Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli kaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin kuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: »Tuolla menee Tyynelän rouva ja yks' vieras herra!»

Näköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he metsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan.

–Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä, nautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin siitä enemmän kuin koskaan ennen … kun näen maailman noin jäävän jälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja avartuvan.

Ja kuta ylemmä he tulivat, sitä onnellisemmaksi hän näytti tulevan. Hänen poskensa paloivat, hänen silmänsä loisti, ja Olavi tuskin voi seurata häntä hänen nopeasti ja uupumatta astuessaan. Mutta hänetkin sai innostumaan se halu päästä pian perille, joka aina syntyy, kun tietää lähenevänsä jotain huippupaikkaa.

–Tässä on tienhaara, sanoi Elli. Mennäänkö ensin taloon, vai noustaanko ensin »temppelin harjalle?» Matka on melkein yhtä pitkä.

–Ensin »temppelin harjalle!»

He kulkivat sakeassa lehdossa, nousivat pitkän aikaa polkua, josta eivät voineet nähdä mitään ympärilleen. Metsä oli kuitenkin kuin kirkastettu, kuin valoa tulvillaan, jota tuli sinne joka taholta. Jo välähteli etäisiä vesiä ja siintäviä kaukaisuuksia puitten välitse milloin oikealla milloin vasemmalla. Olisi tehnyt mieli jouduttautua pikemmin, jättää mutkitteleva polku, juosta suoraan eteenpäin tai nousta varpailleen ja ponnahtaa ylös puiden latvain yli näkemään:

Mutta samassa oli siinä jo aukea paikka edessä, laaja näköala lävähti kolmelta puolen esiin, ja Olavi aikoi pysähtyä sitä katsomaan.

–Ei, ei … tulkaa tänne … tänne teidän pitää tulla!

Siinähän se oli jo se suuri tuuhea vanha koivu, keskellä aukeaa, sileätä nurmikenttää.

–Tässä! huudahti Elli, Olavia puun alla odottaen.

–Ei, mutta todellakin!

–Tässä on nyt se »temppelin harja!»

–Ei mutta todellakin! uudisti taas Olavi ja antoi katseensa halata näköpiiriä kaikille tahoille.

Se oli kaikilta tahoilta vapaa. Kukkula oli kuin suuri suunnaton kivimöhkäle keskellä lakeaa tasankoa, yhtäällä avarat vedet, joiden takaa häämötti sinertäviä vaaroja, toisaalla matala manner metsineen, taloineen, peltoineen, ahoineen ja siellä täällä parhaillaan palavine kaskineen. Tuoll' oli kirkko ja kirkonkylä, vähän toisaalla Tyynelä ja laaja metsäinen laakso välissä, josta he olivat tulleet. Ja se kaikki näkyi tänne heleimmän auringon valossa, joka yhdeltä puolen kimallutteli vesien pintaa, toisella toi pienimmätkin esineet pitkien matkojen päästä näkyviin.

Se kaikki näkyi tänne suuren varjoisan koivun alle, joka oli ylin huippu peninkulmien alalla, oli kuin kaiken keskipiste, oli kuin pyhä puu luonnon uhrivuorella. Hän innostui sitä silloin kuvaamaan, hän osoitti toista puolta ja osoitti toista, sanoi, ettei luonto ollut häneen koskaan niin valtavasti vaikuttanut, ettei hän sitä koskaan ollut niin hyvin ymmärtänyt ja ettei mikään ollut milloinkaan niin likeisesti liittynyt hänen mielialoihinsa ja tunteisiinsa ja niin niitä tulkinnut.

Elli oli istuutunut, ja Olavi istuutui hänen viereensä. Ensi innostusta seurasi viehkeä kaihomieli, se omituinen tunne, joka saa hymyn ja kyyneleet samalla esille eikä tiedä, kummalleko se etusijan antaisi.

–Jos voisi täällä aina elää … jos ei milloinkaan tarvitsisi laskeutua täältä tuonne matoiseen maailmaan…

–Ja viihtyisittekö te täällä todellakin? kysyi Elli säteilevin silmin.

Ettekö tahtoisi milloinkaan pois?

–Minusta tuntuu, että en … minä olen jo ehtinyt nähdä, mitä se kaikki oikeastaan on, ja se ei ole minulle mitään siihen verraten, mitä täällä on… Entä te?

–Minäkö? sanoi Elli hymyillen. Minusta on niinkuin olisin siellä, mihin en koskaan ole uskaltanut toivoa tulevani … niinkuin olisin onneni kukkulalla.

