Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

"Niin ollen poloiset rakastavaiset odottavat, kunnes kuningas suvaitsee muuttaa mielensä. He ovat nuoria, heillä on aikaa."

"Voi, armaani", virkkoi Filip vuorostaan nauraen, "näenpä, että te ette tiedä tämän jutun sievintä piirrettä."

"En."

"Sitä, mikä on syvimmin koskenut kuninkaaseen."

"Onko kuninkaaseen koskenut syvästi?"

"Sydänjuuria myöten."

"Mutta mitä se sitten on? Sanokaa pian!"

"Harvinaisen haaveellinen seikkailu."

"Tiedätte, että pidän paljon tuollaisista seikkailuista, ja kuitenkin annatte minun odottaa", sanoi prinsessa kärsimättömästi.

"No, nähkääs…" Monsieur vaikeni.

"Minä kuuntelen."

"Kuninkaan tammen alla… Tiedättehän, missä Kuninkaan tammi on?"

"Vähät siitä. Kuninkaan tammen alla, sanoitte?"

"Niin, luullen olevansa yksinään kahden ystävättärensä kanssa on neiti de la Vallière näille uskonut rakkautensa kuninkaaseen."

"Oo!" äännähti Madame, alkaen tuntea levottomuutta.

"Ja milloin se tapahtui?"

"Tunti sitten."

Madame säpsähti. "Ja eikö sitä rakkautta kukaan tiennyt?"

"Ei kukaan."

"Eikö hänen majesteettinsakaan?"

"Ei hänen majesteettinsakaan. Se pieni olento säilytti salaisuutensa sisimmässään, kunnes se yhtäkkiä kävi häntä itseään voimakkaammaksi ja kirposi hänen huuliltaan."

"Ja miten te tuon järjettömyyden tiedätte?"

"Siten kuin kaikki muutkin."

"Ja mistä sitten kaikki muut sen tietävät?"

"De la Vallièren omasta suusta; hänhän tunnusti tämän rakkautensa tovereilleen Montalaisille ja Tonnay-Charentelle."

Madame seisahtui, irroittautuen äkillisellä liikkeellä puolisonsa käsivarresta.

"Ja siitä on tunti, kun hän teki tämän tunnustuksen?" kysyi hän.

"Niille vaihein."

"Ja tietääkö kuningas siitä?"

"No, sehän asiassa juuri romanttisinta onkin, että kuningas oli Saint-Aignanin kanssa tammen takana ja kuuli jokaisen sanan tuosta mielenkiintoisesta keskustelusta."

Madame tunsi survaisun sydämessään. "Mutta minähän olen tavannut kuninkaan sen jälkeen", virkahti hän ajattelemattomasti, "eikä hän maininnut minulle sanaakaan tuosta kaikesta."

"Parbleu!" huudahti voitonriemuinen aviomies yksinkertaisesti; "hän tietenkin varoi siitä puhumasta, koska hän varoitti kaikkia muitakin siitä teille ilmoittamasta."

"Mitä sanottekaan!" huudahti Madame kiusaantuneena.

"Minä sanon, että se tahdottiin pimittää teiltä."

"Mutta miksi se minulta salattaisiin?"

"Pelosta, että ystävyytenne saattaisi teidät ilmaisemaan jotakin nuorelle kuningattarelle, – siinä syy."

Prinsessa Henriette painoi päänsä alas; häntä oli kuolettavasti loukattu. Hän ei sitten saanut rauhaa ennen kuin tapasi kuninkaan. Kuningas tietysti saa valtakunnassaan viimeisenä tietää, mitä hänestä puhutaan, niinkuin rakastajakin viimeisenä kuulee, mitä ihmiset kertovat hänen armaastaan. Niinpä Ludvig huomatessaan Madamen häntä etsivän tuli hänen luokseen hiukan hämmentyneenä, mutta kuitenkin kohteliaana ja huomaavaisena. Madame odotti hänen alkavan haastaa la Vallièresta. Mutta kun kuningas ei virkkanut asiasta mitään, kysyi hän suoraan:

"Entä se pienoinen?"

"Mikä pienoinen?" vältteli kuningas.

"Neiti de la Vallière… Ettekö sanonut minulle, sire, että hän oli mennyt tainnuksiin?"

