"Eno!"
"Ei, hän ei voi minua rakastaa, sen minä tiedän; ja kuitenkin sanon sinulle, – pelkäämättä mitään, sillä hän ei sitä saa kuulla, minä rakastaisin tuota naista yli kaiken… mutta…"
D'Aiguillon rypisti kulmiaan.
"Mutta", jatkoi marski, "minä olen tehnyt erinomaisen suunnitelman; sen osan, jonka ikäni tekee minulle mahdottomaksi näytellä kokonaan, minä jaan kahdelle henkilölle".
"Ah, ah!" äännähti d'Aiguillon.
"Jonkun minun mielestäni täytyy rakastaa rouva Dubarrya", sanoi Richelieu. "Parbleu, olisiko se vaatimus… niin mainio nainen!"
Ja Richelieu puhui kovemmalla äänellä:
"Ymmärräthän, ettei kysymykseen voi tulla mikään Fronsac: surkea, suvustaan rappeutunut raukka, narri, pelkuri, lurjus, vaivainen… Kuulepas, olisitkohan se ehkä sinä?"
"Minäkö?" huudahti d'Aiguillon. "Oletteko te hullu, eno!"
"Hullu, mitä sanot? Etkö sinä jo makaa sen miehen jalkain juuressa, joka antaa sinulle tällaisen neuvon? Etkö sinä vimmastu ilosta, pala kiitollisuudesta! Kun näit, kuinka hän otti sinut vastaan, etkö sinä ole jo lumoissa… hullaantunut rakkaudesta?.. Ohoi", huudahti vanha marski, "Alkibiadeen ajoista saakka ei ole ollut maailmassa muuta kuin yksi Richelieu, eikä tule enää olemaan… sen nyt surukseni näen!"
"Eno", vastasi herttua mielenliikutuksen vallassa, joka saattoi olla teeskenneltyä, mutta oli tällä kertaa ihmeellisen taitavasti näytelty, taikka sitten todellistakin, sillä olihan enon esitys aivan selvä; "eno, minä ymmärrän täydellisesti, mitä etuja teille siitä asemasta olisi, josta puhutte. Te hallitsisitte herra de Choiseulin vallalla, ja minä rakentaisin rakastajana valtanne perustukset. Kyllä, se suunnitelma sopii Ranskan älykkäimmälle miehelle. Mutta te olette unohtanut sitä tehdessänne erään seikan."
"Minkä sitten?" huudahti Richelieu rauhattomana. "Etkö sinä ehkä voisi rakastaa rouva Dubarrya? Sekö se on?.. Sinä olet hullu, kolminkertainen hullu. Sinä onneton, siinäkö syy?"
"Oi en, sitä en tarkoita, eno", huudahti d'Aiguillon aivan kuin olisi tiennyt, ettei yksikään hänen sanoistaan jää kuulematta. "Rouva Dubarry, jota minä tuskin tunnen, näytti minusta kauneimmalta ja suloisimmalta, mitä naisia tunnen. Päinvastoin, minä voisin rakastua häneen sokeasti, minä rakastaisin häntä rajattomasti: siitä ei estettä."
"Mistä sitten?"
"Siitä, herra herttua, ettei rouva Dubarry rakastaisi koskaan minua, ja sellaisten välien ensimmäinen ehto on rakkaus. Kuinka te uskottelettekin, että kaunis kreivitär huomaisi täällä, tämän loistavan hovin keskellä, tämän kaikki kauniit avut saaneen nuorison ja häntä palvelevan nuorison joukossa juuri sellaisen olennon, jolla ei ole mitään ansioita, sellaisen, joka ei enää ole nuori ja jota suru painaa, miehen, joka koettaa kätkeytyä kaikkien silmiltä, koska hän tietää, että hänen täytyy pian kadota? Eno, jos minä olisin tuntenut rouva Dubarryn nuoruuteni ja komeuteni aikoina, silloin kun naiset rakastivat minussa kaikkea, mitä nuoressa miehessä rakastetaan, olisi hän ehkä voinut säilyttää minua muistossaan. Sekin olisi jo paljon; mutta kun ihmisellä ei ole mitään, ei menneisyyttä eikä nykyisyyttä, niin ei ole tulevaisuuttakaan. Eno, nuo haaveet täytyy jättää; mutta kuitenkin te olette saanut sydämeni värisemään, niin suloisina ja kultaisina te olette minulle niitä kuvaillut."
Herttua d'Aiguillonin laususkellessa näitä sanojaan niin tulisella äänellä, että Mole olisi sitä voinut kadehtia ja Lekain ottanut sen mallikseen, puraisi Richelieu huultaan ja mietti mielessään:
– Olisikohan tämä vintiö arvannut, että kreivitär kuuntelee meitä? Peste, kuinka hän on ovela. Hänpä on koko mestari. Olenpa tässä varuillani.
Richelieu oli oikeassa; kreivitär kuunteli, ja jokainen d'Aiguillonin sana tunkeusi syvälle hänen sydämeensä; hän nautti pitkän siemauksen herttuan tunnustuksen suloutta, hän ahmi moisesta harvinaisesta uskollisuudesta, joka ei edes läheiselle ystävälle paljastanut menneiden suhteiden salaisuutta, koska ei tahtonut pienimmänkään varjon lankeavan ehkä vielä rakastamaansa olentoon.
