VI
PAIMENELÄMÄÄ
Talon valtiatar oli kookas kolmenkymmenenviiden tai – kuuden ikäinen emäntä, pyöreä kuin pallo, tuore, mehevä ja sydämellinen. Hän liikuskeli taukoamatta kyyhkyslakasta kanakoppiin, lammastarhasta navettaan, tarkasteli kattiloitaan, uuniansa ja paistejaan kuin kenraali, joka tarkoin tuntee kenttävarustuksensa. Hän näki yhdellä ainoalla katseella, oliko kaikki paikallaan, ja päätti paljaasta hajusta, oliko ajuruohoa tai laakereita pantu kylliksi kuhunkin keitokseen. Hän oli tottunut torailemaan, tarkoittamatta vähääkään sillä, että hän sanoillaan loukkaisi miestänsä, jota hän kunnioitti kuin kaikkein korkeinta hallitsijaa, tytärtänsä, jota hän varmasti rakasti enemmän kuin rouva de Sévigné rouva de Grignania, päivätyöläisiään, joita hän ruokki paremmin kuin kukaan muu kymmenen penikulman lähistöllä. Senvuoksi kaikki kilvan koettivatkin päästä Billotille työhön. Mutta pahaksi onneksi, samoin kuin taivaassakin, olivat työhön tulleiden joukossa monet kutsutut, mutta harvat valitut.
Olemme saaneet nähdä, että Pitou tuli valituksi, vaikka hän ei ollutkaan kutsuttu. Hän osasikin antaa sille oikean arvon, nähdessään kullankeltaisen leipäviipaleen, joka pantiin hänen vasemmalle puolelleen, ja omenaviinimaljan, joka laskettiin hänen oikealle puolelleen, ja hiukan suolatun lihakimpaleen, joka tuotiin hänen eteensä. Siitä ajasta asti, jolloin hänen äitinsä oli kuollut, ja siitä oli jo viisi vuotta, ei Pitou ollut edes juhlapäivinä saanut nähdä sellaista ateriaa.
Kiitollisena ahmiessaan leipää, pureskellessaan lihaa, jonka paineeksi ryyppäsi viiniä, Pitou tunsikin ihailunsa yhä kasvavan maanviljelijää kohtaan samoin kuin kunnioituksensa tämän vaimoa ja rakkautensa näiden tytärtä kohtaan. Yksi ainoa seikka kiusasi häntä, se, että hänen täytyi ryhtyä niin ala-arvoiseen työhön kuin lampaitten ja lehmien paimentamiseen, tämä kun ei vähääkään ollut sopusoinnussa sen tehtävän kanssa, joka illalla häntä odotti, kun hänen oli ihmiskunnalle opetettava sosialisuuden ja filosofian korkeimpia periaatteita.
Tätä Pitou mietiskeli päivällisen syötyään. Mutta näissäkin mietteissään hän tunsi oivallisen aterian vaikutuksen. Pitou alkoi katsella asioita toiselta kannalta kuin nälkäisenä ollessaan. Lammas- ja lehmipaimenen virkaa, jota hän piti arvoansa alentavana, olivat jumalat ja puolijumalat hoitaneet.
Apollo oli melkein samanlaisissa olosuhteissa kuin hänkin, nimittäin silloin kun Jupiter hääti hänet Olymposta, niinkuin Pitoun oli karkoittanut Pleuxista hänen tätinsä Angélique: hän oli ruvennut paimeneksi ja kainnut Admeteen karjaa. Admetes tosin oli paimenkuningas, mutta olihan Apollo myös jumala.
Herkules oli ollut melkein paimenena, koska hän tarinan mukaan oli vetänyt Geryonin lehmiä hännästä, ja jos kuljettaa lehmiä hännästä tai päästä, riippuuhan se vain siitä, mihin kukin on tottunut, siinä kaikki. Eihän siis mikään estänyt häntä olemasta lehmien ohjaajana, siis paimenena.
Oli sitäpaitsi olemassa Tityros, jota Vergilius ylistää ja joka perin kaunein säkein kiittää sitä onnea, jonka Augustus hänelle oli valmistanut, ja hänkin oli paimen. Olihan sitäpaitsi vielä paimen Melibeos, joka runollisin sanoin valittaa kodistaan lähtemistä.
