"Kuinka merkillistä!" huudahti hän.
"Katsohan nyt, kuinka vähäpätöinen kuolema on", virkkoi Althotas voitonriemuissaan katsellen oppilaansa ällistystä. "Sellainen ukkoparka kuin minä, joka olen kohta sen saaliina, saan poikkeamaan sen horjumattomalta radaltaan."
Ja yhtäkkiä lisäsi hän särähtävästi ja hermostuneesti nauraen:
"Varo itseäsi, Akharat, tuossa näet kuolleen koiran, joka äsken tahtoi purra ja joka nyt lähtee juoksemaan perästäsi; varo itseäsi!"
Ja yhtäkkiä nousikin koira jaloilleen, poikkileikatuin kauloin, kita ammollaan ja silmä väreillen, ja käveli hoippuen ja pää kamalan näköisenä riippuen.
Balsamo tunsi tukkansa nousevan pystyyn; hiki kihosi hänen otsalleen, ja hän meni takaperin luukun luo, kahden vaiheilla, paetako vai jäädä paikalleen.
"No niin, no niin, en tahdo nyt aivan pelolla sinua tappaa, koetan ainoastaan sinua opettaa", sanoi Althotas ja lykkäsi luotaan kuolleen koiran ja koneen. "Riittävät täksi kerraksi kokeet."
Heti kun koiran kuollut ruumis oli päässyt sähköpatterin kosketuksessa, kellahti se jälleen alas yhtä kankeana ja liikkumattomana kuin ennenkin.
"Olisitkos luullut mokomaa kuolemasta, Akharat, ja luulitko, että se olisi ollut näin taipuisa?"
"Eriskummaista, tosiaan eriskummaista!" vastasi Balsamo tullen jälleen lähemmäksi vanhusta.
"Sinä näet nyt, että sittenkin voidaan päästä siihen, mitä sinulle sanoin, lapseni, ja että ensi askel on jo tehty. Mikä temppu onkaan sitten pitentää elämää, kun on jo onnistuttu kumoamaan kuolema?"
"Mutta sitä ei vielä osatakaan", väitti Balsamo; "sillä se elämä, minkä te koiralle annoitte, oli vain keinotekoisesti matkittua elämää".
"Kunhan vain saadaan aikaa käytettäväksemme, niin kyllä keksimme keinon antaa takaisin myöskin oikeaa elämää. Etkö ole lukenut roomalaisen runoilijan teoksista, miten Cassidaea teki kuolleet eläviksi?"
"Niin kyllä, runoilijain teoksista!"
"Roomalaiset sanoivat runoilijoita näkijöiksi, älä unohda sitä, ystäväni."
"Sanokaa minulle kuitenkin…"
"Mitä, vieläkö vastaväitteitä?"
"Niin, jos teidän elämäneliksirinne olisi valmis ja te antaisitte koirallenne sitä, eläisikö se sitten iankaikkisesti?"
"Tietysti."
"Ja jos koira joutuisi jonkun käsiin, joka tekisi kokeita niinkuin tekin ja surmaisi sen?"
"Hyvä, hyvä!" huudahti ukko iloissaan ja löi kämmeniään vastatusten.
"Kas siinä väite, jota sinulta juuri odotinkin."
"Jos sitä odotitte, niin vastatkaa sitten minulle."
"Oikein sydämen halusta."
"Voiko teidän eliksirinne estää, ettei meitä murskaa jokin putoava savupiippu, ettei kuula voi tunkeutua ihmisen ruumiin läpi tai ettei hevonen potkulla puhkaise ratsastajansa vatsaa?"
Althotas katsoi Balsamoa aivan kuin kaksintaistelija seuraa vastustajansa liikettä, joka sallii hänen vuorostaan iskeä.
"Ei, ei kyllä", vastasi Althotas, "olet tosiaan loogikko, rakas Akharat. Ei, savupiipun, kuulan ja hevosen tuottamia vaaroja ei voida välttää niin kauan kuin on taloja, pyssyjä ja hevosia."
"Mutta kuitenkin te osaatte herättää kuolleita?"
