XIII
KUNINGAS ON NIIN HYVÄ, KUNINGATAR ON NIIN HYVÄ
Nyt lukijamme sallikoot meidän selittää tärkeimmät valtiolliset tapahtumat, jotka olivat sattuneet sen jälkeen, kun viimeisessä julkaisussamme jätimme Ranskan hovin.
Ne, jotka tuntevat tämän aikakauden historian tai joita pelkkä historia kauhistuttaa, voivat sivuuttaa tämän luvun, sillä tätä seuraava jatkaa juuri sitä, mihin edellinen loppui. Tämä luku on ainoastaan niitä varten, jotka tahtovat tietää kaikki.
Vuoden tai parin ajan oli jotakin tuntematonta, ennenkuulumatonta, menneisyydestä saapuvaa ja tulevaisuuteen johtavaa ollut ilmassa. Se oli vallankumous.
Voltaire oli hetkiseksi toipunut kuolinkamppailussaan ja kohoten istualleen nähnyt tämän loistavan aamuruskon paistavan sen yön syvyyksissä, missä se vielä uinui.
Vallankumous, samoin kuin Kristuskin, jonka ajatuksen se oli omistanut, tuli tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Kun Anna Itävaltalainen tuli holhoojahallitsijaksi, sanoivat kardinaali de Retzin kertomuksen mukaan kaikki: Kuningatar on niin hyvä!
Kun eräänä päivänä madame de Pompadourin lääkäri Quesnoy, joka asui hoidokkinsa luona, näki Ludvig XV: n astuvan sisään, valtasi hänet kaiken syvän kunnioituksen syrjäyttävä tunne niin täydellisesti, että hän vapisi.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi häneltä madame de Housset.
"Se", vastasi Quesnoy, "että joka kerta kun näen kuninkaan, ajattelen: Tuossa on kuitenkin mies, jonka vallassa on katkaisuttaa kaulani!"
"Siitähän ei ole vaaraa", sanoi madame de Housset, "kuningas on niin hyvä!"
Näillä kahdella puhetavalla: Kuningas on niin hyvä! Kuningatar on niin hyvä! luotiin Ranskan vallankumous.
Kun Ludvig XV kuoli, hengähti Ranska helpotuksesta. Olihan päästy samalla kertaa Pompadoureista, Dubarryistä ja Hirvipuistosta.
Ludvig XV: n huvitukset tulivat kansalle kalliiksi: ne yksinään maksoivat yli kolme miljoonaa vuodessa.
Onneksi oli uusi kuningas nuori, siveellinen, hyväätekeväinen, melkein filosofi.
Tämä kuningas oli samoin kuin Jean-Jaques Rousseaun Émile, oppinut ammatin tai oikeammin kolmekin ammattia.
Hän oli lukkoseppä, kelloseppä ja mekanikko.
Kauhistuen sitä kuilua, jonka partaalla hän seisoo, hylkääkin kuningas aluksi kaikki suosionanomukset. Hoviherrat vapisevat. Kaikeksi onneksi muuan asia lohduttaa heitä: kuningas ei hylkää anomuksia omassa nimessään, vaan Turgot, ja kuningatar ei vielä ehkä olekaan täydelleen kuningatar, joten hänellä ei tänä iltana ole samaa vaikutusvaltaa kuin toivottavasti huomenna.
Vuoden 1777 tienoissa hän saavuttaa tämän kauan odotetun vaikutusvallan: kuningatar tulee äidiksi. Kuningas, joka tätä ennen jo oli niin hyvä kuningas ja puoliso, tulee kaiketi nyt hyväksi isäksi.
Kuinka voisikaan hän nyt enää kieltää mitään siltä, joka on lahjoittanut kruununperillisen.
Eikä siinä vielä kaikki; kuningas on hyvä velikin. Tunnettehan, kuinka Beaumarchais uhrattiin Provencen kreivin vuoksi, vaikka kuningas ei rakastanutkaan tätä kuivakiskoista lukumies-veljeänsä.
Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä 121 Mutta sen sijaan hän rakastaa paljon Artoisin kreiviä, nuorinta veljeä, komeaa ranskalaisen aatelismiehen esikuvaa.
Hän rakastaa tätä niin paljon, että jos hän joskus kieltää jotakin kuningattarelta, Artoisin kreivin tarvitsee vain liittyä kuningattareen, eikä kuningas voi enää mitään evätä.
Tämän vuoksi pääsevätkin herttaiset henkilöt hallitsemaan. Herra de Calonne, maailman kaikkein herttaisin mies, on valtionvarain ylijohtaja. Hän sanoo kuningattarelle:
"Madame, jos se on mahdollista, niin se on jo kuin toteutunut; jos mahdotonta, niin sen pitää toteutua."
Tästä päivästä alkaen, jolloin tämä ihastuttava vastaus kiertää Pariisin ja Versaillesin salongeissa, avataan jälleen punainen kirja, jonka jo pelättiin pysyvän suljettuna.
Kuningatar ostaa Saint-Cloudin. Kuningas ostaa Rambouilletin.
Kuninkaalla ei enää ole suosikkeja, vaan kuningattarella: sisarukset Diane ja Jules de Polignac maksavat Ranskalle yhtä paljon kuin Pompadour ja Dubarry.
Kuningatar on niin hyvä!
Ehdotetaan hovin talouden suuria menoeriä vähennettäviksi. Muutamat suostuvat siihen, mutta muuan linnan vakituisia toimihenkilöitä kieltäytyy jyrkästi vähennyksestä, nimittäin herra de Coigny. Hän tapaa kuninkaan eräässä käytävässä, panee toimeen suuren kohtauksen. Kuningas pakenee ja illalla sanoo nauraen:
"Olen melkein varma siitä, että ellen olisi myöntynyt, olisi Coigny lyönyt minua."
Kuningas on niin hyvä!
Ja toisinaan kuningaskunnan kohtalo riippuu pienen pienistä seikoista, esimerkiksi hovipojan kannuksista.
Ludvig XV kuolee. Kuka pääsee Aiguillonin herttuan seuraajaksi?
Kuningas Ludvig XVI kannattaa Machautia. Hän on niitä ministereitä, jotka ovat kannatelleet jo huojuvaa valtaistuinta. Mesdames – kuninkaan tädit nimittäin – puoltavat herra de Maurepasia, joka on perin huvittava ja kirjoittaa somia runoja. Hän on kyhännyt Pontchartrainissa kolme nidosta, joita hän nimittää muistelmiksensa.
Tässä ratkaisee vain kilpajuoksu. Kuka ennättää ensimmäiseksi antaa sanan – kuningas ja kuningatarko Arnouvilleen vai mesdames Pontchartrainiin?
Kuninkaalla on käsissään valta, hänen puolellaan siis on mahdollisuudet. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan:
"Lähtekää heti Pariisiin. Odotan."
Hän pistää tämän viestin kuoreen ja kirjoittaa osoitteeksi:
"Herra kreivi de Machaut, Arnouvillessa."
Kutsutaan hovipoika päätallista, annetaan hänelle kuninkaallinen kirje. Hän saa määräyksen lähteä täyttä laukkaa ratsastamaan.
Nyt kun hovipoika on lähtenyt, voi kuningas ottaa vastaan prinsessat.
Mesdames, samat, joille heidän isänsä oli antanut nimeksi – niinkuin olemme nähneet Josef Balsamo-romaanissa. – Riepu, Rääsy ja Varis, kolme varsin hienoa nimitystä, odottavat oven takana, joka on vastapäätä sitä, mistä hovipoika läksi, – odottavat hänen lähtöänsä.
Kun hovipoika on poistunut, sopii prinsessain astua sisälle.
He tulevat, vetoavat kuninkaaseen herra de Maurepasin puolesta. Kysymys on vain ajasta, kuningas ei tahdo suotta evätä tädeiltään. Kuningas on niin hyvä!
Hän aikoo myöntyä silloin, kun hovipoika on kylliksi kaukana, jotta häntä ei enää voitaisi tavoittaa.
