V
Seuraavana aamuna menimme taas niityllemme, hajoittamaan viimeisiä rukoja. Joka aamu olimme rauhan madonnan pengermällä nähneet naisia polvistumassa ja tavanneet heidän tuoreet kukkasensa alttarilla. Nyt siinä ei ollut ketään, eivätkä kukkasetkaan olleet eilisestä uusiutuneet.
Oli lauantai. Ja heillä oli kai ollut kiire töilleen, niin etteivät malttaneet poiketa tänne ylös. Mutta kun tulimme niityille, ei sinnekään ollut saapunut ketään. Ei muuallakaan näkynyt heinämiehiä, eikä kuulunut viikatteen hionnan helinää niinkuin edellisinä aamuina. Ru'ot seisoivat hajoittamatta, haravat odottivat pystyssä, rukoihin pistettyinä.
Oliko tänään ehkä jokin kirkkojuhla, jotkut kyläkemut, joita vuoristossa vähän väliä vietetään? Erakko ei tiennyt olevan. Mutta saattoihan silti olla. Aloitimme työmme, hajoitimme heinät omalta niityltämme ja myöskin naapurien niityiltä, niin paljon kuin arvelimme ehtivämme saada niitä kokoon kahden miehen ennen illan tuloa.
Olihan sittenkin merkillistä, ettei ainoallekaan niitylle koko laaksossa päivän pitkään ilmaantunut ainoatakaan heinämiestä. Jokin yhteinen este täytyi olla olemassa. Onhan vuoristo yllätysten maailma. Milloin tahansa voi tulla maanvieremä ja haudata alleen. Silloin tarvitaan kaikki kylän miehet kaivamaan esille hautautuneita. Mutta olisihan luullut ainakin naisten voivan tulla. Eivät ne täällä kernaasti laiminlyö hoitamasta vähiä heiniään.
Olimme hajoittaneet heinät ja istuimme ladon ovella ympärillämme tuoksuva, ritisevä luoko täydessä auringon paisteessa.
–Missä lienevät matkailijatkaan tänään? Ei näy heitäkään yhtä ainoata.
–Omituisinta on, ettei Hanseliakaan kuulu.
Eräässä tien käänteessä alhaalla laakson pohjassa tuli esiin jono miehiä, ei matkailijoita, vaan vuoristolaisia, jotka astuivat kiivaassa, reippaassa tahdissa alaspäin, marssia laulaen.
–Ehkä siellä sittenkin on jokin juhla.
Tömähti polulla, joka kulki viistoon vuoren rinnettä ja toi tähän sotilasvartiomajalta ylempää vuoristosta. Sieltä riensi alppijääkäri, huutaen alas, kulussaan pysähtymättä:
–Halloo, rauhan pappi, halloo! On julistettu sota!
–Mitä sinä puhut? huusi erakko ylös hänen jälkeensä.
–Totta, teidän pyhyytenne! vastasi mies, pysähtyen hetkeksi ja tehden sotilaallista kunniaa, ivallisesti, niinkuin minusta näytti.
–Kuka sen on julistanut?
–Hänen majesteettinsa Itävallan keisari!
Hän huusi vielä jotakin, jota en kuullut, ja katosi harjanteen taa.
* * * * *
Mitä sitten tapahtui, se tuli yllemme kuin alpeilta syöksyvä lumivyöry.
En muista enää, kuinka tulimme röykkiöitä ja rinteitä alas laaksoon, siihen, mistä alkoi nousu erakon majalle. Meillä oli vain yksi ainoa ajatus: saada varmuus siitä, mitä oli tapahtunut, oliko totta, mitä sotamies oli huutanut. Ehkä oli siellä sittenkin vain sotaharjoitukset, ehkä hän riensi vain sitä varten sinne? Ehkä Hanseli ja muut sentähden olivat jääneet tulematta? Tai ehkä tuo mies oli tehnyt meistä vain pilaa.
Mutta tien täydeltä, puolittain juoksumarssissa, rynnisti meidän ohitsemme, pakottaen meidät tiepuoleen, komennuskunta alppijääkäreitä. Seurasimme heitä hetken, niin hyvin kuin voimme, hengästyneinä heiltä kysellen:
–Onko totta, että on sota?
–On!