"Sinä siis kieltäydyt?" kysyi Richelieu.
"Oh kyllä, tässä suhteessa, eno; sillä kovaksi onnekseni minä pidän asiaa mahdottomana."
"Koeta edes, onneton!"
"Ja millä tavoin?"
"Olethan nyt meidän piiriämme… Sinä näet kreivittären joka päivä, koeta kiehtoa häntä, morbleu!"
"Oman etuniko vuoksi… Ei, sitä minä en tee… Jos minä moinen surkea ajatus mielessäni sattuisin miellyttämään häntä, minä pakenisin maailman loppuun, niin minä häpeäisin itseäni."
Marski Richelieu raaputteli vielä leukaansa.
– Nyt on teko saatu alkuun, – ajatteli hän, – taikka on d'Aiguillon hölmö.
Yhtäkkiä kuului pihan puolelta jyrinää, ja jotkut äänet kajahuttivat:
"Kuningas!"
"Peijakas!" huudahti Richelieu, "kuninkaan ei pidä saada nähdä minua täällä, minä livistän pois".
"Mutta minä sitten?" kysyi herttua.
"Se on eri asia, sinut täytyy hänen saada nähdä. Jää tänne… jää vain, äläkä. Jumalan nimessä, heitä vielä kirvestäsi kaivoon."
Näin sanoen katosi Richelieu alas pieniä portaita, sanoen vielä lähtiessään herttualle:
"Näkemiin, huomenna!"
NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Miten d'Aiguillon söi kuninkaan osan
Herttua d'Aiguillon jäi yksin ja oli aluksi melkoisen ymmällä. Hän oli täydellisesti käsittänyt kaiken, mitä eno oli hänelle sanonut, aavistanut hyvin, että rouva Dubarry kuunteli häntä, ymmärtänyt selvästi, että älykkään miehen täytyi tässä tilaisuudessa olla rohkeana miehenä ja näytellä yksin se osa, johon vanha marski haki itselleen ainoastaan toveria.
Kuninkaan saapuminen esti onneksi selityksen, joka olisi välttämättömästi seurannut herra d'Aiguillonin puritaanisesta suhtautumisesta asiaan. Sillä marski ei ollut sellainen, joka olisi kauan antanut itseään narrata, ja varsinkaan sallinut toisen ihmisen hyveellisyyden säteillä liian suurella loistolla omansa vahingoksi.
Mutta kun d'Aiguillon nyt jäi yksin, oli hänellä aikaa pohtia asiaansa.
Tulija oli tosiaan kuningas. Hänen kannuspoikansa olivat jo avanneet etuhuoneen oven, ja Zamore riensi itsevaltiasta vastaan ja kerjäsi häneltä namuja; liikuttavaa tuttavallisuutta, johon Ludvig XV pahalla tuulella ollessaan vastasi nenänapsulla tai korvien nipistelyllä, mikä kohtelu oli tuolle nuorelle afrikalaiselle sangen vastenmielistä.
Kuningas istahti kiinalaiseen kabinettiin, ja se seikka, että d'Aiguillon kuuli nyt kuninkaan puhelun kreivittären kanssa ensimmäisestä sanasta viimeiseen saakka, sai herttuan vakuutetuksi, ettei hänen ja enon keskustelusta ollut mennyt yhtään sanaa rouva Dubarryn korvien ohitse.
Hänen majesteettinsa tuntui olevan väsynyt kuten hän olisi nostanut suunnatonta painoa. Atlas ei ollut menehtyneempi päivätyönsä jälkeen, pidettyään taivaan kantta kaksitoista tuntia hartioillaan.
Ludvig XV antoi rakastajattarensa kiittää, kehua ja hyväillä itseään. Ja hän kerrotti itselleen koko hälinän, minkä herra de Choiseulin eroittaminen oli saanut aikaan, ja se huvitti häntä suuresti.
Silloin päätti rouva Dubarry koettaa onneaan. Tuuli oli sopiva puhua politiikkaa; ja sitäpaitsi tunsi hän nyt itsensä kyllin rohkeaksi vääntämään nurin vaikka kaikki neljä maanosaa.
"Sire", sanoi hän, "te olette nyt kumonnut, se on hyvä; te olette repinyt alas, se on oivallista. Mutta nyt täytyy myöskin rakentaa."
"Oh, se on jo tehty", vastasi kuningas huolimattomasti. "Onko teillä jo ministeristö?"
"On."
"Noin vain tuossa tuokiossa syntynyt, yhdellä hengenvedolla?"
"Kas siinä taas veitikka, jolla ei ole järkeä… Oi teitä naisia! Ennenkuin kokki eroitetaan, kuten minulle eräänä päivänä sanoitte, eikö ole hankittava toinen?"
"Sanokaa vielä tosissanne, oletteko jo muodostanut ministeristön?" Kuningas nousi pystyyn leveältä sohvalta, jolla hän oli paremminkin loikonut kuin istunut käyttäen päänalusenaan enimmäkseen kreivittären olkapäätä.
