Nyt, ristiveljet, veisataan sukumme suuruudesta, ja illan vietoks' lauletaan körttimme laveudesta.
Se oli ensimmäinen, ja toinen oli sitten:
Me ollaan suku erottu suruttomain joukkioista, lanteill' on luku leikattu: sata ja yksitoista.
Ne kun kulkivat talosta taloon seurojaan pitämässä ja mielellään joivat kahvia, niin sentähden sanottiin kolmannessa värssyssä:
Eiköhän, eukot, passaisi panna pannu li'elle— sittenpä vasta sopisi lähteä tästä tielle!
Muita värssyjä oli siinä vielä välillä, joita en oikein muista, mutta viimeisen minä muistan:
Vaan pankaa, veljet, paistiksi tuo meidän vanha Vahti— sen nahasta saadaan talveksi hattu ja veisuun mahti.
Tämän pilkkavirren aikana ei kukaan noussut meitä estämään, vaikka ainakin minä olisin sitä toivonut, sillä näin yhdeltä puolelta ilkeyttä tehdä, kun eivät toiset vastaan tehneet, alkoi jo tuntua vaikealta. Loppuun asti meitä kuuntelivat, ja miehet näyttivät koettavan pysyttäytyä tyyninä, mutta naiset katselivat meihin kauhistuen, ja morsian ja muutamat muut näkyivät jo itkevän.—Minä koetin katsella sulhasta, mutta en osannut arvata, kuka hän oli noista monista nuorista miehistä, joita oikeanpuolisen seinän penkillä istui joukoittain, sillä nuoristakin miehistä oli monesta tullut heränneitä.—Sillä vieraalla Pohjanmaan miehellä, joksi arvasin mustaverisen pienen ukon penkkien käänteessä perälasin alla—isäntä istui itse pöydän päässä iso kirja edessään—sillä näytti olevan vaikein pitäytyä rauhallisena, vaikka isäntä hänelle vähän väliä virkkoi jotain korvaan. Siitä näytti hänen luontonsa laskeutuvan, mutta sisällinen telme se yhä kesti. Sen minä näin siitä, että hänen sieramensa koko ajan kuohuivat isoina ja silmät säkeniä iskivät.
Kun virtemme oli loppunut, rupesi isäntä kirjastaan lukemaan, mutta samalla kertaa alotti Ristokin saamansa, ja isännän luku jäi kesken. Sitä kuunnellessamme samoin kuin virttäkin veisatessamme olimme me kaikki hyvin hartaan näköisiä, hattu silmillä, niinkuin kirkossa konsanaankin oikeata pappia kuunnellessa.
Mutta nyt ei enää Kalajoen mies saanut luontoaan hillityksi. Hän kimposi kuin paukkulaudalta ylös seisoalleen ja huusi siinä isännälle ja muille miehille: »Saatatteko te, kristiveljet, kärsiä tämmöistä pilkantekoa Jumalasta ja hänen sanastansa … jos tässä ei muut nyt minua auta, niin minä heitän yksitellen heidät ulos, nämä Herran temppelin häväisijät!—Suusi kiinni, syntinen!» huusi hän Ristolle, mutta Risto yhä kiivasteli häntä vasten silmiä.
–Antakaa papin saarnata saarnansa loppuun, sanoi muuan meidän miehistä, eihän se ole vielä »isämeitäänkään» ennättänyt.
–Kuulkaa, Pietari … antaa niiden olla … ei tehdä tappelua … ne kyllä häpeävät ja menevät, kun meidän nöyryytemme näkevät, houkutteli isäntä ja koetti vetää vierastaan takaisin istuimelleen.
–Ei Kristuskaan sallinut temppeliään häväistävän! huusi kalajokelainen ja polki jalkansa siltaan.—Ruoskan voimalla hän heidät karkotti, ja jos nämä roistot eivät tästä lähde, niin minä…
–Joka miekkaan rupee, se miekkaan kaatuu!
Sen sanan sanoin minä, mutta silloin hyppäsi hän kohoksi vihasta ja puristi kätensä nyrkkiin minun edessäni.
–Uskallatko sinä, sen hylkiö, vielä raamattuakin suussasi kantaa!—Hän olisi varmaankin jo lyönyt, mutta minä peräydyin miesjoukkoon, ja isäntä sai hänen kädestään kiinni. Ristokin oli herennyt.
–Elä käy käsiksi pakanoihin, sanoi hän ja astui väliin. Eivät ne tiedä sokeudessaan, mitä ne tekevät.
–Menkää pois, hyvät miehet … emmehän me ole teille mitään pahennusta tehneet … miksi tulette tänne meille kujeitanne tekemään?
