"Oh, siinä kaikessa he ovat eri tasoilla, monseigneur. Niin, sillä Bastiljin vangille on tunnustettava ehdoton ylemmyys veljeensä verraten, ja jos tämä onneton uhri tyrmästään siirtyisi valtaistuimelle, ei Ranska – paitsi kenties historiansa alkupuolella – olisi vielä koskaan ollut henkisesti etevämmän ja luonteeltaan jalomman valtiaan ohjattavana."

Fouquet antoi valtavan salaisuuden raskauttaman otsansa hetkiseksi painua käsien varaan. Aramis vetäysi lähemmäksi.

"Eri tasoilla nuo Ludvig XIII: n kaksoispojat ovat teihin nähden, monseigneur", hän sanoi kiusaajatointansa kehittäen, "jälkimmäinen ei tunne Colbertia."

Fouquet nousi heti valjuin ja vääristynein kasvonpiirtein. Isku ei ollut osunut vain sydämeen, vaan suoraan tunkeutunut älyyn.

"Minä ymmärrän", hän virkkoi, "te ehdotatte minulle salaliittoa."

"Siihen suuntaan."

"Sellaista yritystä, jotka muuttavat valtakuntain kohtalot kuten tämän keskustelun alussa sanoittekin."

"Ja yli-intendenttien, – niin, monseigneur."

"Suoraan lausuen te esitätte, että avustaisin Ludvig XIII: n nyt vankina olevan pojan asettamisessa sen pojan sijalle, joka paraikaa lepää Morfeus-salissa?"

Aramiksen sai kolkko tietonsa kamalasti hymyilemään.

"Olettakaamme niin!" myönsi hän.

"Mutta", jatkoi Fouquet kiusallisen äänettömyyden jälkeen, "te ette ole tullut ajatelleeksi, että tällainen valtiollinen hanke mullistaisi koko valtakunnan ja että kuningas on kuin epälukuisia juuria työntänyt puu, jonka kiskaiseminen paikaltaan toisen istuttamiseksi sijalle ei antaisi tilaisuutta maaperän lujittumiseen: uusi kuningas ei pääsisi turvatuksi myrskyn jättämältä tuulahteluita, joka huojuttaisi runkoa haperilla tiloilla."

Aramis hymyili yhä.

"Ottakaa huomioon", pitkitti Fouquet lämmeten tuollaisesta hengenvoimasta, joka muutamassa silmänräpäyksessä oivaltaa jonkun suunnitelman ja johtelee sen yksityiskohtiinsa asti, kaukonäköisesti havaiten kaikki seuraamukset ja kooten yhteen tulokset, "ottakaa toki huomioon, että meidän olisi kerättävä puolellemme koko aatelisto, papisto ja kolmas sääty, – syöstävä syrjään hallitseva ruhtinas, häväistävä hirmuisella paljastuksella Ludvig XIII: n hautaa, toimitettava kuolemaan ja kunniattomaksi Itävallan Anna, tuomittava elinaikaiseen onnettomuuteen toinenkin nainen, nuori kuningatar, ja että kaikesta tästä suoriuduttuamme, – jos sellaiseen loppuun mitenkään edes pääsisimme…"

"En käsitä teitä", keskeytti Aramis kylmäkiskoisesti. "Tuossa puheessanne ei ole ainoatakaan tähän tilanteeseen osuvaa sanaa."

"Mitä!" äännähti yli-intendentti ihmeissään; "ettekö syvenny käytännölliseen puoleen, – teidänlaisenne mies? Rajoitutteko valtiollisen harhaunelman lapsekkaaseen ihasteluun, punnitsematta toimeenpanon mahdollisuutta, välittämättä todellisuudesta? Voinko uskoa tätä?"

"Hyvä ystävä", virkkoi Aramis antaen sanalleen jonkunlaista ylenkatseellisen tuttavallisuuden sävyä, "miten Jumala menettelee asettaakseen kuninkaan sijalle toisen?"

"Jumala!" huudahti Fouquet; "Jumala antaa määräyksen välittäjälleen, joka tempaa tuomitun, korjaa hänet pois ja jättää valtaistuimen tyhjäksi seuraajalle. Mutta se välittäjähän on kuolema. Voi, taivas, herra d'Herblay, olisiko ajatuksissanne…?"

"Sellaista ei ole kysymyksessä, monseigneur. Te ammutte tosiaan yli maalin. Ludvig XIV: ko kuolemaan, Jumalan menettelyäkö seurattaisiin äärimmäisillään? Ei. Tahdoin sanoa teille, että Jumala suorittaa päätöksensä mullistuksitta, aiheuttamatta hälyä ja rynnistelyä, ja että Jumalan innoittamat ihmiset voivat samaten suunnitella hankkeensa, ryhtyä siihen ja panna sen täytäntöön."