"Luulisipa, Jeanne, että te tahdotte tietää ministeristöni moittiaksenne sitä ja ehdottaaksenne minulle toisen, niin rauhattomalta te tunnutte", sanoi kuningas.
"No", vastasi kreivitär, "voisihan niinkin olla".
"Todellako?.. Teillä on siis ministeristö?"
"Yhtä hyvin kuin teilläkin on", vastasi kreivitär.
"Oh, sehän kuuluu minun tehtäviini, kreivitär; mutta katsellaan nyt vähän teidänkin ehdokkaitanne…"
"Ei, sanokaa minulle ensin omanne."
"Sen teen mielelläni teille esimerkkiä näyttääkseni."
"Ensinnäkin meriministerin paikka, jota viimeksi hoiti kunnon herttua de Praslin?"
"Ah, saatiin uusi keksintö, kreivitär: oiva mies, joka ei ole koskaan nähnyt merta."
"Mitä sanoittekaan?"
"Kautta kunniani, se on mainio keksintö. Minä saavutan kansan yleisen suosion ja minua vielä seppelöidään kaukaisimmillakin merillä, – kuvaani nimittäin."
"Mutta, sire, kuka? Kuka se on?"
"Lyönpä vaikka tuhat yhtä vastaan, ettette sitä arvaa."
"Tuota miestä, jonka valinta tuottaa teille kansan suosion?..
Totisesti, en."
"Parlamentin jäsen, kultaseni… Besançonin parlamentin puheenjohtaja."
"Herra de Boynes?"
"Juuri hän… Hitto, kuinka te tiedätte tarkoin asiat… Tunnetteko te tuotakin väkeä?"
"Totta kai minun täytyy tuntea, tehän puhutte minulle kaiken päivää parlamenteista. Mutta kuulkaa, sehän mies ei ymmärrä edes, mikä on airo."
"Sen parempi. Herra de Praslin tunsi alansa liian hyvin, ja hän kävi minulle kovin kalliiksi laivanrakennuksineen."
"Mutta raha-asiain ministeriksi, sir?"
"Oh, mitä niihin tulee, se on eri juttu; siihen virkaan valitsin erikoistuntijan."
"Finanssimiehen?"
"Ei… vaan sotilashenkilön. Finanssimiehet ovat jo melkein syöneet minut puille paljaille."
"Mutta kuinka sota-asiain sitten käy, hyvä Jumala?"
"Rauhoittukaa, ne minä annan finanssimiehelle, Terraylle. Hän on erinomainen tilintarkastaja ja löytää virheitä kaikissa herra de Choiseulin yhteenlaskuissa. Sanonpa teille, että minä ensin aioin ottaa sota-asioita hoitamaan aivan verrattoman miehen, nuhteettoman miehen, kuten eräät sanovat, ollakseni mieliksi filosofeille."
"No, kenet sitten? Voltairen?"
"Melkeinpä… Ritari du Muyn; hän on oikea Cato."
"Hyvä Jumala, minä ihan kauhistun!"
"Asia oli jo päätetty… Minä olin kutsuttanut herran luokseni, hänen virkavaltuutensa oli jo allekirjoitettu. Ja hän oli jo kiittänyt minua, kun minun hyvä tai paha henkeni, arvostelkaa itse, kreivitär, kumpiko, sai minut yhtäkkiä pyytämään häntä tulemaan tänne Luciennesiin tänä iltana illalliselle ja juttusille."
"Hyi, hirveää!"
"Hyvä, kreivitär: noin juuri vastasi herra du Muy kutsuuni."
"Vastasiko hän teille niin?"
"Kyllä, tosin hiukan toisilla sanoilla, kreivitär. Mutta joka tapauksessa sanoi hän, että hänen hartain toiveensa oli palvella kuningasta, mutta että hänen oli suorastaan mahdotonta palvella rouva Dubarrya."
"Kyllä on mies tuo filosofinne!"
"Ymmärrätte, kreivitär, että minä ojensin hänelle käteni… ottaakseni takaisin hänen virkakirjeensä, jonka minä revin kappaleiksi sangen maltillisesti hymyillen; ja sitten ritari katosi. Ludvig XIV olisi kyllä antanut tuon uskalikon mädätä jossakin Bastiljin innoittavassa kellarissa. Mutta minä olen Ludvig XV ja minulla on parlamentti, joka antaa minulle vitsaa, vaikka minun olisi oikeastaan sitä annettava parlamentille. Niin hullusti ovat asiat."
"Mitäpä siitä, sire", vastasi kreivitär suudellen kuninkaallista rakastajaansa monta kertaa, "te olette miesten mies".
"Sitä eivät kaikki sano. Terray on inhottu."
"Kuka ei sitä olisi?.. Entä ulkoasiain ministeriksi?"
"Siksi tulee tuo kunnon Bertin, jonka te tunnette."
"Enhän tunne."
"No sitten: se, jota te ette tunne."
"Mutta näissä minä en näe ainoatakaan kelvollista ministeriä."
