin varmasta puhetavasta. "Häh, sinä Pariisissa, ja miten sinä olet tänne tullut, sanopas se?.. Ja millä neuvoilla, vastaapas?"
"Jalkaisin", virkkoi Gilbert lakoonisesti.
"Jalkaisin?" toisti Andrée ja hänen äänessään oli säälin vivahdus.
"Ja mitä sinä Pariisissa aiot tehdä? Vastaa", huudahti parooni.
"Saada ensin oppia ja sitten onnea."
"Oppia?"
"Siitä olen varma."
"Onnea?"
"Niin toivon."
"Ja mitä sinä sillä välin teet? Kerjäät?"
"Kerjäänkö!" toisti Gilbert ylen halveksivasti.
"Sinä siis varastelet?"
"Monsieur", vastasi Gilbert niin jyrkällä, ylpeällä ja uhmaavalla äänellä, että neiti de Taverney väkisinkin johtui ajattelemaan tuota omituista nuorukaista; "monsieur, olenko minä koskaan teiltä varastanut?"
"Mitä sinä sitten käsilläsi teet, laiskuri?"
"Samaa, mitä tekee muuan nero, jonka esimerkkiä minä tahdon noudattaa, ellen muussa niin ainakin uutteruudessa", vastasi Gilbert. "Minä kopioin nuotteja."
Andrée kääntyi katsomaan Gilbertiin päin.
"Kopioitteko te nuotteja?" kysyi hän.
"Kyllä, mademoiselle."
"Te siis sitä osaatte?" lisäsi Andrée halveksivasti ja sellaisella äänellä kuin olisi aikonut sanoa: – Te valehtelette.
"Minä tunnen nuotit ja se riittää osatakseni niitä kopioida", vastasi Gilbert.
"Mistä pirusta sinä nekin olet oppinut, lurjus?"
"Niin", äännähti Andréekin ja hymyili.
"Parooni, minä pidän suuresti musiikista, ja kun neiti joka päivä istui tunnin tai pari klaveerinsa ääressä, asetuin minä salaa kuuntelemaan."
"Vetelehtijä!"
"Minä opin ensin korvakuulolta itse kappaleet; ja kun ne kappaleet olivat painetut nuottivihkoon, niin opin vähitellen ja suurella vaivalla lukemaan vihkoista niiden nuotit."
"Minun nuottivihkoistani!" huudahti Andrée ylen vihastuneena; "te uskalsitte koskea minun nuottivihkoihini?"
"En, mademoiselle, sellaista en olisi koskaan antanut itselleni anteeksi", virkkoi Gilbert. "Mutta ne olivat auki klaveerin kannella, milloin yhdestä, milloin toisesta paikasta. Minä en koskenut niihin; minä koetin niitä ainoastaan lukea, en muuta. Silmäni eivät liene toki niiden sivuja tahranneet."
"Saadaanhan nähdä, niin kohta tuo heittiö väittää meille soittavansa pianoa niinkuin Haydn", virkkoi parooni.
"Ehkäpä jo osaisinkin soittaa", vastasi Gilbert, "jos olisin uskaltanut koskea sormellani näppäimiin".
Tahtomattaankin katsahti Andrée jälleen tuon nuorukaisen kasvoihin, joiden ilmettä sillä hetkellä ei voi verrata mihinkään, ellei ehkä marttyyrin sokeaan kiihkoon.
Mutta paroonilla ei suinkaan ollut niin rauhallinen ja niin kirkkaan ymmärtävä äly kuin hänen tyttärellään. Niinpä oli hänessä leimahtanut viha liekkiin, kun hän ajatteli, että ehkäpä tuo nuorukainen oli oikeassa ja ehkäpä hänelle oli tehty epäinhimillisen julmaa vääryyttä jättämällä hänet niin yksin Taverneyhin Mahon koiran kanssa. Ja kun alempiarvoiselle on vaikea antaa anteeksi sitä, että hän on meille huomauttanut viastamme, niin parooni kiihtyi yhä enemmän sikäli kuin hänen tyttärensä lauhtui. Ja hän huusi:
"Ah, sinä maleksija! Sinä olet lähtenyt karkuun ja kuljeksimaan irtolaisena; ja kun sinua vaaditaan tilille käytöksestäsi, sinä syötät sellaisia typeryyksiä kuin tässä olet meille puhunut. Hyvä, ainakaan minun tähteni ei kuninkaan maanteillä saa kuljeksia tuollaisia kelmejä ja mierolaisia…"
Andrée liikahti aikoen rauhoittaa isäänsä, sillä hän huomasi, että hän alensi liioittelullaan arvoaan.