"Hän on yhä kovin huonovointinen", vastasi kuningas teeskennellen mitä suurinta välinpitämättömyyttä.

"Mutta sehän vahingoittaa huhua, jota teidän oli levitettävä, sire."

"Minkälaista huhua?"

"Että muka olette viehättänyt häneen."

"No, toivoakseni se huhu silti leviää", vastasi kuningas hajamielisesti.

Madame odotti vielä; hän tahtoi tietää, puhuisiko kuningas hänelle seikkailusta suuren tammen alla. Mutta tämä ei siitä hiiskunut sanaakaan. Madamekin puolestaan oli siitä vaiti, ja niin kuningas hyvästeli hänet uskomatta hänelle mitään koko asiasta.

Tuskin oli Madame nähnyt kuninkaan loittonevan, kun hän lähti tavoittamaan Saint-Aignania. Tämä oli helposti löydettävissä. Kreivi oli kuin saattajalaivat, jotka aina seuraavat suuria aluksia. Saint-Aignan oli juuri henkilö, jollaista Madame nykyisessä mielentilassaan tarvitsi. Keikari etsi vain korvaa, joka olisi arvokkaampi kuin muiden, kertoakseen sille tapauksen yksityiskohtia myöten. Eikä hän säästänyt Madamea ainoaltakaan tiedolta. Kun hän oli lopettanut, virkkoi tämä:

"Myöntäkää, monsieur, että se on sievä tarina."

"Ei tarina, vaan kertomus."

"Tarina tai kertomus, myöntänette toki, että se on juteltu teille niinkuin te sen nyt haastoitte minulle, itse sentään olemattanne saapuvilla?"

"Kautta kunniani, madame, minä olin paikalla."

"Ja te uskotte kreivittären tunnustuksen vaikuttaneen kuninkaaseen?"

"Niinkuin neiti de Tonnay-Charenten sanat tehosivat minuun", vastasi Saint-Aignan. "Ajatelkaahan toki, madame, neiti de la Vallière vertasi kuningasta aurinkoon. Onhan se imartelevaa!"

"Kuningas ei anna vallata itseään sellaisella imartelulla."

"Madame, kuningas on ainakin yhtä paljon ihminen kuin hän on aurinkokin, – sen olen juuri äsken nähnyt, kun la Vallière vaipui hänen syliinsä."

"La Vallière vaipui kuninkaan syliin?"

"Oi, se oli mitä somin kuvaelma! Kuvitelkaahan, että neiti de la Vallière kaatui taaksepäin ja…"

"No, mitä te näitte? Sanokaa, puhukaa."

"Minä näin, mitä kymmenen muuta henkilöä näki samalla kertaa kuin minäkin; minä näin, että de la Vallièren vaipuessa hänen syliinsä kuningas oli vähällä pyörtyä."

Madamelta pääsi pieni parahdus. Se oli ainoa merkki hänen sielussaan kiehuvasta suuttumuksesta.

"Kiitos", sanoi hän väkinäisesti nauraen; "te olette erinomainen kertoja, herra de Saint-Aignan."

Ja yksinään ja ikäänkuin tukehtumaisillaan hän riensi pois linnaa kohti.

118.
Yöllisillä retkillä

Kruununprinssi oli eronnut puolisostaan mitä parhaalla tuulella, ja päivän touhusta uupuneena hän oli vetäytynyt huoneisiinsa, jättäen kunkin viettämään yönsä miten halusivat. Tullessaan kotiin Monsieur oli laittautunut yöpukuunsa kaikella sillä huolittelulla, jota hänen elpynyt itsetyytyväisyytensä nyt erityisesti innosti. Kamaripalvelijansa siten työskennellessä hän hyräili itsekseen parhaita balettisävelmiä, joiden säestyksellä kuningas oli äskettäin tanssinut. Sitten hän kutsutti vaatturinsa näyttämään huomispäiväisiä pukujaan ja jakoi heille runsaita lahjapalkkioita, kun nämä tamineet osuivat hänen mielensä mukaisiksi. Lopuksi Monsieur osoittausi mitä suosiollisimmaksi Lotringin junkkarille, joka oli nähnyt hänen lähtevän kotiin ja pistäysi itse perässä. Tervehdittyään prinssiä suosikki seisoi hetkisen äänettömänä niinkuin ampujaosaston päällikkö, joka tarkastelee asemaa päättääkseen, mihin kohtaan hän ensin tähtäisi tulensa; kotvasen kuluttua hän näkyi olevan selvillä ja kysäisi:

"Oletteko huomannut erästä omituista seikkaa, monseigneur?"

