NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU
Taikuria tiedustellaan
Marlyn metsässä, jossa kuningas oli metsästysretkellä, vilisi pitkiä vaunujonoja kaikilla siellä risteilevillä teillä. Se oli niin sanottu iltapuolen metsästys.
Viimeisinä ikävuosinaan ei Ludvig XV enää pitänyt pyssy- eikä ajometsästyksestä. Hän tyytyi vain katselemaan toisten pyyntiä.
Ne lukijoistamme, jotka tuntevat Plutarkosta, muistavat ehkä myöskin Marcus Antoniuksen kokin, joka pisti jokainoa tunti vartaaseen villisian, jotta yksi niistä viidestä tai kuudesta villisiasta, jotka tällä tavoin yhtaikaa paistuivat, olisi ollut valmis tuotavaksi pöytään heti paikalla, kun Marcus Antonius tahtoi aterioida. Tämä johtui siitä, että Marcus Antoniuksella oli hänen Vähää-Aasiaa hallitessaan paljon työtä. Hän johti oikeudenistuntoja, ja koska kilikialaiset olivat suuria varkaita, minkä seikan Juvenalis toteaa, oli Marcus Antoniuksella täysi urakka. Häntä varten täytyi pitää siis alinomaa puolitusinaa paisteja yhtaikaa vartaissa, sen hetken varalta, jolloin hänen tuomarinammattinsa salli hänen haukata palasen.
Samoin oli Ludvig XV: nkin hovissa asianlaita. Iltapuolen metsästyksissä päästettiin irti kaksi tai kolme peuraa eri aikoina, ja kuningas valitsi joko nopean tai pitkäaikaisemman ajon aina kunkin mielentilansa mukaan.
Tänä päivänä oli hänen majesteettinsa sanonut metsästävänsä kello neljään saakka. Riistaksi oli siis määrätty peura, joka oli päästetty irti kello kaksitoista ja jonka arveltiin kestävän ajoa kello neljään asti.
Rouva Dubarry oli puolestaan päättänyt ajaa kuningasta yhtä hartaasti kuin kuningas peuraa.
Mutta metsämies päättää ja sattuma säätää. Muuan kohtalon pikku oikku esti tämän rouva Dubarryn suunnitelman.
Kreivitär oli nimittäin saanut kohtalosta melkeinpä yhtä oikullisen vastustajan kuin hän oli itsekin.
Kun kreivitär metsästi hänen majesteettiaan, pakinoiden politiikkaa herttua de Richelieun kanssa, kuningasta, joka vuorostaan metsästi peuraa; niin, kun hän ja herttua de Richelieu vastasivat sievin annoksin tervehdyksiin, joita he matkalla saivat, huomasivat he yhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä kaatuneet ja särkyneet vaunu-parat, jotka kellottivat ihanan lehtikaton alla pyörät taivasta kohti; kaksi mustaa hevosta, joiden tehtävä olisi ollut noita vaunuja vetää, jyrsi rauhassa toinen erään pyökin kuorta ja toinen edessään olevan kiven sammaleita.
Kreivitär Dubarryn oivalliset hevoset, jotka hän oli saanut lahjaksi kuninkaalta, olivat jättäneet kaikki muut ajelijat jälkeensä ja saapuneet ensimmäisinä paikalle, josta voi nähdä nuo särkyneet vaunut.
"Kas, jokin onnettomuus", virkkoi kreivitär tyynesti.
"Ma foi, tosiaankin", vastasi herttua de Richelieu, sillä hovissa eivät tunteet ole muodissa. "Ma foi, vaunut ovat sirpaleina."
"Onkos tuolla maassa ruohikossa ruumiskin?" kysyi kreivitär.
"Katsokaapas tuonne, herttua."
"En luule sitä ruumiiksi, sillä sehän liikkuu."
"Onko se mies vai nainen?"
"En tiedä, näköni on niin heikko."
"Kas, nyt hän tervehtii meitä."
"Siinä tapauksessa hän ei ole kuollut."
Ja Richelieu nosti varmuuden vuoksi kolmikolkkaista hattuaan.
"Kuinka, kreivitär", sanoi marski, "minusta näyttää…"
"Minusta myöskin…"
"Että se on hänen ylhäisyytensä prinssi Louis."
"Kardinaali Rohan omassa persoonassaan."
"Hittoako hän siellä tekee?" kysyi herttua.
"Mennään katsomaan", vastasi kreivitär. "Champagne, aja noiden kaatuneiden vaunujen luo."
Kreivittären kuski käänsi heti syrjään tieltä ja ajoi metsään.
"Ma foi, hän on tosiaan monseigneur, itse kardinaali", sanoi marski Richelieu.
Ja niin oli asia: hänen ylhäisyytensä oli heittäytynyt ruohikkoon odottamaan, että joku tuttu ajaisi ohitse.
Nähdessään rouva Dubarryn tulevan luokseen nousi hän ylös.
"Syvästi kunnioittaen, rouva kreivitär", alkoi hän.
"Mitä, tekö täällä, kardinaali?"
"Minä juuri."
"Käyden?"
"En; istuen."