Ehkä olisi jo silloin lähdetty ja jätetty heidät rauhaan, sillä minuun ainakin vaikutti isännän käytös sen, että tuntui siltä, kuin olisi alkanut hävettää. Mutta kun asia oli alulle pantu, oli sitä häpeä lopettaa ja minä vain vastasin:
–Emmehän me mitään pahennusta ole tahtoneet tehdä, hyvä isäntä … kun pidettäisiin vain, miesparat, jumalanpalvelusta mekin … mutta kun eivät suruttomat ihmiset meille missään huoneitaan anna, niin arveltiin, että emmeköhän me yhdet heränneet sopisi yhden katon alla yhtä Jumalaa palvelemaan.—Minä koetin olla totinen, mutta miehet purskahtivat takanani nauruun.
Isäntä ei tästä pilkasta ollenkaan hämmästynyt. Hän oli astunut melkein meidän eteemme, ja minusta näytti, että hän siihen lujittui paikalleen seisomaan lattialle ja ettei häntä siitä olisi saanut mikään voima liikkumaan, vaikka olisi uskaltanut häneen käsiksikin käydä.
–Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa ja omaatuntoa—sanoi hän.
–On kai sitä vähän … eikös ole, miehet?
Mutta miehet eivät virkkaneet mitään, ja minä tunsin häpeän punan poskillani.
–… niin ette te tuolla lailla julkeaisi ettekä kärsisi tunnoltanne tehdä, jatkoi isäntä.—Minä olen teiltä nähnyt monenlaista ylimielisyyttä, monenlaista pilkan ja häväistyksen sanaa olen teidänlaistenne miehien suusta kuullut, mutta että yhden Jumalan nimeen kastetut tuolla tavalla toisilleen tekisivät, sitä en olisi uskonut, jos en nyt olisi nähnyt. Vähät se meitä liikuttaa, jos meitä pilkataankin, saivathan ennen kristitytkin uskonsa tähden pakanain vainoa ja pilkkaa kärsiä … eikä tämä ole ensi kerta, kun meitäkin pilkataan. Meitäkin on vainottu, ja Ukko-Paavoakin on tilille viety … mutta kukaan ei ole vielä osannut näyttää meidän väärässä olevan. Pilkkaajien puheet ovat heille itselleen häpeäksi tulleet… Ajatelkaa tekin sitä, hyvät miehet, vaikka teidän mielenne nyt on ilkeydestä paisuksissa ja viina järkenne villinnyt.—Minä olen nähnyt sinutkin, Samppa … pienestä pahasesta olen sinut tuntenut, mutta en minä luullut, että vihollinen tuolla tavalla olisi sinut valtoihinsa saanut, vaikka kyllä tässä jo viidentoista vanhana humalassa horjuit. Silmät olisivat päästäsi repineet, jos en olisi sinua huoneeseen kannattanut kylän korppien kynsistä…
–Olipa tuo oma poikannekin samalla kertaa…
–Mutta hän onkin siitä jo rangaistuksensa kärsinyt ja oikealle tielle palannut. Tuhlaajapoikana on hän takaisin pahoilta teiltään tullut ja istuu tuossa nyt muiden kristiveljien joukossa … mutta sinä olet iankaikkisesti kadotettu, jos et paremmille teille palaja, ja te muut myös. Minä en ketään tuomitse enkä sano tätä siksi, että itse en olisi yhtä suuri syntinen kuin kuka muu tahansa. Mutta katso sinä, Samppa, ja katsokaa te muutkin, kuinka pahaiset lapsetkin ymmärtävät teidän tekonne kauheaksi ja kamalaksi! Tuolla he kätkevät päänsä äitiensä helmoihin eivätkä uskalla teitä nähdäkään, te Jumalan pilkkaajat!
Minä katsahdin karsinaan. Isäntä oli puhunut totta. Äidit viihdyttivät itkeviä lapsiaan, ja morsiankin oli ihan itkuunsa tyrehtymäisillään. Se vihlaisi kuin veitsi sydäntäni. Minä peräydyin päästäkseni toverieni selän taakse, olemasta aivan etumaisena, mutta kukaan ei tahtonut seisoa minun sijallani isännän ja muiden miesten ankarain katseiden rangaistavana. Miehet peräytyivät melkein tietämättään porstuaan, eikä kukaan sanonut enää sanaakaan isännälle vastaan. Istuva väki nousi samassa ylös ja alkoi lähteä ulos, ja vähitellen sotkeuduimme me toisistamme körttien sekaan. Minä ja Risto koetimme kyllä vielä viisastella, että eikö sitä meille saarnatakaan, ja että siihenkö se hyvä saarna nyt loppuikin, mutta kukaan ei ollut meidän puheitamme kuulevinaankaan, ja meidänkin täytyi muiden mukana vetäytyä pihasta rantaan.
Kun kaikki muutkin olivat sinne kokoontuneet, eikä meillä kellään ollut sanaakaan toisillemme sanottavaa, työnnettiin venhe yhdellä töykkäyksellä takaisin vesille.
–Menetkö sinä perään, Samppa, vai menenkö minä? sanoi minulle Risto, jotain sanoakseen.
–Mene sinä vain, minä jään tänne kokkaan, sanoin minä ja jäin kokkatuhdolle seisomaan, kun venhe lähti liikkeelle.