–Ja eikö teistäkin ole, niinkuin on minusta, että vasta täällä voisi oikein rakastaa … enemmän, suuremmin ja täyteläisemmin … niinkuin te vasta täällä olisitte täydellisesti minun ja minä teidän?

–Ja teidän ei tee mieli pois … te ette tahdo minua vielä aivan kohta jättää?

Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa voimalla hän sanoi:

–En, en … elkää sitä ajatelko … te epäilette minua, mutta te ette saa … minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette…

–En minä luule… uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä.

Olavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi hänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli … voimatta hillitä liikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä ylhäällä, kaukana maailmasta … olkoot, ajatelkoot … miksei hän saisi kerran, kerran vain! … ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti käsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli häntä otsaan, silmille, huulille ja poskille… Maailma oli niin kaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan … tuossa oli vain tuo koivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä, hivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan…

Hän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä … ja vielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa kootuilla voimilla rintaansa vasten…

Kuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti, irroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä vetää hänet puoleensa.

–Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää!

Ja hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä:

–Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen…

–Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti.

–Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin.

Ja hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen hymyillä:

–No, tulkaa nyt … mennään nyt takaisin maailmaan … tuletteko?

–Elkää vielä menkö! … jääkää vielä vähäksi aikaa…

–Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja … minä en tahdo … mutta elkää silti loukkaantuko minuun … ettehän?

–Enhän minä … mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden…

–Enhän minäkään ymmärrä … minä vain tunnen sen, että meidän täytyy unohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako … elkäämme puhuko siitä … meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet tähänkin saakka.

XXII

Talossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna vieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja laittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa luo.

Hän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä viikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna ilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että taisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan … ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en nähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla?

Elli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa katsomassa.

–Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut … muistaa se siellä käydä ja käyttää muitakin—»temppelin harjallaan».

–Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas oli mennyt askareilleen.

–Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti.

–Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä sopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin täydellisesti täydentävän toisensa … ymmärtävän toisensa … ja kaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan.

–Ja nyt ette enää heitä kadehdi?

–Enhän nyt enää … minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin hekin.

–Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän

–Enhän näe … olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin hekin … ainakin minä olen… entä te?

–Olenhan sitten minäkin…

–Ettehän ole … sanokaa, miksette … oletteko jostain minulle tyytymätön?

–En suinkaan.

–Elkää olkokaan, sanoi Elli ja ojensi hänelle pöydän yli kätensä.– Vietetään nyt täällä oikein hauska ja iloinen päivä … niinkuin olisimme jossain ulkomailla, jossain aivan tuntemattomassa seudussa … niinkuin siinä kaukaisessa vedentakaisessa huvilassa, jonne minä aina kuvittelin, että te minut halki ilmojen lennättäisitte.

Olavi ei osannut siihen oikein mitään vastata, tuijotti vain häntä hajamielisesti silmiin.

Hän oli kuin huumaantuneena, kuin omasta itsestään haihduksissa. Ellin yht'äkkinen, odottamattoman raivokas tunteiden purkaus, joka oli tullut kuin äkkimyrsky hänen ylitsensä, oli kuin herpaissut hänen voimansa, sekoittanut hänen käsitteensä niin, että hän vasta taloon tullessaan pääsi tekemään itselleen selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko se todellakin ollut se entinen, hiljainen, tyyni, arka olento, joka oli häntä sellaisella raivolla rintaansa vasten puristanut? Oliko tuo, joka nyt taas niin rauhallisena keskusteli emännän kanssa ja innostui hänen asioistaan, se sama, joka äsken silmät hehkuvina ja kaikki jäsenet mielenliikutuksesta vavisten oli suudellut häntä niin tulisesti ja intohimoisen hurjasti? Ja hänelläkö taas oli ollut voimaa vaatia, että se olisi viimeinen kerta?

Luuliko hän todellakin, että hän voisi sen toteuttaa? Olavi puolestaan tunsi, ettei hän voisi ja että hänen kaikki päätöksensä ja lupauksensa olivat kuin pois puhalletut. Ja mikseivät olisi olleet! Miksei hän saisi rakastaa, niinkuin hän itse tahtoo ja niinkuin Ellikin oikeastaan tahtoo? Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Mitä ne merkitsevät tuollaiset vaatimukset? Hän ei tahtonut tietää mistään puolinaisista tunteista!… Hän tahtoi omistaa hänet kokonaan! Ainoastaan siten voisi heidän suhteensa jäädä pysyväiseksi … ja ensi tilassa tahtoi hän saada sen Ellille sanotuksi. Saada sen sanotuksi sydämensä tulisimmin sanoin … saada vastata siihen syleilyyn, johon hän ei äsken ollut ennättänyt … niin pian se oli tullut ja mennyt.