"Oletteko saanut vamman?"
"En pienintäkään."
"Mutta miksi tuossa asemassa?"
"Kysykääpäs vielä, madame: se on tuon tuhman kuskin syy, vintiön, jonka hankin Englannista. Kun käskin häntä ajamaan oikotietä halki metsän, aikoen yhtyä muuhun seurueeseen, kääntää hän niin jyrkästi, että kaatoi minut, ja kaataessaan särki parhaat vaununi."
"Älkää olko millännekään, kardinaali", sutkautti kreivitär; "ranskalainen kuski olisi katkaissut kaulanne tai ainakin kaikki kylkiluunne".
"Se on ehkä totta."
"Iloitkaa siis vain."
"Oh, kreivitär, minä olen filosofikin; mutta nyt minun täytyy odottaa, ja se on sietämätöntä."
"Odottaako, prinssi? Joku Rohanko odottaisi?"
"Täytyy."
"Ma foi, ei suinkaan. Minä luovuttaisin mieluummin vaununi kuin jättäisin teidät tänne."
"Toden totta, madame, te saatte minut suorastaan noloksi."
"Tulkaa tänne vaunuihin, prinssi, tulkaa."
"Kiitoksia, madame; mutta minä odotan Soubisea, joka on tuolla mukana metsästämässä ja joka varmaan piakkoin ajaa tästä ohi."
"Mutta jospa hän on mennyt toista tietä?"
"No, ei sitten väliä."
"Monseigneur, pyydän teitä kuitenkin."
"Ei, kiitän syvimmästi."
"Mutta miksikä ette tule?"
"En tahdo teitä vaivata."
"Kardinaali, jos te ette tule vaunuihini, annan jonkun lakeijani pitää laahustintani ja juoksen läpi metsän kuin metsänneito."
Kardinaali hymyili; ja kun hän ajatteli, että kreivitär saattaisi tulkita pahoin yhä jatkuvan kieltelemisen, niin hän päätti nousta hänen vaunuihinsa.
Herttua de Richelieu oli jo luovuttanut hänelle paikkansa ja asettunut etuistuimelle.
Kardinaali ryhtyi kursailemaan, mutta herttua oli taipumaton.
Kreivittären hevoset ottivat pian takaisin hukatun ajan.
"Anteeksi, monseigneur", sanoi kreivitär kardinaalille, "mutta teidän ylhäisyytenne on siis leppynyt metsästykselle?"
"Kuinka niin?"
"Koska näen nyt teidät ensi kertaa mukana tällaisissa huvituksissa."
"Se ei johdu siitä, kreivitär. Mutta kun tulin Versaillesiin käymään kunniatervehdyksellä kuninkaan luona, sain kuulla, että hänen majesteettinsa oli lähtenyt metsästysretkelle. Ja kun minulla oli tärkeää asiaa hänelle, läksin ajamaan hänen perästään. Mutta nyt en saakaan tuon kirotun kuskin tähden puhua kuninkaan kanssa enkä joudu kaupunkiinkaan, erääseen kohtaukseen."
"Kuulittekos, madame", virkkoi herttua nauraen, "monseigneur tunnustaa suoraan asiansa… monseigneurilla on kohtaus".
"Jonne minä en pääse, toistan sen", vastasi kardinaali,
"Eikö joku Rohan, prinssi ja kardinaali, pääse minne tahtoo?" kysyi kreivitär.
"Dame", huudahti prinssi, "ei, ellei ihmettä tapahdu".
Herttua ja kreivitär katsahtivat toisiinsa; sana "ihme" toi heidän Hiileensä heidän äskeisen keskustelunsa.
"Ma foi, prinssi", sanoi kreivitär, "koska tässä puhutte ihmeestä, niin tunnustan teille, että olen iloissani kohdatessani nyt jonkun kirkkoruhtinaan, kysyäkseni häneltä uskooko hän siihen".
"Mihinkä, madame?"
"Ihmeisiin, parbleu!" huudahti herttua.
"Jumalan sana tekee sen uskonasiaksi, madame", vastasi kardinaali koettaen ottaa naamalleen uskovaisen ilmeen.
"Oh, minä en tarkoita Vanhan Testamentin ihmeitä", vastasi kreivitär.
"Mutta mitä ihmeitä te sitten tarkoitatte, madame?"
"Nykyajan ihmeitä."
"Sellaiset ovat harvinaisempia, täytyy minun tunnustaa", virkkoi kardinaali. "Ja kuitenkin…"
"Kuitenkin, mitä?"
"Ma foi, minä olen nähnyt sellaista, joka oli ainakin sangen uskomatonta, ellei suorastaan ihmettä."
"Vai sellaista olette nähnyt, prinssi?"
"Olen, kunniasanallani."
"Tiedättehän, madame", virkkoi Richelieu, "että hänen ylhäisyytensä väitetään olevan suhteissa henkiolentojen kanssa; ja se ei toki liene aivan oikeaoppista".
"Ei, mutta sen sijaan ehkä varsin mukavaa", virkkoi kreivitär.
"Mutta mitä te näitte, prinssi?"
"Minä olen luvannut olla siitä puhumatta."