–Kenen sota ketä vastaan?
–Kaikkien kaikkia vastaan!
–Kaikki meitä vastaan ja me kaikkia vastaan!
Upseerin äänessä oli innostusta ja ihastusta, niinkuin vihdoinkin olisi toteutunut jokin, jota oli kauan toivottu, ja siinä oli samalla kuin ilkuntaa sille, jolle se puhui.
Ne menivät, suonet paljaissa pohkeissa joka askeleella voimakkaasti pullistuen ja kenkäin rautanaulapohjat karahtaen kiviin kuin hammasta purren uhasta ja kiukusta.
Tulemme eräälle sillalle, jonka korvassa seisoo vartija. Silta on miinoitettu. Se räjäytetään heti, kun tarvitaan. Enempää hän ei ilmaissut, viitaten meitä menemään.
Meillä ei ole mitään sanomista toisillemme. Se, minkä jo olemme nähneet ja kuulleet, tekee meidät kuin älyttömiksi, mutta kuitenkin me riennämme, minkä kerkiämme, kuullaksemme lisää. Erakko, vanha tottunut vuorelainen, astuu edellä, ja minun on vaikea pysyä perässä.
–Ah, hyvä Jumala! kuulen hänen huokaavan.
Näitä samoja teitä minä viime sunnuntaina kuljin, nousten ja nousten—.
Tulemme siihen paikkaan, missä ylempi laakso lakkaa tasaisesta laskustaan ja ensin pusertautuen ahtaaksi holviportiksi sitten jyrkkänä portaana vie alempaan laaksoon. Siinä on penikulmapatsas. Patsaaseen on kiinnitetty Frans Josefin sodanjulistus Serbialle ja hänen manifestinsa kansalleen. Hän koettaa siinä puolustaa sodanjulistustaan. Siinä on seuraava lause: "Serbia astui vihamielisyyden tielle Itävalta-Unkaria kohtaan, kun minä kolmikymmenvuotisen rauhallisen ja hedelmällisen työn jälkeen Bosniassa ja Herzegovinassa ulotin hallitustoimeni näihin maihin. Minun hallitukseni käytti silloin hyväkseen voimakkaamman oikeuksia mitä suurimmalla alentuvaisuudella ja hellyydellä ja vaati Serbiaa vähentämään armeijaansa."
–"Ulotti hallitustoimensa" … toisin sanoen: anasti maan … "vaati vähentämään armeijaansa" … toisin sanoen: luopumaan kaikesta itsenäisyydestään. Ja kun toinen ei suostu, käy hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa kurjaa kurkkuun. Niinpä niin…
Levähdän hetken, hengästyneenä kiivaasta kulusta. Nyt ei siinä ole usma estämässä. Näkyy koko laakso ja järvi ja kaikki kaupungit, kylät ja niiden kirkot aamun kirkkaimmassa valossa. Se on sama maisema kuin niin monta kertaa ennen, mutta jotakin on kuitenkin toisin. Rannikkolaivat eivät kulje tavallisia reittejään, sillasta siltaan, vaan pitkin ja poikki, kuin hätiköivässä epäjärjestyksessä. Toiset ovat tyhjät, toiset täpöisen täynnä. Lippuja liehuu kaikkialla, katoilla ja kirkkojen torneissakin. Tiet ovat mustanaan ajavia ja kulkevia, vaunuja ja autoja. Siihen näkyy myöskin sen tunnelin suu, jossa viikko sitten olin nähnyt maailmanliikenteen käyvän kuin kellon heilurin: toinen juna sisään, toinen ulos, matemaattisen täsmällisesti. Nyt ei näyttänyt olevan aavistustakaan yhteisestä aikataulusta. Melkein kaikki junat kulkivat yhteen suuntaan, pois vuoristosta, joka ikäänkuin tyhjensi itseään, hylkäsi, minkä kerkesi. Siinä oli kuin jokin hätä ja ahdistus, tänne asti tuntuen. Mutta liput liehuivat tuulessa kuin riemuiten, valkeat punaristiset ylinnä muita, niinkuin nyt olisi heidän päivänsä, ei suru-, vaan riemupäivänsä.
Erakko oli odottanut minua hiukan alempana. Kehoitin häntä rientämään … tapaamme toisemme ravintolassa.