Kaikki nämä ihmiset puhuivat kyllä niin hyvin latinaa, että olisivat voineet tulla apoteiksi, ja kuitenkin he mieluummin näkivät vuohiensa syövän maukasta ruohoa kuin lukivat rukouksia tai lauloivat messuja. Kun asiaa oikein punnitsi, oli paimenessa ololla omat viehätyksensä. Mikään ei sitäpaitsi estänyt Pitouta antamasta sille runollisuutta, jonka se oli kadottanut. Mikä esti Pitouta vaatimasta lähikylien Menalkoksia tai Palemoneja ryhtymään kanssansa laulukilpailuun? Ei kai kukaan. Olihan hän kerran laulanut messupulpetin ääressä, ja ellei hän olisi mennyt maistelemaan apotti Fortierin messuviiniä, jolloin hän heti oli menettänyt kuoripojan paikan, olisi hän sillä alalla voinut kehittyä hyvin eteväksi Hän ei osannut soittaa huilua, se oli kyllä totta, mutta hän osasi soittaa minkälaista sorapilliä tahansa, ja samahan se oli. Tosin hän ei laatinut eripaksuisista kaisloista soittokonettaan, niinkuin teki Syrinxin rakastaja, mutta hän valmisti pajusta; ja kastanjapuusta torvia, joiden täydellisyyttä hänen toverinsa monasti olivat ylistäneet. Pitou saattoi siis häpeämättä olla paimenena. Hän ei alentunut siihen huonoon asemaan, joka paimenilla nykyaikana oli, vaan hän kohotti tämän toimialani arvoisekseen.
Paimentaminen oli sitäpaitsi neiti Billotin johdon alaisena, eikä käskyjen kuuleminen hänen suustansa tuntunut laisinkaan vaikealta.
Mutta Catherine puolestaan piti huolta siitä, että Pitoun arvo säilyi muutenkin.
Illalla, kun nuori mies lähestyi häntä kysyäkseen, mihin aikaan aamulla hänen tuli liittyä paimeniin, sanoi Catherine hymyillen:
"Ette te lähde."
"Miksi en?" kysyi Pitou hämmästyneenä.
"Olen vakuuttanut isälleni, ettei teidän saamanne kasvatus sopinut hänen määräämiensä töitten kanssa yhteen. Te jäätte siis taloon."
"Sitä parempi", sanoi Pitou. "Sittenhän en menetäkään seuraanne."
Tämä huudahdus oli päässyt Pitoun huulilta ihan tahtomatta. Mutta tuskin hän oli sen ennättänyt sanoa, kun karahti punaiseksi korvia myöten, ja Catherine painoi päänsä kumaraan ja hymyili.
"Anteeksi, neiti", pyysi Pitou, "se tuli sydämestäni vastoin tahtoa.
Te ette saa suuttua siitä."
"En suutukaan, herra Pitou", sanoi Catherine, "eikä siinä ole pahaa, jos mielellänne jäätte minun seuraani."
He olivat hetkisen vaiti. Eikä se ollutkaan kumma, sillä molemmat lapset olivat muutamalla sanalla lausuneet monta ajatusta toisilleen!
"Mutta enhän voi jäädä taloon ja oleksia täällä mitään tekemättä", lausui sitten Pitou. "Mitä minä teen talossa?"
"Te teette sen, mitä minä tein; hoidatte kirjanpitoa, laaditte laskut päivätyöläisille, tilit tuloista ja menoista. Osaattehan luvunlaskun?"
"Tunnen kaikki neljä laskutapaa", vastasi Pitou ylpeästi.
"Siis yhtä laskutapaa enemmän kuin minä", sanoi Catherine. "Minä en ole koskaan päässyt kolmea pitemmälle. Huomaattehan itsekin, että isälleni on hyödyllisempää pitää teitä tilien hoitajana. Ja kun minä sillä tavoin jään voiton puolelle ja te jäätte voiton puolelle, ovat kaikki tyytyväisiä."
"Ja miten te, neiti, jäätte tässä voiton puolelle?" kysyi Pitou.
"Minä voitan aikaa ja valmistan päähineitä, ollakseni siten somempi."
"Minun mielestäni te olette jo kyllin kaunis ilman päähineitäkin", virkkoi Pitou.
"Se on kyllä mahdollista, mutta se on vain teidän makunne", sanoi nuori tyttö nauraen. "Mutta enhän voi mennä Villers-Cotteretsiin tanssimaan, ellei minulla ole soveliasta päähinettä. Kyllähän ylhäisten naisten kelpaa, jotka saavat panna valkoista jauhetta tukkaansa, mennä avopäin."
"Minun mielestäni teidän tukkanne on näin kauniimpi, kuin jos siinä olisi jauhetta", sanoi Pitou.
"Kas kas, huomaan, että rupeatte lausumaan minulle kohteliaisuuksia."
"Niitä en osaa lausua, neiti. Ei apotti Fortier sellaisia opettanut."
"Entä opetettiinko teitä tanssimaan?"
"Tanssimaanko?" kysyi Pitou ihmeissään.
"Niin tanssimaan."
"Tanssimaan apotti Fortierin luona! Hyvä Jumala, neiti… Kaikkea vielä, tanssimaan!"
"Te ette siis osaa tanssia?" kysyi Catherine.
"En", sanoi Pitou.
"No siis te seuraatte minua ensi sunnuntaina tanssiaisiin ja katselette, miten herra de Charny tanssii. Hän tanssii paraiten kaikista lähiseudun nuorista miehistä."
"Kuka tuo herra de Charny on?" kysyi Pitou.
"Bourbonnen linnan herra"
"Ja tanssiiko hän sunnuntaina?"
"Aivan varmasti"
"Ja kenen kanssa?"
"Minun kanssani."
Pitoun sydäntä kouristi, mutta hän ei voinut käsittää siihen syytä.