Hän taistelee muodon vuoksi tätejään vastaan, pitäen kelloa silmällä; puoli tuntia on ihan tarpeeksi – kello ei voi näyttää väärin, sillä hän on itse sen tarkistanut.
Kahdenkymmenen minuutin päästä hän suostuu:
"Tavoitettakoon hovipoika", sanoo hän, "niin asia on sillä hyvä!"
Mesdames rientävät. Mies ratsun selkään; hän saa ajaa kuoliaaksi hevosen, kaksi hevosta, kymmenen hevosta, mutta hovipoika on saatava kiinni.
Se on tarpeetonta; ei käy pakolliseksi ajaa hevosta kuoliaaksi.
Lähtiessään on hovipoika kompastunut portaissa ja taittanut toisen kannuksensa. Eihän voi yhden kannuksen avulla karauttaa täyttä laukkaa.
Päätallin päällikkönä on sitäpaitsi ritari d'Abzac, eikähän päästäisi kuriiria hevosen selkään (sillä hänhän tarkastaa kuriirit), ellei kuriiri lähde sellaisella tavalla, joka tuottaa kunniaa kuninkaalliselle tallille.
Hovipoika ei pääse taipaleelle, ennenkuin on saanut molemmat kannukset.
Seurauksena siitä on, että hovipoikaa ei pidätetäkään Arnouvillen tiellä, täyttä laukkaa ajamassa, vaan kuninkaallisen linnan pihassa. Hän on satulassa ja valmiina lähtemään moitteettomassa asussa.
Häneltä otetaan kirje. Kirje jätetään silleen, sillä sehän sopii kelle tahansa. Sen sijaan että kirjeen kuoressa oli osoite: "Herra kreivi de Machaut, Arnouvillessa", prinsessat kirjoittavatkin: "Herra kreivi de Maurepas, Pontchartrainissa."
Kuninkaallisen tallin kunnia on pelastettu, mutta yksinvalta on syösty häviön tielle.
Maurepasin ja Calonnen avulla kaikki luonnistuu hyvin, toinen laulaa, ja toinen maksaa. Hoviherrojen ohella on vielä valtion verotulojen vuokraajat, jotka myös tekevät tehtävänsä hyvin.
Ludvig XIV aloitti hallituksensa hirttämällä pari yli-veronkantajaa Colbertin neuvoa seuraten. Senjälkeen hän otti La Vallièren rakastajattarekseen ja rakennutti Versaillesin. La Vallière ei maksanut hänelle mitään. Mutta Versailles, jonne hän tahtoi lemmittynsä majoittaa, kävi kalliiksi.
Sitten vuonna 1685 karkoitetaan miljoona toimeliasta käsityöläistä Ranskasta sen perustuksella, että he ovat protestantteja.
Niinpä vuonna 1707, vielä suuren kuninkaan aikana, Boisguilbert sanookin puhuessaan vuodesta 1698:
"Siihen aikaan se vielä kävi laatuun, sillä silloin oli vielä öljyä lampussa. Mutta nyt on kaikki loppunut raaka-aineen puutteessa."
Mitä sanotaankaan kahdeksankymmentä vuotta tuon jälkeen, – kun Dubarryt ja Polignacit ovat tehneet tehtävänsä! Kun on pakotettu kansa hikoilemaan vettä, pakotetaan se hikoilemaan verta. Siinä kaikki!
Ja tämä kaikki tapahtuu hienoja muotoja noudattaen.
Ennen voudit olivat ankaria, raakoja ja kylmiä kuin vankilan portit, joiden taakse he heittivät uhrinsa. Nyt he ovat ihmisystäviä. Toisella kädellä he kyllä riistävät kansan putipuhtaaksi, mutta toisella rakentavat sille sairashuoneita.
