TOINEN LUKU
Kasvientutkija
Gilbert rohkaisi luontonsa ja meni aivan ukon eteen. Mutta hän avasi suunsa ja sulki sen jälleen virkkamatta sanaakaan. Hänen päätöksensä alkoi horjua; hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt almua eikä vaatinut luonnollista oikeuttaan.
Vanhus huomasi hänen arkuutensa; se näytti vaivaavan häntä itseään enemmän kuin Gilbertiä.
"Haluatteko sanoa minulle jotakin, ystävä?" kysyi hän hymyillen ja jätti leipänsä puunrungolle.
"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert.
"Mitä sitten tahdotte?"
"Te näytitte heittävän leipäänne linnuille, ikäänkuin ei olisi kirjoitettu, että Jumala ruokkii heidät."
"Hän ruokkii ne kyllä, nuori mies", vastasi tuntematon vanhus; "mutta ihmisen käsi on eräs välikappaleista, joita hän käyttää heitä ruokkiakseen. Jos tällä olette tahtonut minua moittia, niin olette väärässä, sillä leipä ei joudu hukkaan, heittipä sen autioon metsään tai asutulle kadulle. Toisessa paikassa noukkivat sen linnut, toisessa korjaavat sen köyhät."
"No niin, monsieur", sanoi Gilbert omituisen liikutuksen vallassa kuullessaan vanhuksen terävän ja samalla lempeän äänen; "vaikka olemmekin autiossa metsässä, niin tiedänpä ihmisen, joka mielellään kilpailisi leivästänne pikkulintujen kanssa".
"Tekö se olisitte, ystäväni?" huudahti vanhus; "ehkäpä teillä on nälkä?"
"Niin, nälkä juuri, monsieur, sen voin teille vakuuttaa, ja jos suvaitsisitte…"
Vanhus tarttui kohta kiireesti ja lähimmäistään säälien leipäänsä. Mutta sitten hän epäröi hetkisen ja katseli Gilbertiä vilkkain ja samalla syvin silmin.
Gilbert ei tosiaankaan näyttänyt niin nälkäiseltä, ettei moinen epäröiminen olisi ollut oikeutettua. Hänen vaatteensa olivat siistit, joskin niissä oli tahroja maassa loikomisesta. Hänellä oli aivan valkea paita, sillä eilen oli hän Versaillesissa ottanut nyytistään puhtaan paidan, jota nyt kosteus oli kuitenkin aika tavalla turmellut; näki siis selvästi, että Gilbert oli viettänyt yönsä metsässä.
Sitäpaitsi hänen kätensä olivat valkeat, joten hänet voi paremminkin arvata toimettomaksi uneksijaksi kuin ruumiillisen työn tekijäksi.
Gilbert oli hienotunteinen nuorukainen, hän ymmärsi, miksi vanhus näytti häntä epäilevän ja miksi hän epäröi, ja kiiruhti siis auttamaan häntä hänen johtopäätöksissään, joiden hän ajatteli muuten voivan koitua itselleen vahingoksi.
"Ihmisellä on nälkä aina joka kahdentoista tunnin päästä, monsieur", sanoi Gilbert, "ja minä en ole syönyt muruakaan kahteenkymmeneen neljään tuntiin".
Nuorukaisen kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, ja hänen vapisevasta äänestään ja kalpeista kasvoistaan saattoi huomata, että hän puhui totta.
Vanhukselta katosi epäröinti tai paremminkin sanoen pelko. Hän ojensi Gilbertille yhtaikaa sekä leipänsä että nenäliinan, jossa hän piti kirsikoitaan.
"Kiitoksia, monsieur", sanoi Gilbert ja työnsi hiljaa nenäliinan takaisin; kiitoksia, "ei muuta kuin leipää, se riittää".
Hän mursi kannikan kahtia ja antoi siitä puolet takaisin. Sitten istahti hän ruohikkoon parin kolmen askeleen päähän vanhuksesta, joka katseli häntä yhä enemmän kummastuksissaan.
Hänen ateriansa ei vienyt pitkää aikaa. Leipää oli vähän, ja Gilbertillä oli hyvä ruokahalu. Ukko ei häirinnyt häntä ainoallakaan sanalla; hän jatkoi vain mykkää tutkimustaan, joskin syrjäsilmällä: tarkastellen päältäkatsoen muka vain toimessaan kotelossa olevia kasvejaan ja kukkiaan, jotka kohottivat tinatusta peltiluukusta esille päitään aivan kuin saadakseen raitista ilmaa.
Mutta sitten hän näki Gilbertin lähtevän lammikolle ja huudahti silloin vilkkaasti:
"Älkää juoko siitä, nuori mies; se on viimevuotisten kuolleitten kasvien saastuttamaa ja kelluu täynnä sammakon kutua. Ottakaa nyt täältä muutamia kirsikoita, ne virkistävät yhtä paljon kuin vesikin. Ottakaa vain, olkaa hyvä, sillä näen, että te ette ole mikään tungetteleva vieras."
