VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Muodonvaihdos
Nicole oli suunniltaan ilosta. Lähtö Taverneystä Pariisiin ei ollut hänelle niin suuri voitonriemun syy kuin muutto Pariisista Trianoniin.
Hän oli matkalla niin rakastettava herra de Richelieun kuskille, että uuden kamarineitsyen maine oli jo seuraavana päivänä saavuttanut varman kunnian kaikissa Versaillesin ja Pariisin hiukankin aatelisissa vaunuvajoissa ja eteisissä.
Kun saavuttiin Hannoverin hotelliin, otti marski de Richelieu pikku hepsakkaa kädestä ja talutti hänet itse ensimmäiseen kerrokseen, jossa Rafté odotti isäntäänsä kirjoitellen joukoittain kirjeitä monseigneurin puolesta.
Kaikissa marskin ammattihommissa näytteli sota tärkeintä osaa; ja Rafté oli ainakin teoreettisesti tullut niin hyväksi sotataituriksi, että Polybios ja ritari de Folard olisivat, jos olisivat eläneet, olleet onnellisia saadessaan jonkun niistä pienistä linnoituksia tai sotaliikkeitä koskevista kirjoitelmista, joita Rafté laati joka viikko.
Kun marski astui sisään, oli Rafté paraikaa sommittelemassa sotasuunnitelmaa englantilaisia vastaan Välimerellä. Marski sanoi hänelle:
"Hei, Rafté, katsopas tätä tyttöä."
Rafté tarkasteli Nicolea.
"Melkoisen suloinen, monseigneur", vastasi hän värähyttäen huuliaan hyvin merkitsevällä tavalla.
"Niin, mutta kenen näköinen hän on?.. Rafté, minä puhun tästä yhdennäköisyydestä."
"Ahaa, se on totta. Ai, peijakas!"
"Sinä huomaat sen, eikö niin?"
"Se on eriskummaista; se vie hänet joko perikatoon tai tekee hänet onnelliseksi."
"Perikatoon ensiksi; mutta siitä asiasta me pidämme huolen; hänellä on vaalea tukka, kuten heti huomaat, mutta siitähän ei ole suurta haittaa?"
"Ei muuta kuin että täytyy se mustata, monseigneur", vastasi Rafté, joka oli tottunut seuraamaan tarkoin isäntänsä ajatuskulkua, jopa usein ajattelemaankin hänen puolestaan.
"Tulepas minun pukeutumispöytäni ääreen, pikku veitikkani", sanoi marski Nicolelle; "tämä herra, joka on erittäin taitava mies, tekee sinusta Ranskan kauneimman ja vaikeimmin tunnettavan kamarineitsyen".
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli Rafté värjännyt eräällä sekoituksella, jolla marskin tapana oli kerta viikossa mustata peruukkinsa alla piilevät valkeat hapsensa, – sillä niin väitettiin marskin vielä nykyäänkin kaunistelevan itseään tuttuihin vuodekomeroihin mennessään, – tunnin kuluttua oli Rafté värjännyt Nicolen kauniin vaalean tukan pikimustaksi. Sitten siveli hän Nicolen tiheät vaaleat kulmakarvat kynttilän liekissä savutetulla neulalla. Ja sillä tavoin antoi hän hänen iloisille kasvoilleen niin kummallisen ja esiinvetävän ilmeen ja hänen vilkkaihin ja kirkkaihin silmiinsä sellaisen kiihkeän ja joskus synkän tulen, että häntä olisi saattanut verrata johonkin sadun haltiattareen, jonka taikuri oli manannut tulemaan ulos taikalippaasta, missä oli häntä pitänyt vankina.
"Kas niin, pikku kaunottareni", sanoi marski de Richelieu antaen ällistyneen Nicolen eteen kuvastimen, "katsokaapas nyt itseänne, kuinka hurmaava te olette, ja varsinkin, kuinka vähän te olette entisen Nicolen näköinen. Teidän ei tarvitse nyt enää pelätä perikatoa, vaan voitte päinvastoin puskea suoraan onneen."
"Oi, monseigneur", huudahti nuori tyttö.
"Ja siihen ei tarvita mitään muuta kuin että me ymmärrämme toisemme."
Nicole punastui, ja loi katseensa maahan; tuo viekas veitikka odotti varmaan vain sanoja, joita esittämään herttua de Richelieu olikin mestari.
Herttua ymmärsi hänet, ja hälventääkseen kaiken väärinkäsityksen sanoi hän:
"Istukaa tuohon, rakas lapsukaiseni, herra Raftén viereen; ja avatkaa korvanne selälleen ja kuunnelkaa minua… Oh, herra Rafté ei häiritse meitä, älkää sitä pelätkö; hän antaa päinvastoin meille hyviä neuvoja. Kuuntelettehan nyt tarkkaan, eikö niin?"
