Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

138.
Madamen neljä mahdollisuutta

Leskikuningatar oli lähettänyt pyytämään nuorta kuningatarta luoksensa aamupäivävierailulle.

Jo pitemmän aikaa sairasteltuaan oli Itävallan Anna viimein alkanut riutua kauneutensa ja nuoruutensa loistosta niin nopeasti kuin paljon taistelleilla naisilla on tavallistakin. Ruumiillisten kärsimystensä lisäksi hän joutui siten tuskakseen kokemaan, että häntä pidettiin enää vain elävänä muistona hovinsa nuorten kaunotarten, nuorten älyniekkain ja nuorten voimien keskellä. Lääkärin lauselmat ja kuvastimen arvostelut surettivat häntä paljon vähemmän kuin hovipiirien säälimättömät vihjeet. Niinkuin veden tunkeutuessa vanhuuttaan rakoilevaan lastiruumaan rotat hylkäävät aluksen, samoin alkoivat hovimiehet vieroa häntä.

Itävallan Annaa ei tyydyttänyt vanhimman poikansakaan hetkittäinen seurustelu. Kuningas kohteli äitiään hyvin, ehkäkin enemmän muodon vuoksi kuin hellyydestä, ja kävi ensiksi viettämässä hänen luonaan tunnin aamuin ja illoin. Mutta valtion ohjaksiin tartuttuaan hän oli supistanut nämä vierailut puolituntisiksi, ja vähitellen oli aamukäynti jäänyt kokonaan pois. Hehän näkivät toisensa messussa, ja iltavierailukin kävi yleensä tarpeettomaksi, kun heidän sopi tavata milloin suuremmassa seurassa kuninkaan luona, milloin Madamen illanvietossa, johon kuningatar mielelläänkin pistäysi molempien poikainsa vuoksi. Tästä johtui Henriette-prinsessan tavattomasti lisääntynyt merkitys, joka teki hänen kodistaan kuninkaallisten varsinaisen kokouspaikan.

Leskikuningatar sai sitä nykyään tuntea. Hänen oli kipujensa tähden usein pakko jättäytyä pois, ja hän näki silloin raskain mielin, että pian useimmat päivät ja illat kuluisivat lohduttoman yksinäisessä joutilaisuudessa. Hän muisteli kauhunaan, kuinka erilleen kardinaali Richelieu oli hänet entiseen aikaan toimittanut, – noita kamalia ja sietämättömiä iltoja, vaikka hänellä silloin oli lohdutuksenaan nuoruus ja kauneus, jotka aina ovat toivon lähteenä. Tästä hän johtui suunnittelemaan hovin siirtämistä omaan huoneistoonsa, tahtoen houkutella Madamen loistavine seurueineen tuohon synkkään ja surulliseen asuntoon, missä Ranskan kuninkaan leski ja äiti näki jo ainoaksi puuhakseen viihdytellä Ranskan kuninkaan aina vetistelevää puolisoa hänen ennakkoleskeydestänsä.

Anna mietti.

Hän oli paljon juonitellut eläissään. Siihen onnelliseen aikaan, jolloin hänen nuori päänsä aina onnistuen keksi uusia hankkeita, oli hänen kunnianhimoaan ja rakkauttaan kiihoittanut häntä itseään tulisempi ja kunnianhimoisempi ystävätär, joka oli rakastanut häntä – harvinaista hovissa – ja sitten viheliäisistä syistä tullut siirretyksi pois hänen luotansa. Vuosien vieriessä ei senjälkeen enää kukaan muu liene voinut kerskata antaneensa hänelle hyvää neuvoa, paitsi rouva de Motteville ja espanjalainen imettäjätär Molena, joka kuningattaren synnyinmaan tyttärenä oli ollut hänen uskottunsa. Mutta nyt yksinomaan eläessään menneisyydessä leskikuningatar enemmän ajatteli herttuatar de Chevreuseä, joka oli karkoitettu pikemmin hänen omasta tahdostaan kuin Mazarinin toimesta⁴ ja kuollut maanpaossa jonkun halpa-arvoisen aatelismiehen vaimona. Hän kysyi itseltään, mitä herttuatar heidän nyt yhteisesti tuumitellessaan olisi antanut neuvoksi tällaiseen tapaukseen, ja vakavasti harkitessaan oli hän kuulevinansa, että viekas, kokenut ja älykäs nainen vastasi ivallisella äänellään:

"Kaikki nuo nuoret pikku miehet ovat köyhiä ja ahnaita. He tarvitsevat kultaa ja vuosikorkoja huvitteluhalunsa tyydyttämiseksi. Käyttäkää hyväksenne heidän itsekkyyttään."