Mutta siihen ei näyttänyt koko päivänä ilmestyvän tilaisuutta. Elli näytti kokonaan unohtaneen, että heidän suhteessaan oli mitään muutosta tapahtunut. Ei näyttänyt ollenkaan käsittävän, mihin mielentilaan hän oli hänet saattanut. Koko sielullaan hän antautui vain nauttimaan ja iloitsemaan ympäristöstään ja näytti otaksuvan, että Olavikin niin teki… Oliko se luontoa vai teeskentelyä? Oliko se viattomuutta vai mietittyä? Hän oli ihastunut talon lapsiin, joita hän kanneskeli, joiden kanssa hän leikitteli ja puheli lampaista, lehmistä ja vasikoista. Talon pieni pirtti oli hänen mielestään kaikkien asuntojen ihanne. Eikö tämä ole herttainen? kysyi hän, tämä suloinen pihamaa ja tuo kuivanut juhannuskoivu sen keskellä, jota he eivät ole hennoneet viedä siitä pois? Katsokaa noita pääskyjä tuossa räystään alla … heillä on jo pojat! Katsokaa nyt!

Olisihan Olavikin ollut yhtä mielissään kaikesta tuosta… Mutta nyt oli se kuitenkin hänestä vähän lapsellista, ja hän olisi mieluummin nähnyt, että he niin pian kuin suinkin olisivat päässeet kahden kesken ja että Elli olisi ehdottanut, että he menisivät kävelemään jonnekin. Päivällisen syötyä, jonka emäntä oli kattanut parhaalla, mitä ehti saada laitetuksi: siinä oli verestä rieskaa, viiliä, marjamaitoa ja tuoretta kalaa, olisi siihen ollut sopiva tilaisuus. Mutta Elli kuului yhä vain juttelevan Johannan kanssa pirtissä, jossa tämä soudatteli nuorinta lastaan nukuksiin, sill'aikaa kun Olavi istui rappusilla ja poltteli ja odotteli häntä. Eivätkä he sittenkään eronneet toisistaan, kun lapsi oli saatu nukutetuksi, menivät maitokamariin, rupesivat katselemaan aittoja.

Olavi nousi ja sanoi menevänsä lepäämään jonnekin, hän menee ehkä tuonne pellon pientarelle nurmikolle, sanoi hän. ja siellä hän odotti Elliä tulevaksi, seisoi kauan aitaa vasten ja näki, että Elli hänet kyllä huomasi, ja päätti, että hän ei ollut voinut olla ymmärtämättä hänen viittaustaan. Mutta hän ei tullut hänen jälkeensä. Ja Olavi päätti taas, että hän ei ehkä tullut tahallaan. Hän käveli hetken aikaa rinteitä pitkin, istuskeli siellä yksinään ja palasi tyytymättömänä pihaan.

Elli oli täydessä hommassa lehmitarhalla, jossa emäntä lypsi ja hän ripsui.

–Tulkaa tänne! huusi hän. Missä te olette niin kauan viipynyt?

–Olen ollut vähän kävelemässä, vastasi Olavi kuivasti, seisoi vähän aikaa aidan takana ja meni sitten pihaan. Hän koetti taistella mielensä murtumista vastaan, hän koetti vakuuttaa ja rauhoittaa itseään, mutta sitä huonommalla menestyksellä, kuta enemmän hän koetti.

Isäntä saapui niityltä kotiin. Hän oli älykkään ja hienotunteisen näköinen talonpoika, ja jos Olavi olisi ollut oikeassa mielentilassaan, olisi hänen ollut ilo hänen kanssaan keskustella ilmoista, vuodentulon toiveista, pitäjän riennoista ja muista maan asioista, mitkä erittäin näyttivät huvittavan isäntää, joka luki sanomalehtiä. Mutta nyt tahtoi puheenlanka tuon tuostakin katketa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin Elliä, katseli häntä tarhalle, kuuli hänen äänensä sieltä ja näki yhtämittaa kohtauksen tuolla mäellä, tuntien hänen syleilynsä ja hänen rintansa ja jäsentensä värähdykset.

