Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

48.
Tuskassa

Heti lahjoituskirjan teetettyään oli kardinaali siirrättänyt itsensä Vincennesiin, jonne kuningas ja hovi sitten seurasivat häntä. Tuon soihdun viimeiset liehahdukset loivat vielä kylliksi loistetta ympäristöön, yhdistääkseen sen kaikki muut valot piiriinsä. Nuori Ludvig XIV sitäpaitsi – alun pitäin ministerinsä kiertotähtenä – vain kulki painolain määräämää rataansa viimeiseen hetkeen asti.

Tauti oli pahentunut, niinkuin Guénaud oli ennustanut; se ei enää ollut nivelsäryn kohtausta, vaan kuoleman kovaa kouraisua, ja potilaan tilan teki yhä arveluttavammaksi se mielentuska, jota hänessä herätti lahjoituskirjansa lähettäminen kuninkaalle, kun tämä ei kieltäytyen palauttanutkaan sitä kardinaalille, kuten Colbert oli taannut. Kardinaali oli lopulta lujasti luottanut rahastonhoitajan käsitykseen, mutta summa oli suuri, ja Colbertin älykkyydenkin myöntäen kardinaali nyt ehtimiseen ajatteli itsekseen, että kenties teatiinimunkkikin erehtyi, joten hänellä oli ollut ainakin yhtä suuri mahdollisuus pelastua kadotuksesta kuin nyt saada miljooniansa takaisin kuninkaalta. Ja mitä pitempään lahjoituksen palautus viipyi, sitä selvemmin Mazarin tunsi, että neljänkymmenen miljoonan vuoksi olisi kannattanut vaarantaa jotakin ja erityisesti niin epämääräistä kuin sielunsa, – sillä kardinaalina ja pääministerinä oli Mazarin kehittynyt uskon asioissa horjuvalle kannalle, taipuen aineelliseen maailmankatsomukseen.

Joka kerta kun ovi avautui hän siis kiihkeästi kääntyi päin, odottaen onnettoman lahjoituskirjansa ilmestyvän jälleen esille; toiveessaan pettyneenä hän sitten huoaten ojentausi makuulle ja tunsi kipunsa sitä tuimemmaksi, kun oli ne hetkiseksi unohtanut.

Leskikuningatarkin oli saattanut kardinaalia, ja vaikka ikä oli juurruttanut hänen sydämeensä itsekkyyttä, ei hän voinut kieltäytyä osoittamasta kuolevalle murhetta, johon toiset arvelivat hänet velvolliseksi naisena ja toiset hallitsijattarena.

Hän oli jotenkuten omaksunut suruasun ennakolta kasvoilleen, koko hovi otti sen käytäntöön hänen esimerkkinsä mukaan. Estääkseen kasvojansa ilmaisemasta, mitä hänen sielussaan liikkui, pysytteli Ludvig itsepintaisesti huoneissaan, seuranaan ainoastaan vanha imettäjänsä; mitä enemmän hän luuli lähenevänsä vapautumista kaikesta holhouksesta, sitä nöyremmäksi ja kärsivällisemmäksi hän tyynnytti mieltänsä, vetäytyen itseensä kuten kaikki voimakkaat luonteet erityistä suunnitelmaa valmistellessaan, saadaksensa parempaa pontta toiminnan hetkeksi.

Viimeinen voitelu oli jo salaa annettu kardinaalille, joka teeskentelytapoihinsa piintyneenä taisteli todennäköisyyden ja todellisuudenkin peittelemiseksi, vuoteensa ääreen vastaanottaen puhuttelijoita niinkuin häntä olisi vain ohimenevä pahoinvointi vaivannut. Guénaud niinikään sulkeutui visusti kuoreensa; tavoitteluun ja uteluun kyllästyessään hän joko ei vastannut mitään kysymyksiin tai selitteli: "Hänen ylhäisyydellään on vielä nuorekkuutta ja voimaa; mutta me emme tiedä Jumalan tahtoa, ja milloin Hän tahtoo ihmisen lannistaa, silloin ei inhimillinen vastustus auta."

Näitä sanoja, joita hän siroitteli harkintansa mukaan soveliaissa tilaisuuksissa, pohti erityisellä mielenkiinnolla kaksi henkilöä: kuningas ja kardinaali itse.

