KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU
Veli ja sisar
Gilbert kuuli ja näki, kuten sanottu.
Hän näki Andréen loikovan lepotuolissaan kasvot käännettyinä lasioveen päin, siis aivan häntä vastapäätä. Se ovi oli hiukan raollaan.
Pieni, leveällä varjostimella varustettu lamppu oli asetettu lähelle pöydälle. Tämä oli täynnä kirjoja, ilmaisten mikä oli kauniin sairaan ainoana ajanrattona. Tuo lamppu valaisi ainoastaan neiti de Taverneyn kasvojen alaosaa.
Joskus hän kuitenkin heittäytyi loikomaan lepotuolin selustimen nojaan, ja silloin valo levisi hänen otsalleen, joka loisti niin valkeana ja puhtaana pitsimyssyn alta.
Filip istui aivan lepotuolin jalkopäässä, selin Gilbertiin. Hänen kätensä oli yhä kääreissä ja häntä oli kielletty laisinkaan liikuttamasta kättään.
Andrée oli nyt ylhäällä vasta ensimmäistä kertaa, ja myöskin Filip oli poistunut vasta ensi kertaa huoneestaan.
Sisarukset eivät siis olleet nähneet toisiaan tuosta hirveästä yöstä saakka; mutta kuitenkin oli kumpikin heistä tiennyt, että toinen voi yhä paremmin ja tointui sairaudestaan.
He olivat olleet nyt yhdessä ainoastaan muutamia minuutteja, mutta puhuivat keskenään aivan vapaasti, sillä he tiesivät olevansa kahden ja että jos joku tulisi, heille ilmoitettaisiin siitä soittamalla kelloa, joka oli Nicolen auki jättämässä ovessa.
Mutta tietystikään eivät he tienneet, että se ovi oli jätetty auki ja luottivat siis pelkästään kelloon.
Gilbert näki ja kuuli siis heidän pakinansa, kuten olemme sanoneet sillä raollaan olevasta ovesta voi hän eroittaa joka sanan.
"On siis niin", virkkoi Filip juuri hetkellä, jolloin Gilbert asettui verhon taakse, joka peitti laskoksillaan pukeutumishuoneen ovea, "asia on siis niin, että hengityksesi on jo helpompaa, sisko-raukkani?"
"Kyllä, helpompaa, mutta koskee yhä hiukan vielä."
"Entä voimat?"
"Ne eivät ole vielä läheskään palanneet; mutta tänään olen jo kuitenkin pari kolme kertaa jaksanut mennä ikkunan ääreen. Miten raikas ilma on, miten ihania kukkaset! Minusta tuntuu kuin ihminen ei voisi kuolla, kun hän saa ilmaa ja nähdä kukkia."
"Mutta kuitenkin tunnet itsesi vielä sangen heikoksi, eikö niin, Andrée?"
"Oh, kyllä, sillä se järkytys oli kauheata. Ja vieläkin, sen sinulle tunnustan", jatkoi nuori tyttö hymyillen ja pudistaen päätänsä, "minä liikun kovin vaikeasti: täytyy nojata huonekaluihin ja seiniin; ilman tukea jalkani horjuvat ja minusta tuntuu kuin joka hetki kaatuisin."
"No, no, rohkeutta vaan, Andrée; raikas ilma ja kauniit kukat, joista äsken puhuit, saavat sinut jälleen entiseen kuntoon; ja viikon päästä sinä pystyt lähtemään Madame la dauphinen vieraaksi, joka on niin ystävällisesti tiedustellut vointiasi, mikäli minulle kerrottiin."
"Kyllä, toivon sitä, Filip; sillä Madame la dauphine näyttää tosiaan olevan minua kohtaan sangen hyvä."
Ja Andrée heittäytyi nojalleen lepotuolinsa selustaa vasten, laski kätensä povelleen ja sulki kauniit silmänsä.
Gilbert astui askeleen eteenpäin ja ojensi molemmat kätensä.
"Sinulla on tuskia?" kysyi Filip ottaen Andréeta kädestä.
"Kyllä, hengenahdistusta; ja joskus nousee veri minulle päähän ja ohimoihin; väliin tunnen myöskin huimausta ja mieltäni kääntää."