"Se on totta, monsieur, tungettelu ei ole luontooni käypää, enkä minä pelkää mitään niinkuin olevani haitaksi. Sen todistin minä juuri äsken Versaillesissa."
"Ahaa, te tulette Versaillesista?" kysyi tuo outo vanhus katsellen Gilbertiä.
"Sieltä, monsieur", vastasi nuorukainen.
"Se on rikas kaupunki; täytyypä olla kovin köyhä tai ylpeä kuollakseen siellä nälkään."
"Minä olen molempia, monsieur."
"Jouduitteko johonkin kiistaan isäntänne kanssa?" kysyi tuntematon arastellen ja katseli yhä tarkkaavasti Gilbertiä, järjestellen kasveja koteloon.
"Minulla ei ole isäntää, monsieur."
"Sepä oli itsetietoinen vastaus", virkkoi vanhus pistäen hatun päähänsä.
"Mutta se on kuitenkin totta."
"Ei, nuori mies, sillä jokaisella täällä maailmassa on isäntänsä, ja sillä on väärä käsitys elämästä, joka sanoo, että hänellä ei ole isäntää."
"Kuinka niin?"
"Niin, hyvä Jumala, olimmepa vanhoja tahi nuoria, kaikkien meidän täytyy taipua jonkin hallitsevan voiman alaisiksi. Toisia meistä hallitsevat ihmiset, toisia periaatteet, ja ne isännistämme, jotka käskevät ihmisäänellä tai lyövät ihmisen kädellä, eivät aina suinkaan ole ankarimpia!"
"No, vaikka niinkin", virkkoi Gilbert; "myönnän siis, että minua hallitsevat periaatteet. Ja periaatteet ovat ainoa isäntävalta, jota ajatteleva ihminen voi häpeämättä tunnustaa."
"Ja mitkä ovat periaatteenne, sanokaahan? Minusta te näytätte liian nuorelta, että teillä voisi olla vakaita periaatteita."
"Monsieur, minä tiedän, että ihmiset ovat veljiä, että jokainen ihminen sitoutuu syntyessään täyttämään suuren joukon velvollisuuksia näitä veljiään kohtaan. Tiedän, että Jumala on antanut minulle jonkinlaisen arvon, olipa se vaikka pienikin, ja että jos tunnustan toisten arvon, minulla on oikeus vaatia heitä tunnustamaan omani, siinä määrin nimittäin, etten liioittele arvoani. Jos en niin ollen tee mitään vääryyttä tai häpeällisiä töitä, on minulla oikeus saada muilta kunnioitusta, ja pelkästään siitä syystä, että olen ihminen."
"Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette opiskelija?"
"En, monsieur, ikävä kyllä; minä olen vain lukenut Elämänolojen epätasaisuuden ja Yhteiskuntasopimuksen. Näistä kahdesta kirjasta olen saanut kaiken, mitä tiedän, ja ehkä kaikki unelmatkin, mitä minulla on."
Kun nuorukainen vastasi näin, välkähti tuntemattoman silmissä kirkas tuli. Hän liikahti niin rajusti, että oli rusentaa loistavalehdykkäisen kissankäpälän, joka ei näyttänyt tahtovan mielellään taipua menemään hänen kotelonsa sisään.
"Ja näitä periaatteita te siis tunnustatte?"
"Te ehkä ette niitä tunnusta", vastasi nuorukainen, "mutta ne ovat Jean Jacques Rousseaun".
"Mutta", huomautti tuntematon vanhus niin epäluuloisella äänellä, että se nöyryytti Gilbertin itserakkautta, "mutta oletteko te ymmärtänyt oikein nuo asiat?"
"Kyllä", vastasi Gilbert, "ymmärtänen toki äidinkieltäni; varsinkin silloin, kun se on puhdasta ja runollista…"
"Ettepä näy sitä oikein ymmärtävän", vastasi vanhus hymyillen, "sillä se, mitä nyt teiltä kysyin, oli varsin selvää, joskaan ei juuri runollista. Minä kysyin teiltä, ovatko filosofiset opintonne saattaneet teidät ymmärtämään pääkohdat järjestelmästä, jota esittää tuo… tuo…"
Vanhus keskeytti ja melkeinpä punastui.
"Rousseau", lopetti nuorukainen. "Oi, monsieur, minä en ole opiskellut filosofiaa missään opistossa, mutta kaikista niistä kirjoista, mitä olen lukenut, on Yhteiskuntasopimus kaikkein parhain ja hyödyllisin."
"Kuivaa opiskelua nuorelle miehelle; hedelmätöntä mietiskelyä kaksikymmenvuotiaan unelmille; katkera eikä liioin hyvältä tuoksuva kukka keväiselle mielikuvitukselle", sanoi vanhus surumielisen lempeästi.