"Mitä tarkoitattekaan?"

"Minä tarkoitan, hyvä ystävä", vastasi Aramis jälleenkin korostaen viime sanaa samaan tapaan kuin äsken, "minä tarkoitan, että jos vangin vaihtamisessa kuninkaan sijalle on tapahtunut mullistusta, häväistystä tai mitään vastustelunkaan hälinää, en usko teidän kykenevän sitä todistamaan."

"Mitä nyt?" huudahti Fouquet valkeampana kuin nenä, jolla hän pyyhki ohimoitansa. "Sanotte…?"

"Käykää kuninkaan kamariin", jatkoi Aramis levollisesti, "vaikka tiedätte salaisuuden, ette varmastikaan voi mistään omasta havainnostanne päättää, että Bastiljin vanki lepää veljensä vuoteella."

"Mutta kuningas…?" änkkäsi Fouquet herpaantumaisillaan kauhusta.

"Mikä kuningas?" kysyi Aramis säveimmällä äänenpainollaan; "vihaajanneko vai suosijanne?"

"E-eilinen…?"

"Eilispäivän valtias? Rauhoittukaa; hän on saanut Bastiljissa saman kopin, jossa hänen uhrinsa oli jo liian kauan nääntynyt."

"Armias taivas! Ja kuka hänet sinne vei?"

"Minä."

"Te?"

"Niin, ja mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Korjasin hänet talteen viime yönä, ja hänen vaipuessaan varjoon toinen kohosi valoon. Enpä luule sen herättäneen melua. Salama ilman jyrähdystä ei ketään valveuta."

Fouquet päästi kumean parahduksen ikäänkuin näkymättömän iskun saaneena ja puristi päätänsä kouristunein käsin.

"Te olette tehnyt tuon?" sopersi hän.

"Varsin näppärästi. Mitä ajattelette tempusta?"

"Olette syössyt kuninkaan valtaistuimelta? Sulkenut vankilaan?"

"Tehty se on."

"Ja se pantiin toimeen täällä, Vauxissa?"

"Niin, täällä, Morfeus-salissa. Eikö se olekin ihan kuin rakennettu sellaista kaappausta varten?"

"Ja tuo tapahtui…?"

"Viime yönä."

"Nyt yöllä?"

"Kello kahdentoista ja yhden välillä."

Fouquet liikahti ikäänkuin karatakseen Aramiksen kimppuun, mutta pidätti itsensä.

"Vauxissa! Minun luonani!.." sanoi hän tukahtuneella äänellä.

"Niinhän tietenkin. Linna on teidän, olletikin nyt, kun Colbert ei voi sitä teiltä enää riistää."

"Minun luonani piti sellaisen rikoksen tapahtua!"

"Rikoksen!" äännähti Aramis hämmästyen.

"Katalan rikoksen!" jatkoi Fouquet kiihtyen yhä enemmän. "Tihutyön, joka on salamurhaa kurjempi, – mustan petoksen, joka ainiaaksi häpäisee nimeni ja tuomitsee minut jälkimaailman kammoamaksi!"

"Tehän houritte, monsieur", tokaisi Aramis, ja hänen äänessään värähteli nyt rauhattomuutta; "puhutte liian kovaa: varokaa!"

"Minä huudan vielä niin äänekkäästi, että koko maailma kuulee."

"Herra Fouquet, varokaa!"

Fouquet käännähti tähystämään tiukasti kirkkoruhtinasta.

"Niin", hän sanoi, "te olette häväissyt minut panemalla toimeen tuollaisen ilkityön vierastani vastaan, joka kavallusta aavistelematta nukkui rauhallisesti kattoni alla! Voi, turma minulle!"

"Turma sille, joka kattonne alla hautoi omaisuutenne ja henkenne hukkaa! Unohdatteko sen?"

"Hän oli vieraani, hän oli kuninkaani!"

Aramis nousi verestävin silmin ja vavahtelevin huulin.

"Olenko tekemisissä mielettömän kanssa?" virkahti hän.

"Olette tekemisissä kunniallisen miehen kanssa."

"Hullu!"

"Miehen, joka estää teitä täyttämästä rikostanne."

"Hullu!"

"Miehen, joka mieluummin kuolee, mieluummin surmaa teidät, kuin sallii häpeänsä täyttyä."

Ja Fouquet syöksähti tarttumaan miekkaansa, jonka d'Artagnan oli laskenut vuoteelle; päättäväisesti häilähti välkkyvä säilänterä ilmassa.