Muuan ystäväni, eräs suuri rahamies, väitti, että niistä sadastakahdestakymmenestä miljoonasta, jotka suolatulli tuotti, tullin vuokraajat pistivät omiin taskuihinsa seitsemänkymmentä prosenttia. Senvuoksi eräässä seurassa neuvosherra, jolta kysyttiin, eikö valtio voisi tehdä säästöjä, vastasi sanaleikillä:
"Emme me kaipaa valtiosäästöjä, vaan valtiosäätyjä."
Se kipinä putosi ruutiin, ruuti leimahti ja sai aikaan tulipalon.
Jokainen kertasi neuvosherran lausetta, ja säätyjä vaadittiin koolle.
Hovi määräsi säätyjen kokoontumispäiväksi toukokuun ensimmäisen päivän 1789.
Elokuun 24 päivänä 1788 herra de Brienne erosi. Hänkin oli varsin kepeästi hoidellut valtion raha-asioita. Mutta erotessaan hän ainakin antoi viisaan neuvon: piti kutsua Necker jälleen toimeen.
Necker palasi ministeristöön, ja jälleen heräsi luottamus kaikissa. Mutta Ranskan suurena väittelykysymyksenä pysyi yhä kansakunnan edustaminen kolmisäätyisenä.
Siéyès julkaisi kuuluisan lentokirjasen "kolmannesta säädystä."
Dauphinén maakunta, jonka eduskunta kokoontui hovin tahtoa vastaan, päätti, että kolmas sääty olisi yhtä suurella vallalla edustettu kuin aateli ja papitkin.
Pantiin toimeen arvohenkilöiden kokous, jota kesti kolmekymmentäkaksi päivää, marraskuun kahdeksannesta joulukuun yhdeksänteen päivään 1788.
Tällä kertaa Jumala sekaantui asiaan. Kun kuninkaitten ruoska ei saanut mitään aikaan, vinkui Jumalan ruoska sensijaan ilmassa ja pani kansan liikkeelle.
Tuli talvi ja nälänhätä. Nälkä ja pakkanen avasivat vuoden 1789 ovet.
Pariisi oli tulvillaan sotaväkeä, kadut täynnä vartiostoja. Pari kolme kertaa panostettiin aseet väkijoukon edessä, joka oli kuolemassa nälkään.
Sitten, kun aseet ovat panostetut, ei niitä käytetäkään, silloin kun niitä pitäisi käyttää.
Eräänä aamuna, huhtikuun 26 päivänä, viisi päivää ennen säätyjen kokoonkutsumista, on muuan nimi kaikkien huulilla. Tähän nimeen liitetään mitä pahimmat kirosanat, sitäkin vihaisemmin, kun se kuuluu työmiehelle, joka on rikastunut. Réveillon, niin vakuutetaan, Réveillon, Saint-Antoinen esikaupungissa olevan kuuluisan paperitehtaan johtaja, Réveillon on sanonut, että työmiesten päiväpalkka pitäisi alentaa seitsemäänkymmeneen viiteen centimeen. Se olikin totta. Hovi, lisättiin, aikoi antaa hänelle mustan nauhan, Pyhän Mikaelin ritarikunnan merkin. Se taasen oli järjetöntä puhetta. Mellakoihin liittyy jokin hupsu juttu. Ja huomattava on, että etenkin tällaisista huhuista saa suoranainen vallankumous yllykkeensä ja voimansa.
Kansa tekee nuken, antaa sille nimeksi Réveillon, koristaa mustalla nauhalla, sytyttää sen tuleen Réveillonin oman oven edessä ja polttaa sen lopullisesti Kaupungintalon torilla, kunnallisten viranomaisten silmien edessä, heidän katsellessaan.
Kun tästä ei koidu rangaistusta, käy kansa uskaliaammaksi. Se julistaa, että seuraavana päivänä, kun Réveillon ensin on kuvan muodossa tuomittu, kansa ottaa hänet itsensä käsiteltäväkseen.
Tämä on suoranainen haaste hallitusvallalle.
Hallitusvalta lähetti kolmekymmentä ranskalaista kaartilaista, tai niitäkään ei hallitusvalta lähettänyt, vaan eversti de Byron.