"Ehkäpä ette; mutta sanokaa nyt minulle omanne."
"Mainitsen ainoastaan yhden."
"Ette mainitse; te pelkäätte."
"Hän on marski."
"Mikä marski?" kysäisi kuningas vääntäen suunsa vastenmieliseen hymyyn.
"Marski de Richelieu."
"Tuo ukko? Tuo uitettu kana?"
"Oho, Mahonin voittajako uitettu kana?"
"Vanha pukki."
"Sire, teidän toverinne."
"Moraaliton mies, jota kaikki naiset juoksevat pakoon."
"Minkä hän sille voi. Se johtuu siitä, ettei hän enää juokse heidän perässään."
"Älkää puhuko enää minulle koko Richelieusta, hän on ihminen, jota minä en voi kärsiä. Tuo Mahonin voittaja on kuljettanut minut kaikkiin Pariisin pahamaineisiin paikkoihin… ja meistä sepitettiin renkutuksia! Ei, ei! Richelieu, oh, pelkkä nimi saa minut suunniltani!"
"Te siis vihaatte heitä oikein?"
"Keitä?"
"Richelieu-sukuun kuuluvia."
"Minä kammoan heitä."
"Kaikkia?"
"Kaikkia! Eikö tuokin Fornsac ole koko otus herttuaksi ja pääriksi.
Hän on kymmenen kertaa ansainnut joutua teilauslavalle."
"No, häntä en puolustakaan; mutta onhan maailmassa vielä muitakin Richelieu-suvun jäseniä."
"Kah, niin, d'Aiguillon."
"No, entä hän?"
Saattaa arvata, että herttua d'Aiguillon kuunteli viereisessä huoneessa korvat pystyssä.
"Häntä pitäisi minun vihata vielä enemmän kuin muita, sillä hänen tähtensä saan nyt kaikki rääkkyjät Ranskassa niskaani. Mutta hän on jollakin tavalla minun heikko puoleni, enkä voi siinä suhteessa itseäni parantaa; hän on rohkea, eikä ole minusta epämiellyttävä."
"Hän on älykäs mies."
"Hän on miehuullinen ja puolustaa kiivaasti kuninkaan etuoikeuksia.
Kas siinä todellinen pääri!"
"Te olette sata kertaa oikeassa! Tehkääpä jotakin hänestä!"
Silloin pani kuningas käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli kreivitärtä.
"Kuinka te, kreivitär, ehdotatte minulle tällaista juuri hetkellä, jolloin koko Ranska vaatii, että minun on tuo herttua eroitettava ja karkoitettava maasta?"
Silloin pisti rouva Dubarry vuorostaan käsivartensa ristiin. "Äsken te sanoitte Richelieuta uitetuksi kanaksi; no, se nimitys sopii nyt teihin."
"Oho, kreivitär…"
"Olette nyt ylpeä, kun eroititte herra de Choiseulin."
"Oh, se ei ollut mikään helppo asia."
"Te teitte sen, ja se oli hyvä. Mutta nyt te pelästytte seurauksia."
"Minäkö?"
"Tietysti. Mitä te teitte, kun eroititte herttua de Choiseulin?"
"Annoin potkun parlamentille."
"Ja pelkäätte antaa kaksi? Voi toki, nostakaa potkuun molemmat jalkanne, tietysti yksi ensin, toinen sitten. Parlamentti tahtoi pitää Choiseulin; te hänet eroititte. Se tahtoi eroittaa d'Aiguillonin; pitäkää te d'Aiguillon."
"Enhän häntä eroitakaan."
"Pitäkää hänet lisättynä ja parannettuna laitoksena."
"Te tahdotte ministerin paikkaa tuolle rettelöitsijälle?"
"Minä tahdon palkintoa miehelle, joka on teitä puolustanut virka-arvonsa ja varallisuutensa menettämisen uhalla."
"Sanokaa henkensä uhalla, sillä kerran kivitetään hänet kuoliaaksi ystävänne Maupeoun parissa, tuo teidän herttuanne."
"Olisipa tämäkin rohkaisu puolustajillenne, jos he kuulisivat sananne."
"Oh, he maksavat minulle samalla mitalla, kreivitär."
"Älkää sanoko niin, tosiasiat puhuvat toisin."
"Mutta kuulkaas, miksi te nyt noin kiivailette tuon d'Aiguillonin puolesta?"
"Kiivailenko? Minä en häntä edes tunne; minä näin hänet tänään ja ensi kertaa puhuin hänen kanssaan."
"Ahaa, se on eri asia; mielipiteenne johtuu siis vakaumuksesta, ja minä kunnioitan kaikkia vakaumuksia, koska minulla itselläni ei ole niitä milloinkaan."
"Antakaa siis jotakin Richelieulle tuon d'Aiguillonin tähden, kun ette kerran tahdo mitään antaa d'Aiguillonille."
"Richelieulle! En milloinkaan mitään hänelle!"
"Siis d'Aiguillonille, koska ette tahdo mitään antaa Richelieulle."
"Mitä, hänellekö salkku? Tällä hetkellä se on mahdotonta."