Itävallan Anna omaksui tämän ajatuksen. Hänen kukkaronsa oli hyvin varustettu; hänellä oli käytettävänään melkoinen summa, jonka Mazarin oli hänelle koonnut ja tallettanut turvalliseen paikkaan. Hän omisti Ranskan uhkeimmat jalokivet, ja varsinkin oli hänellä niin isoja helmiä, että kuningas niitä katsellessaan aina huoahti, koska hänen kruununsa helmet olivat vain hirssijyväsiä niiden rinnalla. Leskikuningatar ei enää voinut vedota kauneuteensa eikä suloihinsa. Niinpä hän heittäysi elämään rennosti, tarjoten syötiksi niille, jotka tulivat hänen luokseen, milloin pelissä voitettavaa kilisevää kultaa, milloin hyväntuulisuuden hetkinä taitavasti tehtyjä lahjoituksia, milloin mukavia eläkkeitä, joita hän kielevyydellään vietteli kuninkaan myöntämään. Täten hän pyrki kaikin voimin kannattelemaan arvoansa.

Ensin hän koetteli tätä menettelytapaansa Madameen, jonka voittaminen puolelleen oli hänelle kaikkein tähdellisintä. Ja niin rohkeasti kuin Henriette luottikin älynlahjoihinsa ja nuoruuteensa, syöksyi hän päätähavin eteensä asetettuun verkkoon. Vähitellen rikastuessaan lahjoista ja myönnytyksistä hän alkoi yhä enemmän haluta tällaisia ennakkoperintöjä. Samaa keinoa päätti Itävallan Anna sitten käyttää Monsieurin ja itse kuninkaankin suhteen, aloittaen pikku arpajaisilla.

Juuri siksi päiväksi, johon olemme päässeet, oli leskikuningatar järjestänyt myöhäisen illatsun, jossa oli arvottavana kaksi kaunista ja sirotekoista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Medaljongit olivat mitä hienoimpia vanhanaikaisia kameoita; timanttien raha-arvo ei kylläkään ollut aivan suuri, mutta tekotavaltaan nuo koristeet olivat niin erikoisia ja harvinaisia, että hovissa pidettiin jo erityisenä suosiona saada ihailla niitä silloin kun leskikuningatar käytti näitä kalleuksiaan ja tarjosi kätensä suudeltaviksi. Olivatpa hovimiehet tästä aiheesta keksineet erinäisiä mielistelyn toisintoja, joiden ytimenä oli ajatelma, että rannerenkaiden ihanuus olisi ollut aivan vertaansa vailla, elleivät ne onnettomuudeksi olisi olleet niin viehättävissä käsivarsissa kuin kuningattaren. Tämä kohteliaisuus oli saanut kunnian tulla käännetyksi kaikille Euroopan kielille, ja hyvinkin tuhat latinan- ja ranskankielistä säkeistöä kierteli tästä aiheesta.

Se päivä, jona Itävallan Anna ryhtyi toteuttamaan ensimmäisiä arpajaisiaan, oli merkitykseltään ratkaiseva: kuningasta ei ollut kahteen päivään kuulunut äitinsä luo, ja Madame taasen oli nyreissään suuren sinipiika- ja vedenneitonäytöksen jälkeen. Kuningas ei kylläkään enää ollut pahalla tuulella, mutta kaikkivaltias kiintymys kohotti hänet hovin myrskyjen ja huvien yläpuolelle. Tässä vaiheessa tahtoi Itävallan Anna tuottaa käännettä, ilmoittaen illalla panevansa toimeen nuo jo ennakolta paljon puhetta aiheuttaneet arpajaisensa. Hän puhutteli ensin nuorta kuningatarta, pyytäen tätä luokseen aamupäiväkäynnille, kuten jo mainitsimme.