Nämä kolmekymmentä kaartilaista saivat katsella tätä suuripiirteistä kaksintaistelua, jota eivät kyenneet estämään. He näkivät, kuinka tehdas ryöstettiin, huonekalut heiteltiin ikkunoista, kaikki rikottiin, kaikki poltettiin. Tässä sekamelskassa varastettiin 500 kulta-louisdoria.
Juotiin viinit kellareista, ja kun ei enää ollut viiniä, ryypiskeltiin tehtaan värit, joita luultiin viiniksi.
Koko 27 päivä kului tähän hurjuuteen.
Noiden kolmenkymmenen sotilaan avuksi lähetettiin ranskalaisesta kaartista muutamia komppanioita, jotka ensin ampuivat tyhjiä laukauksia ja sitten täysiä. Kaartilaisiin liittyivät illalla herra de Bezenvalin sveitsiläiset.
Sveitsiläiset eivät ota vallankumousta leikin kannalta. He unohtivat luodit patruunoihin, ja kun sveitsiläiset ovat luonnostaan metsästäjiä, ammuttiin parikymmentä ryöstäjää kuoliaaksi.
Muutamilla oli taskuissaan osa edellämainituista kultarahoista, jotka Réveillonin kirjoituspöydän laatikosta olivat joutuneet ryöstäjille ja tätä kautta sveitsiläisille.
Bezen vai oli kaikki tehnyt omalla vastuullaan. Kuningas ei häntä kiittänyt, mutta ei moittinutkaan. Mutta kun kuningas ei kiitä, on se sama kuin moite.
Parlamentti pani toimeen tutkimuksen. Kuningas keskeytti sen. Kuningas oli niin hyvä!
Kuka sitten oli sytyttänyt kansan tuleen? Kukaan ei voinut sanoa.
Onhan tosiaan nähty kuumina kesäpäivinä, että tulipalo syttyy ihan syyttä.
Syytettiin Orleansin herttuaa. Syytös oli järjetön; se jäi sikseen.
29 päivänä Pariisi oli rauhallinen – ainakin näytti siltä.
Tuli toukokuun 4 päivä. Kuningas ja kuningatar menivät koko hovin seurassa Notre-Dameen kuulemaan messua Veni Creator.
Huudeltiin paljon: "Eläköön kuningas!" ja vielä enemmän: "eläköön kuningatar!" Kuningatar oli niin hyvä!
Se oli viimeinen rauhanpäivä.
Seuraavana päivänä ei enää huudeltu niin paljon "eläköön kuningatar", mutta sensijaan sitä enemmän: "eläköön Orleansin herttua."
Tämä huuto koski kipeästi kuningattareen, joka halveksi siihen määrään herttuaa, että syytti häntä pelkuriksi. Ikäänkuin milloinkaan olisi ollut pelkuria Orleansin suvussa, alkaen hänestä, joka voitti Casselin taistelun, Chartresin herttuaan asti, joka vaikutti Jemmapesin ja Valmyn voittoihin!
Se oli niin voimakas isku, että nais-parka oli pyörtymäisillään; hänen päänsä oli jo riipuksissa, häntä täytyi tukea. Madame Campan kertoo tämän muistiinpanoissaan.
Mutta tämä riipuksissa oleva pää nousi jälleen ylpeänä ja korskeana pystyyn. Ne, jotka näkivät hänen silloisen ilmeensä, eivät enää milloinkaan sanoneet: Kuningatar on niin hyvä!
On olemassa kolme kuningattaren muotokuvaa; eräs on maalattu vuonna 1776, toinen 1784 ja muuan 1788. Olen nähnyt ne kaikki kolme Versaillesissa. Katselkaa te niitä vuorostanne, jos nämä kolme kuvaa kerran pannaan samaan saliin, voi niistä lukea Marie-Antoinetten koko elämänkerran.
Kolmen säädyn kokoontumisesta piti tulla sovinto, mutta siitä tulikin sodanjulistus.
"Kolme säätyä!" huudahti Siéyès; "ei, vaan kolme eri kansakuntaa!"
