KAHDESKYMMENESYHDES LUKU
Uusi huoneisto
Chon ehti tarkastella nuorta tyttöä tuskin hetkeäkään, ennenkuin varakreivi Jean ilmestyi tämän luullun leskirouvan ovelle, juostuaan ylös portaita neljä askelta kerrallaan, aivan kuin jonkun prokuraattorin kirjuri.
"No, mitä arvelet?" kysyi hän.
"Sinäkö, Jean? Minä oikein pelästyin sinua."
"Niin, mitä arvelet nyt?"
"Minä arvelen, että täältä minun on sangen hyvä nähdä kaikki, mutta onnettomuudeksi täältä ei voi kaikkea kuulla."
"Oh, sinä vaadit, ma foi, liikoja! Mutta muistaessani, toinen uutinen."
"Mikä sitten?"
"Merkillistä!"
"Oho!"
"Mainiota!"
"Mitä sietämättömiä huudahduksia!"
"Filosofi…"
"Niin, entä sitten, filosofi?"
"Niin, laulettakoon vaan:
"Mies viisas aina kaikkeen valmis on,
"mutta niin viisas kuin olenkin, tähän en ollut valmis."
"No, etkö sinä kuunaan lopeta? Esteleekö tämä tyttö ehkä sinua? Mene tuonne viereiseen huoneeseen, Sylvia."
"Oh, se ei maksa vaivaa; noin kaunis lapsi ei todellakaan ole esteeksi, päinvastoin; ole vaan täällä, Sylvia, ole täällä!"
Varakreivi sipaisi kaunista tyttöä leuasta, ja tyttö rypisti kulmiaan jo ajatellessaankin, että puhuttaisiin jotakin, jota hänen ei annettaisi kuulla.
"Olkoon sitten; mutta puhu nyt."
"Mutta enhän ole muuta tehnytkään tänne tultuani."
"Ja kuitenkaan et ole sanonut mitään. Olisit vaiti ja antaisit minun tähystellä; se on paljoa parempi."
"Rauhoitu. Kuten sanoin, minä tulin suihkulähteen ohitse."
"Siitä sinä et hiiskunut sanaakaan."
"Kas niin, nyt sinä taas keskeytät minua."
"Enhän toki."
"Minä siis tulin suihkulähteen ohitse ja seisahtuin tingiskelemään joitakin vanhoja huonekaluja tähän kehnoon huoneistoon, kun yhtäkkiä tunsin vesisuihkun räiskyvän sukilleni."
"Ah, miten jännittävä asia!"
"Odota, sinä olet liian hätäinen, hyvä Chon. Minä katson ympärilleni… ja arvaapas, mitä saan nähdä… Lyön vetoa sata yhtä vastaan, että sinä et arvaa!"
"No, sano nyt jo!"
"Minä näin nuoren herran, joka tukki leipäpalasella suihkukaivon hanaa ja sai veden räiskymään ympärille tuolla tulpalla, jolla hän siten esti sen vapaata kulkua."
"Merkillistä, miten kertomuksesi on minusta mieltäkiinnittävä", sanoi Chon kohauttaen olkapäitään.
"Odota nyt; minä kirosin pahasti, kun tunsin koipieni kastuvan; mies, joka kostutteli leipäpalaansa, kääntyi, ja silloin näin…"
"Näit?"
"Filosofini, tai paremminkin meidän filosofimme."
"Kenet? Gilbertin?"
"Aivan omassa persoonassaan: paljain päin, takki auki, sukat pohkeissa ja soljettomat kengät jalassa, lyhyesti sanoen sangen säälittävässä asussa."
"Gilbert… Ja minä hän sanoi?"
"Minä tunsin hänet, ja hän tunsi minut. Minä lähestyin häntä, ja hän vetäytyi takaperin. Minä ojensin käteni, hän turvausi käpäliinsä ja livisti kuin vinttikoira rattaiden ja vedenkantajain joukkoon."
"Sinä kadotit hänet näkyvistä?"
"Se on selvä, parbleu; et kai kuvittele, että olisin lähtenyt juoksemaan, minäkin muka, vai mitä?"
"Oh, ei, sehän olisi ollut mahdotonta, sen kyllä ymmärrän; mutta hänet olemme nyt hukanneet."