Nuo aina ennen suulaat tukkilaiset, ne eivät nyt sanoneet sanaakaan pitkään aikaan.
Mutta jokaisella oli sydänala täynnä niinkuin minullakin, ja se puhkesi nyt minua kohti.
–Minkä helvetin tähden sinä, Samppa, et puoliasi pitänyt, kun annoit sen juuttaan haukkua itseäsi? sanoi venheen perästä Risto.
–Olisit sanonut vastaan, niin että olisi tuntunut, lisäsi muuan toinen miehistä.
–Mikset itse sanonut … onhan se suu sinullakin! vastasin minä närkästyneenä.
–Sinähän sitä olet ennenkin sanomassa ollut … mutta nyt ei sinusta ollut minnekään.
–Sinuun sitä nyt luotettiin, mutta joka alkaa akkain itkusta heltyä—
–Suus' kiinni! Minä teen, mitä tahdon, ja siihen ei ole kellään mitään virkkamista … ei puolta sanaa!
–Etköhän ole tullutkin heränneeksi mieheksi tällä reisulla … kastetta vailla vain uuteen uskoon … tuoss' on sitäkin!
Kaikki räjähtivät ilkkuvaan nauruun, ja Risto, joka oli sen sanonut, räiskäytti melallaan minun päälleni vettä.
Minä kirosin ja sieppasin airon. Mutta siitä heilahti venhe, ja minä hoiperruin laidan yli veteen.
Kertoja oli vähän aikaa vaiti ja katseli minua tarkasti silmiin. Hän näytti epäilevän, jatkaisiko.
–Ja sitten tuli minusta herännyt mies, virkkoi hän verkalleen ja suutansa vähän hymyyn vetäen.
–Kuinka? kysyin suuresti kummastellen.
–Vaikka enhän minä sitäkään enää ole, jatkoi hän samalla tavalla kuin äsken.—Te mahdatte varmaankin isosti haluta tietää, mitenkä minunlaisestani roistosta saattoi tulla herännyt.
–Niin, onhan se minusta vähän kummallista.
–Enhän minä siksi tavallista tietä tullutkaan … kun tulin järven pohjan kautta.—
–Mutta kuinka te pelastuitte hukkumasta?
–En sitä itsekään tiennyt, kuinka lienen pelastunut.—Kun putosin veteen ja painuin—sillä minä en osaa uida—niin sen verran siitä muistan, että korvissani alkoi vesikellot soida ja humista, ja sisuksissa tuntui heti kohta siltä, kuin kaikki olisi siellä pyrkinyt halkeamaan. Mutta vähän ajan perästä riipaisi vesi kurkkua ja rintaa, ja sydänalaan kävi niin kamalan kipeästi, että tuntui siltä, kuin koko ruumis olisi palasiksi hajonnut… Mutta sitten muuttui vähitellen kaikki, ja joka paikassa tuntui niin sanomattoman hyvältä ja huokealta kuin sille, joka on uupumuksen uneen nukkumaisillaan… Siihenkö lienen nukkunutkin, koska en muista mitään, ennenkuin taas alkoivat samat kivut ja tuskat kuin alussakin. Rintaa riipaisi samalla lailla, sitten särähti kipu joka suonen sopukassa, mutta herkesi taas niinkuin ennenkin. Minä sain silmäni auki, mutta luomet painuivat kohta taas paikoilleen ja muisti katosi. Sen minä kuitenkin ennätin nähdä ja kuulla, että ympärilläni hyöri ja hääri ihmisiä, joista muutamat lienevät olleet polvillaan, koska niiden kasvot näyttivät olevan likempänä, toiset taas etempänä seisoallaan.
Kun toisen kerran taas heräsin, heräsin niinkuin tavallisella lailla maannut ainakin. En nähnyt enää yhtään ihmistä ympärilläni. Kaikki oli hiljaista, enkä osannut ensimmältä ymmärtää, mihinkä olin joutunut. Mutta kun katselin jonkun aikaa ja silmäni selvisivät, näin, että olin valkeaseinäisessä huoneessa, joka mahtoi olla naisten aitta, koskapahan orsilla riippui hameita ja valkeita paitoja. Minä makasin pehmoisella vuoteella valkoisten lakanain välissä. Kun päätäni ensi kerran käänsin, huikeni silmäni, mutta kuitenkin ennätin nähdä aukinaisesta ovesta ulos pihalle ja sieltä kujan alitse pellolle, jossa valkeita ja mustankirjavia lehmiä parhaillaan seisoi savulla lypsettävinä. Minä koetin muistella, mitä minulle oli tapahtunut, ja ajatella, missä nyt mahdoin olla, mutta aatokseni eivät jaksaneet kokoontua sitä minulle sanoakseen. En saanut mitään selvää siitä, mitä minulle oli tapahtunut, ja vielä kerran raukesin uneen.