"Kyllä, monseigneur", änkytti Nicole, joka häpesi, että hän oli erehtynyt itserakkaissa ajatuksissaan.
Herra de Richelieu puheli herra Raftén ja Nicolen kanssa hyvinkin tunnin. Sen jälkeen lähetti herttua tytön yöksi hotellinsa toisten kamarineitsyeiden joukkoon.
Rafté painui jälleen kirjoittamaan sota-asioistaan. Ja herra de Richelieu meni levolle selailtuaan muutamia kirjeitä, joissa ilmoitettiin hänelle maaseutuparlamenttien juonista herra d'Aiguillonia ja Dubarryn nurkkakuntaa vastaan.
Seuraavana aamuna saatatti hän eräillä vaakunattomilla vaunuillaan Nicolen Trianoniin; vaunut jättivät tytön pikku mytty kädessä palatsin portille ja katosivat sitten.
Pää pystyssä, iloisin sydämin ja toivosta kiiluvin silmin meni Nicole kolkuttamaan sivurakennuksen oveen, otettuaan ensin selvän, minne hänen oli mentävä.
Kello oli kymmenen aamulla. Andrée oli jo noussut ylös ja pukeutunut, ja kirjoitti paraikaa kirjettä, jossa hän ilmoitti isälleen eilisestä onnellisesta tapahtumasta, samasta, josta herra de Richelieu oli jo vienyt viestin parooni de Taverneylle, kuten olemme kertoneet.
Lukijamme eivät ole unohtaneet, että Pikku Trianonin puutarhasta veivät kiviset portaat sen kappeliin; ja että kappelin eteisestä ja sen oikealta puolelta nousivat portaat ensimmäiseen kerrokseen, nimittäin dauphinen hovinaisten asuntoon. Heidän huoneittensa edessä oli käytävä, kuin mikä lehtikuja, ja sitä valaisivat puutarhaan päin olevat ikkunat.
Andréen huone oli ensimmäinen tuosta käytävästä vasemmalle. Se oli melkoisen iso ja sai runsaasti valoa takapihalle päin olevasta ikkunasta; sen edessä oli eteinen ja kaksi pientä vaatekomeroa, toinen eteisen oikealla, toinen vasemmalla puolella.
Andréen kamari oli kyllä riittämätön asunnoksi, jos ajattelee, kuinka loistaviin elintapoihin komean hovin palvelevat ylhäisnaiset tavallisesti olivat tottuneet. Mutta kaiken kaikkiaan oli se kuitenkin ihastuttavan soma ja rauhallinen kammio, jossa tuli hyvin toimeen ja johon oli erinomainen vetäytyä syrjään palatsin yleisestä kuhinasta. Sinne voi kunniankaipuinen sielu päästä turvaan ja lepuuttamaan sieluaan päivän loukkausten ja pettymysten jälkeen; siellä oli myöskin vaatimattomalla ja alakuloisella ihmisellä tilaisuus levähtää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ja erillään maailman suuruuksista. Ei todellakaan ollut olemassa enää ylempiä ja käskeviä henkilöitä eikä esiintymisen velvollisuuksia, kun oli noussut nuo ulkoportaat ja päässyt kappelin sisäportaiden yläpäähän. Siellä oli yhtä paljon rauhaa kuin luostarikammiossa, yhtä suuri sielullinen vapaus kuin vankilaelämässä. Palatsin orjasta tuli täällä sivurakennuksessa huoneessaan oma isäntänsä.
Sellainen lempeä ja samalla ylpeä sielu kuin Andrée huomasi näitä kaikkia seikkoja arvioidessaan olonsa täällä parhaimmaksi; ei silti, että hänen päivällä pettymyksiä kärsinyt kunnianhimonsa tai tyydyttämätön mielikuvituksensa olisi tarvinnut täälläkään lepoa. Mutta tässä kamarinsa nelikulmaisessa piirissä saattoi Andrée antautua ajatuksiinsa mukavammin kuin Trianonin loistokkaissa saleissa ja sen marmoripermannoilla, joita hänen jalkansa astelivat niin arasti, että saattoi luulla hänen pelkäävän.
Täältä, varjoisasta ja kotoisesta pikku kulmastaan, oli nuorella tytöllä tilaisuus muistella sekautumatta kaikkea loistoa, joka oli päivän kuluessa hänen silmiään häikäissyt. Täällä kukkiensa keskellä, klaveerinsa ääressä, ympärillään saksalaisia kirjoja, jotka ovat sydämellä lukeville niin suloista seuraa, uhmasi Andrée kohtaloaan, lähettipä se sitten hänelle surun tai riisti häneltä jonkin ilon.