Aramis rypisti kulmakarvojaan ja sujautti kätensä povelleen ikäänkuin asetta tapaillen. Fouquet huomasi sen liikkeen, ylväänä ja ylevänä hän heitti pois kalpansa, joka kieri seinän |a makuusijan väliin, ja lähestyen Aramista hän laski aseettoman kätensä tämän olalle.

"Monsieur", hän lausui, "minulle olisi suloista kuolla tähän, säästyäkseni näkemästä häpeääni, ja jos vielä tunnette mitään ystävyyttä minua kohtaan, rukoilen teitä antamaan minulle kuoleman."

Aramis seisoi vaiti ja liikkumattomana.

"Ette vastaa mitään?"

Aramis nosti vitkaan päänsä, ja vielä kerran pilkahti toivon säde hänen silmissään.

"Harkitkaa kaikkea, mikä meitä odottaa, monseigneur" pyysi hän. "On vain tapahtunut oikeus, ja Ludvig elää, mutta hänen vankinaolonsa pelastaa teidän henkenne."

"Niin", vastasi Fouquet, "te olette saattanut toimia minun hyväkseni, mutta minä en ota vastaan palvelustanne. Silti en tahdo syöstä teitä tuhoon. Teidän on lähdettävä linnasta."

Aramis tukahdutti särkyvästä sydämestä pyrkivän voihkauksen.

"Minulla on vieraanvaraisuuden velvoitus teitäkin kohtaan", jatkoi Fouquet majesteettisesti; "teitä älköön perikö hukka sen paremmin kuin sitäkään, jonka te olitte määrännyt tuhon omaksi."

"Mutta teidät perii", ennusti Aramis kumealla äänellä; "teidät perii, teidät perii!"

"Myönnän enteet, herra d'Herblay; mutta mikään ei voi minua pidättää. Teidän on poistuttava linnastani, ja poistuttava Ranskasta; suon neljä tuntia laittautuaksenne suojaan kuninkaalta."

"Neljä tuntia?" äännähti Aramis pilkallisesti ja epäuskoisena.

"Fouquetin sanalla! Kukaan ei sitä ennen lähde ajamaan teitä takaa. Saatte neljän tunnin etumatkan niistä, jotka kuningas tietysti heti lähettää teitä tavoittamaan."

"Neljä tuntia!" toisti Aramis ärjähtäen.

"Se riittää yltäkyllin ehtiäksenne ajoissa rannikolle ja sieltä meritse Belle-Islelle, jonka annan turvapaikaksenne."

"Aah!" jupisi Aramis.

"Olkoon Belle-Isle varattuna puolestani teille niinkuin omistan kuninkaalle turvalliseksi Vauxin. Menkää, d'Herblay, menkää; niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvaakaan katkea päästänne."

"Kiitos!" virkkoi Aramis synkeän ivallisesti.

"Lähtekää siis, ja antakaa minulle kätenne, jotta yhteisvoimin rientäisimme – te pelastamaan henkeänne ja minä kunniaani."

Aramis veti esiin kätensä, jonka oli kätkenyt poveensa. Se oli punaisena verestä; hän oli raadellut ihoansa kynsillään ikäänkuin kurittaakseen lihaansa itse ihmiselämää turhempien suuriluuloisten suunnitelmien raukeamisesta. Fouquet tunsi kauhistusta ja sääliä; hän avasi Aramikselle sylinsä.

"Minulla ei ollut asetta", mutisi tämä nurjamielisen ja kamalan näköisenä kuin Didon³⁰ varjo.

Fouquetin käteen kajoamatta hän sitten käänsi kasvonsa toisaanne ja peräytyi pari askelta. Hänen viimeinen sanansa oli sadatus; hänen viimeinen liikkeensä oli manaus tuon käden viuhtaisemana, josta silloin pirahti pari pisaraa hänen vertansa Fouquetin kasvoihin.

Ja molemmin he syöksähtivät kamarista salaportaille, jotka johtivat sisäpihalle.

Fouquet käski tuoda esiin parhaat hevosensa. Aramis pysähtyi niiden portaiden juurelle, jotka veivät Portoksen kamariin. Hän aprikoitsi pitkän tovin, sillaikaa kun Fouquetin kaleesit vierivät täyttä vauhtia liikkeelle pääpihan kiveykseltä.