"Voi, miten ikävää!" huudahti Sylvia-neito tahtomattaankin.
"Niin, todellakin", virkkoi Jean; "sillä minä olen velkaa hänelle makean selkäsaunan, ja jos minä olisin saanut kynteni hänen nukkavieruun kaulukseensa, ei hän olisi menettänyt korkoja odotellessaan, sen vannon. Mutta hän arvasi kai kauniin aikeeni ja läksi sentähden lipettiin. Mutta lähteköön. Hän on siis Pariisissa, ja se on kaikkein tärkeintä, sillä Pariisissa saa kyllä aina selvän siitä, mitä etsii, ellei ole kovin pahoissa väleissä poliisipäällikön kanssa."
"Aivan niin, meidän täytyy saada hänet käsiimme."
"Ja kun saamme hänet käsiimme, hänet pannaan vedelle ja leivälle."
"Me pistämme hänet putkaan", lisäsi Sylvia; "mutta tällä kertaa täytyy valita varmempi paikka".
"Ja mademoiselle Sylvia kantaa hänelle tuohon varmaan paikkaan vettä ja leipää, vai mitä?" kysyi varakreivi.
"Älä ilveile, veljeni", virkkoi Chon. "Se poika näki kyytihevostapahtuman. Jos hänellä olisi aihe tahtoa sinulle pahaa, olisi meillä täysi syy häntä pelätä."
"Noustessani tänne ylös", jatkoi Jean, "minä päätinkin lähteä herra de Sartinesin puheille ja kertoa hänelle, mitä olin löytänyt. Herra de Sartines vastaa minulle, että mies, joka paljaspäin, sukat pohkeissa ja kengät auki liottaa leipäänsä suihkulähteellä, asustelee varmaankin lähellä paikkaa, josta hänet tällaisessa asussa löydettiin. Ja silloin hän varmaan ottaa tehtäväkseen hankkia meille selon."
"Mitä hän mahtaa täällä tehdä ilman rahaa?"
"Hän juoksee kai ihmisten asioilla."
"Hänkö! Sellainen metsäläis-filosofi? Se on mahdotonta!"
"Hän on siis kai tavannut jonkun vanhan ja jumalaapelkääväisen tätinsä, joka antaa hänelle kuivia, sylirakkinsa hylkäämiä leivänkuoria", arveli Sylvia.
"Olkoon se asia nyt: pane liinavaatteet tuohon vanhaan kaappiin, Sylvia, ja me menemme tähystyspaikkaan, veljeni."
Ja he asettuivatkin hyvin varovasti ikkunan ääreen.
Andrée laski kirjo-ompelun kädestään pois, nosti varsin huolettomasti jalkansa nojatuolille, ojensi sitten kätensä ja otti kirjan, joka oli toisella tuolilla niin lähellä, että hän sen yletti. Sitten hän avasi kirjan ja alkoi lukea. Katselijat arvostelivat luettavan sangen jännittäväksi, sillä nuori tyttö ei liikahtanutkaan ryhdyttyään lukemaan.
"Kuinka tiedonhaluinen tyttö!" huudahti neiti Chon. "Mitä hän mahtanee lukea?"
"Kas tässä on välttämätön kapine", vastasi varakreivi ja otti taskustaan kiikarin. Sen veti hän pitkäksi ja suuntasi sen Andréeta kohti nojaten sitä ikkunan kulmaan, että se pysyi paikallaan.
Chon katseli kärsimättömänä hänen valmisteluitaan.
"No, sano jo, onko hän tosiaan kaunis, tuo hempukka?" kysyi hän varakreiviltä.
"Ihailtava! Hän on suorastaan täydellinen tyttö. Minkälaiset käsivarret, mitkä kädet, ja mitkä silmät, ja huulet, jotka voisivat vietellä syntiin itse pyhän Antoniuksen. Ja jalat, ah, kuinka jumalaiset jalat! Ja nilkka… moinen nilkka silkkisukan kätkössä!"
"No niin, rakastu nyt siinä häneen, se tässä nyt vielä puuttuisi!" sanoi Chon harmissaan.
"Entäpä sitten?.. Se ei olisi niinkään hullumpi heitto, varsinkin jos hän puolestaan tahtoisi hiukan rakastaa minua. Se rauhoittaisi jossakin määrin meidän kreivitär rukkaamme."