"Tyttäreni", virkkoi hän, "ilmoitan sinulle hyvän uutisen. Kuningas on puhunut minulle sinusta mitä hellimmin sanoin. Kuningas on nuori ja helposti vieteltävä; mutta niin kauan kuin pysyt lähelläni, hän ei rohkene etäytyä sinusta, johon hän sitäpaitsi on sidottu ilmeisen hellyyden tunteilla. Pidän tänä iltana arpajaiset; tulet kai saapuville?"

"Minulle on kerrottu", vastasi nuori kuningatar aran moittivasti, "että teidän majesteettinne panee arvottaviksi kauniit rannerenkaanne, jotka ovat niin harvinaiset laatuaan, että meidän ei sopisi luovuttaa niitä pois kruunun kalleuksista, jos ne eivät olisi joutuneet teidän yksityiseksi omaisuudeksenne."

"Tyttäreni", rauhoitti Itävallan Anna, joka aavisti nuoren kuningattaren ajatuksen ja tahtoi häntä lohduttaa siitä, että tämä ei itse ollut saanut tätä lahjaa, "on välttämätöntä, että saan Madamen pysyväisesti liittymään meidän seuraamme."

"Madamen?" huudahti nuori kuningatar punastuen.

"Tietysti: etkö mieluummin tahdo, että kilpailijatar on lähelläsi silmälläpidettävänä ja hallittavana kuin että tiedät kuninkaan olevan hänen luonansa aina taipuvaisena häntä mielistelemään? Käytän näitä arpajaisia houkuttimena tähän tarkoitukseen; etkö pidä sitä järkevänä?"

"Voi, kyllä!" ilahtui nyt Maria Teresia, ja espanjatar löi käsiänsä yhteen kuin mielistynyt lapsi.

"Ja eihän sinulla, rakas ystäväni, enää ole pahaa mieltä siitä, etten antanut näitä rannerenkaita sinulle, kuten alkuaan oli aikomuksenani?"

"Oi, ei, ei, rakas anoppi!.."

"No niin, tyttäreni, laittaudu nyt oikein sieväksi, ja tulkoon illanvietostamme loistava hetki. Mitä hilpeämpi olet, sitä tenhoavammalta näytät, himmentäen kaikki naiset säihkylläsi, niinkuin asemasikin on korkein."

Maria Teresia poistui hurmaantuneena. Tuntia myöhemmin Itävallan Anna otti vastaan Madamen, suudellen häntä moneen kertaan tervehdykseksi.

"Hyviä uutisia!" virkkoi hän. "Kuningas on ihastunut arpajaisiini."

"Minä", vastasi Madame, "en ole niihin yhtä ihastunut. Minun on mahdoton tottua näkemään sellaisia komeita rannerenkaita kenenkään muun naisen koruina kuin teidän, kuningattareni, tai minun."

"No, no!" sanoi Itävallan Anna, hymyllä peittäen sydämensä vihlaisua; "älä heti pahastu, nuori ystäväni… äläkä tulkitse asioita pahimmin päin."

"Oh, madame, sattuma on sokea… ja minulle on kerrottu, että arpoja on kaksisataa?"

"Niin kyllä. Mutta vain yksi arpahan voittaa."

"Epäilemättä. Kelle se sattunee? Voitteko te sanoa sen?" kysyi Madame epätoivoisesti.

"Minä ajattelen viimeöistä untani… Voi, minun uneni ovat virkistäviä… minä nukun niin vähän."

"Millainen uni se oli?.. Sairastatteko te?"

"En", kielsi kuningatar, ihmeteltävällä lujuudella salaten uuden kivistävän piston povessaan. "Niin, minä näin unta, että kuningas voitti rannerenkaat."

"Kuningas?"

"Aiot varmaankin kysyä, mitä kuningas tekisi rannerenkailla?"

"Se on totta."

"Ja kuitenkin lisännet, että olisi hyvin onnellista, jos kuningas ne voittaisi, sillä saatuaan rannerenkaat hänen täytyisi lahjoittaa ne jollekulle."

"Esimerkiksi luovuttaa ne teille takaisin."

"Siinä tapauksessa lahjoittaisin ne heti pois, sillä ethän olettane", huomautti kuningatar hymyillen, "että minä pidän arpajaisia rahan puutteessa; tahdon vain lahjoitella kenenkään kateutta herättämättä. Mutta jos sattuma ei auta minua siitä pulasta, niin kyllähän tiedän, kelle sitten tarjoan rannerenkaat."

Näitä sanoja vahvisti niin merkitsevä myhäily, että Madamen täytyi vastata kiitollisella suudelmalla.

