Niitä on täällä taas pidetty joulujen välillä, pidetty aamusta aina iltaan saakka. Kunnan yhteisiä vaivaisia ja köyhiä on julkisella huutokaupalla tarjottu vähimmän vaativalle hoidettavaksi ja elätettäväksi. Kunta kokonaisuudessaan on ollut kauppiaana ja kuntalaisia erityisesti ostavana yleisönä.

Tämän kirjoittaja lähti huutokauppapaikkaan, nähdäkseen, miltä siellä näytti. Sitä lähetessään tulla reuhkasi häntä vastaan mielipuoli nainen repaleisissa vaatteissa. Hänen edellään kulki talonpoika, joka ikään oli joutunut mielipuolen isännäksi.

»Voitin isännän kaupassa!» hihkasi hullu ohimennessään.

»Lienet voittanut tahi tapannut, astuhan perässä!» virkkoi siihen isäntä.

Ja kiireessä kulussa he poistuivat, kadulla seisovain nauraa hohottaessa.

»Mikä melu täällä on?» kysyin suotta muutamalta mieheltä, astuessani huutokauppahuoneen etehiseen.

»Orjamarkkinathan täällä on», sain vastaukseksi.

»Vieläkö toimitusta kestää?»

»Hullut jo myötiin ja langettavatautisia parhaillaan kaupitaan», sain vastaukseksi.

Avasin oven ja menin siitä »kirkkoon». [Kuopion kunnanhuone oli siihen aikaan muutettu kirkoksi.] Mutta kirkko ei kirkolta näyttänyt. Oven suusta aina kuoriin saakka oli lattia ihmisiä täynnä. Mikä penkeissä istui, mikä seisoi keskikäytävällä toinen toisessaan kiinni. Tunkeusin siinä niin pitkälle kuin pääsin ja aloin tarkastella ympärillä olevia.

Heti kohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita, silmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli tiellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt tulla saapuville, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä kannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä, vaan oli hän heittäytynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään välittävän, tylsinä ja alakuloisina he vain tuijottivat eteensä. Toiset taas seisoivat kiihottunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät palavina, seuraten toimituksen menoa.

Tämä tapahtui aivan samalla tavalla kuin muunkin tavaran huutokaupassa. Teki vaikutuksen sellaisen, kuin olisi ihmiskunta tehnyt suuren vararikon, jonka pesästä myötiin kaikki joutava irtaimisto.

Lautakunnan esimies seisoo ylinnä huoneessa pöytänsä takana ja hänen vieressään istuu kaksi kirjuria. Heleällä äänellä mainitsee hän muutaman onnettoman nimen.

»Paljonko vaaditaan?»

»Sata markkaa!»

»Helpottakaa, helpottakaa! Ei kannata niin paljoa maksaa!»

»Yhdeksänkymmentä viisi!»

»Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen … toinen yhdeksänkymmentä viisi…»

»Markka pois!»

»Yhdeksänkymmentä neljä…»

»Yhdeksänkymmentä!»

»Yhdeksänkymmentä ensimmäinen…»

»Kahdeksankymmentä!»

»Kahdeksankymmentä ensimmäinen…»

»Markka pois!»

»Seitsemänkymmentä yhdeksän ensimmäinen … toinen … seitsemänkymmentä yhdeksän … eikö oo helpommasta huutavata? seitsemänkymmentä … yh … dek … sän … kolmas…»

»Kenen huuto?»

Sen ja sen.

»Onko 'se ja se' semmoinen, että voi hoitaa?» kysyy esimies.

»Hoitaa, kyllä hoitaa!» vastataan väkijoukosta.

Ja sillä on sitten todistettu, että kyllä hän hoitaa.

Taas mainitsee esimies jonkun nimen.

»Se on sekin langettavatautinen?» kysytään yhtäältä.

»Paha onkin!» vastataan toisaalta.

»Se on ennen ollut R:n kylällä … K:n talossa … hoidetaanko se samassa talossa vieläkin?»

»Ei entisestä hinnasta!»

»Pitäisi toki sadan viidenkolmatta markan riittää!»

»En huolisi kahdestakaan sadasta … lapset sitä säikkyy kuoliaaksi…»

»No, paljonko tarjotaan?»

»Sata viisikymmentä!»

Ja niin alkaa kilpailu ja noin sadasta markasta joutuu huono hoidettava entisiltä asuinsijoiltaan aivan toiselle puolen pitäjää.

Sitten tulee kaupittavaksi luettelossa lähin ja esimies kysyy, vieläkö hän elää.

»Vielä elää!»

»Onko täällä?»

»Tuoll' on ovensuussa!»

»Paljonko vaaditaan?»

»Se on vielä hyvä työmies … talvikaudet havuja hakkaa…»

»Eikä sitä keikauta kuin kahdesti tai kolmasti kuukaudessa…»

»Paljonko vaaditaan?»

»Kahdeksankymmentä!» on ensimmäinen huuto.

»Markka pois!»