"Kova onni kypsyttää ihmisen ennenaikaisesti, monsieur", vastasi Gilbert, "ja mitä unelmiin tulee, ne johtavat usein pahaan, jos antaa niiden kulkea luonnollista uomaansa".
Tuntematon avasi jälleen silmänsä, sillä hänen oli tapana sulkea ne puoliumpeen mietteisiin vaipuessaan tyyninä hetkinään, tapa, joka teki hänen kasvonsa jossakin määrin viehättäviksikin.
"Ketä te noilla sanoilla tarkoitatte?" kysyi vanhus punastuen.
"En ketään kuin itseäni, monsieur", vastasi Gilbert.
"Tarkoitattepas…"
"En tosiaan, sen vakuutan."
"Te näytätte tutkineen Geneven filosofia. Vihjailetteko hänen elämäänsä?"
"Enhän häntä tunnekaan", vastasi Gilbert viattomasti. "Ettekö tunne?" Outo vanhus huokasi raskaasti. "Oi, nuorukainen, hän on onneton ihminen."
"Mahdotonta! Että Jean Jacques Rousseau olisi onneton! Silloinpa ei olisi oikeutta taivaassa eikä maan päällä! Onneton, tuo mies, joka on omistanut koko elämänsä ihmisyyden hyväksi."
"No niin, näen nyt, että ette häntä tunne. Mutta puhutaanpas teistä itsestänne, ystäväni."
"Tahtoisin mieluummin saada tietoja näistä asioista, joista nyt puhumme; sillä mitä minulla olisi teille sanomista, minulla, joka en ole mitään?"
"Ja sitäpaitsi ette minua tunne, ja te pelkäätte olla oudolle suora."
"Oh, monsieur, miksi minä pelkäisin ketään, olipa hän kuka tahansa, ja kuka voisi tehdä minut onnettomammaksi kuin jo olen? Muistakaa vain, millaisena ilmestyin eteenne, yksinäni, nälkäisenä."
"Minnekä te olitte matkalla?"
"Pariisiin. Oletteko pariisilaisia, monsieur?"
"Olen… taikka: en."
"Kumpi sitten?" kysyi Gilbert hymyillen.
"En juuri mielelläni valehtele, ja tiedän, että ihmisen täytyy ajatella ennenkuin puhuu. Olen pariisilainen, jos pariisilaisella ymmärretään ihmistä, joka on asunut Pariisissa kauan ja joka elää pariisilaisen elämää. Mutta siinä kaupungissa minä en ole syntynyt. Mutta miksi kysytte tätä?"
"Se liittyi ajatuksiini jollakin tavoin asiaan, josta tässä olemme puhelleet. Aioin sanoa, että jos asutte Pariisissa, olette tiettävästi nähnyt saman Rousseaun, josta tässä keskustelimme."
"Kyllä, olen hänet nähnyt, välistä."
"Aina, kun hän kulkee ohitse, pysähdytään tietysti katsomaan? Häntä ihaillaan ja osoitetaan sormella kuten ainakin ihmiskunnan hyväntekijää?"
"Ei; lapset juoksevat hänen perässään ja kivittävät häntä vanhempiensa yllyttäminä."
"Kuinka, hyvä Jumala!" huudahti Gilbert tuskallisin pettymyksen tuntein. "Mutta rikas hän nyt ainakin lienee?"
"Hän kysyy usein itseltään, niinkuin tekin tänä aamuna: – Mistä nyt saan aamiaista? – "
"Mutta vaikka hän olisikin köyhä, häntä kuitenkin pidetään arvossa, ja hän on mahtava ja kunnioitettu?"
"Joka ilta, kun hän asettuu levolle, ei hän nukahtaessaan tiedä vaikka heräisi seuraavana aamuna Bastiljissa."
"Oh, niinkö! Kyllä mahtaa hän siis ihmisiä vihata?"
"Hän ei heitä rakasta eikä vihaa; ne äitelöivät häntä, ei muuta."
"Etteikö vihata ihmisiä, jotka kiduttavat meitä; sellaista minä en ymmärrä."
"Rousseau on aina ollut vapaa, monsieur. Rousseau on aina ollut kyllin vahva turvatakseen ainoastaan itsensä, ja juuri voima ja vapaus tekevät ihmisistä hurskaita ja hyviä; ainoastaan orjuus ja heikkous tekevät heidät pahoiksi."
"Senpätähden minä olenkin tahtonut olla vapaa", vastasi Gilbert ylpeästi. "Minä olen jo vaistomaisesti aavistanut totuuden, jonka te nyt minulle selititte."