"Mutta tiedäthän muuten yhtä hyvin kuin minäkin", lisäsi Itävallan Anna, "että kuningas ei luovuttaisi rannerenkaita takaisin minulle, jos hän ne voittaisi."

"Sitten hän antaisi ne kuningattarelle."

"Ei, – samasta syystä kuin hän ei antaisi niitä minullekaan, sillä jos haluaisin, että ne joutuisivat kuningattarelle, en tarvitsisi siihen hänen välitystään."

Madame katsahti rannerenkaisiin, jotka säteilivät kotelossaan läheisellä kuvastinpöydällä.

"Ovatpa ne ihanat!" huokasi hän. "Mutta kah", lisäsi hän sitten, "mehän jo aivan unohdamme, että teidän majesteettinne uni oli vain unta."

"Minua ihmetyttäisi suuresti", vastasi Itävallan Anna, "jos uneni pettäisi; sellaista on minulle harvoin sattunut."

"Sitten te kelpaatte ennustajaksi."

"Sanoinhan sinulle, tyttäreni, että tuskin koskaan näen unta. Mutta tämä unennäkö sattuu omituisesti yhteen ajatusteni kanssa! Se sopii niin hyvin laskelmiini!"

"Mihin laskelmiin?"

"Siihen esimerkiksi, että sinä voitat rannerenkaat."

"Mutta silloinhan ei kuningas niitä voittaisikaan."

"No", sanoi Itävallan Anna, "ei ole pitkältikään hänen majesteettinsa sydämestä sinun sydämeesi… sinun, joka olet hänen rakastetun sisarensa sijalla… Ei voisi siinä tapauksessa sanoa unen valehdelleen. Näethän siis, kuinka hyvät mahdollisuudet sinulla on! Ensiksikin unen mukaan: jos kuningas voittaa, niin hän antaa rannerenkaat varmasti sinulle."

"Myönnän sen yhdeksi."

"Jos taasen itse saat voittoarvan, niin ne ovat sinun."

"Luonnollisesti; sekin on myönnettävä."

"Ja jos Monsieur voittaisi ne…"

"Hoo", huudahti Madame purskahtaen nauruun, "hän antaisi ne Lotringin junkkarille!"

Miniän iloisuus tarttui leskikuningattareen, ja hän nauroi niin sydämensä pohjasta, että hänen kipunsa uudistui ja sai hänet kalpenemaan kesken hilpeytensä.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Madame säikähtyneenä.

"Ei mikään, ei mikään, – vain pistos kyljessä… Nauroin liiaksi… Me olimme tulossa neljänteen mahdollisuuteen."

"Sellaista minä en näe."

"Anteeksi, en ole sulkenut itseäni pois voittajain joukosta, ja jos minä voitan, saat luottaa minuun."

"Kiitos, kiitos!" huudahti Madame.

"Huomannet siis olevasi etusijalla ja uneni jo alkavan saada todellisuuden perusteita?"

"Te annatte minulle tosiaankin toivoa ja luottamusta", myönsi Madame, "ja tällä tavoin voitettuina tulevat rannerenkaat minulle satakertaisesti verremmiksi."

"Illalla siis tapaamme."

"Niin; hyvästi, rakas anoppi!"

Miniänsä lähdettyä Itävallan Anna ryhtyi tarkastelemaan rannerenkaita.

– Ne ovat tosiaankin hyvin kallisarvoiset, – tuumi hän itsekseen, – koska niiden avulla tänä iltana voitan puolelleni sydämen ja saan samalla tietää salaisuuden.

Hän kääntyi tyhjään sivukammioonsa päin ja kysäisi ilmalta "Etkö sinäkin olisi pelannut näin, Chevreuse-parkani?"

Ja ikäänkuin entisten aikojen tuulahduksena tämän vetoamisen kaiku hetkellisesti palautti hänen nuoruutensa, huiman mielikuvituksensa, menneen onnensa.

139.
Arpajaiset

Illalla olivat kaikki kokoutuneet leskikuningattaren luo kello kahdeksaksi.