"Sen minä kyllä ymmärrän… mutta myöhemmin… Ajatelkaa, että hän on kyvykäs ja toimeen pystyvä mies, ja että te saatte hänessä Terrayn ja Maupeoun keralla kaikki Kerberoksen kolme päätä. Ja ajatelkaa lisäksi, että onhan teidän ministeristönne pelkkää leikkiä eikä voi pysyä kauan pystyssä."
"Te erehdytte, kreivitär, se on pystyssä ainakin kolme kuukautta."
"Kolme kuukautta siis; pistänpä lupauksenne muistiin."
"Oh, oh, kreivitär!"
"Se on päätetty; mutta nyt teidän täytyy antaa minulle jotakin jo aivan heti."
"Minulla ei ole mitään antamista."
"Onpas kevyt ratsuväkenne. Herra d'Aiguillon on upseeri ja oikea miekan mies; antakaa hänelle kevyt ratsuväkenne."
"No olkoon, saakoon hän sen."
"Kiitos", huudahti kreivitär suunniltaan ilosta; "kiitos!"
Ja herra d'Aiguillon saattoi kuulla hänen majesteettinsa Ludvig XV: n poskelle läiskähtävän oikein rahvaanomaisen suudelman.
"Ja nyt antakaa minulle illallista, kreivitär", sanoi kuningas.
"Ei", vastasi rouva Dubarry, "täällä ei ole mitään; te olette väsyttänyt minut upo-uuvuksiin politiikalla… Väkeni on pitänyt puheita ja järjestänyt ilotulituksen; mutta se ei ole valmistanut ruokaa."
"Tulkaa sitten Marlyyn; minä otan teidät kanssani."
"Mahdotonta: minun pää-parkani särkee niin, että se on haljeta."
"Päänsärkyä siis?"
"Niin, mitä kamalinta."
"Teidän on siis nyt mentävä levolle, kreivitär."
"Minä teenkin sen heti, sire."
"Hyvästi sitten."
"Hyvästi, nimittäin näkemiin."
"Minä olen hiukan herra de Choiseulin tapainen: minut karkoitetaan pois."
"Mutta teitä saatetaan, teitä liehitään ja hyväillään suudelmilla", sanoi tuo huima nainen työntäen kuningasta hiljaa ovelle. Ja viimein sai hän Ludvig XV: n ulos, ja kääntyi sitten katsomaan joka askelmalla taakseen, nauraen niin, että seinät kajahtelivat.
Ulkoportaiden yläpäässä pylväiden välissä pysähtyi kreivitär ja näytti kuninkaalle alas valoa kynttilällä.
"Kuulkaas vielä, kreivitär", sanoi kuningas ja nousi yhden askelman takaisin.
"Mitä, sire?"
"Kunhan marski-parka ei vain tästä kuolisi?"
"Mistä?"
"Siitä, että salkku vetäysi takaisin."
"Kuinka te olette ilkeä!" huudahti kreivitär ja lähetti kuninkaalle vielä viimeisen helisevän naurun.
Ja hänen majesteettinsa läksi Luciennesista tyytyväisenä viime letkaukseensa marskia vastaan, jota hän tosiaan inhosi.
Kun rouva Dubarry meni takaisin huoneeseensa, näki hän siellä herttua d'Aiguillonin polvillaan oven edessä, kädet ristissä ja silmät tulisesti häneen luotuina.
Kreivitär punastui.
"Minä en onnistunut", sanoi hän; "marski-raukka…"
"Oh, minä tiedän kaikki", vastasi herttua; "olen kuullut… Kiitos, madame, kiitos!"
"Arvelin olevani sen teille velkaa", lausui rouva Dubarry suloisesti hymyillen. "Mutta nouskaa ylös herttua, tai joudun luulemaan, että teillä on yhtä hyvä muisti kuin äly."
"Sangen mahdollista, madame; sanoihan enoni teille, että minä en ole muuta kuin teidän intohimoinen palvelijanne."
"Ja kuninkaan myöskin; huomenna täytyy teidän mennä hänen majesteettinsa puheille. Mutta nouskaa nyt ylös, olkaa hyvä."
Ja kreivitär ojensi herttualle kätensä, ja herttua suuteli sitä kunnioittavasti.
Kreivitär näytti olevan kovin liikutettu, sillä hän ei puhunut enää sanaakaan.
Myöskin herra d'Aiguillon seisoi vaiti ja yhtä hämmennyksissään kuin kreivitär. Viimein nosti rouva Dubarry päätänsä ja sanoi uudestaan:
"Marski-raukka! Hänelle täytyy antaa tieto tästä tappiosta."
Herra d'Aiguillon piti näitä sanoja selvänä hyvästelynä ja kumarsi.
"Madame", sanoi hän, "minä lähden heti hänen luokseen".
"Oi, herttua, ikävät uutiset pitää ilmoittaa aina niin myöhään kuin mahdollista; tehkää toisin, älkää menkö marskin luo, vaan syökää kanssani illallista."
Herttua tunsi aivan kuin nuoruuden ja rakkauden tuoksun lämmittävän ja vilkastuttavan vertansa.