Guénaudin ennustuksesta huolimatta Mazarin yhä antausi toivomaan tai oikeastaan näytteli osaansa niin hyvin, että tarkkanäköisimmät hänen todellista tilaansa aavistellessaan sanoivat hänen pettävän itseään ja siten itse tulivat uskotelluiksi. Ludvig oli ollut jo kaksi päivää poissa kardinaalin luota, katse alituiseen tähdättynä lahjoituskirjaan, joka tuotti sairaalle niin suurta ahdistusta; hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella Mazarinin tilasta. Ludvig XIII: n poika oli isänsä tavoin ollut tähän asti niin vähäisessä määrin kuningas, että hän kiihkeästi kaivatessaankin kuninkuutta tunsi samalla tietymättömyyden herättämää pelkoa. Tehtyään päätöksensä, jota hän ei ilmaissut kellekään, hän pyysi saada puhutella kardinaalia. Ministerin lähettyvillä alituiseen oleskeleva leskikuningatar sai ensimmäisenä kuulla kuninkaan aikeen ja ilmoitti hätkähdyttävän sanoman kuolevalle.

Missä tarkoituksessa Ludvig XIV pyysi puhutteluansa? Luovuttaakseenko lahjoituskirjan takaisin, kuten Colbert oli ennustanut, vai ilmoittaakseenko ottavansa sen kiitollisena vastaan, kuten Mazarin pelkäsi? Kun kuoleva kuitenkin tunsi epätietoisuuden yhäti pahentavan tilaansa, ei hän hetkeäkään epäröinyt kuulla ratkaisua.

"Hänen majesteettinsa on tervetullut, niin, sydämellisesti tervetullut", huudahti hän, tehden jalkopäässä istuvalle Colbertille merkin, jonka tämä täydellisesti oivalsi. "Madame", jatkoi hän, "suvaitsisiko teidän majesteettinne itse vakuuttaa kuninkaalle, kuinka ilomielin minä olen valmis heti vastaanottamaan hänet?"

Itävallan Anna nousi seisaalle; hänkin oli kiihkeä saamaan selvyyden noihin neljäänkymmeneen miljooonaan, jotka jo olivat koko hovin pohdittavina. Leskikuningattaren mentyä Mazarin suurella ponnistuksella kohoutui Colbertiin päin ja virkkoi: "No niin, Colbert, nämä kaksi päivää ovat olleet raskasta aikaa, kuolettavan pitkiä, tuottamatta mitään takaisin siltä taholta, kuten näette."

"Kärsivällisyyttä, monseigneur", tyynnytti Colbert.

"Oletteko hupsu, te härkäpääl Te hoette yhä kärsivällisyyttä! Totisesti, Colbert, te teette minusta pilaa: olen kuolemaisillani, ja te neuvotte minua odottamaan."

"Monseigneur", vakuutti Colbert ainiaan kylmäverisenä, "on mahdotonta, että asia ei kehity siten kuin olen teille taannut. Tullessaan teitä tapaamaan on hänen majesteettinsa tahtonut omin käsin tuoda teille lahjoituskirjan takaisin."

"Niinkö uskotte? Mutta minä päin vastoin olen varma siitä, että kuningas tulee vain kiittämään."

Samassa Itävallan Anna ilmestyi jälleen huoneeseen. Poikansa luokse mennessään hän oli eteishuoneessa tavannut uuden lääkäröitsijän, vanhuksen, joka suositti jauhettaan taattuna paranteena kardinaalille. Leskikuningatar toi siitä koeannoksen. Mutta sitä ei Mazarin nyt ajatellut; hän ei tahtonut siihen vilkaistakaan, vakuuttaen vain, että elämä ei ollut sen vaivan arvoinen, jota nähtiin sen säilyttämiseksi. Mutta tämän viisaustieteellisen päätelmän jatkoksi kirposi lopultakin se salaisuus, jota hän oli niin kauan peitellyt.

"Tässä asemassa, madame, ei tuollainen kiinnitä mieltä", hän sanoi. "Jo kohta kaksi vuorokautta sitten minä tein kuninkaan hyväksi pikku lahjoituksen. Tähän asti ei hänen majesteettinsa ole tahtonut huomauttaa siitä mitään, arvatenkin hienotunteisuudesta; mutta nyt on selitysten hetki käsissä, ja pyydän teidän majesteettianne sanomaan minulle, onko kuninkaalla mitään muistutettavaa tästä asiasta, valmistuakseni kuulemaan hänen esityksiään."

Itävallan Anna liikahti vastatakseen, mutta Mazarin pidätti hänet.