"Te siis tahdotte somistaa itsenne saadaksenne tanssia hänen kanssaan?"
"Tanssiakseni hänen kanssaan, toisten kanssa, kaikkien kanssa."
"Paitsi ette minun kanssani."
"Miksi en teidän kanssanne?"
"Koska minä en osaa tanssia."
"Te opettelette."
"Jos te vain tahtoisitte näyttää, neiti Catherine, niin oppisin paremmin kuin katsellessani herra de Charnytä, sen vakuutan teille."
"Sen näemme myöhemmin", sanoi Catherine. "Mutta nyt on jo aika mennä levolle. Hyvää yötä, Pitou."
"Hyvää yötä, neiti Catherine."
Siinä kaikessa, mitä neiti Billot oli Pitoulle haastanut, oli sekä hyvää että pahaa. Hyvää oli se, että hän oli noussut paimenen virasta kirjanpitäjäksi. Pahaa se, ettei hän osannut tanssia ja herra de Charny osasi. Catherinen sanojen mukaan hän tanssi paremmin kuin kukaan muu.
Pitou näki koko yön unta siitä, että hän katseli herra de Charnyn tanssia ja että tämä tanssi hyvin huonosti.
Seuraavana päivänä Pitou ryhtyi työhönsä Catherinen opastamana. Muuan seikka häntä ihmetytti, se nimittäin, että määrättyjen opettajien opastamana työ tuli hyvin mieluisaksi. Kahden tunnin päästä hän tarkoin tiesi, mitä hänen piti tehdä.
"Neiti, jos te olisitte neuvonut minulle latinaa apotti Fortierin sijasta", sanoi hän, "niin en olisikaan tehnyt kielivirheitä."
"Ja teistä olisi tullut pappi?"
"Ja minusta olisi tullut pappi", sanoi Pitou.
"Jolloin olisitte joutunut seminaariin, minne ei ainoakaan nainen saa tulla…"
"Kas", sanoi Pitou, "en koskaan tullut sitä ajatelleeksi, neiti Catherine… Minusta onkin hauskempaa, etten jäänyt papin uralle."
Kello yhdeksän saapui isäntä Billot. Hän oli lähtenyt liikkeelle ennen kuin Pitou oli noussut. Joka aamu kello kolmen aikaan vuokratilallinen oli katsomassa, kun hänen hevosensa ja ajomiehensä läksivät liikkeelle. Sitten hän liikkui pelloilla kello yhdeksään asti, nähdäkseen olivatko kaikki paikoillaan ja tekivätkö tehtävänsä. Kello yhdeksän hän tuli aamiaiselle ja poistui kello kymmeneltä. Kello yhden aikaan syötiin päivällinen, ja sen jälkeen aika kului tarkastukseen samoin kuin aamullakin. Senvuoksi ukko Billotin toimet menestyivätkin. Niinkuin hän oli sanonut, oli hänellä kuusikymmentä tynnyrinalaa kaikkien tiedossa ja tuhannen kultarahaa piilossa. Ja luultavaa on, että jos tarkoin olisi laskettu, jos Pitou olisi laskenut, eikä ollut hajamielinen neiti Catherinen ollessa läsnä, olisi hän löytänyt muutaman kultarahan ja muutaman tynnyrinalan lisää siihen, mitä ukko Billot oli tunnustanut.
Aamiaisen aikana isäntä ilmoitti Pitoulle, että tohtori Gilbertin kirjaa luettaisiin ensi kertaa ylihuomenna kello kymmenen aamulla vajassa.
Pitou huomautti silloin arasti, että kello kymmenen aikaan aamulla oli messu. Mutta Billot vastasi valinneensa juuri tämän ajan tunnustellakseen työläistensä mielialaa.
Olemmehan sanoneet, että ukko Billot oli filosofi.
Hän halveksi pappeja, joita hän piti tyranniuden apostoleina, ja kun hän sai tilaisuuden pystyttää alttarin alttaria vastaan käytti hän sitä kiireesti hyväkseen.
Rouva Billot ja Catherine rohkenivat tehdä muutamia huomautuksia, mutta isä Billot sanoi, että naiset saivat mennä messua kuulemaan, jos heitä halutti, koska kerran uskonto oli olemassa naisia varten, mutta miehet saivat tulla kuulemaan tohtori Gilbertin kirjaa tai lähteä hänen talostaan.
Filosofi Billot oli talossaan suuri itsevaltias. Catherinella yksinään oli oikeus kohottaa äänensä vastustaakseen hänen päätöksiänsä. Mutta jos isäntä oli tehnyt lujan päätöksen ja vastasi Catherinelle otsansa rypistyksellä, vaikeni Catherine toisten tavoin.
Mutta Catherine aikoi käyttää olosuhteita Pitoun hyväksi. Pöydästä noustua hän huomautti isälleen, että esittääkseen kaikkia noita kauniita asioita ylihuomenna ei Pitoulla ollut kyllin hyviä vaatteita. Kun hän kerran olisi mestarin asemassa silloin, sillä hänhän silloin opettaisi, ei hänen pitäisi tarvita hävetä oppilaittensa edessä.