Itävallan Anna oli laittautunut hienoimpaan juhlapukuunsa ja käyttänyt kauneutensa rippeiden kohottamiseen kaikkia apukeinoja, mitä keimailu voi toimittaa taitaviin käsiin. Siten hän peitteli tai oikeastaan yritti salata tautinsa jo näkyväisiä tuhoja tältä nuoren hoviväen parvelta, joka vielä kerääntyi hänen ihailijoikseen edellisessä luvussa mainittujen houkuttimien ansiosta. Melkein yhtä miellytyshaluinen Henriette ja ainiaan yksinkertaisen luonnollinen kuningatar istuivat molemmin puolin häntä kilpailemassa hänen suosiollisuudestaan. Hovinaiset olivat liittyneet suljetuksi ryhmäksi, tehokkaammin puolustautuakseen nuorten miesten häijyltä leikinlaskulta keskinäisellä sattuvien vastauksien sepittelyllä. Tällaiseen laukausten vaihtoon varsin näppärä Montalais seisoi etummaisena, suojellen koko rintamaa ehtymättömällä pikatulellaan.

Saint-Aignanin kreivi oli jo ihan toivoton neiti de Tonnay-Charenten järkkymättömän välinpitämättömyyden johdosta, joka itsepintaisuudessaan alkoi tuntua halveksimiselta; hän yritti kääntää kaunottarelle selkänsä, mutta ison silmäparin vastustamattoman säihkyn voittamana hän tuon tuostakin palasi vahvistamaan tappioitansa uusilla alistumisilla, joihin neiti de Tonnay-Charente ainiaan vastasi nolauksilla. Kreivi-parka ei tiennyt miten olla. Athénaisin huomaavaisuuden herättämiseksi hän viimein lähenteli kreivitär la Vallièrea niin kunnioittavasti, että jotkut asiain kehityksestä takapajulle jääneet jo luulivat hänen aikovan tavoitella tältä korvausta. Mutta he eivät tienneet mitään sadesäällä sattuneesta kohtauksesta; enemmistö oli ehtinyt kuulla siitä, ja täten selvinnyt suosikin asema oli alkanut kerätä nuoren tytön liehakoitsijoiksi hovin taitavimpia kuten typerimpiäkin havittelijoita. Edelliset ajattelivat itsekseen kuten Montaigne: Eipä tiedä… Toiset tuumasivat Rabelaisin tavoin: Niin kai sitten.

Kuninkaalliset naiset katsastelivat oman sukupuolensa pukuja ja katsoivat hyväksi unohtaa kuninkaallisuutensa, suvaiten aito naisellisesti lausua purevia arvostelmia koko helmaväestä, kuten Molière olisi sanonut. Henriette-prinsessan ja leskikuningattaren katseet osuivat yhtaikaa la Vallièreen, jonka luokse jo mainitsimme oikein joukolla keräännytyksi. Madame tunsi säälitöntä mielenkarvautta.

"Todellakin", hän virkkoi kääntyen anoppiinsa päin, "tuon pienoisen la Vallière-rukan pitäisi oikeudenmukaisesti voittaa ne rannerenkaat."

"Se ei ole mahdollista", vastasi leskikuningatar hymyillen "Miksei?"

"Kahdestasadasta arvasta ei ole riittänyt kaikkien merkitsemiseksi luetteloon."

"Hän ei siis ole osakkaana?"

"Ei."

"Sepä vahinko! Hän olisi saattanut ne voittaa ja myydä."

"Myydäkö?" huudahti kuningatar.

"Niin, – hän olisi siten saanut myötäjäiset, joten hänen ei olisi pakko mennä naimisiin ilman kapioita, kuten nyt luultavasti tapahtuu."

"Kah, todellako? Pienokaisparka!" sanoi leskikuningatar; "eikö hänellä ole pukuja?"

Ja hän lausui ne sanat ikäänkuin ei olisi voinut ajatellakaan sellaista köyhyyttä piirissään.

"No, katsokaahan vain: olen varma siitä, että tuo hame oli hänellä jo aamullisella ajeluretkellä, – hän sai sen onnellisesti varjelluksi, kun kuningas suvaitsi toimittaa hänet sateensuojaan."

Samassa saapui kuningas. Ylhäiset naiset eivät panettelultaan olisi sitä kenties huomanneetkaan, mutta Madame näki, että vastapäätä lehteriä seisova la Vallière hämmentyneenä virkkoi joitakuita sanoja ympärillään kuhiseville hovimiehille, jotka heti vetäysivät syrjään. Se liike käänsi Madamen silmät ovelle, ja silloin vartioupseeri ilmoitti kuninkaan. La Vallière oli tähystänyt lehterille, mutta loi nyt äkkiä katseensa alas.