"Saattaa olla vapaa vankilassakin, ystäväni", jatkoi tuntematon vanhus. "Jos Rousseau joutuisi huomenna Bastiljiin, niinkuin hänelle kerran kuitenkin käy, niin kirjoittelisi ja ajattelisi hän kuitenkin yhtä vapaasti kuin Sveitsin vuorilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisen vapautta niin, että hän saisi tehdä mitä tahtoo, vaan siten, ettei mikään maailman voima voi pakottaa häntä tekemään sellaista, mitä hän ei tahdo."
"Onko siis Rousseau kirjoittanut nuokin sanat, monsieur?"
"Luulenpa", vastasi tuntematon vanhus.
"Eihän Yhteiskuntasopimuksessa?"
"Ei, ne ovat eräässä uudessa julkaisussa nimeltä Yksinäisen vaeltajan mietelmiä."
"Monsieur", sanoi Gilbert, "uskonpa, että olemme yhtä mieltä eräästä asiasta".
"Mistä?"
"Että me molemmat rakastamme ja ihailemme Rousseauta."
"Puhukaa omasta puolestanne, nuori mies, te olette vielä kuvitelmien iässä."
"Saattaa erehtyä ihmisten ajatuksista, mutta ei heidän luonteestaan."
"Ah, te olette aikananne kyllä näkevä, että juuri heidän luonteestaan saattaakin erehtyä. Rousseau on ehkä hiukan oikeuttarakastavampi kuin muut, mutta, uskokaa minua, hänellä on omat vikansa ja sangen suuret."
Gilbert pudisti päätänsä, näyttäen varsin vähän uskovan tätä vakuutusta; mutta näin epäkohteliaasta vastaväitteestä huolimatta oli vanhus hänelle yhtä suopea kuin ennenkin.
"Palatkaamme jälleen puheemme lähtökohtaan", virkkoi hän. "Sanoin, että olitte poistunut isäntänne luota Versaillesista."
"Ja minä vastasin", sanoi Gilbert hiukan lauhkeampana, "minä vastasin teille, ettei minulla ollut isäntää. Mutta minun olisi tullut lisätä siihen, että vain itse estin itseni saamasta siellä oikein korkea-arvoisenkin isännän ja että minä kieltäydyin huolimasta tointa, jota monet olisivat halunneet."
"Mitä tointa?"
"Hm, siellä olisi pitänyt palvella joutilaita suuria herroja heidän ajanrattonaan. Mutta minä ajattelin, että kun olen nuori, pitäisi minun opiskella ja päästä eteenpäin maailmassa eikä hukata kallista nuoruuteni aikaa ja häväistä itsessäni ihmisarvoa."
"Tuo on hyvä", vastasi tuntematon vakavana. "Mutta päästäksenne maailmassa eteenpäin, onko teillä suunnitelmanne jo selvillä?"
"Kyllä, monsieur, minun suurin haluni on tulla lääkäriksi."
"Jalo ja kaunis elämänura, jolla voi valita joko vaatimattoman ja uhrautuvan todellisen tieteen taikka pöyhkeän, kullatun ja kerskuvan puoskaroimisen. Jos rakastatte totuutta, tulkaa lääkäriksi; jos rakastatte komeutta, ruvetkaa lääkäriksi."
"Mutta opiskelemiseen menee paljon rahaa, niinhän, monsieur?"
"Kyllähän sitä menee; mutta paljon: sitä ei juuri voi väittää."
"Niin, tottakin, myöskin Jean-Jacques Rousseau, joka tietää kaikki, opiskeli aivan tyhjällä", virkkoi Gilbert.
"Tyhjälläkö? – Oi, nuori mies", virkkoi vanhus alakuloisesti hymyillen, "kutsutteko tyhjäksi parasta Jumalan ihmisille antamaa lahjaa: lapsenmieltä, terveyttä, hyvää unta; kas ne täytyi genèveläisen filosoofin uhrata siitä vähästä, mitä hänellä oli tilaisuus oppia".
"Vai vähästä!" huudahti Gilbert melkein närkästyneenä.
"Aivan varmaan; tiedustelkaa asiaa ihmisiltä, niin saatte kuulla, mitä siitä sanotaan."
"Ensinnäkin hän on suuri musiikkimies."
"Oh, vaikka kuningas Ludvig XV on haltioissaan laulanut: On palvelija multa ja onni mennyt pois, se ei silti merkitse, että Kyläennustaja on hyvä ooppera."
"Hän on suuri kasvientutkija. Lukekaa vain hänen kirjeitään, joista minä en ole kylläkään saanut käsiini muuta kuin joitakuita lehtiä; sen asian te nyt tuntenette, te, joka itse kokoatte metsistä kasveja."
"Oh, usein luulee olevansa botanisti eikä olekaan kuin…"
"Sanokaa vain."
"Kuin rohtoheinäin kerääjä… ja kuitenkin…"
"Ja kumpi te olette… botanisti vai heinäin kerääjä?"
"Oi, kerääjä vain, sangen vähäpätöinen ja tietämätön mies näitten Jumalan ihmetöiden rinnalla, joita sanotaan kasveiksi ja kukiksi."