"Te ette ole nainen", sanoi hän, "te olette…"
"L'ange, eikö niin?" kuiskasi hänen korvaansa kreivitär polttavin huulin, melkein häneen koskettaen, voidakseen sanoa sen hiljempaa, ja vieden häntä ruokapöytään.
Herra d'Aiguillon saattoi sinä iltana pitää itseään onnen poikana, sillä hän oli vienyt enonsa salkun ja söi vielä kuninkaan osan.
NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Marski de Richelieun odotushuoneessa
Herra de Richelieulla oli kuten kaikilla hovimiehillä yksi hotelli Versaillesissa, toinen Pariisissa, yksi talo Marlyssä, toinen Luciennesissa. Sanalla sanoen: asunto lähellä jokaista kuninkaan asuntoa tai retkeilypaikkaa.
Kun Ludvig XIV oli lisännyt palatsiensa lukua, oli hän sillä teollaan säätänyt jokaisen arvohenkilön velvollisuudeksi olla melkoisen rikas, kaikkien, joilla oli etuoikeus päästä hänen suuriin tai pieniin seurapiireihinsä; sillä muutenhan ei kukaan jaksanut arvonsa mukaisesti laajentaa taloutensa komeutta samassa suhteessa kuin oikkujaan seuraava kuningas laajensi omaansa.
"Marski de Richelieu oleskeli silloin, kun herrat Choiseul ja Praslin eroitettiin toimestaan, Versaillesissa olevassa hotellissaan. Ja tähän hotelliinsa oli hän ajanut eilisiltana Luciennesista, jossa hän oli esitellyt rouva Dubarrylle sisarensa pojan."
Hovi oli nähnyt marskin Marlyn metsässä kreivittären seurassa ministerin epäsuosion jälkeen, nähnyt Versaillesissa, se tiesi hänen saaneen salaisen ja pitkän vastaanoton Luciennesissa. Siitä seurasikin, että kun vielä Jean Dubarry lisäsi näitä aavisteluita jonkinlaisilla vihjauksilla, koko hovi piti velvollisuutenaan nyt kiiruhtaa kumartamaan marski de Richelieutä.
Vanhan herttuan vuoro oli siis nyt nauttia tuota kiitosten, imarrusten ja kohteliaisuuksien suitsutusta, jota kaikki onnenonkijat uhraavat epäjumalalle, olipa hän sitten mikä tahansa.
Marski de Richelieu ei tosin aavistanut, että tällainen onni tulisi hänelle jo nyt; mutta kuitenkin nousi hän varmuuden vuoksi jo sen päivän aamuna, johon olemme päässeet, varmalla aikomuksella tukkia sieraimensa tuolta suitsutukselta, aivan kuin Odysseus muinoin tukkesi korvansa vahalla välttääkseen sireenien laulua. Hänen laskelmainsa mukaan tapahtumien tulos kohtaisi häntä vasta seuraavana päivänä, sillä silloin kuningas julistaisi uuden ministeristönsä jäsenten nimet.
Marski kummastui siis suuresti, kun hän nyt heräsi, – tai paremminkin: kun kova vaunujen jyrinä herätti hänet, – ja hän sai kamaripalvelijaltaan kuulla, että hotellin pihat, odotushuoneet ja salit olivat tungokseen asti täynnä vieraita.
"Hm, tuntuupa siltä kuin olisin nostanut melua."
"Nyt on vielä sangen aikaista", vastasi kamaripalvelija nähdessään, millä kiireellä herttua veti yömyssyä pois päästään.
"Tästä lähtien", sanoi herttua, "ei minulla ole määrättyjä tunnin aikoja. Muista se."
"Kyllä, monseigneur."
"Mitä vieraille on sanottu?"
"Ettei monseigneur ole vielä noussut ylös."
"Silläkö tavoin vain?"
"Niin."
"Se oli tyhmästi sanottu; olisi pitänyt lisätä, että minä valvoin myöhään, tai parempi sanoa… Mutta kuule, missä on Rafté?"
"Herra Rafté nukkuu", vastasi kamaripalvelija.
"Kuinka, nukkuuko hän? Hänet täytyy herättää, se onneton!"
"No, älkäähän", virkkoi silloin virkeä, hymyilevä vanhus, joka ilmestyi ovelle. "Tässä Rafté on; mitä hänestä tahdotaan?"
Marskin tyytymättömyys katosi heti, kun hän kuuli nämä sanat.
"Ahaa, arvasinhan, että sinä et nukkunut."
"Ja jos olisin nukkunut, mitä kummaa siinä? Nyt on tuskin vielä selvä päivä."
"Mutta, rakas Rafté, näethän, että minä en nuku enää."
"Se on toinen asia, olette ministeri… Kuinka te voisitte nukkua."
"Oho, tuntuu kuin sinä aikoisit minua siitä torua", sanoi marski väännellen naamaansa kuvastimen edessä. "Etkö sinä ole tähän tyytyväinen?"
"Minäkö? Mitä iloa tässä minulle on? Te rasitatte tästä lähtien itseänne liikaa ja tulette sairaaksi, ja siitä johtuu, että minä saan hoitaa hallitusta, eikä se ole ollenkaan hauskaa, monseigneur."