"Täällä", sanoi hän itsekseen jonakin iltana, kun hän oli tehtävänsä täytettyään palannut kamariinsa ja ottanut ylleen laajan kampausvaippansa ja hengitti koko sielunsa ja keuhkojensa voimalla helpotuksesta, "täällä on minulla melkein kaikkea, minkä saan kuolemaan asti omistaa. Ehkä minä kerran olen rikkaampi, mutta koskaan en voi tulla tätä köyhemmäksi; sillä minulla on aina kukkia, saan aina soittaa ja lukea yksinäisiä ajatuksia virvoittaakseni sivun hyvää kirjaa."
Andréelle oli annettu lupa syödä omassa kamarissaan milloin hän vain tahtoi. Siitä oikeudesta piti hän suuresti. Hän saattoi sillä tavalla olla kotonaan puoleen päivään saakka, ellei dauphine pyytänyt häntä seuraansa lukemaan ääneen taikka aamukävelylle. Tällä tavoin vapaudestaan nauttien hän läksi usein kauneina aamuina kirja kainalossa kävelemään yksinään Trianonin ja Versaillesin välillä olevaan suureen puistoon. Siten käveli hän pari tuntia ajatuksissaan tai unelmoiden, ja palasi sen jälkeen aamiaiselle, eikä ollut retkellään usein kohdannut ainoatakaan herraa tai lakeijaa, univormua tai livreaa.
Kun auringonpaahde alkoi tunkeutua puiden sakeain lehväin läpi, oli Andréen kamari silti raikas, sillä tuuli leyhyi sisään ikkunasta ja käytävän ovesta. Pieni, karttuunilla päällystetty sohva, neljä siihen kuuluvaa tuolia, neitseellinen sänky, jossa oli pyöreä katos, vuodeuutimet samasta kankaasta kuin huonekalujen päällisetkin, kaksi kiinalaista maljakkoa uunin reunalla, nelikulmainen pöytä, jonka jalat olivat kierteille sorvatut: siinä se pikku maailma, jonka rajojen sisällä Andréen kaikki toiveet, kaikki kaipuut nykyään liikkuivat.
Olemme jo sanoneet, että nuori neiti istui huoneessaan kirjoittamassa kirjettä isälleen, kun hänet herätti ajatuksista heikko naputus käytävän oveen.
Hän kohotti päätänsä ja näki oven aukeavan, ja hänen suustaan puhkesi kummastunut huuto, sillä pikku eteisestä pilkisti sisään ilosta loistavin kasvoin Nicole.
VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Yhden ilo toisen tuska
"Hyvää päivää, neiti; se olen minä", sanoi Nicole iloisesti lyykistäen, vaikka lyykistyksessä olikin jonkinlainen rauhaton sävy, sillä tunsihan Nicole nuoren emäntänsä luonteen.
"Sinäkö se olet? Ja kuinka tulit tänne?" kysyi Andrée laskien kynän kädestään, seuratakseen tarkemmin alkavaa keskustelua.
"Neiti unohti minut; siksi tulin itse."
"Mutta jos sinut unohdinkin, neitoseni, se johtui kai siitä, että minulla oli siihen syyni. Keneltä sait luvan tulla tänne?"
"Paroonilta tietysti, neiti", vastasi Nicole ja rypisti melkoisen tyytymättömänä kulmakarvojaan, joiden tummuudesta hän sai kiittää herra Raftéta.
"Isäni tarvitsee sinua Pariisissa, jota vastoin minä en tarvitse sinua laisinkaan täällä… Sinä voit siis lähteä takaisin, lapsukaiseni."
"Voi, neiti ei ole liioin toiseen kiintynyt", sanoi Nicole. "Minä luulin olleeni enemmän neidin mieliksi… Siitä sen saa, jos toista rakastaa", lisäsi Nicole filosofisen surumielisenä.
Ja hän koetti nyt kaikin mokomin pusertaa kauneista silmistään kyynelpisaran.
Moite oli siksi sydämellinen ja tunteellinen, että se luonnollisesti teki Andréen sääliväiseksi.
"Lapsukaiseni", sanoi hän, "minä saan ylläpitoni täältä, eikä minulla ole oikeutta rasittaa madame la dauphinen taloutta vielä yhdellä lisäsuulla".
"Hm, niinkuin se suu olisi iso", virkkoi Nicole hymyillen herttaisesti.
"Olipa miten oli, Nicole, sinun on mahdotonta jäädä tänne."
"Tuon yhdennäköisyydenkö vuoksi?" kysyi tyttö. "Te ette ole katsonut muotoani, mademoiselle?"
"Sinä näytät minusta todellakin oudolta."