"Niin", sanoi Filip ajatuksissaan; "se ei olekaan kummallista; sinä olet kokenut hirveän vaaran ja pelastunut siitä ihmeellisellä tavalla".
"Ihmeellisellä tavalla, juuri niin, veljeni."
"Mutta puhuaksemme tuosta ihmeellisestä pelastuksesta, kiltti Andrée", jatkoi Filip ja siirtyi lähemmäksi sisartaan, osoittaen siten, että asia oli hänestä mielenkiintoinen, "kuulepas, minä en ole vielä saanut puhua kanssasi tuosta tapaturmasta?"
Andrée punastui ja kysymys näytti häntä kiusaavan. Filip ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan tuota punastusta. "Minä luulin kuitenkin", vastasi nuori tyttö, "että olisi palatessani annettu sinulle kaikki tiedot, mitä voit toivoa; isä sanoi ainakin olevansa täysin tyytyväinen".
"Kyllähän, rakas Andrée, ja tuo mies oli kovin tunnontarkka koko kertomuksessaan, mikäli ainakin minusta tuntui; kuitenkin ovat eräät kohdat hänen kertomastaan näyttäneet minusta elleivät epäiltäviltä, niin ainakin hämäriltä, niin, se on sopiva sana."
"Kuinka niin, ja mitä sillä tarkoitat, veljeni?" kysyi Andrée aivan neitseellisen vilpittömästi.
"Niin, hämäriltä, se sana sopii."
"Selitähän asiaa."
"Niinpä esimerkiksi on eräs kohta, jota en alussa tullut ajatelleeksi ja joka sitten on tuntunut minusta kovin merkilliseltä."
"Mikä sitten?" kysyi Andrée.
"Juuri tapa", vastasi Filip, "tapa, jolla sinä pelastuit. Kerropas se minulle, Andrée."
Nuori tyttö näytti ristiriitaiselta.
"Oh, Filip", vastasi hän, "minä olen sen melkein unohtanut, niin pelästynyt olin".
"Ei väliä, hyvä Andrée, kerro sen verran kuin muistat."
"No niin, senhän tiedät, veljeni, että meidät eroitettiin toisistamme lähellä Kalustohuonetta. Minä näin sinut temmattavan joukossa Tuileriain puutarhaan päin, kun taas minua vietiin Rue Royalelle. Silmänräpäyksen näin sinua vielä, kun sinä turhaan koetit ponnistaa voimiasi päästäksesi luokseni. Minä ojensin käsiäni puoleesi ja huusin: 'Filip, Filip!' kun minut yhtäkkiä ympäröi kuin tuulenpyörre, minut temmattiin ylös ja kiidätettiin säleportille päin. Minä tunsin, että tungos vei minua muuria kohti, johon se murskautuisi. Minä kuulin niiden huudot, jotka rusentuivat rautaisia säleportteja vasten; minä ymmärsin, että minunkin vuoroni oli pian murskautua ja heittää henkeni; minä saatoin melkein laskea, kuinka monta sekuntia minulla vielä oli elonaikaa. Silloin yhtäkkiä, puolikuolleena ja puolimieletönnä, nostaessani käteni ja silmäni taivasta kohti rukoillakseni viimeistä kertaa, näin erään miehen leimuavat silmät, miehen, joka vallitsi koko tätä laumaa kuin se olisi ehdottomasti häntä totellut."
"Ja se mies oli parooni Josef Balsamo, eikö niin?"
"Kyllä, sama, jonka olin nähnyt jo Taverneyssä; sama, joka minut jo silloin oli saanut niin omituisella tavalla kauhuun; mies, johon tuntuu kätkeytyvän jotakin aivan yliluonnollista; mies, joka lumosi silmäni silmillään ja korvani äänellään; mies, joka sai koko ruumiini värisemään pelkästään koskettamalla sormellaan olkapäähäni."
"Jatka, jatka, Andrée", sanoi Filip, ja hänen kasvonsa ja äänensä synkkenivät.