Se uni, jonka nukuksissani näin, oli niin helppoa ja huokeata, etten ole semmoista milloinkaan nähnyt. Minusta näytti, että kaikki ympärilläni oli valkeaa ja puhdasta kuin paperi tahi palttina. Ilma, maa ja taivas, kaikki oli yhtä palttinaa. Sitten muuttui se vähitellen valkoiseksi koivikoksi, ja minusta tuntui, kuin olisi minun allani alkanut vesi vuotaa ja että minun piti antautua uimaan. Vesi kannatti minua ihan itsestään. Se oli lämpimän-haalakkata ja huuhtoi minua hellästi joka paikasta, sekä ulkoa että sisältäkin päin, niinkuin tyhjää astiaa. Minä uiskentelin kauan aikaa sillä lailla veden mukana, joka huljui sinne tänne valkeanharmaiden koivujen välitse, mutta kun kerran rupesin tarttumaan kiinni muutamaan, niin samassa sen tuohi kuoriutui minun käteeni ja kääriytyi itsestään minun ympärilleni niinkuin valkoinen lakana. Vesi tuntui samassa valuvan altani pois, ja oli kuin olisin ollut pumpulien päällä pitkälläni. Se lakana kietoutui yhä tiukemmin minun ympärilleni ja tuntui kuivaavan minua sekä ulkoa että sisästäkin, niinkuin tyhjää astiaa. Mutta viimein oli se niin tiukalla kuin kapalovyö, ja minua alkoi ahdistaa. Silloin tahdoin riuhtaista itseni irti, ja siitä minä heräsin. Minä haparoin sinne tänne silmilläni ja näin vihdoin, että pääni pohjissa seisoi joku, jonka silmät kirkkaasti katselivat minua.
Minun piti ummistaa silmäni jälleen, mutta silloin tartuttiin minua hiljaa käteen.
–Tahtoisiko sairas maitoa … tässä olisi vasta lypsettyä.—Puhuvan ääni oli sulava ja hänen sanansa soivat vieläkin korvissani, kun niitä mieleeni johdan.
–Kuka se on? kysyin minä ja aioin kohottautua istualleni paremmin nähdäkseni, mutta silloin tuntui, kuin olisi minua lyöty vasaralla otsaan, ja minä vaivuin takaisin tilalleni. Silmissäni musteni, enkä vähään aikaan nähnyt mitään.
–Eikää nousko … antakaa minä annan … parasta on, ettette nouse ollenkaan.
Minä tunsin, että käsi pantiin pääni alle ja että sitä kohotettiin hellävaroen… Se helpotti, ja silmäni selkenivät taas. Minä näin, että se, joka minua auttoi, oli nuori tyttö, jolla oli suuret siniset silmät ja vaaleankeltainen tukka. Vastustelemattani hän asetti astian huulilleni, ja minun täytyi lainata alas lämmintä maitoa.
–Missä minä olen? kysyin minä. Ja kuka te olette?—Ja minä koetin jälleen nousta.
–Maatkaahan pois, te olette hyvässä turvassa. Isä käski minut tänne teitä hoitamaan ja antamaan, jos mitä tarvitsisitte.
Aloin hämärästi muistaa, mitä minulle oli tapahtunut, mutta en siitä kuitenkaan oikeata selvyyttä saanut.
–Mitä minulle on tapahtunut? … kuinka olen tänne tullut?
–Kylläpähän sitten muistatte, kun paranette, sanoi hän ja laitteli peitettä paremmin päälleni.—Antaa nyt olla sen muistelematta, ja nukkukaahan pois.
Mutta minä vain pyysin, että hän selittäisi minulle sen, miten minulle oli käynyt, sillä jotain erikoisempaa oli minulle tapahtunut, mutta en jaksanut muistaa sitä muuten kuin katkonaisesti.
–Eikös täällä … missä ne oli … vasta olleet seurat … ja enkös minä ollut siellä?
–Olihan täällä … mutta ne olivat eilen illalla, ja nyt on jo maanantai-ilta … elkää sitä muistelko.—Ettekö tahtoisi vielä?
Hän tarjosi minulle maitokupin, mutta minä työnsin sen pois.
–Eikös siellä … emmekös me siellä … pahennuksenhan me siellä teimme?
–Mitä siitä nyt … mutta sehän se oli surkeinta, kun te olitte hukkua ja jäädä sille tiellenne.
Hän oli istuutunut jalkopohjiini ja pyyhki silmiään esiliinansa helmalla.
Nyt vasta selveni minulle kaikki yht'äkkiä ihan selväksi. Minä muistin tarkalleen, mitä oli tapahtunut; kuinka olimme häväisseet ihmisiä ja pilkanneet Jumalaa; että oli sitten tultu rantaan ja mitä venheessä oli puhuttu. Koko ruumistani vihlaisi, kun muistin, mitenkä olin airo kädessä venheen kokasta hoipertunut suin päin veteen.
–Mutta mikä minut sieltä pelasti, ja onko tämä talo se…?