–Olen levoton Hanselin tähden … anteeksi.
Ja hän eteni minusta etenemistään, niin että pian olin yksin.
Siis on siellä sota tuolla, huolimatta kaikesta, huolimatta nuorten miesten kaikista todisteluista, että se muka on mahdoton, huolimatta pyhästä maailmanjärjestyksestä, huolimatta maailman yleisestä mielipiteestä, erakon uskosta—ja minun haihatuksistani. Sanoinhan minä sen! Eipäs maailma siis ollutkaan sen kummempi, kuin miksi sitä olin jo kanan sitten uskonut. Siinäpäs sitä sittenkin oltiin. Sota tahallaan tahdottu, tekemällä tehty—puhtaista puhtahin hyökkäyssota heikomman niskaan, niinkuin niin monesti ennen. Kaikki siis taas paikoillaan!
* * * * *
Kun tulin alas ensimmäiseen taloon kylän laidassa, sain lukea siinä uuden sodanjulistuksen ja sen vieressä vielä toisenkin. Ne olivat naulatut erään puutarhan lauta-aitaan, jonka yli kaareutui kirsikka- ja omenapuita, oksat hedelmistä notkuen. Kaikki ovat mukana. Koko maailma palaa. Erakko parka rauhanmadonnineen… Minä narri uusine uskoineni! Tieni vei erään rautatieaseman ohitse. Se oli pieni paikallisasema keskellä vihertävää niittyä, rakennettu matkailijaliikettä varten, somaa tyyliä, kuin huvimaja. Sen sillalle oli ennen ollut vapaa pääsy kenellä hyvänsä, ja sen mukavilta penkeiltä oli hauska katsella tulevia ja meneviä pyyleviä, hyvätuulisia polvihousu- ja reppuselkä-saksalaisia. Nyt sen eristivät kivääri olalla seisovat vartiosotilaat. Hyväntahtoinen vanha asemapäällikkö, jolla ennen oli arvonsa merkkinä viaton virkalakki, oli nyt puettu sotilaspukuun, kupeella kalpa, ja hääri komentavan upseerin käskyläisenä, käsi vähän väliä lipassa.
Saapui juna ja pysähtyi. Odotushuoneen ovi avautui, ja sillalla olevaa yleisöä syöksyi sitä kohti, huutaen ja viheltäen: "Alas Englanti! Alas Ranska!" Sieltä tuli sotilasvartion saattamina niitä nuoria miehiä, jotka viikko sitten olivat istuneet rauhan erakon majalla takkavalkean ääressä poltellen rauhanpiippua yhdessä, ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset, venäläiset … jotka olivat lähteneet vaaralliselle kiipeilyretkelle samaan köyteen kytkeytyneinä, matkalla korkeuksiin ja matkansa lopullisena määränä rauhan kongressi Roomassa… Heidän saksalaisia tovereitaan ei näkynyt. "Kuristakaa ne vakoilijat!" huudettiin heille. "Alas Ranska! Alas Englanti!"—samat maat, joista kuitenkin koko tämä seutu oli suureksi osaksi elänyt, joiden rahoilla tämä rautatie, nämä hotellit, tämä hyvinvointi oli saatu aikaan, joiden väkeä vielä eilen palveltiin kuin ruhtinaita heitä varten rakennetuissa loistolinnoissa. Ehdin nähdä heistä vain vilahduksen. Heidän eleistään ilmeni, heidän silmissään paloi viha vihaa, ylenkatse ylenkatsetta vastaan.
He nousivat santarmien seuraamina vaunuun, ilmaantuen hetkeksi sen avonaiseen ikkunaan. Joukko räjähti uuteen haukkumahuutoon: "Alas vakoojat!"
Silloin huusivat vangit, silmät säkenöiden, posket pingoittuen: "Raakalaiset! Roistot! Barbaarit!—Eläköön Englanti! Eläköön Ranska! Eläköön Elsass-Lothringen!" Heidät kiskaistiin olkapäistä armottomasti vaunuun, ikkuna suljettiin ja uudin vedettiin ikkunan eteen, junan lähtiessä liikkeelle.