"No niin, tuo mies näytti minusta olevan koko onnettomuuden yläpuolella, niinkuin inhimilliset kärsimykset eivät olisi ylettyneet häneen. Minä huomasin hänen silmistään, että hän halusi pelastaa minut ja että hän voisi sen tehdä. Silloin tapahtui minussa jotakin ylen merkillistä. Niin ruhjottu, voimaton ja puolikuollut kuin jo olinkin, minusta tuntui kuin minua olisi nostettu tuota miestä kohti, niinkuin jokin tuntematon, salaperäinen ja näkymätön voima olisi minua kohottanut hänen luokseen. Minä tunsin ikäänkuin jotkin kädet olisivat ojentuneet sysätäkseen minua pois tuosta ruhjottujen jäsenien kuilusta, jossa kuoleman korahdukset kuuluivat, ja antaneet minulle jälleen ilmaa ja elämää. Katsos, Filip, jatkoi Andrée jollakin tavalla haltioissaan, – olen varma, että tuon miehen katse se sillä tavalla veti minua. Minä pääsin ottamaan häntä kädestä ja olin pelastettu."
"Oi", supisi Gilbert itsekseen, "hän näki ainoastaan parooni Balsamon, mutta minua, joka olin valmis kuolemaan hänen jalkainsa juureen, hän ei nähnyt!"
Hän pyyhki hikeä virtaavaa otsaansa.
"Niinkö siis asia tapahtui?" kysyi Filip.
"Niin, siihen hetkeen saakka, jolloin näin olevani pelastettu vaarasta; silloin minä pyörryin, liekö se johtunut siitä, että koko elämäni voima oli keskittynyt tähän viimeiseen ponnistukseen tai että kauhu oli kasvanut yli voimaini."
"Ja mihinkä aikaan luulet tällä tavoin pyörtyneesi?"
"Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olin eroitettu sinusta, veljeni."
"Aivan niin", jatkoi Filip, "silloin oli kello noin kaksitoista yöllä. Miksi sinä sitten pääsit kotiin takaisin vasta kello kolme? Anna anteeksi tämä kuulustelu, joka voi sinusta tuntua naurettavalta, rakas Andrée, mutta johon minulla on omat syyni."
"Kiitos, Filip", vastasi Andrée puristaen veljensä kättä; "kiitos. Kolme päivää sitten en minä olisi sinulle osannut vastata; mutta tänään, – se voi sinusta kuulua kummalliselta, mitä nyt sinulle kerron, – tänään on sisällinen näkemykseni voimakkaampi; tuntuu kuin jokin minua vallassaan pitävä tahto käskisi minua muistamaan, ja minä muistan."
"Kerro siis, kerro, rakas Andrée, sillä minä odotan kärsimättömästi.
Tuo mies vei sinut siis sylissään?"
"Sylissään?" sanoi Andrée punastuen. "Sitä en oikein muista. En tiedä muuta kuin että hän pelasti minut tungoksesta; mutta hänen kätensä kosketus teki minuun saman vaikutuksen kuin Taverneyssä, ja tuskin oli hän minuun koskenut, niin minä pyörryin uudestaan, tai paremminkin vaivuin uneen, sillä pyörtymisen edellä tuntuu jotakin tuskastuttavaa, mutta silloin tunsin ainoastaan unen virvoittavaa vaikutusta."
"Toden totta, Andrée, kaikki, mitä minulle kerrot, on minusta niin merkillistä, että minä en sitä uskoisi, jos sitä kertoisi joku muu kuin sinä. Mutta ei väliä, jatka", virkkoi hän äänellä, joka oli järkkyneempi kuin hän olisi suonut.
Mitä Gilbertiin tulee, hän kuunteli ahmien Andréen joka sanaa, hän, joka tiesi, että vastaukset ainakin tähän saakka olivat aivan totta.
"Minä tulin jälleen tajuihini ja heräsin komeasti sisustetussa salissa", jatkoi nuori tyttö. "Muuan kamarineitsyt ja vallasnainen seisoivat vieressäni, mutta he eivät näyttäneet suinkaan rauhattomilta; sillä herätessäni minä näin pelkästään hymyileviä kasvoja."
"Tiedätkö, mitä kello silloin oli, Andrée?"
"Se löi juuri puoli yksi."
"Ah", huudahti nuori mies hengäisten keveämmästi; "se on hyvä; jatka, Andrée, jatka".
