IX
Huonosti nukuttuaan nousi Söderlingska varhain lypsylle. Päivä juuri alkoi valeta. Hän kuuli lähestyviä askelia naapurin aidan takaa. Kahdet rautakorkoisten kenkäin askeleet karahtelivat kallioon. Toiset tanakat ja lyhyet, niinkuin semmoisen, joka kantaa jotain raskasta, toiset häilyvät, luiskahtelevat, jotka välistä hiihdättelevät, välistä polkaisevat niinkuin korkealta pudoten. Ne olivat niinkuin ukon askeleet, silloin kun se toikkaroi humalassa. Mutta kuka oli toinen? Hän koetti katsoa oven raosta, mutta ne pysyttelivät koko ajan niin, että tupa esti näkemästä.
Nyt hoilotti ukko:
Ja vesi oli tyyni, kun rannalta läksin, rannalta läksin,
Mutta merellä kävi tuuli–
Ulkona ulapalla purren keksin, purren keksin,
Kultani tulevan luulin.
--Elkäähän nyt … kuletaan hiljaa, niin ei kaaduta, hiljaa, hiljaa vain, kuului houkutteleva ääni sanovan.
Se oli Korsun ääni … naapuri oli siis tullut kotiin. Milloin? Yölläkö?
Aita rusahti, niinkuin joku olisi lentänyt sen syliin.
–-Ei, minä en mene, intti ukin ääni.
–-Menee nyt vain koreesti nukkumaan … tulee sitten huomenna taas, houkutteli taas Korsun ääni.
–-Voitko sinä sitten auttaa minut aidan yli?
–-Tarttukaa tuohon … ja pistäkää jalkanne tuohon, kas niin.
–-Eikö helvetissä … olisit antanut minun olla ruuhessani, jossa tulinkin … ruuhessani minä istun ja soudan vaikka kuinka päissäni … te sen vielä varastatte.
–-Eihän me toki naapurin ruuhta....
–-Miksei tässä ole porttia eikä edes veräjää?
–-Ettekös te itse naulannut sitä kiinni?
–-Niin teinkin.... Emman kanssa naulattiin. »Naulataan niin, ettei sitä härkäkään puske kumoon», sanoi Emma.–Mutta nyt minä revin sen auki.
–-Ei nyt ruveta … sitten toisen kerran.
–-Kuule sinä, sinä olet maailman suurin roisto … vaikka minä joinkin viinastasi, niin sinä olet maailman suurin roisto … vaikka auttaisitkin minut aidan yli....
–-Jaa… jaa… kyllä minä autan.
–-Se on hyvä, että myönnät, sillä sinä olet roisto ja ryöväri … rakkari sinä olet … haaskalokki… kenenkähän saappaat sinulla nytkin on jalassasi?
–-Omani tiemmä.
–-Omasi … hihhih … onko ne tehty oikein sinun mitallasi?
–-Kas niin, pappaseni, kas niin … noustaan nyt … kas niin....
–-Anna olla, kyllä minä pääsen auttamattakin … sillä minä en tahdo, että sinä autat minua.... Perkele sinä olet, punapartainen perkele sinä olet....
–-Perkelehän on mustapartainen.
–-Niinkuin konsuli … ajaa moottorilla ja pulilla vuorotellen sen mukaan missä liikkuu … oli jo viedä meidän akatkin helvettiin, mutta täytyi tuoda takaisin....
–-Missä?
–-Ei missään, tokaisi ukki lyhyesti, nähtävästi epäillen, että toinen koetti urkkia.... Mutta hyvä mies se on silti ja hyvä mies sinäkin olet … sinä et surkeile … ja sinä otat mistä saat etkä pelkää aaveita … etkä ilmoita mitään tulliin.
–-Nyt ukko erehtyy … minä ilmoitan aina tulliin.