"Kas niin, anna nyt tänne kiikari ja lakkaa höpsimästä, jos voit… Kyllä, tyttö on tosiaan kaunis, ja on mahdotonta, ettei hänellä olisi rakastajaa… Hän ei lue, katsoppas… kirja kirpoaa hänen kädestään… se valuu alas… kas niin, nyt se putosi permannolle… Mitä sanoinkaan, Jean, hän ei lue, hän uneksii…"
"Tai nukkuu", sanoi Jean.
"Silmät auki! Sellaiset kauniit silmät, totisesti!"
"Jos hänellä on mielittynsä, niin saamme herran joka tapauksessa nähdä täältä", sanoi Jean.
"Kyllä, jos hän tulee päivällä; mutta jos hän käy yöllä?"
"Piru vie, sitä en tullut ajatelleeksi, ja se on kuitenkin seikka, jota minun olisi pitänyt aivan ensiksi ajatella; se osoittaa, kuinka yksinkertainen minä olen."
"Niin, yksinkertainen kuin prokuraattori."
"Hyvä, nyt minä tiedän senkin seikan ja keksin siihen jonkin mutkan."
"Tämä kiikari on aivan erinomainen", sanoi Chon; "sillä voisi melkein lukea kirjaa".
"Lue ja sano mikä on kirjan nimi. Ehkäpä voisin arvata enemmänkin kirjan opastuksella."
Chon kumartui uteliaasti ulospäin, mutta ponnahti aivan nopeasti takaisin.
"No, mitä nyt?" kysyi varakreivi.
Chon tarttui hänen käsivarteensa.
"Ole varovainen katseessasi ulos, veljeni", sanoi hän; "katso, kuka tuolta vasemmalta olevasta luukusta tähystelee puutarhaan. Varo nyt, ettei sinua nähdä!"
"Ähäh", huudahti Jean Dubarry hiljaa; "sehän on, jumalavita, tuo minun leivänliottajani!"
"Hän aikoo syöksyä suin päin pihalle."
"Ei toki, hän pitää kiinni kattokourusta."
"Mutta mitä hän katselee noin tulisin silmin ja aivan hurjana innosta?"
"Hän väijyskelee."
Varakreivi löi kädellä otsaansa.
"Ah, nyt minä tiedän!" huudahti hän.
"Mitä sitten?"
"Hän väijyskelee tuota hempukkaa, pardieu!"
"Neiti de Taverneytä?"
"Niin juuri, siinä on maalais-kyyhkyslakan rakastunut lintu! Tyttö muuttaa Pariisiin, toinen juoksee perässä. Neiti de Taverney asettuu Coq-Héronin varrelle, filosofi karkaa meidän luotamme asumaan Rue Plâtrièren varrelle. Hän katselee neitiä, ja neiti uneksii."
"Se on ilmeisesti totta", myönsi Chon. "Katsohan vain hänen tuijottavia silmiään, niiden tummaa tulta; hän on niin rakastunut, että on hullautunut."
"Siskoseni", sanoi Jean, "ei välitetä enää pitää silmällä rakastajatarta, rakastaja täyttää kyllä sen toimen".
"Niin, omaan laskuunsa."
"Ei, vaan meidän. Minä lähden nyt heti kunnon Sartinesin puheille. Pardieu, meitä potkii onni! Mutta varo itseäsi, Chon, ettei filosofi huomaa sinua; sinä tiedät, kuinka nopeasti hän livistää käpälämäkeen."
KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU
Sotasuunnitelma
Poliisipäällikkö oli tullut kotiin kello kolme aamulla ja oli lopen väsynyt, mutta myöskin hyvin tyytyväinen kuninkaalle ja rouva Dubarrylle eilen tuotapikaa valmistamaansa iltaan.
Olihan kansan ihastus, jonka dauphinen saapuminen Ranskaan oli jälleen herättänyt, monta kertaa puhjennut ilmoille hänen majesteettinsakin edessä huutoina: "Eläköön kuningas!" Sellaiset huudot olivat viime aikoina suuresti vähentyneet paljon puhutusta Metzin sairastapauksesta asti, jolloin oli vielä nähty koko Ranska kirkoissa tai pyhiinvaelluksilla, koettamassa hankkia terveyttä nuorelle Ludvig XV: lle, jota maa siihen aikaan sanoi nimellä Ludvig Rakastettu.