– Lähteäkö yksin? – tuumi Aramis; – ilmoittaako prinssille?.. Haa, kadotus!.. Ilmoittaa prinssille ja sitten mitä?.. Lähteäkö hänen kanssaan?.. Laahata kaikkialle mukanaan syyttävä todiste?.. Sota… hellittämätön kansalaissota?.. Voi, ilman apukeinoja… mahdotonta!.. Mitä hän tehnee ilman minua?.. Oh, kukistuu kuten minkin… Mutta ken tietää?.. Täyttyköön sallimus!.. Hän oli tuomittu, jääköön silleen!.. Jumala!.. Paholainen!.. Sinä ihmisen neronhengeksi sanottu kurjan ilveen mahti, sinä et ole muuta kuin vuoriston tuulahdusta epävarmempi ja hyödyttömämpi hengähdys; sinä suljet puuskuntasi piiriin kaikki, järkyttelet vaikka vuoriakin, ja äkkiä murrut lahoon puuristiin, kun sen takana elää toinen näkymätön voima… jonka sinä kenties kiellät ja joka kostaa sinulle, musertaen sinut edes sitä kunniaa suomatta, että lausuisi sinulle nimensä!.. Hukassa!.. Minä olen hukassa!.. Mitä tehdä?.. Mennäkö Belle-Islelle?.. Niin. Ja Portos jää tänne haastamaan kaikille siitä seikkailusta! Portos kenties joutuu kärsimään!.. Ei, sitä en siedä. Olen yhtä hänen kanssaan; hänen tuskansa on minun. Portos lähtee kerallani, hän seuratkoon minun kohtaloani, ei auta muu.

Ja Aramis kiirehti ylös kenenkään näkemättä, kuinka peloissaan hän oli hätäisyytensä joutumisesta huomatuksi ja kenties epäillyksi.

Vastikään Pariisista palannut Portos nukkui vanhurskaan unta. Ruumis oli unohtanut uupumuksensa niinkuin henki oli ajatuksista vapautunut.

Aramis astui sisälle keveänä kuin varjo ja laski jäntevän kätensä jättiläisen olalle.

"Hei, Portos, hei", varoitteli hän.

Portos kohousi ja avasi silmänsä vielä ihan pökerryksissään.

"Me lähdemme", ilmoitti Aramis.

"Ah!" äännähti Portos.

"Lähdemme ratsain ja lasketamme vinhemmin kuin olemme konsaan kiitäneet."

"Ah!" toisti Portos.

"Pukeudu, veikkonen."

Ja hän autteli jättiläistä kuntoon ja sulloi hänen taskuihinsa kullan ja timantit. Siinä puuhassa herätti pikku rasahdus hänen huomiotansa.

D'Artagnan silmäili heitä ovelta.

Aramis hätkähti.

"Mitä lempoa te siinä niin hoppuisina touhuatte?" ihmetteli muskettisoturi.

"Sht!" kuiskasi Portos.

"Lähdemme kuninkaan asialle", lisäsi piispa.

"Kylläpä teidän kelpaa!" sanoi muskettisoturi.

"Puh!" vastasi Portos; "minä olen väsyksissä, – olisin mieluummin vielä nukkunut. Mutta kuninkaan toimissa…"

"Näitkö herra Fouquetia?" kysyi Aramis d'Artagnanilta.

"Juurikään, – vaunuissaan."

"Ja mitä hän sanoi sinulle?"

"Näkemiin!"

"Eikö muuta?"

"Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa? Enhän minä enää ole yhtään mitään teikäläisten tultua suosioon!"

"Kuulehan", lausui Aramis syleillen muskettisoturia, "sinun hyvä aikasi on palannut; sinun ei tarvitse enää kadehtia ketään."

"Vielä mitä!"

"Ennustan sinulle täksi päiväksi tapausta, joka erinomaisesti edistää asemaasi."

"Niinkö!"

"Tiedäthän minun olevan selvillä asioista?"

"Ka, kyllä vainkin!"

"No, Portos, oletko valmis? Mennään!"

"Mennään, mennään!"

"Ja syleilkäämme d'Artagnania."

"Totisesti!"

"Ratsut?"

"Niistä ei ole täällä puutetta. Tahdotko minun hevoseni?" tarjosi d'Artagnan.

"Minulla on tallissa omia", sanoi Portos.

"Hyvästi! Hyvästi!"

Pakolaiset nousivat ratsaille muskettisoturien kapteenin saattamina; tämä piteli jalustinta Portokselle ja seurasi ystäviänsä katseellaan, kunnes he hävisivät näkyvistä.

– Jokaisessa muussa tilaisuudessa, – ajatteli gascognelainen, – luulisin noiden miesten olevan karkumatkalla; mutta tänään on politiikka niin muuttunut, että tuollaista sanotaan kuninkaan tehtävän toimittamiseksi. No, kernaasti minun puolestani! Minulla on omat hommani.

Ja hän palasi miettiväisenä huoneeseensa.