"Minä kiitin noita naisia huolenpidosta, jota he minulle uhrasivat; mutta kun arvasin, miten rauhattomia te olitte, pyysin heitä heti kohta saattamaan minua kotiin; he vastasivat minulle, että kreivi oli lähtenyt takaisin onnettomuuspaikalle, auttamaan toisia haavoittuneita, mutta että hän tulisi piankin vaunuilla ja saattaisi itse minut kotiin. Kello kaksi minä kuulin tosiaan vaunujen ajavan kadulla; ja silloin minut valtasi samanlainen vavistus, jota olen aina ennenkin kokenut tuon miehen lähestyessä, ja minä vaivuin horjuen ja pyörtyneenä eräälle sohvalle. Ovi aukesi, ja pyörtyessänikin saatoin tuntea miehen, joka oli minut pelastanut, mutta sitten menin minä jälleen toisen kerran tajuiltani. Silloin minut mahdettiin kantaa alas ja asettaa vaunuihin ja tuoda tänne kotiin. Siinä kaikki, mitä muistan, veljeni."
Filip laski nyt ajan ja huomasi, että hänen sisarensa oli ehdottomasti tuotu suoraan Rue des Ecuries-du-Louvrelta Rue Coq-Héronille, samoin kuin hänet oli viety Ludvig XV: n torilta suoraan ensinmainitulle kadulle. Hän puristi siis hellästi sisarensa kättä ja sanoi nyt iloisella ja huolettomalla äänellä:
"Kiitos, rakas siskoni, kiitos; kaikki nämä laskut sopivat täydellisesti minun omiini. Minä lähden itse markiisitar de Savignyn luokse kiittämään häntä. Nyt vielä sana eräästä vähäpätöisemmästä seikasta."
"Puhu."
"Etkö muista nähneesi keskellä onnettomuustapausta joitakin tuttuja kasvoja?"
"Minäkö? En."
"Esimerkiksi pikku Gilbertin?"
"Ahaa", vastasi Andrée koettaen kaikin voimin muistella; "kyllä, sillä hetkellä, jolloin meidät eroitettiin toisistamme, oli hän kymmenen askeleen päässä minusta".
– Hän näki minut, – ajatteli Gilbert itsekseen.
"Kysyn sitä siksi, että etsiessäni sinua, Andrée, löysin tuon poika raukan."
"Kuolleitten joukostako?" kysyi Andrée, sellaisella osanottavalla äänellä kuin ylhäiset puhelevat halvemmistaan.
"Ei, hän oli ainoastaan haavoittunut; hänet on pelastettu ja luulen, että hän virkoo eloon."
"No, sen parempi", vastasi Andrée; "miten hän oli haavoittunut?"
"Rinta rusentunut."
– Niin, niin, sinun rintaasi vastaan, – tuumi Gilbert itsekseen.
"Mutta", jatkoi Filip, "seikka, joka minua kummastuttaa ja joka saa minut puhumaan sinulle tuosta poika parasta, on, että minä tapasin hänen kamppailusta jäykistyneessä kädessään kappaleen sinun pukuasi".
"Hyvänen aika, se on tosiaan merkillistä."
"Etkö sinä nähnyt häntä viimeisinä tuokioina?"
"Viimeisinä tuokioina, Filip, minä näin niin paljon kasvoja kaikkine kamaline kauhun, kuolontuskan, itsekkyyden, rakkauden, säälin, voitonvimman ja raakuuden ilmeineen, että minusta tuntuu kuin olisin ollut vuoden helvetissä. Niiden kasvojen joukossa, jotka vilahtivat ohitseni kuin kadotukseen tuomitut, saatoin ehkä nähdä tuon nuorukaisenkin, mutta sitä en muista."
"Mutta entä tuo kaistale repeytynyttä kangasta, ja se oli sinun puvustasi, rakas Andrée, sillä minä olen todennut sen Nicolen kanssa…"
"Ja sinä kai sanoit tytölle, miksi sinä häntä sillä tavoin kuulustelit?" kysyi Andrée, muistaen, minkälaisiin selvittelyihin hän oli joutunut kamarineitsyensä kanssa Taverneyssä samaisesta Gilbertistä.