»Seitsemänkymmentä yhdeksän…»

»Markka pois!»

»Seitsemänkymmentä kahdeksan…»

»Markka pois!»

Ja sillä lailla lasketaan miehen elatuksesta »markka pois,» kunnes viimeinen huuto pysähtyy »kuudellekymmenelle».

Asianomainen on noussut penkille seisomaan, kuullakseen, mitä hänestä tarjottiin.

»Alas laskevat, alas laskevat», jupisi hän huutoja kuunnellessaan. Kun ne olivat loppuneet, painautui hän taas takaisin istualleen ja huokasi:

»Kylläpä vähään … kylläpä vähään … meni vain kuuteenkymmeneen markkaan.»

Esimies panee merkin menneen kohdalle ja huutaa uuden esille.

»Paljonko vaaditaan?»

»Sata markkaa!»

»Markka pois!»

»Yhdeksänkymmentä yhdeksän.»

»Markka pois!»

»Yhdeksänkymmentä kahdeksan ensimmäinen…»

»Yhdeksänkymmentä viisi!»

»Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen … toinen … huutakaa viisin markoin…»

»Kahdeksankymmentä!»

Vaan silloin hyppää penkille muuan vanha vaimo ja huutaa kimakalla äänellä:

»Ei pidä huutaa luontokappaleen hintaan!»

»Eihän tuo ole vielä lehmänkään hinnassa!»

»Kuka se on tuo akka?»

»Min' oon siihen kuuluva!»

Vaan siitä huolimatta putosivat huudot markan markaltaan.

»Kuusikymmentä viisi … ensimmäinen … toinen ja … kolmas.»

»Eipä paljoon noussut.»

»Ei siitä paljoon olekaan … toinen käsi rampa…»

»Olkaa hiljaa siellä!» huutaa esimies.

»Täällä ei kuule toisiaan, kun semmoista hälinätä pidetään.»

»Ketä siellä nyt tarjotaan?» kysyy joku vieressäni.

»Se tuntuu olevan se meidän kylän Kaisa…»

»Etkö sinä huuda?»

»Huutaa pitäisi … eipähän tuota muuten tänä aikana saane rahaa nähdäkään…»

»Anna minä huudan … se on hyvä sukankutoja.»

»Huuda sitten … minä lähden tieheni … johan noita mulla on kolme syöttilästä ennestäänkin!»

Hän pakkautui oven suuta kohti ja minä käytin tilaisuutta päästäkseni ulos yhdessä avauksessa. Takimmaisessa penkissä istui vanha puolisokea eukko ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Mies talutti eukon etehiseen ja siitä ulos kadulle.

Täällä asetettiin hänet, kun ei voinut jaloillaan pysyä, pieneen kelkkaan, jota mies ryhtyi vetää junnistamaan.

Kansa, jota seisoskeli sekä ulkona että sisässä, katseli tuota lähtöä.

»Paljonko noista eläteistäsi rikastuit?» huusi muuan miehen jälkeen.

»Vähän toista sataa sain.»

»Silläköhän se aikoo ne ruuassa ja vaatteessa pitää?»

Minulla ei ole kokemusta siitä, riittääkö todellakin tuo summa. Mutta minä epäilen sen kanssa, joka varmaankin omasta kokemuksestaan tuon epäilyksen lausui.

Olin nähnyt ja kuullut kylläkseni ja lähdin kävelemään poispäin. Kunnan huoneen seinäviertä kulkiessani tunki vielä kadullekin avatusta ikkunasta korviini:

»Markka pois!»—»Markka pois!»

TUHLAAJAPOIKA

Meitä oli veljeskunta vanhoja tovereita ja ystäviä, jotka ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltamme alkaen olimme pitäneet yhtä ja pysyneet jotakuinkin koossa. Meidät liitti toisiimme ensin suomalaisuus ja sitten muut aatteelliset ja isänmaalliset harrastuksemme. Eniten kuitenkin sama maailmankatsomus yleensä. Valhe, petos, vikuroiminen, tinkiminen tuomittiin armotta läheisimmissäkin tovereissa. Lippu oli pidettävä puhtaana, olipa sitten kysymys julkisesta tai yksityisestä elämästä. Ei mitään aatetta ja asiaa saanut ajaa, ei mitään etua valvoa vääryydellä, kieroudella tai tinkimisellä. Se ei ollut meillä mikään liehuva lippu, sitä ei koskaan maljapuhein nostettu tankoon, se oli pikemmin kuin muistoliina, jonka kukin piti kätkettynä povellaan. Se oli millä ibseniläistä, millä pietististä pohjaa, millä tulos tiedemiehen totuuden etsinnästä, millä nuorison kasvattajan oman hengen kouluutuksesta, millä taiteilijan ja kirjailijan herkentyneestä omastatunnosta ja itsensä tutkistelusta. Se hyvin harvoin puhkesi tehdyksi tuomioksi tai toiselle esitettyksi vaatimukseksi, se vain oli ja eli meissä ja johti meitä ja vaikutti jotenkuten välittömästi niihinkin, jotka joutuivat lähemmin liittymään meihin. Se veti luoksemme samanhenkisiä, työnsi meistä pois toishenkisiä.