Se oli rotuvihaa, kansojen vihaa kansoja kohtaan … vihaa ihmisten kesken, jotka vielä eilen olivat tavanneet toisensa rauhan ilossa, asuneet samojen kattojen alla, syöneet samojen pöytien ääressä, kulkeneet urheilun aseveljeydessä vaarallisimpien kuilujen partaita, samaan köyteen kytkettyinä… Se viha oli ollut aina olemassa, päällä vain hieno sovinnaisuuden kuori. Nyt se kuori oli murtunut, vapautuneet intohimojen aallot huuhtoivat riemastuneina rantojaan.
Näen erakon toisella puolella radan, mutta hän ei näe minua. Hän rientää pois, ja minä seuraan häntä.
Tulen kylän kirkolle. Sen tornissa hulmuaa sen valtakunnan lippu, kellotapulin luukusta liehuu laivaston, armeijan, liittolaiskansan lippuja, mitä kaikkia liehuneekaan, toisiaan hyväillen kuin kiimaisten hunnut. Kirkossa on parhaillaan jumalanpalvelus. Sisällä ei nähtävästi ole muita kuin pappeja ja sotilaita, koska näitä seisoo rivittäin vielä ulkopuolellakin, kirkon pihalla sen aitauksen sisässä. Muu kansa täyttää aukeaman kirkon ympärillä, hotellien liputetut parvekkeet, ikkunat ja katot. Kirkon avonaisista ikkunoista kuuluu soittoa, laulua ja messua. Kaikkien silmissä on kiinteä, useiden silmissä kiihtynyt, intohimoinen ilme. Kirkosta kuuluu joskus Jeesuksen nimen maininta. Silloin tekee kaikki väki kirkon ovelta talojen parvekkeille ja katoille saakka ristinmerkin, ei hartaudella, vaan niinkuin uhalla, niinkuin: hän on meidän Jumala! Tuon tuostakin kuulen kerrottavan papin kirkossa uudistuvat sanat: "Jumala on meidän kanssamme, Herra auttaa meitä oikeassa asiassamme."
Pappi vaikenee, urut soivat. Pappikulkue tulee kirkosta ulos täydessä juhla-asussa. Toiset messuavat yhä, toiset heiluttavat pyhää suitsutusta, yksi ripauttelee vihkivettä polvistuviin sotamiehiin. Kaikki muukin kansa polvistuu. Muuan nainen itkee; hänen vieressään oleva toruu häntä siitä. Minäkin polvistun vaistomaisesti; tuntuu, kuin olisi henkeni vaarassa, jollen sitä tekisi.
On yksi ainoa, joka ei ole polvistunut, rauhan erakko. Hän seisoo kirkkoaidan portin pielessä, paljain päin, tukka tuulessa, elottomin, melkein älyttömin ilmein, niinkuin ei ymmärtäisi eikä koettaisikaan ymmärtää, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pappikulkue lähestyy porttia. "Polvillesi!" sähistään hänelle, mutta hän ei liikahda. Häntä nyhdetään kauhtanan liepeistä. Kun hän ei siitäkään välitä, painaa joku roteva mies hänet hartioista alas. Vastustelematta sallii hän sen tapahtua, mutta seisoo polvillaankin yhtä suorana ja yhtä näkyvänä, tekemättä ristinmerkkiä, ja siihen ne eivät häntä enää pakota.
Papit palaavat kirkkoon. Upseeri nostaa lipun ja tulee sen kanssa kirkkopihan portille. Samalla soittokunta puhaltaa marssin, joka tukehtuu suunnattomaan hurraahuutoon ja kättentaputukseen. Heilutetaan ohitse astuville sotilaille hattuja ja liinoja, ja säikähtynyt kyyhkysparvi katoilta ja naakkapilvi kirkon tornista kiitää varjona päiden yli, toria kiertäen, edeten ja palaten.
Sotilaat hajaantuvat ravintoloihin ja taloihin, saatuaan käskyn tunnin päästä kokoontua samaan paikkaan, lähteäkseen asemalle. Joka taholta kuuluu eläköönhuutoja, karkeita, kimeitä, miesten, naisten ja lasten.