Billot antoi tyttärelleen vallan sopia Pitoun vaatteista Villers-Cotteretsin räätälin, herra Dulauroyn kanssa.
Catherine oli oikeassa, eikä uusi puku suinkaan ollut Pitoulla mikään ylellisyystavara. Hänellä oli jalassa samat housut jotka tohtori Gilbert oli hänelle teettänyt viisi vuotta sitten ne olivat kyllä alkujaan olleet liian pitkät, mutta olivat jo käyneet liian lyhyiksi, vaikkakin neiti Angélique oli niitä joka vuosi jatkanut kahdella tuumalla. Mitä tulee takkiin ja liiveihin, niin ne olivat kadonneet jo kaksi vuotta sitten, ja niiden sijaan oli tullut palttinainen mekko, johon sankarimme oli puettu kertomuksemme alusta alkaen.
Pitou ei koskaan ollut ajatellut pukuansa. Kuvastin oli aivan tuntematon ylellisyyskapine neiti Angéliquen talossa, ja kun hänellä ei ollut taipumuksia niinkuin kauniilla Narkissoksella rakastua ensiksi itseensä, ei hän ollut koskaan tullut katsoneeksi kuvaansa lähteistä, joiden partaalle hän viritti ansojaan.
Mutta heti kun Catherine oli puhunut tanssiaisiin menosta ja oli mainittu herra de Charny ja hänen komea ulkomuotonsa, – senjälkeen kun tuo juttu päähineistä, joilla nuori tyttö aikoi lisätä kauneuttaan, oli tullut Pitoun korviini katsoi hän kuvaansa, peilistä, tuli murheelliseksi silmäillessään omaa siistimätöntä asuaan ja tuumi, millä tavalla hänkin voisi hankkia sellaista, mikä kohottaisi hänen ulkonaista asuaan.
Pahaksi onneksi Pitou ei voinut tähän kysymykseen antaa mitään vastausta. Hänen huono ulkoasunsa riippui vaatteista. Mutta saadakseen vaatteita hän tarvitsi rahaa, eikä Pitou eläissään ollut omistanut ropoakaan.
Olihan Pitou nähnyt, että paimenet, kilpaillessaan huilunsoitossa ja runojen laatimisessa, ottivat päähänsä ruususeppeleen, mutta hän ajatteli aivan oikein, että vaikka tällainen seppele kaunistaisikin hänen kasvonpiirteitään, niin se vain tekisi vaatteitten huonouden huomattavammaksi.
Pitou siis ilahtui kovin, kun sunnuntai-aamuna kello kahdeksan, hänen miettiessään, millä tavalla hän kaunistaisi itseään, Dulauroy saapui ja laski tuolille taivaansiniset housut ja takin sekä punaruutuiset valkoiset liivit.
Ja samalla kertaa ompelijatar toi toiselle tuolille paidan ja kaulahuivin. Jos paita sopisi, oli hän saanut määräyksen valmistaa puoli tusinaa samanlaatuisia.
Toinen yllätys seurasi toistaan. Ompelijattaren jäljestä saapui hatuntekijä. Hän toi uudenaikaisen kolmikolkkaisen hatun, jolla oli kaunis siro muoto, parhaimman, mikä oli herra Cornulla, Villers-Cotteretsin etevimmällä hatuntekijällä.
Hän toi myös suutarilta Pitoun eteen kenkäparin, jossa oli hopeiset soljet.
Pitou ei tahtonut uskoa silmiään; hän ei voinut käsittää, että tämä rikkaus oli häntä varten. Kirkkaimmissa unelmissakaan hän ei olisi voinut kuvitella saavansa tällaisia aarteita. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin sopertaa: "Voi, neiti Catherine, neiti Catherine, en koskaan unohda, mitä olette tehnyt hyväkseni!"
Kaikki sopi erinomaisesti, kuin mitan mukaan tehtynä. Ainoastaan kengät osoittautuivat liian pieniksi. Herra Laudereau oli ottanut mitan oman, neljä vuotta vanhemman poikansa jalasta.
Huomatessaan jalkansa nuoren Laudereaun jalkoja paljon suuremmiksi, ylpeili sankarimme ensi hetkessä, mutta tämä kopeus haihtui piankin hänen ajatellessaan, että hänen täytyisi mennä tanssiaisiin ilman kenkiä tai vanhoissa kengissään, jotka eivät millään tavalla olleet sopusoinnussa muun puvun kanssa. Mutta tätä pulmaa ei kestänyt kauaakaan. Otettiin kengät, jotka samalla kertaa tuotiin ukko Billotille. Kaikeksi onneksi isännällä ja Pitoulla oli yhtä iso jalka, mikä seikka salattiin huolellisesti Billotilta, jotta hän ei tuntisi itseään nöyryytetyksi.