228.
Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta

Fouquet ajoi niin että hevosten kaviot iskivät tulta. Tiellä häntä kauhistutti kuulemaansa miettiessään.

– Mitä olivatkaan, – ajatteli hän, – nuoruudessaan nuo ihmeelliset miehet, jotka vielä raihnauden iässä kykenevät luomaan tuollaisia suunnitelmia ja panemaan ne silmää räpäyttämättä täytäntöön?

Väliin hän kysyi itseltään, eikö kaikki, mitä Aramis hänelle oli kertonut, ollut vain unta. Tai eikö tämä satu voinut olla juuri hänelle viritetty ansa, ja eikö hän, Fouquet, Bastiljiin saapuessaan ehkä kohtaisi vangitsemiskäskyä, joka lähettäisi hänet vallasta syöstyn kuninkaan toveriksi?

Tässä mielessä hän jätti matkalla hevosia vaihdettaessa muutamia suljettuja määräyksiä. Nämä hän osoitti d'Artagnanille ja kaikille sotaväenosastojen päälliköille, joiden uskollisuutta ei voinut epäillä.

– Tällä tavoin, – tuumi Fouquet, – vangittuna tai vangitsematta olen tehnyt palveluksen, jonka olen velkapää kunnian asialle. Määräykset saapuvat vasta minun jälkeeni, jos palaan vapaana eikä sinettejä ole vielä ehditty murtaa. Sitten otan ne takaisin. Jos viivyn, on minua kohdannut onnettomuus. Silloin saan apua itselleni ja kuninkaalle.

Näin valmistuneena hän saapui Bastiljin edustalle. Yli-intendentti oli ajanut puolen kuudetta lieuen matkan tunnissa.

Mitä ei koskaan ollut sattunut Aramikselle Bastiljissa, se tuli Fouquetin osaksi. Vaikka hän kuinkakin vetosi nimeensä, vaikka hän todisteli, kuka hän oli, hän ei voinut mitenkään päästä sisälle.

Pyytämällä, uhkaamalla, käskemällä hän sai vahtisotamiehen ilmoittamaan eräälle aliupseerille, joka vuorostaan vei tiedon majurille. Kuvernööriä ei tämän vuoksi olisi rohjettu häiritä.

Vaunuissaan linnoituksen portilla Fouquet nieleskeli pahastustansa, odotellen aliupseerin paluuta. Tämä saapui vihdoin jokseenkin nyrpeän näköisenä.

"No", kysyi Fouquet kärsimättömänä, "mitä majuri sanoi?"

"Ka, herraseni", vastasi soturi, "majuri nauroi minulle vasten naamaa. Hän sanoi, että herra Fouquet on Vauxissa ja että herra Fouquet Pariisissakaan ollen ei nousisi vuoteeltaan tähän aikaan."

"Mordieu, te olette houkkioita kaikkityyni!" huudahti ministeri hypäten ulos vaunuistaan.

Ja ennen kuin aliupseeri ehti sulkea porttia Fouquet pujahti sen raosta sisälle, juosten pihaan sotilaan hälytyshuudoista huolimatta.

Fouquet riensi edelleen välittämättä miehen melusta, ja vihdoin päästyään kintereille tämä huuteli seuraavan portin vahdille:

"Pitäkää varanne, pitäkää varanne siellä!"

Vahtisotilas laski peitsensä ministeriä kohti; mutta vantterana ja vikkelänä sekä sitäpaitsi suuttumuksesta kiihdyksissään tämä tempasi peitsen sotamiehen kädestä ja hyväili sillä hanakasti hänen hartioitaan. Liian lähelle pyrkinyt aliupseeri sai hänkin osansa löylystä. Molemmat kiljuivat raivoisasti, ja tähän hälyyn lähti liikkeelle koko ensimmäinen etuvartio-osasto.

Näistä joku tunsi yli-intendentin ja huudahti:

"Monseigneur!.. Voi, monseigneur!.. Pysähtykää te muut!"

Ja hän pysäytti todellakin vartijat, jotka valmistautuivat kostamaan toveriensa puolesta.

Fouquet käski, että hänelle avattaisiin ristikkoportti, mutta ohjesääntöön vedoten siitä kieltäydyttiin.

Hän käski silloin ilmoittaa kuvernöörille; mutta tämä oli jo kuullut melun portilta. Hän riensi paikalle kaksikymmenmiehisen vartio-osaston etunenässä ja majurin seuraamana, luullen hyökättävän Bastiljia vastaan.

Baisemeauxkin tunsi Fouquetin ja laski miekkansa, jota hän jo heilutti kädessään.

"Ah, monseigneur!" änkytti hän. "Anteeksi, anteeksi!.."