Joudun väen mukana entisen ravintolani edustalle. Sen piha ja vierastupa ovat täynnä sotilaita ja heidän saattajiaan, jotka heitä kestitsevät. Siinä on postimestari, ja pian tulee siihen myös pappi, kumpikin asettuen isännäksi pöytäänsä. Jään seisomaan ulkopuolelle, pensasaidan taa, pääsemättä penkilleni, jossa niin usein istuin, katsellen siihen missä maailmanliikenteen valtasuoni tykki kahden tunnelin välissä—mikä oli olevinaan kuva toteutuneesta maailmanveljeydestä, koko kulttuurimaailman yhteenkuuluvaisuudesta ja toisistaan-riippuvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien muka mahdottomuudesta ja järjettömyydestä, ainakin sivistyskansojen kesken. Siinä oli puhuttu ja ihastuttu maailmanrauhan ja tuhatvuotisen valtakunnan toteutumisen mahdollisuudesta, tuon saman isännän silloin hääriessä ja palvellessa niitä, jotka niihin uskoivat, uskotellen itsekin uskovansa,—nyt hän, rauhan erakon ihailija ja hänen aatteensa ymmärtäjä, posket hehkuen palvelee niitä, jotka tyhjentävät voiton maljoja itselleen ja maalleen ja tappion ja tuhon maljoja toisille.
Koko tämä talo ja kai myöskin koko tämä laakso ja koko tämä maakin ovat yhtenä ainoana intohimon hälinänä. Samat ajatukset, samat tunteet luultavasti toistuvat kaikkialla muuallakin niinkuin täälläkin.
Rajalle niin pian kuin suinkin! Pikamarssissa heidän pääkaupunkeihinsa! Sota on oleva vain muutamien kuukausien asia, iloinen sotilaskävely Pariisiin. Keisari Vilhelm on sanonut syyskuun ensimmäisenä päivänä syövänsä päivällistä Pariisissa, ja sen hän tekeekin, hän ei ole koskaan myöhästynyt, hänen junansa on aina saapunut sekunnilleen määräpaikkaansa.
–Suorinta tietä!—Tietysti Belgian kautta! Sen puolueettomuusko traktaateilla taattu? Sota rikkoo traktaatit ja paperiperiaatteet!—sen huutaa postimestari leveällä, pyyhkäisevällä liikkeellä.
–Me työnnämme Ranskan Atlantiin ja Venäjän Aasiaan! Ja Englannista me teemme saksalaisen siirtomaan!
–Saksalainen järjestys,—saksalainen kuri—saksalainen sivistys—nyt on niiden aika!
–Oikein! Oikein! säestetään väkijoukosta, joka piirittää sotaan lähteviä.
–Kerrankin heidän täytyy saada tuntea, ketä ovat pistäneet. Koko germaanisen rodun tulevaisuus ja kunnia ja olemassaolo sen vaativat. Ah, vihdoinkin me heille näytämme!
En erota enkä ymmärrä kaikkea, mitä he huutavat. En taida tarpeeksi heidän kieltään, kun sitä puhuu kiihko ja intohimo. Mutta he näkyvät olevan selvillä kaikesta, mitä sodalla on voitettavana ja miten. Kuulen ladeltavan teknillisiä termejä, mainittavan eri aselajeja ja kehuttavan niiden tehoisaa vaikutusta. Se ja se kanuuna kantaa niin ja niin kauas, niin ja niin suuri on sen ja sen räjähdysaineen voima.
Nuo paimenet ja nuo meijeristit, nuo kauppiaat ja nuo viinurit, nuo tohtorit ja virkamiehet, juoksupojat ja hotellirengit, ne tuntevat kaiken sen kuin aapisensa, se kuuluu heidän sivistykseensä, he ovat yht'äkkiä erikoistuntijoita, ammattimiehiä alallaan… Onhan siellä toden totta yksi äskeisistä rauhankongressilaisistakin, yksi kaikkein innokkaimmista, Berliinin sosialistitohtori, joka vakuutti, että Saksa ei koskaan aloita. Hänellä ei ole vielä univormua, mutta urheilutakkinsa alla on hänellä valmis upseerin ryhti. Hän huutaa:
–Tämän täytyi tapahtua! Tämä tulee puhdistamaan ilmaa tässä ummehtuneessa maailmassa! Meidän päällemme on hyökätty. Me emme ole tahtoneet emmekä aloittaneet tätä sotaa, mutta emme myöskään sitä pelkää! Se tuli ja tulkoon, meidän on saatettava se voitolliseen päätökseen! On aika tehdä vihollistemme vehkeistä loppu. Näyttipäs vielä kerran kyntensä Frans Josef! Oli jo aika, että Vilhelm lakkasi kulkemasta kauppamatkustajana.