–-Et milloinkaan.... Pih!–Sinäkö ilmoittaisit tulliin? Kiitä jumalaasi, että olet semmoinen, joka ei ilmoita … sillä ei ole tarviskaan.... Jota minä aina olen saarnannut. Sinun poikasi ovat tulleet isäänsä.... Kiitä jumalaasi, etteivät sinun sikiösi ole semmoisia, jotka eivät ota silloin kun saisivat … pitää ottaa silloin kun saa.... Katsos, meidän miehet ovat akkoja … ilman puhtia ja paholaista … sentähden.... Nosta minua niskasta.... Tyttö on pannut heidän päänsä ihan pyörälle ja panee kai vielä äitinsäkin pään, vaikka se on minun tyttäreni.... Kiitä jumalaasi, ettei sinulla ole jumalisia lapsia, sillä se semmoinen vie elämisen helvettiin … ei ne nyt muuta kuin lukevat ja veisaavat, naama soikeana, nenä huulten päällä ja huulet lerpallaan leuvan päällä.
–-Mutta sehän on hyvä, että ihmiset ajattelevat iankaikkisuusasioita.
–-Niin onkin, ja siksi me olemmekin parempia kuin te ja tullaan aina olemaan, sillä sinä olet skoijari ja sinun poikasi ovat skoijareita ja sinun käy vielä huonosti … sinä uit vielä maha pulleana meressä etkä pääse siunattuun maahan eikä sielusi saa rauhaa iankaikkisesta iankaikkiseen ammen. Niinkuin kirottu sielu sinä loiskit laineelta laineelle … niinkuin turvonnut hyle … ja lokit nokkii tuota nenääsi.... Kuule, laske minut nyt alas tästä aidalta ja tule ottamaan ryyppy, pieni pikkuruinen ryyppy … kuule, ollaan ystäviä, naapuri, kuule, heitetään pois kaikki vanhat vihat!
–-Ei minulla ole koskaan ollutkaan mitään vihoja.
–-Mutta minulla on ollut ja on ja tulee aina olemaan, niin kauvan kuin maailma seisoo, ja se seisoo vielä kauvan.
Aita kuului rusahtavan … joku aidas katkesi.
–-Pidä kiinni, etten minä putoa … nosta yli toinen jalka ja kannata minua kauluksesta niin kauvan, että jalka ulottuu maahan … kas niin … kiitos, merirosvo … niin kauvan kuin maailma seisoo, ja se seisoo vielä kauvan, tulee olemaan iankaikkinen viha Söderlingien ja Korsujen välillä. Sillä minun isäni oli rehellinen mies ja minä olen rehellinen mies ja minun lapseni ja lastenlapseni ovat rehellisiä miehiä, sillä omena ei putoa kauvas puusta. Elä sinä luule, että…
–-Nyt on jalka maassa … nyt minä päästän.
–-Päästä vaan … mitäs olet pitänytkään.
–-Pääsettekö nyt.... Jos minä tulen taluttamaan.
–-Elä tule … pysy vain sillä puolella aidan.
Samassa tuikkasi ukko esiin suin päin nurkan takaa ja kaatui siihen. Kuului ilkkuvaa hohotusta, ja kun Söderlingska syöksyi esiin, ehti hän nähdä leveän selän ja naurusta hytkyvät hartiat nousevan kalliota, jonka harjalla seisoivat naapurin kaksi poikaa, hohottaen isäänsä vastaan. Sitten ne katosivat kaikki usmaan kallion taa.
Söderlingska auttoi ylös isänsä ja vei hänet hänen kammariinsa, jossa ukko retkahti selälleen sänkyyn.
–-Mitä teillä oli siellä tekemistä? Kuinka te sinne tulitte?
–-Menin vähän vesille laulelemaan, kun minulla oli niin onnettoman ikävä lauvantai-iltana. Niin kuulin soutua sumussa … niin menin vastaan. Se kun olikin naapuri, niin se sitten kutsui heille tuliaisille. Se on hyvä mies, sillä oli kymmenen markan konjakkia.
–-Että viitsitte mennä sen viinoja juomaan.
–-Ka, miksen olisi....
–-Tiesikö se mitään … oliko sillä vihiä mistään? Ette vain te kertonut? Puhuitte ehkä kaikesta humalapäissänne?
Ukko kavahti suoraksi sängyssään.
–-Niin humalassa minä en ole milloinkaan, että mä puhuisin semmoista, jota ei saa puhua. Jalat minulla joskus saattaa pettää, mutta pää ei petä koskaan. Kyllä ne ovat muut tässä talossa, joiden pää pettää ennen kuin minun.
–-Koettiko se urkkia?
–-Ei minulta urkita.
–-Oliko sillä mitä venheessään?