"Oho, tämähän tuntuu aivan vakavalta."
"Niin on asia, madame."
"Mutta vaikka olettekin luvannut olla puhumatta noituudesta, niin ette kai ole luvannut olla sanomatta noidan nimeä?"
"En, sitä minä en ole tehnyt."
"No niin, prinssi, minun täytyy teille tunnustaa, että herttua ja minä olemme lähteneet tiedustelemaan yhdessä jonkinlaista taikuria."
"Aivanko totta?"
"Kautta kunniani."
"Käyttäkää siis minun taikuriani."
"Sitä juuri toivoisin."
"Hän on kyllä valmis teitä palvelemaan, kreivitär."
"Ja minuako myöskin, prinssi?" kysyi herttua de Richelieu.
"Kyllä, teitä myöskin, herttua."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Kreivi de Fenix."
Rouva Dubarry ja herttua kalpenivat ja katsahtivat toisiinsa.
"Se on merkillistä!" huudahtivat he molemmat yhtaikaa.
"Tunnetteko te hänet?" kysyi kardinaali.
"Emme. Mutta te pidätte häntä todellakin noitana?"
"Kymmenen veroisena."
"Oletteko puhunut hänen kanssaan?"
"Olen."
"Ja havainnutko hänet…?"
"Oikeaksi taikuriksi."
"Mutta missä tilaisuudessa?"
"Hm…" Kardinaali epäröi, sanoako, jossa annoin hänen povata itselleni.
"Ja povasiko hän totta?"
"Kertoi nimittäin minulle asioita haudan tuolta puolelta."
"Ja hänellä ei ole muuta nimeä kuin tuo kreivi de Fenix?"
"Kyllä: olen kuullut häntä mainittavan myöskin nimellä…"
"Sanokaa jo, monseigneur", äännähti kreivitär maltittomana.
"Josef Balsamo, madame."
Kreivitär pisti kätensä ristiin ja katsoi Richelieuhin. Marski katseli kreivittäreen.
"Onko pahahenki hyvin musta?" kysäisi rouva Dubarry äkkiä.
"Pahahenkikö, kreivitär? Häntä minä en ole nähnyt."
"Kuinka te voitte sellaista kysyäkään, kreivitär", huudahti Richelieu. "Onko se nyt kirkkoruhtinaalle sopivaa seuraa!"
"Povattiinko teille sitten näyttämättä paholaista?" kysyi kreivitär.
"Kyllä", vastasi kardinaali. "Häntä näytetään ainoastaan huonommalle väelle; meistä selvitään ilman hänen apuaankin."
"Mutta kaikessa tapauksessa, prinssi, tässä on kuitenkin aina jonkin verran paholaisenkin temppuja alla", jatkoi kreivitär.
"Dame, niin luulen."
"Vihreitä liekkejä, eikö niin? Aaveita, helvetin kattiloita, jotka löyhkäävät kauheasti käristetyltä lihalta?"
"Ei, ei suinkaan; minun noitani on erinomaisen hienokäytöksinen mies, hän on hyvin sivistynyt ja ottaa teidät päin vastoin sangen kohteliaasti vastaan."
"Ettekö haluaisi antaa tuon taikurin ennustaa tulevaa kohtaloanne, kreivitär?" kysyi marski de Richelieu.
"Minun täytyy myöntää, että mieleni tekee kovasti."
"Antakaa, siis, madame."
"Mutta missä sen saa tehdä?" kysyi rouva Dubarry, toivoen, että kardinaali antaisi hänelle hänen haluamansa osoitteen.
Kardinaali vastasi:
"Eräässä oikein sievästi sisustetussa huoneessa."
Kreivitär saattoi tuskin salata maltittomuuttaan.
"No, mutta talo?" kysyi hän.
"Oikea talo, vaikka hiukan omituista arkkitehtuuria."
Kreivitär hytkähteli ja polki jalkaansa, kun häntä niin huonosti ymmärrettiin.
Richelieu riensi häntä auttamaan.
"Mutta ettekö näe, monseigneur, että madame on jo ylen suuttunut, kun ei saa tietää tuon taikurinne asuntoa?" sanoi herttua.
"Taikurin asuntoako?"
"Niin."
"Niin."
"Ahaa", vastasi kardinaali. "No, ma foi, malttakaas… Voinkohan… niin… olkoon sitten, se on Maraisin kaupunginosassa, melkein bulevardin kulmassa, Rue Saint-Françoisin taikka Saint-Anastasen varrella… Ei, niiden katujen varrella se ei ollut. Mutta ainakin sillä kadulla oli jonkin pyhimyksen nimi."
"Mutta minkä pyhimyksen, antakaa tulla, tehän tunnette ne ammattinne puolesta kaikki?"
"Enpäs, ma foi, päinvastoin. Minä tunnen niitä sangen vähän", virkkoi kardinaali; "mutta odottakaahan, minun lakeija-lurjukseni tietää sen varmaan".
"Se on hyvä", sanoi marski de Richelieu. "Hänet otettiinkin tuonne taakse mukaan. Pysäytä, Champagne, pysäytä."