"Totuus, madame", sanoi hän, "taivaan nimessä totuus! Älkää imarrelko kuolevaa miestä turhalla toiveella."

Samassa hän huomasi Colbertin katseesta, että hätäännys oli johtanut hänet harhaan.

"Minä tiedän", vastasi Itävallan Anna tarttuen kardinaalin käteen, "että te ette jalomielisyydessänne ole tehnyt kuninkaalle pikku lahjoitusta, kuten kovin vaatimattomasti sanotte, vaan tarjonnut hänelle suurenmoisen omaisuuden; tiedän myös, kuinka kiusalliselta teistä tuntuisi, jos kuningas…"

Kuolevanakin Mazarin jännitti tarkkaavaisuutensa herkemmäksi kuin kymmenen elinvoimaista olisi yhteisesti kyennyt. "Jos kuningas?" toisti hän suotta keskeyttäen.

"Jos kuningas", pitkitti Itävallan Anna, "ei hyvästä sydämestä vastaanottaisi, mitä te niin ylevästi tarjoatte."

Mazarin vaipui takaisin pielukselle hervottomana kuin murhenäytelmässä haaksirikkoinen, joka heittäytyy pitkäkseen viimeisen toivonkipinän sammuessa; mutta hänellä oli vielä sen verran voimia ja malttia, että sai luoduksi Colbertiin silmäyksen, joka haastoi enemmän kuin pitkäkään mielenpurkaus lausuttuna.

"Eikö totta", lisäsi leskikuningatar, "että te olisitte pitänyt kuninkaan kieltäytymistä jonkunlaisena loukkauksena?"

Mazarin kieritteli päätänsä pieluksella hiiskumatta halaistua sanaa.

Kuningatar käsitti väärin tämän eleen tai oli erehtyvinänsä.

"Sentähden olenkin autellut asiaa hyvillä neuvoilla", selitti hän edelleen, "ja kun eräät henkilöt – nähtävästi kadehtien jalomielisyytenne ansaitsemaa kunniaa – yrittivät todistella kuninkaalle, että hänen muka piti evätä tämä lahjoitus, olen minä taistellut teidän hyväksenne ja niin innokkaasti, että te toivoakseni ette joudu kokemaan sitä pettymystä."

"Ah", jupisi Mazarin riutuvin silmin, "ah, sitä palvelusta en unohda ainoaksikaan minuutiksi näinä lyhyinä hetkinä, mitä minulla vielä on eloni ajasta jäljellä!"

"Totuuden nimessä minun täytyykin tunnustaa", jatkoi Itävallan Anna, "että minun ei ole ollut helppo tehdä sitä palvelusta teidän ylhäisyydellenne."

"Ooh, kuolema ja kirous!.. sen uskon… ooh!"

"Hyvä Jumala, miten on laitanne?"

"Minä palan!"

"Tunnetteko kovia tuskia?"

"Kuin kadotuksen vaivassa!"

Colbert toivotteli vajoavansa maan sisään.

"Teidän majesteettinne siis luulee", aloitti Mazarin samassa uudestaan, "että kuningas" (hän pysähtyi hetkiseksi) "että kuningas tulee tänne virkkamaan minulle pikku sanasen kiitokseksi?"

"En nyt näe muuta mahdolliseksi", vahvisti kuningatar.

Mazarin murskasi Colbertin viimeisellä katseellaan. Samassa palatsinvartijat alkoivat ilmoitella kuninkaan tuloa eteishuoneissa, joissa kuhisi hoviväkeä, ja täten syntynyttä tuoksinaa käytti Colbert livahtaakseen tiehensä seinäkomeron ovesta. Itävallan Anna nousi seisaalle odottamaan poikansa saapumista. Kuningas ilmestyi kamarin kynnykselle ja tähtäsi katseensa kuolevaan, tämän enää huolimatta hievahtaakaan hallitsijan takia, jolta hänellä mielestään ei ollut enää mitään odotettavana. Ovenvartija vieritti vuoteen lähelle nojatuolin. Ludvig tervehti äitiänsä ja sitten kardinaalia; hänen istuutuessaan kuningatarkin asettui paikalleen. Kuningas loi taaksensa silmäyksen, josta ovenvartija oivalsi viitata, että oviverhojen sisäpuolelle asti edenneen osan saattuetta tuli poistua.