–-Oli siinä säkkejä mitä lie ollut presenningin alla.
–-Mitä niissä oli?
–-En minä kenenkään kätköjä urki.
–-Tiedättekö, milloin se oli mennyt kaupunkiin? Oliko se siellä jo silloin kun me?
–-En minä tiedä.
–-Ette te mitään tiedä.
–-Emma, elähän mene! Kaada lekkeristä tuohon lasiin ja pane se tuohon tuolille, niin että yletän eikä tarvitse nousta!–Vie nyt lekkeri kaappiin, etten potkaise sitä kumoon, jos sattuisin nousemaan.
–-Kyllä te olette saanut jo tarpeeksenne.
Mutta hän teki niinkuin oli pyydetty.
–-Kun se ei vain veisi minun ruuhtani.
–-Olkaa huoletta.
Söderlingska seisoi hetken aikaa tuvan edustalla ja kuulosti ja mietti. Kaikki vielä nukkuivat. Sitten hän pudotti hameensa helmat alas, sitaisi huivin päähänsä ja meni, hiipien tuvan taitse aidalle ja siitä yli nopeasti Korsun puolelle.... Tuntui jalan kalliota koskettaessa, niinkuin olisi ollut vieraalla, vihollisella maalla. Söderlingien ja Korsujen välit eivät olleet ulkonaisesti rikki, tervehdittiin, kun tavattiin, pysähdyttiin puhumaankin, kun ei päästy muuten ohitse, mutta saattoi kulua vuosia, ettei toinen käynyt toisen alueella. Naapurit tiesivät toistensa elämästä vain sen, minkä sitä väijyivät ja näkivät. Ne olivat etupäässä Korsut, jotka näkivät. Söderlingin puolelta ei voitu paljoakaan nähdä naapurin puolelle, kun edessä oli kallio, joka suojasi heidän tupansa ja pihansa. Ainoastaan tuvan katto ja pääty kohosivat kallion yli. Sitä vastoin voivat Korsut sekä tältä kalliolta että ullakkonsa ikkunasta nähdä kaikki, mitä Söderlingin satamassa, kalarannassa ja pihalla tapahtui. Ainoastaan huoneiden taa pääsi heitä piiloon. He olivat siinä kuin tarjottimella, ainaisen tarkastuksen alaisina. Se oli se ikuinen harmi. Vaan eipä sillä, että heillä olisi ollut mitään salattavaakaan. Heillä ei sitä ollut....
Söderlingska oli pysähtynyt hetkeksi kallion laelle, josta voi nähdä kumpaankin taloon. Usma ajelehti mereltä maihin suurina lepereina, reveten hetkeksi, tiivistyen taas.
Naapurilla oli hyvä satama, auki etelään. Heillä oli hyvä kiikarivuori, paljoa korkeampi kuin Söderlingien, ja se sulki Söderlingeiltä näköalan merelle länteen ja lounaaseen. Piha oli suojattu ja paisteinen vihreä nurmikko, laskeutuen lounaaseen. Kaikki ulkohuoneet, aitat ja navetta olivat läntistä kalliota vasten, suojassa talven pahimmalta tuulelta, luoteiselta. Korsun piha oli keväällä sulana, kun Söderlingin puolella vielä oli paksut jäätiköt. Siellä oli mainio verkkokallio, jossa oli mukava kuivata ja levitelläidä.... Siellä oli kaikki paremmin. Navettaa oli alettu kattaa ja kengittää. Siellä oli tehty kaikki, mikä olisi ollut tehtävä meillä, mutta jäänyt tekemättä. Miehet olivat suuria ja voimakkaita, melkein jätkiä, leveäperäisiä, pitkäselkäisiä, jalat lyhyet ja tanakat. Ei niillä ole jumalaa eikä omaatuntoa, mutta kaikki hommansa ne saavat käymään. Ihmekö on sellaisten saada merestä irti, mitä tahtovat. Ja viekkaita ja kavalia ja varovaisia kuin ketut. Joka paikassa silmä tähystämässä, korva kuulostamassa.
Oli se nyt sekin taas: houkutella vanha mies luokseen ja juottaa hänet humalaan, urkkiakseen–sillä mitä muuta varten se olisi sen sinne vienyt?