Ja herttua de Richelieu nykäisi nauhasta, jonka toinen pää oli solmittu kiinni ajajan pikkusormeen.
Kuski pysäytti hevoset niin rajusti, että niiden jäntevät reidet vapisivat.
"Olive, oletko sinä siellä?" huusi kardinaali.
"Olen, monseigneur."
"Minnekkä minä ajoinkaan eräänä iltana, siellä Maraisin korttelissa, etäällä?"
Lakeija oli sangen hyvin kuullut koko keskustelun, mutta varoi näyttämästä sitä kuulleensa.
"Maraisin korttelissako?" toisti hän ja oli miettivinään ympäri päänsä.
"Niin, lähellä bulevardia."
"Minä päivänä, monseigneur?"
"Silloin kun tulin takaisin Saint-Denisistä."
"Saint-Denisistä?" hoki Olive yhä päästäkseen tärkeäksi henkilöksi ja näyttääkseen luonnollisemmalta.
"Niin juuri, sieltä; vaunut odottelivat minua bulevardilla, muistaakseni."
"Tosiaankin, monseigneur, aivan niin", vastasi Olive. "Muuan mies tuli vaunujen luokse ja työnsi niihin raskaan paketin, nyt minä sen muistan."
"Paljon mahdollista; mutta kuka sinulle siitä puhuu, aasi!" vastasi kardinaali.
"Mitä monseigneur sitten tahtoo?"
"Tietää tuon kadun nimen."
"Rue Saint-Claude, monseigneur."
"Claude, sehän se oli!" huudahti kardinaali. "Olisin vaikka voinut lyödä vetoa, että jonkin pyhimyksen nimi se oli."
"Rue Saint-Claude!" toisti myöskin kreivitär; ja hän loi uskottuunsa niin merkitsevän katseen, että marski, joka aina arasteli paljastaa salaisuuksiaan, varsinkin nyt, kun oli kysymys salaliitosta, keskeytti rouva Dubarryn huudahtaen:
"Kreivitär, tuolla on kuningas."
"Missä?"
"Tuolla, katsokaa."
"Kuningas, kuningas!" huudahti kreivitär. "Käännä vasemmalle, Champagne, vasemmalle, ettei hänen majesteettinsa meitä näe."
"Ja miksikä niin, kreivitär?" kysyi kardinaali pelästyneenä. "Minä luulin päinvastoin, että te veisitte minut hänen majesteettinsa luokse."
"Ah, sehän oli totta. Te haluatte nähdä kuningasta, te."
"Pelkästään sitä varten tänne tulinkin, madame."
"No, te saatte ajaa kuninkaan luo."
"Mutta entä te?"
"Me jäämme tänne."
"Mutta, kreivitär…"
"Älkää kursailko, prinssi, pyydän; kukin pitää huolen omista asioistaan. Kuningas on tuolla, tuon kastanjapuu-ryhmän varjossa, teillä on kuninkaalle asiaa, se sopii hyvin. Champagne!"
Champagne pysäytti heti.
"Champagne, laske meidät maahan ja vie sitten hänen ylhäisyytensä kuninkaan luokse."
"Hm, yksinänikö, kreivitär?"
"Tehän toivoitte saavanne puhella kuninkaan kanssa, herra kardinaali."
"Se on totta."
"Nyt saatte hänet aivan kokonaan haltuunne."
"Oi, te kukkuroitte minut kohteliaisuudella."
Ja kirkkoruhtinas suuteli hienosti rouva Dubarryn kättä.
"Mutta te, madame, minnekä te vetäydytte?" kysyi hän.
"Tänne vain, tammistoon."
"Kuningas lähtee etsimään teitä."
"Sen parempi."
"Hän tulee kovin rauhattomaksi, kun ei näe teitä."
"Ja se kiusaa häntä, sitä minä tahdonkin."
"Te olette jumalallinen, kreivitär."
"Samoin sanoo kuningaskin aina kun olen häntä kiusannut. Champagne, kun olet saattanut hänen ylhäisyytensä, aja takaisin täyttä laukkaa."
"Tottelen, rouva kreivitär."
"Hyvästi, herttua", sanoi kardinaali.
"Näkemiin, monseigneur", vastasi herttua.
Lakeija laski porraslaudan alas, ja herttua ja kreivitär, viimemainittu keveänä kuin luostarista päässyt impynen, astuivat alas vaunuista, jotka nyt lähtivät viemään hänen ylhäisyyttään nopeaa vauhtia erästä kumpua kohti. Sillä kummulla seisoi hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa etsiskellen likinäköisillä silmillään tuota häijyä kreivitärtä, jonka kaikki muut paitsi hän saattoivatkin helposti nähdä.
Rouva Dubarry ei hukannut aikaansa. Hän nojautui herttuan käsipuoleen ja veti hänet mukaansa metsikköön.
"Kuulkaas", sanoi hän, "luulen että itse Jumala lähetti tuon kunnon kardinaalin luoksemme".
"Päästäkseen itse hänestä edes hetkeksi, ymmärrän", vastasi herttua.
"Ei, vaan opastaakseen meitä etsittävämme jäljille."