"Sen minä kyllä uskon; muuan hieno herra, sama, joka hankki herra Filipille komppanian, tuli meille eilisiltana, ja kun hän näki paroonin surevan sitä, että neidin täytyy täällä olla ilman kamarineitsyttä, niin sanoi hän, ettei ole mikään temppu muuttaa minua vaaleasta mustaksi. Hän otti minut mukaansa ja antoi muokata tukkani tällaiseksi, kuten nyt näette; ja nyt minä olen tässä."
Andrée hymyili.
"Sinä pidät siis minusta suuresti", sanoi hän, "koska tahdot kaikin mokomin sulkeutua Trianoniin, jossa minä elän melkeinpä vangin tavalla".
Nicole katsahti tutkivasti ympärilleen.
"Tämä huone ei ole kovin viihdyttävä", sanoi hän; "mutta ei suinkaan neiti ole aina täällä?"
"En kyllä", vastasi Andrée; "mutta entä sinä?"
"Niin, mitenkäs minä?"
"Sinähän et saa mennä alas madame la dauphinen salonkiin; sinä et pääse leikkeihin, et kävelyille etkä seurapiireihin; sinun pitäisi aina olla täällä, ja sinä kuolisit ikävään."
"Oh", vastasi Nicole, "on kai täällä jokin pieni ikkunanruutu; voinhan täältä pilkistää hiukan tuohon suureen maailmaan, vaikkapa vain oven rakosesta. Jos saa nähdä, niin tulee myöskin nähdyksi… Ja muuta en minä pyydäkään. Älkää olko minusta millännekään."
"Minun täytyy toistaa, Nicole, että minä en voi sinua ottaa tänne, ellen saa erikoista käskyä."
"Keneltä?"
"Isältäni."
"Sekö on neidin viimeinen sana?"
"Kyllä, siitä se nyt riippuu."
Nicole veti kauluksensa alta parooni de Taverneyn eilisen kirjeen.
"Kas niin", sanoi Nicole, "koska minun rukoukseni ja uskollisuuteni eivät auta, niin nähdäänpäs, tepsiikö tämä suositus".
Andrée luki kirjeen, jonka muoto oli seuraava:
'Minä tiedän, ja muutkin ovat sen huomanneet, rakas Andrée, ettet sinä elä Trianonissa sen mukaisesti kuin säätysi ehdottomasti vaatisi; sinulla pitäisi olla kaksi kamarineitsyttä ja lakeija, samoin kuin minulla tulisi olla parikymmentätuhatta livreä vuosikorkoa. Mutta niinkuin minä saan tyytyä tuhanteen, seuraa sitä esimerkkiäni ja ota Nicole, joka voi täyttää yksinään kaikki tarvitsemasi palvelijan tehtävät.
Nicole on sukkela, älykäs ja uskollinen; hän tottuu pian uuden olinpaikkansa vaatimiin tapoihin ja käytökseen; pidä vain huolta, ettet hänen hyvää haluaan kiihdytä, vaan päinvastoin hillitset. Ota hänet siis, äläkä luule minun millään tavoin uhrautuvan, kun lähetän hänet sinulle. Jos sellaista luulisit, niin muista, että hänen majesteettinsa, joka hyvyydessään on suvainnut ajatella sinut nähdessään meitä, on huomannut, – sen ilmoitti minulle eräs hyvä ystävä, – ettei sinun puku- ja palveluskuntapuolesi ole asianmukainen. Muista tätä, tyttäreni, se on ylen tärkeä asia.
Sinun rakastava isäsi.'
Kirje sai Andréen tuskallisen kummastuksen valtaan.
Siis vainosi häntä tähänkin onnelliseen paikkaan tuo köyhyys, jota hän itse ei pitänyt minäkään vikana, vaikka kaikki muut moittivat häntä siitä kuin jostakin häpeästä.
Andrée oli vähällä katkaista kynänsä harmista ja repiä rikki alottamansa kirjeen ja vastata sen asemasta paroonille jollakin kauniilla ja epäitsekkäällä filosofisella lauselmalla, sellaisella, johon Filip olisi mielellään yhtynyt.