Ja kun ne saisi siitä pois milloin tahansa, jos vain jaksaisi ostaa saaren omakseen … ja kun nyt olisi rahaa, millä jaksaisi, jos olisi sen pitäjätä. Mutta mitäs meillä....
Söderlingskan sydän oli niin täynnä pakahtumista ja kiusaantumista ja kateutta ja kiukkua, että siihen oikein koski.
Korsun satamassa oli purjevenhe laiturissa, purje vielä mastossa auki, puomi vedettynä ylös. Molemmat pojat puuhasivat siellä kantaen tavaraa maihin.
Söderlingska oli vihannut heitä melkein siitä saakka kuin alkoivat päästä liikkumaan. Aina ne olivat olleet kiusaamassa Kallea ja Helgaa, näykkimässä, nakkelemassa kivillä aidan takaa–aina valtaamassa lintuluotoja, varastamassa munia Käärmesaaren pesistä, eikä niitä saanut koskaan kiinni.
Korsun akka seisoi tupansa rappusilla, huomaamatta Söderlingskan tuloa. Söderlingska pysähtyi ja katseli häntä tuvan nurkalla kasvavan sireenipensaan suojasta. Se oli pieni, laiha, ketterä ihminen. Kädet ristissä vatsan päällä hän katseli kuin ihastellen poikiaan, jotka juuri kantoivat kukin säkkiään aittaan. Se oli oikea tavarankätkijä emä, jonka talteen mies ja pojat varastaa ja anastaa, hankkii ja haalii. Se oli se aina varuillaan oleva kiilusilmä narttu pesänsä suulla.... Ja sitten niin syytön ja viaton … tekopyhä liehakko ja kehuja ja kiittäjä, kun pelkäsi jotain … niinkuin ei olisi milloinkaan mitään kujetta tehnyt, ei milloinkaan punninnut väärin, ei kenellekään antanut väärin takaisin.... »Ai, oliko se kaksikymmen-markkanen kuin rouva antoi … anteeksi, minä luulin kymmen-markkaseksi … anteeksi … ne ovat niin yhdennäköisiä nykyajan setelit.»
–-Huomenta.
Säpsähtipäs....
Korsun akka oli säpsähtänyt, pyörähtänyt kuin pelätetty lintu, mutta tointunut samassa.
–-Ka, huomenta, huomenta.. Emmako se… no, sepä hauskaa!
Ja samassa se oli kättelemässä, syleilemässä ja heti taas rappusilla, huutamassa kuin varoittaen tupaan:–Täällä tulee vieraita, Matti.– Naapurin Emma!
–-Eihän nyt juuri vieraita … eihän tämä ole mikään vierailun aikakaan. Tulin vain noutamaan papan ruuhta, kun sanoi jättäneensä.
–-Olisihan se toki mekin.... Emma käy sisään. Taisi olla Matillakin jotain asiaa.
–-Käypi sisään vain, käypi sisään, kuului tuvasta Korsun rento, leveä ääni.
Söderlingska näki leveässä sängyssä suuren miehen sukkasillaan, saappaat potkaistuina jaloista, punaisen parran–kissa rinnoilla kuin parran jatkona … toinen käsi niskan alla, toinen kissaa silittäen … mahtavana ja varmana.
–-Ukko siihen heittäytyi pitkäkseen kaupungista tultuaan.
–-Päivää, päivää.
–-Loikoo vain. Ei huoli vaivata itseään… ja jos kissakin pelästyy....
Korsu aikoi nousta, mutta ei sitten noussutkaan, nosti vain kissan viereensä ja kiersi kätensä rinnan päälle ristiin.
–-Emma tuli ruuhta noutamaan; sanoin jo, että olisihan se tuotu.
–-No, mitäs nyt vieraita vaivata … lie muutenkin ollut äijästä vastusta.
–-Vastusta? Eihän. Hauskaa vain … se on niin iloinen äijä … aina kaltaisensa.
–-Ei hänestä toden totta liene iloa kylässä enemmän kuin kotonakaan.
–-Pyysin Mattia saattamaan hänet kotiinsa, kun alkoi uupua … ajattelin, että ehkä oli varmempi, jos ehkä eksyy usvassa tai voi ajaa kivelle … tai sortuu mereen, noustessaan maihin.