"Me siis menemme hänen luokseen?"
"Tietysti. Mutta…"
"Mitä mutta, kreivitär?"
"Sanon suoraan, että minä niin pelkään!"
"Ketä?"
"Noitaa, tietysti. Minä olen hyvin taikauskoinen."
"Oi, hemmetti!"
"Entä te, uskotteko te ennustuksiin?"
"Hm, en voi kieltää, kreivitär."
"Tuo minun kohtaukseni taikurin kanssa…"
"On selvä todistus. Ja minä itsekin"… sanoi vanha marski raaputellen korvallistaan.
"Niin mitä, te itse?"
"Minäkin tutustuin kerran erääseen taikuriin…"
"Niinkö?"
"Sellaiseen, joka teki minulle kerran hyvän palveluksen."
"Minkä palveluksen, herttua?"
"Herätti minut kuolleista."
"Herätti kuolleista? Teidätkö?"
"Aivan niin, minä olin suorastaan kuollut."
"Kertokaa minulle tuo, herttua."
"Mennään siis piiloon."
"Herttua, te olette aika pelkuri."
"Enpä suinkaan. Minä olen viisas, siinä kaikki."
"Olemmeko tässä nyt turvassa?"
"Luulenpa."
"No, antaa tarinan tulla."
"Se on tällainen. – Minä olin silloin Wienissä. – Se tapahtui siihen aikaan, jolloin olin siellä lähettiläänä. – Minua pistettiin eräänä iltana miekalla läpi koko ruumiin. Se oli aviomiehen miekka, ja piru niiden eteen joutukoon. Minä kaaduin, minut nostettiin maasta. Olin kuollut."
"Kuinka, kuollutko?"
"Ma foi, melkein kuollut. – Kulkeepa siitä ohitse noita ja kysyy, ketä siinä sillä tavoin kannetaan. Vastaavat hänelle, että se olen minä. Hän pysäyttää paarit, kaataa pari, kolme pisaraa haavaani, en tiedä mitä, ja toiset kolme huulilleni: verenjuoksu lakkaa, minä alan jälleen hengittää, avaan silmäni, ja olen pelastunut."
"Se oli Jumalan ihmetyö, herttua."
"Ei, päinvastoin pelkään ja uskon, että se oli paholaisen ihmetyö."
"Olette oikeassa, marski. Jumala ei olisi pelastanut teidän laistanne veitikkaa. Kunnia sille, jolle se tulee. Ja elääkö tuo noitanne vielä?"
"Sitä epäilen, ellei hän ole keksinyt kultatinktuuria."
"Niinkuin te, marski?"
"Uskotteko tekin noita juttuja?"
"Minä uskon vaikka mitä. Oliko hän vanha?"
"Itse Metusalem."
"Ja hänen nimensä?"
"Komea kreikkalainen nimi: Althotas."
"Oh, sehän on kauhea nimi, marski."
"Eikö olekin, madame?"
"Herttua, tuossa tulevat vaunut takaisin."
"Oivallista."
"Onko asia päätetty?"
"Kyllä, kautta kunniani."
"Me lähdemme Pariisiin?"
"Pariisiin."
"Rue Saint-Claudelle?"
"Jos tahdotte… Mutta kuningas kun odottaa…"
"Ainakin se saisi minut lähtemään, herttua, ellen muutenkin oli päättänyt lähteä. Hän on kiusannut minua; nyt on sinun vuorosi raivostua, Ranska!"
"Mutta ehkä luullaan, että teidät on ryöstetty, että olette harhautunut."
"Sitä suuremmalla syyllä, kun minut on nähty teidän seurassanne, marski."
"Kuulkaa, kreivitär, minä olen vuorostani suora: minä pelkään!"
"Mitä?"
"Pelkään, että kerrotte tästä jollekulle, ja että joudun naurunalaiseksi."
"Silloin nauretaan meille molemmille, koska lähden sinne teidän seurassanne."
"Tarkoin ajatellen saatte minut lähtemään, kreivitär. Muuten: jos minut petätte, niin minä sanon…"
"Mitä sanotte?"
"Että te läksitte sinne minut kanssani kahden."
"Teitä ei uskota, herttua."
"Oho, jos vain hänen majesteettinsa ei olisi niin lähellä…"
"Champagne! Champagne! Tuota kautta, tuon metsikön takaa ettei minua nähdä. Germain, avaa vaunujen ovi. Kas niin. Nyt Pariisi, Maraisin kaupunginosa, Rue Saint-Claude, täyttä laukkaa."
NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU
Pikaviesti
Kello oli kuusi illalla.
Siinä Saint-Claude-kadun talon huoneessa, johon me jo kerran ennen olemme lukijamme johtaneet, istui Balsamo unesta heränneen Lorenzan vieressä ja koetti selvillä vakuutuksilla saada tuon kaikille hänen pyynnöilleen kylmän kapinoitsijansa lauhtumaan.
Mutta nuori nainen katsoi häneen karsaasti, aivan kuin Dido muinoin katkoi Aeneasta, kun viimemainittu aikoi lähteä hänen luotaan. Eikä Lorenza puhunut Balsamolle muuta kuin soimauksia, ja kätensä hän ojensi ainoastaan lykätäkseen hänet loitommas.