"Hetkeksi, niin; mutta en ainaiseksi. Siihen tarvittaisiin ensinnäkin, että löytäisin sen paikan ruumiista, jossa sielulla on tyyssijansa, ja se veisi ehkä kauankin aikaa; mutta minäpä estän sielun pääsemästä ulos ruumiista haavan kautta, joka ruumiiseen on tullut."
"Millä tavoin sitten?"
"Sulkemalla haavan."
"Vaikka haava olisi leikannut valtasuonen poikki?"
"Kyllä."
"Oho, senpä tahtoisin nähdä."
"No, näe sitten", vastasi ukko.
Ja ennenkuin Balsamo ennätti häntä estää, puhkaisi vanhus reiän lansetilla vasemman kätensä valtimoon.
Ukolla oli niin vähän verta ruumiissaan, ja se veri liikkui niin hiljaa, että meni jonkun aikaa ennenkuin se tunkeutui haavan reunoille, mutta viimein se tuli näkyviin ja juoksi runsaasti avoimesta haavasta.
"Hyvä Jumala!" huudahti Balsamo.
"No, mitä nyt?" kysyi Althotas.
"Te saitte vaarallisen haavan."
"Niin, koska sinä kerran olet pyhä Tuomas etkä usko muuta kuin sen, mitä näet ja mihin kosketat, niin täytyy minun kai antaa sinun koskettaa."
Hän tarttui nyt pieneen pulloon, jonka hän oli asettanut niin lähelle itseään, että hän yletti sen helposti ottaa, ja sanoi tiputtaen muutaman pisaran haavaan:
"Katso!"
Tuon melkeinpä taikamaisen nesteen vaikutuksesta ajautui veri heti takaisin, liha liittyi jälleen yhteen, valtimo meni umpeen ja haava muuttui liian vähäiseksi pistoksen merkiksi, että se juokseva liha, jota sanotaan vereksi, olisi voinut tunkeutua sen läpi.
Tällä kertaa katsoi Balsamo aivan ymmällä vanhusta.
"Kas siinä, mitä minä olen keksinyt; mitä nyt tästä sanot, Akharat?"
"Sanon, mestari, että olette oppinein mies ihmisten joukossa."
"Ja että minä, ellen ole onnistunutkaan vielä täysin voittamaan kuolemaa, olen kuitenkin antanut sille iskun, josta sen on vaikea aivan selvitä, eikö niin? Katsos, poikani, ihmisruumiissa on hauraat luut, jotka voivat helposti murtua: minä teen ne koviksi kuin teräs. Ihmisruumiissa on veri, joka vie elämän mennessään, kun se vuotaa pois: minä estän veren pääsemästä vuotamaan pois ruumiista. Liha on pehmeää ja helposti leikattavaa: minä teen sen yhtä haavoittamattomaksi kuin keskiaikaisen Kaarle Suuren ritarien, joitten rinnasta miekkain ja kirveitten terät ponnahtivat tylsinä takaisin. Tähän kaikkeen tarvitaan ainoastaan Althotas, joka elää kolmesataa vuotta. Hyvä, anna minulle, mitä pyydän, niin olen elävä tuhannen vuotta. Niin, se riippuu ainoastaan sinusta, rakas Akharat! Anna minulle takaisin minun nuoruuteni, anna minulle jälleen minun raikkaat aatokseni, ja saat nähdä, pelkäänkö kerran miekkaa, kuulaa, luhistuvaa rakennusta tai järjetöntä luontokappaletta, joka puree tai potkii. Neljännessä nuoruudessani, nimittäin ennenkuin olen elänyt neljä miespolvea, olen minä saanut muutetuksi koko maailman muodon. Ja lupaan sinulle, että silloin olen järjestänyt itselleni ja uudestaan luoduille ihmisille maailman, joka on toivomusteni mukainen, maailma ilman savupiippuja, ilman miekkoja, ilman pyssynkuulia ja potkivia hevosia. Sillä silloin ihmiset viimeinkin huomaavat, että on paljon parempi elää, auttaa ja rakastaa toisiaan kuin raadella ja hävittää toisiaan."
"Se on totta, tai ainakin mahdollista, mestari."
"No hyvä, hanki siis minulle se lapsi."