"Oho, kuinka sinä olet vanhentunut, Rafté!"
"Minä olen täsmälleen neljä vuotta nuorempi kuin te, monseigneur.
Niin, niin, minä olen vanha."
Marski polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.
"Tulitko odotushuoneen läpi?" kysyi hän.
"Tulin."
"Keitä siellä on?"
"Koko maailma."
"Mitä siellä puhutaan?"
"Toinen kertoo toiselle, mitä hän aikoo teiltä pyytää."
"Sehän on luonnollista. Mutta oletko kuullut heidän juttelevan minun nimittämisestäni virkaan?"
"Oh, minusta on parempi olla niitä puheita teille kertomatta."
"Kas, kas, joko alkaa arvostelu?"
"Vieläpä niiden puolelta, jotka teitä tarvitsevat. Minkälainen onkaan se niiden taholta, joita te tarvitsette, monseigneur!"
"Minun täytyy sanoa sinulle, Rafté", virkkoi vanha marski teeskennellen keveää naurua, "että ne, jotka väittävät sinua imartelijaksi…"
"Kuulkaa, monseigneur", vastasi Rafté, "miksi te annoitte valjastaa itsenne mokoman auran eteen, jota kutsutaan ministeriöksi? Oletteko väsynyt onnelliseen elämään?"
"Ystäväiseni, minä olen saanut kaikkea, paitsi sitä."
"Corbleu, ettehän ole maistanut arseniikkiakaan; miksi ette pistä sitä suklaanne sekaan, uteliaisuuden vuoksi?"
"Rafté, sinä olet laiskuri; nyt sinä aavistat, että saat sihteerinäni paljon työtä, ja pelkäät… ja äsken sinä sen tunnustitkin." Marski antoi pukea itsensä hyvin huolellisesti.
"Minun pitää saada sotilasryhti", kehoitti hän kamaripalvelijaansa, "ja anna minulle sotilas-kunniamerkkini".
"Näyttääpä siltä kuin joutuisimme sota-asioihin?" kysyi Rafté.
"Kyllä, siltä tosiaan näyttää."
"Mutta minä en ole vielä nähnyt kuninkaan virkanimitystä, se ei ole oikein paikallaan."
"Se tulee epäilemättäkin pian."
"Epäilemättäkin, se on siis päivän tunnussana."
"Kuinka sinä olet tullut epämiellyttäväksi vanhoilla päivilläsi, Rafté, sinä saivartelet muotoseikkoja ja kielen puhtautta. Jos tämän olisin tiennyt, en olisi teettänyt sinulla tulopuhetta, jonka pidin Akatemiassa: se teki sinut tuollaiseksi pedantiksi."
"Mutta, kuulkaas, monseigneur, koska me nyt olemme hallitus, niin olkaamme järjestystä rakastavia… Omituinen seikka…"
"Mikä seikka?"
"Niin, kreivi de la Vaudraye, jonka kanssa juuri puhuin tuolla kadulla, ilmoitti, ettei vielä ollut päätetty mitään varmaa ministeriöstä."
Richelieu hymyili.
"Herra de la Vaudraye on oikeassa, – mutta olet siis jo ollut ulkona kaupungilla?"
"Pardieu, täytyihän. Tämä kirottu vaunujen jyrinä herätti minut, minä annoin pukea itseni, pistin rintaani sotilaalliset arvomerkit, minäkin, ja ajelin kaupungilla."
"Ahaa, herra Rafté suvaitsee huvitella minun kustannuksellani?"
"Oi, monseigneur, Jumala siitä varjelkoon. Mutta asia oli sellainen, että…"
"Että…"
"Että minä tapasin ajellessani vielä erään henkilön."
"Kenenkä?"
"Apotti Terrayn sihteerin."
"Ja hän?"
"Niin, hän sanoi minulle, että hänen herransa on nimitetty sotaministeriksi."
Marski de Richelieun odotushuoneessa
"Ohoh", virkkoi Richelieu huulillaan yhä äskeinen ja ainainen hymy.
"Minkä johtopäätöksen monseigneur tästä tekee?"
"Sen, että jos herra Terray on sotaministeri, en minä sitä ole; ja jos hän ei sitä ole, niin ehkä minä se olen."
Rafté oli nyt keventänyt tarpeeksi omaatuntoaan. Hän oli rohkea, väsymätön, kunnianhimoinen mies, aivan yhtä sukkela kuin hänen isäntänsäkin ja vieläpä paremmin asestettu kuin marski, sillä hän tiesi olevansa halpaa syntyperää ja riippuvassa asemassa: nämä kaksi vikaa haarniskassa olivat neljänkymmenen vuoden kuluessa kehittäneet hänessä huippuunsa kaiken hänen viekkautensa, terävänäköisyytensä ja älyllisen hienoutensa. Kun Rafté nyt huomasi isäntänsä näin rauhalliseksi, ei hän arvellut itselläänkään olevan pelon syytä.
"No niin", sanoi hän, "joutukaa nyt, monseigneur, älkää antako itseänne liioin odottaa, se olisi huono enne".