Samettikaihtimien pudotessa alas laskeusi huoneeseen jälleen hisahtamaton hiljaisuus. Kuningas tunsi itsensä vielä kovin nuoreksi ja arastelevaksi sen miehen edessä, joka hänen syntymästään saakka opetusmestarina oltuaan nyt kuoleman vihaisen majesteettisuuden ympäröimänä herätti hänessä yhä suurempaa kunnioitusta. Hän ei senvuoksi rohjennut aloittaa keskustelua tajuten, että lausutut sanat eivät saisi merkitystä ainoastaan tämän maailman asioissa, vaan tuntuisivat haudan taaksekin.

Kardinaalilla sitävastoin oli lahjoituskirja ainoana ajatuksenaan. Kipu ei hänelle tuottanut noin masentunutta sävyä ja apeata katsetta, vaan sen kiitoksen odotus, jolla kuningas hetimiten häätäisi viimeisenkin mahdollisuuden miljoonien takaisinsaamisesta.

Mazarin ensimmäisenä keskeytti vaitiolon.

"Teidän majesteettinne on muuttanut Vincennesiin?" hän virkkoi.

Ludvig vain nyökkäsi.

"Se on armollinen suosionosoitus kuolevalle ja viihdyttää viimeisiä ajatuksiani", jatkoi Mazarin.

"Toivottavasti en ole tullut tervehtimään kuolevaa", vastasi kuningas, "vaan sairasta, jonka toipumista meidän on odotettava."

Mazarin pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Teidän majesteettinne haastaa hyvin ystävällisesti, mutta minä tiedän sen asian paremmin." Ääneen hän lausui: "Viimeinen käynti, sire, viimeinen."

"Jos niin olisi, herra kardinaali", virkkoi Ludvig XIV, "niin tulisin vielä viimeisen kerran pyytämään neuvoja opastajalta, jota minun on kiitettävä kaikesta."

Leskikuningatar oli nainen; hän ei kyennyt pidättämään kyyneliään. Kuningaskin näytti hyvin liikuttuneelta, ja Mazarin oli vielä enemmän järkkynyt kuin hänen kaksi vierastaan, mutta toisesta syystä. Syntyi jälleen hiljaisuus. Itävallan Anna kuivasi poskipäänsä, ja kuningas pakottausi tyyneksi.

"Minä sanoin", aloitti Ludvig uudestaan, "että teidän ylhäisyytenne on jättänyt minut suureen kiitollisuudenvelkaan."

Kardinaalin silmät tähysivät ahnaasti kuninkaaseen, sillä hän tajusi ratkaisevan hetken tulleen.

"Ja käyntini varsinaisena määränä", pitkitti kuningas, "oli lausua teille sydämen pohjasta vilpitön kiitokseni siitä viimeisestä ystävyytenne osoituksesta, jonka olette minulle hyväntahtoisesti antanut."

Kardinaalin posket painuivat kuopalle, hänen huulensa avautuivat raolleen, ja surkein huokaus, mitä hän oli milloinkaan hengähtänyt, alkoi väkisinkin raivata pääsyä hänen rinnastaan.

"Sire", sanoi hän, "minua voidaan soimata siitä, että olen syössyt omaiseni köyhyyteen ja antanut heidän kaikkien toiveittensa raueta surulliseen pettymykseen; mutta ainakaan ei voida sanoa, että olen kieltäytynyt uhraamasta kaikkeani kuninkaalle."

Itävallan Anna heltyi taas kyyneliin.

"Rakas kardinaali", lausui kuningas totisemmin kuin hänen nuoruudestaan olisi voinut luulla, "huomaan teidän käsittäneen minut väärin."

Mazarin kohottausi kyynärpäänsä varaan.

"Ei ole puhettakaan rakkaan perheenne köyhdyttämisestä tai palvelijainne jättämisestä osattomiksi; ei, ei ollenkaan!"

– Kas, hän aikoo luovuttaa takaisin murusen, – ajatteli Mazarin; – pitää koettaa lohkaista se mahdollisimman isoksi.

– No nyt kuningas pehmiää ja heittäytyy jalomieliseksi, – ajatteli kuningatar; – mutta hänen ei sovi antaa luopua varallisuudesta, tällaista omaisuutta ei enää koskaan ilmene saatavaksi.

"Sire", virkkoi kardinaali ääneen, "sukuni on laaja, ja sisarentyttärilläni ei ole mitään taloudellista tukea minun mentyäni."