"Monsieur", virkkoi yli-intendentti palavissaan, "minä onnittelen teitä; täällä on erinomainen komento."

Baisemeaux kalpeni, luullen sanojen olevan vain ivaa raivokkaan vihanpurkauksen enteenä. Mutta Fouquet oli jo ehtinyt hengähtää ja kutsui viittaamalla vahtisotilasta ja aliupseeria, jotka hieroivat selkäänsä.

"Kaksikymmentä pistolia vahtisotilaalle", virkkoi hän, "viisikymmentä upseerille. Onnittelen virkainnostanne, messieurs, puhun siitä kuninkaalle. Nyt me kahden kesken, herra Baisemeaux."

Ja yleisen tyytymyksen sorinassa hän seurasi kuvernööriä hallintorakennukseen.

Baisemeaux vapisi häpeästä ja levottomuudesta. Piispan aamuisella käynnillä näytti nyttemmin olevan seurauksia, joista virkamies saattoi hyvällä syyllä säikkyä, sitäkin enemmän, kun Fouquet lyhyeen ja käskevin katsein sanoi:

"Monsieur, te olette tänä aamuna tavannut herra d'Herblayn?"

"Kyllä, monseigneur."

"Heh, monsieur, ettekö kauhistu rikosta, johon olette antautunut osalliseksi?"

– Kas niin! – ajatteli Baisemeaux, – Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mitä rikosta, monseigneur?"

"On tapahtunut rikos, josta teidät voitaisiin revittää hevosilla neljäksi kappaleeksi, monsieur, muistakaa se! Mutta nyt ei ole aika kiihoittua. Viekää minut heti vangin luo."

"Minkä vangin?" virkkoi Baisemeaux väristen.

"Te ette ole tietävinänne! No, ettehän muuta voi. Sillä tosiaankin, jos te tunnustaisitte osallisuutenne moiseen tihutyöhön, niin hukka teidät perisi. Tahdon siis olla uskovinani tietämättömyyttänne."

"Minä pyydän, monseigneur…"

"Hyvä on. Viekää minut vangin luo."

"Marchialin luo?"

"Kuka se Marchiali on?"

"Se pidätetty mies, jonka herra d'Herblay tänne toi aamuin varhain."

"Nimitetäänkö häntä Marchialiksi?" kysyi yli-intendentti, jonka varmuutta Baisemeauxin yksinkertaiset vakuuttelut alkoivat horjuttaa.

"Niin, monseigneur, sillä nimellä hänet on täällä merkitty kirjoihin."

Fouquet katsahti Baisemeauxin sydämen pohjaan. Hän luki sieltä ihmistottumuksella, joka aikaa myöten muuttuu voimaksi, ehdotonta vilpittömyyttä. Ja kun hetkisen tarkkasi noita kasvoja, miten saattoikaan otaksua Aramiksen ottaneen moista luottamusmiestä?

"Hän on siis", virkkoi Fouquet kuvernöörille, "sama vanki, jonka herra d'Herblay vei täältä toispäivänä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja toi takaisin tänä aamuna?" lisäsi Fouquet innokkaasti, käsittäen heti Aramiksen suunnitelman koneiston.

"Niin on asia, monseigneur."

"Ja hänen nimensä on Marchiali?"

"Marchiali. Jos monseigneur on tullut tänne viedäksenne hänet pois, sitä parempi; minä aioin hänestä vielä kirjoittaa."

"Mitä hän siis tekee?"

"Tästä aamusta asti hän tuottaa minulle tavatonta kiusaa; hänellä on sellaisia raivokohtauksia, että luulisi hänen kukistavan koko Bastiljin."

"Minä tosiaankin vapautan teidät hänestä", sanoi Fouquet.

"Ah, sepä hyvä!"

"Viekää minut hänen koppiinsa."

"Monseigneur kai antaa minulle määräyksen…"

"Minkä määräyksen?"

"Kuninkaan käskyn."

"Malttakaas, kyhään sen heti."

"Se ei riittäisi, monseigneur; tarvitaan kuninkaan oma allekirjoitus."

Fouquet näytti taaskin ärtyneeltä.

"Kun te olette niin tunnontarkka vankien ulospäästämisessä", virkkoi hän, "niin näyttäkää minulle siis määräys, jolla hänet vapautettiin."

Baisemeaux näytti Seldonin vapauttamiskäskyä.

"Hm", äännähti Fouquet, "Seldon ei ole Marchiali."

"Mutta Marchialia ei ole vapautettu, monseigneur; hän on täällä."

"Sanoittehan, että herra d'Herblay hänet vei täältä ja toi tänne takaisin."

"Minä en sitä sanonut."

"Te sanoitte sen niin selvään, että luulen sen vielä kuulevani."