Elimme verrattain vaatimattomissa oloissa, pikkuviroissa, pienillä tuloilla, mutta autoimme toisiamme ei vain neuvoilla, vaan myös lainoilla ja takuilla. Joskus sai toveri maksaa toisen puolesta, mutta en koskaan kuullut kenenkään sitä nurkuvan, sillä jokaisessa sellaisessa tapauksessa oli joko sairaus tai kuolema tai muu voittamattomuus ollut syynä siihen, ettei suoritusta ollut voinut tapahtua. Sattui useammankin kerran, että toverit yhteisesti ottivat vastatakseen yksityisen sitoumuksista, hoitivat ja järjestivät ne.

Olimme pääsävyltämme totisia, yksivakaisia nuoria miehiä. Jo ylioppilasaikanamme oli meihin kuitenkin liittynyt toveri, joka oli meidän kaikkien vastakohta. Luonteeltaan, synnyltään, kasvatukseltaan ja elintavoiltaan hän ei juuri lainkaan kuulunut meihin. Siitä huolimatta me hänet hetikohta »hyväksyimme», kun eräs hänen kotonaan kotiopettajana toiminut toveri toi hänet seuraamme. Kiinnyimme häneen yhä enemmän ja vähitellen kävi hän meille »välttämättömäksi.» Hänessä oli sitä, mitä meiltä itseltämme puuttui: hilpeyttä, herttaisuutta, seikkailijaverta, reippautta, kevytmielisyyttäkin. Hän sanoi alunpitäen meitä »paapoikseen», (»Mitäs paapoille kuuluut?… Mitäs vaarit vannehtii?—Joko ukot ylijumalat ovat julistaneet tuomionsa kurjalle kuolevaiselle?» j.n.e.)—me häntä »pojaksi», filiukseksi, ottopojaksi, tai oikein lellitellessämme »tuhlaajapojaksi», kun hän palasi tavallista pitemmältä kiertueelta ja kertoi ja katui syntinsä yhtä herttaisesti kuin hän oli ne tehnytkin. Pidimme hänelle monet sellaiset tuliaispidot ja—menimme uusiin takuihin. Suhde oli niinkuin lie ollut luostariveljien iloiseen, vallattomaan ritaripoikaan.

Ei hän kuitenkaan pelkällä sillä vastakohtaisuudellaan olisi voittanut meitä ja pysynyt miehenämme. Se oli sittenkin hänen luonteensa hyvä, ehyt pohja, hänen suoruutensa, vilpittömyytensä, rehtiytensä, toverillisuutensa ja tosiritarillisuutensa, johon suosiomme häntä kohtaan ja kiintymisemme häneen lopulta perustui.

Hän oli ylioppilasaikanaan Helsingin tunnetuimpia nuoria miehiä. Hän oli kaikkialla mukana ja veti kaikkialla huomiota puoleensa. Hän oli kaunis, solakka nuorukainen, tukka tumma ja hiukan kähärä, nenä kaareva, silmät ruskeat ja palavat, käytös notkea ja sulava, puku aina aistikas ja hieno. Hänessä oli meihin kuin jotakin vieraan rodun viehätystä. Isä oli vanhaa karjalais-saksalais-ruotsalaista juurta, äiti venakko; Hän oli ihanteellinen marsalkka ja juhla-airut, jona hän muuten toimi koko ylioppilasaikansa alimmalta osakunnan lähettiasteelta suurien ylioppilasjuhlien ja kansalaispäivällisten ylimmälle juhla-airutasteelle. Hän oli laulaja, kaunis solistitenori, kaikkien tanssien aloittaja ja etutanssija, mukana kaikissa arpajais- ja hyväntekeväisyyshommissa, joissa ylioppilaat olivat Helsingin naisten apuna. Ylioppilaat olivat siihen aikaan kaikkena kaikessa, ilman heitä ei saatu mitään aikaan. Luentosalissa hän näkyi harvemmin, mutta sai kuitenkin kutakuinkin säädylliseen aikaan suoritetuksi välttämättömimpänsä, ensin kandidaattitutkinnon ja sitten oikeustutkinnon, sillä perheen perinnäissääntöjen mukaan oli hänestä tuleva juristi ja sitä myöten virkamies niin korkealle asteelle kuin asteita riitti—mutta ilman hätäilemistä.

Hän oli viipurilainen, puhui tuota heidän herttaista, pehmoista »mie-sie» murrettaan, tuota »hyö ottaat»—»myö mäntiin»—»näinköhän se on niin»—josta ruotsinkielistenkin suussa aina tuoksahtaa sikäläinen kotiturve. Ja samalla hänessä, niinkuin yleensä viipurilaisissa, oli jotakin eurooppalaista mannermaaleimaa, eikä ollenkaan sitä tukholmalais-berliiniläis-uusmaalaista tekoylimyksellistä olevinaista, mitä niin usein tapaa Helsingin ja Turun keikareissa. Sen kai sai aikaan karjalainen hilpeys ja suurkaupungin läheisyys.