"Antakaa minun vielä harkita sitä asiaa, ja harkitkaa itsekin."
Althotas loi oppilaaseensa murhaavan katseen.
"Mene!" sanoi hän; "mene, minä saan kyllä kerran toiste sinut vakuutetuksi asiasta; eikä ihmisveri muuten olekaan niin kallista lisäainetta, ettei sen asemesta ehkä saattaisi käyttää jotakin muuta. Mene, minä tutkin ja keksin. Minä en sinua kaipaa, mene!"
Balsamo polkaisi laskuluukkua ja painui alempaan huoneustoon, vaiti ja jäykistyneenä, aivan ymmällään tuon miehen neroudesta, joka pakotti hänet uskomaan mahdottomia, jo tehden mahdottomia.
KAHDESKYMMENES LUKU
Varakreivi Jeanin hankkimat tiedot
Tämän pitkän ja tapauksista rikkaan yön, jonka kuluessa me olemme siirtyneet kuin muinaisten jumalain pilvi Saint-Denisistä la Muetteen, la Muettesta Rue Coq-Héronin varrelle, Coq-Héronilta Rue Plâtrièrelle ja sieltä jälleen Saint-Claude-kadun taloon, tämän yön oli kreivitär Dubarry käyttänyt muokatakseen kuninkaan mieltä uudenlaiseen politiikkaan, joka sopi hänen tarkoitusperiinsä.
Rouva Dubarry oli puhunut varsinkin paljon siitä, kuinka vaarallista oli antaa Choiseulien saada Madame la dauphine puolelleen.
Kuningas oli kohauttanut olkapäitään ja vastannut, että hänen korkeutensa dauphine oli lapsi ja herra de Choiseul vanha ministeri; ettei siinä suhteessa ollut minkäänlaista vaaraa tarjolla, koskapa toinen mainituista henkilöistä ei pystyisi työhön eikä toinen huvittamaan.
Ihastuneena tähän sutkaukseensa oli kuningas jyrkästi lopettanut kaikki selvittelyt.
Niin ei kuitenkaan ollut kreivittären laita, sillä hän oli huomannut kuninkaan eräällä tavalla hajamieliseksi.
Ludvig XV oli viehätyshaluinen. Hänen suurin ilonsa oli saada rakastajattarensa mustasukkaisiksi, mikäli vain moinen mustasukkaisuus ei synnyttänyt liian pitkiä riitoja ja kauan kestävää hapanta muotoa.
Rouva Dubarry oli mustasukkainen, ennen kaikkea itserakkaudesta ja myöskin pelosta. Hänelle oli ollut liian vaikeaa valloittaa asemansa, ja se korkea asema, jossa hän nykyään oli, oli liian etäällä hänen lähtökohdastaan, että hän olisi voinut, kuten rouva de Pompadour, sietää kuninkaan pitävän vielä muitakin rakastajattaria. Vielä vähemmin olisi hän voinut hankkia itse hänelle sellaisia, milloin hänen majesteettinsa näytti olevan ikävissään, kuten tiedetään rouva de Pompadourin aikana usein sattuneen.
Koska rouva Dubarry oli mustasukkainen, tahtoi hän perinpohjin tuntea syyn, miksi kuningas oli hajamielinen.
Kuningas antoi hänelle tämän muistettavan vastauksen, jota hän ei ajatellut rahtuakaan:
"Minä ajattelen paljon pojanpoikani vaimon onnea, enkä minä tosiaan tiedä, tuleeko hänen korkeutensa dauphin tekemään hänet onnelliseksi."
"Ja miksikä ei, sire?"
"Siksi, että Ludvig näytti minusta katselevan Compiègnessä, Saint-Denisissä ja la Muettessa sangen paljon muita naisia, mutta hyvin vähän omaa vaimoaan."
"Toden totta, sire, ellei teidän majesteettinne itse puhuisi minulle näin, en minä noita sanoja uskoisi: onhan näet Madame la dauphine varsin kaunis."
"Mutta hän on laihanlainen."
"Hän on nuori!"
"Hyvä; katsokaapa silloin neiti de Taverneytä, joka on arkkiherttuattaren ikäinen."