Toisaalta jälleen oli myöskin rouva Dubarry, jota oli hyvinkin usein loukattu eräillä toisilla ja omantapaisilla huudoilla, tällä kertaa saanut vastoin odotuksiaan melkoisen kauniin kohtelun useilta riveiltä katselijoita, jotka poliisipäällikkö oli älykkäästi asettanut aivan ensimmäisiksi. Ja siksi olikin kuningas ollut sangen tyytyväinen ja palkinnut armollisella hymyllä poliisipäällikköä, joka nyt saattoi olla varma, että hän saisi lämpöiset kiitokset.
Niinpä olikin hän nyt pitänyt oikeutenaan maata kahteentoista saakka, mitä hänelle ei ollut tapahtunut melkoisen pitkään aikaan. Ja noustessaan ylös oli hän käyttänyt tätä itselleen antamaansa lomapäivää niin taloudellisesti, että hän samalla aikaa kuunteli yöraportteja ja koetteli päähänsä paria tusinaa uusia peruukkeja.
Juuri kun hän oli asettanut päähänsä seitsemännen peruukin ja kuunnellut kolmannen osan luettavaa, ilmoitettiin vieraaksi varakreivi Jean Dubarry.
– Hyvä, – ajatteli herra de Sartines, – nyt tulevat ne kiitokset!
Tai: se hänen tietää? Naiset ovat niin oikullisia.
"Pyytäkää kreiviä astumaan saliin", sanoi hän sitten.
Jean oli väsynyt aamupäivä-urakkaansa ja istahti nojatuoliin. Poliisipäällikkö tuli nopeasti sisään, ja hän saattoi heti omin silmin nähdä, ettei keskustelu toisi millään tavoin ikävyyksiä. Jean näytti suorastaan loistavalta.
Herrat puristivat toistensa kättä.
"Ne niin, varakreivi", kysyi herra de Sartines; "mikä teidät näin varhain tänne tuo?"
Jean oli kovin tottunut imartelemaan sellaisten henkilöiden itserakkautta, joiden kanssa hän tahtoi päästä hyviin kirjoihin, ja niinpä hän lausui:
"Ennen kaikkea oli minulla halu tulla toivottamaan onnea eilisen juhlan erinomaisen järjestelyn johdosta."
"Ah, kiitän nöyrimmästi. Virallisestiko?"
"Kyllä, virallisesti, mitä Luciennesiin tulee."
"Muuta en toivokaan. Sieltähän aurinko nousee, vai kuinka?"
"Kyllä, ja siellä se joskus laskee levollekin."
Ja Jean Dubarry oli purskahtaa melkoisen kömpelöön nauruunsa, joka kuitenkin antoi hänen kasvoilleen tuon hänen niin usein tarvitsemansa leppoisen leiman; mutta jatkoi samassa:
"Mutta paitsi onnentoivotuksia, jotka minun oli teille tuotava, on minun pyydettävä teiltä pieni palveluskin."
"Vaikka kaksi, jos vain pystyn ne täyttämään."
"Oh, siihen voitte vastata aivan heti. Jos jokin on Pariisissa kadonnut, onko toivoa saada se takaisin?"
"Kyllä, jos sillä ei ole mitään arvoa tai jos se on hyvin arvokas."
"Sillä, jota minä haen, ei tosiaan ole paljon arvoa", sanoi Jean pudistaen kieltävästi päätänsä.
"Mitä te sitten haette?"
"Erästä noin kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista."
Herra de Sartines ojensi kätensä, otti paperia ja alkoi sitten kirjoittaa siihen lyijykynällä.
"Kahdeksantoista vuotias. Mikä hänen nimensä on, tuon nuorukaisen?"
"Gilbert."
"Mitä hän tekee?"
"Vähimmän, mitä suinkin voi, luullakseni."
"Mistä hän on kotoisin?"
"Lotringista."
"Missä hän on ennen oleskellut?"
"Hän on ollut Taverneyn perheen palveluksessa."
"He ovat siis tuoneet hänet kanssaan tänne?"
"Eivät; minun sisareni Chon korjasi hänet keskeltä maantietä nälkään nääntymässä, hän otti hänet vaunuihinsa, toi hänet Luciennesiin, ja siellä…"
"No niin, siellä?"