Jos hän olisi nähnyt pienintäkään merkkiä siitä, että Elli tunsi samalla lailla kuin hän … jos hänen silmistään olisi voinut lukea viittauksenkaan niihin samoihin tunteisiin, mitkä hänessä kuohuivat … mutta hän tuli tarhalta täyttä, vaahtoavaa raintaa kantaen ja istuutui sitten isännän viereen tuvan portaille ja sai pian eleille ne puheet, joita Olavi ei ollut voinut ylläpitää.

Se kyllä sopi Ellille, se puki häntä, hän oli täällä somempi ja sopusointuisempi kuin koskaan ennen, mutta juuri sentähden…

Hetken aikaa istuttuaan arveli isäntä, että hänen ehkä pitäisi mennä laskemaan verkkoja lähilampeen, että jos hyvinkin saisi tuoretta kalaa vieraille aamiaiseksi.

–Minä tulen mukaan, sanoi Olavi. Hänen täytyi saada jäähdytellä, haihduttaa ajatuksiaan, koettaa saada mielentilaansa vaihtumaan ja veriään asettumaan.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he sieltä palasivat takaisin pihaan. Elli oli sill'aikaa kylpenyt ja istui tyynenä, puhtoisena ja onnellisena rappusilla odotellen. Kylvettyään tuli Olavikin siihen vastapäätä istumaan.

Hän oli jo jotenkin rauhoittunut ja hänen hermostuksensa vaihtui vähitellen helläksi tunteellisuudeksi.

Illallisen jälkeen palasivat he siihen takaisin. Kun Elli, muiden poissa ollessa, salaa ja sivumennen puristi hänen kättään, kysyi hän:

–Eihän se ollut niin todella tarkoitettua?

–Mikä niin?

–Se, mitä sanoitte, että sen täytyy olla ensimmäinen ja viimeinen kerta…

–Oli se…

Mutta äänestä oli Olavi kuulevinaan, ettei se ollut niin vaarallista, niin aivan toden todella tarkoitettua.

Ja hän oli jo mielestään turhanpäiten itseään kiusannut. Tulisihan vielä tilaisuus, saisihan ehkä kohtakin sanoa sen, mitä tahtoi.

Aurinko oli jo laskenut. Näköala tuvan rappusilta, melkein sama kuin mäeltä, sinne kun häämöttivät samat metsät ja samat järvet, vaikka kirkko, pappila ja Tyynelä jäivätkin harjanteen taa piiloon, kietoutui kesäiseen utuisuuteensa. Ruislintu, kehrääjä ja muut yölliset eläjät tulivat vähitellen esille päivä-äänien vaietessa. Aittansa edustalla istui talon renki paitahihasillaan ja viillytteli itseään saunan jäleltä. Emännän, isännän ja Ellin verkkainen vuoropuhelu soveltui niin hyvin tähän kaikkeen, Olavi kuunteli sitä nyt mielellään ja otti siihen osaakin.

Tuli aika mennä levolle. Renki kulki pihan poikki ja kiipesi tallin ylisille. Emäntä ilmoitti, että vieraille oli tehty tila toiselle toiseen aittaan ja vetäytyi vähän päästä lastensa luo pirttiin. Kohta katosi sinne isäntäkin.

Mutta kun Elli ja Olavi jäivät kahden kesken, eivät he oikein tienneet, kuinka käyttäytyä. Ei ollut mitään virkkamista eikä kumpainenkaan tahtonut ensiksi ehdottaa levolle menoa. Aitat olivat samassa rakennuksessa, ovet vierekkäin, seinä vain väliä, ja heidän olisi pitänyt mennä sinne samaa tietä.

Elli teki asiaa pihanpäähän, siinä toivossa, että Olavi menisi ensin.

Mutta kun hän tuli sieltä takaisin, istui Olavi vielä rappusilla.

–Hyvää yötä, sanoi Elli loitolta, hänen luokseen menemättä, kääntyi aittapolulle, pistäytyi aittaansa ja väänsi sen sisäpuolelta lukkoon.

Vähän päästä meni Olavikin aittaansa.

Mutta mitä merkitsi tuo yht'äkkinen kaukainen hyvästi? Miksei Elli tullut hänen luokseen?