Mutta hän oli näkevinään isänsä hymyilevän pilkallisesti sitä mestariteosta lukiessaan, ja yhtäkkiä hänen päättäväisyytensä lamautui kokonaan. Andrée tyytyi siis vastaamaan paroonin tarkkaan muistutukseen ainoastaan siten, että lisäsi Trianonista lähettämiinsä uutisiin seuraavan huomautuksen:
"Isäni, Nicole tuli juuri tänne, ja minä otan hänet luokseni niinkuin haluatte; mutta se, mitä tämän asian yhteydessä kirjoititte, saattoi minut epätoivoon. Olenko minä vähemmän naurettava, jos minulla on tämä vähäpätöinen maalaistyttö kamarineitsyenä, kuin ennen, ollessani yksinäni hovin rikkaiden joukossa? Nicole tulee onnettomaksi, jos näkee minua nöyryytettävän, ja siitä syystä myöskin tyytymättömäksi minuun; sillä palvelijat ovat yleensä ylpeitä isäntäväkensä komeudesta tahi häpeävät heidän vaatimatonta elämäänsä. Mitä jälleen tuohon hänen majesteettinsa huomautukseen tulee, sallikaa minun, isä, lausua teille, että kuningas on liian älykäs voidakseen vihastua minulle siitä, etten minä voi esiintyä mahtavain naisten tavoin, ja että hänen majesteetillaan on liian hyvä sydän, joten hän ei ole voinut huomata ja moittia minun köyhyyttäni, sillä jos hän sen olisi huomannut, olisi hän kai muuttanut köyhyytemme hyvinvoinniksi, jonka teidän nimenne ja ansionne olisivat tehneet kaikkien silmissä oikeutetuksi."
Tällainen oli nuoren tytön vastaus. Ja täytyy tunnustaa, että moinen vilpitön viattomuus ja jalo ylpeys olivatkin hyvin oikeassa hänen kiusaajiensa viekkauden ja tapainturmeluksen rinnalla.
Andrée ei puhunut enää sanaakaan Nicolelle. Hän piti Nicolen vain luonaan, joten kamarineitsyt saattoi olla sangen hurmautunut ja iloinen; ja mistä syystä, sen hän itse tiesi. Ja niinpä varusti Nicole itselleen heti pienen vuoteen eteisen oikealla puolella olevaan komeroon, ja tekeytyi muutenkin hyvin pieneksi, suorastaan ilmavaksi ja ohueksi, ettei olisi millään tavoin häirinnyt läsnäolollaan emäntäänsä tässä vaatimattomassa kodissa. Olisipa saattanut sanoa, että Nicole tahtoi noudattaa sen ruusunlehden esimerkkiä, jonka eräät Persian viisaat muinoin pistivät vedellä reunojaan myöten täytettyyn pikariin osoittaakseen, että siihen saattoi vielä lisätä jotakin läikäyttämättä vettä maahan.
Andrée läksi Trianoniin kello yhden tienoissa. Koskaan ei hän ollut joutunut pukeutumisessaan valmiiksi nopeammin eikä ollut aistikkaammin puettu kuin nyt. Nicole oli taidossaan suorastaan voittanut itsensä: hänen palvelustoimestaan ei ollut tosiaan puuttunut auliutta, tarkkaavaisuutta tai hyvää tahtoa.
Kun neiti de Taverney oli lähtenyt, tunsi Nicole olevansa asunnossa emäntänä ja ryhtyi sitä huolellisesti tarkastamaan. Hän tutki yksityiskohdittain kaikki, kirjeistä pienimpiinkin toilettiesineihin saakka, kamiinista konttorien takimmaisiin perukoihin.
Sitten tähysteli hän ulos ikkunasta tutustuakseen ympäristöönkin.
Tuolla alhaalla oli suuri takapiha, jossa tallirengit sukivat ja harjasivat madame la dauphinen loistohevosia. Tallirengit, hyi!
Nicole käänsi pois päänsä.
Oikealla puolella oli rivi ikkunoita samalla tasolla kuin neiti Andréen. Niistä pilkisti ulos muutamia kasvoja: kamarineitseiden ja lattiankiilloittajain naamoja; Nicole nyrpisti halveksivasti suutansa ja tähysteli jälleen muualle.
Vastapäätä olevassa suuressa huoneessa harjoittivat musiikinopettajat kuorolaulajia ja soittajia Pyhän Ludvigin messuun.
Nicole rupesi mattoja pölyttäessään huvittelemaan itseään laulamalla omia messujaan, niin että hän häiritsi opettajia ja että kuorolaulajat saivat rankaisematta laulaa väärin.
Mutta tämä ajanvietto ei kauankaan tyydyttänyt kunnianhimoista neiti Nicolea. Kun hän oli saanut opettajat ja oppilaat tarpeeksi riitelemään ja erehtymään, ryhtyi hän tirkistelemään ylintä kerrosta. Mutta siellä olivat kaikki ikkunat kiinni; sitäpaitsi olivat ne kaikki ullakkokamarien ikkunoita.
Nicole ryhtyi jälleen toimittamaan. Mutta tuokion päästä oli yksi noista ullakkokamari-ikkunoista auennut, se tiesi, millä tavalla, sillä ikkunassa ei näkynyt ketään.
Joku varmaan oli kuitenkin ikkunan avannut. Ja joku oli nähnyt Nicolen, eikä ollut jäänyt häntä katselemaan: sellainen menettely oli Nicolesta hyvin hävytöntä.