"Miksi niin?"
"Niin, hän on näet täydellinen kaunotar!"
Kreivittären silmissä välkähti salama, joka varoitti kuningasta, että hän oli ollut ajattelematon.
"Mutta te jälleen, rakas kreivitär", jatkoi kuningas nopeasti, "te olitte kuudentoista vuotiaana, siitä olen varma, yhtä pyöreä kuin nuo paimenettaret, joita ystävämme Boucher maalaa".
Tämä pikku imarrus paransi paljon asiaa; silti oli isku kuitenkin sattunut.
Rouva Dubarry ryhtyi siis keimaillen hyökkäykseen.
"Niin, mutta se neiti de Taverney on siis hyvin kaunis?" kysyi hän.
"Minäkö sen tiedän?" vastasi Ludvig XV.
"Kuinka? Te kiittelette häntä, ja väitätte, ettette tiedä, onko hän kaunis?"
"Tiedän vain, että hän ei ole laiha, siinä kaikki."
"Te olette siis nähnyt ja tarkastellut häntä?"
"Hyvä kreivitär, te asettelette minulle ansoja! Tehän tiedätte, että minä olen likinäköinen. Minä näen suurena kokonaisuutena, mutta yksityiskohdat vie hiisi. Dauphinessa minä näin luuta ja nahkaa, siinä kaikki."
"Ja neiti de Taverneyssä näitte suuren kokonaisuuden, kuten sanoitte: sillä dauphine on erinomaisen hieno, ja neiti de Taverney sitävastoin vain tavallinen kaunotar."
"No mutta", huomautti kuningas, "sillä tavoinhan te, Jeanne, ette olisi erinomainen kaunotar? Luulenpa, että ilveilette kustannuksellani."
– Ahaa, kohteliaisuuksia, – tuumi kreivitär itsekseen; – paha vain, että siihen sisältyy toinenkin kohteliaisuus, joka ei ole tarkoitettu minulle.
Sitten hän lisäsi:
"Olisinpa tosiaan mielissäni, jos Madame la dauphine valitsisi itselleen muutamia hiukankin viehättäviä hovinaisia; hovi, jossa on pelkkiä vanhoja rouvia, on hirveä."
"Niinkö ajattelette tekin, rakas ystävätär? Juuri eilen puhuin samaa dauphinille; mutta se asia ei liikuttanut laisinkaan tuota nainutta miestä."
"Jos madame la dauphine aluksi ottaisi tuon neiti de Taverneyn?"
"Luulen kyllä, että hän hänet ottaa", vastasi Ludvig XV.
"Ah, te sen tiedätte, sire?"
"Olen ainakin kuullut siitä mainittavan."
"Hän on varaton tyttö."
"Niin, mutta hyvää syntyperää. Nuo Taverney-Maison-Rouget ovat jaloa sukua ja kuninkaan uskollisia palvelijoita."
"Kuka heitä sitten työntelee?"
"Sitä en tiedä. Mutta luulen, että he ovat köyhiä, kuten sanoitte".
"Ei varmaankaan herra de Choiseul, sillä silloin he suorastaan halkeaisivat eläkkeistä."
"Kreivitär, kreivitär, ei puhuta politiikkaa, minä rukoilen."
"Puhutaanko siis heti politiikkaa, jos sanotaan, että Choiseulit saattavat teidät vararikkoon?"
"Puhutaan", vastasi kuningas ja nousi ylös.
Tunnin päästä oli hänen majesteettinsa jälleen Suuressa Trianonissa, sangen hyvillään, että oli tehnyt naisen mustasukkaiseksi, mutta myöntäen kuitenkin puoliääneen kuten herra de Richelieu olisi voinut tehdä kolmikymmenvuotiaana:
– Mustasukkaiset naiset ovat tosiaan ikäviä!
Heti kun kuningas oli poistunut, nousi rouva Dubarry vuorostaan ylös ja meni omaan huoneeseensa. Siellä odotti Chon kärsimättömänä ja uteliaana uutisia.
"No niin", sanoi Chon, "sinulla on näinä päivinä ollut loistava menestys. Toissa päivänä esiteltiin sinut dauphinelle, ja eilen sinä pääsit hänen pöytäänsä."