Aittaan tultuaan luuli hän sen ymmärtävänsä, mutta se vain lisäsi hänen pahaa tuultaan. Hän näki, ettei aittoja erottanut toisistaan kuin hieno väliseinä eikä sekään ulottunut kattoon saakka. Yläsilta oli harva ja hatara ja nähtävästi yhteinen molemmille aitoille. Vähimmätkin risahdukset kuuluivat aitasta toiseen. Elli kuului riisuutuvan varovasti, asettavan kenkänsä hyvin hiljaa lattialle, ottavan pari askelta sukkasillaan, hiipivän sänkyyn ja vetävän peitettä päälleen.

Miksei hän virkkanut mitään? Miksei sanonut hyvää yötä vielä kerran? Olivathan he pappilassa useinkin heittäneet viimeiset hyvästinsä vielä kumpikin ikkunastaan.

Eikähän nyt olisi kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut … ei olisi tarvinnut ketään pelätä … Eikä kenties koskaan enää ilmaantuisi tällaista tilaisuutta…

Hän ei siis tahtonut, se oli nyt ainakin selvä.

Mutta se olisi voinut tapahtua yhteisestä sopimuksesta … ilman hänen erityisiä varokeinojaan. Se oli kuin epäluottamus Olavia kohtaan, jota hän mielestään ei ollut ansainnut.

Olkoon vain sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta! Hän näyttää tietävän, mitä tahtoo. Tähän asti, mutta ei edemmä, toisin sanoen. Koko hänen tämänpäiväinen käytöksensä sitä osoittaa.

Mutta nyt tiedän minäkin, mitä tahdon! Joko—taikka! Elli oli valinnut… Hän myös!—vaikkei hän vielä ollutkaan oikein selvillä siitä, mitä hän oli valinnut…

Jos Elli olisi hiiskahtanutkaan… Mutta hetken kuluttua katosi sekin toivo, kun seinän takaa alkoi kuulua tasaista tyyntä hengitystä.

Olavi heittelihe vuoteellaan levottomasti ja nukkui vasta aamupuolella yötä.

XXIII

Elli nojasi piha-aitaa vasten ja odotteli Olavia tulevaksi aitasta. Hänen oli niin hyvä olla, luonto oli niin raitis, ilmassa oli sunnuntaituoksua, ja lepopäivän rauha oli jo aamusta varhain laskeutunut sekä taloon että maisemaan. Lapset seisoivat, aidan raon läpi katsellen sen varjossa lepäävää pikkukarjaa, puhtaina ja pyhäpukuisina, tyttöjen hiukset punottuina pienille tiukoille palmikoille ja pikkupoikain tukka jaettuna huolelliselle jakaukselle. Rengillä, joka istui joutilaana tuvan rappusilla, loisti uudet kellonperät verkaliivin päällä, isäntä luki puoliääneen lehteä pirtin ikkunan alla, ja emäntä, joka äsken oli lopettanut lypsynsä, oli muuttanut uudet vaatteet ylleen. Ja kun Elli katsahti ulos maisemaan, ei hän siellä nyt nähnyt ainoatakaan kaskisavua, joita eilen oli kohoillut joka taholta lähellä ja kaukana. Eilisen päivän hiottava lämminkin oli poissa, ja viileä tuulenhenki oli haihduttanut autereen ilmasta.

Hän oli herännyt varhain ja käyskennellyt metsässä. Sieltä hän oli kohonnut Koivumäelle ja istunut pitkän aikaa eilisellä paikalla.

Oli ollut niin kummallista eilen… Ei hän ollut sellaista koskaan ennen tuntenut … se oli tullut aivan yhtä odottamatta kuin viime sunnuntaina tuolla kotona.

Eilen hän oli koettanut haihduttaa sitä mielestään, olla sitä ajattelematta… Kumpi olisi ollut oikeammin tehty, työntääkö hänet luotaan vaiko niin kuin oli käynyt? Mutta mitä hän siitä nyt miettii? Eikähän se häntä vaivannutkaan. Ja tottahan Olavi oli käsittänyt hänet oikein.

Mutta hän ei ollut eilen näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hän oli ollut niin hajamielinen ja suljettu. Ei hän tainnut olla huvitettu talonväen seurasta eikä täällä viihtyä. Ja hän katseli välistä niin oudosti, hänen silmissään oli kiilto ja hänen katseissaan ilme, joka Elliä vaivasi ja häiritsi. Niin ei saa olla, hän ei saa niin ajatella, se olisi meidän molempain onnettomuus, meidän rakkautemme loppu.