Mutta parooni työnsi pois tyttärensä rauhoittavan käden ja jatkoi:
"Minä suosittelen sinua poliisipäällikkö Sartinesille, ja sinä saat tehdä huviretken Bicêtreen, mokomakin filosofinreuhka!"
Gilbert ponnahti askeleen taaksepäin, vetäisi hatun alemmaksi ja sanoi kalpeana vihasta:
"Monsieur, suvaitkaa tietää, että Pariisiin tultuani minä olen löytänyt suojelijoita, joiden eteisessä poliisipäällikkönne saa seisoskella hattu kourassa!"
"Ahaa! Vai niin!" huusi parooni; "no, jos pääset Bicêtrestä, niin selkäsaunasta et ainakaan pääse! Andrée, Andrée, huuda tänne veljeäsi, hän on tuolla aivan lähellä."
Andrée kumartui Gilbertiin päin ja sanoi hänelle käskevästi:
"Monsieur Gilbert, menkää nyt pois."
"Filip, Filip!" huusi vanhus.
"Menkää", toisti Andrée nuorukaiselle, joka seisoi vaiti ja liikkumatta paikallaan, aivan kuin huumaannuksissa.
Muuan ritari ratsasti paroonin huudon kuullessaan vaunujen ovelle; hän oli Filip de Taverney, kapteenin univormussa. Nuori kapteeni näytti samalla kertaa sekä iloiselta että komealta.
"Kas, Gilbert täällä!" huudahti hän koruttomasti, nähdessään nuorukaisen. "Päivää, Gilbert… Mitä tahdotte, isä?"
"Päivää, monsieur Filip", vastasi nuorukainen.
"Minä tahdon", toisti parooni kalpeana vimmasta, "että annat tuolle lurjukselle miekkasi huotrasta!"
"Mitä hän sitten on tehnyt?" kysyi Filip ja katseli kummastuksissaan vuorotellen raivoavaa paroonia ja peloittavan kylmäveristä Gilbertiä.
"Mitä tehnyt, mitä tehnyt!.." huusi parooni; "Filip, lyö kuin koiraa!"
Filip kääntyi sisarensa puoleen.
"Mitä hän on sitten tehnyt, Andrée? Sano, onko hän loukannut sinua?"
"Minäkö!" huudahti Gilbert.
"Ei, ei", vastasi Andrée; "hän ei ole tehnyt mitään, isä kiihtyy syyttä. Monsieur Gilbert ei ole enää meidän palveluksessamme, hänellä siis on täysi oikeus oleskella missä tahtoo. Sitä ei isä ota ymmärtääkseen, ja kun hän näki hänet täällä, niin hän suuttui."
"Eikö muuta?" kysyi Filip.
"Ei kerrassaan mitään, hyvä veljeni, enkä minä ymmärrä isän suuttumusta varsinkaan tällaisesta asiasta, jolloin asianomainen ei ansaitse edes silmäystäkään. Katsohan, Filip, eikö nyt päästä jo lähtemään."
Paroonin sai hänen tyttärensä kuninkaallinen tyyneys vaikenemaan.
Gilbert painoi päänsä moisen halveksumisen musertamana alas. Hänen sydämensä lävisti kuin salaman isku, joka suuresti muistutti vihaa. Hän olisi pitänyt Filipin murhaavaa miekan pistoa, vaikkapa hänen ruoskansa veristä iskua, parempana kuin näitä Andréen sanoja.
Häntä pyörrytti.
Onneksi loppui juhlapuhe juuri samassa; ja siitä seurasi, että vaunujono lähti vierimään.
Paroonin vaunut loittonivat hitaasti, toiset tulivat niiden paikalle;
Andrée haipui kuin unessa.
Gilbert jäi yksin paikalleen, häntä itketti, hän tahtoi ärjyä ja hänestä ainakin tuntui, ettei hän enää jaksaisi kantaa onnettomuutensa taakkaa.