–Tämä on Niskala, ja isä ja se vieras Kalajoen mies teidät henkiin sai.
Nyt vasta tunsin hänet talon tyttäreksi. Tämä oli siis se sama talo, jonka väkeä olin eilen ollut häiritsemässä ja pilkkaamassa. Ja sen talon isäntä oli minut palkinnoksi vedestä vetänyt, ja tytär nyt vielä hoiti. Minä pyysin häntä vielä kertomaan minulle, kuinka kaikki oli käynyt, ja kuinka he olivat minut pelastaneet. Hän kertoi, että kun olin pudonnut veteen, olin heti uponnut, eikä tukkilaisista ollut kenessäkään ylösvetäjää. Venheessä oleva keksikään ei ollut ulottunut pohjaan. Tukkilaiset olivat soutaneet tiehensä, mutta väki pihassa oli kuullut huudon järveltä ja jotkut olivat nähneetkin minun putoamiseni. Isäntä ja Kalajoen mies olivat heti kohta juosseet rantaan ja nähneet miehen hatun kelluvan tyynen veden pinnalla, tukkilaiset eivät olleet sitäkään korjanneet. Heti paikalla olivat siepanneet nuotan rannalta ja potkeneet sen järveen. Siinä olinkin minä tullut ylös. Mutta maalle vietynä olin ollut melkein tönkkö ja ihan tunnoton. Pohjanmaan mies oli minua mättään päällä hieronut ja pyöritellyt, ja kauan oli kestänyt, ennenkuin oli elämän merkkiä alkanut näkyä. Suun ja sieramen kautta oli viimein kuitenkin vettä valahtanut, ja silloin oli samassa henki ruvennut kulkemaan, vaikka vaikeasti, ja sydän tykyttämään. Silmiäni olin myöskin vähän raottanut.
–Ja sitten juoksin minä lakanan täältä aitasta, ja siinä teidät tänne kannettiin! Voi kauheata, kuinka surkeata se oli!
Minä vaikeroin ruumiin ja omantunnon tuskissa ja sanoin, että jos olisin tietänyt heidät tämmöisiksi ihmisiksi, en olisi ikinä tehnyt sillä lailla, kuin tein.
–Ei siitä mitään … olkaahan rauhassa … Jumala käskee vihamiehiäänkin rakastaa.
Minä olisin sanonut, että en tahtonut olla vihamies, jos saisin olla ystävä, mutta se, mitä aioin sanoa, se valahti kyynelinä vuotamaan, enkä saanut sanaakaan suustani.
Hänkin kuivasi silmistään kyyneleet ja sanoi sitten nöyrällä ja hiljaisella äänellä:
–On kai tässäkin jo teille täksi kertaa rangaistusta … jos ette vain vasta samalla lailla tekisi.
–En … en … en minä tästälähin semmoista tee, vakuutin minä, ja se lupaus lähti ihan sydämeni pohjasta.
–Ei sitä ihminen tiedä edeltäpäin, mitä hän tekee.—Hän katsahti minuun surullisesti ja lähti sillä kertaa pois, mutta sanoi kohta tulevansa katsomaan, jos mitä tarvitsisin.
Isäntäkin kävi sinä päivänä luonani. Hän puheli koko ajan muista asioista eikä virkkanut siitä mitään, mitä oli tätä ennen tapahtunut ja kuinka minä olin tänne tullut. Hän tahtoi näyttää unhottaneensa kaikki ja että kaikki tämä oli, niinkuin pitikin, ja ettei siinä nyt ollut mitään erinomaista, jos minä olinkin heidän hoidettavanansa. Joku toinen hänen sijassaan olisi saattanut ankarasti nuhdella .. ja sitä minä olisin melkein toivonutkin, sillä tämä äänetön anteeksianto oli minun luonnolleni vaikeampi kantaa kuin ankaratkin nuhteet. Muista asioista hän vain puhui, kertoi, kuinka itsekin oli kerran ihmeellisesti pelastunut hukkumasta.
–Jumala saattaa tehdä ihmiselle minkä ihmeen tahtoo, eikä hänelle ole mikään mahdotonta, sanoi hän ja nousi aitan kynnykseltä, jossa oli vähän aikaa istunut ja poltellut.
–Tahdo vain Johannalta, mitä tarvitset. Ei pidä ujostella ollenkaan pyytäessään, virkkoi hän lähtiessään eikä sitten usein enää käynyt siellä koko sairauteni aikana.
Minä sairastin monta viikkoa, ensimmältä olin niin heikko ja huono, etten paljon saanut jäseniäni liikutelluksi. Kylmettyminen kolkossa keväisessä vedessä kääntyi kuumeeksi ja piti minua kauan vuoteen omana. Minua hoidettiin nyt hyvästi ja huolellisesti siinä samassa talossa, jonka väkeä ja uskoa minä olin ollut parassa miessä pilkkaamassa ja häpäisemässä. Ja se sama talon tytär, johonka tuo pahuuteni näytti silloin enimmän koskevan, se piti nyt huolta minusta kuin omasta veljestään. Joka kerta kun näin hänet, vihlaisi sydäntäni kuin veitsellä, sillä minä muistin, mitenkä hän minun riettaasti laulaessani oli ollut itkuun tyrehtyä.