"Hän osaa latinaa?"
"Hyvin huonosti."
"Mutta minä olen lukenut, että hän on kääntänyt muinaista kirjailijaa nimeltä Tacitus."
"Kyllä, siksi että hän ylpeydessään, – oh, jokainen ihminen saa joskus ylpeydenpuuskansa, – siksi, että hän ylpeydessään tahtoi tehdä kaikkea. Mutta hän tunnustaa itse tuon ensimmäisen kirjan esipuheessa, ainoan minkä hän käänsi, että hän ymmärtää latinaa melkoisen huonosti. Ja Tacitukseen, joka on aika visaa, hän väsyi pian. Ei, ei, nuori ystäväni, vaikka miten näyttäisitte häntä ihailevan, yleisneroja ei ole, ja, uskokaa minua, ihminen menettää aina syvyydessä sen, minkä laajuus voittaa. Ei ole niin pientä jokea, joka ei rankkasateella tulvisi yli äyräittensä ja näyttäisi suorastaan järveltä. Mutta koettakaapa soutaa sitä venheellä, niin tapaatte pian pohjan."
"Ja teidän mielestänne Rousseau on siis tuollainen matalatekoinen sielu?"
"Kyllä; ehkäpä hänen edustamansa matala pinta on hiukan laajempaa kuin toisten, mutta ei muuta", vastasi vanhus.
"Monet saisivat mielestäni olla sangen onnellisia, jos pääsisivät niin korkealle kuin se pinta on."
"Minustako tuota sanotte?" kysyi vanhus niin leppoisasti, että Gilbert menetti heti aseensa.
"Ah, en, Jumala paratkoon!" huudahti hän; "minusta on liian mieleistä puhella kanssanne, loukatakseni teitä".
"Ja mistä syystä on se puhelu kanssani mieleistä? Sanokaapas, sillä enpä usko teidän tahtovan minua imarrella saadaksenne vain murun leipää ja muutamia kirsikoita?"
"Arvasitte oikein. Minä en tahdo imarrella ketään mistään hinnasta maailmassa. Mutta tietäkääs, te olette ensimmäinen, joka puhuu minulle korskeilematta ja suopeasti, kuten puhutaan nuorelle miehelle eikä niinkuin lapselle. Vaikka me olemmekin eri mieltä Rousseausta, on teidän lauhkeudessanne jotakin ylevää, joka vetää minun mieltäni teidän puoleenne. Teidän kanssanne puhuessani tuntuu minusta kuin olisin jossakin kalliisti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunaluukut ovat kiinni, mutta jonka komeudet minä pimeässäkin aavistan. Teidän tarvitsisi ainoastaan antaa langeta jonkun valonsäteen huoneeseen, ja minua aivan häikäisisi!"
"Mutta noudatattehan itsekin puheissanne eräänlaista makua, josta voisi edellyttää teidän saaneen paremman kasvatuksen kuin tunnustatte saaneenne?"
"Teen sen ensi kertaa elämässäni, ja minä ihmettelen itsekin lausumiani sanoja. Niissä on sellaisia, joiden merkitystä minä en täydesti ymmärrä ja joita minä käytän kuultuani niitä ainoastaan yhden kerran. Minä olen tavannut niitä lukemistani kirjoista, mutta en ole ennen niitä käsittänyt."
"Te olette lukenut paljon?"
"Liikaa; mutta minä luen uudestaan."
Vanhus katseli Gilbertiä kummastuneena.
"Niin, minä olen lukenut kaikki, mitä käsiini sain, tai paremminkin, olen ahminut kaikki, niin huonot kuin hyvätkin kirjat. Ah, jos joku olisi ollut opastamassa minua luvuissani ja sanomassa minulle, mitä minun tulee muistaa ja mitä minun piti unohtaa!.. Mutta anteeksi, monsieur, nyt unohdan, että joskin teidän sananne ovat minulle arvokkaat, eivät silti minun teille. Te olette lääkekasveja kokoamassa, ja ehkä häiritsen teitä?"
Gilbert liikahti jo lähteäkseen pois, mutta toivoi hartaasti, ettei häntä päästettäisi. Vanhus katseli nuorukaista tarkasti pienin harmain silmin, ja näytti arvaavan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.
"Ette häiritse", vastasi hän, "minun koteloni on jo melkein täynnä, ja tarvitsen enää vain eräitä sammallajeja; kuulin, että täällä päin kasvaa kauniita Capillaris-sammaleita" [Eräs lääkekasvi. Suom.].
"Kuulkaapas", sanoi Gilbert, "minä taisin nähdä noita kasveja, joita te etsitte, äsken tuolla kalliolla".
"Pitkän matkan päässä?"
"Ei; sinne lie tuskin viittäkymmentä askelta."
"Mutta mistä te tiedätte, että nuo näkemänne kasvit ovat sitä lajia?"