Toukokuun 3 päivänä, päivää ennen Pyhän Hengen messua, otti kuningas edusmiehet vastaan Versaillesissa.
Muutamat kehoittivat häntä panemaan sydämellisyyden hovisääntöjen sijaan.
Kuningas ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän otti ensiksi vastaan papiston. Sitten aateliston. Lopulta kolmannen säädyn.
Kolmas sääty oli odottanut kauan ja murisi. Entisten säätykokousten aikana se piti puheensa polvistuneena.
Nyt ei voitu saada kolmannen säädyn puheenjohtajaa polvistumaan.
Päätettiin, ettei kolmas sääty pitäisikään puhetta.
Toukokuun 5 päivän istunnossa kuningas pani hatun päähänsä ja aatelisto myös. Kolmas sääty tahtoi menetellä samaten, mutta silloin kuningas paljasti päänsä. Mieluummin hän oli avopäin kuin näki kolmannen säädyn hattupäisenä edessään.
Kesäkuun 10 päivänä Siéyès tuli kokoukseen. Hän näki siellä olevan melkein yksinomaan kolmanteen säätyyn kuuluvia. Papisto ja aatelisto kokoontuivat muualla.
"Leikatkaamme köysi poikki", sanoi Siéyès; "on jo aika."
Ja Siéyès ehdotti, että aateliston ja papiston oli saavuttava ehdottomasti tunnin kuluessa.
"Elleivät he saavu, niin poissaolevat saavat tyytyä läsnäolevien päätökseen."
Saksalainen ja sveitsiläinen armeija ympäröi Versaillesin. Kokonaisen patterin kanuunat oli suunnattu kokousta kohden.
Siéyès ei tästä piitannut. Hän välitti vain siitä, että kansa näki nälkää. "Mutta eihän kolmas sääty yksinään voi muodostaa säätykokousta", huomautti joku Siéyèsille.
"Sitä parempi", vastasi Siéyès, "silloin se muodostaa kansalliskokouksen."
Poissaolevat eivät saavu. Siéyèsin ehdotus hyväksytään; kolmas sääty nimittäytyy kansalliskokoukseksi 400 äänen enemmistöllä.
Kesäkuun 19 päivänä kuningas määrää Kansalliskokouksen salin suljettavaksi. Mutta tehdäkseen sellaisen valtiokaappauksen tarvitsee kuningas verukkeen. Salissa piti muka tehdä valmistuksia suurta kuninkaallista istuntoa varten seuraavaksi maanantaiksi.
Kesäkuun 20 päivänä kello seitsemän aamulla saa Kansalliskokouksen puheenjohtaja tiedon, että sinä päivänä ei olekaan kokousta.
Kello kahdeksalta hän menee istuntosalin ovelle lukuisain jäsenten seurassa. Ovi on suljettu ja vartijat ovella.
Sataa kaatamalla. Tahdotaan murtaa ovet auki.
Vartiosotilaille on annettu jyrkät määräykset; he panevat painettinsa ristiin oven eteen.
Muuan ehdottaa kokoonnuttavaksi Asetorille. Toinen Marlyssa.
Guillotin ehdottaa Pallohuonetta.
Guillotin! Mikä kummallinen sattuma, että se osuu olemaan juuri Guillotin, mikä nimi tulee neljää vuotta myöhemmin niin perin kuuluisaksi, kun siihen on lisätty e-kirjain. Mikä kummallinen sattuma, että juuri Guillotin ehdottaa Pallohuonetta!
Tämä Pallohuone on tyhjä, rappiolle jätetty, kaikille tuulille avoin.
Se on Kristuksen sisaren seimi! Se on vallankumouksen kehto!
Kristus oli neitsyen poika. Vallankumous oli raiskatun kansan tytär.
Tähän suureen mielenosoitukseen vastaa kuningas kuninkaallisella sanallaan: Veto (epään)!
Herra de Brézé lähetetään niskuroitsijain luo käskemään heidän hajaantua. "Me olemme täällä kansan tahdosta", sanoo Mirabeau, "emmekä lähde täältä muutoin kuin painetti mahassamme."