–-Ruuhessa se kyllä aina pysyy, sanoi Söderlingska,–siitä se ei kaadu, mutta kalliolla ei ole niin varma.
–-Eihän nyt ole niin ihmeellistä, jos jalat joskus pettäisikin, hevelteli Korsun akka. Onhan vaarilla ikääkin. Se oli riski mies aikoinaan … kun kaikki pysyttäisiin yhtä riskeinä.
–-Oli ystävällisesti tehty, että autoitte kotiin. Ajattelin, että kävi lopulta riitaiseksi, niinkuin sen tapa on.
–-Ei toki yhtään.... Kyllä me toki aina Söderlingin kanssa sovimme. Onhan hauska, että naapurit joskus tapaavat toisensa ja kallistavat lasin pari ja juttelevat. Se on niin mukava suustaan, äijä.
–-Ukot tässä vain koko ajan toisiaan kehuivat. Jos heitä itseään uskoisi, niin ei olisi maailmassa kolmatta miestä heidän veroistaan.
–-Olivatko kalat hyvässä hinnassa kaupungissa? kysyi Söderlingska, kääntääkseen puheen toisaalle.
–-Olihan ne … tavallisessa … varsinkin kampelat ja suolakala myös.
Korsu haukotteli ärjähdellen, levittäen leukansa selälleen, huolettomasti ja mahtavasti, niinkuin tuskin olisi viitsinyt vastata, niinkuin se nyt olisi ollut kovin mitätön asia, mitä kalat maksoivat.
–-Emma on hyvä ja ottaa kahvia.
Täytyihän ottaa ja juodakin, vaikka oikein se kuvotti.
–-Emmakin oli kaupungissa? sanoi Korsun akka.
–-Oltiinhan me vähän papan ja Hannan kanssa.
–-Joko pian saadaan häät … ehkä oltiinkin jo morsiamen kanssa häävaroja hakemassa?
–-Eihän niistä vielä ole tietoa häistä … ensin on Kallen toimitettava itselleen huone.
–-Noo, pianhan se on yksi huone pystyssä.
Söderlingska ei voinut olla pistämättä:
–-Hirret maksaa–niille, joiden täytyy ne ostaa.
Kai se sattui, koska Korsun akka käänsi puheen toisaalle:
–-Kuinkas Helga jaksaa?
–-Kiitos kysymästä hänen puolestaan, mutta kyllä hän vain on yhdellä huonollaan.
–-Jaa, jaa, kovin se on vaikeaa, kun rakas lapsi on sairas, mutta kai jumala tietää, mitä varten meille kärsimykset lähettää.
… Et puhuisi jumalasta sinä etkä vetäisi naamaasi suotta kureihin....
–-Nyt pitää Söderlingskan vähän maistaa näitä kaupungin tuliaisiakin.
–-Ohoo, oikein viiniä?
–-Se on nyt vain ilman aikojaan … se suotta tuo Korsu ostelee, kun pääsee....
–-Ostaahan, kun on millä ostaa.
Yhtäkkiä paukautti Korsu, niinkuin olisi koko ajan sitä siinä vain väijynytkin:
–-Se Haapsalon saksa, jolta olitte ostaneet potattia, käski sanoa, että hän kyllä tuo tullessaan säkin, joka teiltä oli unohtunut.
Söderlingskan päätä huimasi, niin että hetkeksi himmeni silmissä, mutta hän kuuli samalla, että hänen äänensä oli tyyni, rauhallinen ja huoleton.
–-Niin, se unohtui lähdön kiireessä … sen piti tuoda se meidän venheeseen....
–-Itse se sanoi teidän sanoneen, että tulisitte noutamaan, sanoi Korsu, vilkaisten akkaansa.
–-Vai niinkö se oli.
–-Mikset sinä, Matti, ottanut säkkiä mukaasi, niin olisi joutunut pikemmin?
–-Se nyt olisi ollut ihan liika suuri vaiva teille, kun näkyy olleen omaa lastiakin yllin kyllin. Sanoiko se olevan matkan itsellään tännepäin?
–-Kai sillä mahtoi olla, koska sanoi tulevansa. Eikähän tuo olisi suuri kierros, vaikka tulisi asian alkaenkin.
–-Kiitos kahvista ja viinistä … jos minä sitten lähden.