"Minä olen kotoisin metsämailta, monsieur; ja sen henkilön tytär, jonka kodissa olen kasvanut, harrasti myöskin botaniikkaa; hänellä oli kasvisto, ja jokaisen kasvin alle oli hän omin käsin kirjoittanut sen nimen. Minä katselin usein niitä kasseja ja nimilippuja, ja muistan nyt nähneeni niissä erään kasvin nimeltä Capillaris, vaikka minä sitä ennen tunsin sen ainoastaan nimellä kalliosammal."
"Ja teillä on halua botaniikkaan?"
"Ah, monsieur, kun minä kuulin Nicolen, – Nicole oli neiti Andréen kamarineitsyt, – kun minä kuulin Nicolen sanovan, ettei hänen emäntänsä ollut löytänyt jotakin kasvia Taverneyn ympäristöltä, pyysin minä Nicolea ottamaan selvää, minkälainen se kasvi oli. Silloin neiti Andrée piirsi usein sen kasvin muutamalla kynänvedolla paperille, tietämättä, että minä se sitä olin alunpitäen pyytänyt. Nicole otti ja toi tuon piirretyn kuvan minulle. Silloin minä samosin pellot ja niityt ja metsät, kunnes löysin mainitun kasvin. Ja löydettyäni kaivoin sen lapiolla maasta ja yöllä istutin sen sitten keskelle nurmipengertä. Ja kun neiti Andrée sitten jonakin kauniina aamuna läksi kävelemään, niin yhtäkkiä hän huudahti ilosta ja sanoi: 'Ah, sepä merkillistä, tuossahan se kasvaa, se kukka, jota minä olen etsinyt joka paikasta.'"
Vanhus katseli Gilbertiä entistäkin tarkkaavammin. Ja ellei Gilbert olisi näitä sanojaan ajatellen luonut silmiään punastuen maahan, olisi hän huomannut, että vanhuksen tarkkaavaisuuteen yhtyi sydämellinen hellyys.
"No niin", sanoi ukko, "tutkikaa te vain botaniikkaa, nuori mies; botaniikka johtaa teidät suorinta tietä lääketieteeseen. Jumala ei ole tehnyt mitään tarpeettomasti, uskokaa se, ja joka kasvilla on merkityksensä tieteen kirjassa. Oppikaa tuntemaan ensin näöltä kaikki yksinkertaiset lääkekasvit. Sitten opitte tuntemaan niiden ominaisuudet."
"Pariisissahan on kouluja, eikö niin?"
"On, jopa ilmaisiakin kouluja; välskärikoulu on esimerkiksi nykyisen hallituksen suuri hyvätyö."
"Minä lähden siihen kouluun."
"Mikään ei ole helpompaa; sillä oletan, että teidän vanhempanne, tuntien taipumuksenne, antavat teille tarpeellisen ylläpidon."
"Minulla ei ole vanhempia; mutta siitä ei huolta, minä elän omalla työlläni."
"Kyllä, tiettävästi; ja koska olette lukenut Rousseaun teoksia, olette varmaan nähnyt, että jokaisen ihmisen, olipa hän vaikka kuninkaan poika, täytyy osata tehdä jotakin käsityötä."
"En ole lukenut Èmile-kirjaa, sillä luullakseni se kehoitus on lausuttu siinä, eikö niin?"
"Kyllä."
"Mutta minä kuulin parooni de Taverneyn laskevan pilaa tuosta periaatteesta, valitellen, ettei hän ollut tehnyt pojastaan puuseppää."
"Minkä hän hänestä sitten teki?" kysyi tuntematon.
"Upseerin", vastasi Gilbert.
Vanhus hymyili.
"Niin, sellaisia he ovat kaikki, nuo aateliset: sen sijaan, että opettaisivat lapsilleen ammatin, joka elättää, opettavat he heille taidon, joka tuottaa kuolemaa. Sattuu vallankumous ja tulee eteen maanpako. Silloin on heidän vieraassa maassa pakko joko kerjätä tai myydä miekkansa, joka on vielä pahempaa. Mutta te, joka ette ole aatelispoika, te olette kai perehtynyt johonkin käsityöhön?"
"Monsieur, kuten olen jo teille sanonut, minä en ole perehtynyt mihinkään; sitäpaitsi tunnustan teille suoraan, että minulla on voittamaton kauhu kaikkia töitä vastaan, jotka vaativat kovia ja rajuja ruumiillisia ponnistuksia."
"Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette siis laiska?"
"Enpä niinkään, laiska minä en ole; sillä antakaa minulle, pakottamatta minua ruumiilliseen työhön, kirjoja ja pankaa minut puolipimeään työhuoneeseen, niin saatte nähdä, että kulutan kaiket päiväni ja yöni sellaiseen työhön, joka on minusta mieleistä."
Vanhus katseli nuoren miehen pehmeitä ja valkeita käsiä.