"Mitä niin?"

"Sitä näennäisen tylyä vastaanottoa, jonka kreivi de Guiche sai hänen majesteetiltaan."

"Näennäisen?"

"Niinpä tietenkin, koska kuningas todellisuudessa palautti hänelle suosiollisuutensa."

"Mutta sitä en minä havainnut", vastusti prinssi.

"Mitä! Ettekö nähnyt, miten hänen majesteettinsa – sen sijaan että olisi lähettänyt hänet takaisin maanpakoonsa, kuten olisi ollut luonnollista – hyväksyi hänen kummallisen vastaanhangoittelunsa, salliessaan hänen ottaa paikkansa baletissa?"

"Ja sinun mielestäsi kuningas menetteli väärin, chevalier?" kysyi Monsieur.

"Ettekö te ole samaa mieltä, prinssi?"

"En ollenkaan, hyvä chevalier, vaan yhdyn kuninkaan kantaan siinä, että hän ei hellittämättömän ankarasti kohtele miestä, joka on menetellyt pikemmin hupsun tavoin kuin toiminut pahoin aikein."

"Ma foi!", väitti chevalier, "minä puolestani tunnustan, että se jalomielisyys ihmetyttää minua tavattomasti."

"Ja miksi?" tiedusti Filip.

"Siksi, että olisin luullut kuninkaan osoittavan suurempaa kademielisyyttä", vastasi junkkari häijysti.

Filip oli suosikkinsa puheesta kaiken aikaa tuntenut jotakin ärsyttävää; viime sana tuli kipinäksi ruutitynnyriin.

"Kademielisyyttä!" kivahti prinssi; "kademielisyyttä! Mitä se sana merkitsee? Kademielisyyttä minkä takia, sanoppas, tai kenen tähden?"

Junkkari huomasi puhuneensa pahansuopaisuudessaan varomattomasti, kuten toisinaan tapahtui. Hän yritti senvuoksi ottaa takaisin sanansa niin kauan kuin se vielä oli hänen ulottuvissaan.

"Kademielisyyttä määräysvaltansa syrjäyttämisestä", vastasi hän teeskennellyn yksinkertaisesti; "mistä muusta voisi kuningas olla kateellinen?"

"Kah, vai niin", murahti prinssi.

"Onko kenties teidän kuninkaallinen korkeutenne pyytänyt kelpo kreiville armoa?" jatkoi junkkari.

"Enhän toki!" sanoi Monsieur. "Guiche on älykäs ja miehuullinen poika, mutta hän on esiintynyt kevytmielisesti Madamen seurassa: en suo hänelle pahaa enkä hyvää."

Junkkari oli syytänyt myrkkyänsä Guichea vastaan kuten oli yrittänyt kuninkaankin suhteen menetellä; mutta hän luuli huomaavansa, että nyt oli suvaitsevaisuutta ja täydellistä välinpitämättömyyttäkin ilmassa ja että hän ei voisi saada asiaa valaistuksi muutoin kuin pitelemällä lamppua ihan aviomiehen nenän alla. Sillä keinoin saattaa toisinaan korventaa muita, mutta usein siinä polttaa omat hyppysensä.

– Hyvä on, hyvä on, – tuumi junkkari itsekseen; – minäpä odotan de Wardesia. Hän saa päivässä enemmän aikaan kuin minä kuukaudessa, sillä minä luulen – Jumala minua tai pikemmin häntä armahtakoon – että hän on vielä kateellisempi kuin minä. Eikä minulle de Wardeskaan ole välttämätön, kunhan vain tapahtuu jotakin, mikä paremmin selvittäisi minulle asemaa. Että de Guiche on häädettynäkin tullut takaisin, se kyllä on arveluttava seikka, mutta sen merkitys vähenee, kun toiselta puolen ottaa lukuun, että de Guiche palasi sellaiseen aikaan, jolloin hän ei enää herätä Madamen mielenkiintoa. On todella ilmeistä, että Madamen harrastus on kääntynyt kuninkaaseen. Mutta siitä puhumattakaan, että minun hampaani eivät pystyisi puremaan kuningasta, se ei olisi tarpeellistakaan, sillä Madame ei voi pitkääkään aikaa omistaa hänelle erityistä huomaavaisuutta, jos kerran kuningas ei enää ajattele Madamea, kuten nyt huhutaan. Niinpä siis pitääkin minun pysyä alallani ja odottaa uutta oikkua, jonka mukaan voin valita kantani.