Pyhäpäivinä ja silloin, kun vain omilta töiltään jouti, tuli hän minua katsomaan ja istui sitten pitkät tunnit milloin aitan kynnyksellä, milloin sänkyni laidalla. Ja kun hän arkipäivinä liikkui pihatöissään, niin jätti hän oven auki, että jos jotain tarvitsisin, niin huutaisin vain. Avatusta ovesta näin minä syrjälläni maaten hänen vähän väliä kulkevan ohitse, milloin lypsinkiulua kantaen ja toisella kädellään silloin noin ilmaan varaten, milloin kiiruusti aittaansa juosten, ja silloin tuulen henki aina pani hänen valkoisen paitansa somasti hentoisen vartalon ympärillä värisemään. Kulki siitä paljon muutakin väkeä, mutta en minä niiden olemista niin huomiolle pannut. Välistä, kun hän harava kädessä meni huoneiden taakse ja pellonpientarelle koko rupeamaksi luokoja ottamaan, silloin minulle tuli melkein ikävä, kun en saanut häntä nähdä, ja janoovalla korvalla kuuntelin minä, kuinka hän sieltä silloin tällöin antoi äänensä virren nuottiin helähtää. Mutta lypsyllä ollessaan, silloin hän oikein täyteläisesti veisasi, ja siihen olivat hänen lehmänsäkin tottuneet niin, että itsestään sitä kohti kulkivat eivätkä muuta kotiin kutsumista tarvinneet.
–Veisaa sinä, Johanna, aina, kun kulet tuolla ulkona. Minä sitä niin mielelläni kuuntelisin, sanoin minä muutamana pyhäpäivänä, kun en kuullut hänen koko päivänä veisaavan. Johanna istui kynnyksellä ja katseli minusta poispäin; mutta kun kuuli minun sanovan sen, käännähti hän nopeasti ja kysäisi melkein iloisesti:
–Onko sinusta veisuu mieleen?
Me jo sanoimme toisiamme sinuksi. Ensin oli hän teititellyt minua ja minä häntä, mutta vähitellen jäi se ihan itsestään pois.
–On, sanoin minä, sinun äänesi heläjää niin raittiisti ja tekee korvaan niin hyvää.
–Sekö virren helinä se vain onkin, jota sinä tahdot kuunnella? Jos et muusta huoli, on parasta, ettet kuule veisuuta milloinkaan enää.—Etkö sinä sanoja kuuntelekaan'
–En minä sanoja niin kuuntele.
–Mutta nehän ne ovat Jumalan sanaa!
–Jumalanko sanaa?
–Jumalan sanaa … totta kai … mutta sinä et taida paljon Jumalan sanasta huolia.—Eikö tuntosi ole herännyt vieläkään, vaikka olit sokeana syntisenä jo joutua armonajastasi Jumalan tuomioistuimen eteen?
Sitä asiaa en ollut ikinä ennen eläessäni ajatellut, mutta mikä lie ollut, en sitä kuitenkaan Johannalle uskaltanut tunnustaa.
En virkkanut mitään.
–Minnekkähän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt? sanoi Johanna uudelleen, enemmän itsekseen kuin minulle.
Minä en nytkään vastannut mitään, sillä totta tosiaan en tietänyt mitä vastata.
–Etkö sinä tahtoisi kuunnella, jos minä lukisin sinulle jotain Jumalan sanaa' Oletko sinä milloinkaan kuullut Jumalan sanaa luettavan … lukiko äitisi?
–Ei minulla ole äitiä ollutkaan.
–Eikö sinulla ole äitiä ollutkaan?
Sen hän kysyi nopeasti, mutta niin hellällä säälillä, että se tuntui aivan minun sydämeni pohjassa.
–Äiti kuoli minut synnytettyään, mutta mummo oli minulla äidin sijassa.
–En minäkään muista äitiäni paljon nähneenikään, sanoi hän vesissä silmin, vaan hän kuului olleen hyvä ihminen ja isä sitä vieläkin muistelee. Isä ei ollut herännyt, ennenkuin nai, mutta sitten opetti äiti hänelle Jumalan tuntemisen ja isä opetti minulle.
Minä aivan tahdoin jo sanoa hänelle: »Opeta sinä minulle», mutta ei sitä tullut sanotuksi. Ei hänkään virkkanut mitään, kun en minä virkkanut, ja niin me olimme molemmat vaiti.
–No, jos et sinä tahdo kuulla, niin en minä … sanoi hän jonkun ajan kuluttua ja aikoi lähteä pois.