"Se johtuu luontaisesta taipumuksesta", sanoi hän, "vaistosta. Sellaisesta vastenmielisyydestä kasvaa usein hyviä hedelmiä, mutta se täytyy ohjata silloin oikeaan suuntaan." Sitten hän jatkoi: "Mutta vaikka ette ole opiskellut missään korkeammassa oppilaitoksessa, niin olette kai kuitenkin käynyt jotakin koulua?"
Gilbert pudisti päätänsä.
"Osaatte lukea ja kirjoittaa?"
"Ennen kuolemaansa ennätti äitini opettaa minut lukemaan. Äiti rukka; sillä kun hän näki minut niin heikoksi ruumiiltani, oli hänellä tapana sanoa: 'Hyvää työmiestä ei hänestä tule koskaan; siksi hänestä täytyy tehdä pappi tahi oppinut.' Ja jos minä joskus olin haluton kuuntelemaan opetusta, sanoi hän minulle: 'Opi lukemaan, Gilbert, niin ei tarvitse hakata halkoja, kyntää eikä louhia kiviä.' Ja silloin minä opin lukemaan. Ikävä kyllä, osasin tuskin vasta lukea, kun äitini kuoli."
"Ja kuka teidät kirjoittamaan opetti?"
"Itse."
"Itse?"
"Niin; minä teroitin kepin ja harjoittelin sillä hiekkaan, jonka seuloin hienoksi. Kahden vuoden ajan minä kirjoitin painokirjaimilla, kopioiden niitä kirjoista, enkä tiennyt olevankaan muunlaisia kirjaimia kuin ne, joita jäljentelin jo mukiinmenevästi. Mutta noin kolme vuotta sitten läksi neiti Andrée luostariin. Häneltä ei tullut uutisia muutamaan päivään, kunnes kirjeentuoja eräänä päivänä antoi käteeni kirjeen neiti Andréelta hänen isälleen. Silloin näin, että oli olemassa toisenlaisiakin kirjaimia kuin painetut. Hra de Taverney avasi kirjeen ja heitti kuoren pois, ja sen kuoren minä otin ja vein talteen. Kun kirjeenkantaja tuli toisen kerran, luetin hänellä päällekirjoituksen; se sisälsi sanat: 'Parooni de Taverney-Maison-Rouge, osoite: Taverneyn linna, Pierrefitte.' Jokaisen alle näistä kirjaimista kirjoitin vastaavan painokirjaimen, ja silloin huomasin, että näihin pariin riviin sisältyivät melkeinpä kaikki aakkosten kirjaimet. Sitten koettelin kirjoittaa samanlaisia kirjaimia kuin neiti Andréekin. Noin viikon ajassa olin kopioinut tuon osoitteen varmaankin kymmenen tuhatta kertaa, ja minä osasin kirjoittaa. Minä siis kirjoitan välttävästi ja ehkäpä hyvänpuoleisestikin. Näette, monsieur, ettei toiveeni ole liioiteltu, koska osaan kirjoittaa, koska olen lukenut kaikki, mitä olen käsiini saanut ja koettanut ajatella kaikkea lukemaani. Miksikä en löytäisi miestä, joka tarvitsee kynääni, sokeaa, joka tarvitsee silmiäni, tai mykkää, jolle on apua kielestäni."
"Unohdattepa, että silloin saatte isännän, te, joka ette moista tahdo. Sihteeri tai esilukija ovat ainoastaan toisen luokan palvelijoita, eivät sen arvokkaampia olentoja."
"Se on totta", mutisi Gilbert ja kalpeni. "Mutta ei väliä, minun täytyy päästä eteenpäin. Minä ravaan Pariisin katuja, kannan vettä, jos ei muu auta, mutta minun täytyy päästä päämaaliini taikka kuolen tielle, ja silloinhan päämäärä kuitenkin on saavutettu!"
"Oh", virkkoi tuntematon vanhus, "teillä näkyy tosiaan olevan sekä tarmoa että rohkeutta".
"Mutta kuulkaas te, joka olette ollut minulle nyt niin hyvä, eikö teillä itsellänne ole mitään ammattia?" kysyi Gilbert. "Puvustanne päättäen luulisi teidän olevan kauppasäätyä."
Vanhus hymyili lempeää ja surumielistä hymyään.
"Kyllähän minulla on ammatti", sanoi hän; "tietysti, sillä kaikilla ihmisillä täytyy olla työnsä, mutta kauppahommille se on aivan vieras. Liikemies ei keräisi lääkeruohoja."
"Elinkeinoksenneko te niitä keräätte?"
"Melkeinpä."
"Oletteko niin ollen köyhä?"
"Olen."
"Köyhätpä ne juuri auttavatkin toisiaan, sillä köyhyys on tehnyt heidät hyviksi, ja hyvä neuvo on kultaakin kalliimpi. Antakaa siis nyt minulle hyvä neuvo."