Sentapaista ne puhuvat ja purkavat. Jokainen heistä näyttää uskovan, mitä sanoo. Sanomalehdet ja ammattiyllyttäjät eivät vielä olisi ehtineet saada sitä aikaan. Se on istutettu heihin jo aikoja sitten, jo pienuudesta pitäen, se on vuosisatojen sivistys, joka nyt näyttää sen puolensa. Se on heissä koulun, kirkon ja kasarmihengen vaikutuksen yhteinen tulos. Se on heillä verissä. Se on heillä uskonto, ilmaus heidän syvimmästä, todellisimmasta, hartaimmasta itsestään. Se tulee sydämestä—tässä niinkuin tuolla kadun takana toisessa ravintolassa, kaikissa koko tämän järven rannalla—samoin luultavasti kaikissa sotivissa maissa.
Missä ovat nyt ne muutamat, jotka kantoivat kukkia rauhan madonnalle?
Missä on se erakon pikku seurakunta, josta hän oli niin hellän ylpeä?
* * * * *
—Herra, kuulkaa, herra, sanoi joku takanani, koskettaen kättäni.
Se oli Hanselin äiti, ravintolan siivoojatar. Hän oli itkettynyt, ja hänen kasvoillaan kuvastui epätoivoinen hätä. Vetäen minut syrjään hän puhui vapisten, kuin houraillen:
–Ne aikovat ampua Hanselin siksi, että hän ei tahdo mennä muiden mukana. Ne ovat vanginneet hänet. Upseeri sanoo, ettei hänen ole tarvis mennä rintamaan, että ne armahtavat hänet siitä hänen uskonsa vuoksi, jos hän vain menee kuormastoonkaan tai kantajaksi tai ambulanssiin. Mutta hän ei tahdo sitäkään. Olen rukoillut erakkoa, että hän menisi ja puhuisi upseerille, mutta hän ei tahdo.
–Eikö hän tahdo?
–Ei hän tahdo … tulkaa te puhumaan hänelle!
–Missä hän on?
–Täällä.
Me tapasimme erakon ravintolan karjapihalla. Hän seisoi siellä, kasvoillaan melkein sama unennäkijän ilme kuin äsken kirkon edustalla. Vaimo parka tarttui hänen käteensä tahtoen suudella sitä.
–Menkää puhumaan hänelle, että hänen on mentävä … teitä hän kuulee … minä rukoilen teitä!
–En voi sitä tehdä … en voi sitä tehdä.
–Te ette saa antaa heidän ampua häntä! hän melkein parkui. Menkää, tulkaa puhumaan hänelle! Upseeri lupasi päästää teidät hänen puheilleen! Jos hän lupaa mennä, saa hän armon … ne odottavat teitä…
–En voi … en voi kehoittaa häntä menemään sotaan … en mitenkään voi … eikä hän kuulisikaan minua.
–Kyllä hän kuulisi … hän on aina tehnyt, niinkuin te olette sanonut … kaikki mitä te tahdotte … se on teidän syynne, jos hänet ammutaan … ei, ei, en minä tahdo sanoa, että se on teidän syynne … rakas, hyvä, armollinen herra, elkää antako heidän ampua minun Hanseliani!
–Mutta eiväthän ne toki kuitenkaan ampune häntä? sanoin.
–Sotaoikeus on jo tuominnut hänet … neljännestunnin päästä hänet viedään…
–Tulkaa, missä hän on? sanoi erakko yht'äkkiä päättävästi.
Vaimo lähti viemään meitä.
Hän vei meidät kylän laitaan, jossa koulu- tai kunnan huoneentapainen pienehkö rakennus oli otettu sotakansliaksi. Sen edessä oli piha, jonka portti oli vartioitu. Vaimo mainitsi vartiosotilaalle jonkun upseerin ja pyysi saada puhutella häntä. Hetken kuluttua tuli nuori upseeri ulos.
–Se on hän … päästäkää hänet Hanselin puheille, sanoi vaimo osoittaen erakkoa.