–Ei, ei, kyllä minä kernaasti, jos sinä vain—sopersin minä kiireesti.—Hän katsahti minuun tutkivasti ja lähti kirjaa noutamaan.
Hän istuutui sitten sängyn laidalle ja rupesi lukemaan, mitä postillaa lienee lukenut. Mutta hänen lukuaan minä en suuresti kuunnellut, sanoja nimittäin, mutta ääntä minä kyllä kuuntelin. Sitä enemmän minä katselin häntä, kun hän luki. Hän luki hiljaisella hymisevällä äänellä ja lukiessa laskeutui huivi alas niskaan ja valui siitä vähitellen alas hartioille. Palmikko tinki vähän väliä putoamaan olkapään yli alas kirjalle, mutta kun se oli juuri yli pääsemäisillään, viskasi hän sen takaisin päänsä heitolla. Sitä minä aina odotin, sillä se pään heitto oli minusta niin soma, ja silloin hän katsahti sivumennen minuunkin. Luvussaankin hän silloin hiukkasen hämmentyi, ja oikeaan etsiessään täytyi hänen kulkea entisiä jälkiään. Ne sanat hän luki hiljempaa kuin muut, melkeinpä kuiskaamalla, ja kun sattui pitemmälle eksymään, niin hän punastuikin.
–Anna minä pidän kädestäsi kiinni, sanoin minä hiljaa enkä voinut olla siihen tarttumatta, kun se lepäsi likellä minua peitteen päällä.
Hän antoi minun pitää sitä, eikä se häirinnyt häntä senkään vertaa, että hän olisi lukemisessaan haihtunut tai edes punastunutkaan. Minun vereni koko ajan värähtelivät, ja sydämeni tykytti aivan korvaan kuuluen, kun pidin hänen kädestään kiinni. Minä olisin sitä tahtonut kaikin voimini puristaa, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin, että se häntä häiritsisi. Mutta kun hänen tuli kääntää lehteä, silloin hän sen veti takaisin, enkä minä enää rohjennut siihen toista kertaa tarttua.
Loppuun luettuaan sen sunnuntain saarnan, pani hän verkalleen kirjansa kiinni, heitti palmikon niskansa taa ja asetti huivin päähänsä. Sitten loi hän minuun pitkän kysyvän katseen, mutta lähti mitään virkkamatta lypsylle, sillä lehmät olivat jo sillä aikaa kokoontuneet pellolle. Mennessään hän alotti virren ja veisasi sitten koko ajan lypsyllä ollessaan. Se kaikui minun korvissani vielä kauan sittenkin, kun hän jo oli veisaamasta lakannut … ja kun jo oli tullut yö … eikä kukaan liikkunut … eikä mitään kuulunut muuta kuin märehtivän kellokkaan kellon hiljainen kalina… Ja väliin taas tuntui minusta siinä vuoteella venyessäni, että hän yhä istui tuossa edessäni lukemassa ja että minä tartuin häntä käteen … että palmikko pyrki olkapään yli ja että huivi valui alas hartioille saakka.
Vaikka en oikeastaan ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän luki, eikä se sillä kertaa mieleeni tarttunut, niin aloin kuitenkin jälestäpäin muistaa jotakin, ja kun mietin, mistä sen olin kuullut, niin huomasinkin, että hänhän sen oli sillä tavalla kirjasta lukenut. Ja vähitellen noin muistellessani, johtui mieleeni koko se saarna, jonka hän oli lukenut, ja monta lausetta oli mieleeni tarttunut ihan kokonaisina. Minä muistelin ja muistelin, ja niin oli! Sitä lausetta lukiessaan oli hänellä ollut pää kallellaan, tätä lukiessaan oli hän kääntänyt lehden ja vähän viivähtänyt, ennenkuin alkoi toiselta sivulta. Ja tuota sanoessaan oli hän hämmentynyt, lukenut uudestaan, punastunut, ja silloin minä olin tarttunut häntä käteen. Ne ja ne sanat olivat tietämättäni ja tahtomattani korviini tunkeuneet, ja sieltä ne ikäänkuin itsestään löytyivät. Vielä nytkin minä muistan, että hän muutamakseen luki, »kuinka armo kuitenkin on suurempi ja ylitsevuotavaisempi kuin se täysi synnin mitta, eli että puhua Paavalin sanoilla: kuinka armo ylönpalttiseksi tutaan». Toisessa paikassa taas sanottiin, että »Jumalan armo, joka hänelle on tapahtunut, tutaan silloin sitä helpommasti synnin suuruudesta, ja ne, jotka Jumalata palvelevat, kiittävät sitä enemmän Jumalata sen edestä. Silloin sanotaan: kuinkas paha, törkiä ja jumalaton ihminen ei tämä ollut?»– Aivan viimeiseksi, ennenkuin pani kirjan kiinni ja lähti, hän luki tämän lauseen: »Minä tahdon tehdä sinulle enemmän hyvää kuin sinä saatat ajatella, jos sinä vaan annat sinun sydämes minulle».