"Pelkään, että se vintiö on käyttänyt vierasvaraisuutta väärin."
"On varastanut?"
"Ei, sitä en juuri väitä."
"Mutta mitä sitten?"
"Tarkoitan, että hän karkasi sieltä varsin kummallisella tavalla."
"Tahdotte nyt hänet takaisin?"
"Niin."
"Onko teillä aavistusta, missä hän oleksii?"
"Minä tapasin hänet tänä aamuna suihkukaivolla Rue Plâtrière-kulmassa ja luulen hyvällä syyllä, että hän asuu sen saman kadun varrella. Taidanpa melkein osata ilmoittaa talonkin."
"No niin, jos tiedätte talon, ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin antaa napata hänet siellä kiinni. Mitä aiotte hänelle tehdä, kun saatte hänet käsiinne? Tahdotteko pistää hänet Charentoniin tai Bicêtreen?"
"Emme, sitä emme juuri aio."
"No, aikokaa nyt vain kaikkea, mitä tahdotte! Puhukaa huoletta."
"Ei; minun siskoni piti päinvastoin sangen paljon tuosta pojasta ja hän olisi mielellään pitänyt hänet talossa; poika on melkoisen älykäs. No niin, jos hänet mukavalla tavalla voitaisiin tuoda takaisin sisareni luo, se olisi mainio asia."
"Koettelemme. Te ette ole tiedustellut, kenen luona hän oleksii Rue de Plâtrièren varrella?"
"En; ymmärrättehän, etten tahdo ilmaista itseäni ja vaikeuttaa ehkä asemaa. Hän huomasi minut ja juoksi pakoon niinkuin piru kintereillään. Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että minä tunnen hänen olinpaikkansa, niin olisi hän sieltä heti muuttanut."
"Olette oikeassa. Rue de Plâtrière? Onko se talo kadun loppupäässä, keskikohdalla vai alkupäässä?"
"Noin kolmanneksen päässä täältäpäin lukien."
"Olkaa huoletta, minä lähetän sinne vartavasten teidän tähtenne luotettavan miehen."
"Voi, hyvä poliisipäällikkö, luotettavakin mies saattaa lörpötellä, olkoon miten varma tahansa."
"Ei toki, meillä ei lörpötellä."
"Tuo nuorukainen on viekas vintiö."
"Ah, ymmärrän: anteeksi, etten tullut heti sitä ajatelleeksi. Te haluatte, että minä itse…? Todellakin, te saatatte olla oikeassa… se on ehkä parempi… sillä sattuu ehkä vaikeuksia, joita ette aavistakaan."
Vaikka Jean oli vakuutettu, että virkaherra tahtoi vain lisätä omaa arvoaan, ei hän kuitenkaan halunnut riistää merkitystä hänen sanoiltaan. Lisäsipä hän vielä:
"Juuri ottaen huomioon nuo aavistamanne vaikeudet minä toivonkin teidän henkilökohtaisia toimenpiteitänne."
Herra de Sartines soitti kamaripalvelijaansa.
"Käske varustamaan vaununi", sanoi hän.
"Minulla on vaunut", keskeytti Jean.
"Ei kiitoksia, minä ajan mieluummin omillani, ne ovat vaakunattomat ja ajurin ja yksityishenkilön rattaiden välimuoto. Mitä maalautan ne uudestaan kerta kuussa, ja siten niitä on vaikea tuntea. Sallikaa minun nyt, kun hevosia valjastetaan, koetella, sopivatko uudet peruukkini päähäni."
"Tehkää se vain", vastasi Jean.
Herra de Sartines kutsui huoneeseen peruukkimestarinsa, joka oli oikea taiteilija ja toi hoidokilleen oikean mallikokoelman peruukkeja. Niissä oli kaikenmuotoisia, kaikenvärisiä ja kaikensuuruisia: virkamiesperuukkeja, asianajajan peruukkeja, kruununvuokraajan peruukkeja, ratsuperuukkeja. Salapoliisihommainsa tähden muutti herra de Sartines joskus kolme, neljä kertaa päivässä pukua, ja hän piti ulkoasunsa säntillisyyttä suuressa arvossa.