Illalla varsinkin oli tuntunut siltä, kuin ei heidän suhteensa olisi ollut niin kirkas ja sekoittamaton kuin ennen. Se oli kuin samennut. Miksi hän oli ollut niin heikko eilen …. ja voisiko syy olla siinä?

Mutta tänään sen pitää selvitä entiselleen. Olavi hänet kyllä tulee käsittämään ja ymmärtämään hänen asemansa. Olihan hän puhunut niin paljon heidän suhteensa ihanteellisuudesta, ja tahtoohan hänkin sen pysyttää semmoisena, jommoisena se heidän välillään oli mahdollinen … niinkuin ne kaksi riippuoksaista koivua siellä Tyynelän pellonpientarella.

Ehkä hänen arkuutensa eilen illalla oli ollutkin turha ja hänen pelkonsa hänen oman mielikuvituksensa tuote. Olisi hänen pitänyt heittää hänelle hellempi hyvästi. Kuinka hän olikaan voinut niin käyttäytyä? Mutta hän pyytää sen häneltä anteeksi tänään! Heidän välillään ei saa olla mitään kangertavaa väärinkäsitystä…

Ja kaikissa näissä mietteissään kulkien tuli hän taas siihen: kuinka minä häntä rakastan, kuinka olen onnellinen! Kuinka nyt on toista kuin viime sunnuntaina: silloin kuin maan alla, haudassa, ikuisena orjana. Ja nyt…!

Elli oli itse taas niin hyvällä mielellä, ettei ensin huomannut Olavin pahaa tuulta, kun tämä tuli aitastaan. Iloisesti hän meni häntä vastaan, ojensi hänelle poimimansa marjatertun ja tarttui hellästi hänen käteensä. Mutta aamiaisen syötyään istuutui Olavi tikapuille, kun Elli istui tuvan rappusille, ja hänen kasvojensa piirteet näyttivät niin jäykiltä ja vierailta.

Täytyi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken, ja Elli ehdotti, että he menisivät kävelemään.

–Jos teitä nimittäin haluttaa?

–Kyllä minä mielelläni. Mutta kun hän lisäsi: »mihin päin sitten menemme?» oli hänen äänessään sellainen sointu, ettei Elli voinutkaan aloittaa puhetta siitä, mistä oli aikonut. He kulkivat äänettöminä jonkun aikaa, vaihtoivat sitten jonkun välinpitämättömän sanan ja vaikenivat taas. Elli ehdotti, että he menisivät mäelle. Mutta siellä ei keskustelu sujunut sen paremmin. He istuivat vähän aikaa ja katselivat näköalaa, sanoivat siitä sanasen, mutta ilman eilistä innostusta. Tuuli humisi koivun lehvistössä voimakkaasti ja ilman eilistä salaperäisyyttä, tuo eilinen haaveellinen lempeän lämmin maisema näytti nyt niin järkevältä, ja he eivät päässeet lähellekään sitä mielentilaa, joka heidät eilen oli vallannut. Kummallakin olisi ollut jotain sanottavaa sydämellään, mutta he odottivat toisiaan ja laskeutuivat hetken kuluttua taas taloon.

Sieltä he eivät voineet irtautua ennen kuin päivällisen syötyään. Emäntä tahtoi välttämättä laittaa sen heille parhaan taitonsa mukaan, se viipyi ja viipyi. Ellistä näytti, että Olavi yhä enemmän ikävystyi ja kiusaantui, ja siitä hän kiusaantui itsekin. Turhaan hän koetti häntä lepyttää, istuutumalla hänen luokseen, keksimällä puheen ainetta. Olavi vastasi kohteliaasti, mutta ilman sitä sydämellisyyttä ja hellyyttä, jolla hän aina ennen oli häntä puhutellut. Hänestä näytti olevan hauskempaa lukea sanomalehtiä, hän tutki ne lävitse, luki ilmoituksetkin. Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli hajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää itkua tulemasta… Miksi tämä nyt on tämmöistä … näinkö oli päättyvä tämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa?

Mutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää. Hän toivoi sitä … mutta sittenhän taas ollaan kotona, tuolla alhaalla, tuolla kaikkien muiden maailmassa, vaan ei hänen ja heidän… Ja oli taas, niinkuin olisi kaikki siinä samassa ollut mennyttä.

Kun vihdoin oli päästy liikkeelle, tuli emäntä saattamaan ja seurasi heitä melkein puolimatkaan. He kävelivät Ellin kanssa yhdessä, ja Olavi kulki heidän edellään välistä niin pitkän matkaa, ettei hän ollut näkyvissäkään.