Ja junkkari ojentausi alistuvasti lepotuoliin, johon Monsieur salli suosikin asettua hänen läsnäollessaan, ja kun hänellä ei enää ollut mitään ilkeyksiä sanottavana, ei Lotringin junkkari keksinyt muutakaan haasteltavaa. Onneksi Monsieur oli jo varemmin päässyt hyvälle tuulelle, kuten sanottu, ja siitä riitti kahdenkin osalle, kunnes hän lähetti pois palvelijansa ja virkailijansa sekä läksi makuuhuoneeseensa. Yksinäisyyteen vetäytyessään hän jätti junkkarin toimeksi lausua terveisensä Madamelle ja ilmoittaa tälle, että Monsieur ei hammassäryn pelosta enää aikonut pistäytyä ulos puiston raikkaaseen yöilmaan.

Junkkari saapui prinsessan huoneistoon juuri kun tämä palasi ulkoa. Hän suoritti tehtävänsä uskollisen sanansaattajan tavoin ja pani heti merkille, kuinka välinpitämättömästi ja melkein hämmentyneestikin Madame kuuli puolisonsa ilmoituksen. Hän vainusi tässä jotakin uutta. Jos Madame olisi tämän näköisenä ollut lähtemässä liikkeelle, niin junkkari olisi seurannut häntä. Mutta prinsessahan tuli kotiin, joten ei ollut mitään tehtävissä. Junkkari pyörähteli paikallaan kuin toimeton haikara, nuuski niin sanoaksemme ilmaa, maata ja vettä, pudisti päätänsä ja valitsi koneellisesti suuntansa kukkapenkereille päin.

Hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun kohtasi kaksi nuorta miestä, jotka kävelivät käsikynkässä kallella päin potkiskellen hiekkapolun pikku kiviä tieltänsä ja tällä epämääräisellä huvikkeella säestäen ajatuksiaan. He olivat Guiche ja Bragelonne. Vaikka noiden ystävysten näkeminen aina herätti Lotringin junkkarissa ehdotonta tympeyttä, tervehti hän heitä kuitenkin juhlallisella kumarruksella, joka maksettiin hänelle korkoineen takaisin. Sitten nähdessään puiston tyhjentyvän väestä ja valojen alkavan sammua, samalla kun jo aamutuulikin kävi puhaltamaan, junkkari poikkesi vasemmalle ja palasi linnaan pikku pihan kautta, ystävysten kääntyessä oikealle isoon puistoon päin.

Junkkari oli juuri astumaisillaan ylös pikku portaita, jotka johtivat salaovelle, kun hän näki kahden naisen perätysten ilmestyvän holvikäytävään, joka yhdisti pienen linnanpihan isoon. He kiirehtivät niin nopeasti, että silkkihameiden kahina kuului jo tummentuneessa yössä. Tuollaiset viitat, soreat vartalot ja olletikin etummaisen sekä salamyhkäinen että korkea ryhti herättivät aatelismiehen huomiota.

"Tuon parin minä varmaankin tunnen", sanoi hän itsekseen, pysähtyen portaiden alimmalle askelmalle. Vainukoiran vaisto olisi saanut hänet hiipimään perässä, mutta hänet tavoitti lakeija, joka oli jo jonkun aikaa etsinyt isäntäänsä. "Monsieur", ilmoitti hän, "posti on tullut."

"Hyvä, hyvä", sanoi junkkari; "jääköön huomiseen."

"Siinä vain on kiireellisiä kirjeitä, jotka herra chevalier kenties mielellään lukisi heti."

"Vai niin!" elähtyi junkkari; "ja mistä tulleita?"