"Se oli sitten kieleni lipsahdus."

"Olkaa varuillanne, herra Baisemeaux!"

"Minulla ei ole mitään pelättävää, monseigneur; kantani on oikea."

"Uskallatteko sitä väittää?"

"Vannoisin sen vaikka apostolin edessä. Herra d'Herblay toi minulle määräyksen vapauttaa Seldon, ja Seldon vapautettiin."

"Minä sanon teille, että Marchiali on lähtenyt Bastiljista."

"Se olisi minulle todistettava, monseigneur."

"Sallitteko minun nähdä hänet?"

"Monseigneur, joka hallitsette tässä valtakunnassa, tietää sangen hyvin, että kukaan ei pääse vankien luo ilman kuninkaan nimenomaista määräystä."

"Pääsihän herra d'Herblay."

"Se olisi todistettava, monseigneur."

"Vielä kerran, herra Baisemeaux, varokaa sanojanne."

"Tosiasiat puhuvat."

"Herra d'Herblay on kukistettu."

"Herra d'Herblayko kukistettu? Mahdotonta!"

"Näettehän, minkä vaikutuksen hän on teihin tehnyt."

"Minuun vaikuttaa kuninkaan palvelus, monseigneur. Minä täytän velvollisuuteni. Antakaa minulle määräys häneltä, niin pääsette sisälle."

"Kah, herra kuvernööri, saatte sanani siitä, että jos ensin sallitte minun päästä vangin luo, jätän teille heti kuninkaan määräyksen."

"Antakaa se nyt, monseigneur."

"Ja jos sen minulta kiellätte, vangitutan teidät paikalla kaikkine upseereinenne."

"Ennen kuin ryhdytte sellaiseen väkivaltaisuuteen, monseigneur, ottakaa huomataksenne", lausui Baisemeaux hyvin kalpeana, "että me tottelemme vain kuninkaan käskyä ja että te voitte yhtä hyvin saada sellaisen herra Marchialin tavataksenne kuin tehdäksenne minulle niin paljon pahaa, viattomalle.".

"Se on totta", huudahti Fouquet raivoissaan, "se on totta! No, herra Baisemeaux", jatkoi hän vakaalla äänellä, vetäen onnetonta lähemmäksi, "tiedättekö, minkätähden niin kiihkeästi haluan puhutella tuota vankia?"

"En, monseigneur, ja suvaitkaa huomata, miten te minua säikytätte; minä vapisen, olen pyörtymäisilläni."

"Pian teitä pyörryttää vielä pahemminkin, herra Baisemeaux, kun palaan tänne kymmenentuhannen miehen ja kolmenkymmenen tykin voimalla."

"Hyvä Jumala! Ihanhan teidän ylhäisyytenne tulee hulluksi!"

"Kun nostatan teitä ja kirottuja tornejanne vastaan koko Pariisin väestön, kun murran porttinne ja hirtätän teidät Coin-tornin sakaraan!"

"Monseigneur, monseigneur, taivaan tähden!"

"Annan teille kymmenen minuutin miettimisajan", lisäsi Fouquet tyyneksi pidättyen. "Istahdan tähän nojatuoliin odottamaan. Jos kymmenen minuutin kuluttua vielä vastustatte, niin lähden, ja pitäkää minua niin hulluna kuin vain haluttaa, mutta te saatte nähdä!"

Baisemeaux polki jalkaansa kuin epätoivoon joutunut mies, mutta hän ei vastannut mitään.

Tämän nähdessään Fouquet sieppasi kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti:

'Määräys herralle kauppiaskunnan esimiehelle kutsua kokoon kansalliskaarti ja marssittaa se kuninkaan palveluksessa Bastiljia vastaan.'

Baisemeaux kohautti olkapäitänsä; Fouquet kirjoitti:

'Määräys Bouillonin herra herttualle ja Condén herra prinssille ryhtyä johtamaan sveitsiläisiä ja henkivartiojoukkoja sekä marssia hänen majesteettinsa palveluksessa Bastiljia vasaan…'

Baisemeaux mietti. Fouquet kirjoitti:

'Määräys jokaiselle sotilaalle, porvarille tai aatelismiehelle Pidättää ja vangita ritari d'Herblay, Vannesin piispa, rikostovereinensa, jotka ovat: 1. herra Baisemeaux, Bastiljin kuvernööri, epäilty maankavalluksesta, kapinasta ja majesteettirikoksesta…'

"Pysähtykää, monseigneur", huudahti Baisemeaux. "En tästä ymmärrä kerrassaan mitään. Mutta vaikkapa pelkkä järjettömyyskin tässä pitäisi peliänsä, johtuisi siitä täällä kahdessa tunnissa niin suuria onnettomuuksia, että kuningas minua tuomitessaan toki harkitsee, teinkö väärin rikkoessani toimintaohjettani tuollaisen uhan alaisena. Menkäämme vankitorniin, monseigneur; te saatte tavata Marchialin."