Mutta kun Johanna vihdoinkin oli heistä eronnut ja kääntynyt kotiinsa ja Olavi ei sittenkään muuttunut ystävällisemmäksi, ei Elli enää voinut sitä kestää.

–Kuulkaa, eikö istuta vähän, pyysi hän.

–Istutaan vain … uuvuttaako teitä?

–Ei, mutta minä tahtoisin kysyä teiltä jotain.

He istuivat tien viereen kaatuneelle puunrungolle ja itku kurkussa, puun kaarnaa irti repien, kysyi Elli, mikä häntä vaivasi … miksi hän oli niin…?

–Mitä tarkoitatte?

–Elkää olko noin, pyysi Elli hellästi ja siirtyi häntä lähemmä … minä oikein pyytämällä pyydän teitä … sanokaa, mistä olette minuun noin loukkaantunut … miksi ette enää välitä minusta vähääkään?

–Enhän minä … mutta te itse olette sekä tänään että eilen ollut niin omituinen, etten tiedä, mitä ajatella…

–Sanokaa, millä lailla olen ollut … mikä teitä minussa vaivaa?

–Kai olette ollut niinkuin pitääkin … ja syy on ehkä vain minussa, etten osaa asettua teidän kannallenne … mutta minä sanon suoraan, etten sitä voi…

–Mutta miten tahtoisitte, että olisin ollut?

–Te ette luota minuun, ja se minua loukkaa.

–Etten minä teihin luottaisi!

–Jos luottaisitte, ette olisi eilen välttänyt minua koko päivän … ettekä eronnut, niinkuin erositte illalla.

–Enhän tiedä itsekään oikein, miksi minä niin olin ja miksi illalla niin kävi … voihan se teistä näyttää hyvinkin kummalliselta … mutta en minä silloin osannut muuten … ja teidän täytyy antaa se minulle anteeksi.

–Te pelkäsitte minua? sanoi Olavi.

Elli kääntelihe levottomana, aukoi ja tiukoitti nyyttinsä solmua ja sanoi sitten:

–Enhän ainoastaan teitä … voihan olla, että pelkäsin itseänikin … meidän kummankin heikkouttamme…

Siinäkö oli ollut syy hänen käytökseensä eilen! Olavi tunsi heti lauhtuvansa, ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi hellällä, värähtelevällä äänellä:

–Mutta hyvä, rakas Elli, mitä siinä olisi pelkäämistä … miksi te sanotte sitä heikkoudeksi, joka on tunteittemme luonnollisia ilmaus…?

–Ei se ole … se ei saa olla meidän tunteittemme ilmaus…

–Mutta miksi ei? Sanokaa, ettekö tekin sydämessänne tunnusta, että me emme voi karttaa toisiamme noin … emmekä teeskennellä kylmyyttä silloin, kun rakastamme toisiamme niin … sanokaa!

Hän tarttui hänen käteensä, kumartui hänen luokseen, aikoi kietoa käsivartensa hänen vyötäisiinsä.

–Ei, ei! pyysi Elli taas ja koetti irtautua.—Elkää, minä pyydän!

–Mutta miksei? Sanokaa miksei?

–Siksi, etten minä saa … etten minä saa, vaikka tahtoisinkin.

–Mutta tehän rakastatte minua … tehän olette sanonut sen tekevänne!

–Ja juuri siksi, että teitä niin rakastan, minä tahtoisin, ettei minun tarvitsisi tuntea, että kukaan voi minua siitä syyttää.

–Mutta kuka teitä syyttäisi?

–Kaikki, koko maailma…

–Ja te välitätte maailmasta … siitä, mitä se sanoo!

–Enhän ainoastaan maailmasta … mutta itsestänikin … yhtä paljon minä itsenikin tähden … meidän suhteemme olisi minusta niin ihanteellinen, niin hieno, jos se voisi jäädä entiselleen … ja minä olen luullut, että tekin ajattelette samalla lailla.

–Mutta minä en voi sietää … minä en voi kärsiä, että te, samalla kuin työnnätte minut luotanne, olette toisen oma ja että minun täytyy…! huudahti Olavi ja hypähti seisoalleen.

–Enhän minä ole kenenkään toisen niinkuin teidän!

–Ettekö todellakaan?

–Enhän ole ollut kaikkina näinä vuosina, kun olen teitä odottanut, kenenkään niinkuin teidän … teidän hengessäni ja tunteissani…

–Vai niinkö?