Kuningas astui saliin. Hän oli pukeutunut aistikkaan komeasti ja haasteli Monsieurin ja Roquelauren herttuan kanssa, lähestyen heidän saattamanansa ensin kuningattaria ja tervehtien heitä ystävällisen kunnioittavasti. Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä, lausui Madamelle muutamia kohteliaisuuksia hänen hienosta puvustaan ja aloitti kierroksen koko hovilaispiirissä. La Vallièrea hän tervehti aivan samaten kuin kaikkia muitakin ja palasi lopuksi kuninkaallisten naisten luo.

Huomatessaan, että kuningas oli suonut vain jokapäiväisen tervehdyslauselman ajeluretkensä nuorelle sankarittarelle, hoviväki heti päätti tästä kylmäkiskoisuudesta, että kuninkaalla oli ollut vain oikku, joka oli jo ehtinyt haihtua. Olisi kuitenkin saattanut panna merkille, että la Vallièren lähelle keräytyneiden hovimiesten joukossa oli herra Fouquet, jonka kunnioittava kohteliaisuus tyynnytteli tyttöä hänen ilmeisesti ollessaan sekavien tunteitten kuohuttelemana. Yli-intendentti valmistausikin haastelemaan enemmän kahdenkeskisesti neiti de la Vallièren kanssa, mutta silloin tuli heidän seuraansa Colbert, kumartaen Fouquetille muodollisen kunnioittavasti ja näköjään aikoen jäädä puhuttelemaan nuorta kreivitärtä hänkin. Fouquet poistui heti. Tätä seikkaa tarkkaillen Montalais ja Malicorne vaihtoivat silmäyksiä, joilla tuntuivat ilmaisevan toisilleen havaintojaan.

De Guiche oli asettunut ikkunakomeroon eikä nähnyt muita kuin Madamen. Mutta kun Madame puolestaan alinomaa suuntasi katseensa la Vallièreen, saivat kreivinkin silmäykset yhtämittaa saman suunnan. La Vallière tunsi vaistomaisesti tuon kaksinaisen tähtäilyn painon, joka toisaalta sisälsi harrastusta ja toisaalta kateutta, ja hän kärsi siitä sitäkin enemmän, kun hän ei kumppaneiltansa saanut osakseen ainoatakaan sydämellistä sanaa eikä kuninkaalta hellää katsahdusta. Lapsiparka tunsi mitä ahdistavinta ankeutta sielussaan.

Leskikuningatar siirrätti nyt esiin sen pikku pöydän, jolle arpaliput oli asetettu, ja pyysi rouva de Mottevillea lukemaan valittujen osallisten luettelon. On sanomattakin selvää, että se oli laadittu hovisäännön mukaisesti: kuningas ensimmäisenä, sitten leskikuningatar, kuningatar, Monsieur, Madame ja niin edelleen. Sydämet pamppailivat lukemisen aikana. Leskikuningattaren kutsuvieraita oli hyvinkin kolmesataa. Jokainen odotti jännittyneesti, oliko hänen nimensä armoitettujen joukossa. Kuningas kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin muutkin.

Viimeisen nimen tultua lausutuksi huomattiin, että la Vallière puuttui luettelosta. Kuningas punehtui ikäänkuin pahastuksissaan, mutta tyttö ei säveänä ja alistuvana ilmaiset mitään pettymystä. Ludvig ei koko lukemisen kestäessä ollut siirtänyt katsettaan hänestä; nuori tyttö oli saanut siitä huomaavaisuudesta niin puhdasta iloa, että hänen sielussaan ei ollut sijaakaan muulle ajatukselle kuin kiitolliselle rakkaudelle. Kuningas näkyi olevan liikuttunut ja hyvillään tästä itsekieltäymyksestä ja tahtovan lopuksi ilmaista sitä mielialaa katseellaan, samalla kun muut luettelosta syrjäytetyt tai unohdetut väkisinkin antausivat mielenkarvautensa valtaan.

Malicornekin oli jäänyt pois miehistä, ja hänen irvistyksensä haastoi niinikään osattomalle Montalaisille:

– Emmekö vain vielä edistäkin asioitamme sille kannalle, että hän ei meitä unohda?