"Toinen Englannista ja toinen Calaisista; jälkimmäisen toi pikaviesti, ja se lienee hyvinkin tärkeä."

"Calaisista? Kuka lempo minulle sieltä voinee kirjoittaa?"

"Luulin tuntevani teidän ystävänne markiisi de Wardesin käsialan."

"Kah! Tulen heti", huudahti junkkari, unohtaen vakoilun.

Hän riensi ylös portaita, sillaikaa kun molemmat tuntemattomat naiset katosivat toiselle puolelle pihaa. Me seuraamme heitä, jättäen junkkarin lukemaan kirjeitänsä.

Päästyään Viisikulmioksi nimitettyjen ristikkäisten puuistutusten luo etummainen seisahtui hiukan hengästyneenä ja kohotti varovasti linnikkoaan.

"Olemmeko vielä kaukanakin siitä puusta?" kysyi hän "Oh, madame, kyllä sinne on vielä runsaasti viisisataa askelta. Mutta Madamen tulisi hiukan levähtää; te ette voisi enää yhtämittaa rientää näin perille asti."

"Te olette oikeassa."

Ja prinsessa nojasi puuta vasten.

"No, mademoiselle", aloitti hän hetkisen hengähdettyään, "älkää salatko mitään, sanokaa minulle totuus" "Voi, älköön Madame olko minulle kovin ankara", virkkoi nuori tyttö vapisevalla äänellä.

"Ei, rakas Athénais, en ole teille ollenkaan pahastuksissani; rauhoittukaa vain. Eihän koko asia oikeastaan minuun kuulukaan. Olette levoton siitä, mitä mahdollisesti olette tullut puhuneeksi tuon tammen alla; pelkäätte loukanneenne kuningasta, ja minä tahdon rauhoittaa mieltänne ottamalla selville onko teitä voitu kuulla."

"Oi, kyllä, Madame, – kuningas oli niin lähellä."

"Mutta ettehän toki jutelleet niin äänekkäästi, ettei ainakin joitakuita sanoja olisi mennyt hukkaan?"

"Me uskoimme olevamme ihan yksin, madame."

"Ja teitä oli kolme?"

"Niin, la Vallière, Montalais ja minä."

"Ja tekin omasta kohdastanne käytitte keveätä puheentapaa kuninkaan suhteen?"

"Niin pelkään tehneeni. Mutta siinä tapauksessa pyydän teidän kuninkaallista korkeuttanne armollisesti hankkimaan minulle hänen majesteettinsa anteeksiannon."

"Lupaan kyllä välitykseni, jos se käy tarpeelliseksi. On kuitenkin parempi, kuten sanoin, ensin täydellisesti varmistautua siitä, onko mitään ikävyyttä tapahtunut. Yö on sitäpaitsi hämärä ja täällä lehtojen keskellä melkein pimeä. Kuningas ei ole voinut tuntea teitä. Jos ensimmäiseksi menisi puhumaan hänelle asiasta, niin se voisi olla tarpeeton ilmianto teitä vastaan."

"Voi, Madame, Madame, jos hän kerran on tuntenut neiti de la Vallièren, olen minäkin tiedossa! Herra de Saint-Aignan ei sitäpaitsi jättänytkään minulle mitään epäilyksen sijaa siinä kohden."

"Lausuitteko siis hyvinkin sopimattomia huomautuksia kuninkaasta?"

"Emme suinkaan, Madame, – mutta kun toinen niin ihastellen puhui kuninkaasta, joutuivat minun sanani esiintymään hankalan vastakohtaisina."

"Tuo Montalais on sellainen hupakko!" virkahti Madame.

"Oh, Montalais se ei ollut, – hän ei haastanut siitä mitään, vaan la Vallière."

Madame hätkähti niinkuin hän ei olisi jo tiennyt koko asiaa. "No, ei, ei, kuningas ei kaiketikaan ole kuullut", vakuutti hän. "Mutta nyt menemmekin varmistautumaan siitä kokeella, jota varten olemme tänne tulleet. Näyttäkää minulle se tammi." Ja Madame lähti jälleen liikkeelle. "Tiedättekö nyt, missä se on?" lisäsi hän.

"Voi, kyllä, Madame!"