Virkaherran koetellessa neljättäkolmatta peruukkia ilmoitettiin hänelle, että hevoset olivat valjaissa.
"Tunnette siis sen talon?" kysyi herra de Sartines matkalla Jeanilta.
"Hitto, näen sen tänne saakka!"
"Katsoitteko, minkälainen pääsy siihen oli?"
"Kyllä, se oli ensimmäinen seikka, mitä ajattelin."
"Ja miten siis taloon mennään?"
"Katettua kujaa pitkin."
"Ahaa! Käytävää, joka lähtee kadulta kolmasosan päässä sitä täältä päin lukien, sanoitte?"
"Niin, ja siinä on pieni säleportti."
"Peijakas, säleportti! Tiedättekö, missä kerroksessa teidän karkulaisenne asuu?"
"Ullakkohuoneessa. Muuten saatte heti itse nähdä, sillä tuolla on jo suihkukaivo."
"Käymäjalkaa, ajaja!" käski poliisipäällikkö.
Mies hiljensi vauhtia; herra de Sartines työnsi vaunujen ikkunan auki.
"Katsokaa tuolla", sanoi Jean, "tuo likainen talo".
"Ah", huudahti de Sartines ja löi kämmeniään yhteen; "sitäpä minä juuri pelkäsin".
"Mitä, pelkäättekö te jotakin?"
"Kovinkin!"
"Mitä te sitten pelkäätte?"
"Teillä on huono onni."
"Selittäkää."
"No niin, tuo likainen talo, jossa teidän karkulaisenne piilee, on juuri sama, jossa Geneven herra, Rousseau asuu."
"Kirjailija Rousseau?"
"Niin."
"No, mitä se teitä liikuttaa?"
"Mitäkö se muka minua liikuttaa? Ah, näkee hyvin, ettette ole poliisipäällikkö ja ettei teillä ole mitään tekemistä filosofien kanssa."
"Pyh, Gilbertkö olisi Rousseaun kodissa! Kuinka sellaista oletatte?"
"Ettekö sanonut itse, että nuorukaisenne on filosofi?"
"Kyllä."
"No niin, vakka kantensa hakee."
"Oletetaan sitten, että hän on herra Rousseaun luona."
"Niin, sen oletamme."
"Mitä siitä sitten seuraa?"
"Lempo, ettette saa häntä kynsiinne."
"Mikä on esteenä?"
"Koska Rousseau on hyvin pelättävä mies."
"Miksi ette siis pistä häntä Bastiljiin?"
"Sitä ehdotin äsken kuninkaalle, mutta hän ei uskaltanut."
"Mitä ihmettä, eikö hän uskaltanut?"
"Ei, hän tahtoi lykätä syyn vangitsemisesta minun niskoilleni, enkä minä puolestani ollut lainkaan kuningasta rohkeampi."
"Oho, tosiaanko?"
"Aivan niinkuin sanon. Vakuutan, että ihminen ajattelee asiaa kaksi kertaa, ennenkuin antautuu noiden filosofisten leukain purtavaksi. Peste! Vangitseminen herra Rousseaun kotona, ei, rakas ystäväni, se ei käy päinsä!"
"Kunnon ministeri, minun mielestäni te pelkäätte turhaa. Eikö kuningas ole maassa korkein ja te hänen poliisipäällikkönsä?"
"Te olette hupaisia, te maallikot! Kun olette sanonut: 'Eikö kuningas ole korkein maassa?' luulette kuitanneenne koko asian. No niin, kuulkaa siis, hyvä kreivi. Minä vangitsisin mieluummin teidät rouva Dubarryn luona kuin tuon Gilbertin Rousseaun kodissa."
"Tosiaanko! Kiitoksia kunniasta!"
"Niin, se totisesti nostaisi vähemmän meteliä. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka arkapintaisia nuo kirjailijat ovat; vähimmästäkin naarmusta he kirkuvat niinkuin heidän luitaan katkottaisiin."
"Mutta: ei nyt nähdä mörköjä! Onkohan aivan varmaa, että herra Rousseau pitää luonaan tuota karkulaistamme? Onko tämä nelikerroksinen talo hänen omansa ja yksinäänkö hän siellä asuu?"