–Luuletteko voivanne vaikuttaa häneen? kysyi upseeri. Näkyi, että hän olisi kernaasti sen suonut.
–En voi enkä tahdo vaikuttaa Hanseliin.
–Mitä varten te sitten tulitte?
–Ottakaa minut hänen sijastaan.
–Sotapalvelukseenko?
–Ei, vaan ammuttavaksi, jos sen täytyy tapahtua.
Katseessa, jonka nuori, vielä parraton upseeri loi erakkoon, oli sääliä, ylenkatsetta, kaikkea, mitä järjellä on ilmaistavana hullutuksen edessä.
–Mitä te houritte?
–Tarkoitan totta, sanoi erakko hiljaisella, luonnollisella äänellä.
Upseeri ei ensin näyttänyt löytävän sitä pistävää, tappavaa sanaa, jota hän etsi. Ilmeestä päättäen oli ensin tulemassa suuttumuksen sana, sitten se teroi ja kärjistyi ivaksi, ja katse kylmänä hän pisti:
–Minulla ei omasta puolestani olisi mitään sitä vastaan, että juuri teidät ammuttaisiin, koska tiedän, että oikea syyllinen olette te. Ikävä vain, että sotalaki ei salli minun teitä siihen suosittaa. Toivottavasti tulee kerran teidänkin vuoronne. Sitä odottaessanne tehkää hyvin ja poistukaa!
Hän veti miekkansa, teki sillä kunniaa Hanselin äidille, kääntyi ympäri kilistäen kannuksiaan ja huusi komentosanan pihan perälle. Eräs sivuovi aukeni, ja sieltä tuli komennuskunta sotilaita, kiväärit olalla, keskessään Hanseli, jonka kädet olivat köytetyt selän taa. Äiti kirkaisi poikansa nimen ja alkoi syöstä häntä kohden. Hänet estettiin siitä ja pidätettiin seuraamasta saattuetta, joka nopeasti poistui pellon piennarta vuoren alle metsään.
Riensin pois päästäkseni kuulemasta äidin huutoja ja kuulemasta laukausta, jonka kuitenkin kuulin—yhteislaukauksen, niinkuin monen piiskansiiman sätkäyksen, ennenkuin ehdin kylään tarpeeksi kauas. Minulla oli rinnassani yksi ainoa tunne: päästä pois jonnekin, mihin hyvänsä, niin pian kuin suinkin. Tämä maailman ennen ihanin laakso oli minulle nyt petojen luola, tämän kukkasmaljan pohjassa kuhisi ja sähisi kyitä ja käärmeitä. Mutta mihin minä täältä menen, kuinka järjestän matkani, mitä tietä pääsen kotiin? Toistaiseksi ei minulla näyttänyt olevan muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin erakon majalle.
Olin tullut jollekin sillalle, jonka alitse kuohui vuolas vuorivirta…
Mutta enhän saanut jättää häntä…
Aioin kääntyä siitä takaisin, kun alkoi kuulua huutoa ja melua kylästä päin ja tien käänteeseen ilmaantui kirkuva ja viheltävä parvi, enimmäkseen naisia ja poikia seuraten erakkoa, joka kulki heidän edellään. Hän ei kuitenkaan heitä paennut, astui vain tavallista, nopeaa tahtiaan. Hänen ja heidän välillään kulki kylän pappi, ollen pitävinään heitä hänestä jonkin verran loitolla, mutta oikeastaan kiihoittaen ja johtaen heitä.
Kuului huutoja:—Isänmaaton! Isänmaaton! Pois täältä!—
Heidän eturivissään, papin kintereillä, hoippui, tukka hajallaan, Hanselin äiti, toisen vuoron vaikeroiden:—Hän ammutti Hanselin!– toisen vuoron kimeästi kirkaisten:—Heittäkää hänet koskeen!
Erakko oli saapunut sillalle.
–Elkää päästäkö häntä yli!
–Heittäkää hänet koskeen!
Jotkut pojat aikoivat rientää hänen ohitsensa sulkemaan häneltä tien. Pappi pysähdytti heidät, astui teennäisen juhlallisesti erakon luo, joka oli pysähtynyt nähtyään minut, ja laski kätensä hänen olalleen.