–Miksi te sanotte niin pilkallisesti: vai niinkö? Jos tietäisitte, mitä olette ollut minulle ja kuinka lähellä, ette sanoisi noin … jos tietäisitte kaikki tilaisuudet, milloin olette ollut minun luonani tuskaani lievittämässä ja häpeään haihduttamassa … kuinka ensi illasta saakka olen teitä avukseni huutanut … teille pyhittänyt henkeni, sieluni ja tunteeni, jotka eivät koskaan ole olleet eivätkä tule olemaankaan kenenkään muun kuin teidän omanne … sillä niihin ei kenelläkään muulla ole ollut sitä oikeutta kuin teillä … ja teille minä olen ne säilyttänyt puhtaina ja koskemattomina… Eikö niillä ole teille mitään merkitystä … ettekö anna niille mitään arvoa?

–Annanhan, mutta jos te minua niin rakastatte, miksette tahdo sitä osoittaa minulle, niinkuin ainoastaan rakkaus oikeuttaa osoittamaan? Ja miksi te ajattelette, että meidän suhteemme siitä tulisi kadottamaan puhtautensa ja hienoutensa?

–Miksikö?—Niin miksikö!—hän vähän hämmentyi.—Ettekö sitä ymmärrä. Mutta onhan minulla lupauksia, jotka minua sitovat … jotka olen antanut ja joita en voi rikkoa, jos en tahdo kaikkea rikkoa. Vai voinko?

–Ette tietysti voi.

–Niitä on niitä onnellisia, jotka voivat mennä ja jättää kaikki … mutta minun täytyy jäädä tänne … ja kuinka ajattelette, että voisin jäädä tänne … näihin oloihin, näiden ihmisten keskeen … syömään hänen leipäänsä, tietäen, että jos hän, jos he sen tietäisivät, he voisivat sanoa minulle vasten silmiä … nyt on minulla ainakin vielä puhdas omatuntoni … sillä siitä, millä lailla minä teitä rakastan, ei heillä ole mitään oikeutta minua tuomita … ja sen verran katson minäkin oikeudekseni saada onnestani nauttia… Ymmärrättekö minut nyt?

–Luulenhan ymmärtävän.

–Sehän on vain sentähden … eikä minkään muun … sanokaa, että sen hyväksytte…

–Niin, kyllähän … voihan olla, niinkuin te sen sanotte.

Ja hänen järkensä, hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että Elli oli omalta kannaltaan oikeassa. Hän ei voinut väittää vastaan, hän käsitti, ettei hän voinut mitään vaatia, sillä hän tiesi, ettei hän voisi mitään tarjota sen sijaan, mitä hän ottaisi. Ja hänen täytyi tunnustaa Ellin vaikuttimet hienommiksi ja puhtaammiksi kuin omansa. Ja koko hänen elämänsä tragedia taas häntä liikutti. Mutta samalla hän käsitti, ettei hän voisi rakastaa häntä niinkuin oli luullut voivansa ja niinkuin Elli tahtoi. Koko hänen olentonsa kuohui, hän tuskin voi hillitä itseään tempaamasta häntä väkisin luokseen. Vielä uudelleen olisi hänen tehnyt mieli vakuuttaa häntä, saada hänet uskomaan, että kahdenlaista rakkautta ei voi olla, että Ellin mielipiteet ovat ennakkoluuloja ja hänen ihanteellisuutensa pinnistettyä … että ei voi tehdä sellaista erotusta … että ajatuskin jo on rikos ja että hän jo on ollut miehelleen uskoton. Mutta samalla hän tunsi kuitenkin niiden syittensä voimattomuuden … ne soivat hänen korvissaan viettelijän sanoilta, niin kauan kuin hän ei ollut valmis alistumaan kaikkien niiden seurauksien alle … ja sitä hän taas ei tahtonut. Ja Elli ei nähtävästi ollut niitä naisia, joita voisi voittaa salaisesti hiipimällä luo, puhaltamalla tulta tuhkaan. Hän tunsi heikkoutensa ja oli sitä vastaan varuillaan. Ja hän oli puhunut sellaisella sisällisen vakaumuksen innostuksella, se vakaumus oli tulos vuosikausien hiljaisesta työstä oman itsensä kanssa, ettei sitä voisi saada muuttumaan. Tietysti aikaa voittaen, mutta maksaisiko se taas vaivaa sekään?