Nämä tämmöiset sanat ne siinä yksin unettomia öitä maatessani yhä selvemmin alkoivat minun korvissani kaikua, ja minä jo odotin sitä, että hän kohta taas tulisi ja tarjoutuisi lukemaan. Silloin minä kuuntelisin tarkemmin ja panisin sanatkin mieleeni!
Ja hän tulikin ja luki siitä samasta kirjasta—sen kannet olivat piikkovaatteella päällystetyt—ja monesta muustakin kirjasta. Luettuaan hän minulle paljon puhelikin, ja minä parhaasta päästä vain kuuntelin. Se oli kaikki minusta ihan uutta ja outoa, enkä minä sitä tahtonut osata uskoa, että ihminen sillä lailla saattaisi elää, kuin Jumalan sanassa on käsketty.
–Minkätähden sitten Jumala on käskenyt ihmisen tehdä niin, kun tietää, ettei hän sitä kuitenkaan jaksa täyttää? kysyin minä kerrankin.
Mutta siihen sanoi Johanna aivan arvelematta, että eihän ihminen toki omasta voimastaan jaksakaan, mutta että Jumala kyllä auttaa, vaikka olisinkin kuinka puutteellinen ja heikko tahansa ja että niitähän Jumala vasta auttaakin, jotka oman puutteellisuutensa oikein tuntevat ja hänen apuansa rukoilevat. Ja onhan niitä jo maailmassa elänyt niitäkin ja elää vieläkin, jotka osaavat elää Jumalan mielen mukaan. Ei hän itse osaa eikä osaa vastakaan, mutta äiti vainaja osasi, ja kyllä isäkin jo alkaa osata.
–Mutta minun syntini ovat niin suuret, etten uskalla niitä anoakaan anteeksi, sanoin minä siihen.
–Anomattakin ne sinulle anteeksi annetaan, jos ne mielesi murheelliseksi saattavat, eikä taas kenenkään synnit niin suuret ole, ettei Jumala hänen huutoansa kuulisi, vakuutti hän minulle niin vakavasti, etten voinut olla häntä uskomatta.
Sanoin minä kuitenkin siihen: »Hyvähän sinun on sanoa, joka aina olet hyvästi elänyt».
–Elä sano niin … minulla on paljon syntejä, ja joka päivä minä yhä teen.
–Mitä sinun syntisi ovat … minun syntieni rinnalla ei niitä näykään!
–Kuule sinä, sanoi hän siihen ankarasti, elä puhu sillä lailla. On suuri synti jo puhuakin sillä lailla, että ihminen saattaisi olla synnitön, sillä ei kukaan ole ilman syntiä paitsi jumala ja hänen ainokainen poikansa Jeesus Kristus.
Tällä lailla me keskustelimme, mutta en minä sittenkään sitä käsittänyt, että hänellä saattaisi olla semmoisia syntejä, joita ei jo aikoja sitten olisi anteeksi saanut. Hän oli minun mielestäni niin puhdas ja kaunis, että olisi saattanut muidenkin synnit anteeksi antaa. Minä ajattelin omaa elämääni ja vertasin häntä itseeni ja itseäni häneen.
Minun edessäni vaelsi sinä sairauteni aikana koko entinen elämäni, ja minun mieltäni alkoivat kaikki pahat teot kaivella, sekin jo, että olin lautamiehestä lähtiessäni kellokasta kivellä heittänyt ja kuinka se oli surkeasti ynähtänyt. Sitten ne rivot laulut ja se kunnianhimo ja monet muut asiat.
Vähän väliä tuli eteeni Johannan kysymys: »Minnehän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt?» Oli minua kuolema silloin tällöin ennenkin vavahduttanut, mutta en sitä kuitenkaan sen enempää ollut ajatellut, eikä se milloinkaan minua niin paljon pelottanut, että olisi saanut elämääni toisenlaiseksi muuttumaan. Mutta nyt se alkoi minua pelottaa, ja kuta enemmän asioitani ajattelin, sitä enemmän minua kauhistutti.
Minussa on aina parannuksen päätös pian syntynyt, kun olen huomannut itsessäni parannettavaa olevan, eikä minun nytkään tarvinnut monta päivää miettiä, ennenkuin käsitin, että muutoksen täytyy tapahtua. Omatuntoni sen sanoi ja omaatuntoani olen aina koettanut totella. Mitenkä se sitten lienee milloinkin onnistunut ja kuinka kauan päätös pysynyt!
Ja yhä vakavammaksi tuli minussa päivä päivältä se päätös, jonka olin itselleni tehnyt, kun siitä Johannalle puhuin ja hän siitä näytti ilostuvan. Hän kuitenkin aina minua varotti ja sanoi, ettei se niin helposti kuitenkaan käyne, vaan että siihen pitää käydä kova koettelemuksen koulu, ja että ennen kaikkea tarvitaan luottamus taivaallisen isän apuun, jota ilman kaikki omat ponnistelemiset raukeavat turhaan.