"Rousseaulla ei ole kolikkoakaan eikä siis taloakaan Pariisissa. Tuossa luolassa asuu paitsi häntä ehkä viisitoista, kaksikymmentä vuokralaista. Mutta muistakaa: pitäkää aina onnettomuutta varmana, jos luulette sellaisen teitä uhkaavan; jos sen sijaan odotatte onnea, niin älkää siihen luottako. Ikävillä seikoilla on aina yhdeksänkymmentäyhdeksän mahdollisuutta ja mieluisilla ainoastaan yksi. Mutta malttakaapas vähän; minä otin muistiinpanoni mukaan, koska aavistin, mitä oli tuleva."
"Mitkä muistiinpanot?"
"Muistiinpanoni Rousseausta. Luuletteko hänen astuvan askeltakaan meidän siitä tietämättä?"
"Oho, aivanko totta? Hän on siis todellakin vaarallinen mies?"
"Ei, mutta hänestä on meillä paljon huolta; sellainen hassu voi koska tahansa taittaa kätensä tai jalkansa, ja silloin syytetään heti meitä."
"No, katkaiskoon siis kerrankin niskansa!"
"Jumala sellaisesta varjelkoon!"
"Suokaa minun teille sanoa, etten ymmärrä Teitä laisinkaan."
"Kansa kivittelee kyllä silloin tällöin tuota kunnon geneveläistä; mutta se vaatii sen huvin pelkästään itselleen; jos me heittäisimme pienimmänkin kiven häntä kohti, niin tulisimme me vuorostamme kivitetyiksi."
"Minä en ymmärrä moisia kursailuja, antakaa anteeksi."
"Sentähden täytyy meidän ryhtyä sangen varoviin toimenpiteisiin. Toivokaamme nyt yhtä ainoaa, mikä on mahdollista, nimittäin sitä, ettei hän ole Rousseaun luona. Vetäytykää aivan vaunujen perukkaan."
Jean totteli, ja herra de Sartines käski miehensä ajaa muutaman askeleen edemmäksi kadulle. Sitten avasi hän lompakkonsa ja otti siitä joitakin papereita.
"Katsotaanpas", virkkoi hän: "mistä päivästä alkaen tuo teidän nuorukaisenne on ollut Rousseaun luona, jos hän siellä on?"
"Tämän kuun kuudennestatoista."
"Tämän kuun kuudennestatoista."
"'17. p: nä. Rousseau on nähty kello kuusi aamulla kokoamassa yrttejä Meudonin metsässä; hän oli yksin.'"
"Oliko hän yksin?"
"Jatketaan. 'Samana päivänä kello kaksi iltapuolella kokosi hän vielä yrttejä, mutta erään nuoren miehen seurassa.'"
"Ahaa!" huudahti Jean.
"Nuoren miehen seurassa, kuulitteko", toisti herra de Sartines.
"Se oli kai hän; mordieu, kyllä varmaankin!"
"No, mitäs tästä sanotte: 'Nuori mies näytti surkean köyhältä.'"
"Se oli hän!"
"'Hän söi ahnaasti.'"
"Ihan sattuvaa!"
"'He poimivat molemmat yrttejä ja panivat ne peltikoteloon.'"
"Lempo soi, lempo soi!" äänteli Jean Dubarry.
"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki. Kuulkaa: 'Illalla vei hän nuoren miehen kanssaan kotiinsa; keskiyöllä ei nuori mies vielä ollut lähtenyt hänen luotaan.'"
"Hyvä!"
"'18. p: nä. – Nuori mies ei ole vielä lähtenyt talosta, vaan näyttää asettuneen asumaan Rousseaun luo.'"
"Minulla on vielä kipene toivoa."
"Te sitten olette tosiaan optimisti! Olkoon menneeksi, ilmaiskaa minulle tuo toivonne."
"Hänellä voi olla sukulainen talossa."
"Hyvä! Täytetään siis toivomuksenne, tai paremminkin viedään viimeinen toivonne. Seis, ajaja!"
Herra de Sartines laskeusi vaunuista. Hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun hän kohtasi harmaapukuisen ja melkoisen epäilyttävän näköisen miehen.
Kun mies huomasi korkean virkaherran, otti hän hatun päästään ja pisti sen siihen takaisin, näyttämättä pitävän tervehtimistä ylen tärkeänä, vaikka hänen katseestaan huomasikin, että hän oli tervehtimäänsä kohtaan peräti nöyrä ja altis.