–-Jos Emma tarvitsee potattia, ennenkuin virolainen tulee, niin meiltä kyllä saa … meillä on niitä samoja potattia, tuossa poika juuri kantaa säkkiä aittaan.
–-Kiitos vain, mutta kyllä meillä on vielä. Ja aikaahan kohta saada jo uutispotattiakin.
–-Onhan toki parempi antaa niiden kasvaa ja syödä vanhoja niin kauvan.
–-Ruuhi on kai satamarannassa? sanoi Söderlingska nousten.
–-Minä tulen näyttämään.
–-Kyllä minä sen.... Hyvästi, Korsu.
–-Hyvästi, hyvästi.–Terve tuloa toisenkin kerran. Muista jälkiäsi. Terveisiä papalle! huusi Korsu sängystään.
Että hän sittenkin oli juonut heidän kahviaan ja maistanut heidän viinejään! Jos olisi edes saanut tietää jotain. Mutta siitä, tiettiinkö täällä vai eikö tietty mitään, ei hän ollut selvillä lähtiessään enemmän kuin tullessaankaan.
Söderlingska lähti kiertämään ruuhtaan saaren ympäri, meren puolitse, ja souti niin, että airot notkuivat ja kokka kuohui.
Kyllä siellä sittenkin tiedetään jotain, joskaan ei ehkä kaikkea. Kun se kutsuu isän mukaansa juottaakseen häntä yökauden, niin totta sillä on siinä joku erikoinen tarkoitus. Jälillä se on, joskaan ei vielä ihan perillä. Silloin kun se sai ukin urkittavakseen, ei se vielä ollut tavannut akkaansa eikä siis saanut häneltä mitään tietää, vaikka akka olisikin päässyt paaleista vainuun. Sillä on ollut vihiä jo sitä ennen ja siihen se on päässyt jo kaupungissa. Se on virolainen, joka on vihjannut. Koska ne kiersivät silmää toisilleen, kun miestä mainittiin.
Mutta samassa leimahti Söderlingskan päähän toinen otaksuma.
Miksei Korsu olisi itse voinut löytää niitä samoja paaleja kuin mekin? Eivät kai ne olleet ainoat paalit ne, jotka tulivat Kalliolahteen. Se oli tietysti ollut tähystämässä ja väijymässä Ulkokarilla, jossa se aina makaa, ja joko se nosti löytönsä siellä maihin ja kätki ne sinne ja meni heti kaupunkiin niitä kauppaamaan virolaiselle, tai vei se ne jo mennessään. Jos sillä on ne täällä jossain kätkössä, silloin tulee virolainen ne noutamaan, samalla kuin meidänkin paalit. Se oli sovittu jo silloin, kun minä puhuin sille … ilmankos se hymähti sekin niin merkitsevästi. Kuka tietää, mitä asioita niillä jo ennenkin on ollut keskenään.
Vai kampeloita kaupalle! Se oli raaka valhe, että ne tähän aikaan olisivat voineet saada kampeloita niin paljon, että niitä olisi kolmen miehen tarvinnut lähteä kaupunkiin viemään. Ja vaikka olisi ollutkin joku kilo, niin ei niillä rahoilla osteta venheen täydeltä tavaraa eikä monta pullollista viiniä. Eikä niillä tähän aikaan ole voinut olla lintujakaan viedä, eikä nyt suolakalakaan mene kaupaksi. Muilla vehkeillä siellä on saatu rahaa irti.
Söderlingska oli mielensä uhmassa soutanut jo pitkän matkaa satamansa suun ohi, ennenkuin sen huomasi. Hän kääntyi ja souti varovammin.
Siksi se virolainen oli niin kernas tulemaan. Yksi tie, kaksi asiaa. Korsun paalit ja Söderlingin paalit. Sulloo ne samaan ruumaan. Ja silloin ei toinen ole parempi kuin toinenkaan. Ja nyt on meitä tietysti heidän mielestään kaksi samanveroista Saukkosaarella.... Ja siksi siellä oltiin niin rentoja ja rehtejä kuin olisi oltu maailman rehellisimpiä ihmisiä.– »Terve tuloa toisenkin kerran!–Muista jälkiäsi!–Terveisiä papalle!»