"Ja voitte sen löytää?"

"Vaikka silmät ummessa."

"Sitten sopiikin hyvin: te istuudutte samalle penkille, jolla silloin olitte, ja puhutte samalla äänellä ja samaan tapaan; minä asetun pensastoon ja ilmoitan teille, eroitanko sanojanne."

"Kyllä, Madame."

"Ja jos todella olette haastelleet niin äänekkäästi, että kuningas on selvästi kuullut, niin…"

Athénais näkyi jännittyneesti odottavan aloitetun lauseen loppua.

"Niin… minä kyllä puolustan teitä", jatkoi prinsessa tukahtuneella äänellä, mikä varmaankin johtui kiivaasta kulusta. Mutta hän joudutti yhäkin vauhtiaan.

Äkkiä hän seisahtui.

"Mieleeni johtui aatos", virkahti hän.

"Oi, varmastikin hyvä aatos!" sanoi neiti de Tonnay-Charente.

"Montalais kaiketi on yhtä pahasti hämmennyksissään kuin toisetkin?"

"Vähemmän, sillä hän ei puhunut niin paljon kuin la Vallière ja minä."

"Samantekevää, hän kyllä silti auttaa teitä pikku valheella."

"Kyllä, etenkin jos hänelle saa sanoa, että Madame armollisesti esiintyy puolellani."

"Hyvä; minä luulen löytäneeni apukeinon, lapsukainen."

"Se on onnellista!"

"Te vain sanotte kolmisin aivan hyvin tienneenne, että kuningas seisoi sen puun tai pensaan takana, mikä se nyt olikaan, ja että herra de Saint-Aignan oli hänellä seuralaisena."

"Kyllä, Madame."

"Sillä pitäähän teidän ottaa lukuun sekin, Athénais, että Saint-Aignan tahtoo käyttää edukseen muutamia hyvin imartelevia sanoja, joita te kuulutte hänestä lausuneen."

"Kas, madame, siinähän näette, että puheemme kuultiin, kun kerran Saint-Aignan tarttuu minun sanoihini!" huudahti Athénais.

Madame huomasi olleensa ajattelematon; hän puraisi huultansa ja kiirehti huomauttamaan:

"Hoo, tiedättehän, millainen Saint-Aignan on! Kuninkaan suosio saattaa hänet hupsuksi, ja hän lörpöttelee ristiin rastiin, useinkin sepittäen omasta päästään. Siitä ei muuten olekaan kysymys. On ratkaistava, onko kuningas kuullut vai eikö."

"No niin, Madame, hän on kuullut!" äännähti Athénais toivottomasti.

"Niinpä menetelkää kuten sanoin: väittäkää lujasti, että te kaikki kolme – kuuletteko, kaikki kolme, sillä jos yhtä epäillään, ei toisiakaan uskota – tiesitte kuninkaan ja herra de Saint-Aignanin läsnäolon ja tahdoitte hiukan huvitella kuuntelijain kustannuksella."

"Oi, Madame, kuninkaan kustannuksella! Sitä emme ikinä uskaltaisi sanoa."

"Mutta sehän oli ihan viatonta leikkisyyttä ja täysin luvallista naisille, joita miehet yrittävät yllättää. Sillä tavoin selviää kaikki hyvin. Montalais on laskenut leikkiä Malicornesta, te Saint-Aignanista, la Vallière…"

"Hän oikein tahtoisikin ottaa sanansa takaisin!"

"Oletteko varma siitä?"

"Oh, kyllä, sen takaan."

"No niin, sitä suurempi syy selittää kaikki leikinteoksi. Herra de Malicornella ei silloin ole mitään syytä pahastua. Herra de Saint-Aignan joutuu ymmälle, hänelle nauretaan eikä teille. Lopuksi kuningas saa rangaistuksen uteliaisuudesta, joka ei ollut hänen arvolleen sovelias. En usko, että hän panee pahakseen, joskin hänelle on hiukan ilvehditty tällaisissa olosuhteissa."

"Ah, madame, te olette hyvä ja viisas kuin enkeli!"

"Tätähän vaatii oma etuni."

"Kuinka niin?"