"Kyllä totta. Mutta olipa sekin kaunis menestys!"
"Mitä ihmettä! Sekin kaunis menestys, sanoit? Tiedäpäs, että tällä hetkellä vierivät vähintäin sadat vaunut Luciennesiin houkuttelemaan sinulta aamuhymyäsi?"
"Se on sangen paha asia."
"Miksikä niin?"
"Siksi, että he hukkaavat aikansa turhaan; minulta eivät tänään saa aamuhymyä enempää vaunut kuin ihmisetkään."
"Ohoh, pikku kreivittäreni, onko ukkosta ilmassa?"
"On, tosiaan! Suklaani, heti tänne suklaani!"
Chon soitti.
Zamore tuli sisään.
"Suklaani!" huusi kreivitär.
Zamore meni ulos hitaasti ja kiskoen jalkojaan ja tekeytyen mahtavan näköiseksi.
"Tahtooko tuo vintiö tappaa minut nälkään?" huusi kreivitär. "Sata piiskan iskua, jos et juokse."
"Minä ei juosta, minä kuvernööri!" vastasi Zamore majesteettisesti.
"Vai niin, sinä kuvernööri!" toisti kreivitär ja tempaisi pienen ratsupiiskan, jossa oli kullattu hopeanuppi ja joka oli hankittu pitämään yllä rauhaa kreivittären espanjalaisten ja englantilaisten koirien keskuudessa. "Vai niin, sinä kuvernööri! Odotahan, odotahan, saat nähdä kuvernööriä!"
Huomatessaan ratsupiiskan alkoi Zamore juosta ja törmäsi päin seiniä ja kirkui kimeästi.
"Sinähän olet tänään aivan hurja, Jeanne", sanoi Chon.
"Eikö minulla sitten ole valta olla?"
"Kyllä. Mutta minä lähden luotasi, hyvä Jeanne."
"Minkätähden sitten?"
"Minua peloittaa, että sinä syöt minut."
Kamarin ovelta kuului nyt kolme lyöntiä.
"No niin, kuka siellä nyt kolkuttaa"? kysyi kreivitär kärsimättömästi.
"Hän saa tosiaan hyvän vastaanoton", mutisi Chon.
"Hyvä vain, jos minut otettaisiin huonosti vastaan", sanoi nyt varakreivi Jean, työntäen oven kuninkaallisesti levälleen.
"Ja mitä sitten tapahtuisi, jos sinut otettaisiin vastaan huonosti?
Sillä sekin voisi olla mahdollista?"
"Silloin saattaisi käydä niin, etten tulisi enää takaisin", vastasi Jean.
"Entäpä sitten?"
"Sinä menettäisit enemmän kuin minä, jos ottaisit minut huonosti vastaan."
"Hävytön!"
"Kas niin; nyt tässä on hävytön, kun ei viitsi imarrella. – Mikä hänellä tänään oikein on, Chon?"
"Älä hiisku siitä enää, Jean, hän on aivan mahdoton. Kas tuossa nyt tulee se suklaa!"
"Olkoon, me emme hänestä välitä. – Hyvää päivää, minun pikku suklaani", sanoi Jean ja otti tarjottimen; "kuinka sinä voit, minun suklaani?"
Hän vei tarjottimen erääseen nurkkaan ja asetti sen pienelle pöydälle, jonka ääreen hän sitten istuutui.
"Tule, Chon", sanoi hän, "tule sinä tänne! Ylpeät eivät saa mitään."
"Ah, kyllä olette hyviä"! huudahti kreivitär nähdessään Chonin iskevän silmää, pyytäen Jeania nauttimaan suklaansa yksin. "Te otatte muka nokkaanne, ettekä näe, että minä kärsin!"
"Mikä sinulla nyt sitten on"? kysyi Chon ja tuli kreivitärtä lähemmäksi.
"Oi", huudahti kreivitär, "kukaan teistä ei ajattele, mikä minulle tuottaa surua".
"Ja mikä sinulle sitten tuottaa surua? Sano nyt!"