– Hoo, varmastikin! – vastasi Aure-neidin ymmärtäväinen hymyily.

Arpaliput jaettiin kullekin numeronsa mukaan eli edellämainitussa arvojärjestyksessä. Sitten Itävallan Anna avasi sahviaanimassin, jossa oli kaksisataa numeroitua helmiäislaattaa, ja ojensi sen nuorimmalle hovineidolleen, jotta tämä ottaisi massista yhden laatan. Näitä verkallisia valmistuksia tarkkailtiin yhä ahnaammin. De Saint-Aignan kumartui supattamaan neiti de Tonnay-Charenten korvaan:

"Koska meillä kumpaisellakin on numero, mademoiselle, niin yhdistäkäämme kaksi mahdollisuuttamme. Teille rannerenkaat, jos minä voitan; minulle teidän voittaessanne vain yksi ainokainen katse kauneista silmistänne?"

"Ei toki", epäsi Athénais; "pitäkää te vain rannerenkaat, jos voitatte.

Kukin puolestaan."

"Te olette heltymätön", valitti de Saint-Aignan, "ja minä rankaisen teitä pikku säkeistöllä:

"Voi, Iris, liikaa kapinoit mun valojani vastaan…"

"Hiljaa!" kovisti Athénais; "estättehän minut kuulemasta voittonumeroa."

"Numero 1", lausui samassa nuori tyttö, katsahdettuaan helmiäistauluun, jonka oli ottanut sahviaanimassista.

"Kuningas!" huudahti leskikuningatar.

"Kuningas voitti!" kertasi kuningatar riemastuneena.

"Oi, kuningas! Teidän unenne!" kuiskasi Madame, ihastuksissaan Itävallan Annalle.

Ainoastaan kuningas ei ilmaissut mitään erityistä ilostumista. Hän vain kiitti Onnetarta hieman kumartamalla nuorelle tytölle, joka oli esiintynyt tämän häilyvät jumalattaren edustajana, ja otti sitten äidiltänsä vastaan rannerenkaat lippaassaan, koko yleisön soristessa mielittelevänä.

"Ovatko ne siis todellakin niin sievät?" kysyi hän.

"Katsokaa niitä ja päättäkää itse", vastasi Itävallan Anna.

Kuningas tarkasteli koruja.

"Kyllä tosiaan", myönsi hän; "ja medaljongit ovat ihastuttavia.

Tekotapa on hyvin hieno."

"Hyvin hieno!" toisti Madame.

Kuningatar Maria Teresia havaitsi heti ensi silmäyksellä selvästi, että kuningas ei tarjoisi rannerenkaita hänelle; mutta kun hän ei näkynyt sen paremmin ajattelevan Madameakaan, tyytyi hän tähänkin jotenkuten. Kuningas istuutui. Likeisempiin väleihin päässeet hovimiehet tulivat perätysten ihastelemaan lähemmältä koruja, jotka kuninkaan luvalla piankin siirtyivät kädestä käteen. Sekä asiantuntijat että oudommat huudahtelivat ihmetyksestä ja onnittelivat vilkkaasti kuningasta. Naiset kävivät ilmeisen maltittomiksi nähdessään aarteen siten viipyvän ritareilla.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", huomautti teräväkatseinen kuningas, "niinhän te esiinnytte kuin rannerenkailla koristautuvat sabinilaiset: luovuttakaa ne toki vähäksi aikaa naisillekin, jotka voinevat väittää kykenevänsä arvostelemaan niitä pätevämmin kuin te."

Nämä sanat tuntuivat Madamesta hänen odottamansa päätöksen enteeltä, ja hän sai leskikuningattarenkin katseesta vahvistusta onnelliselle aavistelulleen.

Se hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun vallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat kuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät olleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään silmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa määrin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten Henriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain yhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita:

"Uhkeita!"

Naiset tarkastelivat rannerenkaita sen verran kuin soveliaisuus salli, antaen niiden sitten kulkea edelleen oikealle.

Tällävälin kuningas puheli tyynesti de Guichen ja Fouquetin kanssa, enemmän kuitenkin haastatellen kuin kuunnellen. Niinkuin kaikki, joilla on ehdoton ylemmyys muihin verraten, hän oli saavuttanut keskusteluissa sellaisen tottumuksen, että hänen korvansa otti hajallisista puheluista vain sieltä täältä sen välttämättömän sanan, johon oli vastattava. Hänen tarkkaavaisuutensa oli toisaalla, missä hänen katseensakin harhailivat.