Pietarin läheisyys uurtelee muuten kyllä toisiakin piirteitä luonteihin ja katsantotapoihin lähellä rajaa, tuota: »ka, eihän sill' niin vällii»—vaikka nyt esimerkiksi vähän salakuljettaisikin tupakkaa ja teetä. Viipurilaisissa, niinkuin yleensäkin rajaseutulaisissa, tapaa koko joukon kaikenlaista semmoista »suvaitsevaisuutta». Siellä ei semmoisista olla niin ankaria kuin muualla. Hänessäkin tuota höllyyttä, tuota siveellistä »värisokeutta», joksi me sitä sanoimme, joskus ilmeni, ja hän innostui sitä puolustelemaankin, mutta aina niin herttaisen miellyttävästi ja paradoksimaisesti, että mekin, ankarat ja lujat aatteen ja periaatteen peruukkiäijät, lopulta tupruttelimme tullikavallettua tupakkaa, jota hän tarjosi meille hopeisesta, sisältä kullatusta sikarikotelostaan.

Kaikki puhalsi hänen läpitsensä, kaikki hyvät harrastukset, kaikki ajan innostukset, kaikki soittaen häntä kuin tuuli seinäkannelta. Itse hän ei mitään soinut, mutta soinnahti kauniisti kaikkeen, mikä häntä kosketti. Kaiken hän teki itselleen ja muille huviksi ja hauskuudeksi. Kaikki, juhlat, konsertit, ensi-illat, päättyivät häneltä päivällisiin tai illatsuihin, pikkutunteihin—jälkipäivän uupumuksen suomaan toistaiseksi lykkäämiseen ja vapautukseen kaikesta, minkä oli päättänyt ja itselleen ja muille luvannut.

Mutta joskin hänessä oli tällaista karjalaisen kevytmielisyyttä, sen vikoja ja heikkouksia, niin oli hänessä keskittyneenä sen parhaatkin puolet. Oli asioita, jotka hän otti totisesti, pelottavan totisesti. Hän voi joutua ihan vimmoihinsa, jos sai kuulla jostakin alhaisesta, jos joku oli pettänyt, syönyt sanansa, jos joku vikuroi, rikkoi annetun luottamuksen, menetteli kurjasti. Mutta varsinkin jos joku oli pettänyt jonkun toverin, asettanut oman etunsa hänen etunsa edelle. Se oli hänessä melkein sairaalloisen intohimoista. »Olisi ennen ampunut kuulan otsaansa», oli lause, jota hän usein käytti.—»Ei pidä sanoa, jollei itse tekisi samoin».—»Minä tekisin!»

Se oli juuri tämä, joka meitä hänessä miellytti. Toveruus oli hänelle pyhistä pyhin asia. Niitä oli ennen aikaan ehkä enemmän semmoisia, joille toveruus oli avuista ensimmäinen. Hän voi tehdä toverin hyväksi melkein mitä hyvänsä. Hän lainasi viimeisen penninsä, meni takuuseen jokaiselle, joka vain pyysi. Antaessaan hän ei epäillyt saavansa takaisin, eikä ottaessaan voivansa maksaa. Asiainsa huonoimmillaankin ollessa hän oli vilpitön vakuuttaessaan: »Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni».

Hänen elämänsä oli alkanut mukavissa, väljissä valjaissa ja jatkui leveää tietä kulkusten kilistessä. Ja kun ei kulkusia enää ollutkaan, kuuluivat ne kuitenkin yhä hänen omissa korvissaan ja tie oli hänelle aina yhtä leveä, ajajaeleet yhtä laajat.

Hän oli ollut varakkaan isän poika. Isällä oli korkea virka, ja suuri sukutila lähellä Viipuria. Pojalla oli aikoinaan kaikki, mitä hän halusi: pyssyt, ajokoirat, setterit ja pointerit, ratsuhevoset ja purjeveneet, ja olisi tietysti ollut automobiilikin, jos niitä olisi ollut siihen aikaan. Hovissa elettiin suuresti ja vieraanvaraisesti. Tuttavapiiri ulottui sekä Helsinkiin että Pietariin. Hänellä oli Helsingissä hieno kahdenkamarin asunto, mikä siihen aikaan oli tavatonta komeutta ylioppilaalle. Istuttiin siellä usein hänen vieraanaan mukavissa sohvissa ja tuoleissa. Usein hän sai tehdä ulkomaanmatkoja, jota meidän varamme eivät sallineet. Ei koskaan ollut hänellä rahanpuutetta, isä antoi aina niin paljon, kuin hän pyysi. Kun ei enää viitsinyt pyytää, teki hän velkaa omiin nimiinsä. Usein hän lainasi itse voidakseen lainata muille.