Lorenza valitti, että hän oli vanki, että hän oli orja, ettei hän saanut enää hengittää vapaata ilmaa, ei nähdä aurinkoa. Hän kadehti luonnon pienimpäinkin olentojen onnea, lintujen, kukkien. Hän sanoi Balsamoa hirmuvaltiaakseen.
Sitten kiihtyi hän moitteesta vihaan ja repi kappaleiksi kauniin pukukankaan, jonka hänen miehensä oli hänelle lahjoittanut, haluten sulostaa jollakin keimailuun vivahtavalla sitä yksinäisyyttä, johon hän vaati Lorenzaa alistumaan.
Balsamo jälleen puhui hänelle lempeästi ja katseli häneen rakkaasti. Näki selvästi, että tuolla helposti ärtyvällä naisella oli suunnaton valtapaikka hänen sydämessään, ehkäpä hänen koko elämässään.
"Lorenza", sanoi Balsamo vaimolleen, "rakas lapsukaiseni, miksi moinen vihollisuus ja vastahakoinen mieliala minua kohtaan? Miksi ette tahdo elää kanssani, minun, joka rakastan teitä kuvaamattomasti, niin, elää kanssani suopeana ja uskollisena toverina? Silloin ei teidän toiveillanne olisi rajaa; silloin saisitte vapauden kehittää olemustanne auringon paisteessa, kuin nuo kukat, joista äsken puhuitte, avata siipenne kuin linnut, joiden elämää te kadehditte. Silloin me seuraisimme kaikkialla toisiamme. Silloin ette uneksisi ainoastaan auringosta, joka teitä niin suuresti hurmaa, vaan myöskin siitä ihmisten tekemästä auringonpaisteesta, seurapiireistä, joissa tämän maan naiset oleksivat. Silloin saisitte olla onnellinen omalla tavallanne, suotuanne minulle onnen, jota minä kaipaan. Miksi ette tahdo tätä onnea, Lorenza, te, jonka kauneus ja rikkaus tekisi monet naiset kateelliseksi?"
"Siksi, että te olette minulle kauhistus", vastasi ylpeä nuori nainen.
Balsamo loi häneen samalla vihastuneen ja säälivän katseen.
"Eläkää siis sillä tavoin kuin itse tuomitsette itsenne elämään", sanoi hän; "ja koska olette niin ylpeä, niin älkää valittakokaan kohtaloanne".
"Sitä en valittaisikaan, jos antaisitte minun olla yksin; en valittaisi, ellette pakottaisi minua puhumaan kanssanne. Älkää koskaan ilmestykö kasvojeni eteen, tai jos tulette vankilassani käymään, älkää puhuko mitään; silloin minä puolestani olen samanlainen kuin nuo etelän linnut, joita pidetään vankina häkissä: ne kuolevat, mutta ne eivät laula."
Balsamo koetti hillitä kiehahtavaa suuttumustaan.
"No, no, Lorenza", sanoi hän, "olkaa nyt rauhallinen, olkaa alistuvainen; nähkää nyt kerrankin sydämeeni, tähän sydämeen, joka rakastaa teitä enemmän kuin mitään muuta. Tahdotteko kirjoja?"
"En."
"Miksikä ette? Ne olisivat teille ajanrattona."
"Olkoon minulla niin ikävä, että siihen kuolen!"
Balsamo hymyili, tai paremminkin koetti vain hymyillä.
"Te olette hupsu", sanoi hän. "Tiedätte kai, että te ette voi kuolla niin kauan kuin minä olen täällä hoitamassa ja parantamassa teitä, jos tulette sairaaksi."
"Oh", huudahti Lorenza, "te ette voi parantaa minua, kun kerran tapaatte minut hirttäytyneenä ikkunan rautoihin ja tähän vyöhöni".
Balsamon pintaa väristi.
"Tai kun kerran avaan tämän veitsen ja upotan sen sydämeeni", jatkoi Lorenza vihasta suunniltaan.
Kalpeana ja kylmä hiki otsallaan katseli Balsamo Lorenzaa, ja uhkaavalla äänellä hän sanoi:
"Ei, te olette oikeassa, Lorenza; silloin minä en voi teitä parantaa, mutta minä herätän teidät ylös kuolleista!"
Lorenzan suusta purkausi kauhun huuto: hän ei tuntenut rajaa Balsamon mahdille; hän uskoi, että hänen uhkauksensa oli totta.
Niin pelastui Balsamo siitä pelosta.
Nyt painui Lorenza tuskallisesti ajattelemaan tätä uutta epätoivon syytä, jota hän ei ollut vielä ennen aavistanutkaan.
Mutta juuri kun hänen sinne tänne horjuva järkensä näki, että se oli suljettu sellaisten sieluntuskain muurien sisälle, joiden yli oli mahdoton päästä, kajahti Balsamon korvaan soittokellon ääni. Fritz soitti.
Se kilahti kolme kertaa nopeasti ja yhtä pitkäin väliaikain jälkeen.