Pitoun pukiessa ylleen nämä komeat vaatteet tuli kähertäjä. Hän jakoi Pitoun keltaiset hiukset kolmeen osaan; yhden osan niistä, pisimmät suortuvat, hän kampasi niskaan ja laati ne tupsulle, molempien jäljellä olevien osien piti kääntyä ohimolle, muodostaakseen "koirankorvat" – niillä oli siihen aikaan sellainen nimi, mutta mitä sille mahtoi.
Tunnustakaamme suoraan, että kun Pitou, tukka käherrettynä yllään siniset housut ja sininen takki, valkoiset, punaraitaiset liivit ja leveäkauluksinen paita, tupsu niskassaan ja koirankorvat ohimoillaan katsoi kuvaansa peilistä, oli hänen hyvin vaikea tuntea omaa itseään, ja hän kääntyi taakseen katsomaan, oliko ehkä itse Adonis laskeutunut maan päälle.
Hän oli yksin. Hän hymyili sirosti. Ja pää pystyssä, peukalot kainalokuopissa tuumi hän keikauttaen ruumistansa kantapäillään:
"Saammepahan nähdä tuon herra de Charnyn!.."
Ja totta on, että Ange Pitou tässä uudessa asussaan oli kuin sorja paimen, ei Vergiliuksen kuvaama, vaan Vatteaun maalaama.
Seuraus olikin, että kun Pitou astui talon keittiöön, hän herätti tavatonta huomiota.
"Oi, katsokaahan, äiti", huudahti Catherine, "kuinka Pitou on nyt soma!"
"Häntä ei todellakaan tahtoisi tuntea samaksi ihmiseksi", sanoi emäntä Billot.
Pahaksi onneksi nuori tyttö siirtyi kokonaisvaikutuksesta tarkastamaan yksityiskohtia. Yksityiskohdat Pitoussa eivät olleetkaan niin hyvät kuin kokonaisuus.
"Ihmeellistä, kuinka isot kädet teillä on", sanoi Catherine.
"Niin onkin", sanoi Pitou, "eikö olekin minulla komeat kädet?"
"Ja isot polvet."
"Se todistaa sitä, että minä kasvan vielä."
"Mutta olettehan te minun mielestäni jo kyllin kookas, herra Pitou."
"Samapa tuo, minä kasvan vielä. Minähän olen vasta seitsemäntoista ja puolen vuoden vanha."
"Eikä teillä ole pohkeita."
"Se on totta, niitä minulla ei olekaan; mutta kyllä ne ilmestyvät."
"Toivottavasti", sanoi Catherine. "Olkoon kuinka tahansa, pulska te olette."
Pitou kumarsi.
"Ohoo", sanoi maanviljelijä, astuessaan sisään ja katsellen vuorostaan Pitouta. "Oletpa sinä muhkean näköinen. Soisin tätisi näkevän sinut tuollaisena."
"Samaa minäkin toivoisin", sanoi Pitou.
"Olisin halukas tietämään, mitä hän sanoisi", lausui maanviljelijä.
"Ei hän sanoisi mitään, hän olisi tukehtua raivosta."
"Mutta, isä", virkkoi Catherine hiukan levottomana, "eikö hänellä ole oikeutta ottaa Pitou uudelleen luoksensa?"
"Poishan hän hääti pojan."
"Ja sitäpaitsi", huomautti Pitou, "ne viisi vuotta ovat kuluneet umpeen."
"Mitä?" kysyi Catherine.
"Ne, joita varten tohtori Gilbert jätti tuhannen frangia."
"Hän siis jätti tuhannen frangia tädillesi?"
"Jätti, jätti, jotta oppisin jonkun ammatin."
"Siinäpä vasta mies!" sanoi maanviljelijä. "Ja joka päivä saan kuulla samanlaatuisia juttuja. Senvuoksi minä seuraan häntä", hän teki kädellään liikkeen, "elämässä ja kuolemassa."
"Hän tahtoi, että oppisin jonkin ammatin."
"Siinä hän oli oikeassa. Tällä tavalla hyvät aikeet pilataan. Hän jättää tuhannen frangia, jotta lapselle opetettaisiin hyvä ammatti, ja sensijaan että hän oppisi jotakin käsityötä, pannaankin poika tuollaisen mustatakkisen seuraan, joka hänestä tahtoo tehdä seminaristin. Ja paljonko hän maksoi apotti Fortierille?"
"Kuka?"
"Tätisi."
"Ei hän maksanut mitään."
"Hän pisti siis nuo tohtori Gilbertin kaksisataa livreä omaan taskuunsa?"
"Luultavasti."
"Kuulehan, Pitou, minä annan sinulle hyvän neuvon: kun vanha tekopyhä tätisi kuolla kupsahtaa, niin etsi kaikkialta, kaapeista, vuoteen oljista, kukkakuuruista."
"Miksi?" kysyi Pitou.
"Siksi, että voit löytää aarteen, vanhoja kultarahoja sukkaan kätkettyinä. Epäilemättä hän ei ole löytänyt kyllin suurta kukkaroa, jonne piilottaisi säästönsä."
"Niinkö luulette?"