Isä kuoli ja vanha sukutila ja kaikki muu myötiin pesän veloista. Onneksi menivät velat varain kanssa vastakkain, muuten hän kai olisi ottanut niistä vastatakseen. Nyt hän jäi vastaamaan ainoastaan omistaan eivätkä nekään olleet aivan pienet.

Kun nuori mies on joutunut siihen, on hänen valittavanaan joko uusi tie tai jatkaminen vanhalla. Harvassa on sankaria vaihtamaan verkaansa sarkaan, jos vain näyttää olevan mahdollisuutta tai toivoakaan edelleen pysyä verassa. Ja hänellä näytti olevan. Hän saa viran, maksaa velkansa, sen uskoivat kaikki, ja sen hän uskoi itsekin.

Sellaisilla, jotka eivät ole mihinkään totisiin otteihin tottuneet, tulee usein, silloin kun täytyy tehdä sellainen ote, heikkous, niinkuin suonenveto jäseneen, joka on tehnyt äkkinäisen repäisyn. Hän ei saanut mistään kiinni eikä pysytetyksi itseään missään. Hän sortui omiin jalkoihinsa, oli omain kiireidensä tiellä.

Hän kyllä koetti useat kerrat ryhdistäytyä työhön. Palveli asianajajatoimistossa, mutta ei ollut täsmällinen, ja ura katkesi siihen. Yritti pankkiin, mutta ei hänestä ollut istumaan pulpetin takana. Koetti toimia vakuutusalalla. Mutta paitsi tottumattomuutta säännölliseen työhön oli siinä aina esteenä velat, joita täytyi hoitaa. Ja niin tuli velkain hoitaminen uusilla veloilla hänen päätehtäväkseen. Virkaurat alkoivat siihen aikaan olla hänenlaisilleen tukossa. Jos hän olisi tahtonut käyttää aikaa ja sen tarjoamia etuja hyväkseen, olisi kaikki pian ollut järjestyksessä. Mutta se ei tietysti voinut tulla kysymykseenkään, kaikkein vähimmin meidän piirimme miehelle. Hänen oli tavattoman vaikea pysyä pinnalla. Mutta vakuuttelemistaan hän aina vakuutti: »Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni.»

Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen taistelevan uppoamistaan vastaan. Aamuisin ennen pankkituntia nähtiin hänen tuon tuostakin ajelevan ympäri kaupunkia haalimassa uudistusrahoja ja nimiä papereihinsa. Hänellä oli alinomainen tuska silmässä ja poskillaan kuin mikä ujostuksen puna. Seurassamme hän oli hajamielinen, hänen entinen vilkkautensa, reippautensa ja avonaisuutensa oli kadonnut.

Meille tuli häntä yhä enemmän sääli. Hänen asiansa täytyi saada jollakin tavalla »järjestetyksi». Pidimme neuvottelun. Hän sai esittää tilansa. Se oli kylläkin toivoton siihen nähden, ettei hän siitä yksin suoriutuisi. Olimme mekin jokainen kiinni hänen papereissaan melkoisista summista. Päätimme yhdistää kaikki vekselimme ja muut sitoumuksemme yhteen ainoaan kassalainaan kaikkien yhteisellä takuulla. Hän tarjosi meille pantiksi henkivakuutuskirjansa, kerta kaikkiaan maksetun.

–Pidä sinä paperisi, tarvitset sen muuhunkin, kunhan nyt lupaat kunniasanallasi, että vihdoinkin ryhdyt johonkin totiseen, mihin tahansa.

–Täällä minä en voi ryhtyä mihinkään totiseen. En koskaan tällä tämän maan tahdilla pääse niille perille, joille pyrin. Olen menettänyt liiaksi aikaa ja nyt täytyy minun harpata pitkä askel yhdellä otteella.

–Aiotko naida sen kivimuurisi? sanoi joku pilalla.

–Ei pidä tässä seurassa puhua pilallakaan semmoisesta, sanoi toinen.

Se oli kaikille tunnettu juttu, rikkaan rakennusmestarin kyttyräselkätytön ihastus Helsingin kauneimpaan poikaan. Yhtä tunnettua oli myöskin, että ystävämme ei millään tavalla ollut vastannut tytön tunteihin eikä antanut aihetta niihin. Siitä oli muuten sellaisesta ollut usein puhetta meidän kesken sekä tämän tapauksen että muiden samanlaisten johdosta, sekä periaatteelliselta että moraaliselta kannalta. Hän oli itse lausunut mitä ankarimman inhotuomion niistä, jotka naivat rahaa ilman rakkautta. Se oli pääpykälä meikäläisessä rehellisen miehen siveyslaissa.

Hän ei vastannut heti, sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi otsaansa. Silmissä oli hetken aikaa epämääräinen ilme, Oliko hän ajatellut sellaista ratkaisua mahdolliseksi? Huoahdin helpoituksesta, kun hän virkkoi tyynesti:

–Ennen ampuisin kuulan otsaani. Ei, minä matkustan Amerikkaan, jos vielä autatte minut sinne.