Jean ei liikahtanut paikaltaan; hän siveli itselleen voileipää.
"Olisitkohan rahapulassa?" kysyi Chon.
"Oh, mitä siihen tulee, ennen on kuningas rahapulassa kuin minä", vastasi kreivitär.
"Lainaa siis minulle tuhat louisdoria", virkkoi Jean; "minä tarvitsen niitä kipeästi".
"Tuhat luunappia isoon nenääsi!"
"Kuningas pitää siis sittenkin tuon inhoittavan Choiseulin?" kysyi Chon.
"Onpa sekin muka uutinen! Tiedäthän, että he ovat eroamattomia."
"Hän on siis kai rakastunut dauphineen?"
"Ah, nyt olet tolalla, se on hyvä. Mutta katso nyt, miten tuo tuhma mies ahmii suklaatani eikä liikuta pikkusormeaankaan tullakseen avukseni. Ah, nämä olennot tappavat minut surusta!"
Välittämättä vähääkään takanaan riehuvasta myrskystä leikkasi Jean vielä yhden leivän halki, levitti sille paksulta voita ja kaatoi itselleen uuden kupin suklaata.
"Kuinka, onko kuningas rakastunut?" huudahti Chon.
Rouva Dubarry heilautti päätään ikäänkuin sanoakseen:
– Sen nyt tiedät.
"Ja dauphineen?" jatkoi Chon ja liitti kätensä ristiin. "No, sitten ei enää hätää, sillä hän ei toki halunne sukurutsausta, joten voit olla rauhassa; on parempi, että hän on rakastunut häneen kuin johonkin muuhun."
"Mutta jos hän ei nyt ole rakastunut häneen, vaan johonkin muuhun?"
"Oi", huudahti Chon ja kalpeni. "Mitä sinä sanotkaan?"
"Kas niin, tule nyt siitä kipeäksi, se tässä vielä puuttuisi!"
"Mutta jos niin on", mutisi Chon, "silloin olemme hukassa! Ja sellaista sinä voit sietää, Jeanne? Mutta keneen hän on rakastunut?"
"Kysy veljeltäsi, joka on suklaasta aivan sinipunainen ja varmaan tukehtuu tuohon paikkaan; sillä hän sen tietää, hän sanoo sen sinulle tai ainakin voi sen aavistaa."
Jean nosti päätänsä.
"Minulleko puhutaan?" kysyi hän.
"Niin, herra touhio, herra tarpeellinen", vastasi Jeanne, "teiltä kysytään, mikä se henkilö on nimeltään, jota kuningas nykyään ajattelee".
Jean täytti ilmanpitävästi suunsa ja sai lausutuksi vain ponnistuksella seuraavat kolme sanaa:
"Neiti de Taverney."
"Neiti de Taverney!" huudahti Chon. "Oh, Jumala armahtakoon meitä!"
"Hän tiesi sen, senkin hirviö!" huusi kreivitär ja heittäytyi nojatuolinsa selustaa vastaan ja kohotti kätensä taivasta kohti. "Hän tiesi sen, ja hän vaan syö!"
"Oh, mokomaa!" äännähti Chon ja luopui selvästikin veljestään, mennäkseen kälynsä puolelle.
"En tosiaan tiedä", huudahti kreivitär, "mikä minua estää, etten revi hänen päästään noita rumia silmiä, jotka ovat vielä pöhöiset unesta, tuolla laiskurilla! Hän on nyt vasta noussut ylös, kuule, Chon, nyt vasta noussut ylös!"
"Kreivitär erehtyy", vastasi Jean; "minä en ole maannutkaan".
"Mitä sinä sitten olet tehnyt, vätys?"
"Minä olen ravannut katuja koko yön ja koko aamun."
"Enkös arvannut!.. Oh, mistä minä saan jonkun, joka auttaa minua paremmin kuin tuo auttaa! Kuka sanoo minulle, minne se tyttö on joutunut ja missä hän nyt on?"
"Missäkö on?" kysyi Jean.
"Niin."
"Pariisissa, pardieu!"
"Pariisissa?.. Mutta missä siellä?"
"Rue Coq-Héronin varrella."
"Kuka sinulle sen on sanonut?"