"Siitä olen varma. Mutta tästä puhumme, kun sopiva aika ja paikka tulee. Nyt meidän on lähdettävä pikku kierrokselle. Onko sinulla tohtori Gilbertin kirja?"
"Se on taskussani."
"Isä", sanoi Catherine, "oletteko ajatellut asiaa tarkoin?"
"Ei silloin tarvitse ajatella, kun tekee jotakin hyvää, rakas lapsi", sanoi maanviljelijä. "Tohtori käskee lukea kirjan ja levittää siinä olevia periaatteita; kirja luetaan ja periaatteet levitetään."
"Ja äiti ja minä saamme kai lähteä messuun?" kysyi Catherine arasti.
"Menkää messuun", myönsi Billot, "tehän olette naisia. Me olemme miehiä, meillä on muuta tehtävää. Tule, Pitou."
Pitou kumarsi emännälle ja Catherinelle ja seurasi maanviljelijää ylpeänä saamastansa miehen nimestä.
VII
TODISTETAAN, ETTÄ JOS PITKÄT SÄÄRET OVAT EPÄMUKAVAT TANSSIAISIIN, NE OVAT SITÄ HYÖDYLLISEMMÄT JUOSTESSA
Vajassa oli lukuisasti kansaa koolla. Olemmehan sanoneet, että väki kunnioitti suuresti Billotia; vaikka hän morkkasi nasevasti, ruokki hän heitä myös hyvin ja maksoi hyvän palkan.
Jokainen olikin senvuoksi kiireimmän kautta saapunut hänen kehoituksestaan.
Tähän aikaan vallitsi rahvaassa se omituinen kuume, joka herää kansoissa, kun niissä syttyy toiminnan halu. Outoja, uusia, siihen asti melkein ventovieraita sanoja tuli henkilöiden suusta, jotka eivät koskaan ennen olleet niitä lausuneet. Ne sanat olivat vapaus, riippumattomuus, ja kummallista kyllä, näitä sanoja ei lausunut rahvas yksinään, ei, nämä sanat oli lausunut ensin aatelisto, ja kansan ääni oli vain kaikua heidän puheistaan.
Lännestä päin olivat tulleet nämä sanat, jotka alkoivat valaista, kunnes ne viimein polttivat; Amerikassa oli noussut tämä aurinko, joka kiertomatkallaan viimein sytytti Ranskassa hirveän tulipalon, ja sen valossa kauhistuneet kansat lukivat verisin kirjaimin kirjoitetun sanan: Tasavalta.
Senvuoksi olivatkin ne kokoukset, joissa keskusteltiin valtiollisista asioista, tavallisempia kuin saattoi luullakaan. Miehet, joiden kotipaikkaa ei tiedettykään, näkymättömän, melkein tuntemattoman jumalan apostolit liikkuivat kaupungeissa ja maaseudulla kylväen kaikkialle vapauden sanoja. Hallitus, joka siihen asti oli ollut sokea, alkoi avata silmiänsä. Ne miehet, jotka olivat johtamassa sitä koneistoa, jonka nimi on yleiset asiat, tunsivat jonkinmoista hankausta, vaikka eivät voineet käsittää, mistä se sai alkunsa. Vastustusta oli kaikkialla mielissä, ellei se ilmaantunutkaan vielä käsissä ja käsivarsissa. Se ei tullut näkyviin, mutta se oli läsnä, sen olemassaolon tunsi uhkaavana, monasti sitäkin uhkaavampana, kun se oli kuin kummitus, johon ei voinut tarttua ja jonka läheisyyden aavisti voimatta ottaa sitä kiinni.
Kaksikymmentä tai viisikolmatta maalaista, jotka kaikki olivat Billotista riippuvaisia, oli kokoontunut vajaan.
Billot saapui Pitoun seurassa. Kaikki paljastivat päänsä, kaikki heiluttivat hattujaan. Huomasi selvästi, että nämä miehet olivat valmiit menemään kuolemaan, kun isäntä vain käski.
Billot selitti talonpojille, että kirja, jonka Pitou aikoi lukea, oli tohtori Gilbertin kirjoittama. Kaikki tunsivat hyvin tohtori Gilbertin, sillä hänellä oli siinä läänissä useita tiluksia, ja näistä oli Billotin hoitama suurin.
Esilukijaa varten oli pystytetty tynnyri. Pitou nousi tälle väliaikaiselle puhujalavalla ja alkoi lukea.
Maalaiset, ja rohkenen melkein sanoa, ihmiset yleensä, kuuntelevat sitä tarkkaavammin, mitä vähemmän he ymmärtävät. Ilmeisesti teoksen pääsisältö jäi suurimmalle osalle käsittämättömäksi, Billotille itselleenkin. Mutta keskellä näitä hämäriä lauseita välähteli kuin salamia synkältä, sähköiseltä taivaalta riippumattomuuden, vapauden ja yhdenvertaisuuden valoisia sanoja. Muuta ei tarvittukaan, kaikki taputtivat käsiään, kuului huutoja: "Eläköön tohtori Gilbert!" Noin kolmas osa kirjaa oli luettu, ja päätettiin jatkaa sitä kahtena sunnuntaina.