"Oh", kiirehti kuningatar keskeyttämään, "älkää lainkaan olko huolissanne omaisistanne, rakas herra Mazarin. Teidän ystävänne jäävät meidän kalleimmiksi ystäviksemme; sisarentyttäristänne tulee omia lapsiani, hänen majesteettinsa sisaria, ja mitä hyvänsä suosionosoituksia Ranskassa jaellaan, teidän rakastamanne henkilöt saavat etusijan."

– Savua! – ajatteli Mazarin, joka paremmin kuin kukaan tiesi, minkä verran kannatti perustaa kuninkaallisten lupauksiin.

Kuningas luki ajatuksen hänen kasvoistaan.

"Rauhoittukaa, rakas herra de Mazarin", sanoi hän hymyillen puolittain raskasmielisesti, puolittain ivallisesti, "neidit de Mancini kyllä menettävät teissä kalleimpansa, mutta he jäävät kuitenkin Ranskan rikkaimmiksi perijättäriksi, ja koska te olette ystävällisyydessänne tahtonut lahjoittaa minulle heidän myötäjäisensä…"

Kardinaalin hengitys salpautui.

"Luovutan sen heille", jatkoi Ludvig ottaen povestaan pergamentin, jonka kohtalokas teksti oli kahden vuorokauden mittaan myrskynä myllertänyt Mazarinin sielussa. Hän kääri asiakirjan auki kardinaalin vuoteeseen päin.

"Mitä minä sanoin, monseigneur!" supatti ääni seinäkomerosta.

"Teidän majesteettinne antaa takaisin lahjoituskirjani!" huudahti Mazarin niin hämmennyksissään ilosta, että hän unohti näytellä hyväntekijän osaa.

"Teidän majesteettinne hylkää neljänkymmenen miljoonan omaisuuden!" huudahti Itävallan Anna niin tyrmistyneenä, että hän haipui leskeksijäämisen murheesta.

"Niin, herra kardinaali, – niin, madame", vastasi kuningas repäisten siekaleiksi pergamentin, johon Mazarin ei ollut vielä rohjennut kajota. "Niin, minä teen mitättömäksi tämän asiakirjan, joka riisti paljaaksi kokonaisen suvun. Mitä omaisuutta hänen ylhäisyytensä on hankkinut minun palveluksessani, se kuuluu hänelle eikä minulle."

"Mutta, sire", päivitteli Itävallan Anna, "eikö teidän majesteettinne ollenkaan ajattele, että teillä ei ole edes kymmentätuhatta écua käteisinä varoinanne?"

"Madame, olen nyt suorittanut ensimmäisen omintakeisen toimenpiteeni kuninkaana, ja toivoakseni se arvokkaasti aloitta hallitukseni."

"Ah, sire, te olette oikeassa!" huudahti Mazarin, "tuo on todella suurta, todella korkeinta jaloutta." Ja hän silmäili yksitellen asiakirjan palasia, jotka olivat levinneet vuoteelle, varmistuakseen siitä, että alkuperäisen sijasta ei ollut siten tuhottu jäljennöstä. Viimein hänen katseensa osui siihen sipaleeseen, jossa oli hänen allekirjoituksensa, ja sen todennettuaan hän hervahti päänaluselleen.

Itävallan Anna ei kyennyt salaamaan pahoitteluansa; hän kohotti kätensä ja silmänsä taivasta kohti.

"Voi, sire", virkosi Mazarin kiittelemään, "oi, sire, taivas teitä siunatkoon! Hyvä Jumala, kuinka rakastetuksi te tulettekaan koko suvussani!.. Per Baccho, jos teille milloinkaan koituu mitään tyytymättömyyden aihetta omaisteni taholta, sire, niin rypistäkää vain kulmianne, jotta heti ilmestyn haudastani."

Tällä ilveilyllä ei oikein ollut Mazarinin tavoittamaa vaikutusta. Ludvig oli jo joutunut ylevämpiin mietteisiin, ja Itävallan Anna taasen tunsi, että hänen oli mahdoton sietää poikansa jalomielisyyttä ja kardinaalin teeskentelyä sisällisen kiukkunsa viimein väkisinkin purkautumatta, joten hän nousikin paikaltaan ja poistui huoneesta, koska hänen ei tehnyt mielensä pahemmin paljastaa katkeroittumistansa.

Mazarin oivalsi kaikki, ja peläten kuninkaan mahdollisesti vielä peräytyvän päätöksestään hän alkoi voihkia, kääntääkseen huomion toiselle tolalle. Vaikerrus heikkeni kuitenkin vähitellen, ja Itävallan Annan mentyä se taukosi.