"Hänen kuskinsa, jota minä odotin tallin edessä ja jolta kysyin asiaa."
"Ja hän sanoi sinulle…?"
"Että hän oli kuljettanut koko Taverneyn perheen pieneen Rue Coq-Héronin varrella olevaan taloon, joka on keskellä puutarhaa Hôtel d'Armenonvillen vieressä."
"Ah, Jean, Jean!" huudahti kreivitär. "Sinun kanssasi täytyy tehdä sovinto, ystäväni. Mutta tarkempia tietoja meidän täytyy saada. Miten hän elää? Kenenkä kanssa hän seurustelee? Mitä hän tekee? Tuleeko hänelle kirjeitä? Tämä kaikki on välttämätöntä tietää."
"Kyllä, se saadaan tietää."
"Kuinka sitten?"
"Niin, siinäpä se; kuinka? Minä olen jo miettinyt; miettikää nyt vuorostanne tekin."
"Rue Coq-Héronin varrella?" kysyi Chon vilkkaasti.
"Coq-Héronin", toisti Jean jäykästi.
"No niin; kaipa Rue Coq-Héronin varrella löytyy joku huone vuokrattavana."
"Ah, kuinka mainio keksintö!" huudahti kreivitär. "Sinun, Jean, täytyy joutua sille kadulle ja vuokrata sen varrelta meille huone. Sinne pistetään joku piiloon; tuo joku näkee heidän kulkevan kotiinsa ja sieltä ulos, näkee heidän punovan juoniaan. Vaunut valjaisiin ja lähdetään Coq-Héronin kadulle."
"Tarpeetonta; sen kadun varrella ei ole huonetta vuokrattavana."
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Olen hankkinut siitä tiedon, parbleu; mutta huoneita on…"
"Missä sitten? Sano jo!"
"Rue Plâtrièren varrella."
"Mikä se Rue Plâtrière on?"
"Mikäkö on?"
"Niin!"
"Se on muuan katu, jonka talojen pihapuoli on Rue Coq-Héronin puutarhoihin päin."
"No hyvä, nopeasti toimeen!" sanoi kreivitär. "Vuokrataan huone Rue Plâtrièren varrella."
"Se on jo tehty", vastasi Jean.
"Ihailtava mies!" huudahti kreivitär. "Tule ja anna minulle suuta, Jean."
Jean pyyhki suunsa, suuteli rouva Dubarrya kummallekin poskelle ja kumarsi sitten juhlallisesti, kiitokseksi moisesta suuresta kunniasta, joka oli hänelle suotu.
"Se on onnistunut tuuma!" sanoi Jean.
"Mutta ennen kaikkea, eihän sinua siellä vain tunneta?"
"Kuka lempo minut tuntisi Rue Plâtrièren varrella?"
"Ja sinä olet vuokrannut…?"
"Pienen huoneiston eräässä rumassa talossa."
"Mutta siellä tietysti kysyttiin kenelle?"
"Se on selvä."
"Ja mitä silloin vastasit?"
"Että vuokrasin sen eräälle leskinaiselle. Oletko sinä leski, Chon?"
"Totta hiidessä", vastasi Chon.
"Erinomaista!" huudahti kreivitär. "Chon muuttaa siihen huoneistoon, Chon urkkii ja pitää heitä silmällä; mutta nyt emme saa hukata aikaa."
"Minä lähden sinne aivan heti", vastasi Chon. "Vaunut! Vaunut!"
"Vaunut!" huusi myöskin rouva Dubarry ja soitti niin, että vaikka prinsessa Ruusunen olisi voinut moisesta metelistä herätä.
Jean ja kreivitär tiesivät kyllä, mitä heidän sopi Andréesta arvella.
Kuningas oli huomannut Andréen jo nähdessään hänet ensi kertaa:
Andrée oli siis vaarallinen.
"Se tyttö", sanoi kreivitär sillaikaa kuin hevosia valjastettiin, "ei olisi mikään oikea maalaistyllykkä, ellei hän olisi laahannut perässään kyyhkyslakastaan tänne Pariisiin jotakin hurmaantunutta mielitettyään. Otetaan selvää, kuka tuo rakastunut on, ja sitten kiireesti naimakauppa! Mikään ei jäähdytä kuningasta paremmin kuin kahden maaseutulaisen naimisiin meno."