Hän ei sanonut, niinkuin väitetään: "Vain painettien pakottamina." Miksi onkaan jokaisen suuren miehen takana pikkuinen puheniekka, joka pilaa lauselmat muka siloitellessaan niitä?
Miksi tällainen oli Mirabeaun takana Pallohuoneessa? Tai Cambronnen takana Waterloon luona? [Cambronnen epäävä vastaus antautumisvaatimukseen epätoivoisessa asemassa on mahdoton painattaa tavallisiin kirjoihin. Victor Hugo on loistavasti tulkinnut, kuinka suurta oli hienosti sivistyneen miehen karkeasanaisuus tänä uljaana kuolonhetkenä. – Suom.]
Tämä vastaus mentiin ilmoittamaan kuninkaalle.
Hän käveli vähän aikaa kiusaantuneen näköisenä.
"Eivätkö he aio lähteä?", kysyi hän.
"Eivät, sire."
"Annettakoon heidän sitten olla."
Niinkuin näemme, kuninkuus jo taipui kansan käden painaessa ja painuikin hyvin alas.
Kesäkuun 23 päivästä heinäkuun 12 päivään asti näytti kaikki tyyneltä, mutta se oli sitä raskasta ja tukahduttavaa tyyneyttä, joka ennustaa myrskyä. Se oli huonon nukkumisen pahaa unta.
Heinäkuun 11 päivänä kuningas tekee päätöksen, kuningattaren, Artoisin kreivin, Polignacien, koko Versaillesin hovipiirin kovistelemana, ja erottaa Neckerin. Seuraavana päivänä tämä uutinen leviää Pariisiin.
Olemme nähneet, millaisen vaikutuksen se sai aikaan. Heinäkuun 13 päivän iltana Pariisi puolusti itseään; seuraavana aamuna Pariisi oli valmis hyökkäämään. Silloin myös Billot huusi: "Bastiljiin"! ja kolmetuhatta kertasi tätä huutoa, joka pian tuli Pariisin koko väestön yhteiseksi.
Olihan olemassa rakennus, joka viisi vuosisataa oli painanut Ranskan kansan rintaa, kuten kirottu kivenlohkare Sisyfoksen hartioita.
Mutta Ranska ei luottanut voimiinsa niin paljon kuin titaani: se ei ollut koskaan koettanut tätä taakkaa nostaa.
Tämä rakennus, tämä Pariisin otsaan painettu läänitysaatelin sinetti, oli Bastilji.
Kuningas oli liian hyvänsävyinen katkaisuttamaan keneltäkään kaulaa, kuten madame du Hausset sanoi. Mutta hän lähetti ihmisiä Bastiljiin.
Kun kerran ihminen kuninkaan määräyksestä oli joutunut Bastiljiin, oli hän unohdettu, haudattu, tuhottu. Sinne ihminen sai jäädä, kunnes kuningas suvaitsi muistaa hänet, ja kuninkailla on niin paljon uusia asioita ajateltavana, että he monasti unohtavat entiset.
Eikä Ranskassa ollut vain yhtä tällaista linnaa; niitä oli kaksikymmentä; Fort-l'Evêque, Saint-Lazare, Châtelet, Conciergerie, Vincennes, Rochen linna, Ifin linna, Sainte-Margueriten saaret, Pignerolles j.n.e. Mutta ainoastaan Saint-Antoinen portin läheistä sanottiin pelkästään
Bastiljiksi [Bastille = linnavankila. – Suom.], samoin kuin Roomaa nimitettiin Kaupungiksi.
Se oli ensiluokkainen linnoitus. Se vastasi yksinään kaikkia muita yhteensä.
Vuosisadan ajan oli Bastiljin isännyys ollut saman suvun hallussa.
Näiden valikoitujen esi-isä oli herra de Châteauneuf. Häntä seurasi poikansa La Vrillière. Hänen poikaansa La Vrillièreä seurasi hänen pojanpoikansa Saint-Florentin. Tämä hallitussuku sammui vuonna 1777.