Neiti de Tonnay-Charente oli viimeinen arpomisluetteloon otettu osallinen, ja ikäänkuin hän olisi sikäli asettunut riviinkin olivat hänen perästään vain Montalais ja la Vallière jäljellä. Rannerenkaiden saapuessa näille kahdelle tuntui niiden herättämä yleinen mielenkiinto jo tyyntyneen. Korut menettivät tärkeytensä hetkellisesti sattuessaan noin vähäpätöiseen talteen. Se ei kuitenkaan estänyt Montalaisia hätkähtämästä ilahduksen, kateuden ja mieliteon vallassa, kun hän näki muhkeat jalokivet, joihin hänen katseensa kiintyi enemmän kuin kultasepän taidonnäytteeseen. Oli ilmeistä, että jos Montalais olisi joutunut valitsemaan raha-arvon ja taiteellisen kauneuden kesken, hän olisi epäröimättä asettanut timantit kameain edelle. Hänen olikin vaikea siirtää niitä toverilleen. La Vallière silmäsi koruja miltei välinpitämättömästi.

"Voi, kuinka komeat rannerenkaat! Ihanat, suurenmoiset!" huudahti Montalais. "Ja sinä et hurmaannu niistä, Louise? Mutta etkö siis olekaan nainen?"

"Kyllähän", vastasi nuori tyttö viehättävän kaihomielisesti. "Mutta onhan turhaa kiintyä sellaiseen komeuteen, jota emme voi omistaa."

Kuningas oli kurkoittautunut eteenpäin, kuunnellakseen mitä nuori tyttö sanoisi. Tuskin oli hänen äänensä värinä tauonnut hallitsijan korvissa, kun Ludvig nousi säteilevänä ja astui piirin poikki, pysähtyen la Vallièren luo.

"Mademoiselle", sanoi hän, "te erehdytte: kaikilla naisilla on oikeus koristautua."

"Oi, sire", vastasi la Vallière, "eikö teidän majesteettinne siis tahdo uskoa, että vaatimattomuuteni on todellista?"

"Uskon teillä olevan kaikki hyveet, mademoiselle, vilpittömyys niihin luettuna. Pyydänkin teitä siis sanomaan suoraan, mitä ajattelette näistä rannerenkaista."

"Ne ovat niin sirotekoiset, sire, että sellaisia voivat vain kuningattaret saada."

"Minua ilahduttaa, että se on teidän mielipiteenne, mademoiselle.

Rannerenkaat ovat teidän, kuningas pyytää teitä vastaanottamaan ne."

Ja kun la Vallière ikäänkuin säikähtyneesti liikahti ojentamaan lipasta kuninkaalle, työnsi Ludvig tytön vapisevan käden säveästi takaisin.

Hämmennyksestä syntyi salissa haudan hiljaisuus, vaikka kuninkaallisten naisten ryhmässä ei ollutkaan kuultu tai käsitetty, mitä oli tapahtunut. Neiti de Tonnay-Charente otti ystävällisesti levittääkseen tietoa, kun Madame viittasi häntä lähestymään.

"Oi, hyvä Jumala", huudahti hän, "mikä onni suotiinkaan la Vallièrelle!

Kuningas lahjoitti hänelle rannerenkaat!"

Madame puri huultansa niin lujasti, että verta tihkui esille. Nuori kuningatar katseli vuoroin la Vallièrea, vuoroin Madamea, ja puhkesi nauramaan. Itävallan Anna nojasi leukaansa kauniiseen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa sieluansa jäytävän aavistuksen ja sydäntänsä runtovan julman säjöilyn valtaan. De Guiche näki Madamen vaalenevan ja arvasi, mikä siihen oli syynä; hän poistui pikaisesti seurueesta ja katosi. Malicorne pääsi pujahtamaan Montalaisin luo ja huomauttamaan tälle yleisen puheensorinan suojassa:

"Aure, sinulla on huostassasi meidän menestyksemme ja tulevaisuutemme."

"Niin", vastasi tämä.

Ja hän syleili hellästi la Vallièrea, vaikka hänen olisi kateellisena tehnyt mielensä kuristaa hänet.