Se oli meistäkin oivallinen ratkaisu. Me yht'äkkiä uskoimme kaikki, niinkuin hänkin, että hän siellä ja juuri siellä on onnistuva. Sellainen sukkela, hyväpäinen, miellyttävä mies löytää aina suuressa lännessä helposti alansa. Ehkä hän on juuri niitä, joita täytyy opettaa uimaan heittämällä heidät veteen ja niin syvälle, ettei jalka pohjaa. Amerikassa hän olisi heitettynä semmoiseen veteen. Täällä kotona jalka aina jotenkuten ottaa pohjaan. Me siis täydellisesti kannatimme hänen aikomustaan ja lupasimme mielihyvällä auttaa häntä sinne. Siitä innostuttiin niin, että se oli kuin kaikkien yhteinen asia, niinkuin hän olisi ollut lähettimme, löytöretkeilijä yhteiseen laskuun. Epäkäytännölliset miehet valtaa usein sellainen innostus.

–Joko palajan miljoonamiehenä tai en palaja ollenkaan! Mutta kävi miten kävi, ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni—

–Eläköön!… ja hänen siinä seisoessaan malja kädessä vartalo norjana meistä oli, niinkuin hän ei vain palaisi miljoonamiehenä, vaan niinkuin hän jo olisi palannut.

Hän lähti ja hän palasi myöskin. Mutta ei miljoonamiehenä. Hänet oli lunastettava laivasta ja hän oli niin kurjassa kunnossa, ettei voinut liikkua missään, ennenkuin räätäli—kaupungin paras muuten—oli ehtinyt valmistaa puvun. Amerikka ei ollut häntä varten. Siellä on liian paljon sellaisia hyväpäisiä miehiä kuin hän. Siellä olisi tarvittu ruumiillisia voimia, toista työtarmoa ja toisenlaista häikäilemättömyyttä, kuin mitä hänellä oli, meikäläisellä herraspojalla.

Vielä kerran oli meillä siis tuhlaajapoikamme kotonamme ja me valmistimme hänelle tuliaispidot, joissa aioimme ilmoittaa päätöksestämme vapauttaa hänet kaikista sitoumuksistaan meihin nähden ja ojentaa hänelle kuitatun velkakirjan. Se olisi ollut kullekin meistä melko kipeä kärsittävä, jollemme olisi vuosien kuluessa päässeet vaurastumaan ja saaneet hiukan säästöönkin. Olihan vähän sääli näitä säästöjämme, jotka nyt menetimme, mutta enemmän kuitenkin häntä, jonka viimeinen ote oli onnistunut niin masentavan huonosti. Sillä olihan hän vihdoinkin koettanut parastaan, ahertanut siellä hermojensa ja jänteidensä viimeiseen pinnistykseen, tehnyt voitavansa, jota enempää ei voinut vaatia.

Puhuttiin iloisia, kilisteltiin, kohdeltiin häntä miltei niinkuin juhlavierasta. Päivälliset jatkuivat vanhaan tapaan. Me yleensä totiset miehet osasimme joskus antautua iloittelemaankin, kun niiksi tuli. Olimme kaikesta huolimatta iloiset siitä, että hän taas oli piirissämme. Seuramme oli hänen poissa ollessaan ollut kuin munkkikapituli vailla »iloista veljeä». Meidän oli usein ollut tyhjää ja ikävää ilman häntä. Olimme kaivanneet hänen herttaisuuttaan, hänen helähtelevää nauruaan, hänen kevyttä mieltään, jopa hänen kevytmielisyyttäänkin, juttujaan ja rakkausjuttujaankin, joiden perillä meillä mielestämme oli oikeus olla ja joita hän muuten ei salannutkaan meiltä, joilla ei niitä itsellämme ollut.

Saatuaan pudistetuksi pois ensimmäisen hämillisyytensä ja noloutensa oli hän pian taas entisellään, jutellen seikkailuistaan, matkastaan ensimmäisessä luokassa, jossa oli matkustanut muka voidakseen tehdä tuttavuuksia jo ennen perille tuloa, mutta joka oli niellyt suurimman osan matkavaroista; sitten olosta Amerikassa, missä hän oli elätellyt itseään kadunlakaisijana, hevospaimenena ja jos jonakin, nähnyt nälkääkin. Hän oli sairastanut, joutunut nälkäkuoleman eteen ja lähtenyt paluumatkalle lämmittäjänä valtamerilaivalla, sen konehelvetissä—helvetinkoneessa, jonka oli toivonut räjähtävän päästäkseen aaltojen viileyteen—syntinen ajatus … huh! Terve! Maljanne! Eläköön Suomi!