"Oh, en. Mutta tuo kangaskappale oli tosiaan nuorukaisen kädessä: kuinka voit sen selittää?"
"Hyvänen aika, mikään ei ole helpompaa", vastasi Andrée niin tyynenä, että hän oli aivan kuvaamaton vastakohta Gilbertille, jonka sydän sykki nyt kauhistavasti "Jos hän oli lähelläni sillä hetkellä, jolloin minä tunsin tuon miehen katseen niin sanoakseni kohottavan itseäni, takertui hän luultavasti kiinni minuun, turvautuakseen samalla kertaa kuin minäkin apuun, jonka minä sain, aivan kuin hukkuva tarttuu uijan vyöhön."
– Oh, millä lailla hän tulkitsee minun uhrautuvaisuuttani! ajatteli Gilbert synkkänä ja halveksien tätä nuoren tytön arvelua. – Kuinka nuo ylimykset arvostelevatkaan meitä kansaa! Oi, herra Rousseau on tosiaan oikeassa: me olemme parempia kuin he; meidän sydämemme on puhtaampi ja kätemme vahvemmat kuin heidän.
Mutta juuri kun hän liikahti asettuakseen jälleen kuuntelemaan Andréen ja hänen veljensä puhetta, jonka johtolangat hän oli kadottanut näin itsekseen tuumiskellessaan, kuuli hän takanansa kolinaa.
"Jumaliste", supisi hän, "joku on etuhuoneessa".
Ja kun Gilbert kuuli askelten lähenevän käytävässä, pujahti hän pukuhuoneeseen ja laski oviverhon eteensä.
"Eikö se Nicole ole täälläkään?" kajahti nyt parooni de Taverneyn ääni, kun hän meni tyttärensä luokse, melkein hipaisten takinliepeellään Gilbertiä.
"Hän on varmaankin puutarhassa", vastasi Andrée niin rauhallisena, että näki, ettei hän tiennyt kolmannen henkilön olleen lähistöllä. "Hyvää iltaa, isä."
Filip nousi nöyrästi ylös; parooni viittasi häntä pysymään paikallaan, otti nojatuolin ja istahti lastensa pariin.
"Lapsukaiseni", sanoi parooni, "Rue Coq-Héronilta Versaillesiin on pitkä matka, kun täytyy ajaa sinne kehnoilla vaunureuhkoilla ja yhden hevosen vetämänä eikä mukavissa hovivaunuissa. Mutta kuitenkin olen toki päässyt Madame la dauphinen puheille."
"Ai, te tulette Versaillesista, isä?" kysyi Andrée.
"Niin; prinsessa oli ystävällinen ja kutsutti minut luokseen, kuultuaan, mikä onnettomuus tytärtäni oli kohdannut."
"Andrée voi nyt paljoa paremmin", virkkoi Filip.
"Minä tiedän sen hyvin, ja sanoinkin niin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, joka oli armollinen ja lupasi kutsua sisaresi, heti kun hän oli täydellisesti parantunut, Pikku Trianoniin, jonka hänen korkeutensa on lopullisesti valinnut asunnokseen ja jota hän nyt järjestää oman makunsa mukaan."
"Minä, minäkö hoviin?" sanoi Andrée kainosti.
"Et suinkaan hoviin, tyttäreni: Madame la dauphine on koti-ihminen; dauphin inhoaa loistoa ja hälinää; Trianonissa aikovat he viettää perhe-elämää. Mutta mikäli tunnen hänen korkeutensa Madame la dauphinen luonnetta, saattavat nämä pienet perheseurustelut lopulta tulla tärkeämmiksi kuin juhlalliset parlamentin-istunnot ja valtakunnanneuvoston kokoukset. Prinsessa on omintakeinen luonne ja dauphin syvämielinen mies, mikäli kerrotaan."
"Oh, se on joka tapauksessa hovia, älä luulekaan muuta, sisareni", virkkoi Filip surullisena.
"Hovi", jupisi Gilbert itsekseen raivossa ja kiivaan epätoivon vallassa, "hovi, nimittäin korkeus, johon minä en voi päästä, kuilu, jonka helmaan minä en voi syöksyä: ei enää Andréeta! Mennyt minulta, iäksi mennyt!"