"Pikaviesti", sanoi Balsamo.
Lyhyen tuokion perästä soi kello uudestaan.
"Ja kiireellinen", jatkoi Balsamo.
"Ah, minä pääsen siis teistä!" huudahti Lorenza.
Balsamo otti nuoren naisen kylmän käden omaansa.
"Vielä kerran", sanoi Balsamo, "vielä ja viimeisen kerran: eläkäämme hyvässä sovussa, eläkäämme keskenämme sisarusten tavoin, Lorenza. Koska kohtalo on liittänyt meidät toisiimme, tehkäämme se ystäväksemme, älkäämme pyöveliksemme."
Lorenza ei vastannut. Hänen tuijottavat ja synkät silmänsä näyttivät haeskelevan rajattomuudesta jotakin ajatusta, joka alinomaa väistyi hänen edestään ja jota hän ei ehkä löytänyt siksi, että hän oli liiaksi ajanut sitä takaa, niinkuin liian kauan pimeässä eläneet silmät etsivät auringon valoa niin hartaasti, etteivät sitä enää voi nähdä, koska aurinko heidät jälleen kohdatessaan sokaisee.
Balsamo otti hänen kätensä ja suuteli sitä, mutta nainen ei näyttänyt elonmerkkiäkään.
Sitten astui Balsamo askeleen lieteen päin.
Samassa tuokiossa heräsi Lorenza horteestaan ja seurasi hänen liikkeitään kiihkein silmin.
– Niin, – tuumi Balsamo itsekseen, – sinä tahdot nähdä, mitä tietä minä menen ulos, jotta sinä kerran voisit lähteä täältä perässäni, – voisit paeta niinkuin olet minulle uhannut; ja siksi sinä nyt heräät, siksi sinä seuraat minua silmilläsi.
Ja Balsamo laski kätensä otsalleen ikäänkuin vaatiakseen johonkin vastahakoiseen itseään, sitten ojensi hän saman käden nuorta naista kohti, ja luoden katseensa ja viitaten hänen rintaansa aivan kuin tikarin pistolla sen lävistääkseen hän sanoi käskevällä äänellä:
"Nukkukaa."
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun Lorenza kallistui kuin kukka varressaan; hänen päänsä nuokahteli hetken, mutta painui sitten alas divaanin pieluksille. Hänen himmeänvalkeat kätensä hervahtivat sivuille, sipaisten hiljaa puvun silkkilaskoksia.
Balsamo lähestyi Lorenzaa, ja kun hän näki hänen nukkuvan niin kauniina siinä, painoi hän huulensa hänen ihanaan otsaansa.
Silloin Lorenzan kasvot aivan kirkastuivat, kuin olisi henkäys itsensä Rakkauden huulilta haihduttanut pois pilven, joka hänen otsaansa peitti. Lorenzan suu aukesi väristen raolleen, hänen silmiään kostuttivat hekumalliset kyyneleet, hän huokaili niinkuin lienevät huokailleet enkelit, jotka maailman luomisen ensimmäisinä päivinä rakastuivat ihmisten lapsiin.
Balsamo katseli häntä tuokion, aivan kuin ei olisi voinut temmata itseään irti ihailuistaan. Mutta kun soittokello uudestaan kilahti, riensi hän lieden luo, painoi erästä jousta, ja katosi kukkien taakse.
Fritz odotti häntä salissa erään miehen seurassa, jonka pukuna oli pikalähetin takki ja karkeatekoiset, pitkillä kannuksilla varustetut saappaat.
Tämän miehen kömpelöt kasvot osoittivat, että hän oli kansan mies; ainoastaan hänen silmissään oli kipinä pyhää tulta, sellaista, että olisi voinut luulla hänen saaneen sen joltakin älyllisesti ylemmältä olennolta.
Vasen käsi oli hänellä lyhyen ja solmuisen ruoskan kahvassa, kun hän taas oikealla teki eräitä merkkejä Balsamolle, jotka viimemainittu tunsi hetkisen niitä katseltuaan, ja vastasi niihin, virkkamatta mitään ja osoittamalla vain etusormellaan otsaansa.
Postimies siirsi silloin heti kätensä rintamukselleen ja piirsi siihen uuden merkin, jota kukaan syrjäinen ei olisi saattanut huomata, niin suuresti se liike oli samanlainen kuin napin kiinni paneminen.
Tähän viimemainittuun merkkiin vastasi mestari näyttämällä sormusta, joka hänellä oli kädessään.
Nähdessään moisen pelättävän vertauskuvan painui lähetti polvilleen.
"Mistä tulet?" kysyi Balsamo.
"Rouenista, mestari."
"Mikä mies olet?"
"Minä olen rouva de Grammontin pikalähetti."
"Kuka sinut on siihen toimeen hommannut?"
"Suurkoptin tahto."
"Mitä määräyksiä sait astuessasi hänen palvelukseensa?"
"Olla salaamatta mitään mestarilta."
"Minnekä nyt menet?"
"Versaillesiin."
"Mitä sinne viet?"
"Kirjettä."
"Kenelle?"
"Ministerille."