Niin ajatteli ainakin Nicole. Ja ettei hän olisi jäänyt näkemättä tuon hävyttömän naamaa, hän, joka tutki kovin tunnollisesti kaikkea, pyörähti hän pienimmänkin kierron Andréen huoneessa tehtyään aina takaisin ikkunan ääreen ja vilkaisi ylös ullakkokamarin ikkunaan, tuohon auenneeseen silmään, joka ei suvainnut kunnioittaa häntä varustamalla aukkoonsa ihmissilmiä. Kerran oli Nicole huomaavinaan, että joku vetäytyi hänen tullessaan ikkunan äärestä pois… Se nyt ei ollut mahdollista, Nicole ei sitä uskonut.
Toisen kerran tuli Nicole kuitenkin siitä melkein varmaksi, sillä hän näki tuon pois pakenevan olennon selän, kun Nicole oli pyörähtänyt takaisin ikkunan ääreen niin nopeasti, ettei pakenija ollut sitä odottanut.
Silloin turvautui Nicole viekkauteen: hän asettui piiloon uutimen taakse ja jätti ikkunan selälleen, ettei häntä olisi epäilty.
Nicole odotti kauan; mutta viimein näki hän ullakon ikkunassa mustaa tukkaa, ja sitten kaksi epäröivää kättä, jotka tukivat selvästikin varovasti ulos kallistuvan katselijan yläruumista. Viimein näkyivät kokonaisuudessaan ja selvästi kasvotkin. Nicole oli kaatua selälleen, ja hän rypisti pahoin koko uutimen.
Ullakkokamarista tähysteli näet Gilbert.
Gilbert näki uutimen Andréen huoneessa liikahtavan, hän aavisti viekastelun, eikä ilmestynyt enää ikkunaan.
Ja lisäksi ullakkokamarin ikkuna sulkeutuikin.
Ei epäilystäkään, Gilbert oli nähnyt vilaukselta Nicolen; Gilbert oli silloin hämmästynyt ja tahtonut nähdä tarkemmin, oliko hänen vihollisensa Nicole tosiaankin täällä; mutta kun hän oli huomannut, että hänet itsensä oli paljastettu, oli hän mennyt levottomana ja raivoissaan ikkunan luota matkaansa.
Ainakin Nicole selitti kohtausta tällä tavoin; ja hän olikin oikeassa, sillä siten se olikin selitettävä.
Mitä Gilbertiin tulee, olisi hän mieluummin nähnyt täällä paholaisen kuin Nicolen; hän alkoi kuvitella, että tuon vaaniskelijan saapuminen tänne toisi hänelle tuhannenkin kauheaa vaaraa. Gilbertillä oli jäljellä rahtu vanhaa epäluuloa; Nicole tiesi hänen salaisuutensakin, Coq-Héron-kadun puutarhan salaisuuden.
Gilbert vetäytyi syrjään levottomana, eikä ainoastaan levottomana, vaan vihastuksissaan ja purren sormiaan raivosta.
– Mitä minua nyt hyödyttää, – ajatteli hän itsekseen, – se tyhmä keksintöni, josta olin kerran niin ylpeä!.. Vaikka Nicolella olikin siellä entisessä asunnossaan rakastaja, se hairahdus on ollutta ja mennyttä, eikä häntä ajeta sen tähden enää pois. Mutta jos hän puolestaan kertoo, mitä minä tein Rue Coq-Héronin varrella, voi hän potkittaa minut täältä Trianonista… Nicole ei ole minun vallassani, vaan päinvastoin minä Nicolen… Kuolema ja kirous!
Ja Gilbertin itserakkaus yllytti hänen vihaansa ja sai hänen verensä kuohumaan suunnattoman rajusti.
Hänestä tuntui kuin olisi Nicole tuonne Andréen huoneeseen tullessaan karkoittanut pirullisella hymyllä sieltä kauas kaikki autuaat unelmat, joita Gilbert lähetti sinne joka päivä kaipuunsa, palavan rakkautensa ja kukkasten keralla. Gilbertillä oli tähän asti ollut liian paljon ajattelemista muistaakseen Nicolea; vai oliko hän sysännyt tahallaan mielestään pois tuon muiston, siksi, että se toi hänelle niin suurta pelkoa? Sitä emme mene päättelemään. Mutta sen voimme varmasti vakuuttaa, että Nicolen näkeminen täällä oli Gilbertille sangen epämiellyttävä yllätys.
Gilbert tunsi hyvin, että pian syttyisi sota Nicolen ja hänen välillään. Mutta koska hän oli varovainen ja älykäs mies, ei hän tahtonut, että se sota puhkeaisi ennenkuin hän olisi varustautunut käymään sitä koko tarmollaan ja menestyksellisesti.