"Meillä ei ole omaisuutta, joka sallii meidän sellaisessa piirissä oleskella, eikä kasvatusta, jota siellä oleskelemiseen vaaditaan", vastasi Andrée isälleen. "Minä, köyhä tyttö-parka, mitä tekisin minä tuolla loistavain hovinaisten joukossa, joiden komeus on kerran häikäissyt silmiäni ja joiden mielenlaadun minä olen nähnyt niin matalaksi, mutta kuitenkin säteileväksi. Oi, veljeni, miten me olemme vähäpätöisiä elääksemme tuollaisten tähtien keskellä!.."
Parooni rypisti kulmakarvojaan.
"Taas tyhmyyksiä", virkkoi hän. "Minä en tosiaan ymmärrä, miten halukkaita läheiseni ovat aina halventamaan kaikkea, joka lähtee minusta tai koskee minua! Vähäpätöisiä! Sinä olet tosiaan hassu, neitoseni! Vähäpätöisiä, joku Taverney-Maison-Rouge muka vähäpätöinen!.. Ja sanopa se, kuka voi loistaa paremmin kuin sinä?.. Rikkauttako… Pardieu, rikkaudet hovissa, ne kyllä tunnetaan; kruunun aurinko pumppuaa ne esiin ja saa ne kukoistamaan; se on luonnon suuri nostolaitos. Minä olen hukannut omaisuuteni, se on totta; minä tulen jälleen rikkaaksi, siinä koko asia. Eikö kuninkaalla ole muka rahaa tarjota palvelijoilleen? Ja luuletteko, että minä punastuisin, jos sukuni vanhimmalle pojalle annettaisiin rykmentti, sinulle, Andrée, myötäjäiset, minulle itselleni kauniit elinkorot, joista takeena löytäisin lahjoituskirjan ruokaliinani alta, ollessani käsketty kuninkaan luo koti-illalliselle?.. Ei ei, narrit olkoot arvelevaisia. Minulla ei kursailua ole… Sitäpaitsi minä otan ainoastaan oman omaisuuteni takaisin: älkää siis aprikoiko turhia. Nyt on kumottava vielä viimeinen väitteesi, Andrée: se koskee kasvatustasi, josta äsken puhuit. Mutta muistahan nyt, hyvä tyttönen, ettei ainoakaan neiti hovissa ole kasvatettu niin hyvin kuin sinä; vieläpä enemmänkin; sinä olet saanut paitsi nuorten aatelistyttöjen kasvatusta myöskin virkamiesluokan ja kauppasäädyn tyttärien perinpohjaisemman opetuksen. Sinä osaat soittaa hyvin; sinä piirrät maisemia lampaineen ja lehmineen, joita itse Berghemin ei tarvitsisi hävetä; ja hänen korkeutensa dauphine on hurmaantunut lampaihin ja lehmiin ja Berghemiin. Sinulla on kauneuden avut, ja ne eivät jää kuninkaalta huomaamatta. Sinä osaat pakinoida, ja se sopii Artoisin ja Provencen kreiveille; sinä et siis ole siellä oleva pelkästään mielellään nähty… vaan hellitty. Niin, niin", vakuutti parooni, hieroen käsiään ja nauraen, mutta nauraen niin omituisella tavalla, että Filip katsoi isäänsä uskomatta oikein korviaan, että moinen nauru saattoi tulla ihmisen suusta. "Hellitty, niin juuri, se sana sopii."
Andrée loi katseensa maahan ja Filip virkkoi ottaen sisartaan kädestä:
"Isä on oikeassa, sinulla on nuo kaikki avut, jotka hän luetteli, Andrée; kukaan ei ole sinua arvokkaampi pääsemään Versaillesiin."
"Mutta minunhan täytyy erota teistä", vastasi Andrée.
"Ei suinkaan, ei suinkaan", keskeytti parooni; "Versailles on tilava, kultaseni".
"Kyllä; mutta Trianon on pieni", vastasi Andrée ylpeänä ja taipumattomana, kuten aina, kun väitettiin häntä vastaan.
"Trianon on tarpeeksi suuri, että Taverneyn parooni saa sieltä huoneen; sellainen mies kuin minä saan aina tilaa", lisäsi parooni vaatimattomuudella, joka merkitsi: joka osaa hankkia itselleen tilaa.