"Herra kardinaali", virkkoi nyt kuningas, "onko teillä muuten mitään erityistä ohjausta nyt annettavaksi minulle?"

"Sire", vastasi Mazarin, "te olette jo itse viisaus, ymmärtäväisyys ruumistuneena; mitä jalomielisyyteen tulee, en siitä puhukaan, sillä äskeiseen tekoonne ei voi edes verrata historian ylevimpiäkään esimerkkejä."

Ylistys jätti kuninkaan kylmäkiskoiseksi. "Te siis vain kiitätte minua, monsieur", sanoi hän, "ja teidän kokemuksenne, joka on paljon paremmin tunnettu kuin minun viisauteni, ymmärtäväisyyteni ja jalomielisyyteni, ei nyt johda mieleenne ystävällistä neuvoa, joka vastaisuudessa hyödyttäisi minua?"

Mazarin mietti tovin.

"Te olette juuri tehnyt minun hyväkseni paljon, sire, – omaisteni eduksi, tarkoitan", aloitti hän sitten.

"Älkäämme enää puhuko siitä", sanoi kuningas.

"No niin", jatkoi Mazarin, "tahdonpa antaa teille jotakin korvausta näistä neljästäkymmenestä miljoonasta, joista niin kuninkaallisesti luovutte."

Ludvig XIV ilmaisi liikkeellään, että tämä imartelu kiusasi häntä.

"Tahdon antaa teille neuvon", pitkitti kardinaali, "niin, vieläpä enemmänkin arvoisen kuin nuo miljoonat."

"Herra kardinaali!" keskeytti jo kuningas.

"Sire, kuulkaa neuvoani; suvaitkaa tulla lähemmäksi, sillä voimani ehtyvät."

Kuningas kumartui sairaan vuodetta kohti.

"Sire", kuiskasi Mazarin niin hiljaa, että sanat tapasivat hallitsijan tarkkaavaisen korvan vain ikäänkuin hengähdyksenä haudasta, "sire, älkää milloinkaan ottako itsellenne pääministeriä!"

Ludvig suoristausi hämmästyneenä. Se neuvo oli jonkunlainen ripitys, todellinen aarre Mazarinin vilpittömänä tunnustuksena. Kardinaalin jälkisäädöksenä nuorelle kuninkaalle oli vain kuusi sanaa, mutta kuten Mazarin oli sanonut, ne vastasivat ruhtinaallista omaisuutta.

Kuningas seisoi kotvasen kuin huumaantuneena. Kardinaali näytti mielestään vain virkkaneen mitä luonnollisimman opastuksen.

"Onko teillä muuten, omaisianne lukuunottamatta", kysyi sitten Ludvig, "ketään suositeltavana minulle, herra kardinaali?"

Hiljainen kahina kulki seinäkomeron puolista uudinta pitkin. Mazarin ymmärsi yskän.

"On kyllä!" tokaisi hän vilkkaasti; "se on totta, voin puoltaa teidän majesteettinne huomioon erästä älykästä ja rehellistä kykymiestä."

"Sanokaa hänen nimensä, herra kardinaali."

"Hänen nimensä saattaa olla teille vielä melkein tuntematon, sire: hän on herra Colbert, rahastonhoitajani. Koetelkaa häntä vain", jatkoi Mazarin pontevasti; "kaikki, mitä hän on puheissamme päätellyt ennakolta, on käynyt toteen, – hänellä on terävä silmä, joka ei koskaan erehdy asioista eikä ihmisistäkään, mikä on vielä ihmeellisempää. Minun on paljosta kiittäminen teitä, sire, mutta luulen velkani tulevan maksetuksi, kun toimitan teille herra Colbertin."

"Olkoon niin", virkkoi Ludvig XIV laimeasti, sillä Colbertin nimi oli hänelle tosiaan jotenkin tuntematon, kuten kardinaali oli sanonut, ja toisen innostus tuntui hänestä kuolevan vanhuksen herkältä elähtymiseltä.

"Hyvästi täksi kertaa, sire… hyvästi", sopersi sairas; "olen uupunut, ja minulla on vielä työläs taival edessäni, ennenkuin joudun uuden herrani eteen… Hyvästi, sire."

Nuoren kuninkaan silmät kyyneltyivät. Hän kumartui kuolevan yli, joka jo puolittain oli ruumiina, ja poistui sitten nopeasti.