Kuulijoita pyydettiin kokoontumaan seuraavana sunnuntaina, ja jokainen lupasi saapua.
Pitou oli lukenut oikein hyvin. Ei mikään onnistu sen paremmin kuin menestys. Lukija oli saanut osan niistä suosionosoituksista, jotka kohdistuivat teokseen, ja tämän vaikutuksesta tunsi ukko itsessään heräävän jonkinmoisen kunnioituksen apotti Fortierin oppilasta kohtaan. Pitou, joka jo ikäisekseen oli liian kookas, oli henkisesti kasvanut kymmenen tuumaa.
Yhtä ainoaa seikkaa hän kaipasi. Catherine ei ollut näkemässä hänen menestystään.
Mutta isäntä ihastuneena siitä suosiosta, jonka tohtori Gilbertin kirja oli herättänyt, kiiruhti kertomaan menestyksestä vaimolleen ja tyttärelleen. Rouva Billot ei vastannut mitään; hän ei ollut kaukonäköinen nainen.
Mutta Catherine hymyili alakuloisesti.
"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi vuokratilallinen.
"Isä! Isä!" varoitti Catherine. "Olen varma siitä, että syöksette itsenne vaaraan."
"Kas vain, ethän aio tässä olla pahanilman lintuna? Sanon sinulle, että rakastan enemmän leivoa kuin huuhkajaa."
"Isä, minua pyydettiin jo varoittamaan teitä siitä, että teitä pidetään silmällä."
"Kuka sen sanoi? Ilmoltahan."
"Muuan ystävä."
"Ystäväkö? Jokainen neuvo ansaitsee kiitoksen. Ilmaisehan minulle tuon ystävän nimi. Kuka hän on?"
"Eräs mies, joka varmasti tietää kaikki."
"Mutta kuka?"
"Kreivi Isidor de Charny."
"Mitä tuo narri tähän sekaantuu? Aikooko hän neuvoa minua, miten minun on ajateltava? Neuvonko minä, miten hänen on pukeuduttava? Minun mielestäni olisi siitä sanottava yhtä ja toista."
"Isä, en sanonut tätä pahoittaakseni mieltänne. Neuvo annettiin hyvässä tarkoituksessa."
"Hyvä on! Minä annan toisen, ja sinä saat sen viedä perille minun puolestani."
"Mikä se on?"
"Olkoot hän ja hänen kaltaisensa varuillaan, sillä johan heitä herroja aatelisia jokseenkin kovakouraisesti ravistellaan Kansalliskokouksessa, ja monta kertaa on jo ollut puhe suosikeista. Olkoon hänen veljensä Oliver de Charny, joka on Pariisissa varuillaan, sillä hänen sanotaan olevan hyvissä väleissä itävaltalaisten kanssa."
"Isä", sanoi Catherine, "te olette kokeneempi kuin me, tehkää oman mielenne mukaan."
"Sen minäkin sanon", lausui Pitou, joka menestyksensä johdosta oli varmistunut. "Mihin tuo teidän herra Isidorinne suotta sekaantuukaan!"
Catherine ei kuullut tai ollut kuulevinaan, ja siihen keskustelu jäi.
Päivällinen syötiin kaikessa rauhassa. Pitoun mielestä ei päivällinen vielä koskaan ollut tuntunut niin pitkältä. Hänellä oli kiire päästä näyttämään itseään uudessa loistossaan, kävellen käsikoukkua neiti Catherinen kanssa. Tämä sunnuntai oli suuri päivä hänen elämässään, ja hän lupasi säilyttää heinäkuun 12 päivän muistissaan.
Kello kolmen aikaan vihdoinkin lähdettiin. Catherine oli hurmaava. Hän oli kaunis, vaaleatukkainen, mustasilmäinen tyttö, hoikka ja notkea kuin paju, joka kasvoi sen lähteen partaalla, mistä käytiin noutamassa vettä taloon. Hän oli pukeutuessaan käyttänyt sitä luontaista turhamaisuutta, jonka kautta naisen edut tulevat entistä paremmin näkyviin, ja päähine, jonka hän itse oli valmistanut, niinkuin oli Pitoulle kertonut, somisti häntä hyvin paljon.
Tanssi ei tavallisesti alkanut ennenkuin vasta kello kuuden aikaan. Neljä soittoniekkaa istui puisella lavalla ja piti huolta soitosta tässä ulkoilma-tanssisalissa, saaden palkakseen kuusi hopearahaa kustakin tanssista. Tanssin alkamista odotellen kävelivät toiset "Huokausten käytävällä", josta täti Angélique oli maininnut; toiset katselivat, miten kaupungin tai lähiseudun nuoret herrat pelasivat pallopeliä, mestari Faroletin, hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan ylimmäisen pallopäällikön, johtaessa leikkiä. Mestari Faroletia pidettiin oraakkelina ja hänen päätöksiään peliä, metsästystä ja korttipeliä koskevissa asioissa kuunneltiin sillä kunnioituksella, jonka ikä ja ihmisen ansiot herättävät.