"Ehkäpä voin tehdä parempaakin."
Gilbert hymyili.
"Niin minä jo ajattelinkin", ihastui hän.
"Kuinka paljon luulette kuluvan elantoonne?"
"Oh, sangen vähän."
"Ette taidakaan vielä tuntea Pariisia?"
"Näin sen eilen ensi kertaa Luciennesin kukkuloilta."
"Siispä ette tiedä, kuinka kallista tuossa suuressa kaupungissa on elää?"
"No miten kallista? Suunnilleen?.. Sanokaa vertauksen vuoksi jokin pikkuseikka."
"Kyllä. Se esimerkiksi, mikä maksaa maaseudulla soun, maksaa Pariisissa kolme."
"No niin", sanoi Gilbert; "jos oletetaan, että saan jostakin suojaa pääni päälle, levätäkseni siellä työni jälkeen, tarvitsen elantooni noin kuusi sou'ta päivässä".
"Hyvä, hyvä, ystäväni!" huudahti vanhus. "Tuollaisen pitäisi minun mielestäni ihmisen olla. Tulkaa kanssani Pariisiin, ja minä hankin teille jotakin itsenäistä työtä, jolla voitte elää."
"Oi, monsieur!" huudahti Gilbert ilon hurmauksessa.
Sitten hän kuitenkin lisäsi:
"Sillä ehdolla tietysti, että minä tosiaan saan tehdä työtä ja ettette minulle tarjoa vain almua?"
"Oi, en. Olkaa siitä huoletta, poikaparka, en ole tarpeeksi rikas jakaakseni almuja, enkä ainakaan niin mieletön, että niitä antaisin umpimähkään."
"No se on hyvä", vastasi Gilbert. Häntä ei tämä ihmisvihainen sutkaus suinkaan loukannut, vaan hän oli siitä päinvastoin hyvillään. "Tuollainen puhe on minusta mieleen. Minä myönnyn tarjoukseenne ja kiitän teitä siitä."
"On siis sovittu, että tulette kanssani Pariisiin?"
"On, monsieur, jos otatte."
"Tietysti otan, koska itse olen tarjoutunut ottamaan."
"Mihinkä minun on sitouduttava teitä kohtaan?"
"Ei muuhun kuin tekemään työtä. Ja sitäpaitsi te saatte määrätä työpaikkanne; saatte oikeuden olla nuori, oikeuden olla vapaa, niin, jopa oikeuden olla joutilaanakin… silloin, kun itse ansaitsette joutenolonne", vastasi vanhus väkisinkin hymyillen. Ja hän kohotti silmänsä taivasta kohti:
"Oi nuoruus, oi sen voima, oi vapaus!" lisäsi hän ja huokaisi.
Kun hän lausui nämä sanat, tuli hänen hienoihin ja puhtaisiin piirteisiinsä ihmeellisen runollinen surumielisyyden hohde.
Sitten nousi hän ylös nojaten sauvaansa.
"Ja nyt", sanoi hän iloisemmin, "nyt, kun teillä on ammatti, haluatteko, niin kootaan vielä toinen kotelollinen kasveja? Minulla on täällä mukanani harmaata paperia, johon ensimmäinen sato järjestellään. Mutta kuulkaas, eikö teillä ole yhä nälkä? Minulla on vielä leipää."
"Säästetään se iltapuoleksi, pyydän, monsieur…"
"Mutta syökää edes kirsikoita, niistä on meille vain haittaa."
"Hyvin halusta. Mutta antakaa minun kantaa koteloanne; siten on teidän helpompi kulkea, ja luullakseni kestävät minun jalkani kauemmin väsymättä kuin teidän, sillä ne ovat tottuneet juoksuun."
"Mutta kah, tehän tuotte minulle suorastaan onnea; tuolla näet taitaa jo olla Picris hieracioides, jota olen aamusta saakka etsinyt sitä löytämättä; ja tuossa juuri jaloissanne, varokaa, ettette sitä tallaa, on Cerastium aquaticum. Malttakaas, älkää kaivako sitä maasta, – ah, ettepä ole vielä lääkeheinäin tuntija, ystäväni; toinen näistä on vielä liian märkä tällä kertaa poimittavaksi ja toinen ei ole tarpeeksi kehittynyt. Kun tänään kello kolme tulemme takaisin tätä samaa tietä, niin otetaan tuo Picris hieracioides, ja Cerastium jälleen otetaan vasta viikon päästä. Muuten haluan näyttää sitä kasvupaikallaan eräälle oppineelle ystävälleni, jolta aion pyytää teille suojelusta. Ja nyt, tulkaa näyttämään minulle se paikka, josta äsken puhuitte ja jossa sanoitte nähneenne niin kaunista capillarista."
Gilbert läksi menemään uuden tuttavansa edellä, vanhus seurasi häntä, ja he painuivat molemmat metsään.