Muut nauroivat niinkuin hänkin. Mutta hänen hilpeydessään oli kuitenkin jotakin tehtyä ja pinnistettyä. Hän ei enää ollut—ja mitenkäpäs olisikaan ollut—ihan se sama välitön, mikä ennen. Hänessä oli kuin halkeamia, oireita henkisestä ja ruumiillisesta rappeutumisesta. Oli jotakin kulunutta ja hervonnutta, oli jotakin muutakin. Minua oli hänessä aina viehättänyt hänen viattomuutensa, sielullinen puhtautensa, avoin suora katseensa, puhtaat piirteensä.

Nyt oli silmässä joskus, keskellä tätä suosiollista, luottavaista, iloista toverikeskustelua, pälyvä, epäluuloinen, pelokas ilme. Suun ympärillä asui samalla joskus veltto piirre, niinkuin vanhuksella, jota on kohdannut tai pian kohtaa lievä halvaus. Hän on ilmeisesti luisumassa. Ei hänestä koskaan tule täyttä miestä. Olin näkevinäni hänet elämässä loppuelämäänsä toisten elättinä, loisena, armoilla, niinkuin hän oikeastaan oli jo jonkin aikaa elänytkin. Häntä odottaa rappiolle joutuneen vanhan ylioppilaan kohtalo, sijoitus johonkin maaseudulle, jonne maksu täysihoidosta lähetetään suoraan taloon, koska hän ehkä heti juo rahat, jos saa ne omiin käsiinsä. Olihan tämä lopullinen vararikko toverien edessä, tämä maksukyvyttömyyden julistus oikeastaan ensi askel siihen. Tuskin hän siitä enää kohenee, ellei ihmettä tapahdu. Ja vaikka hän nyt ajautuisikin johonkin pieneen ansiotoimeen, ei hän koskaan ole saava tuntea riippumattomuuden tunnetta siitä, ettei ole kenellekään velassa, sillä ainakin meille, tovereilleen, tulisi hän olemaan velassa kaiken ikänsä. Oli sääli, että hän oli joutunut siihen. Että hän sittenkin oli palannut, että hän sittenkin oli ottanut vastaan tämän kutsun, hän, joka oli sanonut: »joko palaan miljoonamiehenä tai en palaa ollenkaan.» Kuinka voi hän noin syödä ja juoda, olla meidän vaatteissamme, huvittaa meitä niinkuin siihen palkattu? Olihan se tietysti kaikki hyvästä tahdosta suotua ja annettua, olimmehan tovereita, veljiä, miksei voisi veli veljeltä ottaa, kun veli veljelle antaa? Niinpä niin, mutta sittenkin… Hän oli ollut niin komea ja olisi saanut semmoisena pysyä.

Ja kuinka perinpohjaisesti minä hänestä sittenkin erehdyin! Kuinka väärä olikaan arvioni hänestä! Kuinka toisenlaisista aineksista se mies olikin kokoonpantu kuin mitä olin uskonut!

Ollaan kahvissa ja konjakissa, on aika jo tulla asiaan. Oli ajateltu toimittaa yllätys hänelle niin, että se paperi poltetaan maljakossa ja ojennetaan hänelle tuhka pienessä uurnassa—siten oli muka vertauskuvallisesti esitettävä, että hänen vanha itsensä, hänen entisyytensä on näin haudattava ja tuhkasta nouseva uusi. Se oli oleva pidettävän puheen aihe. Ei hautaus, vaan uudestisyntymisjuhla. Tämä pikku pila piti olla meidän palkkiomme. Minusta se nyt ei ollut niin erittäin onnistunutta eikä hienotunteistakaan, mutta en tahtonut sitä estää, koska se näytti toisia huvittavan. Ajattelin myöskin—tosin jonkinlaisella katkeruudella—että ehkäpä se tulee huvittamaan häntäkin. Eihän hän koskaan ollut menettänyt toivoaan, ei koskaan uskonut laivojaan poltetuiksi. Siis ei nytkään. Ja olihan siinä samalla kauniisti kylläkin tulkittu toverien usko häneen ja hänen omaan uskoonsa viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Siis siltä kannalta katsoen tavallaan hienokin teko häntä kohtaan. Tutkin puhetta pidettäessä hänen ilmettään. Hän myhähteli niinkuin se, jolla on varalla iloinen yllätys iloista yllätystä vastaan. Mutta samalla oli hän ilmeisesti levoton. Puhe oli pidetty ja pitäjä vei paperin kynttilään.

–Maltas hiukan. Se on teiltä kauniisti tehty ja ajateltu, kiitän teitä, mutta minä en voi ottaa sitä uhria vastaan. Pyydän, ettei paperia hävitettäisi, lunastan sen huomenna.

–Lunastat? Huomenna? Mikset jo tänään?

–En laske leikkiä. Se on totista totta. Huomenna julkistaan kihlaukseni. Ei kukaan tule kärsimään tähteni.

–Kenenkä kanssa? Senkö—?

–Sen.

Kaikki tiesimme, kuka se oli. Se oli se vanha rakkaus. Heidät oli nähty aamupäivällä yhdessä ajelemassa rikkaan isän valjakolla. Mutta että hän todella olisi voinut myödä itsensä, sitä ei kukaan olisi voinut uskoa.