Andréeta ei tämä lupaus isän läheisyydestä lainkaan rauhoittanut; hän kääntyi Filipin puoleen.
"Siskoni", sanoi Filip, "sinua ei varmaan aiota kuulumaan siihen piiriin, jota sanotaan hoviksi. Sen asemasta, että Madame la dauphine lähettäisi sinut luostariin maksaen sinne myötäjäisesi, aikoo hän, joka on hyvyydessään suvainnut sinut huomata, pitää sinut läheisyydessään, antaen sinulle jonkin toimen. Nykyään ei hovietiketti ole niin armottoman ankara kuin Ludvig XIV: n aikana; toimia sekoitetaan keskenään ja jaetaan, miten sattuu; sinusta saattaa tulla dauphinen ääneenlukija taikka seuranainen; hän piirtelee ehkä sinun kanssasi, hän pitää sinut aina luonaan. Sinua ei ehkä koskaan sitten saa nähdä, se on mahdollista; mutta sinä olet siitä huolimatta hänen henkilökohtaisessa suojassaan, ja sellaisessa asemassa sinua tullaan kovin kadehtimaan. Sitähän sinä pelkäät, eikö niin?"
"Niin juuri, veljeni."
"No kaikkea mokomaa", virkkoi parooni; "kas, älkäämme nyt suuttuko parista kolmesta kadehtijasta… Jouduhan vain pian terveeksi, Andrée, niin minulla on itselläni ilo viedä sinut Trianoniin. Se on Madame la dauphinen käsky."
"Hyvä; minä lähden kanssanne, isä."
"Eräs toinen seikka, Filip", jatkoi parooni; "oletko rahoissasi?"
"Jos te tarvitsette, isä", vastasi nuori mies, "ei minulla ole liioin teille antaa; mutta jos sen sijaan tarjoatte minulle, niin voin teille vastata, että minulla on kyllin itselläni".
"Se on totta, sinähän olet filosofi", sanoi parooni pisteliäästi. "Entä sinä, Andrée, oletko sinäkin filosofi etkä pyydä mitään, vai etkö tarvitse mitään?"
"Minä pelkään tuottavani teille haittaa, isä."
"Oh, me emme ole täällä enää Taverneyssä. Kuningas lähetti minulle viisisataa louisdoria… tiliin, kuten hänen majesteettinsa sanoi. Alahan suunnitella pukuasi, Andrée."
"Kiitoksia, isäni", vastasi nuori tyttö iloissaan.
"No no, niitä äärimmäisyyksiä. Juuri äsken ei hän tahtonut mitään, ja nyt hän olisi valmis tuhlaamaan vaikka Kiinan keisarin rahat. Oh, antaa mennä, pyydä vain; hienot vaatteet pukevat sinua, Andrée."
Sitten suuteli parooni tytärtään sangen hellästi, avasi Andréen ja hänen oman huoneensa välillä olevan kamarin oven ja katosi siitä virkkaen:
"Tuo peijakkaan Nicole, joka ei hoida tehtäviään eikä ole näyttämässä minulle kynttilää!"
"Tahdotteko, isä, niin minä soitan?"
"En, onhan minulla la Brie, joka tosin kai nukkuu jossakin nojatuolissa; hyvää yötä, lapset."
Filip oli myöskin noussut ylös.
"Hyvää yötä, sinäkin, veikko", sanoi Andrée; "minä tunnen olevani väsynyt. Ensi kertaa onnettomuustapauksen jälkeen olen puhellut näin kauan. Hyvää yötä, rakas Filip."
Ja Andrée ojensi kätensä nuorelle miehelle, joka suuteli sitä veljellisesti, mutta veljellisyydessään samalla tavallaan nöyrästi, sillä aina hän oli tuntenut suurta kunnioitusta sisartaan kohtaan. Sitten poistui Filip, hipaisten ohimennessään oviverhoa, jonka takana Gilbert oli piilossa.
"Tahdotko, niin kutsun Nicolea?" kysyi myös Filip mennessään.
"En, en", huudahti Andrée, "minä riisuudun yksin; hyvästi vain, Filip".