–Mitä te minusta tahdotte? kysyi erakko tyynesti ja sävyisästi.
–Tahdon sanoa teille pari sanaa.
–Heittäkää hänet koskeen! kirkaisi taas Hanselin äiti, muiden häntä säestäessä.
–Malttakaa mielenne, ystävät! puhui heille pappi. Jääkäämme tähän!
Huutajat antoivat hetkeksi rauhoittaa itsensä ja peräytyivät, kiertäen kehän ympärillemme.
–Ystävät, sanoi pappi. Sallikaa minun sanoa pari sanaa tälle miehelle … ne kuultuaan hän menköön elköönkä enää koskaan palatko tämän sillan yli… Se nuori mies oli tämän kylän parhaita poikia. Hän olisi voinut olla siellä, missä hänen ikätoverinsa, rajalla, maataan puolustamassa, ehkä kaatumassa kunnialla sen puolesta. Hänen täytyi kuolla häpeällisin kuolema, minkä nuori mies tähän aikaan voi kuolla. Se ei ollut hänen syynsä. Hänen sielunsa oli myrkytetty. Myrkyttäjä seisoo tässä. Hän olisi ansainnut sen kuoleman, minkä tämä onneton äiti hänestä on julistanut. Elkäämme kuitenkaan tehkö hänestä marttyyria, hänelle on oleva suurempi rangaistus jäädä eloon kuin kuolla. Hän on lopultakin vaaraton houkka. Yhden ainoan hän voitti puolelleen. Olette, ystäväni, tehneet tehtävänne saattaessanne hänet ulos kylästämme. Jätämme toisille kylille saman tehtävän kullekin piirissään. Elkäämme viivyttäkö häntä, hänen madonnansa odottaa häntä.
Erakko oli kuunnellut pappia rauhallisesti, kunnioittavasti, melkein nöyrästi.
–Saanko nyt mennä?
–Olkaa hyvä.
–Häntä ei saa päästää!
Suuri, roteva mies, olutkuskin näköinen, hiukan päissään, oli astunut esiin ja huusi vielä:
–Hän on heitettävä koskeen!
Kaikki taas huusivat samaa: häntä ei saanut päästää menemään, hänet oli heitettävä koskeen!
Kukaan ei kuitenkaan, ei hän itsekään, käynyt täyttämään uhkausta. Erakko oli astunut heitä kohti ja virkkoi:
–Teidän ei tarvitse heittää minua koskeen, minä menen itse, jos tahdotte.
Syntyi hiljaisuus. Hän uudisti:
–Jos tahdotte, että astun kaiteen yli … jos olen tehnyt jotakin, josta minun on kuoltava, niin sanokaa, minä kuolen kernaasti.
Siinä, miten hän sen sanoi, tyynesti, varmasti, koruttomasti, ilman katkeruutta ja mahtailua, oli minulle täysi varmuus, että hän tekee sen, niin pian kuin kuulee käskyn. Koetin vetää häntä pois, mutta hän uudisti vielä kerran:
–Jos yksi ainoa vaatii, niin minä menen. Hakiko hän tahallaan kuolemaa? Oli kuin hän olisi toivonut kuulevansa käskyn.
Mutta uudistettua vaatimusta ei kuulunut. Pappi rupesi, melkein kuin hätäillen, ohjaamaan pois väkeään sillalta. Näytti, kuin hän olisi pelännyt, että vastuu siitä joutuisi hänelle.
Olutkuski koetti vielä yllyttää Hanselin äitiä:
–Sano sinä, sinun on asia.
Vaimo katseli hätääntyneenä ympärilleen. Erakko kääntyi hänen puoleensa:
–Tahdotko sinä? Sotilaat eivät ottaneet minua Hanselin sijaan, tahdotko sinä ottaa?
–Tarjoutuiko hän? kuului joku kysyvän.
–Tarjoutui, vastasi joku toinen.
–En, enhän minä, eihän se ollut hänen syynsä, hän oli kuin isä Hanselille … eihän se ollut hänen syynsä…
Vaimon pinnistys laukesi itkuun, ja liina silmillään hoippui hän pois sillalta.
Vedin erakon mukaani. Hän antoi viedä itseään vastustelematta kuin unissakävijä.