Gilbert päätti siis tekeytyä kuolleeksi, kunnes sattuma antaisi hänelle suotuisan tilaisuuden nousta ylös kuolleista, tahi kunnes Nicole heikkoudesta tai pakosta tekisi jonkun sellaisen yrityksen, joka riistäisi häneltä voiton mahdollisuudet.
Sen tähden seurasi hän valppaasti ja lakkaamatta yhä sivurakennuksen sisäkäytävän ensimmäisen kamarin tapahtumia, ihastellen samalla pelkkänä silmänä ja korvana Andréeta; mutta tässä vaaniskelussaan oli hän niin varova, ettei Nicole saanut tavata häntä yhtään ainoata kertaa ulkona puutarhoissa.
Pahaksi onnekseen ei Nicole ollut nuhteeton olento, ja vaikkapa hän nykyään olisikin sitä ollut, niin löytyi kuitenkin hänen menneisyydessään joku kompastuskivi, jolla saattoi hänet kaataa.
Se tapahtuikin viikon päästä. Gilbert piti häntä silmällä illat ja yöt, ja viimein huomasi hän palatsin aitauksen säleiden takana hattutöyhdön, joka ei ollut hänelle suinkaan tuntematon. Se töyhtö sai Nicolen lakkaamatta hajamieliseksi, sillä se oli herra Beausiren, joka oli seurannut hovia ja muuttanut Pariisista Trianoniin.
Kauan oli Nicole kylmä, kauan antoi hän herra Beausiren kalistella hampaitaan vilussa ja hautua auringon paisteessa, ja moinen hyveellisyys sai Gilbertin epätoivoon. Mutta eräänä kauniina iltana, kun herra Beausire oli luultavastikin rohjennut kaikkien kaunopuheisten viittausten ja eleiden rajan ylitse ja keksinyt oikean vakuuttelutavan, käytti Nicole hyväkseen hetkeä, jolloin Andrée oli paviljongissa päivällisellä rouva de Noaillesin kanssa, ja meni herra Beausiren luokse.
Herra Beausire oli auttamassa ystäväänsä hevoshoidon ylivalvojaa opettamaan pientä irlantilaista hevosta ratsuksi. Tallipihalta läksivät nyt herra Beausire ja Nicole puutarhaan ja puutarhasta varjoisaan lehtokujaan, joka vie Versaillesiin.
Gilbert seurasi rakastavaa paria hurjana riemusta, niinkuin tiikeri saaliinsa jäljillä. Hän luki uhriensa kaikki askeleet ja heidän kaikki huokauksensa, hän oppi ulkoa jokaisen sanan, mitä kuuli heidän virkkavan. Ja luultavastikin hän oli tyytyväinen tulokseen, sillä sitten seuraavana päivänä ei hän enää ollut yhtään hämillään, vaan ilmestyi jotakin lauleskellen ja huolettomana ullakkokamarinsa ikkunaan, pelkäämättä enää laisinkaan, että Nicole hänet näkisi, vaan näyttäen päinvastoin haluavan uhmata tytön silmäyksiä.
Nicole korjaili paraikaa emäntänsä toista kirjailtua silkkihansikasta; kuullessaan laulua, hän kohotti päätänsä ja näki Gilbertin.
Nicolen ensimmäinen tunteenilmaus oli halveksiva suunnyrpistys joka muuttui katkeraksi ja puhui selvää vihollisuutta vaikka virstojen päähän… Mutta Gilbert kesti sen katseen ja happamen ilmeen niin omituinen hymy huulillaan ja hänen asennossaan ja laulutavassaan oli sellainen ärsyttävä uhma, että Nicole painoi päänsä alas ja punastui.
– Hän ymmärsi yskän, – ajatteli Gilbert; – muuta minä en tahdokaan.
Sitten uudisti Gilbert saman menettelyn, ja nyt oli Nicolen vuoro vavista. Viimein hän suorastaan toivoi tapaavansa Gilbertin helpoittaakseen sydämeltään taakkaa, jonka nuoren puutarharengin pilkalliset katseet olivat sille sälyttäneet.
Gilbert huomasi, että Nicole tahtoi häntä tavata. Hän ei voinut erehtyä, mitä nuo Andréen ikkunan äärestä silloin tällöin kuuluvat kuivat yskähtelyt merkitsivät, sillä ne alkoivat kohta, kun Nicole tiesi Gilbertin olevan ullakkokamarissaan. Myöskään ei hän voinut olla epätietoinen siitä, miksi nuori tyttö kuljeskeli aina edestakaisin käytävässä, milloin voi olettaa, että Gilbert tulisi huoneeseensa taikka laskeutuisi sieltä alas.