Kaikkien näiden kolmen isännyyden aikana, jota kesti suurimman osan Ludvig XV: n hallituskautta, kirjoitettiin lukematon määrä vangitsemiskäskyjä. Saint-Florentin yksinään vahvisti niitä yli viisikymmentä tuhatta.
Vangitsemiskäskyistä sai suuret tulot. Niitä myytiin isille, jotka tahtoivat päästä pojistaan vapaiksi, ja naisille, jotka tahtoivat suoriutua miehistään.
Mitä kauniimpia naiset olivat, sitä huokeammalla he saivat vangitsemiskäskynsä. Siinä tapauksessa syntyi heidän ja ministerin kesken suopeuden vaihto.
Ludvig XIV: n hallituksen päätyttyä olivat kaikki valtion vankilat, Bastilji etupäässä, jesuiittain käsissä.
Vankien joukossa olivat kuuluisimmat Rautanaamio, Lauzun ja Latude.
Jesuiitat olivat rippi-isiä; varmuuden vuoksi he ripittivät vankeja.
Vielä suuremman varmuuden vuoksi haudattiin kuolleet vangit toisennimisinä. Muistetaanhan, että Rautanaamio haudattiin Marchialina. Hän oli 45 vuotta vankilassa. Lauzun oli siellä 14 vuotta. Latude 30 vuotta.
Mutta olivathan ainakin Rautanaamio ja Lauzun tehneet suuria rikoksia.
Rautanaamio, olipa hän Ludvig XIV: n veli tai ei, oli niin Ludvig XIV: n näköinen, että siitä saattoi erehtyä. Ajattelematontahan on olla kuninkaan näköinen. [Dumas esittää tässäkin Rautanaamiosta sen oletuksen, jolle hän perustaa osan toimintajuonta "Bragelonnen varakreivissä". Meidän päivinämme on Funck-Brentano lopullisesti todistanut, että Rautanaamio oli vähäpätöinen italialainen, pikku vehkeilystä näin ankarasti rangaistu. – Suom.]
Lauzun oli mennyt naimisiin suuren Mademoisellen kanssa. Ajattelematontahan on mennä naimisiin Ludvig XIII: n läheisen sukulaisen, Henrik IV: n tyttärentyttären kanssa.
Mutta mitä olikaan Latude-parka tehnyt? Hän oli uskaltanut rakastua mademoiselle Poissoniin, madame de Pompadouriin, kuninkaan rakastajattareen. Hän oli tälle kirjoittanut kirjeen. Kunnon nainen olisi lähettänyt sen kirjoittajalle takaisin, madame de Pompadour lähetti sen poliisiministeri de Sartinesille. Ja Latude otettiin kiinni, pakeni, otettiin uudelleen kiinni ja sai olla kolmekymmentä vuotta Bastiljissa, Vincennessä ja Bicêtressä.
Eipä siis syyttä suotta vihattu Bastiljia. Kansa vihasi sitä kuin elävää olentoa. Se oli siitä tehnyt jättiläishirviön, satupedon, joka armottomasti nieli ihmisiä kitaansa.
Ymmärtäähän silloin Sebastien Gilbert-poloisen tunteet, hänen kuultuaan isänsä joutuneen Bastiljiin, ja Billotin vakaumuksen, että tohtori ei pääsisi vankilasta, ellei häntä sieltä otettaisi.
Ymmärtäähän myös kansan raivoisan kiihkon, kun Billot huusi:
"Bastiljiin!"
Mutta mieletöntähän silti oli, niinkuin sotilaat olivat sanoneet, ajatellakaan valloittaa Bastiljia. Siellä oli ruokavaroja, sotilaita, kanuunia. Muurit olivat ylhäältä viisitoista jalkaa ja alhaalta neljäkymmentä jalkaa paksut. Ja linnankuvernöörinä oli herra de Launay, joka oli tallettanut kolmekymmentätuhatta naulaa ruutia kellareihin ja uhannut vaaran hetkenä räjäyttää Bastiljin ilmaan ja sen mukana puolet Saint-Antoinen esikaupunkia.