"Anna tänne."
Pikalähetti ojensi Balsamolle kirjeen, otettuaan sen nahkaisesta laukusta, joka hänellä oli selässään.
"Tuleeko minun odottaa?" kysyi hän.
"Kyllä."
"Minä odotan."
"Fritz."
Saksalainen ilmestyi huoneeseen.
"Vie Sebastian kätköön keittiökamariin."
"Hän tietää minun nimeni", supisi illuminaattilahkon jäsen taikauskoisesti peloissaan.
"Hän tietää kaikki", vastasi Fritz hänelle, vieden hänet toiseen huoneeseen.
Balsamo jäi yksin; hän katseli tarkoin selvää ja syvään painettua kirjeen sinettiä, jota lähetin silmät olivat häntä pyytäneet säästämään niin paljon kuin mahdollista: niin rukoilevasti oli hän huomannut Sebastianin katsahtavan hänen kirjeen antaessaan.
Sitten läksi Balsamo hitaasti ja ajatuksissaan menemään ylös Lorenzan huoneeseen, ja avasi nyt oven, joka vei sinne.
Lorenza nukkui yhä, mutta lepotilansa täydellisesti herpaamana ja uuvuttamana. Balsamo tarttui hänen käteensä, joka oli suonenvetoisesti nyrkissä, ja asetti hänen sydäntään vasten pikalähetin kirjeen: sellaisenaan, avaamatta sen sinettiä.
"Näetkö?" kysyi Balsamo.
"Kyllä, minä näen", vastasi Lorenza.
"Mikä minulla on kädessäni?"
"Kirje."
"Voitko sen lukea?"
"Voin."
"No luepas."
Nyt luki Lorenza silmät ummessa ja rajusti kohoilevin povin sana sanalta seuraavat rivit, jotka Balsamo piirsi muistiin sikäli kuin Lorenza ne lausui:
Pikaviesti
'Rakas veli!
Kuten jo arvasin, on karkoituksestani ainakin jotakin hyötyä. Minä erosin tänä aamuna Rouenin presidentistä; hän on meidän puolellamme, mutta pelkää. Minä olen yllyttänyt häntä sinun nimessäsi. Vihdoin hän päätti rohkaista itsensä, ja hänen virkaveljiensä esitykset joutuvat viikossa Versaillesiin.
Minä matkustan heti Rennesiin, ravistellakseni hiukan Karadeucia ja Chalotaisia, jotka nukkuvat.
Meidän Caudebeciin sijoitettu asiamiehemme oli Rouenissa. Minä tapasin hänet. Englanti ei hellitä kesken; se valmistaa ankaraa noottia Versaillesin kabinetille.
X… kysyi minulta, pitäisikö hänen antaa siitä tieto. Minä sanoin, että hän saa sen tehdä. Sinulle toimitetaan viimeiset häväistyskirjoitukset rouva Dubarryä vastaan, nimittäin ne, jotka ovat lähteneet Thevenotin, Moranden ja Delillen kynästä. Ne ovat pommeja, joilla voisi räjäyttää kokonaisen kaupungin.
Täällä liikkui ilkeä huhu, nimittäin että olisit joutunut epäsuosioon. Mutta sinä et ole siitä minulle vielä kirjoittanut, joten minä sille vain nauroin. Älä kuitenkaan anna minun olla huolissani, lähetä minulle kohta vastaus kirjeen tuojalla. Kirjeesi löytää minut Caenista, missä minun täytyy valmistella eräitä herroja.
Hyvästi, syleilen sinua hellästi.
Herttuatar de Grammont.'
Tämän luettuaan Lorenza vaikeni.
"Etkö näe enää muuta?" kysyi Balsamo.
"En näe."
"Eikö ole mitään jälkilisäystä?"
"Ei."
Balsamon otsa oli kirkastunut sikäli kuin Lorenza luki kirjettä, ja nyt otti hän herttuattaren kirjeen häneltä.
"Tämä on harvinainen asiapaperi, jonka he saavat minulle kalliisti maksaa", sanoi Balsamo. "Oh, miksi he menevätkään kirjoittamaan tällaisia asioita", jatkoi hän huudahtaen. "Naiset, naiset ne aina pilaavat suurten ja eteväin miesten hommat! Tuota Choiseulia ei ole voinut kukistaa kokonainen armeija vihollisia, kokonainen maailma juonia, ja kas nyt murskaa hänet nainen hellällä henkäisyllään. Tosiaan, kaikki meidät kukistaa naisten vilppi ja heikkous… Jos meillä on sydän, tai sydämessämme ainoastaan jokin herkkä hermo, niin olemme tuhon omat!"
Ja näitä sanoja virkkaessaan katseli Balsamo kuvaamattoman hellästi Lorenzaa, joka värisi hänen katseensa kosketuksesta.
"Onko se totta, mitä ajattelen?" kysyi Balsamo.
"Ei, ei, se ei ole totta", vastasi Lorenza kiihkeästi. "Näethän, että rakastan sinua liian suuresti; kuinka voisin vahingoittaa sinua niinkuin nuo muut älyttömät ja sydämettömät olennot!"