Tuokion oli Gilbert onnellinen tästä voitostaan, jonka hän laski kokonaan tahtonsa voiman ja älykkään menettelynsä ansioksi. Nicole tähysteli häntä niin huolellisesti, että näki hänen kerran nousevan ylös portaitaan. Nicole huusi häntä, mutta Gilbert ei vastannut. Tyttö uskaltautui uteliaisuudessaan ja pelossaan vieläkin pitemmälle; eräänä iltana otti hän jalastaan sievät, kannalliset tohvelinsa, jotka hän oli saanut Andréelta, kun viimemainittu oli niitä kyllikseen käyttänyt, ja tohti hiipiä vavisten ja kevein jaloin sille avonaiselle ullakolle, jonka perukassa näkyi Gilbertin ovi.
Oli vielä niin valoisaa, että Gilbert, joka aavisti nuoren tytön tulon, saattoi selvästi huomata Nicolen lautaisten seiniensä raoista.
Nicole tuli naputtamaan Gilbertin oveen, tietäen hyvin Gilbertin olevan huoneessaan.
Gilbert ei vastannut.
Se oli kuitenkin hänelle vaarallinen kiusaus. Hän olisi nyt saattanut mielin määrin nöyryyttää tuota olentoa, joka tuli tällä tavoin pyytämään häneltä armoa. Hän oli yksinäinen, hän oli tulinen poika ja värisi joka yö muistellessaan Taverneyn aikaa: ja nyt seisoi hän kamarissaan ovensa takana ja tähysteli avaimenreiästä ahnain silmin aistillisen tytön viettelevää kauneutta. Ja tyydytetyn itserakkautensa kiihoittamana hän kohotti jo kätensä vetääkseen ovelta pois salvan, jonka hän oli varovaisena ja epäluuloisena kuin ainakin työntänyt sen eteen, ettei vain joutuisi yllätetyksi.
– Ei, – ajatteli hän sitten itsekseen, – ei: kaikki on hänessä pelkkää laskelmaa; hän tulee luokseni ainoastaan pakosta ja oman etunsa vuoksi. Hän siis hyötyisi jotakin siitä; mutta kuka tietää, mitä minä silloin menettäisin?
Ja näin ajatellen laski hän kätensä jälleen alas oven rivalta. Nicole naputti pari kolme kertaa turhaan oveen, ja läksi sitten matkaansa kulmat rypyssä.
Gilbert säilytti siis täydellisesti edullisemman asemansa; ja Nicole koetti olla yhä ovelampi, ettei kadottaisi omia voitonmahdollisuuksiaan. Viimein rajoittuivat nämä kaikki suunnitelmat ja vastasuunnitelmat seuraaviin sanoihin, joita sotaakäyvät vaihtoivat keskenään eräänä iltana jouduttuaan sattumalta yhteen kappelin ovella:
"Kas, monsieur Gilbert, hyvää iltaa; tekin olette siis täällä?"
"Oho, hyvää iltaa, mademoiselle Nicole; oletteko tekin Trianonissa?"
"Kuten näette, olen neidin kamarineitsyenä."
"Ja minä puutarha-apurina."
Sitten lyykisti Nicole kauniisti Gilbertille, joka kumarsi hänelle kohteliaasti kuin hovimies, ja siten he erosivat.
Gilbert oli menossa huoneeseensa, ja hän läksikin nyt muka jatkamaan matkaansa.
Nicole puolestaan oli tullut asunnostaan ja hän laskeusi edelleen alas portaita. Mutta Gilbert kääntyikin ja hiipi ketun askelilla Nicolen perässä, ollen varma siitä, että Nicole menisi tapaamaan herra Beausirea.
Lehtokujan varjossa seisoi tosiaan joku odottava mies, ja Nicole lähestyi miestä; oli jo niin pimeä, ettei Gilbert voinut tuntea, oliko se mies herra de Beausire; mutta se seikka, ettei hänen hatussaan ollut sulkatöyhtöä, teki hänet niin uteliaaksi, että hän antoi Nicolen palata rauhassa sisään ja seurasi kohtaukseen tullutta herraa aina Trianonin säleportille saakka.
Herra ei ollutkaan Beausire, vaan iäkäs tai paremminkin sanoen ikäloppu mies, vaikka hän kävelikin vanhuudestaan huolimatta reippaasti ja ylhäisen ryhdikkäästi. Ja tullessansa lähemmäksi tunsi Gilbert, joka tunkeutui hävyttömästi melkein tuon henkilön nenälle, että hän oli herttua de Richelieu.
– Hitto, – ajatteli Gilbert itsekseen, – aliupseerin jälkeen tuli jo Ranskan sotamarski; Nicole-neitokainen nousee arvossa!