Fouquet syöksähti ulos huoneesta, ja Baisemeaux seurasi häntä, kuivaillen otsastaan tihkuvaa kylmää hikeä.

"Tämäpä kauhea aamu!" päivitteli hän. "Tällainen häpeä!"

"Astukaa nopeasti!" hoputti Fouquet.

Baisemeaux antoi vanginvartijalle merkin kävellä heidän edellään. Hän pelkäsi toveriansa. Tämä huomasi sen.

"Heittäkää jo lapsellisuutenne!" sanoi hän äkäisesti. "Jättäkää mies tänne; ottakaa itse avaimet ja näyttäkää minulle tietä. Kukaan ei saa olla kuulemassa, mitä täällä tapahtuu. Ymmärrättekö?"

"Ah!" huudahti Baisemeaux epäröiden.

"Vieläkö nyt!" tiuskaisi Fouquet. "No, kieltäytykää vain, niin lähden Bastiljista tuodakseni toisen viestin."

Baisemeaux painoi päänsä alas, otti avaimet ja nousi yksinään ministerin kanssa tornin portaille.

Mikäli he astuivat ylemmäksi näitä mutkikkaita kiertoportaita, sikäli alussa hillitysti kuulunut sorina muuttui äänekkäiksi huudoiksi ja kamaliksi sadatuksiksi.

"Mitä tuo on?" kysyi Fouquet.

"Siellä on teidän Marchialinne", selitti kuvernööri, "sillä tavalla mielipuolet mekastavat!"

Hän säesti vastausta silmäyksellä, joka sisälsi pikemmin loukkaavia vihjauksia kuin kohteliaisuutta herra Fouquetille.

Tätä puistatti. Edellisiä kauheammasta kiljahduksesta hän tunsi kuninkaan äänen. Hän pysähtyi porrassillakkeelle, ottaen avainkimpun Baisemeauxin kädestä. Tämä luuli, että uusi mielenvikainen aikoi murskata hänen kallonsa.

"Kah", esteli hän, "herra d'Herblay ei minulle laisinkaan puhunut tästä!"

"No, avaimet tänne vain!" sanoi Fouquet, temmaten ne hänen kädestään.

"Mikä on sen oven avain, jota etsin?"

"Tämä."

Kammottava huuto, jota seurasi hirvittävä isku oveen, kajahdutti porraskäytävää.

"Vetäytykää pois!" virkkoi Fouquet uhkaavalla äänellä Baisemeauxille.

"En parempaa pyydäkään", jupisi tämä. "Siinä on kaksi raivohullua joutumassa vastatusten. Varmaan heistä toinen syö toisen."

"Lähtekää", toisti Fouquet. "Jos astutte jalallanne tähän porraskäytävään ennen kuin teitä kutsun, niin muistakaa, että joudutte Bastiljin kurjimman vangin sijalle."

"Minä kuolen tästä, siitä ei epäilystäkään!" murisi Baisemeaux hoippuessaan pois.

Vangin huudot kajahtelivat yhä peloittavampina. Varmistauduttuaan siitä, että Baisemeaux oli ehtinyt portaitten alimmalle askelmalle, Fouquet työnsi avaimen ensimmäiseen lukkoon.

Tällöin hän kuuli selvästi kuninkaan käheän äänen raivoisana parkuvan:

"Apuun! Minä olen kuningas! Apuun!"

Toisen oven avain ei ollut sama kuin ensimmäisen. Fouquetin täytyi etsiä kimpusta.

Sillävälin kuningas huumaantuneena, hulluna, vimmaantuneena kiljui täyttä kurkkua:

"Fouquet on minut tänne saattanut! Apuun Fouquetia vastaan! Minä olen kuningas! Kuninkaan avuksi Fouquetia vastaan!"

Tämä karjunta raateli ministerin sydäntä. Kirkumista säestivät hirvittävät iskut oveen tuolilla, jota kuningas jälleen käytti muurinmurtimena. Fouquet onnistui löytämään avaimen. Kuninkaan voimat olivat uupuneet, hän ei enää puhunut ymmärrettäviä sanoja, hän mylvi.

"Kuolema Fouquetille!" ulvoi hän. "Kuolema konnalle!"

Ovi avautui.

30. Vergiliuksen laulama kartagolainen kuningatar, joka Aeneaan jättämänä valitsi kuoleman. Suom.