"Minä olen jo valmis; mutta vielä kerran, keitä siellä on?"
"Tässä on luettelo."
Ja Rafté ojensi herransa käteen pitkän nimiluettelon, ja marski luki siitä suureksi mielihyväkseen kaikki aateliston, papiston ja rahamaailman parhaat nimet.
"Ajattelepas, jos yleisö rupeaisi pitämään minusta, Rafté?"
"Me elämme ihmeiden ajassa", vastasi Rafté.
"Kas vaan, myöskin Taverney", virkkoi marski jatkaen nimien katselua. "Mitä varten hän on tänne tullut?"
"Sitä en tiedä, herra marski. Kas niin, astukaa nyt esille." Ja melkein käskevästi pakotti sihteeri herransa menemään suureen saliin.
Richelieu saattoi olla täysin tyytyväinen, sillä vastaanotto oli sellainen, ettei puhdasverisin prinssi olisi voinut vaatia parempaa.
Mutta sattuma, joka oli jo tehnyt Richelieulle julman kepposen, kujeili pian myöskin koko tälle aikakaudelle ominaisen ja tänne saapuneen yhteiskunnan ovelan, varovaisen ja hienon kohteliaisuuden kustannuksella.
Nyt ei kukaan koko laumasta lausunut Richelieun edessä sanaa "ministeri", sillä kielsihän sen sopivaisuus ja kunnioitettava hovitapa. Jotkut rohkeimmat uskalsivat tosin virkkaa pienen onnentoivotuksen, mutta hekin tiesivät, että heidän täytyi hyvin nopeasti luiskahtaa onnittelunsa ohitse, ja että Richelieu tuskin heille siihen voi vastata. Kaikille kokoontuneille oli tämä vierailu aamuauringon noustessa ainoastaan jonkinlainen mielenosoitus, aivan kuin pelkkä toivomus, että marski nimitettäisiin ministeriksi. Siihen aikaan ei ollut harvinaista, että kokonaiset laumat seurasivat yksimielisesti huomaamattoman hienoja suuntatuulahduksia.
Jotkut kumartelijat tohtivat sitten ilmaista myöskin jonkin toiveensa, halunsa, mielipiteensä.
Joku olisi tahtonut, kuten hän sanoi, että hänen virastonsa olisi lähempänä Versaillesia. Häntä huvitti puhua siitä niin vaikutusvaltaisen henkilön kanssa kuin herra de Richelieu nykyään oli.
Toinen väitti, että herra de Choiseul oli unohtanut hänet kolme kertaa Pyhän Hengen ritariston merkkejä jaettaessa; hän luotti nyt Richelieun hyvään muistiin, haluten palauttaa asiaa myöskin kuninkaan mieleen, nyt nimittäin, kun mikään ei enää ollut hänen majesteettinsa hyvän tahdon esteenä.
Lyhyesti sanoen: marskin hurmaantuneita korvia kohtasivat sadat enemmän tai vähemmän ahnaat pyynnöt, mutta kaikki lausuttuina ylen taitavalla tavalla.
Vähitellen vieraslauma hajaantui; tahdottiin jättää herra marski rauhaan ja tärkeihin tehtäviinsä, sanottiin.
Yksi ainoa herra viipyi vielä salissa.
Hän ei ollut lähestynyt marskia toisten joukossa, hän ei ollut pyytänyt mitään, ei edes esitellyt itseään.
Kun jonot harvenivat, tuli tuo herra hymyhuulin herttuan luo.
"Ah, parooni de Taverney", sanoi marski; "ihastuttavaa, ihastuttavaa!"
"Minä tahdoin odottaa, herttua, toivottaakseni sinulle onnea, vilpittömästi ja koko sydämestäni."
"Oh, todellako, ja minkä tähden!" vastasi Richelieu, joka oli vieraiden varovaisuudesta itse tullut vaiteliaaksi ja ikäänkuin salaperäiseksi.
"Tietysti sinun uuden asemasi johdosta, herttua."
"Hst, hst", sanoi marski. "Ei puhuta siitä… Mitään ei ole vielä ratkaistu, se on pelkästään huhua."
"Kuitenkin ovat monet samaa mieltä kuin minäkin, sillä sinun salisi olivat täynnä väkeä, kunnon marskini."
"Minä en tosiaan tiedä, minkätähden ne olivat täynnä."
"Mutta minä tiedän, minä."
"Minkätähden sitten?"
"Minun tarvitsee ainoastaan virkkaa sana."
"Ja mikä?"
"Eilen sain minä Trianonissa kunnian päästä kuninkaan seuraan."
"Hänen majesteettinsa puhui minun lapsistani, ja sanoi lopuksi; – Te tunnette herttua de Richelieun, luullakseni; olkaa ystäviä hänen kanssaan."
"Ahaa, hänen majesteettinsa sanoi niin?" vastasi Richelieu, ja ylpeys leimahti hänessä aivan kuin nämä kuninkaan sanat olisivat olleet se virkavaltuus, jonka julkaisemista Rafté epäili tai jonka viipymistä hän valitti.