Puhuja laski paperin pöydälle. Toinen puhalsi sammuksiin kynttilän, josta se oli aiottu sytyttää, uhrituli toveruuden alttarilla.

Ei kukaan onnitellut. Ei kukaan virkkanut mitään. Ei kukaan kiittänyt siitä, että oli päässyt sitoumuksistaan, että oli nyt yht'äkkiä useita tuhansia rikkaampi. Sillä olisi kärsitty vaikka kaksinkertainen vahinko, jos olisi säästytty tästä pettymyksestä.

Joku kilisti vahtimestarin ja pyysi saada maksaa. Toinen ja kolmas tekivät samoin. Hänkin maksoi puolestaan eikä kukaan sitä estänyt, vaikka hän olikin meidän vieraamme. Sitten hän nousi ja meni hyvästiä sanomatta. Hän oli kuullut sanattoman tuomionsa, ymmärtänyt sen ja tyytynyt, koska ei koettanutkaan puolustautua eikä selittää eikä vedota.

–Petti kuin poika.

–Söi kuin koira kunniansa.

–Upposi eikä enää nouse.

–Sen raajarikon, kyttyräselän kanssa—fyffaan!

–»Ammun ennen kuulan otsaani».

Joku koetti laimeasti puolustaa häntä. Hän oli ehkä luullut pitävänsä tehdä sen uhrin toveruuden alttarille, vapauttaakseen meidät sitoumuksestamme. Hän teki sen meidän tähtemme.

–Itsensä tähden hän sen teki. Kuka tietää sitäpaitsi, mitä jälkiä hänellä on peitettävänään.

–Tiedätkö jotakin?

–Kun voi sen tehdä, voi tehdä mitä hyvänsä; se on petosta ja väärennystä, eikä yksi petos ja väärennys ole sen suurempi kuin toinenkaan.

–Emme puhu siitä sen enempää.

Joku napautti rystysillään pöytään. Se oli kuin päätetty ja vahvistettu eikä kukaan ilmoittanut vastalausettaan.

Velkakirja virui vielä pöydällä.

–Entä tämä?

–Polta se!

–Ja sirota tuhka tuuleen.

Lähdettiin.

Oli kuljettava biljardisalin kautta, jonne ovi oli ollut puoleksi auki meidän huoneestamme. Hän oli vielä siellä, hajamielisesti, näennäisen tyynesti nakellen palloja laidasta toiseen. Hän oli nähtävästi kuullut kaiken. Hänen kasvoillaan oli ilme, niinkuin hän olisi pyytänyt armoa tai ainakin pyytänyt päästä selittämään, mutta ei kukaan meistä pysähtynyt. Hän jäi ravintolaan meidän jälkeemme.

Minulla oli mennessäni tunne, niinkuin olisimme jättäneet miehen uppoavaan laivaan ja itse soutaneet maihin. Eikö tuomiomme ehkä sittenkin ollut liika ankara? Eikö se ollut kovin pinnistettyä? Eikö olisi ollut otettava selkoa vaikuttimista ja siitä mielentilasta, missä tuo teko oli tehty? Eikö tämän takana ollut tarve uhrautua meidän hyväksemme, vapauttaa meidät tavalla millä tahansa sitoumuksistamme? Epätoivoinen teko, johon hän oli ryhtynyt kaikkein viimeisimmässä hädässä? Kun hän meni ja ratkaisi sen sillä ainoalla tavalla, mikä hänelle tällä hetkellä oli mahdollinen, eihän hän silloin vielä tiennyt, että me iloisella ja keveällä mielellä tahdoimme vapauttaa hänet, että se meidän puoleltamme oli meille itsellemme erinomaisen mieluinen teko. Eikö koko tämä tuomio tai ainakin sen toimeenpano ollut kovin äkkipikainen, aiheutuen ehkä osaksi siitä, että meidän kaunis, ylevä kädenliikkeemme oli keskeytynyt kauneimmillaan meille näin nololla tavalla? Meidän jalomielisyyttämme yht'äkkiä ei tarvittukaan, juuri silloin, kun olimme juhlallisin elein astuneet esille sitä osoittamaan. Vaikka tuomiomme hänen teostaan kaikissa tapauksissa olisi jäänyt pysyväksi, oikeutetuksi ja peruuttamattomaksi, eikö tämä ainakin vaikuttanut siihen tapaan, millä se tehtiin? Hienona miehenä hän ei ryhtynyt mihinkään selityksiin eikä puolustuksiin, vaan alistui sanaakaan sanomatta. Ja minusta alkoi tuntua, kuin olisimme tehneet itsemme syypääksi tuomion tekoon ja sen toimeenpanoon syytettyä kuulematta. Olihan tosiasia, teko semmoisenaan, inhoittava kylläkin— mutta sittenkin. Eikö tämä ollut liiaksi pinnistettyä? Eikö se ollut liika suurta melua jokapäiväisestä, tavallisesta teosta?