"Ei, hiidessä, päinvastoin, sitä varokaamme", väitti Jean. "Hänen kaikkein kristillisimmästä majesteetistaan on nuori vaimo oikein makupala, sen sinä tiedät, kreivitär, paremmin kuin kukaan muu. Mutta tyttö, jolla on rakastaja, olisi kuninkaalle paljon vähemmän mieleen. – Vaunut ovat jo valjaissa", lisäsi hän.
Chon kiiruhti ulos ja puristi Jeanin kättä ja syleili kälyään.
"Ja miksi sinä et ota Jeania mukaasi?" kysyi kreivitär Chonilta.
"Ei, minä menen omalle taholleni", vastasi varakreivi. "Odota minua Rue Plâtrièrella, Chon. Minä olen ensimmäinen vieras, jonka saat uuteen asuntoosi."
Chon ajoi pois, Jean istahti jälleen pöydän ääreen ja joi kolmannen kupin suklaata.
Chon poikkesi mennessään suvun yksityishotelliin, jossa hän muutti vaatteita ja harjoitteli käyttäytymään porvarisnaisen tapaan. Ja kun hän oli tyytyväinen ilmeisiinsä, heitti hän ylimyksellisille olkapäilleen yksinkertaisen, mustan silkkivaipan ja lähetti noutamaan kantotuolin.
Puolen tunnin päästä nousi hän kamarineitsyt Sylvian kanssa ylös eräitä jyrkkiä portaita, jotka veivät neljänteen kerrokseen.
Tuossa neljännessä kerroksessa oli huoneisto, jonka varakreivi Jean niin ajattelevasti oli vuokrannut.
Kun Chon joutui toisen kerroksen porrastasolle, kääntyi hän, sillä hän huomasi jonkun seuraavan itseään. Tulija oli ensimmäisessä kerroksessa asuva talon omistajatar. Hän oli kuullut portailta ääniä, tuli ulos ja kummasteli melkoisesti nähdessään kahden niin nuoren ja kauniin naisen nousevan talonsa portaita.
Hän nosti jöröä päätään ja näki vastassaan kahdet veitikkamaiset kasvot.
"Hei, mesdames, mitä te täältä etsitte?" sanoi hän.
"Huoneita, jotka veljeni on meille vuokrannut, madame", vastasi Chon, ottaen kasvoilleen leskivaimon ilmeen. "Ettekö ole puhunut hänen kanssaan, vai olemmeko tulleet väärään taloon?"
"Ei, ne huoneet ovat tosiaan neljännessä kerroksessa", vastasi talon vanha omistajatar. "Oi, rouva rukka, leski noin nuorena!"
"Ah, niin, niin!" huokaili Chon ja kohotti katseensa taivasta kohti.
"Mutta te tulette kyllä viihtymään Rue Plâtrièren varrella; tämä on mainio katu; ette kuule koskaan pienintäkään hälinää, sillä teidän huoneenne ovat puutarhoihin päin."
"Juuri sitä minä toivoin, madame."
"Mutta käytävästä voitte joskus katsella kadullekin, kun ohitse menee kulkueita taikka koirat sattuvat tappelemaan."
"Ah, se on hyvä ajanratoksi, madame", huokasi Chon.
Ja hän nousi edelleen portaita.
Vanha talon omistajatar katseli hänen menoaan, kunnes hän joutui ylös neljänteen kerrokseen, ja tuumi sitten itsekseen, kun Chon oli sulkenut oven:
– Hän näytti kuitenkin oikealta naiselta.
Heti oven suljettuaan riensi Chon puutarhan puolella olevan ikkunan ääreen.
Jean ei ollut erehtynyt; melkein sen huoneiston ikkunan alla oli tuo kuskin mainitsema paviljonki.
Ja pian ei ollut enää epäilemistäkään: muuan nuori tyttö tuli ja istuutui paviljongin ikkunan ääreen kirjo-ompelus kädessään. Hän oli Andrée.