Poliisipäällikkö viittasi, mies lähestyi häntä, kuunteli nöyrästi joitakin käskyjä ja katosi sitten sen talon puutarhaan, jossa Rousseau asui.
Poliisipäällikkö nousi jälleen vaunuihinsa.
Viiden minuutin kuluttua ilmestyi harmaapukuinen takaisin ja lähestyi vaunujen ovea.
"Minä käännän naamani tänne oikealle päin", sanoi Jean Dubarry, "ettei vain minua nähtäisi".
Herra de Sartines hymyili, kuunteli salapoliisinsa ilmoitusta ja päästi hänet menemään.
"No niin?" kysyi Jean Dubarry.
"Aivan kuin aavistin, teillä on huono onni. Gilbert asuu tosiaan Rousseaun luona. Uskokaa minua, luopukaa hänestä."
"Luopua hänestä?"
"Niin. Ette suinkaan oikun vuoksi tahdo ärsyttää vastaanne kaikkia Pariisin filosofeja, vai mitä?"
"Ah, mutta mitä kälyni Jeanne tästä sanoo?"
"Hänelle on tuolla Gilbertillä siis niin suuri merkitys?" kysyi herra de Sartines.
"Kyllä."
"No niin, siinä tapauksessa eivät tässä auta muut kuin lempeät keinot. Olkaa kohtelias, hivelkää hellästi Rousseauta, koettamatta riistää häneltä väkisin Gilbertiä, niin hän luovuttaa hänet teille mielisuosiolla."
"Ma foi, voisitte yhtä hyvin pyytää meitä silittämään karhua."
"Se on ehkä paljon helpompaa kuin luulettekaan. Eipä olla levottomia. Hän pitää kauneista kasvoista; kreivittären ovat ylen kauniit, eivätkä myöskään neiti Chonin ole epämiellyttävät. Sanokaapas, luuletteko, että kreivitär tahtoisi antaa jonkin uhrin päähänpistonsa puolesta."
"Vaikka sata."
"Luuletteko, että hän myöntyisi rakastumaan herra Rousseauhon?"
"Kyllä, jos välttämättä sitä vaaditaan."
"Se olisi ehkä edullista; mutta tarvitaan välittäjää, joka lähentää heitä toisiinsa. Tunnetteko jonkun, joka puolestaan tuntee Rousseaun?"
"Kyllä, herra de Contin."
"Ei kelpaa; hän epäilee kaikkia prinssejä. Meidän täytyy saada joku vähäpätöinen henkilö, joku oppinut, joku runoilija."
"Moisten kanssa me emme seurustele."
"Mutta enkö ole nähnyt, että kreivittären vieraana käy joskus herra de Jussieu?"
"Botanisti?"
"Niin."
"Aivan totta; hän käy joskus Trianonissa, ja kreivitär antaa hänen repiä kukkalavojaan."
"Siinä on teille mies; Jussieu on ystäväni."
"Sitten asia sujuu itsestään?"
"Melkeinpä."
"Minä siis saan tuon Gilbertini?"
Herra de Sartines harkitsi asiaa vielä hetkisen.
"Kyllä, alan sitä jo luulla", vastasi hän; "ja ilman väkivaltaa ja meteliä; Rousseau luovuttaa hänet aivan köysiin pantuna".
"Niinkö luulette?"
"Minä olen siitä varma."
"Mutta mitä sitä varten täytyy tehdä?"
"Eräs aivan vähäpätöinen asia. On kai teillä jokin asumaton paikka Meudonin tai Marlyn seuduilla?"
"Kyllä, sellaisista ei puutetta; minä tiedän vähintäin kymmenen Luciennesin ja Bougivalin välillä."
"No hyvä, antakaa sommitella sinne jonkinlainen… kuinka sanoisinkaan… filosofien loukku."
"Mitä ihmettä? Kuinka tuon käsittäisin?"
"On pantava kuntoon pyydys filosofeille."
"Ka, millä lemmon tavalla sellainen järjestettäisiin?"
"Olkaa huoletta, minä annan teille suunnitelman siihen. Ja lähtekäämme nyt pian täältä pois; nähkääs, tuolla meitä jo katsellaan. Ajaja, kotiin päin!"