Mutta siinä sinä erehdyit, kettu, haaskalokki, merirosvo, ruumiinryöstäjä! Nuolaisit ennenkuin tipahti. Saukkosaaressa ei ole eikä tule olemaan kahta, vaan yksi. Ei kahta rehellistä, vaan yksi, ei kahta roistoa ja ryöväriä, vaan yksi!
Liika aikaisin siinä ilkuitte ja iskitte toisillenne silmää. Suotta siinä röhötit selälläsi ja sivelit punaista partaasi. Saat vielä semmoisen paukauksen, että ikäsi muistat. Nähdäänpäs, uskallatko vielä huomeniltanakin katsoa silmiin. Röhötä mitä röhötät! Vielä siinä taas kiihotat ja liehakoitkin. Sano Söderlingskan sanoneen.
Taas souti Söderlingska, muistamatta, mitä teki ja missä oli.
–-Varo sumppua!
Hän pyörähti ja sai juuri ja juuri temmatuksi ruuhensa ajautumasta kalasumppuun, joka oli ankkuroituna vähän matkaa rannasta. Rannalla seisoivat kaikki muut paitse ukki, katsellen outoa näkyä, kun äiti tähän aikaan päivästä, ennen kahvinkeittoansa, tulee ulkoa mereltä, soutaen kuin henkensä kaupalla.
–-Mistä sinä tulet? Onko siellä mitään? Oletko nähnyt meressä mitään?
Vasta tupaan tultuaan suvaitsi Söderlingska virkkaa jotain.
–-Antakaa minulle jotain, mitä tahansa, että saan pahan pois suustani … onko teillä jo kahvia?
Sitä oli, ja löytyi viinatilkkakin kaapin nurkasta.
Ne nautittuaan, toisten odottaessa ja ihmetellessä, tohtimatta kuitenkaan kysyä, mitä oli tapahtunut, ja tietämättä oikein mitä ajatella, istui Söderlingska penkin päässä, kädet polvilla, äänetönnä, ajatuksiinsa yhä synketen.... Jos minä sittenkin kuvittelin turhia … jos ne eivät tiedäkään mitään.... Mutta vaikka eivät vielä tietäisikään, niin virolainen ei tule pitämään suutaan eikä ukkikaan … ja virolainen saattaa tällä tuulella olla täällä milloin hyvänsä.
–-Ei meressä ole mitään … mitäs siellä olisi.... Mutta joka tahtoo tulla minun kanssani kirkkoon, niin laittautukoon heti valmiiksi.
–-Lähteekö äiti kirkkoon? ihastui Helga.
–-Lähden … ja samalla tulliin.
–-Suostuuko äiti sitten antamaan pois kaikki?
–-Tehkää niinkuin tahdotte … teidänhän ne on … en minä jaksa yksin kaikkia vastaan.
–-Annatte siis pois paalit ja rahat … kaikkiko?
–-Eihän toki! huudahti Hanna.
–-Eihän toki niin, että kaikkia, sanoi Söderling.
–-Vaan mitenkäs?
–-Niin kuin on oikein.
–-Mikä on oikein?
–-Se että rahoista ja paaleista annetaan pois, minkä laki vaatii antamaan, ja pidetään niistä löytäjäisinä se, minkä laki sallii pitää.
–-Mitä sanonee siihen Kallen tunto?
–-Kaikki … annetaan kaikki!… Ei pidetä mitään! riemuitsi Helga, silmät leimuten ja posket hehkuen.
–-Kallelta minä kysyin.
–-Itsehän sen tiennette.
–-Ei, ei, ei oteta löytäjäisiäkään!
–-Sitä minäkin! sanoi Söderlingska ponnistautuen ylös.–Ja ovessa mennessään:–Mitä kitkuttamisesta! Kun kerran antaa, niin antaa kaikki … niin pääsette siitä rauhaan eikä ole sen enempää suremista eikä syntiensä sovittelemista!
–-Voi, voi, äitikin tahtoo niin … nyt puhalsi pyhä henki ensi kerran Saukkosaaren yli!
Mutta Kallen korva oli ollut kuulevinaan äidin äänessä ivaa ja katkeruutta. Hän nousi ja meni hänen jälkeensä.
--Jos teidän tuntonne sanoo, että on väärin, jos annetaan kaikki, niin ei pidä tehdä toisin.