Pitou ei osannut selittää siihen syytä, mutta mieluummin hän olisi jäänyt "Huokausten käytävälle". Mutta Catherine ei suinkaan ollut kaunistanut itseään pysytelläkseen tämän lehmuskujan varjossa.
Naiset ovat kuin kukkia, jotka sattuman kautta ovat puhjenneet varjopaikassa; he pyrkivät taukoamatta valoa kohden, ja keinolla millä tahansa aukenee heidän tuore ja tuoksuva kupunsa auringonpaisteessa, joka ne kuihduttaa ja kuolettaa.
Orvokki yksinään on niin vaatimaton, että se piiloutuu, niinkuin runoilijat väittävät: mutta siksi se sureekin tarpeetonta kauneuttaan.
Catherine siis kiskoi niin kauan ja niin voimakkaasti Pitoun käsivarresta, että he menivät katsomaan pallopeliä. Rientäkäämme sanomaan, ettei Pitoukaan ylenpalttisesti vastustellut. Hän halusi yhtä paljon päästä näyttämään sinistä pukuaan ja somaa kulmalakkiaan, kuin Catherine päähinettään ja kyyhkysenkaulan väristä röijyänsä.
Eräs seikka miellytti erikoisesti nuorta sankariamme, tuottaen hänelle hetkiseksi edullisemman aseman kuin Catherinelle. Kukaan ei tuntenut Pitouta, sillä eihän hän milloinkaan ollut esiintynyt näin komeissa vaatteissa; häntä pidettiin nuorena muukalaisena, joka oli saapunut kaupunkiin, herra Billotin sukulaisena, ehkä veljenpoikana, ehkäpä vielä Catherinen sulhasenakin. Mutta Pitou tahtoi kaikin mokomin ilmaista, kuka hän oli, jotta erehdys ei kestänyt kauankaan. Hän nyökkäsi siksi monelle ystävälleen, nosti lakkiaan siksi usein tuttavilleen, jotta viimein kaikki tunsivat siropukuisen nuorukaisen apotti Fortierin kelvottomaksi oppilaaksi, ja ihmiset alkoivat huutaa toisilleen:
"Se on Pitou. Oletteko nähnyt Ange Pitouta?"
Tämä huuto osui neiti Angéliquen korviin, mutta kun huutajat väittivät hänen sukulaisekseen somaa poikaa, joka asteli jalat ulospäin ja kyynärpäät koholla, ja hän taas oli aina nähnyt Pitoun astelevan jalat sisäänpäin ja kyynärpäät kiinni ruumiissa, ei hän ottanut uskoakseen, ravisti päätänsä ja sanoi vain:
"Te erehdytte, ei se ole sama jolppi."
Molemmat nuoret saapuivat pallopelaajien luo. Tänä päivänä oli kilpailu Soissonin ja Villers-Cotteretsin nuorten välillä. Jännitys oli siis hyvin suuri. Catherine ja Pitou asettuivat rajaköyden ääreen, kentän toiseen päähän. Catherine oli valinnut tämän paikan pitäen sitä parhaimpana.
Vähän ajan päästä kuului mestari Faroletin huuto:
"Paikoillenne! Alkakaa!"
Pelaajat ryhtyivät toimeensa, kukin puolustaen omaa aluettaan ja koettaen hyökätä toisen puolueen alueelle. Muuan pelaaja tervehti ohimennessään hymyillen Catherinea. Catherine vastasi niiaten ja punastuen. Samalla Pitou tunsi, kuinka Catherinen käsivarsi, joka lepäsi hänen käsikynkässään, värähti hermostuneesti.
Jonkinmoinen outo tuska kouristi Pitoun sydäntä.
"Eikö se ollut herra de Charny?" sanoi hän katsoen seuralaiseensa.
"Oli", vastasi Catherine. "Tunnetteko siis hänet?"
"En tuntenut", vastasi Pitou, "mutta aavistin sen häneksi."
Pitou saattoi todellakin Catherinen kuvauksesta päättäen arvata, tämän nuoren miehen de Charnyksi.
Catherinea oli tervehtinyt uljas aatelismies, kahdenkymmenenkolmen tai – neljän ikäinen, kaunis, solakkavartaloinen, komeamuotoinen ja siroliikkeinen, kuten yleensä esiintyy niiden joukossa, jotka ovat saaneet ylhäisen kasvatuksen kehdosta asti. Kaikkia niitä liikkeitä, joita hyvin esittääkseen on harjoiteltava lapsuudesta saakka, Isidor de Charny antoi ihailla mallikelpoisina. Hän oli lisäksi niitä, joiden vaatekerta aina täydellisesti soveltuu tarkoitettuun palvelukseen. Hänen metsästyspukujaan kehuttiin tavattoman aistikkaiksi, hänen asesalivaatetustaan olisi itse Pyhä Yrjänä voinut käyttää, mallinaan, ja hänen ratsastuspukunsa olivat tai oikeammin sanoen, näyttivät erikoisen kuosikkailta, kun hän esiintyi niissä niin luontevasti.