"Kysyttekö minulta, miten minun etuni vaatii säästämään seuranaisiani kokkapuheilta, ikävyyksiltä ja kenties parjauksilta! Voi, tiedättehän, lapseni, että hovi on armoton tällaisille pikku kompastuksille. Mutta nyt olemme jo kävelleet kauan; emmekö pian päädy perille?"

"Vielä viisi- tai kuusikymmentä askelta. Tästä käännymme vasemmalle, Madame, jos suvaitsette."

"Voimmeko siis luottaa Montalaisiin?" aloitti jälleen prinsessa.

"Kyllä, varmasti."

"Hän tekee mitä pyydätte?"

"Kyllä, ilomielin."

"Mutta sitten la Vallière…" vihjasi Madame.

"Se todella käy vaikeammaksi, Madame; totuudesta poikkeaminen on hänestä sietämätöntä."

"Kun hän kuitenkin huomaa oman etunsa mukaiseksi…"

"Minä pelkään, että se ei vaikuta hänen käsityksiinsä."

"Niin, niin", sanoi Madame, "olen hänen olemuksestaan jo kuullutkin; hän on niitä tekeytyviä sievistelijöitä, jotka käyttävät Jumalaa nokkelasti kylttinään. Mutta jos hän ei tahdo taipua pikku viekkauteen, vaan jouduttautuu hovin naljailun aiheeksi siitä, että on yhtä naurettavalla kuin säädyttömälläkin tunnustuksella yllyttänyt kuningasta, niin kreivitär de la Baume le Blanc de la Vallière saakin kauniisti tyytyä siihen, että minä lähetän hänet takaisin kotiinsa kyyhkysten pariin, jotta hän tuolla Tourainen tai Blaisoisin seuduilla, mistä lieneekään tullut, saa mielensä mukaan haaveilla paimenidyllejään."

Nämä sanat lausuttiin niin kiivaasti ja sisukkaastikin, että neiti de Tonnay-Charente ihan vapisi. Hän lupasikin itsekseen valehdella niin paljon kuin vain tarvitsi.

Tällaisella mielellä saapuivat Madame ja hovineito Kuninkaan tammen luo.

"Nyt olemme perillä", sanoi Tonnay-Charente.

"Saammekin heti nähdä, voidaanko siten kuulla", virkkoi Madame.

"Sh!" varoitti nuori tyttö pidättäen valtiattarensa nopealla liikkeellä, jossa hovisääntö unohtui. Madame pysähtyi.

"Huomaattehan jo, että kuulee", sanoi Athénais.

"Miten niin?"

"Kuunnelkaahan."

Madame pidätti hengitystään ja kuuli tosiaan seuraavat sanat, jotka lausuttiin lempeällä, murheellisella äänellä:

"Oh, sanonhan sinulle, varakreivi, sanonhan sinulle, että rakastan häntä rajattomasti, – rakastan kuollakseni!"

Prinsessa vavahti, ja linnikon alla kirkasti ilon säde hänen kasvojaan. Hän vuorostaan pysähdytti seuralaisensa ja vei hänet hiljaisesti parinkymmenen askeleen päähän loitommaksi, jonne puhelu tammen alta ei enää kuulunut.

"Jääkää te tähän, hyvä Athénais", sanoi hän, "ja pitäkää varalla, ettei kukaan yllätä meitä. Tuolla puhutaan luullakseni teistä."

"Minustako, Madame?"

"Teistä, niin… tai pikemmin teidän seikkailuistanne. Minä menen kuuntelemaan: kaksi joutuisi helpommin huomatuiksi. Käykää noutamassa Montalais ja odottakaa sitten hänen kanssaan minua metsänlaidassa." Athénais epäröitsi. "Menkää!" käski silloin prinsessa äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä.

Kreivitär kokosi kahisevat hameenhelmansa ja palasi lehdon läpi johtavaa polkua pitkin puutarhaan. Madame taasen kyyristyi pensaikkoon jättiläismoista kastanjapuuta vasten, jonka alin haara oli katkaistu istumasijaksi. Jännityksen ja pelon vallassa hän ajatteli:

– Kas niin, koska täällä tosiaan saattaa kuulla, niin kuunnelkaamme mitä minusta sanoneekaan herra de Bragelonnelle tuo toinen hupsu rakastaja.