–-Mitäpä tässä minun tunnoistani. Tehän tässä olette koko ajan tietäneet paremmin kuin minä, mikä on oikein, mikä väärin.
–-Eihän se nyt ihan niinkään....
–-Kas niin … mene panemaan venhettä kuntoon.
Hanna riensi hänen jälkeensä vaate-aittaan.
–-Mutta miksi te, täti, tahdotte antaa kaikki pois, kun ei Kallekaan enää näkyisi tahtovan?
–-En minä tiedä, mitä ne milloinkin tahtoo, mutta sen minä tiedän, mitä minä itse tahdon.
–-Joko nyt tekin olette päästänne vialla?
–-Se on niinkuin minä sen sanoin.
–-Olkoon sitten! tiuskaisi Hanna, teki kipakan pyöräyksen ja riensi kulmikkain elein karsinaansa, alkaen siellä mättää tavaroitaan kirstuunsa.
Helga ja Söderling istuivat vielä tuvassa.
–-Eihän nyt sentään olisi tarvinnut kaikkea antaa.
–-Kyllä, kyllä, se oli niin menevä! puhui Helga huumeissaan.
–-Mikä sen mielen nyt sitten niin kokonaan muutti?
–-Jumala avasi hänen silmänsä.
Oli se sittenkin Söderlingistä hiukan käsittämätöntä. Hän ruopi korvallistaan, mutta turhaan, saamatta vastausta. Sitten hän kaatoi vettä kippaan, otti saippuapalan uunin reunalta ja meni kalliolle tuvan taa pesemään silmiään.
Mutta karsinassaan lautaseinän takana paukkui Hanna yhä kirstunsa kanssa, kuului ähkävän ja puhkavan ja lopulta paukauttavan sen kiinni ja vääntävän vihaisesti lukkoon. Sitten hän tuli ulos, kaupunkivaatteissaan, hattu päässä, sateenvarjo kädessä, saketti käsivarrella, kellotaskuinen solkivyö kelloineen vyöllä ja jalassa tyykikengät. Semmoisena hän meni sitten rantaan odottamaan muita, ja oli kaikista merkeistä päättäen kiukkuisella päällä–mikä Söderlingin mielestä ei ollut ihme, sillä näinhän niiden yhteenmeno nyt lykkäytyy, kuinka paljon lykkäytyneekään.
Kalle oli tuonut venheen rantaan. Sillaikaa kun hän puki pyhävaatteita päälleen, meni Söderling ja otti purjeet verkkoaitasta ja vei ne venheeseen, pystytti mastot ja kiinnitti vantit, nosti purjeet, sijoitti peräsimen paikoilleen ja istuutui perään odottamaan.
Oli tämä yhä vieläkin hänen mielestään niin ja näin, että annetaan pois kaikki, vaikkei siihen ole mitään pakkoa. Mutta tottapahan tietävät.... Tuuli näkyi yhä virkistyvän, ja sisä-ulapallakin pärskyi jo pieniä vaahtopäitä, luvaten pysyvää laitatuulta tullen mennen.... Se oli sitä touhakkaansa. Ensin tahdotaan pitää kaikki, ja sitten ei pidetä mitään.
Oltiin jo kaikki venheessä, ja Kalle oli juuri irroittanut keulaköyden, kun ukki ilmaantui pihalle.
–-Minnekkä te menette?
–-Kirkkoon! huusi Söderlingska.
–-Ja tulliin! huusi Hanna.
–-Odottakaa! Mitä helvetin skoijia se nyt on?
–-Se on sitä, että mikä on oikein, se on oikein!
–-Elkää … kuulkaa! Joko sinä nyt sinäkin, Emma?
–-Antakaa vettä lehmälle, ja jos virolainen tulee, niin sanokaa, että jos hän tahtoo paaleja, niin menköön kysymään niitä Korsulta.
–-Ei Korsu ole löytänyt mitään paaleja.
–-Usko sinä häntä.
Tuuli oli tarttunut purjeihin ja vei purtta satamasta. Ukko huusi vielä jotain, mutta ei kuulunut enää mitä. Siitä päättäen, että hän teki tiukkoja liikkeitä päällään ja kädellään ja polki jalkaa, hän syleksi ja kiroili.